maanantai 28. helmikuuta 2011

Levyhylly: Alwyn: Sinfoniat 1 & 3

William Alwyn (1905-1985) oli minulle täysin tuntematon, kunnes näin hänen nimellään varustetun CD:n kaupassa joitakin vuosia sitten ja ostin sen (ei ollut kallis) silkasta uteliaisuudesta. Se on tämä: Alwyn: Sinfoniat nro 1 & 3. Royal Liverpool Philharmonic Orchestra, joht. David Lloyd-Jones. Naxos, äänitetty Liverpoolin konserttitalossa elokuussa 2004.
Alwyn oli Britannian kulttuurielämässä monipuolisesti vaikuttanut monilahjakkuus, joka myös maalasi ja kirjoitti runoja. Suuri yleisö tutustui hänen sävellystyöhönsä elokuvissa: Alwyn sävelsi musiikin yli 70 brittiläiseen filmiin, mutta hänellä on myös mittava "vakava" tuotanto, joka käsittää viisi sinfoniaa, kaksi jousikvartettoa (13 varhaisen ja epävirallisen kvarteton lisäksi), oopperan ja lukuisia lauluja. 

Kaikesta lahjakkuudestaan huolimatta Alwyn ei ole - tämän levyn perusteella - uponnut minuun. Tämä on kokoelmani vähiten soittoaikaa saaneita osia. Alwyn pääsi sinfonian makuun kypsässä iässä, yli nelikymppisenä. Esikoissinfonia vuodelta 1949 on muodollisesti myöhäisromanttinen teos, ja siten sen pitäisi periaatteessa olla minuun vetoavaa tyyppiä. Miksi sitten se ei tee minuun edelleenkään kovin kummoista vaikutusta? Tunnistan, että teoksessa on paljon ainesta, joka voisi olla emotionaalisesti vetoavaa; huomaan, että säveltäjä osaa käsitellä orkesteria ja että orkestraatiossa on paljolti sellaista uhkeutta, jota tavallisesti arvostan. Lyhyt Scherzo on sinfonian osista minulle mieluisin - eikä vain siksi, että se on lyhyt ja tiivis. Se on leikkisä ja iloluontoinen. 

Mutta mikä Alwynin esikoissinfoniassa tai minussa sitten on vikana? Teosta ei ole ainakaan yhtenäisyydellä pilattu. Eri osat eivät tunnu kuuluvan tai sopivan yhden ja saman teoksen osiksi. Lisäksi musiikin emotionaalinen sisältö kärsii puhdin puutteesta, eikä syypää ole orkesteri, joka Lloyd-Jonesin johdolla soittaa puhtaasti ja parhaansa yrittäen. Musiikillinen aines on sinänsä taitavasta orkestraatiosta huolimatta hieman tasapaksua. Se on kiistattoman melodista eikä se ole tyylillisesti pelkästään taaksepäin katsovaa, vaan mukana on dissonanssia, joka paljastaa sinfonian 20. vuosisadan luomukseksi. Vaikka itse olenkin musiikin suhteen melko konservatiivinen, eivät modernistiset tai sen jälkeen taidemusiikkiin tulleet piirteet ole minulle itsessään vastenmielisiä; mutta Alwynin teoksissa ne eivät tunnu kehittävän mitään mielenkiintoista. Ensimmäisessä sinfoniassa on muutamat hienot hetkensä - esimerkiksi finaalin lähes parodiaan muunneltava fanfaariaihe on nokkela idea, joka saa arvoisensa käsittelyn - mutta muutoin se on minusta ponneton ja ylivirittynyt.

Kolmannen sinfoniansa Alwyn sai valmiiksi vuonna 1956. Se on huomattavasti esikoissinfoniaa modernimpi teos. Radikaaliksi sitä ei kuitenkaan voi väittää. Tässä teoksessa on minusta nro ykköstä enemmän vetoa puhtaasti liike-energisessä mielessä, muttei juurikaan viehätysvoimaa, mitä esikoissinfoniassa taas on hieman enemmän. Alwyn pyrkii teoksessa omien sanojensa mukaan (häntä lainataan levyn esittelyteksteissä) kehittämään oman versionsa Schönbergin & co:n kehittämästä sarjallisesta sävellyssysteemistä. Sinfoniassa on jälleen kerran kiitettäviä piirteitä - se on huolellista työtä, ja säveltäjällä on selvästi visio siitä, millä tavalla 1800-lukulainen melodinen traditio ja 1900-luvun modernismi voitaisiin sulauttaa yhteen. Ikävä kyllä tämä visio ei minusta ole erityisen vangitseva tai pysäyttävä tai sellainen, jonka muottiin tuotettua musiikkia välittäisin kuunnella kovin paljoa lisää. Paikoitellen tässä sinfoniassa on kiitettävää intensiteettiä ja pysäyttävää rauhaisuutta, mutta lisäksi pitkät pätkät kehittelyä, joka ei tunnu johtavan mihinkään, vaikka kapellimestari tekee jälleen parhaansa uskotellakseen toisin. Edetessään sinfonia saa väistämättömyyden tuntua, ja välillä intohimokin nostaa päätään, mutta minua ei kuulijana oikein vain jaksa kiinnostaa. Teoksen loputtua minulla on vaikutelma keskinkertaisesta 1900-luvun sinfoniasta, jossa oli "ihan kivoja" piirteitä mutta jota en oikeastaan viitsisi toistamiseen kuunnella. 

Lyhyesti: kaksi epätyydyttävää sinfoniaa, joiden pitäisi teoriassa toimia romanttisesta orkestraatiosta pitävien ja modernistisia piirteitä sietävien kohdalla. Melko tasapaksua ainesta, joka jättää muistivaikutelmat epämääräisestä keskinkertaisuudesta. Yritystä on, ja varsinkin myöhemmässä teoksessa orkesteri ja kapellimestari saavat vedon päälle, mutta musiikillinen aines on minusta enimmäkseen tahattoman alakuloista ja velttoa. Äänitys kuulostaa varsin luonnolliselta.

sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Levyhylly: Alnæs & Sinding: Pianokonsertot

Pianokonsertto on minulle mieluisimpia taidemusiikin teosformaatteja, erityisesti romanttista tyyliä edustava pianokonsertto. Pianon ja orkesterin kohtaamisessa on jotakin aivan erikoisen intensiivistä ja sankarillista. Pianokonsertto on arvokas ja juhlallinen teos, jonka ei tietenkään tarvitse olla mitenkään jäykkä. Se soveltuu tietysti myös klassistiseen kuulauteen ja säkenöintiin, mutta omimmillaan se on romanttisessa tyylissä. Piano aseteltuna suuren ja mehevän orkesterin rinnalle ja usein sitä vastaan tarjoaa mahdollisuudet maalata isolla pensselillä valtavia vallankumoushyökyjä siinä missä herkkiä ja melankolisen siroja akvarellejakin. Pianokonsertto soveltuu erinomaisesti romantiikan emotionaaliseen ja yksilöllistä tuntemusta korostavaan virtaan. 

Tiiviisti ilmaisten minä siis yleensä pidän pianokonsertoista. En ole ainoa, sillä esim. Tšaikovskin 1. pianokonsertto samoin kuin Beethovenin, Chopinin ja Lisztin konsertot ovat klassisen musiikin esitetyimpiä ja rakastetuimpia teoksia. On hämmästyttävää ja surullista, kuinka pieni osa kaikista pianokonsertoista on päätynyt orkesterien repertoaareihin ottaen huomioon, kuinka paljon yleisö tuntuu teostyypistä ja romanttisesta tyylikaudesta pitävän. Kuvaavaa on, että nyt levyhyllysarjassa vuoroon tulevan artikkelin teoksista molemmat ovat jääneet unohduksiin ensiesitystensä jälkeen - siinä määrin, että toinen niistä sai ensimmäisen levytyksensä vuonna 2007, noin vuosisata ensiesityksensä jälkeen. Se ensilevytys olisi nyt sitten puolet tästä norjalaisalbumista, jonka sisällys kuuluu: Eyvind Alnæs (1872-1932): Pianokonsertto D-duuri op.27; Christian Sinding (1856-1941): Pianokonsertto Des-duuri op.6. Pianistina Piers Lane; Bergenin filharmonista orkesteria johtaa Andrew Litton. Hyperion, äänitetty Bergenin Grieghallenissa syyskuussa 2006.
Alnæs toimi urkurina ja kuoronjohtajana Oslossa, ja jälkimaailma muistaa säveltäjän (yleisesti ottaen melko huonosti) tämän lauluista. Hän sävelsi vain muutamia laajamittaisia orkesteriteoksia, kaksi sinfoniaa ja pianokoserton, josta on vaikea olla pitämättä. Puolituntinen teos saa paljon tehoa ilmiömäisen pianistisen virtuositeetin lisäksi muhkeasta orkesterista, jonka vaskisektio on erityisen vahva. Suuri orkesteri ei kuitenkaan kuulosta lainkaan raskaalta, eikä tämä varmastikaan ole vain kapellimestarin ansiota: konsertto paljastaa hyvin taidokkaan ja tyylitajuisen säveltäjän, joka ei luota kokoon tai määrään laadun kustannuksella. Konsertto tuntuu avautuvan hyvin luonnollisesti ilman väkinäisyyttä, ja edes musikaalisten tehosteiden käyttö ei vaikuta kikkailulta, vaan ihailtavalta kuohkeudelta. Ennen kaikkea kansansävelmiä välistä lainailevat melodiat ovat kauniita ja kestäviä ja ansaitsevat täysin Alnæsin suurisuuntaiset eleet.
Alnæsin konserton avausosa sopisi oppikirjaesimerkiksi täys/myöhäisromanttisesta tyylistä. Sitä kuuntelee ilokseen itsenäisenä teoksenakin. Melodiat ovat tarttuvia, ja tunnelma vaihtelee herooisesta herkänhellään. Orkesteri tekee vuoristoratamaisia syöksyjä, eikä pianon sooloilu tunnu koskaan tunkeilevalta. Kerrassaan orgaanisen tyylikäs kappale.
Hidas toinen osa kulkee melankolisissa maisemissa kohoten hetken ajaksi ylvään yleväksi. Esiin ei tule ainoastaan säveltäjän kynän herkkyys pianolle kirjoitettaessa - vaan myös orkesterille kirjoitettaessa. 
Päätösosa on räiskyvä ja tarttuvan hyväntuulinen valssi, joka pitää mielenkiinnon ja jännityksen yllä loppuun asti.

Sindingin konsertto on teoksista varovaisempi ja varautuneempi, eikä säveltäjä käytä kansanmusiikkimaisia teemoja. Se on myös orkestraatioltaan "tiheämpi", mikä tekee välistä tasapaksun ja kalvakkaan vaikutelman. Piano-osuus on tästä huolimatta hyvin vaativa ja kestää hyvin tarkkaavaisempaakin kuuntelua. Avausosa on minusta teoksen väkinäisin laahatessaan huolellisesti suunnitellusta huipennuksesta toiseen. Hitaassa kakkososassa asiat paranevat, kun käyrätorvi esittelee kauniin melankolisen melodian, joka saa sitten ihailtavasti lihaa päälleen - joskin tämäkin teos kestää ehkä muutaman minuutin turhan pitkään. Finaali on sävyltään tasaisen tummeneva, ja loppua kohden lyömäsoittimia käytetään taitavasti tehosteina. 

