maanantai 31. tammikuuta 2011

Joku tarvitsee pian Kuolleiden kirjaa

Jospa vain olisi ollut sosiaalista mediaa vuonna 1789! Viime aikoina on saanut seurata livevallankumouksia. Aivan sinuhelaista kärpäsen surinaa korvissa ei ole kadun ääni Kemin maassakaan. Parhaillaan odotetaan, kuinka pitkään Hosni Mubarak kestää. Oma Egyptin-tuntemukseni rajautuu tuonne varhaisempiin aikoihin, joten en taida kommentoida nykyistä tilannetta suoraan sen yksityiskohtaisemmin kuin toteamalla (to whom it may concern), että jos olet 82-vuotias ja olet saanut hallita ilman haastajia mielesi mukaan 30 vuotta, olisi sinulta voitu odottaa melkoisia tuloksia - ja ainakin selvää on, että kaiken sen jälkeen aika ei enää ole puolellasi. 

Niille toisille voisi muistuttaa, että epäonnistunut vallankumous on kukistettu kapina, ja sellaisen johtajille ei käy hyvin. Ei omaa huvilaa Saudi-Arabiassa heille. Niin on aina ollut ja niin on aina oleva, kuten eräskin egyptiläinen fiktiohahmo tapasi muistuttaa. 

Sellaisenkin kainon toivomuksen tohtisin esittää, että jospa pidettäisiin, kävi miten kävi, se oppositio sellaisen diversiteetin läpitunkemana, että ei anneta islamisteille yksinoikeutta esiintyä oikeudenmukaisuuden äänenä. Islamistien muinaismuistopolitiikasta saatiin ihan riittävästi näyttöä Afganistanin buddhalaisen menneisyyden kohdalla; Egyptiin en enää samaa halua.

Päätän liittää tähän lyhyeen bloggaukseen brittiläisessä Spitting Image -satiirisarjassa 1980-luvun puolivälin tienoilla nähdyn Every Breath You Take -parodian. Siinä voisi olla ihan kestävämpääkin ja edelleen ajankohtaista sanomaa. Taustalla pyörivät aikakauden poliitikkojen (ja erään varhaisemmankin) päät - osa kuvatuista on edelleen vallassa. Jokainen pohtikoon itse, ketkä ansaitsisivat kunnian esiintyä videon päivitetyssä versiossa ja minkä säkeiden kohdalla. (Sikäli kuin itse kykenen tunnistamaan, ovat musiikkivideon taustalla esiintyvät hahmot järjestyksessä: Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan; Britannian pääministeri Margaret Thatcher; Britannian työväenpuolueen puheenjohtaja Neil Kinnock (vas.) sekä tuntematon, tod.näk. brittiläinen poliitikko; pohjoisirlantilainen unionistijohtaja Ian Paisley; Neuvostoliiton johtaja Konstantin Tšernenko; Zimbabwen presidentti Robert Mugabe; Kuuban presidentti Fidel Castro; Libyan johtaja Muammar Gaddafi; Neuvostoliiton johtaja Juri Andropov; Ugandan johtaja Idi Amin; Neuvostoliiton johtaja Leonid Brežnev; Saksan diktaattori Adolf Hitler; Intian pääministeri Indira Gandhi; Iranin ylin johtaja, ajatollah Khomeini; Etelä-Afrikan pääministeri/presidentti Pieter Willem Botha;Tšernenko.)
 

Kyldyyri ja pornografia

Turun käynnissä olevan kulttuuripääkaupunkivuoden tapahtumain keskus, ratapihan tuntumassa oleva Logomo, pitää sisällään mm. Touko Laaksosen eli Tom of Finlandin (1920-1991) teosten näyttelyn. Iltapäivälehdistö, kansakuntamme levikkiorientoitunut omatunto, yritti asiasta jonkinlaista kohua saada aikaiseksi ilman sen kummempaa menestystä. Viikko sitten asiaan saatiin kannanotto myös Helsingin Sanomain mielipidesivuilla, peräti aitiopaikalla. 

Jotta kenellekään ei tulisi sanomista ja jotta blogi säilyisi lapsi- ja nuorisoystävällisenä, tasapainotan tekstuaalisesti siveetöntä aihetta kuvilla pupuista.
Kristillisen kasvatus- ja lastensuojeluyhdistys Mantelipuu ry:n puheenjohtaja Anne Waala ja varapuheenjohtaja Lotta Hällström ovat laatineet pitkähkön kirjoituksen "Alaikäisiä on suojeltava pornografiaa sisältävältä kulttuurilta" (HS 24.1.2011). Kirjoittajat aloittavat toteamalla, että Tom of Finland Retrospectiven asettaminen kulttuuripääkaupunkivuoden näyttelyksi on herättänyt "ihmetystä". Tämä on varmasti totta, eräissä piireissä on epäilemättä ihmetelty asiaa. Toisissa on kyllä iloittukin. Lainaan tämän bloggauksen kuluessa pitkähkön osan mielipidekirjoituksesta:
"Järjestäjien mukaan näyttely on sijoitettu niin, että kukaan ei voi eksyä sinne vahingossa ja näyttelun 'voimakkaasta sisällöstä' varoitetaan lipunmyynnin yhteydessä olevalla kyltillä.
Kuitenkaan näyttelyn internetsivuilla ei mainita sanallakaan sen luonteesta. Järjestäjien mukaan lippuhinnaston yhteydessä olevat tekstit 'alle 16-vuotiaat ilmaiseksi' sekä 'kaikki peruskoululuokat, jotka ovat varanneet maksullisen opastuksen etukäteen, pääsevät sisään ilmaiseksi' viittaavat koko taidenäyttelykokonaisuuteen ostettavaan lippuun. Ryhmässä vanhemman ja opettajan vastuulla on päättää, mitä osia näyttelykokonaisuudesta lapsille ja nuorille esitellään."
Ilmeisesti sitten kirjoittajille näyttelyn "luonteesta" ei riitä kertomaan Internet-sivuston kuvaus, joka valistaa, että "Tom of Finlandin legendaarisen maineen saaneet homoeroottiset työt nousivat eräänlaisiksi maskuliinisten homomiesten ikonimaisiksi stereotyypeiksi ympäri maailman". Mutta tämä on toki sivuseikka. Paljon mielenkiintoisempaa minusta on, että kasvattajan vastuu "päättää, mitä lapsille ja nuorille esitellään", näyttäytyy kirjoituksessa jotenkin ongelmallisena. Minusta kun asian pitäisi olla juuri niin. Kasvattajilla on oikeasti ultimaattinen vastuu, ei sitä voi näyttelykuraattoreille ulkoistaa.

 Mantelipuulaiset jatkavat:
"Näyttelyn järjestäjän mukaan (...) näyttely ei ole pornografiaa vaan taidetta, jolloin ikärajojen asettaminen on ongelmallista. Tässä tapauksessa kyse on kuitenkin kuin sadusta, jossa keisarilla ei ollut vaatteita - ihan kirjaimellisesti. Jokainen Touko Laaksosen töitä nähnyt tietää, että kyseessä on monien teosten kohdalla taiteeksi nimitetty homoporno, jolloin pornografiaa voidaan tarjoilla ihmisille, siis jopa alaikäisille, sivistyneesti kulttuuriin verhottuna."
Ensinnäkin kulttuuri näyttää (kirjoituksen otsikoinnista huolimatta; otsikot tosin saattavat olla toimituksen tekoa) kirjoittajille tarkoittavan vain asioita, jotka heidän mielestään ovat mukavia ja turvallisia. Muuten on mahdotonta käsittää implisiittistä perusväitettä, jonka mukaan pornografia ei ole kulttuuria. Pornografia on ollut kulttuuria ainakin Kreikan ruukkumaalareista ja Pompeijin freskontekijöistä lähtien. Toinen kysymys on, onko pornografialla itsessään riittävästi meriittejä tullakseen esitellyksi taideteoksena taidemuseossa. Se riippuu teoksesta. Laaksosen teokset ovat hyvin selvästi tällaisen kunnian ansainneet. Ne eivät ole näet "vain" kulttuurintuotoksia, vaan merkittävä osa kulttuurihistoriaa. New Yorkin modernin taiteen museo, joka kuuluu maailman arvostetuimpiin taideinstituutioihin, on hankkinut kokoelmiinsa useita Laaksosen teoksia juuri niiden kulttuurihistoriallisen merkityksen vuoksi. Paljon hullumpaa olisi tarkastella pornografiaa kulttuuriin verhoamattomana, so. ilman kontekstia. (On myös huomionarvoista, että Laaksosen piirrokset ovat pornografiaa sieltä eettisimmästä päästä: ketään todellista henkilöä ei ole niissä asetettu vaaraan, ja hahmotkin ovat suurin piirtein yhtä fantastisia kuin Karhukoplan rikokset Aku Ankassa. Lisäksi, pyydän huomauttaa, piirrosten miehet ovat johdonmukaisesti iloisia, tapaavat katsoa toisiaan silmiin ja selvästi nauttivat olostaan.)


Toiseksi mieleen nousee ajatus, joka Turun Sanomissa ko. näyttelyn kritiikissä (kulttuurisivuilla, kuten kuulukin: Nina Suni, Häpeilemättömästi homo, TS 30.1.2011) saa kimmokkeen juuri näyttelyn varoituskyltistä: "johtuuko tämä kuvien eroottisuudesta vai homoeroottisuudesta"? Onko homoerotiikka pahempaa kuin heteroeroottisuus, homoporno vaarallisempaa kuin heteroporno? Ollakseni reilu joudun toteamaan, että mantelipuulaisten kirjoituksessa pornografiaa käsitellään ilmiönä, joka ei näytä tekevän erityisiä arvoerotteluja sen muotojen ja lajien välillä - vaikka erikseen juuri homoporno mainitaan. Mutta tämä ajatuslinja on silti relevantti, sillä yhä edelleen joukossamme kulkee ihmisiä, joiden mielestä kaikki homoseksuaalisuuteen liittyvä on automaattisesti säädytöntä ja vahingollista lapsille ja nuorille. Sellaisella ajattelulla voidaan päätyä jopa kriminalisoimaan asiallinen tiedottaminen ja oman hyvänsä puolesta argumentointi, kuten Liettuassa on tapahtumassa.


