sunnuntai 11. joulukuuta 2011

20 ärsyttävintä Disney-sarjakuvahahmoa

Aku Ankka -lehti on ilahduttanut suomalaisia jo 60 vuoden ajan, Aku Ankan taskukirjoja on ilmestynyt 41 vuotta ja Roope-setä-lehtikin on vaikuttanut vuodesta 1978. Disney-sarjakuvaa on siis ollut tarjolla pitkään, ja sillä on ollut huomattavan suuri vaikutus suomalaiseen kulttuuriin. Minä opin aikoinani lukemaan Aku Ankan parissa, ja viihdyn toisinaan yhä Disney-sarjakuvien maailmassa. Näissä julkaisuissa seikkailee lukuisia hahmoja, jotka ovat minusta sekä kiehtovia että rakkaita, ja hyvin käsikirjoitettuja, vivahteikkaasti piirrettyjä sekä taitavasti suomennettuja sarjoja on ilo lukea. Tietenkään kaikki sarjat eivät ole hyvin käsikirjoitettuja tai huolella piirrettyjä - eivätkä kaikki hahmot ole sellaisia, joista välittäisin lukea mitään. Voisi jopa väittää, että jotkut Disneyn sarjakuvissa vakituisesti, vaikka vain lyhyenkin aikaa vakituisesti, esiintyvät/esiintyneet hahmot ovat todella ärsyttäviä.

Arvostamani ja rakastamani Aku Ankka -lehden 60-vuotisen taipaleen kunniaksi olen päättänyt koota luettelon 20 ärsyttävimmästä Disney-sarjakuvahahmosta. Kaikkia seuraavista hahmoista ei välttämättä ole nähty Aku Ankassa eikä kaikkia taskukirjoissa, mutta jokainen on esiintynyt ainakin jonkin aikaa jossakin em. julkaisuista vakituisena (so. useammassa erillisessä seikkailussa) hahmona ärsyttämässä minua. 

Ennen itse listaukseen menoa on syytä mainita, että luetteloa ei ole varsinaisesti tarkoitettu lapsille ja että kuvitus palvelee normaalia ja yleisesti hyväksyttyä tunnistuskuva- ja kritiikkikäytäntöä; kaikki kuvat kuuluvat Walt Disney Companylle. Ikävä kyllä.

20 ärsyttävintä Disney-sarjakuvahahmoa

20. Mikki Hiiri
Sijalla 20 komeileekin todellinen iso kiho, Disneyn viihdeimperiumin symboli. Kaikki tunnistavat ainakin kolme Disney-hahmoa: Mikin, Hessu Hopon ja Aku Ankan. Ja kuinka ollakaan, näistä hahmoista sekä tylsin että ärsyttävin on koko puljun symboli. Ub Iwerksin ja Walt Disneyn vuonna 1928 luoma (Iwerks hoiti luomisen, Disney kunnian ottamisen, kuten tällä parivaljakolla oli tapana, oletettavasti) hiiri on kehittynyt vuosikymmenten varrella niin ulkomuodoltaan kuin persoonaltaan, mutta aina hän on ollut ärsyttävä. Mikin ärsyttävyyttä lisää se, että hänen alkuperäinen ääninäyttelijänsä oli itse Walt Disney, joka loi äänen pusertamalla kivespussinsa höyläpenkkiin. Oletettavasti. Sarjakuvissa meidän ei onneksi tarvitse kuunnella Mikin sietämätöntä kimitystä.


Alkuaikojen Mikki oli pukeutunut vain isonappisiin polvihousuihin, kenkiin ja hansikkaisiin. Hän oli alusta pitäen sietämätön. Alkuaikojen Mikki oli tosin kekseliäs ja eli hyvin seikkailullisesti sekä vaarallisesti, mutta hän oli samalla myös a) ulkomuodoltaan groteski ja b) luonteeltaan karmaiseva sadistipaska. 

Osa varhaisen animaatio- ja sarjakuva-Mikin jokseenkin luotaantyöntävästä ulkonäöstä johtuu siitä, että kun animaatio oli hidasta ja aikaavievää puuhaa, oli kätevämpää tehdä hahmojen piirteistä korostetun yksinkertaisia: vanhoissa mustavalkoisissa Mikki-piirretyissä hahmojen raajat esimerkiksi muistuttavat spagettia. On nopeampi piirtää sellaiset jalat ja käsivarret kuin sellaiset, joissa nivelet ja lumpiot ovat realistisesti oikeilla paikoilla. Tämä välittyi myös sarjakuvien maailmaan. Tämä kaikki on ymmärrettävää, muttei muuta sitä, että lopputulos on omituisen ja lievästi sairaan näköinen, kuin jotakin Mussolinin levottomammista unista.
Gaaaaaaah!

Varhainen Mikki oli myös julma ja hirvittävä olento, joka tyypillisesti huvitteli erittäin brutaalilla eläinrääkkäyksellä kuin mikäkin hirmuinen saatanan sikiö. Mikin julmuuksista saa hyvän kuvan lukemalla Disneyn käsikirjoittaman ja Iwerksin piirtämän pitkän jatkuvajuonisen strippisarjakuvaseikkailun Plane Crazy. Toistuvia vitsejä sarjassa on julma eläinrääkkäys, johon muutamat elukoista selvästi kuolevat - esim. ankka, joka työnnetään elävänä elävän sian sisään. Lisäksi Mikki päätyy sarjassa Afrikkaan, missä hän kuluttaa aikaansa vuoroin paeten, vuoroin piinaten paikallisia primitiivisiä alkuasukkaita. Varhainen Mikki Hiiri voisi itse asiassa hyvin olla jonkin eristäytyneen, pimeydessä elävän heimoyhteiskunnan julma triksterijumaluus.



Mikin hurja nuoruus eläinrääkkäyksen ja alkuperäiskansojen tuhoamisen saralla päättyi kuitenkin nopeasti. Kun hahmosta tuli laajenevan Disneyn imperiumin symboli, alkoi yhtiö suhtautua yhä tarkemmin siihen, mitä tämä seikkailuissaan oikein teki. Joukko huolestuneita kristittyjä yms. kyyliä piti silmällä sitä, millaisen esimerkin suosittu keulakuvahahmo lapsille oikein antoi. Siksi Mikin seikkailut, niin sairaat kidutusturneet kuin tervehenkisemmätkin kommellukset, jäivät nopeasti taakse. Sarjakuvissa Mikistä tuli 1940-50-luvuilla yksinkertaisesti tylsä. Se ei vähentänyt lainkaan hänen ärsyttävyyttään, vaan oikeastaan lisäsi hänen aiheuttamaansa turhautumista. 
Ei huolta, se ei ole oikea Mikki, vaikka teksti onkin autenttinen. Tiedän tämän ilman kontekstiakin, sillä nyt ruutu on huvittava, ergo: kyse ei voi olla oikeasta Mikki Hiirestä.
Tässä välillä oli toki ehtinyt ilmestyä monta klassista etsivätarinaa sanomalehtien jatkosarjoina. Niissä Mikki tutki poliisimestari Sisun ja etsivä Kaasin, joskus myös Hessun ja Akunkin kanssa erilaisia rikoksia. Nämä sarjat olivat varsin kelvollisia, mutta Mikki on persoonaltaan niiden mitäänsanomattomin hahmo. Varsinaiset rikolliset ovat niissä aina sankaria mielenkiintoisempia, ja etsivä Kaasillakin on kiintoisampi persoonallisuus kuin Mikillä. Miksi Mikki ylipäänsä on näiden sarjojen keskushahmo? Ilmeisesti vain statuksensa takia. Mitään vangitsevaa hahmon olemuksessa ei ole. On turhauttavaa, kun seikkailun laimein hahmo on aina lopulta oikeassa ja voittoisa.


1950-luvulle tultaessa Mikki Hiirestä oli tullut pitkästyttävä keskiluokkainen nysväri, joka pukeutui nyt pitkiin housuihin, kauluspaitaan, irtotakkiin, solmukkeeseen ja hattuun. Hän asui omakotitalossa vehreällä esikaupunkialueella. Hänellä oli koira, vakituinen naisystävä ja kaksi sukulaispoikaa (mitä sukua, sitä en tiedä). Eikä hän joutunut hulluihin seikkailuihin. Itse asiassa tämän kauden Mikin suurimmat vastukset olivat Minnin hankkimien uusien hattujen päivittely, Pluton toruminen ja Mortin ja Vertin toruminen. Mikissä ei ollut enää sitä vähäistäkään viihdearvoa kuin aiemmin. Mikki Hiirestä oli tullut Joseph McCarthyn ihanneamerikkalainen sillä erotuksella, ettei hahmo tunnustanut varsinaisesti mitään uskontoa. Hän oli muuten vain ällistyttävän tylsä. Hän on siisti, kunnollinen, moraalisesti puhtoinen, tekee aina oikein ja voittaa aina. Hän on johdonmukainen optimisti, jonka optimismia mikään ei haasta. Tähän mitättömään, mielenkiinnottomaan hahmoon verrattuna Aku Ankka on Raskolnikov. 
Rohkeasti vain! Kiskaise siitä nuorasta jo!
Disney on nähnyt paljon vaivaa luodakseen ja säilyttääkseen maailman rasittavimmin normaalin piirroshahmon. Viime vuosikymmeninä Mikin imagoa on yritetty palauttaa alkuperäiseen suuntaan - hän on menettänyt ylävartalonsa vaatetuksen useimmissa sarjakuvissa. Juurille palaamisesta ei kuitenkaan välttämättä ole apua, sillä en muista, että Mikki Hiiri olisi koskaan tehnyt mitään hauskaa sen paremmin filmillä kuin paperillakaan. Ainoa viihdyttävä tapa lukea Mikki Hiiri -tarinoita on pitää niitä ironisena eksistenssikriisin kommentointina amerikkalaisen populaarikulttuurin kautta - tai yrittää parhaansa mukaan nauttia sivuhahmoista. Mikki Hiiri -tarinat elävät ja hengittävät vain sivuhahmojensa varassa. Miksi kimittävän normijyrsijän painolastia ei voisi heittää vain pois ja keskittyä hahmoihin, jotka ovat oikeasti mielenkiintoisia?

19. Leenu, Liinu & Tiinu
Iineksen tuntemattoman sisaren kolmostyttäret ovat suuren ankkataiteilija Carl Barksin vähemmän onnistuneita hahmoja. On läpinäkyvän ilmeistä, että heidät on luotu vain ja ainoastaan Tupun, Hupun ja Lupun vastasukupuolisiksi kaksoiskappaleiksi. Paitsi että he ovat vähemmän viihdyttäviä, että heidät kuvataan johdonmukaisesti ärsyttävämmin ja että heille ei tahdota keksiä mitään järjellistä omaehtoista tekemistä, vaan heidän kohtalonsa on toimia Tupu-Hupu-Lupu-tarinoinen juonivälineenä. Alun perin näillä viheliäisillä söpöläisillä ei ollut edes mitään kunniallista persoonallisuutta, vaan he olivat vuosikymmenet yksiulotteisia yök, tyttöbakteereja -linjalla kulkevien käsikirjoittajien välineitä, joita käytettiin yleensä Tupun, Hupun ja Lupun rankaisemiseen. 