Piano soi kautta linjan herkästi, eloisasti ja pakottomasti molemmissa teoksissa. Mistään suuren solistitaiteilijan kompleksista ei ole jälkeäkään, vaan pianismi on johdonmukaisen luontevaa ja paisuttelematonta. En ollut koskaan aiemmin kuullut Bergenin filharmonikkojen - Edvard Griegin orkesterin - soittoa, ja tämän levyn perusteella siinä ei ole moittimista. 

Lyhyesti: kaksi norjalaista romanttista pianokonserttoa, joista toinen on vastustamaton ja toinen parhaimmillaan melkoisen nautittava sekin. Sopivat lajityypin ja haastavan pianismin ystäville. Jos pitää Griegin pianokonsertosta, pitää hyvin todennäköisesti myös näistä. 

torstai 24. helmikuuta 2011

Helmikuun lyhyet presidenttihomoilut

Olen aiemmin moittinut presidentti Obamaa saamattomuudesta ja kaksinaamaisuudesta suhteessa homoseksuaalisiin kansalaisiin. Obaman hallinto on kuitenkin ottanut askeleita kestävään, eettiseen ja järjelliseen suuntaan, vaikka tyylipisteet eivät ehkä aivan huippua huitele: Don't Ask, Don't Tell, josta jurnattiin vuosikaudet, kuopattiin vailla kummempia ongelmia. Ja nyt Obaman hallinto on tehnyt merkittävän päätöksen kauniin ja neutraalisti nimetyn Defense of Marriage Actin (DOMA) suhteen. 

Aina näihin päiviin asti Obaman hallinnon juristit ovat puolustaneet homoseksuaalien laillisten avioliittojen osavaltiovaraisen mitätöinnin mahdollistavaa lakia tuomioistuimissa. Enää näin ei tehdä. Presidentti on päätynyt pitämään voimakkaasti puolustamaansa lakia perustuslain vastaisena, eivätkä hallinnon juristit enää tule puolustamaan sitä. Tämä merkinnee sitä, että asialle tulevat erilaisten foobisten intressiryhmien palkkaamat juristit ja asia päätynee suurella varmuudella Korkeimman oikeuden eteen, mutta ainakaan liittovaltio ei enää tule toimimaan laillisesti liittoon vihittyjä homo- ja lesbopareja vastaan. Se on hyvä asia, ja siitä sietää antaa tunnustusta. 

En kuitenkaan näe syytä perua aiemman Obama-kritiikkini ydintä, syytöstä joko homofobiasta tai tekopyhyydestä tai molempien yhdistelmästä. Tälle antaa jopa vahvistusta Valkoisen talon tiedottajan viimeisin selvitys Obaman homoavioliittonäkemyksistä:
"At the White House, spokesman Jay Carney said Obama himself is still "grappling" with his personal view of gay marriage but has always personally opposed the Defense of Marriage Act as "unnecessary and unfair.""
Aiemmin Obama on kertonut, että hänen näkemyksensä tästä asiasta ovat "kehittymässä" (evolving), mikä viittaa siihen, että ne ovat nykyisellään varsin kehittymättömät. Tämä saattaa olla hyvinkin totta. Äskeisessä sitaatissa suomalaiselle saattaa olla hieman tuntematon tuo verbi grapple. Sanakirja (Macmillan 2002) määrittelee sen seuraavasti yhdistettynä with-prepositioon:
  "grapple with; phrasal verb, to try hard to understand a difficult idea or solve a difficult problem"
WSOY:n sanakirja (2000) antaa käännökseksi "painiskella jkn t. jnk kanssa". Obama siis painii homojen kanssa, ja painissa osallistujat ovat vastustajia. Koskaan ei ole selvinnyt, mikä Obamasta homoliitoissa on niin vaikeaa, että ne vaativat häneltä ilmeisesti suorastaan kiduttavaa pohdintaa. Valistuneita arvauksia ovat henkilökohtainen ennakkoluulo ja poliittinen opportunismi/pelkuruus. Kumpikaan ei ole presidentille kunniakasta. Tällä hetkellä Obama kannattaa homoseksuaaleille sikäläistä rekisteröityä parisuhdetta. B-luokan liitto B-luokan kansalaisille. Kiitos arvonannostanne, herra presidentti, mutta ehkä teidän kannattaisi ilmeisen intensiivisessä pohdinnassanne keskittyä keston eli määrän asemesta välillä myös siihen laatuun. 

Se, että Barack Obama on viimeinkin suostunut tekemään DOMA-asiassa oikein, on vähin, mitä kunnialliselta ja oikeudenmukaiselta ihmiseltä voi odottaa. Se ei missään nimessä tee hänestä homseksuaalien ystävää eikä tukijaa, ja moisen tittelin ansaitseminen edellyttää pitkälle pohdinnalle myös jonkinlaista tulosta. Ennen kuin sitä tulee, Obamalle eräät kansanryhmät ovat yhä poliittista kauppatavaraa. Presidentti pystyisi parempaankin, ja parempaa häneltä tulee vaatia.

 Meillä kotona homoilu pääsi presidentiitasoisesti välillisesti esiin, kun Karjalan prikaatin yliluutnantti esitelmöi aiheesta 'kuinka Setassa ollut kommariämmä ei kelpaa Puolustusvoimain ylipäälliköksi'. Periaatteellisella tasolla tällainen näkemys on uhka armeijan poliittiselle kontrollille, ja lievästi on poliittista lukutaidottomuutta kommunistiluokitteluissakin. Jos mennään leimasintasolle, niin usein fasistin muuten tunnistaa siitä, että suurin piirtein kaikki erimieliset ovat joko internationalistisia plutokraatteja tai, mikä yleisempää, kommunisteja. Presidentti Halonen, jonka tasa-arvokampanjointi on minusta sisältänyt varsin tekopyhiä ja tärkeileviä piirteitä, on kuitenkin oikeassa siinä, että käytännön tasolla kaikkein oleellisin seikka asiassa ei ole tasavallan presidentin halventaminen eikä edes esimiehen herjaaminen (johon jokaisella on täysi oikeus palveluksen ulkopuolella), vaan varusmiesten palvelusturvallisuus. Kun esimiehenä on tapauksen yliluutnantin kaltainen veronmaksajain rahoilla turhaan hommaan koulutettu vajakki, joka ihmistyypilleen ominaisesti yliarvioi törkeästi arvostelukykynsä mistään, ei todennäköisimpänä kärsijänä ole tasavallan presidentti eikä sisäinen hierarkia, vaan yksittäisen varusmiehen turvallisuus.

Riippumatta siitä, että on epäselvää, millä tavalla homoseksuaalien tasavertaisuuden kannattaminen tarkalleen ottaen tekee henkilöstä epäpätevän armeijan rauhanaikaisena symbolisena ylipäällikkönä (antiikin Kreikan kovimpien, ns. länsimaista kulttuuria oikeasti keihäs kädessä puolustaneiden sotilaiden ajattelussa homoseksuaaliset tuntemukset ja aktit nähtiin vaikutuksiltaan pitkälti päinvastaisina), on tällaisella näkemyksellä esimiehen suusta huolestuttavia implikaatioita. Kun asevelvollisuus on tässä vapauden ja yhdenvertaisuuden kehitysmaassa pakkohommaa pidemmän vapausrangaistuksen uhalla, täytyy instituution kohdella kaikkia yhdenvertaisesti ja turvallisesti. Kynnys ilmoittaa esimiehelle seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvasta syrjinnästä, kiusaamisesta ja epäasiallisesta kohtelusta ei tällaisten ylilutien perseilyluennoista ainakaan madallu. Palvelusturvallisuuden vaarantaminen on vakava asia. Näillä eväilläkö sitä paljon puhuttua palvelusmotivaatiota kohotetaan?

Halonen: 
"Minulle on vastattu, että tätä [syrjintä]ongelmaa ei ole Suomessa. Yliluutnantti onnistui yhdellä lausahduksella, jos tämä pitää paikkansa, horjuttamaan vakaumustani, että sukupuolista syrjintää ei ole, että poliittinen suuntautuminen on neutraalia ja sukupuolisia vähemmistöjä ei syrjitä."
Niinpä. Niinpä. Puolustusvoiman neutraalius antaa mietittävää myös kaikille ei-heteroille pojille, joiden aikaa isänmaa tulee vielä vaatimaan. 

Levyhylly: Alfvén: Elokuvamusiikkia

Kokoelmani viimeinen Alfvén-albumi käsittä kaksi elokuvamusiikkisarjaa ja säveltäjäkollegan hautajaisissa esitetyn muistoteoksen. Hugo Alfvén sävelsi musiikin vuonna 1934 ruotsalais-norjalaisena yhteistuotantona valmistuneeseen elokuvaan Synnøve Solbakken. Kyseessä on nobelillakin palkitun Norjan kansalliskirjailija Bjørnstjerne Bjørnsonin 1850-luvulla ilmestynyneen talonpoikaisromaanin filmatisointi, jota ei ole kovin kummoisena pidetty. Suurta elokuvallista suosiota ei saavuttanut kymmenen vuotta myöhemmin valmistunut Vilhelm Mobergin kirjallisuuteen perustuva En Bygdesaga -elokuvakaan. Molempien elokuvien eniten kiiteltyjä osia oli Alfvénin musiikki. Säveltäjä tiivisti molemmista elokuvista kuusiosaiset orkesterisarjat, jotka ovat tällä levyllä. Päätösteoksena on Elégie (vid Emil Sjögrens bår) op.38, joka esitettiin säveltäjä ja urkuri Sjögrenin (1853-1918) siunaustilaisuudessa. Naxos-tuotannossa Norrköpingin sinfoniaorkesteria johtaa Niklas Willén, ja äänitys on Norrköpingin De Geer -salista vuosilta 2004 ja 2005.
Molemmissa musiikkisarjoissa Alfvén kierrättää jälleen kerran ainesta Bergakungen-baletistaan, mutta se ei häiritse. Aineisto on tasokasta ja sopii erinomaisesti elokuvakerronnan edellyttämiin tunnelmapaloihin. Molempien sarjojen musiikki on romanttista ja luonnonläheistä: osioiden otsikkoina on sellaisia elokuvaevokaation helmiä kuin Söndagsmorgon i skogen, Ung kärlek ja Brottslig kärlek. Musiikki ei kuitenkaan ole banaliteettien haavoittamaa, vaan esim. Synnøven Hjärtesång ja Bygdesagan Drömmeri ovat kaunista ja tunnelmallista, maalailevaa musiikkia, jota on ilo kuunnella. Varsinkin Synnøvessä kuuluu norjalaisesta kansanmusiikista vaikutteita ottavaa viulunsoittoa, josta tulee välistä mieleen Edvard Griegin musiikki. Kyse ei ole mistään suuresta taiteesta, vaan alun perin hyvin tehdystä käyttömusiikista, joka toimii melkeinpä paremmin ilman minkäänlaista kuvallista oheistohinaa (ehkäpä siksi albumin kansikuvaksikin on valikoitunut perin hankalasti hahmottuva August Strindbergin öljymaalaus, joka ei juuri vastaa musiikin herättämiä vaikutelmia).