Näyttelyn järjestäjä on oikeassa siinä, että ikärajojen asettaminen taidenäyttelyihin on aina ongelmallista. Tällaisissa asioissa tulee aina rajanvetoa, ja silloin näytteilleasettajan tulisi aina palvella suurinta ja laajinta mahdollista yleisöä riippumatta siitä, miellyttääkö ratkaisu kaikkia itse itsensä nuorison suojelijoiksi nimittäneitä. Sallikaamme heidän kuitenkin jatkaa:
"Kulttuuri ei saa olla pornografinen porsaanreikä. Esimerkiksi lastenteatteriesityksissä ikäsuositukset ovat ihan normaali käytäntö ja antavat vanhemmille viitteitä siitä, mille ikäryhmälle esitystä suositellaan, joten miksi se ei olisi mahdollista myös eroottista ja pornografista materiaalia sisältävissä näyttelyissä?"
Teatteriesityksissä on varmaankin järkevää ilmoittaa ikäsuositus koko esitykselle, sillä näytelmäesityksessä ei tapaa olla eristettyjä kohtauksia, joihin voi oman valintansa mukaan tutustua ja jotka voi oman halunsa mukaan ohittaa. Logomossa näyttely sen sijaan on erillisessä huoneessa, jonka edustalla on varoituskyltti. En totta puhuen käsitä, mitä tässä nyt oikein haetaan, ellei sitä, ettei oikeastaan saisi näyttelyä pitää ollenkaan, ts. että aihepiiri rajaa sen näyttelytilan ulkopuolelle. 

Mutta sitten tärkeämpään asiaan. 

Ongelma ei ole siinä, että meille tuputettaisiin pornografiaa "kulttuurin" varjolla. Ongelma ja vaara on siinä, että osia kulttuurista yritetään sulkea meiltä "pornografian" ja "säädyttömyyden" varjolla. Kulttuuri ei ole vaarallinen pornografian porsaanreikänä; "pornografia" on vaarallinen sensuurin porsaanreikänä. Tämä on historiallisessa tarkastelussa paljon todellisempi, paljon yleisempi, paljon realistisempi ja paljon vaarallisempi uhka - lyhyesti sanoen paljon tärkeämpi. Taidetta ja kulttuuria ei saa rajata käsittämään vain alle 12-vuotiaan käsityskykyyn istuvat asiat ja ilmiöt. Sillä minua huolestuttaa mantelipuulaisten kaltaisten huolehtijoiden pyrkimys toteuttaa sama koko yhteiskunnan tasolla. 
"Mutta hyväksymmekö me todella tämän hiljaisen muutoksen, jossa ihmisen seksuaalisuudessa ei ole enää mitään pyhää, kaunista eikä varjelemisen arvoista? Tämän viestinkö me haluamme tällä kaiken sallivalla asenteellamme välittää myös lapsillemme?" 
Jos minulta kysytään, niin ihmisen seksuaalisuudessa ei ole mitään "pyhää" sikäli kuin sillä tarkoitetaan jotakin ylimaallista. Se on biologinen, psykologis-hormonaalinen ilmiö, jolle ainakaan minä sen paremmin kuin nykyaikainen lääketieteellinen, biologinen tai psykologinenkaan tutkimus ei tunnusta mitään "pyhää" alkuperää. Epäselväksi jää myös, miltä ihmisen seksuaalisuutta pitäisi "varjella". Häneltä itseltäänkö? Homoilta? Oma kantani on, että ihmisen seksuaalisuutta pitää varjella, sillä se on merkittävä osa hänen vapauttaan, joka ansaitsee tulla puolustetuksi. Ja sitä pitää puolustaa ja varjella erityisesti niiltä, jotka haluavat puuttua sen ilmaisuun ja rajata sen ilmenemismuotoja, ts. ihmisen seksuaalisuutta uhkaavat ne, jotka siihen hänen itsensä ulkopuolelta puuttuvat ja jotka sitä pyrkivät rajaamaan omien preferenssiensä mukaiseksi. 

Sen paremmin ei ole käsitettävissä, mistä kirjoittajat ovat repineet tekstiinsä "kaiken" sallimisen. Ilmeisesti homoeroottisen taidenäyttelyn hyväksymisestä seuraa "kaiken" hyväksyminen ja kaikkien kuviteltavissa olevien restriktioiden hylkääminen. Tämä on tietysti täyttä kukkua. Kysyy hieman ajattelua erotella toisistaan moraalisesti oikeutetut rajoitteet kaikista muista; ikävä kyllä kristillisyyteen ja perhearvoihin hyvin näkyvästi sitoutuneilla tahoilla ei ole aina kärsivällisyyttä sellaiseen. 

Kirjoituksen lopussa saamme vielä kauniin vetoomuksen edellä mainitusta yhteiskunta- ja sivistyselämän karsimisesta alle 12-vuotiaan käsityskyvyn ylittävästä aineistosta:
"Yhteiskunnan täysi-ikäisten jäsenten sekä erilaisten virallisten instituutioiden ja organisaatioiden tulee omalla esimerkillään ja toiminnallaan asettaa rajoja hyväksytyn ja ei-hyväksytyn, sallitun ja kielletyn välille sekä näyttää suuntaa, johon lapsia ja nuoria halutaan ohjata. Lapsille ja nuorilla (sic!) pitää myös taata fyysinen ja psyykkinen kasvurauha.
Kasvurauha pitää sisällään mahdollisuuden kypsyä omassa tahdissa terveeseen seksuaalisuuteen ilman ikäkaudelle sopimattomia ja haitallisia vaikutteita sekä lapsen ja nuoren aktiivisen suojeleminen (sic!) häntä vahingoittavalta ja riistävältä toiminnalta."
Yhteiskunta asettaa rajoja hyväksytyn ja ei-hyväksytyn välille. Niitä kutsutaan laeiksi. Edellä lausutuilla kauniilla, joskin lauseopillisesti hieman erikoisesti asemoiduilla, sanoilla voidaan laatia hyvin koskettava puolustuspuhe sensuurille. Se suunta, johon minä haluaisin lapsia ja varsinkin nuoria ohjata, olisi heidän edustajinaan esiintyvien, itse määrittelemänsä "sallitun" kulttuurikokonaisuuden ja "terveen seksuaalisuuden" apostolien kyseenalaistamiseen ja vastustamiseen. En ole suosittamassa Jallun jakelua eskareihin, mutta jos on havaittavissa ristiriitaa laajasti ymmärretyn "kasvurauhan" ja täysivaltaisen kansalaisen yksilönvapauden sekä koko yhteiskunnan vapauden välillä, jälkimmäisten on voitettava ja kevyesti. Yksittäiset kasvattajat eivät voi eivätkä saa sälyttää vastuutaan koko yhteiskunnan ja sen kaikkien jäsenten taakaksi. Heidän tulee tarvittaessa selittää asioita lapsilleen tavalla, jota pitävät ikäkaudelle sopivana. Se voi olla kiusallista, mutta se on parempi, turvallisempi ja kaikkia kohtaan oikeudenmukaisempi vaihtoehto kuin sensuuri.

Ja tästä voidaankin palata Laaksoseen. En ole itse kummoinenkaan fani, mutta Laaksosen teokset puolustavat kulttuurihistoriallista ja taiteellista paikkaansa juuri monien edellä raapustelemieni söhverrysten kautta. Ne haastoivat omana aikanaan ulkopuolelta yksittäiselle homolle sälytetyt normit feminiinisyydestä ja kohtalonomaisesta toivottomuudesta. Niissä homoilu on kivaa ja maskuliinista ja iloista, ei mitään medikalisoitua onnettomuutta tai häpeää. Niissä ihmisvartalossa tai ruumiillisuudessa ei ole mitään hävettävää, ja ne menevät näin täysin vastaan sitä kasvatusdiskurssia, joka opettaa meille aivan hilpeän lapsuuskautemme alusta alkaen, että ruumiintoiminnot ovat noloja ja että niitä on peiteltävä. Tällaiset teokset valottavat osaltaan aikansa ihmiskuvan rajoituksia ja ovat todistamassa siitä, että jotkut normit tosiaan ansaitsevat tulla romutetuiksi. Normeissa on sekin vaara, että niiden paljous korreloi käänteisesti ajattelun paljouden kanssa. Oikeutta olla hämmentymättä ei ole kenelläkään, ei edes niillä mimosanherkillä lapsilla ja nuorilla, jotka eräiden wannabe-yhteiskuntakasvattajien mielikuvituksessa elävät.

lauantai 29. tammikuuta 2011

Kansallissymboliarvostelu: Barbados

Käännämme aistielimemme jälleen kerran kohti Karibianmerta, missä tulee Barbados vastaan. Sen symboleita arvioikaamme.


Barbadoksen lipun on suunnitellut paikallinen kuvataideopettaja Grantley Prescod, ja se on liehunut saaren tunnuksena vuodesta 1966. Ultramariini kuvastaa varsin odotetusti merta, ja itse saarta edustaa kultainen kenttä. Atraimella on monitasoisempi merkitys. Ensinnäkin heraldiikassa kolmikärjen nimike on barbe, joten saaren nimen huomioon ottaen kyseessä on sanaleikki. Toisaalta atrain viittaa meren läheisyyteen, ja pitää muistaa, että Britannian naispuolinen personifikaatio esitetään kilvellä ja kolmikärjellä varustettuna - täten katkaistu atrain edustaa brittiläistä historiaa ja kulttuuriperintöä sekä kolonialismin päättymistä. 


Lippu on kiistatta tyylikäs ja persoonallinen, mutta myös hieman vanhakantainen. Tämä toimisi hyvin esimerkiksi kuvitteellisen eurooppalaisen ruhtinaskunnan tunnuksena. Välittömästi tunnistettavahan tämä on, eikä sitä voi muiden lippuihin sekoittaa. Arvosana: 9

Barbadoksen vaakunan harjalla kypäränkoristeena on sokeriruokoja Pyhän Andreaksen ristin malliin pitelevä käsi: se on vaakunan huomattavin erityispiirre. Kaiken kaikkiaan vaakuna näyttää hieman omituiselta sekoitukselta. Kilvenkannattajina ovat pelikaani ja dolfiini eli dorado eli mahi-mahi. Kultaisessa kilvessä esiintyvät viikunapuu ja kansalliskukka caesalpinia pulcherrima. Tunnuksen elementit eivät pelaa yhteen, vaan jokainen niistä tahtoo varastaa huomion itselleen. Lisäksi heraldinen dolfiinikala näyttää valloituspiknikille poikenneelta avaruushirviöltä. Arvosana: 6



Barbadoksen kansallislaulu In Plenty and in Time of Need on ollut käytössä koko itsenäisyyden ajan vuodesta 1966. Sanoituksessa on hieman mahtailun makua, mutta ei mitään vatsaavääntävää. Melodia, jonka on säveltänyt C. Van Roland Edwards, onnistuu olemaan samaan aikaan arvokas ja hellä. Sävelmä on hyvin kaunis, se säilyttää tehonsa koko kestonsa ajan, eikä siinä ole väkinäisen mahtipontista ulkokohtaisuutta. Hieman yllättäen tämä varsin tuntematon hymni yltää kisaamaan kärkisijoista. Arvosana: 9

Barbadoksen loppuarvosana on siis 8. 