Sitten jostain käsittämättömästä syystä alankomaalaiset Disney-sarjakuvataiteilijat alkoivat suosia näitä hahmoja ja päättivät tehdä näille dynaamisemmat persoonallisuudet ja suoda tyttökolmikolle jopa omia seikkailuja. On vain kovin vaikeata nähdä, mitä sellaista näillä hahmoilla voi tehdä, joka ei Tupulla, Hupulla ja Lupulla onnistuisi. Ei kai ole huono asia, että ankkasarjakuvissa esiintyy myös aktiivisia naispuolisia hahmoja, mutta tämä kolmikko ei minun silmissäni pääse eroon ilmiselvästä latteasta kopioasemastaan. Kun siihen lisätään vielä hahmojen aiemman historian painolasti - usein kolmikko on esitetty raivostuttavana ja ylimielisenä wannabe-pikkuprinsessojen koplana - aiheuttaa Leenun, Liinun ja Tiinun ilmaantuminen sarjakuvaruutuun aina ikäviä väristyksiä.


18. Pluto
Pluto on esimerkki hahmosta, joka ei muuntaudu suotuisasti animaatiosta sarjakuvaan. Siinä missä esim. Aku Ankka on saanut hahmona paljon syvyyttä painotuotteissa, on Pluto-sarjakuva tasaisella varmuudella tyhjänpäiväistä ja toisinaan sentimentaalista slapstick-tylsyyttä. Sivuhahmona koira on ihan kelvollinen, mutta soolosarjakuvat ovat syvältä. Animaatiohahmona oranssi omituiskoira on jopa hyvä, mutta sarjakuvissa sen sooloseikkailut eivät tapaa onnistua. Pluto on ylipäänsä Akun ja Mikin maailmassa epätyypillinen vakiohahmo: eläin, joka tosiaan on eläin. Se on henkisesti oikean koiran tasolla, eikä sillä ole kykyä monimutkaiseen kommunikaatioon (toisin kuin esim. Tikulla ja Takulla, jotka ovat älyllisiä villieläimiä). Pluto-tarinayritysten toistuvana aiheena on se, miten jokin ärsyttää Plutoa, ja mitä laimeaa sekasortoa tästä syntyy. Animaatioslapstickin huumori syntyy liikkuvan kuvan rytmistä ja ajoituksesta, ja niitä ei ikävä kyllä voi samanlaisina välittää sarjakuvaan. Siksi Pluto-sarjakuvien lukeminen on tylsempää kuin oikeiden hölmöjen koirien katseleminen. Se ei vielä välttämättä olisi kovin ärsyttävää, mutta Pluto-sarjoissa - yli sivun mittaisissa - on vakio-ominaisuutena keltaiset selityslaatikot, jotka aliarvioivat lukijan älykkyyttä, lässyttävät ja ovat tarpeettomia. Niiden on ilmeisesti määrä kuvata jotenkin sanallisesti Pluton muutenkin ilmiselviä reaktioita ja tuntemuksia. "Mutta mitä nyt? Mikä tämä outo otus on?" Tuollainen teksti ei muutu yhtään tarpeellisemmaksi kuvassa, jossa koira hätkähtää ruohonmaton alta esiin tunkeutuvaa siiseliä, vaikka tekstin kuinka tunkisi siihen keltaiseen laatikkoon ruudun vasempaan yläkulmaan. Hiukan voisi kunnioittaa lukijoita. Millaiset surkuteltavat hyypiöt muuten laativat käsikirjoituksia Pluton soolosarjoihin? Lienevät sikäläisen nokkimisjärjestyksen hännänhuippuja.


17. Sudenpennut
Katson sudenpentujen muodostavan ankkamaailmassa aivan oman hahmotasonsa, sillä on selvää, että esim. Tupulla, Hupulla ja Lupulla on jokapäiväisestä elämästä täysin erillinen sudenpentuidentiteetti. Mutta mikä sudenpennuissa ärsyttää? No, iänikuinen puhtoisuus ja oikeamielisyys. Parhaimmillaan sudenpentutarinat ovat irvaillessaan järjestön absurdeille kunniamerkkikäytännöille ja mahtipontiselle hierarkkisuudelle - sekä johtohahmoille, joiden ego ja takinrintamus on Göringin luokkaa. Sudenpennuissa ärsyttävää on, että he ovat aina oikeassa ja moraalisia ja osaavat kaiken. Näin on varsinkin sen alalajin ääriosoittelevissa tarinoissa, joissa partiolaiset päätyvät vastustamaan Roope Ankan luonnontuhoamissuunnitelmia (ja yleensä pohatta itse on raivaustraktorin tms. puikoissa). Tarkoitus voi näissä tarinoissa olla hyvä, mutta ne ovat moraalisesti niin pelkistettyjä ja valmiiksi pureskeltuja, että ottaa mojovasti aivoon. Mutta kaikkein ärsyttävintä sudenpennuissa on heidän viheliäinen käsikirjansa, kömpelöiden juoni-instrumenttien ruhtinas, kaikkeinkirkkain deus ex machina. Tämäkin tosin riippuu käsikirjoittajasta, mutta aivan, aivan, aivan liian usein Sudenpentujen käsikirja tarjoaa juonelle äkkiratkaisun, jota ei koskaan tarvitse sen tarkemmin selittää. Tämä puolimaaginen kökkötraktori kirjaksi tekee laiskasta käsikirjoittamisesta tuskastuttavan helppoa. Ihan helvetin kaikki on siinä kirjassa. Mikseivät samalla vaikka katsoisi seikkailun lopunkin sen lehdiltä? Helvetin kaikkitietävät korventarpojat.

16. Kuru Korppi
Miksi? Miksi tämä on vakiohahmo? Ja onko se ylipäänsä olevinaan universumin sisällä "oikea" eläin vai muiden hahmojen tapaan "käytännössä ihminen", antropomorfinen eläin-henkilö? Se osaa lentää toisin kuin muut sarjojen antropomorfiset linnut, mutta silti käyttää vaatteita, lukee lehtiä... ja aloitti Hessun lemmikkinä. Mitä helvettiä? Niin muuten vielä, korpeilla on musta nokka - alun perin hyypiö olikin mainalintu. Joka tapauksessa: millä perusteella Kuru Korppi muka on legitiimi hahmo? Onko sillä jotain erottuvaa persoonallisuutta? Jos on, niin ainakaan minä en ole moisesta tietoinen. En huomaa hänen tähdittämistään sarjoistakaan sellaista välittyneen. Joten edelleen: miksi?


15. Matami Mimmi
En ole koskaan kyennyt käsittämään, mitä Matami Mimmi oikein tekee Aku Ankan sivuilla. Lehden järjelliseen hahmogalleriaan kuuluu yksi mielekäs noita, jolla on jopa yhtymäkohta muihin vakiohahmoihin, ja tuo noita on Milla Magia. Mutta Matami Mimmi: missä hän edes asuu? Kyseessä näyttää olevan jokin hieman kassialmamainen vanhapiika, jolla on hygieniapulmia ja rötiskö keskellä tarkemmin määrittelemätöntä metsää. Onko tämä metsä Ankkalinnan lähettyvillä? Ainakin joskus Mimmin "seikkailut" sivuavat Karhukoplan edesottamuksia. Pitäisikö meidän kuvitella, että mahdollisesti muutamien kilometrien päässä Mummo Ankan maatilalta asuu purppurahiuksinen ihmisnoita, joka kuluttaa aikansa yrittäen ratkoa yksinkertaisimmat taloustyönsä loitsuilla kuin jokin Tylypahkan reputtanut, yhteiskunnasta syrjäytynyt, skitsofreeninen vanha lesbo?

Sitä paitsi kaiken järjen mukaan akka on vajaat 1600 vuotta vanha, sillä hän teki ensiesiintymisensä Disneyn animaatioelokuvassa Miekka kivessä (1963), joka sijoittuu kuningas Arthurin nuoruuteen postroomalaisessa Britanniassa. Miten helvetissä hän päätyi tähän nykyajan metsään ja pysyi elossa yli tuhat vuotta huolimatta siitä, että Merlin päihitti hänet? Ja missä vaiheessa vallanhimoinen, mielipuolinen noita, joka yritti tappaa Arthurin, nössöytyi nykyiseen vihannesmaiseen tilaansa, jossa hänen merkittävimmät huolensa ovat meluavat eväsretkeilijät? 

Toisin sanoen miksi koko hahmo on tuotu sarjakuvaan, jos se on laimennettu muotoon, jossa kykenee herättämään enää hämmentyneitä kysymyksiä, johon kukaan ei yritäkään vastata? Haluan itse ajatella asian siten, että Matami Mimmi on itse asiassa syrjäytynyt ja järkensä juonut/sienipöllyttänyt syrjäytymätapaus, joka elää ennenaikaisen seniliteetin ja henkisen rappion tilassa surkeassa mörskässään hallusinoiden mukamas hallussaan olevista taikavoimista. Seikkailut jatkuvat, kunnes Ankkalinnan sosiaaliviranomaisten huomio kiinnittyy tähän säälittävään ihmisraunioon. 

Miksi Matami Mimmi saa jatkuvasti esiintymisiä, kun Taavi Ankkaa näkee ehkä kerran vuosikymmenessä? 


14. Veli Kani
Otetaan ensiksi ilmeiset seikat alta pois. Sama kuin Mimmin tapauksessa: missä tämä on tapahtuvinaan, ja miten se suhtautuu Aku Ankan muuhun ankkalinnalaiseen todellisuuteen? Ovatko nämä vaatteita käyttävät metsänelävät ankkalinnalaisiin nähden alempia eläimiä? Ainakin ne toisinaan yrittävät syödä toisiaan. Tämä ei välttämättä ole ylitsepääsemätön este: minä esimerkiksi pidän jossain määrin Sepe Suden ja Pikku Hukan välisestä kierosta dynamiikasta, ja on selvää, että sekin sijoittuu eri todellisuuteen kuin Ankkalinnan eläinihmiset - joskus jopa samaan todellisuuteen kuin Veli Kani. 

Mutta tämänkin jälkeen Veli Kani on ärsyttävä. Hän on näet laiska, itsekäs ja ylimielinen paskiainen, joka silti esitetään muka sankarina. Joskus hän toki kamppailee legitiimisti hengestään Mikko Repolaista ja muita vastaan, mutta vähintään yhtä usein kohtaamme hänet yksinkertaisesti huijaamasta arvokkaita elintarvikkeita ja muita hyödykkeiltä Veli Nallelta, joka on ilmiselvästi henkisesti jälkeenjäänyt ja elää ankeassa avioliitossa. Joskus pupupaskiainen piinaa karhuparkaa vain toteuttaakseen sadistisia mielihalujaan. Saatana mikä paska koko Veli Kani. Sais joku vetää turpaan tätä mulkvistia.