Elégie on 12-minuuttinen, odotetun vakavatunnelmainen sävelrunoelma, joka päättyy varovaisen lohdullisesti. Se ei ehkä ole täydellisen vangitseva, mutta se on juhlallinen ja silti vailla tyhjää mahtipontisuutta (johon Alfvén kykeni, kuten eräät hänen alkusoittonsa osoittavat) - siinä on kehittyvää sisältöä, ja teoksen kunniaksi on sanottava, että sävellys ei vaikuta vain velvollisuuskunnianosoitukselta kollegalle, vaan sen suru vaikuttaa aidolta. Ei ole salaisuus, että Alfvén, joka usein kierrätti säveltämäänsä aineistoa (tämäkin elegia sisältää varahisempaa näyttämömusiikkia), liikkuu tässä hautajaiselegiassa ajoittain samantyyppisissä maisemissa kuin hieman myöhemmässä neljännessä sinfoniassaan, jolloin tulokset olivat vieläkin vakuuttavammat.


Lyhyesti: tunti viehättävää, viihdyttävää ja herkästi maalattua, laadukasta ja hieman pastoraalihenkistä elokuvamusiikkia ja tunnelmaltaan sangen erilainen hautajaisalku- (tai pikemminkin loppu)soitto, jonka julkaiseminen uutena levytyksenä on on pikemminkin kulttuurihistoriallinen ja nautinnollinen kuin taiteellinen teko. Sopii romanttisesta elokuvamusiikista, pohjoismaisesta musiikista ja Alfvénista pitäville.

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Muotiblogi! Rahat tänne tai tulee marttyyreita!

Olen käsittänyt, että muotiblogia pitämällä voi tienata hyvät rahat. Joten nyt Napoleonin kompleksit on muotiblogi! Saisinko nyt rahani?

Muotimaailmaa hallitsevat innovatiiviset ja ennakkoluulottomat yksilöt, joita massat sitten matkivat. Ja ovat iloisia. Kaikki voittavat. Minä sain kimmokkeen tämän muotibloggauksen laatimiseen eräästä ennakkoluulottomalla tyylillään useasti kohauttaneesta yksilöstä, joka on kimmeltänyt kansainvälisen tyylin kiintotähtenä jo kuudella vuosikymmenellä. Hän on joka suhteessa rohkeampi ja hullumpi kuin joku Lady Gagan tapainen amatööri. Viimeksi hän kohautti TV-esiintymisellään eilen. Hän näytti tältä:
Hän on Muammar Gaddafi (s. 1942), ja eilen hän järjesti n. tunnin mittaisen kiihkeän TV-esiintymisen 80-luvulla pommitetun palatsin raunioilla. Hän karjui, hän huusi, hän piti pitkiä taukoja, hän siteerasi itse kirjoittamaansa kirjaa, hän huitoi ja elehti. Hän oli kuin häiriintynyt pulsu, joka rähjää ohikulkevalle liikenteelle. Puheen aikana kuvattiin useasti Yhdysvaltain ilmaiskussa tuhoutunutta palatsia ja sen edustalla olevaa muistomerkkiä, valtavaa kullanväristä nyrkkiä, joka rutistaa hävittäjälentokoneen murskaksi. Julistettuaan murskaavansa narkomaaniterroristirotat sekä kuolevansa marttyyrina ja julistauduttuaan beduiinisankariksi Gaddafi poistui paikalta golfautolla. Tämän tyypin elämä on musiikkivideo. Hänellä on jopa tarttuva taiteilijanimi: Hullu koira. Sen antoi hänelle Ronald Reagan, tunnettu viihdealan ammattilainen.

Palaan hehkutuksessa vielä Lady Gagaan. Lady Gaga ei ole mitään Lady Gaddafin rinnalla. Gaddafi on räjäyttänyt berliiniläisen diskon - kirjaimellisesti. Gaddafi on huomiohuora par exellence: hän on julkisuustemppuna räjäyttänyt kaksi matkustajalentokonetta kesken lennon. Rap-artistirintamalla uskottavuutta tuottaa se, että Gaddafi on ultimaattisesti vastuussa brittiläisen poliisin murhasta. 

Mutta koska muotiblogissa pitää käsittääkseni olla paljon kuvia ja niukasti tekstiä, niin tarkastelkaamme nyt Gaddafin häkellyttävää tyylitajua vuosien varrelta.
Gaddafi ei epäröi käyttää pukeutumisessaan etnisiä aineksia riippumatta siitä, kuinka "libyalaisia" ne ovat. Huomaa myös seksikäs sänki ja tyylikkäästi rasvoitettu tukka. Tämä asukokonaisuus edustaa Gaddafin panafrikkalaista haute couturea. Saharan miehenäkään Gaddafi ei pelkää esiintyä Saharan eteläpuoleisen Afrikan naisten käyttämissä asuissa. Ainoa etninen tyyli, josta Gaddafi ei pidä, on berberityyli. Berbereitä ei hänen mukaansa ole olemassa, vaan koko etninen ryhmä on imperialistien keksintöä. Siksi berberin kieli onkin Libyassa kielletty.

Huopainen pinta lämmittää aavikon yössä. Huomaa sävyyn istuvat aurinkolasit ja rennot kaulukset.

Minimalistinen military chic -look, jota on maustettu huopaisella, vihreällä Afrikalla ja johon hihallinen viitta tuo ilmavuutta. Huomaa jälleen kerran aurinkolasien pettämätön valinta ja rohkeus, jolla kokonaisuutta kannetaan.
Pragmaattiselle kapinalliselle sopiva musta poolopaita ja kulunut, vuorillinen nahkatakki ovat ajaton yhdistelmä. Ennakkoluuloton päähinevalinta tuo kokonaisuuteen ripauksen yksilöllisyyttä.
Tämä kaveri on rocktähti. Piste.
Nämä kaksi otosta osoittavat, että viileämmät värit herättävät usein hyvin tehokkaasti huomiota. Huomioi erityisesti kauluksien täydellinen leikkaus ja se, kuinka torsoilta nämä luomukset näyttäisivät ilman hattuja.

Vaatteet yksin eivät tee miestä - vaan myös se, miten niitä yllään kantaa. Tämä eleetön ja silti tarkkaavainen rentous viestii: olen niin cool, etten piittaa teidän terrorismilistauksistanne.
Klassinen erämaan kettu -look. Päälaelta liinan välistä esiin tunkeva öljynmusta hiustupsu on diakriittinen merkki arabialaisen kirjaimen päällä.

Yksinkertainen ja vangitseva panafrikkalainen kokonaisuus. Väriyhdistelmä on jälleen kerran pettämätön, ja liinan keltainen kääntöpuoli tuo muutamalla pilkistyksellä mukaan hieman lämpöä.
Postmodernin klassinen ironiakokonaisuus. Gaddafi on ironisen retroilun tarkkanäköinen hyödyntäjä. Hän jopa kävi 1980-luvulla Tshadia vastaan sodan, jota käytiin pitkälti Toyota-pickupien voimin.
Pienillä ja yksinkertaisilla detaljeilla saadaan ryhtiä ja mielenkiintoa yksinkertaisimpiinkin vaatteisiin.
Ennakkoluulottomasti tuunattu fetissihenkinen univormu viittoo rohkeaan SS-estetiikkaan, mutta sitä on kevennetty hupaisilla paljeteilla ja punakehyksisellä vintage-postikortilla.
Libyan lippua suunnitellessaan Gaddafi päätyi voimakkaaseen ja rohkeaan graafiseen minimalismiin, joka tuntuu pureutuvan koko lipun käsitteeseen.
Gaddafin ennakkoluuloton tyylitaju kuvastaa hänen persoonallisuuttaan. Kertaan vielä lyhyesti muutamia mainitsemisen arvoisia tapauksia Libyan veljellisen johtajan ja vallankumouksen oppaan 42-vuotiselta taipaleelta Libyan hallitsijana ja kansainvälisten catwalkien kohauttajana:

  • Muammar Gaddafin henkivartiokaarti käsittää ainoastaan suuria ja rotevatekoisia naisia, joiden on oltava neitsyitä.
  • Vuonna 1995 Gaddafi, joka oli esiintynyt palestiinalaisten tukijana, karkotti suurin piirtein kaikki Libyassa asuvat palestiinalaiset, koska Israel ja PLO kävivät rauhanneuvotteluja.
  • 2002 Gaddafi osti 7,5 % jalkapalloseura Juventuksen osakkeista saadakseen poikansa pelaamaan liigaan.
  • Vuonna 2008 Gaddafi suuttui Sveitsille, jonka viranomaiset puuttuivat siihen, että tämän poika Hannibal(!) pieksi palvelusväkeään geneveläisessä hotellissa. Gaddafi karkotti sveitsiläiset Libyasta ja vaati, että Sveitsin valaliitto lakkautettaisiin ja jaettaisiin Saksan, Ranskan ja Italian kesken.
  • Vuonna 2009 Gaddafi piti YK:n yleiskokouksessa New Yorkissa tunnin ja 36 minuuttia kestäneen puheen, jonka aikana hän mm. ylisti Somalian merirosvoja, väitti sikainfluenssaa imperialististen sotavoimien salajuoneksi ja paljasti, että Israel murhasi John F. Kennedyn.
  • Ja viime vuonna Gaddafi vieraili Italiassa, pystytti valtavan beduiinitelttansa roomalaiseen puutarhaan ja piti massaluennon, jossa jakoi kirjoituksiaan, kehotti kaikkia eurooppalaisia kääntymään islamiin ja antamaan hänelle viisi miljardia euroa vuodessa. Luennolle oli palkattu kuuntelijoiksi kauniita ja nuoria italialaisnaisia. (Gaddafi tulee tiettävästi hyvin toimeen Sivlio Berlusconin kanssa.)
Toivon vilpittömästi, että Muammar Gaddafi siirtyy ansaitsemalleen paikalle muodin historiaan hyvin, hyvin nopeasti. Historiaan. Nopeasti.

Levyhylly: Alfvén: Sinfonia nro 5 ym.

Hugo Alfvénin Sinfonia nro 5 A-molli op.54 ei tullut helpolla maailmaan, eikä se ole tarttunut konserttitalojen ohjelmistoihinkaan. Lähes tunnin mittaiseksi paisunut teos uuvutti säveltäjää yli vuosikymmenen, sai ensiesityksensä vuonna 1953 ja oli vielä senkin jälkeen viisi vuotta säveltäjän paranneltavana. Kaksi vuotta ennen kuolemaansa Alfvén suostui julkaisemaan lopulliseksi jalostetun version. Teosta on esitetty kokonaisuudessaan harvoin ja levytetty vielä harvemmin. Viimeisimpiä levytyksiä on nyt levyhyllyesittelyssä vuoronsa saava Naxos-tuotanto, jossa Niklas Willén johtaa Norrköpingin sinfoniaorkesteria orkesterin kotikaupungissa vuonna 2004. Täytepalana levyllä on lisäksi lyhyt Andante religioso, joka on taltioitu 2005. 
Alfvén muunteli sinfoniassaan ainesta aiemmasta Bergakungen-baletistaan, joten kyseessä oli ilmestymisaikanaan melkoisen vanhakantainen teos. Muotia ei voi lukea teokselle haitaksi, mutta on todettava, että sinfonia ei muodosta kovin mukaansatempaavaa kokonaisuutta. Kaksi ensimmäistä osaa, rapsodinen, parikymmenminuuttinen avaus ja kiistattoman taidokkaasti muotoiltu Andante, ovat varsin toimivia. Myös kolmannessa osassa on mielenkiintoa, ei vähiten ksylofonin takia. Nämäkään osat eivät tunnu kuitenkaan pelaavan erityisen hyvin yhteen, ja siksi lopetuksen pitäisi olla vakuuttava ja tuoda teokseen koherenssia. Siinä finaali ei kuitenkaan onnistu. Se yrittää kyllä kovasti: 18-minuuttinen päätösosa liikkuu pitkälti Alfvénille tutuissa maisemissa - mutta vain ulkoisesti ja muodon puolesta. Musiikki on muodoltaan eloisaa, mutta se tuntuu laahaavan paikallaan. Itseäni finaali alkaa turhauttaa viimeistään seitsemännen minuutin kohdalla. Se ei ole huono, se on pitkästyttävä, ja se on musiikissa paha vika. Mikä pahinta, se saa myös kaksi edellistä osaa vaikuttamaan pitkästyttävämmiltä kuin mitä ne ovatkaan, varsinkin sinfonian kolmannen osan. Alfvénin viides sinfonia on kiistattomalla taidolla sävelletty torsomainen sinfonia, joka tarjoaa muutamia oivalluksia, mutta ikävä kyllä myös pettymyksiä. Ennen kaikkea siitä tuntuu puuttuvan tuoreus, josta ei ole säveltäjän parhaissa teoksissa pulaa.