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Kuukauden kirja: Anarkistit

Eräs viime vuoden toistuvista uutistarinoista oli väkivaltaisten anarkistiryhmien toiminnan aktivoituminen erityisesti Kreikassa. Syyt ovat nykyistä talouskuuria kauempana historiassa, ja Kreikassa yhteiskuntasopu on ollut varsin heikossa jamassa ainakin vuoden 2008 mellakoista alkaen. Toukokuussa 2010 hallituksen säästöohjelmaa vastustanut mielenosoitus äityi väkivaltaiseksi, kuten Kreikassa poikkeuksetta käy. Seurasi tavanomaista autojen polttamista ja muuta yksityisomaisuuden vandalisointia, ja joukko väkivaltaisen anarkismin kannattajia sytytti ministeriöitä ja rahalaitoksia tuleen aiheuttaen kolmen pankkivirkailijan kuoleman. Marraskuussa 2010 kreikkalainen anarkistiryhmittymä, joka kutsuu itseään kornihkon mahtipontisella nimellä Tulen salaliittosolu (Συνωμοσία των Πυρήνων της Φωτιάς), lähetti useita kirje- ja pakettipommeja eri maiden Ateenan-lähetystöihin, EU-instituutioille ja Italian pääministerille sekä Saksan liittokanslerille. Aiemmin ryhmittymä on hyökännyt pommein autokauppoja ja pankkeja vastaan.  

Anarkismi on historiassa ja laajojen ihmisjoukkojen silmissä tavannut yhdistyä väkivaltaan ja poliittiseen sekasortoon. Sanalla on ollut tämä pejoratiivinen merkitys jo antiikista lähtien. Anarkisteiksi tunnustautuville se taas merkitsee näkemystä, jonka mukaan yhteiskunnan tulisi järjestyä ilman valtiokoneiston pakkovaltaa. Anarkismin yhdistäminen väkivaltaan on toisaalta oikeutettua ja toisaalta epäreilua. Ensinnäkin anarkismista on tulkintoja arviolta yhtä paljon kuin anarkisteja. Jotkut ovat kollektivisteja, jotkut taas äärimmäisiä individualisteja; anarkokapitalistit ja anarkososialistit eivät tule toimeen keskenään, erittäin harvinaisiksi käyneistä anarkosyndikalisteista puhumattakaan; osa anarkisteista pyrkii aktiivisesti väkivaltaiseen kumoukseen, toiset taas vaativat tolstoilaisittain ehdotonta väkivallattomuutta. Anarkisteilla voi olla solidaarisuuspuheista huolimatta keskenään hyvin vähän yhteistä.

Vaikka yleistyksiä tulisikin siis välttää, on modernin anarkismin yhdistäminen väkivaltaan vähintäänkin osaksi oikeutettua. 1800-luvun loppu ja 1900-luvun alkuvuodet olivat väkivaltaisen anarkismin aikaa. Eri puolilla Eurooppaa ja Yhdysvaltoja anarkistiryhmittymät alkoivat soveltaa teon propagandaa (propagande par le fait), joka merkitsi suunnitelmallisia väkivallantekoja symbolisia kohteita vastaan. Tavoitteena oli lietsoa epävarmuutta sekä pelkoa ja saada kansa havaitsemaan valtarakenteisiin väistämättä sisältyvä repressio, mikä puolestaan anarkistien teoriassa johtaisi vallankumoukseen. Terrorismistahan tässä siis on kyse - erona nykyterroristeihin oli se, että kohteet oli usein yksilöity hyvin tarkkaan, vaikka poikkeuksiakin toki on: vuonna 1894 pariisilainen anarkisti räjäytti pommin vilkkaassa kahvilassa todeten, että "viatonta porvaria ei ole". 
Koko joukko valtionpäämiehiä ja poliitikkoja kuoli anarkistien ja näitä lähellä olevien terroristien uhreina - Venäjän keisari Aleksanteri II vuonna 1881, Ranskan presidentti Marie François Sadi Carnot 1894, Espanjan pääministeri Antonio Cánovas del Castillo 1897, Itävalta-Unkarin keisarinna Elisabet 1898, Italian kuningas Umberto I vuonna 1900, Yhdysvaltain presidentti William McKinley 1901, Portugalin kuningas Kaarle I ja kruununprinssi Filip vuonna 1908, Venäjän pääministeri Pjotr Stolypin 1911, Espanjan pääministeri José Canalejas vuonna 1912 ja Kreikan kuningas Yrjö I vuonna 1913, vain nimekkäimmät mainitaksemme. Pian anarkistien apajilla teon propagandaa harjoittivat myös muut, Euroopassa erityisesti nationalistisesti virittyneet murhaajat, kuten Eugen Schauman Suomessa (1904) ja surullisenkuuluisa Gavrilo Princip Sarajevossa (1914).

Tällaisessa ympäristössä syntyi Joseph Conradin (18571924) romaani Anarkistit (The Secret Agent, 1907). Se on jännitys- ja vakoojaromaani, joka on selvästi saanut sysäyksen aikakauden poliittisesti motivoituneista väkivallanteoista. Samalla se onnistuu myös olemaan kirjailijan tyylille uskollisesti monitahoinen (ja sangen pessimistinen) moraalipohdinta sekä hieman odottamattomasti äärimmilleen tihenevä koti- ja parisuhdedraama. 

Kyllä, Conrad yritti itsemurhaa ainakin kerran. Mistä arvasit?
Conrad on englanninkielisen kirjallisuuden piirissä melkoinen kummajainen. Hän syntyi nimellä Józef Teodor Nałęcz Konrad Korzeniowski Venäjän keisarin alamaiseksi Puolassa alueella, joka on nykyään Ukrainaa. Hän vietti nuoruutensa sekä koko elämänsä alkupuoliskon merillä ja alkoi käyttää englannin kieltä vasta 20-vuotiaana. Saadessaan 1880-luvulla Britannian kansalaisuuden hän muutti nimensä siihen (helpompaan) muotoon, joka nykyään komeilee kaikkien hänen teostensa kansissa. Conrad tunnettaneen parhaiten nimeämättömään Belgian Kongoon sijoittuvasta pienoisromaanistaan Pimeyden sydän (Heart of Darkness, 1899), josta on versonut mm. elokuva Ilmestyskirja. Nyt (1979). 

Conradin teokset eivät olleet julkaisuaikanaan myyntimenestyksiä. Onkin myönnettävä, että kirjailijan erikoislaatuinen, joskin pistämättömän tyylikäs proosa on ajoittain raskasta luettavaa ja että hänen tematiikkansa, joka tapaa pyöriä synkkien syyllisyyspohdintojen parissa, ei ole varsinaisesti yleisöä kosiskelevaa. Rahapulassa Conrad pyrki yksinkertaistamaan ilmaisuaan. Anarkistien alaotsikkona on alkuperäisteoksessa "A Simple Tale". Teoksesta ei tullut myyntimenestystä, mutta on lohdullista, että Conrad ei kaikista paineista huolimatta lopultakaan kyennyt karsimaan teoksesta itselleen ominaista psykologista kompleksisuutta ja syvien moraalisten ongelmien käsittelyä.

Anarkistit on romaani Lontoossa asuvan ranskalaisen agent provocateurin pyrkimyksestä räjäyttää Greenwichin observatorio. Romaanin keskushenkilö Adolf Verloc on ulkovallan laskuun työskentelevä kaksoisagentti, joka kestitsee säännöllisesti pientä ulkomaalaisten anarkistien joukkoa. Verloc on asettunut näennäisen vakiintuneesti Lontooseen: hän on naimisissa brittiläisen Winnien kanssa ja pitää nuhjuista pikkukauppaa Sohossa. Romaani vuorottelee Verlocin kotioloissa muodostuvan draaman sekä anarkistiterroristien juonien välillä Verlocin rampatessa näiden kahden maailman väliä.

Vierasta valtaa, jonka laskuun Verloc salaisesti työskentelee, ei missään vaiheessa nimetä, mutta se on mitä ilmeisimmin Venäjän keisarikunta. Vaikka suurlähetystön yksilöiminen ei ole romaanin juonen tai tematiikan kannalta välttämätöntä, ei ole mikään salaisuus, että Conradilla oli henkilökohtaisia syitä suhtautua Venäjään kielteisesti. Hänen isänsä Apollo Korzeniowski oli mukana organisoimassa protesteja, jotka ennakoivat ns. tammikuun kansannousua, puolalais-liettualaista kapinaa venäläisvaltaa vastaan, 1860-luvulla. Korzeniowski perheineen karkotettiin Vologdaan kauas Moskovan pohjoispuolelle. Romaanissakin vieraan vallan lähetystö on nyreissään oman maansa aktivisteista: liian monet kumoukselliset, sosialistit, nationalistit ja anarkistit saavat pakopaikan Britanniasta, mistä käsin pyrkivät jatkamaan toimia synnyinmaansa hallinnon horjuttamiseksi.


Lähetystösihteeri Vladimir(!) kutsuu romaanin alussa Verlocin puhutteluun. Hän moittii Verlocia tämän toimettomuudesta ja aloitekyvyttömyydestä. Agentti tajuaa olevansa löysässä hirressä eikä voi kuin ottaa vastaan toimeksiannon. Vladimir haluaa nostattaa briteissä tuohtumusta, jotta Britannian hallitus joutuisi tinkimään liberaaleista asenteistaan ja laeistaan kumouksellisten ja näiden aatteiden suhteen. Lähetystössä suunnitellaan terrorihyökkäyksiä ja sabotaasitekoja, joilla brittien päät on määrä saada kääntymään. Vladimir ja kumppanit ovat keksineet erinomaisen kohteen: Greenwichin kuninkaallinen observatorio. Lähetystösihteerin järkeily ansaitsee lyhyen selvityksen.