13. Poppi
Romano Scarpa otti asiakseen keksiä Ankkalinnaan uusia vakiohahmoja. Mikäpä siinä, jotkut niistä ovat ihan hauskoja ja kelvollisia. Osa, kuten tulemme vielä huomaamaan, on surkeita. Poppi sijoittuu näiden välimaastoon. Ylipirteä ja raisu tyttöhahmo ei sinänsä olisi mitenkään huono lisä galleriaan, mutta hänelle ei tunnuta koskaan keksivän mitään mielekästä tekemistä eikä mitään sellaista osaa, jota jokin toinen hahmo, vaikkapa kertakäyttöinenkin, ei voisi paremmin palvella. Poppi on turha hahmo. Hänen läsnäolonsa ei koskaan tuo tarinaan mitään ylimääräistä. Tässä turhuuden ja hukattujen mahdollisuuksien yhdistelmässä piilee hahmon ärsyttävyys. Miksi esitellä tällainen alun perin kai jokin kukkaislapsityyppinen hahmo, jolla vihjataan olevan poikkeuksellisesti aloitekykyä ja rohkeutta, jos hänellä ei päädytä tekemään oikein mitään? Scarpan kuoltua jotkut italialaiset ankkataiteilijat vielä kuljettavat Poppia satunnaisena kuolleena painona sarjoissaan, mutta hän on ilmeisesti katoamassa, kun kukaan ei keksi, mitä hänellä voisi tehdä.

12. Moby Ankka
Moby Ankka on 1960-luvun ankkaluomusten surkeimmista tapauksista. Hänen surkeuttaan Suomessa lisää se, että edes hänen nimensä sanaleikki - jonka varaan hahmonretale on nähtävästi kokonaisuudessaan perustettu - ei kielessämme toimi. Ai niin, lisäksi hän on valaanpyytäjä. Mitäköhän vittua oikein ajattelitte tätä kustessanne, Vic Lockman ja Tony Strobl? Kuka kuvitteli, että tämä olisi hyvä ajatus? Ehkä 1960-luvulla valaanpyytäjät vielä katsottiin sopiviksi sankareiksi lastensarjakuviin, mutta jotain jo tuonkin ajan ilmapiiristä kertoo se, että tietääkseni Mobyn tähdittämissä (käytän sanaa ironisesti) sarjoissa ei koskaan nähdä valaiden tappamista. 

Mobylla oli traanin- ja verensekaisesta ammatistaan huolimatta joku luottodelfiini tai -pyöriäinen. Ai niin, ja uskomattoman moniulotteinen perämies Toope Ankka, jonka luonteena oli olla tyhmä. Mutta parempi persoonallisuus sekin kuin Moby Ankan, joka on... ei juuri mitään. Hänen persoonansa perustuu ällistyttävän ilmeiseen sanaleikkiin ja siihen, että hän seikkailee merellä. Niinpä kaikki Moby-seikkailut, jotka olen surukseni joutunut lukemaan, ovat olleet erilaisia aarteenetsintä-, myrskystäselviämis- ja jonkun-jonnekin-saattamistarinoita, ja vailla yhtäkään poikkeusta vielä tyhjänpäiväisen pitkästyttäviä lajissaan.

11. Taikaviitta

Aku Ankka on klassinen hahmo, jolla on tietty persoonallisuus. Tätä persoonallisuutta voi venyttää yksittäisten tarinoiden tarpeisiin, mutta Akun vankkana pohjana on, että hän on lannistumaton ja huono-onninen tunari, äkäinen jokamies, joka uhmaa olosuhteita, polttaa päreensä ja on ylipäänsä luuseri, joka kuitenkin aina jaksaa yrittää. Aku Ankka voi olla jopa katharttinen turhautumiemme kuvastinkanava, joka päästää paineita ja epäonnistuu: hän on päähän potkittu antisankari, jolle menestys on väliaikaista ja jolla ylpeys käy lankeemuksen edellä. 

Tämä ei kelvannut italialaisille. Vuonna 1969 Giovan Battista Carpi, Guido Martina ja Elisa Penna katsoivat paremmaksi tuhota Akun persoonallisuuden suomalla hänelle Batman-tyyppisen kaksoiselämän. Kieltäydyn hyväksymästä Taikaviittaa, kieltäydyn ehdottomasti hyväksymästä koko ajatusta. Miten tällainen paska muka pääsee edes läpi? Hahmolle ei voida yhtäkkiä vain tehdä tuollaista siten, että sen persoonallisuus pysyisi muka entisellään. Jos asia olisi italialaisista neropateista kiinni, heittäisimme kaikitenkin Aku Ankan roskakoriin ja keksisimme tilalle jotakin ekstriimimpää, paskempaa, muualla jo paljon paremmin tehdyn avutonta jäljittelyä ja sanalla sanoen rikollisempaa klassisen hahmon kokonaisuutta ja integriteettiä kohtaan. Taikaviitta on typerä idea. Typerä, typerä, typerä.

Sitä paitsi alkuaikojen Taikaviitta oli täysi mulkku. Hän ei ollut mikään sankari, vaan yksinkertaisesti kiristyksellä, uhkailulla ja jopa kuolemanpelolla pelaava paskiainen, jolla ei ollut oikeudentajusta tietoakaan. Alun perin Taikaviitta turvautui jatkuvasti liikemiesten huijaamiseen ja uhkailuun yrittäen tuoda yksityiselämän etuja alter egolleen Aku Ankalle. Hän häiriköi härskisti Roope Ankan, Kroisos Pennosen ja Hannu Hanhen asioita vain omaksi itsekkääksi edukseen. Ja mikä pahinta, yleensä näissä sarjoissa Aku/Paskaviitta saa tahtonsa läpi ilman mitään vihjettä siitä, että asiassa oltaisiin liikuttu eettisesti problemaattisella maaperällä. Tämäkin tosin sopii myöhempää aitosankari-Taikaviittaa paremmin yhteen Akun kaltaisen, jatkuvaan epäonnistumiseen tottuneen surkimuksen kanssa, mutta on silti hyvin arveluttavaa lastensarjakuvassa.

Myöhempi Taikaviitta taas on selvästi Batman-tyyppinen kaupungin suojelija, mikä tosin tekee hahmosta hieman sopivamman lastensarjakuvaan, mutta kärjistää entisestään Akun persoonaristiriitaa. Itse kykenen vain vaivoin sietämään Taikaviitta-seikkailuja, ja silloinkin vain mieltäessäni ne Akun kuvitelmiksi, pelkiksi lapsellisiksi fantasioiksi, jotka eivät "oikeasti" ankkasarjakuvan maailmassa tapahdu missään muualla kuin Akun pääkopan sisuksissa.

10. Tarmo Peloton

Vic Lockman on aika kahjo mies. Hän ei ainoastaan ole omistanut sarjakuvataidettaan mm. sankaritarinoille siitä, kuinka kaksi kuollutta lasta taistelee evoluutioteorian pahuutta vastaan,
vaan on myös luonut kaksi huonoa, ärsyttävää ja täysin tarpeetonta hahmoa ankkauniversumiin. Toivon, että Herra vielä panee hänet vastuuseen Moby Ankasta ja Tarmo Pelottomasta. Tarmo on Pelle Pelottoman veljenpoika. Jumaliste, onko laiskempaa, kuluneempaa ja ennalta-arvattavampaa tapaa tuoda mukaan uusi hahmo kuin esitellä se jonkun vanhan tutun veljenpoikana tai serkkuna? Se voi menetellä, jos uusi hahmo on oikeasti jotain muuta kuin tiivistynyt karstakappale laiskuuden ja tyhmyyden kitkerintä saatanansappea. Tarmo Peloton ei ole jotain muuta, vaan sitä ihtiään. Ja niin lienee myös Vic Lockman. Hyvät ja kunnioitettavat ihmiset, joiden elämäntyöllä on mitään arvoa, eivät tee tällaisia.

Tarmo on vain ja ainoastaan pienennetty kopio Pelle Pelottomasta. Miksi? Pelle Peloton on jo olemassa: kukaan ei tarvitse kolmannes-Pelleä mihinkään. Tarmo osoittaa luojaltaan törkeää laiskuutta ja suoranaista hälläväliä-asennetta. Kyse on pohjimmiltaan siitä, että tämä sarjakuvataiteen viemärisuoli varastaa Barksilta yhden hahmon sellaisenaan, kunhan nyt vain muuttaa kokoa. Tarmo on lapsinero ja lahjakas keksijä, joka on arkisissa käytännön asioissa hajamielinen. Häntä ei tarvita mihinkään, ja hän on teennäisyydessään raivostuttava. Miksi, miksi koettelet meitä vitsauksillasi, Lockman? Tiedän, että Hessulla on veljenpoikana lapsinero Pikku-Pelle, mutta heidän välilleen edes syntyy jonkinlaista vastakohtien ja erojen dramatiikkaa ja dynamiikkaa. Tarmo taas yrittää lahjattomasti matkia Pelleä samoin kuin sen keksijä yrittää lahjattomasti matkia oikeasti luovia sarjakuvataiteilijoita. 

Tarmon ärsyttävyyttä lieventää se, että hän alkaa olla onneksi vain muisto, sillä Jumalan kiitos nykyiset ankkataiteilijat eivät häntä käytä. Hirmuinen, viheliäinen muisto. 

9. Eka Vekara

Tulevaisuudessa ihmiset tulevat näyttämään leukemiapotilailta, joilla on jokaisen rauhasen liika-tai vajaatoimintaa. Eka Vekara on Mikin raivostuttava, naftaliinikoukussa rypevä ystävänraunio tulevaisuudesta. Hänellä on surkuteltavan vartensa verhona tulevaisuuden tuotteeksi ulkoasultaan yllättävän primitivistinen musta lannevaate, johon mahtuvat säilöön kaikki maailman asiat. Kaveri siis pukeutuu deus ex machinaan. Helvetti. Jos seikkailussa satutaan tarvitsemaan jotain välinettä, tämä degeneroitunut H. sapiens(?) kaivelee sen esiin, oletettavasti surkastuneiden tulevaisuuden kivespussiensa välistä. Ekstrabonuksena tämä sarjakuvia likaava futuuripaska on varustettu vielä ääliömäisellä puhevialla: hänellä on tapana lisätä konsonanttiäänteellä alkavien sanojen eteen P. Niin kuin paska. Kuten tämä hahmo.

8. Huli ja Vili
Tuhkimo-animaatioelokuvan eläinsivuhahmot ovat jostain syystä jatkaneet elämäänsä sarjakuvissa. Useimmiten heidät on tavattu Mummo Ankan maatilalla. Miten hitossa mokomat tuholaiset ovat päätyneet Tuhkimon fantastisesta eurooppalaisesta kuningaskunnasta ankkalinnan maaseudulle antropomorfisen leskiankan tiluksille? Ja miksi? Jyrsijöillä ei ole muuta persoonallisuutta kuin että toinen on aina nälkäinen ja tyhmä, toinen taas fiksumpi. Meillä on jo tuollaiset pikkunisäkkäät, Tiku ja Taku. He ovat parempia, ja heidän läsnäolossaan ankkauniversumissa on sentään jotain järkeä, joten Mummo saa laittaa suosiolla Hansun virittämään kunnon loukut H&V-loisten pään menoksi. Ehkä näin on käynytkin, sillä näitä raivostuttavia kirppumöykkyjä ei ole sarjakuvissa näkynyt armeliaan pitkään aikaan. Toivokaamme parasta.