Andante religioso on paljon sinfoniaa varhaisempi teos. Se on Alfvénin vuonna 1913 kirkon vihkimiseen säveltämästä kantaatista erottama välisoitto. Se on hyvin kaunis ja levollinen neliminuuttinen ja uskonnollisena kokemuksena arvioituna ehdottomasti enemmän lempeän armollinen kuin vavahduttava. Omaan makuuni se loppuu aavistuksen turhan imelästi. 

Willén on osoittautunut ansiokkaaksi Alfvénin tulkitsijaksi, ja norrköpingiläisetkin soittavat kauniisti. Kun äänityskään ei jätä toivomisen varaa, on vain myönnettävä, että viitonen ei ole Alfvénin sinfonioista vahvin, vaan pikemminkin heikoin.


Lyhyesti: Epätyydyttävä myöhäissinfonia, jossa on hyvät puolensa, ja makeahko täytekappale. Sopii lähinnä vain Alfvén-harrastajille.

tiistai 22. helmikuuta 2011

Kuukauden kirja: Tuohtumus

Aikuiseksi kasvaminen on tunnetusti konstikasta puuhaa, ja kaikki eivät edes selviä aivan sille rajapyykille saakka. Eräs osoitus aikuistumisen hankaluudesta on se into ja tiheys, jolla tuotetaan teeman ympärille rakennettua kaunokirjallisuutta, coming of age -fiktiota. Tähän lajityyppiin voidaan osittain luokitella myös Philip Rothin Tuohtumus (Indignation, 2008).

Philip Roth (s. 1933) on toisen maailmansodan jälkeisen amerikkalaisen kirjallisuuden huomattavimpia hahmoja, jonka teoksissa toistuvia elementtejä ovat juutalaisen ja amerikkalaisen identiteetin pohdinta, seksuaalinen kompleksisuus ja kirjailijan lapsuuden- ja nuoruudenmaisemat Newarkista. Roth aloitti kirjailijanuransa yli 50 vuotta sitten, ja hän on viettänyt uudella vuosituhannella kirjallista intiaanikesää pyöräyttäen useita tiiviitä ja ylistettyjä romaaneja. Roth on saanut Yhdysvalloissa suurin piirtein kaikki kuviteltavissa olevat kirjallisuusalan tunnustukset ja palkinnot, muutamat useaankin kertaan. Ehkäpä siksi Nobel-veikkailujen vakiokandidaatille ei ole Ruotsin Akatemialta vielä napsahtanut.
Kafkan kirjallisena osittaisperillisenä Roth kokee promootiotarkoituksiinkin otetut valokuvat hämmentävinä viranomaisvelvoitteina ja käyttäytyy siksi kuin pidätyskuvaa otettaessa.
Tuohtumus on nuoren Marcus Messnerin kertomus hänen elämänsä mullistaneesta syyslukukaudesta ohiolaisen pikkuyliopiston kampuksella vuonna 1951. Yhdysvallat on voittanut toisen maailmansodan ja taistelee nyt YK:n nimissä Koreassa kiinalaisia kommunisteja vastaan. Marcus Messner on älykäs ja tunnollinen newarkilaisen kosher-lihakauppiaan 19-vuotias poika, jolla on edessään valoisa tulevaisuus ja jolle yliopisto-opinnot ovat henkivakuutus Koreaan passitusta vastaan. Messner on kunnollinen, muttei kiiltokuvamainen. Hän on toisaalta terävä havainnoija, mutta toisaalta ujo ja kömpelö. Häneen ei ole vaikeata samastua, mutta eivätkö 60 vuoden takaiset ajat ole tällaisen romaanin kannalta hieman kaukaisia? Eivät varsinaisesti. Korean sota ei ollut viimeinen, josta nuoria amerikkalaisia tuotiin kappaleina kotiin. Yhdysvaltojen sisäiset jakolinjat eivät jääneet 1950-luvulle. Eikä elämä ole muuttunut yksinkertaisemmaksi tai ennakoitavammaksi.

Marcus Messner on yhteisössä arvostetun lihakauppias-teurastajan ainoa lapsi, joka on tottunut sekä opiskelemaan lujasti että leikkelemään puhtaiksi säädettyjen ja oikeiden rituaalien mukaisesti teruastettujen eläinten ruhoja ja sisuksia isänsä apuna. Kanojen sisälmyksien kouriminen ei ole miellyttävintä mahdollista puuhaa, mutta Marcus sietää sen välttämättömyytenä. Hänen tähtäimessään on juristin ura, ja kaikki sujuu mainiosti, kunnes Marcusin isä alkaa hermoilla. 1950-luvun alkaessa ennen niin järkevä ja maanläheinen mies muuttuu vainoharhaiseksi hermokimpuksi, joka näkee kaikkialla vain vaaroja poikansa menestykselle ja tulevaisuudelle. Vaikka isän kyttäys- ja puhkihuolehtimismania lähes kerjää tulla tulkituksi senaattori Joseph McCarthyn konspiratorisen antikommunismin taustaa vasten, ei siinä itsessään ole juuri poliittista sisältöä, eikä romaania voi ongelmitta redusoida ahtaan mccarthylaisuuden ahtaaksi tuomioksi.

Joka tapauksessa isän kiihtyvä ja yhä hermoraunioisemmaksi käyvä kyttäys ajaa Marcusin pois kotoa. Hän hakeutuu Newarkista sisämaahan, missä isä ei voi kytätä (täysin aiheetta) hänen jokaista viatonta liikettään. Marcusin uusi alma mater on ohiolaisen Winesburgin pikkukaupungin pieni yliopisto - yksityiskohta, jota amerikkalaisen kirjallisuuden tuntijat osaavat arvostaa. 

Winesburgissa Marcusin akateeminen ura etenee mainiosti, mutta muutoin hänen tielleen kasaantuu ongelmia hankalien huonetovereiden ja opintoihin liittymättömien kevytkirkollisten velvoitteiden muodossa. Winesburg on hyvin erilainen ympäristö kuin multietninen ja alempiin tuloluokkiin painottuva Newark. Se on etnisesti anglosaksinen ja uskonnollisesti protestanttinen. Amerikka on kuitenkin muuttumassa, ja Winesburgkin ylpeilee inklusiivisuudellaan ja teeskentelee, että mitkään etniset, kulttuuriset ja uskonnolliset erot eivät aiheuta minkäänlaista kitkaa ja että epäluuloja ei ole. Tämä hurskas uskomus on kaukana todellisuudesta: amerikkalaisissa yliopistoissa niin tärkeät osa/veljeskunnat eivät vain muutamaa lukuun ottamatta huoli jäsenikseen muita kuin valkoisia protestantteja, ja heti alkuun Marcus laitetaan yhteismajoitukseen kolmen muun pojan kanssa, jotka kaikki ovat juutalaisia. Marcus ei kuitenkaan juuri piittaa järjestöelämästä, ja niin kauan kuin hänellä on opintonsa, joihin uppoutua ja mahdollisuus yksityisyyteen, hän tuntee pärjäävänsä Winesburgissa kohtalaisen hyvin.

Paljon kohtalokkaampaa on, että Marcus myös kohtaa Olivian, kauniin ja älykkään, mutta itsetuhoisen tytön, jonka kanssa hän päätyy seksuaalisesti eksyksiin. Marcus on romaanin alkaessa monessa suhteessa viaton. Tragiikka nojaa paljolti siihen, että hän myös pysyy monessa suhteessa viattomana. Suuseksikokemus pitää hänet ymmällään päiväkausia - mitä ilmeisimmin loppuun asti. Älyllisesti Marcus ei kuitenkaan ole heikko, ja lopulta hänen - peräti viaton - tinkimättömyytensä katkaisee kamelin selän. 

Koko romaanin parhaita ja tuohduttavimpia kohtauksia on Marcusin ensivisiitti dekaani Cauldwellin toimistossa. Cauldwell on saanut aiheen kutsua Marcus luokseen siitä, että tämä on vaihtanut niin usein aumusta opintojensa alussa. Dekaani haluaa virallisesti vain auttaa, mutta taustalla on itsetyytyväisen pikkuyliopiston käsitys siitä, että juutalainen tulokas ei halua sopeutua osaksi heidän akateemista pastoraaliaan, jossa baseball ja Jeesus ovat tärkeitä siinä missä Yhdysvaltain valtiollinen historian opiskelukin. Se, että Marcus pitäytyy omissa oloissaan, näyttää dekaanista ylimielisyydeltä, torjunnalta ja vihamielisyydeltä. Dekaanin toimistossa Roth lavastaa suurenmoisen kohtauksen kierolla avuliaisuudellaan opiskelijanuorukaista grillaavan dekaanin ja integriteetistään taistelevan, kiihkeän nuorukaisen välille. Nuo parikymmentä sivua lähes pakottavat itsensä tulemaan luetuiksi, kun banaali pikkuasia paisuu suureksi maailmankatsomukselliseksi debatiksi, johon vedetään mukaan myös tuore kirjallisuusnobelisti Bertrand Russell. Pirullinen dekaani ei jätä yhtään sanaa vääntämättä, ja hänen tekoystävällinen ja suvaitsevaisuutta esittävä empaattisen ristikuulustelijan metodinsa saa hyvin sopivan päätöksen. Tämän jälkeen Marcus on merkitty mies.

Kerronta saavuttaa mukaansatempaavaa kiihkeyttä ja - tuohtumusta. Se pakottaa lukijan reagoimaan ja ennen kaikkea se saa samaistumaan Marcusin kiusattuun hahmoon, joka ei kykene löytämään elämän nautinnollisimmistakaan asioista kuin hämmennystä ja vieraannusta. Hän on nuori mies, joka on suunnitellut paljon ennen kaikkea siksi, että voisi välttää jotakin, ei niinkään saavuttaakseen jotakin. Suunnitelmassa pysyminen ja arvokkuuden säilyttäminen alkavat kuitenkin revetä erilleen. Jotkut asiat, triviaalit asiat, muodostuvat sietämättömiksi. Marcus on yrittänyt suhtautua moneen asiaan kuin eläinten leikkelyyn isänsä lihakaupassa: se ei ole mukavaa, mutta se on tehtävä. Hän myös palaa mielikuvissaan usein leikkaamiseen, ja kaikkialla hänen ympärillään on jotakin, joka muistuttaa siitä: Olivian rannetta rumentava, paljastava arpi - tai uutisten kammottavat kuvaukset siitä, kuinka kommunistin pistin tunkeutuu nuoren miehen lihaan Koreassa.