Observatorio, proletariaatin vihollinen. Conradin romaanin taustalla on ranskalaisanarkisti Martial Bourdinin mystinen kuolema vuonna 1894. Bourdinin kantama pommi räjähti ennenaikaisesti hänen käsissään Greenwichin observatorion liepeillä aiheuttaen hänelle kuolettavat vammat. Bourdinin varsinainen kohde ei milloinkaan selvinnyt.
Vladimir haluaa aiheuttaa täydellistä tyrmistystä, jotakin, mitä lehdistö ei voisi välittömästi selittää valmiin fraasein. Teon pitäisi näyttää siltä, että se symboloi pyrkimystä hävittää koko ihmiskunnan "sosiaalinen luomus". Vladimir haluaa jotakin, joka menee yhteiskunnallista kostoa tai jopa terrorismia pidemmälle - teon, joka näyttää pelkästään puhtaan tuhoavalta ilman ilmeistä pyrkimystä kostaa koettuja vääryyksiä tai painostaa viranomaisia suostumaan joihinkin vaatimuksiin. Pohdinnassa viitataan lukuisiin valtionpäämiesten murhiin ja omaisuuden turmelemiseen, jotka voidaan selittää sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden lietsomiksi äärimmäisiksi teoiksi samoin kuin hyökkäykset teattereihin ja ravintoloihin. Mediadiskurssi on jo oppinut sosiaalistamaan ne, jolloin niistä tulee järjellä käsitettäviä - ei välttämättä itsessään järkeviä, mutta käsiteltäviä. Hyökkäykset kirkkoa vastaan taas luetaan välittömästi uskonnollisiksi äärimmäisyysprotesteiksi. Vladimirin esimerkkeinä tarjoamat terroriteot eivät riitä ravistelemaan keskiluokkaa siihen tuohtumukseen, jota hän haluaa lietsoa: saadessaan poliittisen tai uskonnollisen taustan nämä teot asettuvat kaikesta kauheudestaan huolimatta poliittiseen tai uskonnolliseen, tuttuun kontekstiin ja symboloivat vaatimuksia, jotka ovat sinällään ymmärrettävissä vaikkakaan eivät välttämättä hyväksyttävissä

Tällaisten tekojen sijaan Vladimir perää äärimmäistä, tuhovimmaista anarkismia, jolla ei ole muuta tavoitetta kuin tuho itse. Taidemuseo on hänestä jo symboliarvoltaan lupaavampi, mutta silti hylättävä kohde, sillä se tuottaisi voimakkaimmat reaktiot taiteilijoilta, taidekriitikoilta ja taidehistorioitsijoilta - "merkityksettömiltä ihmisiltä". Vladimirin analyysissä keskiluokka - se ryhmä, joka voi todella painostaa valtiovaltaa Britanniassa - ei juuri välitä taiteesta, vaan pikemminkin arvostaa sitä vain muodon vuoksi ilman kummempia intohimoja. Hyökkäys taidetta vastaan ei olisi riittävän shokeeraavaa. Sen sijaan Vladimir uskoo paikantaneensa vuosisatojen vaihteen ihmisen pyhimmistä pyhimmän fetissin: tieteen. Oppineisuutta, sivistystä, tiedettä ja tutkimusta arvostavat kaikki; sen merkityksen ja arvon kiistäminen on ajan ihmiselle järjen ulottumattomissa. Vladimir pitäisi ihanteellisena mahdollisuutta "heittää puhdasta matematiikkaa pommilla". Astronomian maailmankuulu symboli pallonpuoliskojen rajalla saa toimia puhtaan tieteen korvikkeena. Sen on määrä saada myös professorit ja muut oppineet - joita kaikkia Vladimir pitää "kirottuina radikaaleina" hämmennyksen tilaan, tilaan, jossa attentaattia ei voida välittömästi sosiaalistaa järjellä käsiteltäväksi asiaksi.

Teko siis ylittäisi totunnaisen terrorismin, koska sillä ei olisi mitään ilmeistä tavoitetta. Samaan aikaan se tietysti olisi todellisuudessa tyylipuhdasta terrorismia: pyrkimys saada väkivallanteolla aikaan poliittisia tuloksia, jotka miellyttävät Vladimirin edustamaa ulkomaata. Tällainen valtiovallan ja valtionvastaisen terrorin riippuvuussuhde on kirjan pohdinnoissa jatkuvasti läsnä. Tässä mielessä sitä voi pitää periaatteessa sympaattisena eräälle anarkistien perusargumenteista, että väkivalta kumpuaa ultimaattisesti valtiollisesta pakkovallasta. Sen sijaan suomenkielisen laitoksen otsikon lupaamat anarkistit ovat surkeahkoja tapauksia - tämä tosin saa Vladimirin näyttämään vieläkin vaarallisemmalta. 

Verlocin luona kokoontuu joukko anarkistipakolaisia mantereelta. Pienen anarkistisolun ydinryhmän kuvaus on herkullista: Ossipon, Yundt ja Michaelis ovat pimeän naurettavia, mutta samanaikaisesti pahaenteisiä hahmoja. Michaelis on läski terroristi, joka reflektoi paljon (ja päätyy muuten pohdinnoissaan kannattamaan täydellisen tuhovoimasta anarkismia, jota Vladimir on hahmotellut) eikä onnistu laihtumaan; Karl Yundt on luiseva ja matelijamainen ilmestys; toveri Ossipon taas pelkuri, joka elää viettelemällä alaluokkaisia palvelustyttöjä ja viemällä näiden säästöt.

Näitä tragikoomisia tapauksia paljon uhkaavampi ja murheellisella tavalla profeetallisempi on pikkuruinen, Professoriksi kutsuttu anarkisti. Professori on räjähdeasiantuntija, joka rakentaa pommeja tilaustyönä. Hän on täysin kyyninen tuhon apostoli ja tietoinen siitä, että viranomaiset pitävät häntä silmällä. Siksi hän kantaa aina mukanaan vaatteisiinsa kätkettyä pommia, jonka laukaisinta pitää taskussaan. Tätä Conradin synkkää henkilöluomusta voidaan pitää nykyajan itsemurhaterroristin ensiesiintymisenä - sillä vivahde-erolla, että Professorille mahdollisuus räjäyttää itsensä ja kaikki ympärillään olevat on viimeinen henkilökohtainen itsepuolustuskeino eikä osa hänen "normaaleja" terroristisia pyrkimyksiään. Se on osa hänen oman persoonansa suojelua pidätykseltä tai muunlaiselta puuttumiselta hänen toimintaansa. 

Onko Professorin "varotoimenpide" yksilön vastavarustautumista valtiollista väkivaltamonopolia vastaan? Ainakin se on lopputulokseltaan itsetuhoinen. Se rakentaa hänen ympärilleen tasapainoisen tyvenen vyöhykkeen, eräänlaisen henkilökohtaisen kauhun tasapainon. Professori on se anarkisti, joka varmasti kykenisi lietsomaan brittiläisessä keskiluokassa, jos se vain tietäisi hänestä, sellaisen tuohtumuksen ja pelon, jota Vladimir hakee tilausattentaattinsa kautta.

Anarkistien anarkistien kuvaus (hauska toisto, heh) näyttää paljastavan Conradin syvän epäluottamuksen poliittisia utopioita kohtaan. Se ei koske vain anarkistien (jotka reagoivat kokemaansa epäoikeudenmukaisuuteen täysin fanaattisesti ja ovat myös pohjimmiltaan hyvin narsistisia) fantasioita, vaan yhtä lailla vapaamielistä brittiläistä yhteiskuntaa sekä Vladimirin suljetumpaa kotimaata. Kaikkien niiden ytimessä romaani esittää mädännäisyyttä, valtaan ihastunutta kyynisyyttä ja huijausta. Kirkasotsainen idealismi on hyvä ase, jolla voittaa puolelleen vilpittömät - sellaiset kuin Verlocin nuori, ilmeisesti vaikean autistinen lanko Stevie. Professori kiteyttää paljon julistaessaan terroristin ja poliisin olevan "samasta korista". Verloc toimii romaanissa eräänlaisena rinnastajana: hän on anarkisti, hän on terroristi, hän on liikkeenharjoittaja, hän on kotitalouden pää, jolla on suita elätettävänään, hän on ulkomaisen suurlähetystön salainen asiamies. Anarkisteissa erityisen huomionarvoista onkin tapa, jolla siinä kuvataan sivistyneen yhteiskunnan takana pelattavaa epärehellistä ja ajoittain murhanhimoista konspiratorista peliä, jossa terroristit, hallitukset ja poliisit toimivat vaihtelevasti yhteistyössä. Anarkistitkin ovat joko älyllisesti epärehellisiä tai sitten täysin lapsellisia valtapelin osia, joita voidaan käyttää hyväksi ja jotka eivät kykene pakenemaan vallankäyttöä. Lopulta anarkistien ja valtioiden touhuissa yksilö on se, joka tuhoutuu. 

Anarkistit on hyvin synkkä ja pessimistinen romaani, mutta kerronnan modernismin läpimurtoa enteilevä ironisuus ja herkullisen tummat henkilöhahmot - erityisesti laskelmoivan viehätysvoimainen lähetystösihteeri Vladimir ja Verlocin sekalainen anarkistikontaktien verkko - tekevät tästä pimeästä teoksesta nautittavaa luettavaa. Eri asia on, paljonko sillä on sanottavaa nimenomaisesti Kreikan anarkisteille. Ehkä heille huomionarvoista voisi olla Conradin oma alustuspuheenvuoro, jossa hän julistaa Verlocin vaimon, Winnien, romaanin todelliseksi anarkistiksi. Toinen hyvä pohdinnan aihe intomielille voisi olla se, kuinka tämä poliittinen romaani haastaa ja tietoisesti sekoittaa hyvän ja pahan sekä vallan vastakohtaisuuksia. Kirjassa valtio ei ole hyvä, mutta ei ole sekään, joka sen haluaa romuttaa. Ihmiset ajavat omaa etuaan muista piittaamatta, ja hyvä on vain se, joka ei kykene tätä tajuamaan. Ja hänelle käy ikävästi. 

Olipahan hauskaa luettavaa tällä kertaa.

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Homoilua: Liettuassa!

Euroopan parlamentti, jumankauta, tekee jotakin. Parlamentti on vedonnut presidentti Dalia Grybauskaitėen, jotta tämä käyttäisi tarvittaessa presidentillistä veto-oikeuttaan estääkseen parlamentin käsittelyssä olevan lakiesityksen läpimenon. Laki voisi estää käytännössä kaiken asiallisen tiedotuksen homoseksuaalisuudesta. Homoseksuaalisuuden "julkisesta edistämisestä" voisi rapsahtaa tuhansien eurojen sakot. Tarkoitus on, kuinkas muutenkaan, suojella lapsia todellisuudelta. Homoseksuaalisia tuntemuksia kokevat lapset ja nuoret voinevat painua helvettiin. On tietysti kätevää tehdä oman asiansa puolesta argumentoimisesta rangaistavaa. Minkä takia Liettua sitten ylipäänsä halusi eroon Neuvostoliitosta?
Ehkä vaihtaakseen tämän lipun. Ei välttämättä parempaan, mutta kuitenkin.
Mitäpä näiden liettualaisten räikeään törppöyteen oikein sanoisi? Viime aikoina on näyttänyt siltä, että hieman aikaisin on otettu Unioniin maita, joissa ei ole oikein hajua siitä, että se rautaesirippu tosiaan kaatui parikymmentä vuotta sitten. Liettuassa ja vähän muuallakin Itä-Euroopassa suhtaudutaan homoihin edelleen yhtä ymmärtäväisesti kuin Neuvostoliitossa, Romaniassa ceauşesculainen suhtautuminen romaneihin vain jatkuu ja puheenjohtajamaa Unkarin hallitus on juuri räätälöinyt tiedotusvälineille vanhan tutun kaavan mukaiset suitset - vuoden 1956 kukistajat olisivat ylpeitä.