7. Atomiinus
Atomit eivät ole eläviä henkilöitä! Ei vaikka kuinka suurentaisi! Siinä ei ole järjen hiventä! Romano Scarpa halusi siis keksiä Eka Vekaran uudelleen. Miksi? Sairas ajatus.

6. Into Ankka
Romano Scarpa taas vauhdissa, tällä kertaa kaikkein ärsyttävimmillään. Into Ankka, joka on Suomessa aiemmin esiintynyt myös ainakin nimellä Kummo Ankka, on Scarpan viheliäisin, ärsyttävin ja ehkä myös loukkaavin tai ainakin arveluttavin hahmo. Scarpa loi tämän epäsikiön samoihin aikoihin, kun Touho Ankka teki ensiesiintymisensä. Into on turha hahmo sellaisessa ankkauniversumissa, jossa Touho on läsnä: hahmojen persoonallisuudet ovat hyvin samantyyppiset - paitsi että Touhossa on potentiaalia hyväksi hahmoksi, kun taas Intossa potentiaalia ei ole laisinkaan. 

Toisin kuin Touho, joka on tosin impulsiivinen ja herkkäuskoinen, Into on yksinkertaisesti vähä-älyinen riehuja. Olen nähnyt häntä käytettävän lähinnä tavoilla, jotka viittaavat siihen, että hän olisi jopa mielenvikainen tai lievästi vammainen. Into Ankkaa käytetään vain ja ainoastaan sähellystarinoissa, joissa meluisuus (omituinen laatu sarjakuvassa, mutta Into-sarjat ovat tosiaankin väsyttävän meluisia) on itsetarkoituksellista. Mitään oivaltavaa farssinrakentelua niiltä tekeleiltä on turha odottaa. Pelkkää uuvuttavaa, väsyttävää kohellusta, joka vaikuttaa myötähäpeällisesti sokerihumalaisen kakaran pohjimmiltaan ilottomalta reuhomiselta. Pyyhkikää tämä vastenmielinen hahmo pois, kiitos.

5. Dumbo
Animaatioelokuvien kertakäyttöhahmoja ei pidä tuoda sarjakuvasivujen vakituisiksi henkilöiksi. Ei varsinkaan silloin, kun kyseessä ei edes ole millään muotoa mielenkiintoinen hahmo. Alkuperäisessä elokuvassakin Dumbo on pelkkä havainnoitsija, oman elämänsä statisti, joka ei ole aktiivisesti mukana touhuissa, seuraapahan vain vierestä. Se tosin oppii lentämään, mutta tämä tapahtuu elokuvan viimeisen vartin aikana - ja päättää filmin mukavasti. Sitä ei pidä enää jatkaa sarjakuvasivuilla. Dumbolla ei ole persoonaa, ja kärsänaaman ympärille rakentuvia onnettomia sarjakuvatarinan mukaelmia yhdistää se, että ne ovat ällöttävän söpöileviä eivätkä ole varsinaisesti ikinä menossa mihinkään. Surkeaa ajanhukkaa.


4. Ossian Ötökkä

Siis mikä? Joku helvetin leppäkerttu, joka asuu jossain peltipurkissa tai vastaavassa? Mitä sontaa tämä oikein on olevinaan? Miksi koko hahmoa ei jätetty 30-luvulle, kun saatiin kasaan oikeasti toimivia, hauskoja ja onnistuneita hahmoja tilalle? Ainoa hyvä asia tässä täysin turhassa ja inhottavassa hahmossa on sen melkoisen siisti ja valitettavan harvinainen etunimi, muutoin koko luomus on Raid-pöllytyksen ansaitsevaa kuraa. Mitään etäisestikään mielenkiintoista ei näille 1920-luvulle pysyvästi jumiutuneille paskakuoriaisille tunnu ikinä tapahtuvan.

Ainoa hauska näkökulma asiaan on kuvitella, että ankkauniversumin hyönteiset ovat kaikki Ossianin kaltaisia ärsyttäviä nollahahmoja, jotka ovat jatkuvasti liiskausvaarassa. Mutta se ei paljon lohduta. DDT:tä nassuun vain näille hahmojen verukkeille. Ei ole hahmona säilyttämisen arvoinen, kun ei ollut edes luomisen arvoinen. Miksi tästä halutaan ylipäänsä tehdä sarjoja? Onko Disneyn eurooppalainen sarjakuvajulkaisujaosto joidenkin avaruushyönteissoluttautujien, no, soluttama?

3. Kumi-Kalle
Voi räkä, että tämä hyypiö herätteleekin karmaisevia lapsuusmuistoja henkiin. Katsokaa nyt mokomaa virnuilevaa mulkeroa idioottihatussaan ja ääliömäisissä haalareissaan kuplalla istumassa. Ärsyttävä sarjakuvataiteilija Giulio Chierchini kaivoi tämän sontapaakun häiriintyneen mielensä likaviemäristä vuonna 1988 ja kynäili hänen ympärilleen parikymmentä tarinaa, missä on parikymmentä liikaa. Aku Ankan taskukirjoissa ne tunnistaa taiteilijan luonteenomaisesta ärsyttävästä piirrostyylistä ja omituisista airbrush-väritetyistä taustoista. Nämä tekijät lisäävät sarjojen vieraannuttavaa ärsytyskokemusta.

Kumi-Kalle ei, toisin kuin nimestä voisi olettaa, ole A) varmuusvälinemannekiini tai B) sirkuksen voimistelijavetonaula, vaan raivostuttava purukumivaras, joka kykenee muotoilemaan purukumista minkä tahansa kolmiulotteisen kappaleen. Mistä hän Ankkalinnaan ilmaantui? Aktivoikaa laiskan käsikirjoituksen tunnistamis- ja varmentamistoimet, hyvät lukijat, sillä aion kertoa teille: Kumi-Kalle saapui Ankkalinnaan toisesta ulottuvuudesta. Jep, Chierchini pusersi totisesti kaiken kekseliäisyytensä tähän hahmoon.


Aluksi Kumi-Kalle kamppaili Taikaviittaa vastaan varastamalla purukumia. (Ankkalinnassa on todella vähän vakavaa rikollisuutta.) Mutta väen vängällä vakituiseksi hahmoksi pyrkivän puolivillaisen ärsykekyhäelmän pitäisi olla sympaattisempi eikä varsinkaan varastaa asioita, joita lapset voivat helposti varastaa, joten hahmoa muokattiin nopeasti rehelliseksi ja ystävälliseksi. Tämä ei tehnyt siitä yhtään vähemmän ärsyttävää. 


Kaikkien Kumi-Kalle-tarinoiden deus ex machina on hahmon kyky valmistaa esineitä purukumista. Se ei välttämättä kanna kovin pitkälle, vaikka hahmo ei olisi edes yhtä ärsyttävä. Eikä se kannakaan kovin pitkälle. Jokaisen Kumi-Kalle-kertomuksen alkaessa lukija tietää, että vastaan tulee ongelma, joka ratkeaa sillä, että tämä ulottuvuuksien välinen mätämuna muovailee pelastuksen purkasta. 

Ja sitten pitäisi vielä ajatella, että jossain on ulottuvuus, missä tällaiset pökäleet ovat normi. Helvetti.

2. Hawatha
Turpa umpeen, tyhmä squaw!
Hiawatha ei juuri Amerikassa esiinny, eikä ihme: näin sietämättömän ärsyttävää etnistä vähemmistöhahmoa todennäköisesti pidettäisiin kiihotuksena kansanryhmää vastaan - ja aivan syystä. Ylimielinen, vallanhimoinen ja lyhytnäköinen intiaani alkuperäisamerikkalaiskersa hankkiutuu ehdoin tahdoin hankaluuksiin, joista joka toiseen liittyy puuma ja joka toiseen harmaakarhu. Koska ne ovat elukoita, joita oli paljon vielä siihen aikaan, kun oli menestyviä omaehtoisia intiaanikyliä, kai. Mitä se liukuhihnakäsikirjoittajalle merkitsisikään.


Tosiaan, mihin aikakauteen Hiawathan kohellukset oikein sijoittuvat? Ja minne? Hiawathan nimi viittaa pohjoiseen, mutta heimon kuvaus on epäjohdonmukaista: tiipiit, puhvelinkalloja kanniskelevat poppamiehet ja toteemipaalut risteilevät sarjassa. Joissain tapauksissa heimolla on käytössään hevosia, joten ilmeisesti liikumme ajassa eurooppalaisten saapumisen jälkeen. Tuliaseet sen sijaan eivät näytä levinneen Hiawathan heimoon, joka turvautuu yhä keihäisiin ja jousiammuntaan. Eurooppalaisia uudisraivaajia ei sarjassa ole tietääkseni koskaan nähty, vaikka hevosten vuoksi heidän on pakko olla jossakin. On toki Disney-sarjakuvalta ennalta-arvattava ja jossain määrin järkeväkin veto olla ottamatta Amerikan uudisasutusta mukaan intiaanisarjaan, sillä se tie lastensarjakuvassa johtaa miinakentälle. Tai Disneyn tapauksessa vielä pahempaan - Pocahontasiin.
Raiskataan historia yhdessä!
Yhä vaikeammaksi käy yhdistää tätä hahmoa mitenkään Disneyn muun sarjakuvauniversumin kokonaisuuteen, koska Hiawatha liikkuu ajassakin niin selvästi erillään kaikista muista hahmoista. Monen muun Disneyn WTF-sarjakuvahahmon (Matami Mimmi, Veli Kani, Huli ja Vili, Dumbo...) tapaan Hiawathankin sarjisuran perustana on yksi ainokainen animaatioesiintyminen. Koko hahmon oikeutuksena on lyhytanimaatio Little Hiawatha vuodelta 1937. Mikä sitten teki Disneyyn ja yleisöön niin suuren vaikutuksen, että moista piti saada lisää? Tämä:
Oikeasti. Tämä on ko. animaation oleellinen vitsi, joka toistuu ja toistuu.
Kukapa ei haluaisi lisää hulvattoman hauskoja näkymiä etnisten vähemmistöryhmien pikkulasten pakaroihin? En liene ainoa, jonka mielestä tässä on nyt jotain pielessä vähemmän kivalla tavalla. Mutta siitäkin huolimatta viihdyttävämpää kuin useimmat Hiawatha-sarjakuvat. Sarjakuvissa pikkuintiaanin persoonallisuus on yksinkertaisesti vastenmielinen, vaikka onnistuukin samalla olemaan sinänsä kiinnostavasti länsimaisen traagisen arvokkaan intiaanifantasian vastakohta: mokoma kakara on kiero, ei arvosta tai kunnioita luontoa pätkääkään, himoitsee jatkuvasti kunniaa itselleen, ei koskaan kykene ottamaan opikseen mistään, on kateellinen ja harkitsematon. Tietäisipä päällikkö, millaista kalkkarokäärmettä povellaan kasvattaa. Varttuneena Hiawatha näet tulee syrjäyttämään isänsä ja viemään heimonsa tuhoisiin skalpeeraussotiin naapuriheimojen kanssa vain todistaakseen itselleen olevansa mahtava.

Hiawatha ei kuulu millään järjellä Aku Ankan sivuille sarjakuvahahmoksi, vaan korkeintaan kuvakirjoihin. Ugh.