Kotona tilanne vain pahenee. Marcusin isä on neuroottinen, ja äiti saapuu Winesburgiin neuvottelemaan poikansa kanssa. Marcusin äiti on suurikokoinen, hyvin terävä nainen, joka onnistuu ohjailemaan poikaansa miten tahtoo siitäkin huolimatta, että on täysin voimaton ja uupunut miehensä harhaisuuden edessä. Äitikin vetoaa hyvän amerikkalaisuuden ideaaliin, jonka uskontunnustuksen mukaan amerikkalaisen yhteiskunnan sisällä ei ole kulttuurisia jakolinjoja, jotka tuottaisivat vahinkoa. 

Tällaisissa sattumuksissa ei sinänsä ehkä ole mitään kovin järisyttävää, mutta ne saavat erityistä syvyyttä siitä, kuka ne kertoo. En voi paljastaa enempää spoilaamatta teosta pahasti, mutta jo kirjan alkupuolella kertomus paljastaa narratologisen kierteen. 

Roth kirjoittaa edelleen - tämä on hänen 29. kirjansa - erinomaisesti. Hänen proosastaan ei hevin saata tylsää, tylppää tai mitäänsanomatonta lausetta poimia. Tuohtumus on kaikesta väliin esiin tunkeutuvasta, jalostuneesta intohimostaan ja kiukustaan huolimatta kuitenkin tyylillisesti ja kieleltään Rothin varovaisempia teoksia. En kuitenkaan välttämättä lukisi tätä romaanille viaksi tai heikkoudeksi. Pikemminkin säästeliäs ja yleistyksiä karttamaton tyyli sopii aiheeseen ja ennen kaikkea se sopii kertojalle. Messner on haavoittuvainen yksilö, joka haavoittuu romaanissa kaikilla tavoilla, eivätkä hänen hajanaiset kokemuksensa ole ehtineet kypsyä yhtä laajaksi näkemyksellisyydeksi kuin hänen elämänkatsomuksellinen ajattelunsa kohdalla on käynyt. Niillä ei ole ollut siihen mahdollisuutta, ja yritykset löytää käsittämättömistä ja vieraannuttavista läimäyksistä merkitystä, yhteyksiä ja viisautta jäävät puolitiehen. Siinä on mukavan, siloisen pojan karkea tragedia, jossa isä saa hulluille uhkakuvilleen varmistuksen. Hän on kertomuksen kirottu profeetta ja hahmona vähintään yhtä traaginen kuin poikansa.

Tuohtumus on kasvuromaani, mutta se on jokseenkin pessimistinen kasvuromaani. Kaikki eivät saaneet kasvaa, ja jotkut kasvavat oppimalla asiat tavalla, jotka koituvat turmioksi. Kirjassa pohditaan usein - korostetun hedelmättömästi - kontrafaktista jossittelua, jota kaikki elämässään joskus harrastavat. Jos olisin... jos en olisi... jos hän vain ei olisi... ja niin edelleen. Entäpä itse tuohtumus? Sitäkin piisaa. Se ei ole kokonaisuudessa täysin ilmeistä, mutta romaanin loppupuolella kuvernööri, joka on suunnattoman moraalisen tuohtumuksen vallassa, suomii opinahjon miesopiskelijoita (melko aiheellisesti), tulee kajonneeksi siihen, miten vaikeata on käsittää omaa aikaamme, nykyhetkeä. Oman itsemme suhteuttaminen maailmaan ja historiaan tapaa onnistua harvoin, ja lopputulokset voivat olla pöyristyttäviä, sen tajuaa puolivahingossa propagandistisinkin puheenpitäjä, joka on kiinnostunut ennen kaikkea omasta poliittisesta tulevaisuudestaan. Mutta se pöyristyttävyys ei ole kampuksen kaljaisissa lumisodissa eikä edes naisten alusvaatteiden häpäisyssä (lukekaa kirja, niin tiedätte!), vaan aivan muualla.  

Tuohtumus on tiivis, ajoittain kiukkuinen ja perinpohjaisen traaginen romaani nuoruudesta, kokemattomuudesta, älyllisen rohkeuden hinnasta ja tuhoisasta tekopyhyydestä. Se ei rajoitu 1950-luvulle.

Levyhylly: Alfvén: Sinfonia nro 4 ym.

Tukholman saaristo oli Hugo Alfvénille tuttu, ja hän kuvasi sen maisemia, elämää ja tunnelmia eräissä parhaista ohjelmallisista orkesteriteoksistaan. Näistä tunnetuin on tietysti kesäinen Ruotsalainen rapsodia nro 1, joka välittää riemukkaasta pakahduttavan sensuaaliseen vaihtelevaa vaikutelmaa juhannusyöstä saaristossa. Huomattavasti sitä pidempi, suurisuuntaisempi ja kunnianhimoisempi, mutta myös paljon tuntemattomampi on säveltäjän neljäs sinfonia, "Från havsbandet" (1919). Se on levyhyllyni viidennen albumin pääteos. Neljännen sinfonian lisäksi levyllä on Juhla-alkusoitto op.52 vuodelta 1944. Islannin sinfoniaorkesteri, joht. Niklas Willen; sopraanona Arndis Halla, tenorina Johann Valdimarsson. Naxos, äänitetty Reykjavikissa kesäkuussa 2003. 
Kansitaide saattaa näyttää ekspressionistiselta sotkulta, mutta se sopii aiheeseen: se on toisen Tukholman saaristosta nauttineen ruotsalaisen kulttuurihepun, August Strindbergin, pensselistä.
Neljäs sinfonia on suosikkini Alfénin laajamittaisten teosten joukossa. Se on hänen sinfonioistaan ilmiselvästi omaperäisin ja ilmaisuvoimaisin. Kunnianhimoinen teos nousee välillä sävelillä maalatessaan ohjelmamusiikin myöhäisromanttisen mestarin Richard Straussin luokkaan. Alfvén tarjoaa ohjelmaksi melko kulunutta kahden sydämen kaipuuta toistensa luo, mutta tulokset ovat vakuuttavia. Lähes 50-minuuttinen teos tavoittaa merellisen tunnelman, jossa korostuu muuten niin rakastettavan Tukholman (tai Ahvenanmaan tai Turun, samapa tuo) saariston armottomuus, veden yhdistävä ja eristävä vaikutus. Varsinkin loppua kohden säveltäjä maalaa hyvin uskottavan myrskyn. Teoksen ekspressiivisyys ei kuitenkaan ole mitään alkeellista yksi yhteen -näpertelyä tyyliin "sit tää klarinetti olis lokki". Teoksen vahvuuksia on sen vihjailevuus, jossa on kiistattomia eroottisia sävyjä. Tätä korostavat kahden solistin vuoroin valittava, vuoroin kiihkeä ja lähes epätoivoinen sanaton laulu. Näille suodaan lyhyt hekumallinen kliimaksi, ja teos päättyy selittämättömän, mutta väistämättömän traagisesti. Rankkaa.

Sinfonia edellyttää välistä hyvin rehevää, mutta silti tarkkaa musisointia, enkä keksi Willénin ja islantilaisten suoriutumisesta moitittavaa. Orkesteri soi kauniisti ja myöhäisromanttisen runsaasti, ja äänisolistien asemointi sekä melankolinen toiveikkuus tuovat taustalle vapaamuotoisen narratiivin, inhimillisen samaistumispinnan luonnonvoimaisen orkesterin oheen, sen sijaan että sanaton laulu olisi vain audiaalinen erikoistehoste.

Juhla-alkusoitto vuodelta 1944 on kymmenminuuttinen ja hieman virallishenkinen ilottelu, joka tarjoilee helposti omaksuttavia ja helposti unohdettavia melodioita kelvollisesti orkestroituna. Sitä ei ehkä kannata kuunnella aivan sinfonian perään, sillä teosten välinen tunnelmallinen (ja laadullinenkin) kontrasti on melkoinen.

Lyhyesti: ekspressiivinen ja omaperäinen teos, joka soljuu merenkäynnin vääjämättömyydellä ja jonka parissa aika kuluu nopeasti. Sopii myöhäisromanttisen ylellisestä orkestraatiosta sekä saaristolaistunnelmista pitäville ja heille, jotka haluavat muistella päättyneitä romanttisia suhteita.

maanantai 21. helmikuuta 2011

Bon yörppétit

Suomi on päässyt ruokakulttuuriotsikoihin gastronomian suurvallassa Yhdysvalloissa. Syynä tähän oli taiteeksi kutsuttu Ronald McDonaldin teloitus. Oma näkemykseni on, että giljotiini on sille paskahousulle liian armelias kohtalo. En siksi, että olisin erityisen kiukkuinen siitä, millaista sontaa hampurilaiskaukalot tarjoavat. Vaan siksi, että Ronald McDonald on maailman vastenmielisimpiä ja sairaimpia fiktiohahmoja riippumatta siitä, mitä nimenomaista firmaa hän edustaa. Lyhyt ja epätäydellinen luettelo fiktiohahmoista, joiden kanssa viettäisin aikaa mieluummin kuin Ronald McDonaldin:

*Saatana (Raamattu, Jumalainen näytelmä, Faust ym.)
*Curval (Sodoman 120 päivää)
*Pingviini (Batman)
*Scaramanga (James Bond
 
Siinä riittämiin itse hahmosta. Yhdysvalloissa Ronald McDonaldin kohtelun nosti esiin Fox-kanavan kuuluisa huutovouhkaaja Bill O'Reilly. O'Reilly on hullumpi kuin Mikkosten perhe yhteensä, joten hänen persoonassaan ei parane viipyä pitempään. Mielenkiintoisempaa on se, mitä O'Reillyn show'ssa aiheesta sanottiin:
"Kyseessä on maa, jossa syödään poroa. Nämä ihmiset syövät Petteri Punakuonoa ja määräilevät, mitä McDonald'sin pitäisi tehdä."
Ensinnäkin: kansakunta, joka tuottaa Ronald McDonaldin kaltaisen painajaisen, voi viimeisenä tuomita ketään muuta. O'Reilly on monen joulusodan veteraani, joten hänen pitäisi kyllä tietää, että Petteri Punakuonoa ei ole olemassa, ja otettakoon vain sivuhuomiona ne paljon Petteriä paremmat ja syvemmät henkilöt, joita O'Reilly ja miljoonat muut amerikkalaiset syövät ahnaasti hyvällä omallatunnolla:
Te-te-te-te-tekopyhää!
Puhumattakaan siitä, mistä Kellogs-murojesi höystö tulee, Bill. Sinä sairas, sairas paska.
Koipea ja rintapalaa olisi. Ja Billillä on tiettävästi abortistakin mielipiteitä, joten olisi kiva kuulla, miten Klaaran munatuotannon kuluttaminen tähän istuu.
Omituinen poronpelko ei ole kuitenkaan vain O'Reillyyn rajoittuva ilmiö. Viime joulun alla Britanniassa puuhattiin jopa ostoboikottia, kun jokin paikallinen marketti hankki myyntiin poronlihaa. Päävaikuttimena ei ainakaan tavallisilla ihmisillä tuntunut olevan mikään vastalause porojen mahdollista eettisesti kyseenalaista kohtelua vastaan, vaan lähinnä se, että tämä ruoka ei sopinut jouluun ja tuottaisi lapsille pahan mielen. Tällainen ruokalapsellisuus tuntuu olevan erityisesti anglosaksinen ilmiö - tarkoitan nyt ruokia, joiden syömiseen ei ole mitään ilmeistä kieltoa (kuten sika ja hiton monet muut juutalaisuudessa ja islamissa jne.), vaan jotka yksinkertaisesti ovat tabu ruokapöydässä. Hevonen on ilmeisin esimerkki. Amerikkalainen ja britti värisevät inhosta meetvurstin edessä - samalla kun jälkimmäinen pureksii munuaisia hyvällä halulla, kunhan ne ovat oikeasta elukasta. 