Kaali- ja punajuurivyöhyke se vain pysyy, Unionia tai ei. Kannattaisi pitää hieman vähemmän kiirettä näiden uudempien pyrkyrien kanssa. Olisi ikävä luovuttaa jonain päivänä Unionin kiertävä puheenjohtajuus Aljaksandr Lukašenkalle

Häitä homoille

Nähdäkseni siitä, mitä sukupuolineutraaliksi avioliitoksi kutsutaan, on tulossa eräs kevään kirottujen eduskuntavaalien teemoista, siitäkin huolimatta, että monet puolueet eivät tähän tunnu uskovan. Pääasiassa ne puolueet, jotka haluavat sekä homomyönteisten että -vastaisten kansalaisten äänet. Joka tapauksessa aihetta koskevalle kansalaiskeskustelulle on tilausta, ja nykyäänhän kansalaiskeskustelu tarkoittaa netissä mesoamista. Aion kantaa korteni kekoon ja esittää seuraavassa pääpiirteissään sen, mitä asiasta ja sen eri puolista tällä hetkellä ajattelen. 

Kimmokkeen tämän kirjoituksen laatimiseen minulle antoi se, että olen pohdinnoissani päätynyt kyseenalaistamaan homoavioliittojen voimakkaan kytkemisen tasa-arvoisten oikeuksien aatteeseen. Minulle tuli asiasta hiljan pienoinen väittely heteroseksuaalisen ja homoavioliittoa kannattavan ystävän kanssa. Olen, kuten tunnettua, itse homoseksuaali ja kannatan homoavioliittoja, mutta en ole enää lainkaan varma siitä, onko homoavioliittojen puolesta käytävässä (sinänsä hyvin kannatettavassa) kampanjoinnissa korostunut tasa-arvoargumentaatio täysin pätevää. Lopputuloksena tietysti olisi kasvanut yhdenvertaisuus ja tietyntyyppisten homosuhteiden tasa-arvo tietyntyyppisten heterosuhteiden kanssa, mutta itse näkisin asian pikemminkin kansalaisoikeus- kuin tasa-arvokysymyksenä, ja tulen käsittelemään sitä milliläisen (johnstuartsellaisen) vahinkoperiaatteen pohjalta. Saatan myös päätyä lopuksi moukaroimaan hieman yllättävää tahoa. Mutta asiaan jo.


Käsittelen aluksi muutamia yleisiä näkemyksiä, jotka on esitetty homoavioliittoja vastaan. Uskonnolliset vasta-argumentit pohjautuvat yleensä lopulta siihen, että esittäjän nimenomainen jumaluus on säätänyt (a) homoseksuaalisuuden synniksi ja/tai (b) avioliiton eksklusiivisesti miehen ja naisen väliseksi sakramentiksi. Oikeus uskonnolliseen käsitykseen on loukkaamaton, mutta valtiorakenteeseen sidottujen yhteiskuntiemme perusta, ja erityisesti oikeuksiemme perusta, jota laeiksi kutsutaan, on maallinen. Valtiollisissa asioissa Suomen perustuslaki ja itse asiassa mikä tahansa laki on Raamattua tai mitä muuta tahansa pyhää kirjaa, ilmestystä tms. korkeampi auktoriteetti. Jotta asia voisi olla toisin, tarvitaan teokraattinen vallankumous (en suosittele). Lait eivät ole Jumalan sanaa: ne velvoittavat tosin noudattamaan itseään, mutta niitä voidaan säätää, muuttaa ja kumota. Lyhyesti sanoen jonkin jumalan palveleminen ja hänen tahtonsa noudattaminen on täysin asiaankuulumatonta yhteiskunnallisessa keskustelussa maallisista, ajallisista oikeuksista, velvollisuuksista ja eduista. Kysymys on lainsäädännöllinen ja oikeudellinen, ei teologinen. (Eduskuntakaan ei voi säätää lakia, joka vahvistaisi esim. kolminaisuusopin tietyn tulkinnan, eivätkä oikeusistuimet käytä aikaansa tällaisten asioiden selvittämiseen.)


Lyhyen maininnan (ja tuskin muuta) ansaitsee määritelmään perustuva argumentti. Semanttisesti rajoittuneet ihmiset ovat nähtävästi sitä mieltä, että avioliitto on määritelmällisesti miehen ja naisen välinen liitto eikä voi muuta olla. Ikävä kyllä sanakirja on riittämätön perusta käsillä olevaan debattiin. Lainsäädännössä ja muissa yhteiskunnallisissa yhteyksissä käsitteitä on mahdollista laajentaa tai määritellä uudelleen riippumatta siitä, miten niitä on minäkin edeltävänä aikakautena käytetty.


Oman tuntumani mukaan yleisin homoavioliittoja vastaan käytetty peruste on ns. kaltevan pinnan argumentti (slippery slope). Kansanedustaja, valtiomies, filosofi Pentti Oinosen kunniaksi voinemme kutsua sitä vaikkapa hauveliargumentiksi.


Söpö.
Hauveliargumentin ydin on ajatus, jonka mukaan sukupuolirajoituksen poistaminen avioliiton ehdoista tarkoittaa, että kaikki muutkin rajoitukset on poistettava, mukaan lukien ikään, sukulaisuussuhteeseen, osanottajien lukumäärään ja biologiseen lajiin liittyvät. Tämän argumentin soveltajat eivät tunnusta perusteita erotella homoavioliittoja insestisistä, polyamorisista, pedofiilisista tai zoofiilisista suhteista. Yhden salliminen merkitsee kaikkien sallimista. Itse pystyn kuitenkin keksimään monia merkittäviä eroja, kuten kyvyn ymmärtää ja olla tietoinen siitä, mitä oikein tekee solmiessaan avioliiton omasta itse ilmaistusta tahdostaan - tämä esimerkiksi pudottaa jo zoofiiliset liitot pois. Olen siis jo päihittänyt Oinosen hauvelijärkeilyssä, hänen omimmassa lajissaan, mutta jatketaan. 

Aion palata John Stuart Millin tunnetuksi tekemään vahinkoperiaatteeseen myöhemmin, mutta tässä yhteydessä on soveliasta huomauttaa, että voimme legitiimisti arvella mainittujen liittojen - homoseksuaalisen, insestisen, polyamorisen, pedofiilisen ja zoofiilisen - eroavan siinä, missä määrin ne voivat vahingoittaa yksilöitä tai demokraattisen yhteiskunnan intressejä. Tämä on tärkeä ja oleellinen pointti kaikessa oikeuksiin ja vapauksiin liittyvässä pohdinnassa, ja sen sivuuttaminen vaikuttaa hauveliargumentin esittäjiltä luvalla sanoen huolimattomalta toiminnalta.


Tämä johdattaa hauveliargumentin perustavimman ongelman äärelle. Se kytkee yhteen asioita, jotka tulisi käsitellä erikseen. Homoavioliiton tulisi seisoa omalla pohjallaan ja tulla arvioiduksi itsenään ja siinä kontekstissa, jossa sen laillistamista esitetään. Kun käsittelemme homoavioliittoja, emme käsittele polyamorisia tai insestisiä liittoja. Ne ansaitsevat ja tarvitsevat oman käsittelynsä. Mahdollisten negatiivisiksi miellettyjen seurausvaikutusten arvuuttelu, varsinkaan non sequitur -pohjalta, ei ole käyttistä jonkin oikeuden rajaamiseksi tietyn ihmisryhmän ulottumattomiin. 

Naturalistinen argumentti katsoo oikeutetuksi määrittää avioliiton biologisesta sukupuolesta riippuvaksi sillä perusteella, että avioliiton primääri funktio on suvunjatkaminen. Avioliitto voi siis olla vain miehen ja naisen välillä, koska siittiö ja munasolu ovat ainoa kombinaatio, joka tuottaa tulokseksi uuden ihmisen. On hyödytöntä argumentoida biologiaa vastaan, mutta tapa, jolla argumentti johdetaan, on silti kyseenalaistettavissa. Se näyttää olettavan, että biologisessa tosiasiassa on jokin moraalijärjestys, joka edellyttää toimia kulttuurin eli ihmisen luomusten maailmassa. Se saattaa joissain tapauksissa palautua teologiseen käsitykseen, jolloin se redusoituu uskonnolliseksi argumentiksi; muussa tapauksessa se vaatii hyvin suuren määrän rajauksia ja ehtoja - itse asiassa liikaa ollakseen silmissäni uskottava.


Ensinnäkin jos redusoimme avioliiton lisääntymiseen ja jälkeläisestä huolehtimiseen, tulisi meidän loogisesti kieltää avioliitto steriileiltä miehiltä ja naisilta, naisilta, jotka ovat ohittaneet tietyn kriittisen iän ja pariskunnilta, jotka oman valintansa tuloksena ovat lapsettomia. Kaikkien edellä mainittujen avioliitto olisi suorassa ristiriidassa lisääntymisfunktionallisesti rajatun avioliittokäsitteen kanssa. Tästä päätelmästä voidaan yrittää luikerrella pois laajentamatta avioliittomahdollisuutta kahden miehen tai kahden naisen muodostamiin pareihin, mutta heikolla menestyksellä. Siinä puuhassa korostuu usein se, miten argumentti on muodostettu ajatuksella "kuinka estää homoavioliitot". Esimerkiksi voidaan ottaa esille se, että mies ja nainen voivat saada lapsia periaatteessa - siis jos kaikki toimisi aina "oikein". Sen sijaan kahdesta miehestä ja kahdesta naisesta koostuva pari ei missään olosuhteissa voi saada keskenään lasta, ts. biologinen lisääntymättömyys on homosuhteissa inherenttiä. (Tämä täsmennetty järkeilykin näyttää asettuvan hedelmättömien heteroiden avioliittoja ja lapsentekoiän ohittaneiden naisten uusia avioliittoja vastaan.) 


Mitä tästä argumentista jää lopulta kouraan? Nähdäkseni se, että periaatteessa biologisesti yhteensopivien sukupuolielimien kombinaatio on avioliiton perustavanlaatuinen ja itse asiassa ainoa ehto (ilman saivartelua siitä, kuinka esim. sodassa ja tapaturmissa kriittisesti haavoittuneet, alavartaloamputoidut jne. voivat määritelmän puitteissa yhä solmia avioliittoja). Tämä argumentti on minusta halveksittava, koska siitä paistaa läpi halveksiva syrjintä enemmän kuin monista muista homoavioliiton vastaisista argumenteista - siitäkin huolimatta, että se on verhottu näennäisen vastaansanomattomaan biologiaan. Sen järkeily on toisaalta hyvin satunnaisen oloista (oikeuksien, vapauksien ja yhteiskunnallisten etujen redusoiminen tiettyyn soluyhdistelmään) ja toisaalta samanaikaisesti tarkoitushakuisen dogmaattista (avioliitto kuuluu miehen ja naisen välille, koska vain mies ja nainen voivat mennä naimisiin siksi, että toinen osapuolista on mies ja toinen on nainen). Varsinainen ajatus, joka paistaa läpi, on että homoseksuaalit eivät voi mennä keskenään naimisiin homoseksuaalisuutensa takia.