1. Pepi   
Ärsyttävin Disney-sarjakuvia läsnäolollaan liannut iljetys, pelkkää aggressiota, vihaa ja elämänhalun menettämistä lietsova Pepi, ei vain suostu poistumaan sivuilta, joille sillä ei alun perinkään olisi pitänyt olla mitään asiaa. Tämä sekarotuinen sekasikiö ei ole faarao, vaan typerä rakkikoira, jonka olisi tarkoitus olla söpö. Ei toimi. On vain ärsyttävä, puhtaammin ärsyttävä kuin yksikään toinen tässä luetteloitu hahmo. Kaunotar ja Kulkuri -animaatioelokuvassa esiintynyt sivuhahmo sai ällistyttävän aivoituksen tai pikemminkin aivoituksen puutteen takia uran sarjakuvaelukkana.


Aku Ankka on lehti, jota odotetaan. Kun tilaan konditoriosta täytekakun, odotan sen olevan hyvänmakuinen ja miellyttävän näköinen. Siksi kakussa ei saa olla yhtä täytekerrosta, joka koostuu ulosteesta. Siksi kakun päällä tulee lukea sokerikuorrutuskirjaimin onnentoivotus eikä esim. Ime munaa. Aku Ankan vertauskuvallisesti muodostamassa kakussa Pepi on vertauskuvallinen kakkatäyte/haistattelu. 

Mokoman alamittaisen kirppusäkin äimistyttävän mitättömät epäseikkailut saavat Pluton satunnaiset soolosarjat näyttämään mestarillisen juonenkehittelyn eepoksilta. Miksi piskistä pitäisi välittää? Eihän sillä edes ole persoonallisuutta ärsyttävyyden lisäksi. Ja miksi tälle sietämättömälle pikkuhurtalle suodaan puhekuplia, kun Pluto joutuu tyytymään selityslaatikoihin? Ja miksi, oi miksi tämän hahmojen mustan peräaukon ympärille on ripoteltu vakituisia sivuhahmoja? Sivuhahmoja mitättömyydelle tässä paskaisessa rinnakkaisuniversumissa, joka ei tosiaankaan ole Ankkalinna! Perkele! 

Miksi joku tekee sarjaa, jossa ei koskaan, ikinä, ikinä, ikinä ole mitään viihdyttävää? Ja miksi sitä vielä julkaistaan? Pepi-fani on mahdoton käsite. Ne sanat eivät sovi yhteen. 

P.S. - BONUS: Samu Sirkka
Ylimääräisenä sokerina ja kunniamainintana pohjalla tuo hirvittävä omatuntohyönteinen, Samu Sirkka. Inhoan tätä viktoriaanisesti tälläytynyttä lööperinsirittäjää yhtä lailla animaatio- kuin sarjakuvahahmonakin. Sarjakuvissa hän esiintyy onneksi harvoin, mutta jo Pinocchiossa hän on raivostuttava, ja hänen suurin opetuksensa kiteytyy siihen, että kun vain jaksaa haluta jotakin tarpeeksi pitkään, se toteutuu. Mahtava, uskomaton opetus! Mutta sanopa tämä, sinä iljettävä ötökkä: jos se muka on totta, niin miksi sinä olet edelleen osa animaatiohistoriaa? Olen toivonut päinvastaista huomattavalla intensiteetillä erittäin pitkään. Muutama lisäpointti: en keksi äkkiseltään paljon absurdimpaa etiikkakasvatuksen menetelmää kuin saada kakarat ajattelemaan, että heidän omatuntonsa on satunnaisin väliajoin lauluun puhkeava, tärkeilevä hyönteinen, jota pitäisi kunnioittaa auktoriteettina. Ja mikä moraalinen opas olet ylipäänsä olevinasi, Samu? Jospa menisit hieman neuvomaan etiikkaa sukulaisillesi, jotka tuhoavat köyhien afrikkalaisten satoja vuosi vuoden perään. Miksi tämä kauhea olento saa juontaa joulutervehdyksen? Tällaisten pitäisi paleltua talvella hengiltä. Pahus, ettei se puinen pojankoltiainen tullut epähuomiossa liiskanneeksi mokomaa.

torstai 8. joulukuuta 2011

Kansallissymboliarvostelu: Chile

Kansallissymbolinarvosteluturneemme palaa pienen tauon jälkeen varsinaisiin itsenäisiin valtioihin. Vuorossa on Chilen tasavalta.

Chilen lippu, la Estrella Solitaria (Yksinäinen tähti), erottuu iskevyydessään, yksinkertaisuudessaan ja harmonisuudessaan edukseen useimmista tähän mennessä käsittelemistämme latinalaisamerikkalaisista lipuista. Se ei sisällä vaakunoita, kasvoilla varustettuja taivaankappaleita, tekstiä tai jäljennettyjä tähtitaivaita, vaan ainoastaan klassisia lippuaiheita. Sitä on miellyttävää katsella. Kuten monissa hyvissä lipuissa, tässäkin tulee esille kultaisen leikkauksen tai sitä lähestyvän sommittelun itsessään tuottama esteettinen mielihyvä. 
Lipun nykyinen design on peräisin vuodelta 1817 ja se otettiin virallisesti käyttöön Chilen itsenäistymisseremoniassa Santiagossa 12. helmikuuta 1818. Silloin lennätettiin nykylipun suoraa esi-isää, jota onneksi vielä yksinkertaistettiin.
Kiintoisa valinta törkätä keskelle vaakuna noin päin.
 
Virallisen symboliavaimen mukaan sininen symboloi taivasta (daa) ja Tyyntämerta, valkoinen Andien lumihuippuja, punainen itsenäisyyssodan aikana vuodatettua verta ja tähti kunniallista edistystä, joka on selvästi vähiten konkretiaan sidottu näistä symbolisista merkityksistä. Tällainen symbolismi on kökköä ja aina jokseenkin väkisin väännettyä. Se ei tee oikeutta Chilen arvokkaalle ja silmää miellyttävälle lipulle, joka ei tarvitse mitään selittelyä oikeuttakseen itsensä. Arvosana:9½
Chilen vaakuna on ainutlaatuinen sikäli, että se on ainoa valtiovaakuna, jossa esiintyy hemuli. 
Ei tällaista hemulia, vaan hemuleihin (Hippocamelus) kuuluva chilenhirvi.
Vaakunan toinen erikoisuus on, että sen on syystä tai toisesta suunnitellut englantilainen Charles Wood Taylor. Ehkä Chilessä on ollut pulaa omista heraldikoista. Jonkinlaisella juurakolla tai schwarzwaldilaisella puukäsityöllä seisovat hemuli ja andienkondori, jotka on katsottu tarpeeliseksi varustaa laivastokruunuilla, kannattelevat melko yksinkertaista vaakunakilpeä, joka muistuttaa muodoltaan enemmän amerikkalaispoliisien virkamerkkiä kuin modernia valtiovaakunakilpeä. Höyhenkruunussa toistuvat kansallisvärit. Motto kuuluu POR LA RAZÓN O LA FUERZA eli Järjellä tai voimalla. Sulkevatkohan ne toisensa sitten pois, vai missä lienee tunnuslauseen juju. Ei aivan avaudu, ellei sitten ajatuksena ole, että Chile tekee justiinsa mitä tykkää, hyvällä tai pahalla. Kruunatut elukat huvittavat minua, ja vaakunan sävyvarjostettu tähti ei juuri innosta, mutta kokonaisuutena vaakuna on silti aivan kelpo tunnus. Ainakaan vaakunakilpeen ei ole ahdettu liikaa täytettä. Lisäksi kondori on aika hieno vaakunaeläin. Arvosana: 8


Onko tämä joku vitsi? Jälleen eteläamerikkalainen kansallislaulu, joka kuulostaa keskittymishäiriöisen varhaisromanttisen italialaisen B-luokan oopperasäveltäjän välisoitolta. Ja kuinka ollakaan, säveltäjä, Ramón Carnicer y Batllo, olikin varhaisromanttinen B-luokan oopperasäveltäjä. Paitsi ettei ollut italialainen, vaan katalonialainen. Siis todennäköisesti lähempänä C-luokkaa. Alkavat vähitellen kyllästyttää nämä avuttomat, henkisesti jälkeenjääneet marssit. Niissä tunnutaan kuvittelevan, että arvokkuus rakentuu kaikkein kuluneimmista ja halvimmista musiikillisista tehokeinoista. Etelä-Amerikka on jo ehtinyt lyhyen arvosteluretkemme aikana hankkia itselleen mainetta kansallislaulujen katastrofialueena. Etelä-Amerikan valtioiden musiikillisia tunnuksia leimaavat tyhjistä tyhjin mahtipontisuus, suoranaisen lapselliset melodiat, törkeän huonolla tavalla hyperbolinen runous (Chilen kansallislaulun sanat luonnehtivat maata "Eedenin onnelliseksi kopioksi", ja niistä saa ikuisesti itseään hävetä runoilijaksikin luultu Eusebio Lillo), omituiset, nykivät tempovaihtelut ja kaiken kaikkiaan alamittainen yritys saavuttaa jonkinlaista sinfonista eeppisyyttä lyhyessä (mutta kuitenkin ainekseen nähden ihan liian pitkässä) ajassa. Naurettava esitys. Kieltäydyn ottamasta tätä todesta. Arvosana: 4

Chilen loppuarvosana on 7,2. Jos sitä haluaa parantaa, pitää aloittaa kansallislaulusta. Kansallislaulun vaihtamiseen olisi ylipäänsä velvollisuus moisen esityksen jälkeen. Yleisinhimillinen velvollisuus. 

tiistai 29. marraskuuta 2011

Kuukauden kirja: Macbeth

Synkkään kuukauteen synkkää ja veristä draamaa. William Shakespearen (1564-1616) lyhin tragedia Macbeth on hänen tunnelmallisimpia ja atmosfäärisimpiä näytelmiään. Se piehtaroi synkissä ja kohtalokkaissa aineksissa vailla romanttisia sivujuonia - tiivistettyä verisyyttä. 

Aiemmissa kuukauden kirjoissa olen yrittänyt olla paljastamatta liikaa yksityiskohtia juonesta. Nyt en siitä piittaa. Jos joku syyttää minua Macbethin spoilaamisesta, niin spoilaanpa vielä senkin, että Kullervo nai siskoaan, että Pilatus vapauttaa Barabbaan ja että pojat pitelevät kantikkaita kananpoikia paitojensa alla puhaltamassa kulmikkaita purkkapalloja.

Macbeth on siis Shakespearelle epätyypillisesti näytelmä vailla sivujuonia. Se on tiivis ja tehokas draama tappavasta kunnianhimosta, vainoharhaisuudesta, luisumisesta hirmuvaltaan, veren pesemisestä tuoreella verellä - ja noituudesta.


Skotlanti. Sää on tavalliseen tapaan surkea. Skottien kuningas Duncanilla on aihetta sekä iloon että suruun: surullista on, että maata riivaavat kapinat ja norjalaisten hyökkäykset. Iloista on, että kuninkaan serkku, Glamisin linnanherra, urhea soturi Macbeth on päihittänyt petturit. Kuningas odottaa Macbethin paluuta voittoisasta taistelusta voidakseen palkita tämän palvelukset.