Länsimaissa meidän pitäisi ilmeisesti myös inhota ajatusta koiran tai kissan käyttämisestä ravinnoksi. Minulle tällaiset asenteet ovat jokseenkin mystisiä. Olen syönyt hyvällä halulla poroa ja hevosta ja hirveä ja peuraa ja dromedaaria, enkä saata kuvitella, että minulle tuottaisi minkäänlaisia vaikeuksia syödä hyvin valmistettua kissan- tai koiranfilettä. Olen joskus huvikseni maininnut varsinkin jälkimmäisestä, ja ihmisten reaktiot siihen ovat ällistyttävän voimakkaita. Ihmiset, joille ei tuota mitään ongelmia käyttää ravinnokseen kappaleita valtavista naudan-, sian- ja lampaanruhoista, voivat saada itkupotkuraivarin, kun joku ei inhoa ajatusta koiran- tai kissanlihan käyttämisestä ravintona. Väitän, että perustelut ovat pohjimmiltaan sentimentaaliset.

On tietysti helppoa nauraa muiden "irrationaalisille" ruokatabuille, mutta kannattaa ehkä analysoida myös omiaan. Itse en söisi esimerkiksi uhanalaisten eläinten lihaa, mutta tässä taustalla on pikemminkin toisenlainen eettinen huoli kuin inhotus. Tässäkin on aste-eroja. En söisi valaspurilaista Japanissa, mutta jos pieni pohjoiskanadalainen inuiittiyhteisö tarjoaisi minulle vastaavaa, saattaisin hyvinkin ottaa sen vastaan tapausten eettisen eron vuoksi. Samaten mikäli jokin harvinainen eläin lakkaisi olemasta uhanalainen ja runsastuisi siinä määrin, että sen kanta ei olisi uhattuna, en tuntisi varmaankaan vastenmielisyyttä sellaisen lihan syömistä kohtaan. Mutta minullakin on omat rajoitukseni, joita ei voi perustella pelkillä järkisyillä. Kädellisten liha jäisi minulta koskematta. En osaa aivan tarkalleen selittää, miksi. Suuret kädelliset ovat tietysti ihmisen lähimpiä sukulaisia ja myös huomattavan älykkäitä, mutta eivät ne koiratkaan ihan tyhmiä ole. Tai siat. Ainakin kädellisten hermokudoksen syömisessä on tietysti myös tautivaara, mutta eipä ole eurooppalainen naudanlihakaan aina tässä suhteessa turvallista ollut. Toisaalta tässä rajoittuneisuudessani en ole harvinaisuus, monet näkevät kädellisten lihan syömisessä paljon eettisiä ongelmia, mutta myös puhdasta inhotusta. Ja inhotuksen kanssa on paha argumentoida.

On myös eräs toinen ryhmä eliöitä, joiden omana ravintona käyttämisen ajatus saa minut huonovointiseksi. En pidä itseäni erityisen nirsona. Olen syönyt äyriäisiä, simpukoita, sammakonlihaa, mustekalaa ja etanoita. Silti ajatus hyönteisten (ja vastaavien, kuten hämähäkkieläinten, tuhatjalkaisten jne.) syömisestä saa minut voimaan pahoin. (Pienenä oksensin, kun TV-dokumentissa Australian alkuperäisasukas kaivoi kiven alta valtavan toukan ja söi sen siinä paikassa raakana. Nykyisin tietoisuus tällaisesta ei enää aiheuta minussa sentään samaa.) Ihmiset pitäytyvät joidenkin eläinten syömisestä siksi, että ne ovat kotoisia ja söpöjä (hevonen, koira, kissa) ja joidenkin syömisestä siksi, että ne ovat täydellisen ei-söpöjä ja kuvottavia. Painotun jälkimmäiseen ryhmään. 

Inhoan hyönteisiä muutenkin muutamin pienin poikkeuksin. Käsite-ero on merkityksellinen: inhoan, en vihaa. En koskaan tallaa hyönteisen tms. päälle, jos vain voin sen välttää. En tapa sisätiloihin harhautuneita lentäviä hyönteisiä tai hämähäkkejä, jos saan ne muutoin ulos ikkunasta. Tällaisen otuksen tappaminen vain lisää inhotusta, joka kohdallani saattaa muutenkin olla hieman foobisella asteella. Hyönteisinhoni saattaa tuottaa minulle vastaisuudessa eettisiä ongelmia. Maailman ravitsemusjärjestöt ovat alkaneet suositella hyönteisten yleismaailmallista ravintokäyttöä. Se on monessa suhteessa eettisesti "helpompaa" kuin suuri osa länsimaisen ihmisen nykyravinnosta. Hyönteiset ovat hyvin proteiinipitoisia, niiden kasvattaminen on helppoa ja halpaa eikä vaadi tuhottomasti muita resursseja, ja hyönteisillä on paljon esim. lintuja, nisäkkäitä tai kaloja alhaisempi kyky tuntea kipua tai stressiä. Tiedän kaiken tämän, ja perustelut ovat minusta hyvin vakuuttavat. Ne eivät vain muuta sitä asiaa, että pelkkä ajatuskin hyönteisten - miten pitkälle jalostettuja, ruskistettuja, kastikkeessa kieriteltyjä ja tunnistamattomiksi paistettuja ne sitten ovatkaan - syömisestä saa kurkussani aikaan melko väkivaltaista nykimistä. 

Pitäisi kai mennä hoitoon, helvetti. Nyt nämä hyönteiset olisi pakko saada pois mielestä, joten otetaan niiden tilalle jotain vielä karmeampaa. Ronald McDonaldin varhaisversio opettaa lapsille... pahoja, pahoja asioita.
 

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Levyhylly: Alfvén: Sinfonia nro 1 ym.

Suomalaiset voivat halutessaan ylpeillä sillä, että Ruotsi ei ole milloinkaan tuottanut Sibelius-luokan kansainvälisen tason säveltäjää; Hugo Alfvén (1872-1960) pääsi lähimmäs tuota tasoa. Hän oli monilahjakkuus ja oli säveltäjäntyönsä ohella taidokas maalari, ja myös hänen kirjallinen tuotantonsa on tasokkaaksi mainittua. Alfvén tunnetaan parhaiten Ruotsalaisista rapsodioistaan, joista nro 1 on ansaitusti kuuluisin. 

Levyhyllyn aakkosjärjestyksellisesti neljäntenä artikkelina on äänite, joka käsittää seuraavat Alfvénin teokset: Sinfonia nro 1 op.7; Bergakungen-sarja; Ruotsalainen rapsodia nro 2 eli Uppsala-rapsodia op.24; Juhla-alkusoitto op.25. Royal Scottish National Orchestra, joht. Niklas Willén. Naxos, äänitetty Glasgow'ssa 1996.
Pääteoksena on Alfvénin 24-vuotiaana säveltämä, runsaan puolituntisen kestävä esikoissinfonia (F-molli). Se on nuorukaisen säveltämäksi hyvin kypsä ja varmaotteinen teos - tosin säveltäjä orkestroi sen uudelleen seitsemän vuotta ensiesityksen jälkeen. Sinfonia alkaa vakavissa ja hieman kaihoisissa tunnelmissa, mutta etenee välistä melankoliasta kohti varovaisesti iloisempia maisemia. Niin paljon kaihon tuntua teoksessa kuitenkin on, että sitä ei välttämättä heti nuoren miehen musiikiksi senkään puolesta arvaisi. Finaalissa esiintyy kansansväelmämäisiä teemoja, jotka antavat musiikille eittämättömän ruotsalaisen maun. Orkesteria Alfvén käyttelee värikkäästi, sinfonian neljä osaa hän muotoilee taidokkaasti ja tyylikkäästi. Teoksessa olisi ajoittain potentiaalia jopa jonkinmoiseen särmikkyyteen, mutta Willén korostaa kapellimestarina hieman pehmeämpää romantiikkaa, jossa melankolia voittaa myrskyn. 
Bergakungen- eli Vuorenkuningas-sarja taas on Alfvénin viimeisiä laajamittaisia orkesteriteoksia. Viisiosainen sarja käsittää kohokohtia samannimisestä baletista, jossa seikkaillaan pohjoismaiseen tarustoon kuuluvien peikkojen parissa. Sarjan päätösosa Paimentytön tanssi on ruotsalaisen orkesterimusiikin viehättävimpiä kappaleita, jonka hyväntuulisuus on tarttuvaa. 
Uppsala-rapsodia eli Ruotsalainen rapsodia nro 2 juhlistaa vanhan yliopistokaupungin arvovaltaista opinahjoa. Se on melko hajanainen, mutta hyvin hilpeä ja leikkisä teos - jopa niin leikkisä, että yliopiston väki piti sitä sopimattomana. Teoksessa lainataan ja muunnellaan useampaa opiskelijanuorison suosimaa juomalaulua - tarkkakorvaiset erottavat mm. sen pakollisen Helan gårin. Tämä bakkanaalimainen ilottelu on hyvin hauskaa niin kauan kuin sitä kestää, mutta ei jätä erityisen pysyviä muistijälkiä - monien ryyppäjäisten tapaan. 
Juhla-alkusoitto op.25 on nopeasti sävelletty, runsaat viisi minuuttia kestävä mahtipontinen teos, johon poloneesirytmi tuo vanhan ajan hovitanssiaisten tuntua. Musiikilliset teemat ovat mukavia ja mieleenpainuvia, mutta eivät kanna erityisen pitkälle. Viisi ja puoli minuuttia taitaakin olla tälle teokselle melko ihanteellinen kesto: teosta tuntuu siltikin olevan vaikeuksia saada loppumaan.

Lyhyesti: kelpo kokoelma harvoin kuultuja myöhäisromanttisia teoksia, joista on helppo pitää. Paikoin hyvin viehättäviä, mutta sujuvasta musiikista uupuu hieman särmää. (Ilkeilijä sanoisi samaa Ruotsista ja ruotsalaisista yleensäkin.) Sopii ensi sijassa Alfvénin musiikista kiinnostuneille ja (sinfonian vakavammista sävyistä huolimatta) hetkiin, jolloin ei kaivata aivan suurinta mahdollista syvällisyyttä.

perjantai 18. helmikuuta 2011

Levyhylly: Albéniz: Iberia ym.

Levyhyllyn kolmantena aakkosjärjestyksellisenä artikkelina on kaksoislevy kahden espanjalaisen pianomusiikkia. Isaac Albénizin (1860-1909) Iberia-sarja sekä Navarra-kappale ja Enrique Granadosin (1867-1916) Goyescas-sarja. Double Decca (2CD), pianistina Alicia de Larrocha, äänitetty Lontoossa 1972 ja 1976.

Molemmat teokset ovat hyvin tunnelmallisia ja hyvin espanjalaisia, ja molemmat säveltäjät edustavat Espanjan romanttisen musiikin huippua, ja molemmat myös kuolivat valitettavan varhain: Albénizin terveyden mursi munuaissauraus, ja Granados taas painui meren pohjaan saksalaisen sukellusveneen torpedoimana. 