Traditioon perustavan argumentin käsittelen nyt: se, että jotakin on tehty jollakin tavalla pitkään, kertoo lähinnä sen, että jotakin on tehty jollakin tavalla pitkään.

Jos homoavioliiton vastustus perustuisi vain edellä ilmoitettuihin argumentteihin, se ei pitkälle pötkisi (argumentaation alueella; tosielämässä se pötkii verraten pitkälle em. argumenttien heikkoudesta huolimatta, sillä sen kantavia voimia ovat pelko, halveksunta ja viha). Siispä tulemme viimeinkin parempaan homoavioliittoa vastaan asettuvaan argumenttiin: siihen, että homoavioliitto vahingoittaa yhteiskuntaa ja/tai yksilöitä. Avioliitto ja perhe ovat yhteiskunnallisesti merkityksellisiä instituutioita ja yksiköitä. Tarkastelen seuraavassa tahoja, joita homoavioliitto voisi vahingoittaa.

A) Voiko homoavioliitto vahingoittaa heteroavioliittoa? Onko homoavioliitossa jotakin sellaista, joka estäisi heteroavioliiton toimisen tai tuhoaisi avioliittoinstituution? Kahden miehen tai kahden naisen välisellä avioliitolla ei pitäisi olla mitään havaittavaa vaikutusta yhdenkään muun parin avioliittoon - sukupuolista riippumatta. Heteroseksuaalit voivat naida ja erota aivan kuin tähänkin asti yhteiskunnassa, jossa avioliitto on sukupuolineutraali. Yhtään sen uskottavampaa ei ole, että homoavioliitto "häpäisisi" avioliittoinstituution yhteiskunnallisesti. Ensinnäkin moisen ajattelun taustalla on oletus homoseksuaalien huonommuudesta, siitä että homoseksuaalisuus itsessään häpäisisi; toiseksi homoseksuaalit vaativat avioliitto-oikeutta juuri siksi, että he pitävät ko. instituutiota arvostettavana ja toivottavana.

B) Voiko homoavioliitto vahingoittaa muita yksilöitä? Tiedätte kyllä, keitä nämä muut yksilöt ovat. Won't some one please think of the children? Lasten asema on tietysti legitiimi kysymys tässä yhteydessä, sillä avioliitto-oikeuden laajentaminen samaa sukupuolta oleviin pareihin tuo - ja sen pitää tuoda käydäkseen täysimittaisesta avioliitosta - mukanaan periaatteellisen adoptiomahdollisuuden. Tunnemme varmasti argumentin siitä, kuinka lapsi tarvitsee eri sukupuolia edustavat vanhemmat kehittyäkseen toimivaksi psykofyysissosiaaliseksi yhteiskunnan jäseneksi. Tässä argumentissa on sellainen aukko, että olemassaoleva tutkimus hetero- ja homoperheistä ei tue sitä millään tavalla. Homovanhempien kasvattamat lapset eivät näytä olevan sen enempää traumatisoituneita, valmiuksiltaan puutteellisia, mielenterveydellisesti järkkyneitä tai muutenkaan huonommin elämään valmistautuneita kuin heterovanhempien kasvattamat. (Lisäksi ei näytä siltä, että homovanhempien kasvattamat lapset identifioituisivat homoseksuaaleiksi todella huomattavan paljon heterovanhempien kasvattamia useammin. Tosin tiettävästi homoperheissä kasvaneet lapset ovat valmiimpia hyväksymään homoseksuaalisuuden itsessään ja muissa, ja epäilemättä tämä on eräiden mielestä osoitus kehityshäiriöstä.) Tällaisten lasten seksuaalinen identiteetti ei näytä olevan mitenkään sekava tai häiriintynyt - ja moista mahdollisuutta pelkäävät tuntuvat lisäksi olettavan, että heidän nykyiset käsityksensä seksuaalisesta identiteetistä ovat normatiivisesti ylempiä kaikkiin muihin käsityksiin. Viimeisenä ja intellektuaalisesti heikkona sekä äärimmäisen asenteellisena oljenkortena voidaan sanoa, että homovanhempien lapset voivat joutua tarhassa ja koulussa kiusatuiksi. Ehkäpä kannattaisi silloin vastustaa syrjintää eikä homoavioliittoja.

C) Voiko homoavioliitto vahingoittaa yhteiskuntaa? Tätä kysymystä on sivuttu merkittävästi jo kahdessa edellisessä alakohdassa, mutta se on ansainnut laajemmankin käsittelyn. Nyt on tullut aika ottaa esille John Stuart Millin tunnetuksi tekemä vahinkoperiaate. Lyhykäisyydessään periaate kuuluu siten, että valtiovalta voi oikeutetusti rajoittaa ihmisten toimintaa vain voidessaan osoittaa, että ko. toiminta aiheuttaisi jotakin havaittavaa ja todellista vahinkoa muille. Havaittavaksi ja todelliseksi vahingoksi ei lasketa muiden ihmisten mahdollisesti kokemaa henkilökohtaista iljetystä, inhoa tai paheksuntaa niin kauan kuin sen lähde ei tosiasiallisesti rajoita muiden elämää ja vapauksia. Mikäli laskettaisiin, harva voisi tehdä juuri mitään. Edes kansan ylivoimaisen enemmistön moraalinen tuomio ei riitä perusteeksi rajoittaa yksilöiden oikeutta käyttäytyä haluamallaan tavalla, jos tämä tapa ei rajoita muiden oikeuksia. 

Millin käsitykset zombi-invaasion vaikutuksista valtiovallan ja yksilön välisiin suhteisiin ovat jääneet hämärän peittoon.

Modernit länsimaiset valtiot on rakennettu pitkälti Millin ajattelun pohjalle: se mahdollistaa laajan sanan- ja yksilönvapauden ja korostaa argumentaatioon perustuvaa poliittista päätöksentekoa. Miinuspuolella se saattaa aiheuttaa jonkun loukkaantumisen. (Tyypillisesti se kelpaa länsimaisille konservatiiveille, kunhan loukkaantuja on muslimi. Ja usein onkin.) 

Tämän tiivistelmän jälkeen voidaan siirtyä käsittelemään argumentteja, joilla homoavioliittoja puolustetaan. Ensimmäiseksi tulkoon se, joka antoi minulle kimmokkeen kirjoittaa asiasta: tasa-arvon periaate. Tasa-arvoargumentti esittää, että homoavioliittoa vaatiessaan homoseksuaalit haluavat samat oikeudet, joista heteroseksuaalit eksklusiivisesti jo nauttivat. Tämä näkökanta esittää, että nykymallinen avioliittolainsäädäntö tuottaa seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvaa syrjintää - että se kieltää yhdeltä ihmisryhmältä tasavertaiset oikeudet. Olen vakaasti sitä mieltä, että me homoseksuaalit ansaitsemme täsmälleen saman arvon kuin heteroseksuaalit ja että meidän suhteemme voivat olla täsmälleen yhtä hyviä ja arvokkaita kuin heteroseksuaalien. Edelleen olen sitä mieltä, että homoavioliitto on kannatettava ajatus ja ajattelen, että se tuottaa homoseksuaaleille paremmat ja yhdenvertaisemmat mahdollisuudet hallita ja suunnitella elämäänsä. Tämän lisäksi se on myös minusta yhteiskunnalta symbolinen ele tunnustuksena kaikesta edellä mainitusta ja siitä, että meidän halutaan olevan osa suomalaista yhteiskuntaa. Ja kuten olen jo osoittanut, pidän syrjintää merkittävänä vaikuttimena homoavioliiton vastustuksen taustalla. Mutta kaikesta tästä huolimatta en voi olla täydestä sydämestäni enkä täysistä aivoistani sitä mieltä, että homoavioliitossa olisi puhtaasti kyse tasa-arvosta ja yhtäläisistä oikeuksista. Sallikaa selittää.


Kun haluan (ja haluan tosiaankin!) mahdollisuuden mennä naimisiin toisen miehen kanssa, en koe vaativani itselleni yhtäläisiä oikeuksia. Katson vaativani uuden oikeuden muodostamista ja säätämistä. Tasa-arvoajattelusta juontuvat esim. sellaiset aatokset, että jos täysi-ikäisillä miehillä on äänioikeus, tulee se antaa täysi-ikäisille naisillekin ja että jos "europidillä" on oikeus käyttää julkiseen tilaan asennettua juoma-automaattia, tulee saman oikeuden koskea myös "negridiä". Kaikilla on siis oltava samat oikeudet. Nykyisellään minulla on jo oikeus solmia avioliitto, mutta vain naisen kanssa. Ja anteeksi nyt vain, te kaikki mukavat, ihanat naisihmiset, mutta en halua. Vaikka tämä oikeus solmia avioliitto naisen kanssa onkin siis minulle merkityksetön, on se silti minulle yhtäläinen kaikkien Suomen täysi-ikäisten miesten kanssa. Tässä olen siis tasa-arvoisessa asemassa muihin nähden, mutta se ei paljon lohduta. Siksi kannatankin oikeutta solmia avioliitto myös samaa sukupuolta olevan täysi-ikäisen henkilön kanssa. Ts. kannatan avioliiton juridista uudelleenmääritystä, jonka kautta luodaan uusi oikeus

En katso, että tämän tunnustaminen sotii millään tavalla homoavioliittoja vastaan. Yhteiskunnassa on täysin luvallista ajaa omaa etuaan, ja homoavioliittoasiassa voin sen tehdä loukkaamatta kenenkään muun oikeuksia. Tämä oikeushan olisi luonteeltaan myös hyvin tasa-arvoinen: se antaisi myös heteroille mahdollisuuden avioitua samaa sukupuolta olevan kanssa. Jos haluamme tarkastella tätä tasa-arvokysymyksenä, ehkä mielekkäintä ja hauskinta on ilmaista asia siten, että sukupuolineutraalin avioliittolain vallitessa homoilla ja heteroilla on sama määrä itselleen merkityksettömiä mahdollisuuksia. Myönnän, että homoavioliittokysymykseen liittyy tasa-arvoaspekteja ja että tässä tasa-arvoargumentaation kritiikissäni saattaa olla hiuksenhalkomisen tuntua, mutta pidän sitä silti oikeutettuna, varsinkin kun tämä näkökulma on korostunut minusta suunnattomasti kaikessa argumentaatiossa homoavioliiton puolesta.