Macbeth ja tämän aseveli, rohkea ylimys Banquo, ovat matkalla kuninkaan leiriin halki Skotlannin ankean maaston keskellä ukkosmyrksyä, kun he yhtäkkiä kohtaavat kolme noitasisarusta. Kellepä ei näin olisi joskus käynyt. Parrakkaat noita-akat ennustavat Macbethille ja Banquolle suuria: Macbeth tulee perimään petturi Macdonwaldin läänityksen - ja sitten hänestä on tuleva Skotlannin kuningas. Banquon jälkeläiset ovat myös aikanaan nousevat valtaistuimelle. Tämän tietoiskun tarjottuaan noidat katoavat jäljettömiin, kuten heillä on tapana. Macbeth ja Banquo jatkavat matkaa ja päättävät olla kertomatta kenellekään siitä, mitä hassua sattui paluumatkalla ilmaan haihtuvien parrakkaiden ennustajaeukkojen kanssa.


Kun Macbeth tulee antamaan raporttia kuninkaalleen, ilmoittaa tämä Cawdorin linnanherran kuolleen petturina ja lahjoittaa tämän läänityksen Macbethille. Tämäpä vasta jotakin, tuumii Macbeth itsekseen; eivätkö kolme demonista luonnonoikkua luvanneet minulle juuri tällaista? Miten ennustuksen loppuosa kuuluikaan? Ai niin, minusta on tuleva kuningas kuninkaan paikalle!
Stars, hide your fires; / Let not light see my black and deep desires.

Macbethin kotiväki on tilanteesta innoissaan. Lady Macbeth lietsoo aviomiehensä yhä suurempaan ja petollisempaan kunnianhimoon. Hän saa Macbethin uskomaan, että noidat eivät lausuneet vain ennustusta, vaan itse asiassa antoivat hänelle oikeutuksen tai peräti velvollisuuden anastaa kruunu. Hän alkaa pitää kruunua oikeutenaan. Kun kuningas Duncan saapuu vierailulle Macbethin linnaan, yllyttää Lady Macbeth miestään ottamaan veitsen kauniiseen käteen. Kuningas Duncan murhataan, ja hänen poikansa Malcolm ja Donalbain pakenevat Englantiin. Mikään ei enää ole Mabethin kuningastien esteenä.


Kuningas Macbeth haluaisi periaatteessa hallita hyvin, mutta hän on valtaantulonsa kiroamana äärimmäisen epäluuloinen ja pelkää vallankaappausyrityksiä. Hän murhauttaa Banquon, mutta tämän poika pääsee pakoon. Macbethin mieli alkaa järkkyä, kun hän kohtaa Banquon haamun kesken juhlaillallisen. Hermojen murentuessa Macbeth hakeutuu uudelleen noitien pakeille (noitatriolla on kai satunnaisten ilmestymiskäyntien lisäksi myös vastaanotto), ja nämä varoittavat häntä Macduffista. Macduff on skottilainen ylimys, joka on paennut Englantiin, kun Skotlannin ylimystö alkoi joutua murhien kohteeksi. Noidat kuitenkin rauhoittelevat Macbethiä profetoimalla, että kukaan naisesta syntynyt ei voi tätä vahingoittaa. Varmuuden vuoksi Macbeth kuitenkin murhauttaa Macduffin perheen, joka on jäänyt Skotlantiin.


Macbethin kuninkaallinen huusholli ei oikein kestä vainoharhaisuuden painetta, ja Lady Macbeth alkaa oirehtia yhä maanisemmin. Samaan aikaan Englannissa Malcolm ja Macduff päättävät yhdistää voimansa vapauttaakseen Skotlannin tyrannin vallasta. He kokoavat armeijan ja lähtevät etenemään kohti pohjoista. Macbeth luottaa noitien ennustukseen eikä kanna tästä ulkoisesta uhasta lainkaan niin paljon huolta kuin mahdollisista sisäisistä pettureista. Josif Vissarionivitsh Macbethin hirmuvalta ei osoita lientymisen merkkejä, vaikka viholliset saapuvat Skotlantiin. Sillä välin Lady Macbeth kuolee, ilmeisesti jonkinlaiseen hermoromahdukseen tai mielenhäiriössä, unissakävellessä tms. tavalla toteutettuun itsemurhaan. Macbeth vaipuu tämän uutisen edessä täydelliseen nihilismiin, mutta on silti valmis puolustamaan kruunuaan. Macduff, jonka perheen hän on murhauttanut, saapuu haastamaan Macbethin kaksinkamppailuun. Macbeth surmataan. Miten se on mahdollista? No, katsokaas kun Macduff syntyi keisarinleikkauksella eikä siis syntynyt normaalisti. Macbeth kohtaa kuolemansa, ja Malcolm kruunataan Skotlannin kuninkaaksi.


Mutta tuoko tämä ratkaisu rauhan? Onko Macbethin vainoharhainen hirmuvalta myrkyttänyt Skotlannin liiaksi? Aikooko Macduff haastaa Malcolmin? Tuleeko Malcolmista vain uusi Macbeth? Vai tuleeko Macduffista uusi Macbeth siinä missä Malcolmista tulee uusi Duncan? Kaikki tämä jatko-osassa Macbeth II: The Killing Goes On.


Ja miksi tämä draama on nyt sitten niin relevantti juuri tällä hetkellä, poislukien yleinen mustanpuhuvuus ja se, että sakkia lakoaa marraskuiseen tunnelmaan sopivasti? No, Macbeth on kertomus kunnianhimosta, joka kehkeytyy vainoharhaisuudeksi. Macbeth on tullut valtaan epäselvissä olosuhteissa, ja hän pelkää, että joku tekee hänelle itselleen macbethit. Hänestä tulee julma ja vainoharhainen yksinvaltias, oman tyranniutensa vanki. Hän uskoo, että joutuu vallassa pysyäkseen käyttämään terroria, murhia, salaista poliisia. Tällä hän kuitenkin herättää vain yhä suurempaa katkeruutta ja vihaa, ja yhä useammat saavat kyllikseen hänen hirmuvallastaan. Macbethin valtakausi ei ole niinkään hallinnointia kuin kuninkaan oman aseman pönkittämistä hinnalla millä hyvänsä. Ja lopulta tyranni ottaa opikseen siitä arvosta, jonka hän omalla esimerkillään on ihmiselämälle antanut. Hän saa maistaa miekkaa, jolla itse niin monta todellista ja kuviteltua vihollistaan tieltään siivosi. Hänen jälkeensä on odotettavissa epävarmuutta ja myrkyttyneitä mieliä. Nämä ilmiöt eivät ole tänä vuonna olleet ainakaan tavallista näkymättömämpiä.
"Thou liest, abhorrèd tyrant; with my sword / I'll prove the lie thou speak'st." Kautta profeetan parran, mitä paskaa. Minä en tällaista lue.
Paljon Shakespearen ajattomuutta hehkuttavaa kuluneempaa kirjallista lausuntoa ei voi antaa, ja siksi en sitä teekään. Jätän myös väitteet Shakespearen kuuluisasta universaaliudesta pois, sillä William Shakespeare kirjoitti teoksensa tietyssä kaupungissa tietyssä maassa tiettynä aikana silloisen viihdeteollisuuden käyttöön. Hän oli tietysti alallaan ehdotonta huippua, mutta Tudor-ajan Englannin yhteiskunnallinen, kulttuurinen ja sosiaalinen todellisuus asetti silti hänelle itselleen ja hänen teoksilleen tietyn historiallisen kehyksen. Vaikka tämä ei tarkoitakaan sitä, ettäkö hänen draamoissaan ei käsiteltäisi aiheita, jotka ovat olleet merkityksellisesti läsnä oletettavasti kaikissa kulttuureissa, olisi silti epärehellistä väittää, etteivät ne muka olisi tietyn historiallisen, ainutkertaisen aikakauden tuotteita.

Mikään edellä kirjoitetusta ei vähättele Shakespearea tai hänen tuotantoaan; päinvastoin, se nähdäkseni antaa meille tarkemman näkymän hänen taidoistaan ja lahjoistaan. Jos vain hymistellään Shakespearea universaalina kirjallisuutena (enkä tahdo väittää, etteikö Shakespeare kuuluisi maailmankansalaisen yleissivistykseen), jää hänestä varjoon monta ansiokasta puolta. Jos sen sijaan tarkastellaan hänen draamojaan draamallisesta näkökulmasta ja asetetaan ne vertailevasti oman aikansa teatteritraditioon, tulee paljon paremmin esiin kirjoittajan draamallinen lahjakkuus ja hänen kykynsä rakentaa mieleenpainuvia ja kolmiulotteisia henkilöhahmoja. Menetämme tulkinnallisesti paljon, jos emme tarkastele Shakespearea oman aikansa tuotteena. Se taas ei tarkoita, etteikö hänen teoksistaan voisi ja pitäisi tehdä uusia tulkintoja.

Macbeth tarjoaa historialliselle kontekstoinnille ja vertailulle hyvät lähtökohdat syistä, joihin paneudun seuraavaksi. Shakespeare kirjoitti näytelmän hyvin epäluotettavien historiallisen kronikoiden pohjalta (jotkut skotlantilaiset nationalistit ovat valitelleet sitä, että Shakespeare on antanut Macbethistä aiheettoman huonon kuvan - ikään kuin kukaan tietäisi koko tyypistä yhtään mitään ilman tätä draamaa) 1600-luvun alkuvuosina, todennäköisesti 1606. Ajoitus on merkityksellinen. Shakespeare sijoitti usein näytelmiä tapahtumaan ulkomailla - klassillisessa antiikissa, Italialaisissa kaupunkivaltioissa, jotka tunnettiin hullusta politiikastaan ja verisistä salajuonistaan, Itävallassa (Mitta mitasta), Tanskassa (Hamlet), epämääräisillä välimerellisillä saarilla (Myrsky) - mutta Macbeth on hänen tuotannossaan ainoa Skotlantiin sijoittuva draama.

Tapahtumapaikan valinta tuskin on sattumaa. Englannin neitsytkuningatar Elisabet I (1533-1603) päätti Tudorien dynastian. Hänellä ei ollut perillistä, ja kaikkein todennäköisimmältä mahdollisuudelta vaikutti se, että Englannin kruunu periytyisi Skotlannin kuninkaalle Jaakko VI:lle. Näin myös kävi: Elisabetin kuollessa toteutui Brittein saarilla ns. kruunujen unioni, jossa Jaakko nousi järjestysluvulla I Englannin ja Irlannin kuninkaaksi. Skotlannissa korkea politiikka oli usein ollut veristä, ja Jaakkokin oli saanut siitä osansa: hänen isänsä murhattiin, mahdollisesti hänen äitinsä, kuningatar Maria Stuartin käskystä. Ainakin Maria meni heti naimisiin murhan pääepäillyn kanssa. Seurasi kapina, jossa Maria pakotettiin luopumaan kruunusta yksivuotiaan Jaakko-poikansa hyväksi. Maria pakeni Englantiin pikkuserkkunsa Elisabetin suojelukseen, mutta sekaantui useampaan salajuoneen Elisabetin syrjäyttämiseksi; Maria Stuart teloitettiin pitkän vankeuden päätteeksi. Nämä episodit olivat luonnollisesti herättäneet paljon mielenkiintoa Englannissa, ja kun viimein Skotlannin kuningas oli nousemassa myös Lontoon johtoon, oli epäilemättä hyvä veto tehdä skottilainen näytelmä. Ja kun yleisöllä oli Skotlannin hallinnosta - varsin aiheellisesti - verinen vaikutelma, miksi tuottaa yleisölle pettymys?