Iberia on tunnelmallinen ja kunnianhimoinen, reippaasti yli tunnin pituinen kahdentoista pianokappaleen sarja, jota ei tosin alun perin sarjaksi sävelletty. Innoittajina ovat Espanjan paikat ja ilmiöt. Iberia ei sovi aivan harmittomaksi taustamusiikiksi, sillä mm. rytmit, jotka ottavat usein vaikutteita espanjalaisista tansseista, ovat usein monimutkaisia ja yllätyksellisiäkin. Tämä ei missään nimessä vähennä teoksen nautintoa. Päätösosa Eritañan flamencomaiset vaikutteet ovat esimerkiksi todella herkullisia.

1800-luvulla varsinkin ranskalaiset säveltäjät innostuivat Pyreneiden eteläpuolisesta "eksotiikasta" ja ottivat tavaksi lisätä sävellyksiin joitakin trumpetteja ja kastanjetteja kutsuen lopputulosta espanjalaiseksi. Albénizin Iberia on aivan toisella tavalla läsnä pysyvää ja syvemmän oloista musiikkia. Siinä sävyjen kirjo on laajempi, eikä siitä tule vaikutelmaa turistin katseesta.

Albénizin Navarra ei päässyt osaksi Iberia-sarjaa, sillä säveltäjä ei pitänyt sitä kyllin tasokkaana. Itsekritiikki saattoi olla hieman kovanpuoleista, sillä hyvin viehättävähän tämäkin kuusiminuuttinen, rytmikäs kappale on.

Granadosin Goyescas-sarja saa innoituksensa Francisco de Goyan (1746-1828) kuvataiteesta espanjalaisen elämän ilmentäjänä. Goyan synkimpien painajaisnäkymien musikalisointia ei kannata odottaa, mutta on tämä sarja tällaisenakin niin värikäs ja monipuolinen ja soolopianoesitykseksi häikäisevän runsas, että eipä siihen oikein osaa karmaisevuutta kaivatakaan.Varsinkin toisen sarjan avausosa El amor y la muerte (Rakkaus ja kuolema) on kunniakas ja pysäyttävän surumielinen teos. Vielä sitäkin muistettavampi on ensimmäisen osan päätös Quejas, o La maja y el ruiseñor (Valitus eli Kaunotar ja satakieli). Tämä kauneudessaan hämäävän vaivaton, mutta hyvin tutkiskeleva teos vetää vaivatta vertoja Lisztin parhaille pianistisille saavutuksille. Se tuntuu ylittävän kaikki soittimen rajoitukset ja liikkuvan täydellisen vapaasti.

Itse esityksiä minun onkin vaikeampi arvioida, kun en ole näistä ainakin meillä valitettavan tuntemattomista ja harvoin vastaan tulevista teoksista juuri muita tulkintoja kuullutkaan. Mutta ainakaan en mitään tyhjää teatraalisuutta tai suurentelua tämän kaksoislevyn esityksissä kykene tunnistamaan.

Lyhyesti: monipuolinen ja tunnelmallinen kokoelma mitä tasokkainta espanjalaista klassista pianomusiikkia. Soveltuu niin romanttisen pianomusiikin kuin Espanjankin ystäville ja niille, joita kiehtovat pianon ilmaisuvoiman rajat. Parhaimmillaan myöhäisillassa täyteläisen lasillisen äärellä kuultuna. Ei vaadi kuuntelemista järjestyksessä, vaan kaikki osat toimivat myös aivan itsellisinä sävelrunoina.

Dianan kirous

Olisin mielelläni suonut, että Walesin prinsessa Diana (1961-1997) olisi saanut elää. Vaikka olenkin kova tasavaltalainen ja pidän Euroopan jatkuvasti erokahinoissa olevia kuningassukuja lähinnä suitsukkeena pisoaarissa, en tietenkään kenenkään kuolemaa pelkän antimonarkismin perusteella toivo. Mutta varsinainen syyni on se, että jos prinsessa olisi elänyt, olisimme välttyneet siltä todella järkyttävältä näytelmältä, jossa koko joukko prinsessalle täysin tuntemattomia massoja, jotka tunsivat jonkin tarkemmin määrittymättömän kosketuksen sisällään, velloivat ja rypivät omassa itsekeskeisessä surussaan vaatien kaikilta muiltakin osanottoa. Olin vuonna 1997 vielä hyvin nuori, mutta pehmoleluihin meikkejään itkevät ja pidäkkeettä vollottavat aikuiset brittinaiset olivat karmaiseva näky. Mainiossa The Queen -elokuvassa (2006) kuningataräiti summaa omat tuntemukseni tuhahtaessaan ihmisille, jotka kehtaavat vaatia haluamansa kaltaista osanottoa niiltä, joita tragedia on oikeasti koskettanut; ihmisille, jotka eivät osaa edes surra itse. Diana olisi ollut parempi elossa meidän kaikkien kannalta.

Dianan kirous ei suostu laantumaan. Päivän surkuteltavimmassa uutistarinassa nuori meksikolaisnainen on syömälakossa päästäkseen prinssi Williamin keväällä vietettäviin häihin. 
Olet saanut kilpailijan, sinä Suurisielu.
Näin häiriintynyttä ajatuksenjuoksua on mahdoton tajuta, kunnes paljastuu, että sen takana on sairas dianolatria. Ciudad de Méxicon Britannian-edustuston eteen leiriytynyt nainen ei ole syönyt yli viikkoon. Hän on "valmis kuolemaan saadakseen unelmansa hääkutsusta toteutumaan". "Äitini oli suuri prinsessa Diana -fani. Hän kuoli, kun synnyin, joten lupasin itselleni meneväni prinsessan pojan häihin", nainen selittää. "Joten"? "Joten"? Mikä oikeuttaa joten-sanan tuossa selityksessä?

Kun ei röyhkeydellä ole rajaa, niin miksipä ei pyrkisi saamaan kutsua jonkun häihin tempauksella, jossa yrittää uhkailulla saada morsiusparin kuvittelemaan olevansa vastuussa moisen riemuidiootin mahdollisesta hengenlähdöstä? Törppö kehtaa vielä valittaa, että suurlähetystö ei viitsi ottaa asiasta yhteyttä Britanniaan. Niin juuri, missä on suurlähetystönne mielipuoliasiain attasea? Nyt olisi Britannian kuningashuoneella kerrankin mahdollisuus tehdä jotakin oikeasti hyödyllistä - olla huomioimatta tätä sekopäätä mitenkään. Olisi palvelus kaikille. Maailmassa, jossa kuubalaiset toisinajattelijat menevät syömälakkoon protestoidakseen perustavanlaatuisten vapauksiensa ja oikeuksiensa riistämistä, on tällainen tempaus niin käsittämättömän törkeä, että on totisesti aihetta testata ko. raivopäärojalistin vakaumusta loppuun asti.

Ehkäpä saamme sitten Elton Johnin modifioimaan vieläkin uuden version siitä Candle in the Windistä. Jumalauta, maailma, olet voittanut minut jälleen. 

Täysi-ikävyyden legitimiteetti

Hiljan Alkossa käydessäni minulta kysyttiin ko. myymälän tiloissa ensimmäistä kertaa henkilöllisyystodistusta. Olin siitä hiljaisesti mielissäni. Minulla ei ole kuunaan ollut kummoistakaan halua näyttää ikäistäni vanhemmalta. Jotkut naispuoliset tutut joutuvat yhtenään kaivamaan henkkarit esiin ja valittavat siitä, mutta otaksun, että hekin valittavat siitä usein siksi, että voivat olla salaa siitä ilahtuneita. 

Asteroidimyrskylyhdyssä sivuttiin äskettäin täysi-ikäisyysasiaa. Omaan 18-vuotispäivääni ei liittynyt mystiikkaa. En lähtenyt juhlimaan täydellistynyttä kansalaisuuttani baariin, kuten käsittääkseni on tapana: baaritkaan eivät edusta minulle minkäänlaista mystiikkaa. Ne ovat parhaimmillaankin siedettäviä. Minun ongelmani baari- ja yökerhoympäristössä on melu: koska rakastan oman ääneni kuulemista ja koska alkoholi ei saa minussa aikaan halua tanssia vaan pikemminkin reflektoida Ranskan vallankumousta, villasukkia ja arkkitehtuuria, eivät nuo ympäristöt ole minulle ideaaleja. Joka tapauksessa demaripoliitikko, jonka viisaisiin sanoihin Asteroidimyrskylyhty viittaa, osuu melko oikeaan siinä tavassa, jolla täysi-ikäisyyttä ja varsinkin täysi-ikäistymistä Suomessa käsitellään. Alkoholi ja äänestäminen. Onhan sitä toki muutakin, kuten täysi oikeustoimikelpoisuus, avioliiton solmiminen (toistaiseksi vielä vain oikeaa sukupuolta olevan henkilön kanssa), ja äänestämisen merkityksellisenä parina vaalikelpoisuus.

Äänestysikärajan laskemisesta tulee aina vähän väliä puhetta. Itse katson asiaa siten, että haluaisin pitää oikeudet ja velvollisuudet suurin piirtein tasapainossa. Jos saa äänestää, tulisi voida asettua myös ehdolle. Siksi, jos tulisi kysymykseen antaa ihmisten äänestää nuorempina, tulisi heidän minusta myös tulla täysi-ikäisiksi nuorempina. Historiallisesti täysi-ikäisyyden rajapyykki on tullut jatkuvasti alaspäin - tosin hieman varhaisempina aikoina varsinaista täysi-ikäisyyttä ei ollut, mutta eipä silloin ollut suurimmalla osalla väestöstä juuri oikeuksiakaan. Suomessa täysi-ikäisyyden rajapyykki on ollut 18 vuotta vasta vuodesta 1976; sitä ennen se oli 20 vuotta, ja ennen vuotta 1969 21 vuotta. Useimmiten äänestysiän laskemisehdotuksissa on esiintynyt 16 ikävuoden raja. Albaniassa täysi-ikäistyminen tapahtuu 14-vuotiaana, Iranissa 15-vuotiaana ja ylivoimaisesti suurimmassa osassa maailman maista 18-vuotiaana. Kuudentoista vuoden iässä täysi-ikäisyys saavutetaan Kirgisiassa, Kuubassa, Skotlannissa, Uzbekistanissa ja Turkmenistanissa. Klassisen kauden Ateenassa vapaasyntyinen mies sai osallistua kansalaiskokoukseen vasta 30 ikävuoden tienoilla.

Täysi-ikäisyyden mahdollisen laskun kohdalla tulee pohdintaan myös yleinen suojaikäraja, joka Suomessa on 16 vuotta. Euroopassa se vaihtelee 13 (Espanja) ja 18 (Malta) ikävuoden välillä. Joissain maissa ei tällaista ikärajaa ole laisinkaan. Saudi-Arabia on yksi esimerkki - tosin siellä kaikki intiimi kanssakäyminen avioliiton ulkopuolella on rikollista.