Homoavioliittoa on puolustettu myös hyötyargumentilla. Jos heteroiden välisellä avioliitolla väitetään olevan yhteiskuntaa hyödyttäviä funktioita, voidaan esittää, että niitä olisi myös homoavioliitolla. Homoavioliitto voi tarjota adoption kautta rakastavia ja huolehtivia koteja lapsille, joilla ei muuten sellaista välttämättä olisi. Jos vakaa ja vastuullinen suomalainen miespari adoptoi orpolapsen kehitysmaan lastenkodista, on tilanne win-win. Samoin voi hyvin olla parempi antaa onnettomuudessa vanhempansa menettänyt lapsi tutun homoseksuaalisen enonsa ja tämän miehen kasvatettavaksi kuin antaa viranomaisten ottaa ohjat - mikä tulee muuten veronmaksajillekin kalliimmaksi, näin populistiksi heittäytyäkseni. Lisäksi tietysti voidaan esittää, että homoavioliitto tukee homoseksuaalien henkistä ja fyysistä hyvinvointia heijastuen suotuisiksi kansantaloudellisiksi vaikutuksiksi jne. jne. Näiden väitteiden todentaminen on vaikeaa, mutta jotakin tärkeää voidaan kuitenkin sanoa: parhaimmillaan homoavioliitto hyödyttää yhteiskuntaa, ja pahimmassa tapauksessa se ei tuota yhteiskunnalle vahinkoa


Avioliitto-oikeuden samoin kuin muidenkin oikeuksien pohdinnassa haluan pitää keskeisenä vahinkoperiaatteen. Avioliitto-oikeudessa voi olla aivan perusteltuja rajoituksia, joiden tulee perustua vahinkoperiaatteeseen. Voimme esimerkiksi esittää, että lapsen ja aikuisen välinen avioliitto vahingoittaa lapsen kehitystä ja psyykeä. Järkeily on periaatteellisesti pätevää niin kauan kuin voidaan osoittaa todellista vahinkoa muiden ihmisten oikeuksille ja vapauksille tai yhteiskunnalle laajemmin. En ole nähnyt, että kukaan olisi esittänyt vakuuttavasti mitään todellista haittaa, mitä homoavioliitolla voisi olla.

Sanon myös pari sanaa perheestä. Tietty kromosomikombinaatio ei kerro vielä mitään kasvatustaidoista, omistautumisesta, uskollisuudesta tai kyvystä ylläpitää toimivaa perhettä. Mikäli katsotaan, että perheyksikön funktio on kasvattaa lapsia yhteiskunnan jäseniksi, muodostaa tasapainottava yksityinen sfääri ja näiden toimintojen kautta tuottaa yhteiskuntaan stabiliteettia, turvaa ja jatkuvuutta, tulee perheen muodostaminen kaikkine juridisine yksityiskohtineen sallia ja mahdollistaa myös homoseksuaaleille, mikäli ei voida osoittaa, että he eivät lähtökohtaisesti kykenisi toteuttamaan näitä funktioita. Tämä jos mikä on minusta todellista perhearvojen kannattamista. Yleensäkin perheen puolustamisessa olisi järkevämpää ja parempia tuloksia tuottavaa keskittyä inklusioon eksklusion sijasta. Yksinhuoltajaperheet ja adoptioperheet voivat toimia mainiosti, ja jos yhteiskuntana ja yksilöinä kannattelemme niitä siinä missä muitakin, on niillä paremmat toimintaedellytykset. Jos haluatte puolustaa perheiden hyvinvointia, keskittykää perheiden terveyspalveluihin, psykiatriapalveluihin, päihdepalveluihin, älkää homoavioliittojen vastustamiseen.
 
Palaan vielä lopuksi tasa-arvoon. Homoavioliiton liepeillä on paljon tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusasioita. Diskurssissa korostuvat oikeudet, mutta ainakin minulle - ja käsitykseni mukaan monille muillekin homoseksuaaleille - kyse on myös yhteiskunnallisesta hyväksynnästä ja tunnustuksesta, nimenomaisesti sen tunnustamisesta, että me olemme haluttuja ja hyväksyttyjä yhteiskunnan jäseniä. Tässä mielessä tunnustan auliisti, että olemme tekemisissä jos emme aivan tasa-arvon, niin ainakin yhdenvertaisuuden kanssa. Julkisesti tunnustettu liitto on aina symbolinen: se liittää kaksi ihmistä, jotka ovat yleensä jo eläneet yhdessä, yhteen myös yhteiskunnan silmissä. Tämän myötä haluan sanoa kaikille niille heteroille, joiden mielestä rekisteröity parisuhde on hyvä ratkaisu homoliittodebattiin, seuraavat sanat: haistakaa paska. Te, juuri te, olette tämän debatin kammottavimpia pökäleitä, te olette tekopyhyyden huipentuma, mitä tähän kysymykseen tulee.Teidän kannattamanne kahden kategorian systeemi, joka perustuu yhtäläisiin oikeuksiin mutta erilliseen nimeen, osoittaa, että te katsotte avioliittotraditionne saastuvan homojen mukanaolosta, että emme kelpaa teidän yhteisönne jäseneksi. Te pidätte itseänne parempina ja suhtaudutte meihin alentuvasti. Te tarvitsette jotakin, jonkin sosiaalisen stigman, jolla osoittaa paremmuutenne. Jos olet homoseksuaali ja kannatat nimenomaisesti rekisteröityä parisuhdetta täyden avioliitto-oikeuden sijasta, kannattaisi sinun rajata masokistiset nöyryytysleikkisi sinne, minne ne kuuluvat: makuuhuoneeseen tai kansankirkon Yhteys-liikkeeseen.

Riisiä! 

tiistai 11. tammikuuta 2011

Kansallissymboliarvostelu: Azorit

A-kirjaimen kohdalta jäi arvostelusarjassamme välistä Azorien saariryhmä. Pohjois-Atlantin keskivaiheilla sijaitseva vulkaaninen saaristo on Portugalin autonominen alue ja sikäli yhtä sopiva sarjaamme kuin Ahvenanmaa.


Lippu jakaantuu vertikaalisesti kahtia samassa suhteessa (2:3) kuin Portugalin lippu. Värit juontuvat reconquistan päiviltä (siis ajalta vuosisatoja ennen Azorien asuttamista), jolloin Henrik Burgundilainen käytti maureja vastaan taistellessaan tunnuksenaan, kröhöm, sinistä ristiä valkealla pohjalla. Sinivalkea väritys toistuu Portugalin vaakunan - joka on sijoitettu Azorien lipun tangonpuoleiseen yläkulmaan - keskuskilvessä. Lintu lienee saarilla tavattava hiirihaukan alalaji, jonka tutkimusmatkailijat tulkitsivat väärin kanahaukaksi, jonka portugalilaisesta nimestä (açor) eräät etymologit johtavat nimen Azorit. Tähtiä on yhtä monta kuin saaria eli yhdeksän.


Azorien lipussa on monia elementtejä, jotka antavat aihetta odottaa todella hienoa lopputulosta - yksinkertaiset värit, petolintu, tähtiä - mutta lopputulos vaikuttaa joltakin eteläeurooppalaisen maan rykmenttilipulta. Sommittelu vaatii jotakin värialueiden rajalle, mutta kultainen petolintu on hieman liian yksityiskohtainen ja tuntuu olevan tyylisodassa nurkan vaakunaa vastaan. Hieman liikaa yritystä ja kliiniseltä maistuva lopputulos. Arvosana: 6


Melko suurellinen vaakuna pienehkölle saaristolle, sanoisin. Keskeisenä aiheena on jo lippuselvityksestä tuttu kanahaukka (joka siis ei elä saarilla), nyt vain sinisenä. Tunnuslause Antes morrer livres que em paz sujeitos kuuluu suomeksi suunnilleen Ennemmin kuolemme vapaina kuin elämme alistettuina rauhassa. Minusta melko ehdottomasti sanottu ottaen huomioon, että mukaan ei ole liitetty mitään ajallista/kestollista kvalifikaatiota. Vaakunakompleksi - sellaiseksi tätä kai voisi kutsua - on hillittömän mahtipontinen, mutta seisovat mustat härät vaakunankannattajina ovat kiistattoman tyylikkäät. Tämä herättää totisesti kunnioitusta. Kaikessa ylettömyydessään parhaita tähän mennessä kohtaamistamme "perinteisistä" eurooppalaistyyppisistä vaakunoista. Arvosana: 9








Azorien hymni (Hino dos Açores) ei ole sanoituksensa puolesta runouden juhlaa. Sen verran taidan portugalia, että uskallan kutsua säkeitä kököiksi, peräti naurettavan abstrakteiksi. Eespäin yhteisönä autonomiamme puolesta! Tuo kuuluu vaalijulisteeseen eikä hymniin. Sävelmä ei jätä kovinkaan kummoista muistijälkeä. Mahtailevaa ohimarssikamaa, kuulostaa jonkun sotilassoittokunnan johtajan omilta sävellyskokeiluilta. Ei tee oikeutta saarten majesteetillisille luonnonpuitteille. Arvosana: 5

Azorien loppuarvosana: 6,7

maanantai 10. tammikuuta 2011

Teiden ritarit

Ei pitäisi tulla yllätyksenä kenellekään Suomessa tai jossain vastaavassa peräloukossa pidempään asuneelle, että talviaikaan liikenne voi muuttua hankalampaan suuntaan. Varsinkin, jos sataa lunta. Tämä talvi on ollut yksi niistä, kun näin on käynyt Etelä-Suomea (ja eritoten sitä) myöten. Vitkastelevien Rautateiden aikataulukatastrofissa ei ole sinänsä mitään uutta, sillä se pulju ei saa junia kulkemaan sen paremmin talvella kuin kesälläkään tai jos esim. sataa. Itsepä ovat kuitenkin aikataulunsa laatineet. Säästän VR:n enemmän haukkumisen johonkin inspiroivampaan tilanteeseen ja jatkan talviliikenteen huvittavampiin ja vähemmän masentaviin ilmiöihin.

Kun kaupunkien kaduille sataa lunta, on ne aurattava, jotta liikennöinti normaalilla autokannalla mahdollistuisi. Aurat siirtävät lumen tieltä sen reunoille. Kaupungeissa tästä syntyy pienoinen ongelma, sillä teiden reunat ovat siellä usein pysäköityjen autojen vallassa. Osin tämän takia aurat eivät sen paremmin pääse tienreunojen parkkipaikkojakaan auraamaan. Tämä asia on ollut tiedossa arviolta niin kauan kuin maassa on ollut jonkinmuotoista mittavaa yksityisautoilua kaupunkialueilla. Tilanne on tästä huolimatta shokeerannut kaupunkilaisia - asialle omistetuista yleisönosastokirjoituksista ja nettikirjoittelusta päätellen varsinkin pääkaupunkiseudulla. Yleisimpiä vaatimuksia on ollut komentaa armeija kaduille sen takia et mun auto on lumessa enkä silleen viittis lapioida. Onhan tietysti kansallisen turvallisuuden kannalta melkoinen pommi, että Audia pitäisi puoli tuntia kaivaa nietoksesta, Luoja meitä pahemmalta varjelkoon. Hankkikaa lapio, surkimukset.