Voisi kuvitella, että näytelmä skottilaisen hirmuhallitsijan noususta ja tuhosta ei olisi välttämättä aiheensa puolesta kovin imarteleva uutta skottilaista monarkkia kohtaan. Macbethissä on kuitenkin ratkaisuja, joissa nähdäkseni tullaan Jaakko VI & I:stä hyvin vastaan ja peräti kalastellaan hänen suosiotaan. Ensinnäkin Banquolle annettu ennustus siitä, että hänen jälkeläisensä tulevat hallitsemaan Skotlantia, on selvä kädenojennus Stuarteille, siis kuningassuvulle, jonka vesoja Jaakkokin oli. Banquo, jota todennäköisesti ei ole ollut olemassakaan, on Stuartien perinteinen kantaisä. 

Toinen kiintoisa Stuartien miellyttämiseen viittaava seikka on noitien rooli näytelmässä. Mihin heitä ylipäänsä tarvitaan? Modernille yleisölle noidat ovat outo ratkaisu näytelmässä, joka muuten liikkuu vakaasti politiikan ja hovijuonittelun maailmassa. Tässä tulee hyvin esiin se, kuinka teoksen alkuperäinen tuotantokonteksti on jotain, joka sisältää merkityksiä, joita moderni yleisö ei välttämättä tavoita. Nuo merkitykset voivat toki olla joskus nyanssimaisia pikemmin kuin aivan keskeisiä, mutta niitä ei silti voi kiistää. Noituus otettiin näet 1600-luvun alun Britanniassa todesta. Ja se, joka eritoten otti sen todesta, oli kuningas Jaakko VI & I. 

Jaakko oli oppinut hallitsija, joka piti noituutta vakavana uhkana valtiolle. Kun hän kävi avioitumassa Tanskan prinsessan kanssa Kööpenhaminassa, kohtasi parin laivaa suuri myrsky paluumatkalla Skotlantiin. Jaakko tiesi, että noidat olivat olleet asialla. Kaikkein huolestuttavinta oli, että samoihin aikoihin eräät oppineet julkaisivat pamfletteja, joiden mukaan magia ei ole todellinen ilmiö ja noituuden harjoittajat ovat pikemminkin hulluja kuin vaarallisia. Jaakko hyökkäsi voimakkaasti tällaisia ajatuksia vastaan ja ilmoitti pitävänsä noituutta eräänä vakavimmista yhteiskunnallisista uhkista, jota oli torjuttava noitavainoin. Kuningas julkaisi teoksen nimeltään Daemonologie, jossa esittelee ajatuksiaan saatanasta, noidista ja näiden torjumisesta. Teologinen näkemys valtiosta oli oleellinen osa Jaakon valtioajattelua. Se toistuu hänen kahdessa muussa suuressa kirjassaan, The True Law of Free Monarchies- ja Basilikon Doron -teoksissa. 
King of Scots... and Hats!
Jaakolle monarkia oli luonnonlaki, ja luonnonlait sekä luonnollinen järjestys olivat Jumalan tahto. Kuningas paitsi puolusti hurskasta absoluuttista monarkiaa, myös asettui vastustamaan luonnottomuuksia hyvin voimallisesti pitäen niitä henkilökohtaisina loukkauksina itseänsä vastaan: olihan hän Jumalan järjestyksen ilmentymä. Ei ihme, että Macbethin noidat jatkuvasti korostavat epänormaaliuttaan, johon on laskettava sisarusten parrakkuus. Käsitysten mukaan fyysinen poikkeavuus kun antoi jo itsessään vihjeitä jos ei muusta, niin ainakin alttiudesta toimintaan Jumalaa ja tämän tahtoa vastaan. Jaakko oli tietysti todella tekopyhä: hän luetteloi esim. homoseksuaaliset aktit niiden kaikkein vakavimpien rikosten joukkoon, joita "omatunnolla on velvoite olla koskaan antamatta anteeksi" ja oli itse jatkuvasti eroottisissa suhteissa miesten kanssa. Toisaalta toki teoria saattaa suoda itse monarkille erivapauksia...

Jaakon noitapakkomielteen kautta Macbethin noidatkin saavat uutta merkitystä. Shakespearen näytelmissä esiintyy toki yliluonnollisia elementtejä: Hamletissa ja Julius Caesarissa kohdataan haamuja, eikä Kesäyön unelmaa tai Myrskyä kannata tässä edes mainita, kun ei tiedä, mistä aloittaisi. Mutta Macbethin ja Julius Caesarin kaltaisissa ainakin puolihistoriallisissa draamoissa on epäselvää, onko haamu todellinen vai pelkkä syyllisen mielen tuottama hallusinaatio. Macbethin noidilla sen sijaan on ilmiselvästi hallussaan yliluonnollisia voimia. Vaikka Macbethin oma kunnian- ja vallanhimo tekee suurimman osan tuhotöistä, ovat noidat yhdellä oikealla ennustuksellaan istuttaneet sen hänen mieleensä. Eikä noitia oikein voi kuitata pelkäksi Macbethin omiksi sisäisiksi riivaajiksi, sillä myös Banquo näkee ja kuulee heidät.

Noidat eivät kuitenkaan ole ainoastaan yliluonnollisia. Heillä ei myöskään ole järjellistä vaikutinta toiminnalleen. Kun noidat vaihtavat kuulumisia, kertovat he tehneensä muitakin järjettömiä tuhotöitä: he ovat kiusanneet karjaa ja upottaneet laivoja. Mistään näistä ei ole heille itselleen mitään suoraa hyötyä. He haluavat vain levittää tuhoa ja kaaosta, he ovat jonkinlainen karmaiseva yhdistelmä pahuutta ja hulluutta, jolla on käytössään yliluonnollisia voimia. Kirjoittamisajan käsitysten mukaisesti naiset olivat alttiimpia pahan houkutuksille: noidat ovat parrakkaita sisaruksia, ja juuri Lady Macbeth kannustaa miestään ottaman ratkaisevan, väkivaltaisen askeleen tiellä kohti kruunua. Eikä voida vähätellä noitien viihdearvoa: nämä kolme hahmoa varmasti jäivät yleisön mieliin ja saattoivat toimia houkuttimena näytöksen katsomiselle. Sensaatiomaisuus veti yleisöä vähintään yhtä hyvin 1600-luvulla kuin nykyään.

Joten: miksipä ei lisättäisi ilmankin yliluonnollisia ilmiöitä toimivaan näytelmään sivuosaan (ja vielä yhdeksi draaman harvoista kokonaan hyvistä hahmoista) Stuartien kantaisä ja noitia, jos sillä voidaan parantaa näytelmän menestystä niin tavallisen yleisön (joka Shakespearen Globessa käsitti kaikki kansankerrokset) kuin kuningashuoneen keskuudessa? 


Noidat ovat kuitenkin merkittävä tulkinnallinen jakaja. Moderni yleisö on todennäköisesti valmiimpi langettamaan Macbethin harteille suuremman vastuun hänen veriteoistaan kuin noitien kontolle: on hyvin mahdollista, että 1600-luvun yleisö (tai ainakin suuret osat siitä) tekivät täysin päinvastoin. Siinä missä moderni yleisö katsoo ehkä Macbethin käyttävän profetiaa oikeutuksena haluille, jotka se onnistui hänessä herättämään, saattoi Shakespearen aikalaisyleisö taas katsoa, että kyse oli saatanallisen pahuuden tarttumisesta, johon pääsyylliset olivat pahan palvelijat, noidat itse. Tiedämmehän, että Macbeth oli aiemmin moitteeton, urhea ja uskollinen soturi. Sellaisen luonteen sortamiseen tarvitaan noituutta. Me taas olemme valmiimmat ajattelemaan, että nämä houkutukset ovat kaikissa ihmisissä, ja tilaisuus sekä kyllin isot panokset voivat viedä ihmiset mennessään ilman persoonallisen pahan edes välillistä läsnäoloa.


En voi väittää, että pitäisin esittelemääni hahmotelmaa alkuperäisyleisön mahdollisesta tulkinnasta Shakespearen omien tarkoitusten mukaisena. Eikä sillä ole juuri väliäkään: Macbeth on roisto, jota kykenemme ymmärtämään, ja siksi hän on henkilönä paljon mielenkiintoisempi kuin noidat, jotka eivät edes viivy näyttämöllä kovin pitkään - hyvä ratkaisu. Tragedian keskiössä on joka tapauksessa Macbeth, jonka omat teot vain pahentavat tilannetta. Näytelmän lopussa kaiken - sen, mistä hän ei ehkä uskaltanut uneksiakaan, ennen kuin ajatus istutettiin hänen päähänsä - saanut Macbeth on omien veritekojensa ansiosta tullut halveksimaan myös oman elämänsä arvoa: elämä "on kuin varjo häilyväinen, vain näyttelijä rukka, joka riehuin lavalla aikansa heiluu ja häipyy; se kertomus on, hupsun tarinoima, täys ääntä, vimmaa - tarkoitusta vailla."


Ja hänen jälkeensä usko pannaan Skotlannin väliaikaiseen hallitukseen, kansalliseen siirtymäneuvostoon, uuteen kuninkaaseen tai muuhun sen kaltaiseen ratkaisuun. Vaan veri ei ole vielä edes kuivunut, eivätkä noidat ole kadonneet mihinkään.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Levyhylly: Bach: Das wohltemperierte Klavier

Johann Sebastian Bach osasi olla armottoman järjestelmällinen. Jos ei keksi, mitä tekisi, niin miksipä ei sitten säveltäisi fuugat ja preludit kaikille sävellajeille duurissa ja mollissa? Das wohltemperierte Klavier koostuu kahdesta kosketinsoitinsävellysten kirjasta. Bach sävelsi ensimmäisen kirjan 1722 ja jälkimmäisen elämänsä ehtoopuolella 1742. Kokoelman teokset ovat ainakin osittain didaktisia, mutta valikoima sävellajivaihteluineen on onneksi riittävän monipuolinen, vaihteleva ja tasokas ollakseen myös aivan pätevää ja nautittavaakin kuuntelumusiikkia. Kokonaisuus käsittää 48 preludin ja fuugan paria. Yleensä teos esitetään nykyisin modernilla pianolla.

Teos on vanhastaan tunnettu suomen kielessä nimellä Tasavireinen piano/klaveeri, mutta jo melko kauan sitten on hyväksytty erittäin todennäköisenä joskaan ei lopullisesti todistettuna, että Bachin wohltemperierte tarkoitti "hyvin viritettyä" instrumenttia, jossa jokaisen sävellajin oma karaktääri tulee esiin paremmin. Englanniksi (sillä kielellä ovat useimpien levytysten teosmerkinnät) kokoelma tunnetaan nimellä Well-Tempered Clavier. Tuo nimi komeilee myös nyt esittelyvuoroon tulevan neljän CD:n boksin kannessa, esittäjänään kanadalainen Angela Hewitt, josta on valittu tähän julkaisuun kansikuvaksi käsittämätön otos, jossa artisti esittää skitsosti kiljuvaa flamencotanssijaa.
Voisitko avata kitaasi vielä enemmän? Ai et. Siis ihan fyysisesti et voi. No menköön tämä.
Bach: Das wohltemperierte Klavier. Angela Hewitt, piano. Hyperion (4CD), äänitetty Beethovensaalissa Hannoverissa 1997-99.

Hewittin esitys on huomattavan viihdyttävä ottaen huomioon, että kyse on pohjimmiltaan didaktisesta teoksesta. Molemmat kirjat pirskahtelevat eloisasti. Esityksissä on kautta linjan ilahduttavan keveä ote, joka ei vähättele eikä kiirehdi turhaan näitä nerokkaita pikkukappaleita. Hewittin rytmi tuntuu aina luonnolliselta. Vaikka muutamissa kappaleissa saavutetaan tanssillisiakin piirteitä, joita säveltäjällä ei välttämättä ole ollut mielessään, on levytyksen yleisvaikutelma harkittu, mutta pakoton harmonisuus. Erityisesti luontevassa rauhaisuudessaan mietteliäästi, mutta viivästelemättä etenevä toinen kirja on saavuttanut suosioni, ja sen useimmiten laitan itse mielijohteesta pyörimään. Kappaleet ovat lyhyitä ja tunnelmat sävellajin mukaisesti vaihtelevia, mutta kokonaisuudessa piilee levollinen ykseys. Hewitt on saavuttanut hienon, ajoittain virtaavalta tuntuvan rytmin.

Kaikkiaan kiitettävän ja luonnollisen eloisa tulkinta, jossa suurtyön musiikilliset arvot, kuten innovatiivisuus, korostuvat ansaitusti. Äänitys kuulostaa erittäin hyvältä, ja pianistin itse kirjoittama, osa osalta etenevä esittelyessee tarjoaa enemmän tietoa kuin harrastelijakuuntelija tulee tarvitsemaan.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Onko tämä surkein blogipostaus? Katso seksikkäät kohuesimerkit!

Minulla on ollut aiemmin sellainen käsitys, että Ilta-Sanomat olisi julkaisuna vähemmän ahterista ja informatiivisempi kuin sen kilpailija Iltalehti. Enää en moista usko. Molemmat näistä lehdistä ovat pahuutta ja pyrkivät erikseen tekemään tästä kansakunnasta ja valtiosta entistä typerämmän. Ohessa poiminnat siitä, mitä Ilta-Sanomat asetti sähköisiksi uutistärpeikseen tänään: 

  • Stephen Hawking: Ihmiskunnan selviäminen riippuu yhdestä asiasta - Kuinka pitkään ihminen selviää maapallolla? Ei kannata antaa sen hämätä, että poikkeuksellisesti pääosaan on isketty arvostettu tiedemies, sillä uskallan lyödä vetoa, että Hawkingin sanoman ydin on jo se moneen kertaan toistettu ja periaatteessa ilmiselvä totuus, että jos ihminen jää asuttamaan vain yhtä taivaankappaletta, hän on lajina mennyttä viimeistään tuon taivaankappaleen tuhoutuessa. Ja pieni klikkaus varmistaa asian. Kun minä olin pieni, lehdissä tapasi olla uutisia. Mutta saamme sentään ottaa kantaa siihen, uskommeko maan olevan "asuttavassa kunnossa 100 vuoden kuluttua". Kyselyn tulokset julkaistaan seuraavassa Nature-lehdessä.
  • Nainen jäi käsittämättömällä tavalla jumiin pyykkitelineeseen - katso kuva ja video. Uutinen nro 2. Joo, ei paljon tosiaankaan nappaa ottaa mitään artikkelia varten selvää vaikka siitä, onko Madagaskarin valtio romahtamassa - sen sijaan näin netissä tällaisen pätkän totaalisen uusavuttomasta brittitollosta, joka jumitti itsensä kotitaloustarpeisiin, ja ajattelin kirjoittaa näin toimittajana siitä. Tai no kirjoittaa ja kirjoittaa, laitoin mä siitä videolinkin.
  • Brittiläinen tosi-TV-tähti järkyttyi: Huuleni näyttävät vaginalta. Joka ainoa naispuolinen tosi-TV-tähti on pelkkä iso vagina. Kun minä olin pieni, uutiset vituiksi menneistä kasvoleikkauksista eivät olleet kenenkään mielestä mitään oikeita uutisia, ja niissä sentään oli oikeasti lahjakkaita ihmisiä, jotka olivat tehneet jotain merkityksellistä joskus ja joiden olemassaololla oli merkitystä ja joiden julkkisstatukselle oli olemassa järjellä konstruoitava selitys. Sellaisia kuin Joan Rivers, Dolly Parton ja Michael Jackson. Toisin kuin nämä tosi-TV:n DNA-suutarit.
  • Unohtakaa Mertaranta - tässä tulee Joonas! Kuuntele huima selostusklippi. Kunpa vain voisinkin unohtaa Mertarannan. Mutta se ei totisesti ole helppoa. Se takatukkahumanoidi aiheuttaa minulle päänsärkyä, joten en ole kyllä kuuntelemassa mitään pätkää, jossa esiintyy joku, jonka vihjataan olevan vielä ärsyttävämpi. Lisäksi sellainen juttu, että selostaja on vain selostaja eikä mikään showtähti. Ei niin, että sillä väliä olisi. Urheilu on mielenkiinnotonta paskaa kuitenkin. Ja tietysti myös se, ettei kyseessä ei näytä olevan mikään paskaa YouTube-klippiä ja kehnoa esitystä kummempi. Mikä tiedotusväline tämä "lehti" muka on olevinaan? Pelkkä sarja kuppaisia linkkejä hauskat kotivideot -tasoisiin örvellyksiin. Hävetkää, saatana.
  • Yllätys: Tässä maassa on maailman lihavimmat lapset! Mitä helvetin ääliöitä nämä toimittajat ovat? Ihan maallikkona tiedän, että uutisen merkittävimmät pointit ovat mitä-missä-milloin, ja ne tulee välittää jo otsikossa. Voisitteko vaikka käyttäytyä niin kuin journalistit ja kertoa sen asianne suoraan? Jumalauta näiden nysvyjen kanssa. Ja se maa oli sitten Kreikka. Missä on yllätykseni? Te lupasitte yllätyksen!
  • LK: Koiralauma hyökkäsi koiran ja miehen kimppuun - omistaja ei suostunut soittamaan uhrille apua. Onko Ilta-Sanomilla omaa journalismia ollenkaan, vaan tekevätkö ne vain tiivistelmiä oikeiden tiedotusvälineiden jutuista silloin, kun päättävät haluta jotain jopa jossain määrin uutisarvoista?
  • Voice: Anna Abreusta julma pila Facebookissa. No voi että. Mitä sitä otsikkoboksiin Jemenin vallansiirtoja mahduttamaan, kun joku runkkari väitti jossain sosiaalisen median kaatopaikalla, että joku laulajatähtönen oli kuollut kolarissa.
  • Tässä on NHL:n pahin tuhlaajapoika: Palkka 7,5 miljoonaa, eikä maaliakaan 49 otteluun! No kyllä varmaan Ilta-Sanomatkin maksaa toimittajilleen palkkaa, vaikkei rupuaviisissa ole ollut uutista aikoihin. Ja edelleen: miksi sitä hemmon nimeä ei voi laittaa siihen perkeleen otsikkoon?
  • Ovatko tietosi turvassa verkossa? Järjestetään paniikki, siitä lukijat aina tykkää.
  • Tee täsmälämmittimet vanhasta villapaidasta. Tuo mikään uutinen ole, tuo on myöhästynyt Niksi-Pirkka.
  • Onko tässä maailman suurin liikennemerkki? Tämä syvällinen kysymys on henkilökohtainen suosikkini näiden skuuppien joukossa. No mahtaakohan olla maailman suurin liikennemerkki? Ja mitä vittua jos onkin? Saako sen osoittaman määräyksen rikkomisesta maailman isoimman sakon? Onkohan tässä maailman tyhmin uutinen?
Iltapäivälehdet ja muut tällaiset on pantava haittaverolle. Ne tekevät meistä huonomman ja tyhmemmän kansakunnan. Kaikki sanomalehdet, jotka ylläpitävät verkkokeskustelupalstaa, on pantava haittaverolle. Kaikki lehdet, joissa on lukijoille tekstiviestipalsta, on pantava haittaverolle. Kaikki kannustavat lyhytjännitteistä, paskaa ajattelua, tuulesta temmatun mielipiteen itseisarvoa, turruttavaa merkitysromutusta, älyllisen laiskuuden ylistystä ja ylipäänsä luovat sellaista ilmapiiriä, joka lopulta vaarantaa demokratian, länsimaisen sivilisaation ja koko ihmiskunnan tulevaisuuden (kiitos, Mr. Hawking*) sillä, että se tekee aina vain todennäköisemmäksi päättäjien korvautumisen turhilla soundbite-julkkiksilla. Ihan vain siksi, että oikeilla asioilla on yhä vaikeampi saada tilaa, vaikka ainakin internetissäkin toimivalta lehdeltä sitä nyt luulisi vielä vähäsen piisaavan. 

Siksi on tekopyhää näiltä lehdiltä vastustaa lehtien arvonlisäveroa vedoten johonkin tiedotuksen vapauteen ja monipuoliseen mediaan. Päin vastoin, tällaisella rapautuksella rahaa tahkoavaa bisnestä pitää rangaista jo ihan kansanterveydellisin perustein sen lisäksi, että se olisi joka tapauksessa moraalinen velvollisuus. Esimerkiksi Ilta-Sanomilla ei ole mitään tekemistä journalismin ja tiedonvälityksen kanssa, joten voivat tunkea ohutsuoleensa ne hurskastelevat pääkirjoituksensa. Saakeli Aku Ankassakaan mitään pääkirjoitusta ole, ja siitä lehdestä sentään saa älyllisiä virikkeitä.

Tähän muuten hauskana lisänä se, että Helsingin Sanomain uudessa vaalikoneessa presidenttiehdokkailta kysytään kantaa parveketupakointiin. 

Lohtua ei nyt ihan varsinaisesti ole liikaa tarjolla tässä tilanteessa. Ja vastaan muuten siihen tieteelliseen lukijakysymykseen, että tämän perusteella ei ole tämä planeetta asuttavassa kunnossa 100 vuoden kuluttua, eikä tällä menolla ole mikään suuri harmikaan se. Tuli käytettyä tässä paikoitellen vähän ronskia kieltä, mutta se oli minusta perusteltua, eikä sillä enää sadan vuoden päästä mitään väliä ole.


*Ja voisivat muuten ne lehtien nettikeskustelijat, vai millä näitä omatoimiseen elämään kykeneviä debiilejä paviaaneja sitten kutsutaankaan, opetella vaikka kirjoittamaan sen Hawkingin sukunimen. Siinä on G eikä yhtään S-kirjainta. Ei ole paha.