Lumikelien aikana olen päässyt myös näkemään liikenteessä Kemi-luokan lumilinnoja. On ilmeisesti ylivoimainen ponnistus puhdistaa myös auton katto ja ikkunat lumesta sekä sallia muiden nähdä rekisterikilpi. Kyllähän Fiat tietysti risteyksessä paremmin näkyy, kun sen päällä on kaksi metriä lunta. Joku roti tähänkin nyt. Koettakaa nyt edes sen verran lapioida ja harjata, että sen tunnistaa autoksi villiintyneen pakastimen sijaan. Että pitää aikuisille ihmisille tällaisetkin selittää.

Seurasin vuoden alkupäivinä sivustakatsojana kahden nuoren naisen kadunylitysyritystä. He olivat valinneet siihen suomalaisen liikennekulttuurin puitteissa huonoimman mahdollisen paikan eli selvästi merkityn suojatien. Naiset olivat selvästi aikeissa ylittää tien ja hyvin selvästi näkyvissä valoisaan aikaan selkeällä säällä, mutta kaikki autot humahtivat kahteen suuntaan ohi - paikallisliikenteen linja-autot ja taksit niiden mukana. Tätä oli jatkunut jonkin aikaa, kun toinen näistä ihanista nuorista naisista teki jotakin hienoa. Hän karjaisi kurkku suorana: "Vittu täs on suojatie! Suojatie, saatana!" Hän polki jalkaansa ja syyti v-sanoja kohti autoja niin kovaa, ettei niitä voinut olla kuulematta. Ja katso, autot pysähtyivät, eräskin pakettiauto kuin seinään. Naiset ylittivät tien ripeästi kuten kuuluukin, ja koko sen ajan tämä ihailtavasti malttinsa menettänyt nainen tiuski pysähtyneille autoilijoille. Tämä nainen on uusi sankarini, saavat Voltairet ja Thomas Jeffersonit väistyä hetkeksi ainakin liikennekontekstissa. Hän osoitti tavan, jolla jalankulkijakin voidaan tässä maassa huomioida. Suosittelen lämpimästi.

lauantai 8. tammikuuta 2011

Kiitos 8. tammikuuta 2011

On aihetta kiitokseen niin kovin, kovin paljon. Sitä voi osoittaa monilla tavoilla. Eräs hyvä tapa on jakaa kiitokset henkilökohtaisesti niille, joille katsoo sellaisen olevansa velkaa. Toinen tapa on tehdä siitä paita. Mainituista tavoista ensimmäinen on kannatettavampi ja esteettisesti siedettävämpi, mutta siinä ei liiku yhtä paljon rahaa. Viime viikkoina olen saanut eri tiedotusvälineistä häkeltyneenä seurata, kuinka kiitos-paidan häpäisystä voidaan verisesti loukkaantua. Olen menettämässä kaiken kosketuspintani maailmaan, sillä en tiennyt, että paidan häpäiseminen on ylipäänsä mahdollista.

Taustoitan. Desanttien lailla kansamme vertauskuvallisesti muodostamaan metsään on soluttautunut joukko rikoksia estetiikkaa ja varsinaista kunniantuntoa vastaan - banaalit "KIITOS 1939-1945" -paidat käyttäjineen. Makuasioista saattaa olla näillä kohdin turhaa kiistellä, sillä jos ihminen pukee sellaisen ylleen, ei hänellä ole edellytyksiä tajuta, mikä siinä on niin väärin. Sotaveteraani jos olisin, saattaisin näistä äityä vielä ärsyyntyneemmäksikin, mutta ei nyt mennä siihen.

Kiitospaidat päräyttivät erään henkilöt proput kuitenkin melko perusteellisesti. Syy: maahanmuuttoministeri Astrid Thors (r.) jakoi jossain mitättömässä möhnöohjelmassa muutamalle maahanmuuttajalle näitä tyylipieruja. Ohjelman nähnyt henkilö katsoi, että perkele, kiittää saa vain joku ja toiset ei ollenkaan, ts. hän tuohtui valtaisasti näiden arvottomien rättien häpäisystä. Kaverissa on pakko olla pielessä niin paljon, että turha minun on lähteä edes avaamaan. Joka tapauksessa tämän ahdistuneen kansalaisen reaktio mainittuun niljailuohjelmaan oli esitellä Internetissä uhkauksia Thorsin henkeä vastaan. Facebookiin kokoontui joukko muitakin paidan pyhyyden puolustajia, ja uhkauksia tuli siihen malliin, että käräjille siitä mentiin, ja kiitoksena saa nyt koko kansa tämän surkean tarinan tietää. Että KIITOS siitä. Ehkä tämä sakki on saanut jonkinlaisen käsityksen, miltä niiden lähetystöjä jostain halvatun pilapiirroksista polttavien muslimidorkien kuupan sisällä tuntuu. Jätän nämä seikat mielen patologeille ja ehdotan seuraavassa muutamia KIITOS-paitaideoita. Saa ottaa vapaasti käyttöön, häpäistä ja loukkaantua.

KIITOS 1630-1648

MERCI 1799-1815
KIITOS TYHJÄSTÄ 1963-2010
СПАСИБО 1924-1953
KIITTI VITUSTI 2003-2010
SORI PASKA SÄKÄ 1889-1956
VIELEN DANK 1944-1945

perjantai 7. tammikuuta 2011

Jumalpuntari: Summanus

Aloitan nyt uuden sarjan, jolla on järisyttäviä teologisia implikaatioita. Tavoitteena on löytää absoluuttisesti paras jumala, jota kannattaa, kehtaa ja miellyttää palvella. Tavoitteen saavuttamiseksi on vain käytävä läpi kaikki tunnetut jumalat ja arvioitava näiden kykyjä ja ominaisuuksia. Urakka on haastava, sillä tunnettuja jumalia on paljon: aineisto ei ole heti loppumassa. Tehtävä on kuitenkin myös välttämätön, sillä kuten monet aikamme aristoteleet meille auliisti kertovat, ilman jumalaa tulee arvotyhjiö jähnyn jähnyn jääpäti jää natsikomukat jänhäti jääpäti jähnyti jöpöti jöö. Matkaan siis, ja olkoon edes joku meille suosiollinen.

Ensimmäisenä jumalana käsittelyyn valikoituu sattumanvaraisesti Summanus, muinaisroomalainen yöllisen ukkosen jumala. Summanus edustaa vanhinta roomalaista jumalkantaa, eikä häneen liittyvää mytologiaa ole säilynyt meille. Kirkkoisä Augustinus kirjoittaa, että Summanusta kunnioitettiin varhaisina aikoina enemmän kuin Juppiteria, joka olisi ollut alkujaan päiväsaikaan aktiivinen ukkosenjumala. Muinaisroomalaiset jumaluudet tunsivat siis vuorotyön. Plinius Vanhemman mukaan Summanusta palvoivat ensimmäisenä etruskit, Macrus Terentius Varron mukaan taas sabiinilaiset. 

Summanuksella oli Roomassa oma temppeli, jonka sijaintipaikaksi on arveltu Aventinuksen rinnettä. Temppeli vihittiin käyttöön sen jälkeen, kun Juppiterin temppelin harjalla seisseeseen veistokseen osui yöllinen salama, joka keikautti patsaan pään Tiberiin, mistä haruspeksit sen ihmekonsteillaan löysivät. Looginen johtopäätös oli, että yöllinen ukkosenjumala oli jossain määrin tyytymätön, joten hänelle tuli antaa omaa temppeli. Näin tehtiin. Myöhemmin Summanus laukoi salaman omaankin temppeliinsä. 

Summanuksen juhlaa vietettiin keskikesällä, 20. kesäkuuta, jolloin hänelle uhrattiin hunajakakkuja ja mustia härkiä. Ei hassumpaa.

Summanus. Erikoisefektien suhteen kelpo jumala.
Kuinka tasokas jumaluus Summanus sitten on? Ensivaikutelma on sangen voimakas. Jokainen yöllistä ukkosmyrskyä seurannut tietää, että sen kokemisessa on jotakin salaperäistä ja kunnioitusta herättävää. Salama kykenee valaisemaan, tuhoamaan ja tappamaan. Ei ole tiedossa, mihin Summanus varsinaisesti pyrkii tai mitä muita tavoitteita hänellä on kuin järjestää ukonilmoja öiseen aikaan, mutta arviossa on hyvä muistaa hänen potentiaalinen vaarallisuutensa. Yöllinen ukkosmyrsky voi olla kauhistuttava ilmiö, ja pimeällä pelastustyötkin sujuvat hitaammin. Salama voi tappaa yölläkin, ja siksi Summanukseen on suositeltavaa suhtautua ainakin jumalana, jota ei parane tieten tahtoen ärsyttää. Ei sillä, että tietäisimme, mikä häntä ärsyttäisi, mutta useimmat jumalat reagoivat negatiivisesti pilkkaan, herjaan, vitsailuun ja kulttipatsaille kuseksimiseen. 

Summanukselle plussaksi voidaan lukea, että hänellä on selvästi määritelty tehtäväkenttä. Se kuitenkin myös rajoittaa hänen toiminta-alaansa, eikä hänestä näyttäisi olevan kovin suurta apua modernin ihmisen jokapäiväisessä elämässä. Lisäksi nykyaikainen sähköopin tuntemus on demystifioinut ukkosta vuorokaudenajasta riippumatta. Summanus vaikuttaa yhden asian jumalalta, jolla on tosin vetoavat erikoisefektit, mutta kovin vähän varsinaista positiivista tarjottavaa. Lisäksi hänen ilmaantumisensa saattaa häiritä yöunia, ja hänelle omistautuminen sekoittanee normaalia vuorokausirytmiä. Lisäksi hänen voimansa vaikuttavat maantieteellisestikin rajatuilta, sillä kirjoittajan leveysasteilla ukkonen - yöllä tai päivällä - on varsin harvinainen ilmiö yli 50 % vuodesta.

Summanus ei voi juuri kilvoitella ykkösjumalan asemasta, mutta hän voi olla osana erinäisissä kiintoisissa polyteistisissa komboissa. Kaiken kaikkiaan on sanottava, että Summanuksen läsnäolo jumalluetteloissa on kuitenkin rikkaus.

Lopuksi pisteet eri osa-alueilta asteikolla 1-10:

Mahti:2
Vaikuttavuus: 4
Vaarallisuus: 3
Eettisyys ("hyvyys"): neutraali

Huomioitavaa: pahan päivän (siis yön) varalle pidettävä jumala, jonka suosiosta voi olla yhdellä strategisella hetkellä mittaamaton hyöty; silti hyvin rajoittunut.

Kokonaisarvosana (perustuu osa-alueisiin & omaan arvioon): 3