Ikärajat ovat tietysti aina hankalia. Itselleni ei olisi tehnyt otaksuttavasti lainkaan vahinkoa olla osallisena sukupuolisuhteessa esim. 14- tai 15-vuotiaana (ja totta onkin, että tällaisissa tapauksissa oikeus pyrkii aina huomioimaan mahdollisen eron henkisessä kypsyystasossa jne.), ja täysi-ikäisyyden rajapyykkikin on jokseenkin satunnainen lähemmässä tarkastelussa. Minkälainen inhimillisen kehityksen kulku johtaa siihen, että henkilö saavuttaa pätevyyden käyttää ääntään yhteiskuntamme edustuksellisessa hallinnossa sinä päivänä, jona saattaa päätökseen 18. elinvuotensa? Sanan pätevyys käyttö paljastaa kysymyksenasettelun taustalla olevaa ajatusta: se antaa ymmärtää, että aktiivisen ja täysivaltaisen kansalaisen on saavutettava jotakin saadakseen päätösvaltaa. Hänen saavutuksensa nyky-yhteiskunnassa on pysyä hengissä vajaat kaksi vuosikymmentä. Tosiasiallisestihan 18 vuotta on rajapyykkinä vetäisty enimmäkseen hatusta: tuskin edes tilastollinen tutkimus osoittaisi minkäänlaista sanottavaa yhtenäisyyttä henkisessä, vastuullisessa ja analyyttisessä kypsymisessä tuon nimenomaisen rajan kohdalla. Varmaankin vähintään viidennes ihmisistä on vielä 35-vuotiainakin kykenemättömiä tekemään minkäänlaista rationaalista äänestyspäätöstä - eikä ole todennäköistä, että he sen iän jälkeen sellaiseen oppisivatkaan. Nekin, joilla olisi kyky, päätyvät usein petkuttamaan itseään lyhytnäköisyydellä ja muilla houkutuksilla. 

Suuri osa ihmisistä ei tiedä eri hallinnonalojen toiminnasta ja suhteista yhtikäs mitään, eikä heitä edes kiinnosta. On jokseenkin huvittavaa nähdä kiukkuisten ihmisten vaativan EU:lta avoimuutta - tyypillisesti kun näillä ihmisillä ei ole edes perustietoja Unionin toimielimistä eivätkä he todennäköisesti osaa luetella jäsenmaitakaan. Tietoa päätöksenteosta olisi tyrkyllä vaikka millä mitalla ja täysin maksutta, mutta ei kelpaa. Muodikas antielitismi muistaa yleensä aina känistä, että asiantuntijavalta yrittää rajata pois ns. tavallisen kansalaisen, joka käsittää aina tällaisen väitteen esittäjän ja harvoin ketään muuta - valituksen perustana on, että on epäreilua vaatia ihmisiltä tietoa asioista, joista he haluavat esittää näkemyksensä ja joihin he haluavat vaikuttaa. Moinen vaatimus ei kuitenkaan ole mikään demokratian uhka - sen tulisi olla demokratian elinehto. Henkilö, joka ei tiedä verotuksesta mitään, on hyvä saalis huijareille ja demagogeille, jotka voivat syöttää tiedottomille melkein mitä tahansa. Ja tietysti ennakkoluuloihin on helpompi vedota kuin tietoon. Edellisen hankkiminen käy luonnostaan, jälkimmäisen hankkiminen vaatii hieman omaa yritystä.  

Ala-arvoiset yhteiskunnalliset tiedot tunkevat silmille esim. lehtien tekstiviestipalstoilta. Eräs toistuva ilmiö niissä ovat vaativat ihmettelyt siitä, miksi eri viranomaiset ja hallinnonalat ja päättäjät - varsinkin tasavallan presidentti - eivät ylitä toimivaltuuksiaan ja -alaansa. Useinpa vielä tällaisten typeryyksien kirjoittajat identifioivat itsensä varttuneemmaksi väeksi, jolla olisi voinut olla aikaa muodostaa käsityksiä. Ei kuitenkaan ilmeisesti kykyä tai halua tai kumpaakaan. Omituista, että on voimavaroja kiukustumiseen, mutta ei varsin yksinkertaiseen selvän ottamiseen. Mitä tallaisten ihmisten äänioikeudella on päätöksenteolle tarjottavana? Ei ainakaan asiantuntemusta, ei missään nimessä järkeä, ei suhteellisuudentajua, ei mitään varteenotettavaa tulevaisuudenkuvaa ja harvoin edes käsitystä omista eduista - ja silloinkin väistämättä yleensä kaikkien muiden kustannuksella. Ehkä jonkinlainen kansalaisen kokemus on se, jonka nämä äänioikeutetut voivat kontribuoida päätöksentekoprosessiin. Se kokemus lienee hyvin sekava ja jäsentymätön. Tällaiset nimellisesti täysi-ikäiset äänestäjät tuovat päätöksentekoprosessiin legitimiteetin, eivät nähdäkseni juuri muuta. 

Valta on legitimoitava, ja kun ihanteena on, että vallankäyttöä voidaan yksilöön soveltaa vain hänen omalla suostumuksellaan, jonka symbolina on hänen mahdollisuutensa ottaa osaa päätöksentekoon, tuottaa tietty osa kansalaisista päätöksentekoon pelkän vallan legitimoinnin. Varsinaisten järkiperäisten valintojen tekeminen, demokratian lisäarvo, jää muille. Heidänkään valintansa eivät välttämättä johda mitenkään tehokkaaseen tai toimivaan hallintoon, mutta heidän kohdallaan siihen on edes jonkinlainen mahdollisuus.

Winston Churchillin kerrotaan sanoneen, että paras argumentti demokratiaa vastaan on muutaman minuutin keskustelu keskivertoäänestäjän kanssa. Tämä ajatus ei tunnu vuosikymmenten aikana menettäneen osuvuudestaan paljoakaan. TV-uutisissa on jostain syystä ollut viime vuosina tapana käydä kysymässä satunnaisten ohikulkijoiden mielipidettä milloin mihinkin asiaan. Jostain syystä. Mitään sisältöä nämä satunnaishaastattelut eivät koskaan tarjoa. Järkevimmät ihmiset eivät varmaankaan vastaa moisiin turhiin äkkikyselyihin tyypillisesti hyvin monimutkaisista aiheista. Mutta on surullista katsoa niitä, jotka vastaavat. Perustelut tuntuvat olevan tässä maassa vähissä, eivätkä edes journalistit osaa niitä haastattelemiltaan "kadun ääniltä" vaatia. Huomasin jo peruskoulussa, että meillä kunnioitetaan aivan liikaa mielipidettä ja aivan liian vähän sen perusteluja. Suomessa riittää se, että on jotain mieltä jostakin; hyvin harvoin esiin tulee mitään järjellistä perustelua, joka kestäisi edes ensimmäistä vastalausetta. Ehkä juuri siksi mielipide on jonkinlainen pyhä ja ylijärjellinen ihmisoikeus. Onhan sitä käytetty jo argumentin korvikkeenakin, mielipiteen- ja sananvapautta. Paska näkemys saa jotenkin mystisesti taakseen uskottavuutta siitä, että sen saa sanoa.
Osa äänestäjistä on henkisesti keskenkasvuisia. Antakaa isojen lasten tulla minun tyköni.
Moderniin länsimaiseen demokratiaan sisältyvä legitimiteetin vaatimus voi olla osaltaan uhka demokratialle. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, joka lankeaa kaikille samaan aikaan, voi olla oikeusvaltio- ja yhdenvertaisuusnäkökulmasta hyvin merkityksellinen, mutta se myös altistaa demokraattisen päätöksenteon demagogialle, moraalipaniikeille ja muille ääliömäisyyksille, jotka vetoavat siihen osaan väestöstä, joka ei koko elinaikanaan saavuta kykenevyyttä siihen kypsään päätöksentekoon, jota kaunis ja ihailtava sosiaaliliberaalinen valistusajattelu odottaa. Sen valossa ei ole ihme, että vapaudet on usein pakotettu ihmisille puoliväkisin. Itsestään selvät demokraattiset ja liberaalit perusoikeudet saivat perustansa vallankumouksissa, joissa aktiivisena oli tyypillisesti verraten koulutettu, kaupunkilainen keskiluokka. Ja nämä oikeudet ja vapaudet ovat kyselyjen perusteella yhä melko yhdentekeviä monille kansalaisille. Suurella osalla ihmisistä on yhä naurettavan yksinkertaistettu käsitys länsimaisesta demokratiasta. Tällaisten ihmisten näkemys ihannehallinnosta on pelkkä enemmistön diktatuuri, se karkea karikatyyri, jota diktaattorit yhä käyttävät agrumenttina demokratisaatiota vastaan. Siinä järjestelmässä perustuslaki on pelkkä riepu ja yksilö vieläkin alempi. 

Churchill tunnetusti totesi myös pitävänsä demokratiaa vähiten huonona hallintomuotona. Ilmaisutapa kertoo paljon. Olisiko melko fiilispohjaisesti 18-vuotiaana kaikille napsahtavalle äänioikeudelle vaihtoehtoja? Nykysysteemin kannatus on melko dogmaattista, joten kaikki vaihtoehtoiset pohdinnat ovat väistämättä hypoteettista haihattelua. Jos äänioikeutta pidetään jonain, mikä pitäisi ansaita, olisi vaikeata asettaa ansioituneisuuden mittariksi jotakin tiettyä kypsyystasoa. Jotkut pystyvät varmasti tekemään kypsiä, järjellisiä päätöksiä, jotka kykenevät perustelemaan erittäin hyvin, 13-vuotiaana - jotkut eivät koskaan. Sellaista vain on kovin vaikeata testata millään kokeella luotettavasti. Ei vähiten siksi, että testaaminen saattaisi sekin taantua "oikeiden" mielipiteiden seulonnaksi. ÄO-testit ovat varsin epäluotettavia ja niissä on paljon heittoa, eivätkä nekään kerro kaikkea siitä kokonaisuudesta, joka ns. kansalaiskelpoisuuden piiriin voisi kuulua.
Jonkinlainen itsellisyys voisi olla mahdollisten kriteerien joukossa. Jos esim. henkilö on kyennyt tietyn ajan tulemaan toimeen omalla työllään ja omilla kyvyillään, voisi tästä seurata äänioikeus. Tällaisessa ongelmana on yhteiskunnallisen huono-osaisuuden vähittäinen de facto sosiaalinen kriminalisointi, joka on helposti kuviteltavissa oleva vaara. Joidenkin ihmisten kohdalla toimeentulohankaluudet johtuvat yksinkertaisesti huonosta tuurista, ja tällaisessa systeemissä on vaarana, että sen katsottaisiin mittaavan ihmisarvoa sen sijaan, että sitä tarkasteltaisiin puhtaasti hallinnollisena järjestelynä. Edelleen tällaisen systeemin tulisi tietysti koskea yksinkertaisesti äänioikeutta, ei muita kansalaisoikeuksia tai -vapauksia, omaisuuden suojaa tms. 
Vaikka varsin hyvä vapaan ja osallistumiskelpoisen kansalaisen kriteeri voikin olla kyky kannatella itseään, tuottanee tällainen hallintofantasia väistämättä koko joukon yhteiskunnallisia ja sosiaalisia sokeita pisteitä, jotka lopulta heikentävät yhteiskunnan toimimista. Toisaalta on pelottavaa, jos emme kykene pohtimaan varteenotettavia hallintovaihtoehtoja. Kaiken jälkeenkin Churchillin arvio vaikuttaa yhä sangen pätevältä.

Vaalien lähestyessä saamme jälleen todistaa, kuinka äänien haalinta degeneroituu typeryydeksi, jossa sija on ennen kaikkea mielikuvilla ja ennakkoluuloilla, mutta ei faktoilla eikä niiden välisillä suhteilla. Tätä juhlitaan demokratiana ja sitten paatoksella lässytetään, miten kansan ääni on kuulunut. Kuuluuhan se, mutta huomattava osa siitä on viidakon taustamökellystä, jolla ei voi mitään rakentaa. Mutta valistuneet itsevaltiaat ovat vielä turhautumista aiheuttamatonta demokratiaakin harvinaisempia tapauksia, sekin on hyvä muistaa. Toivotan kaikille ensimmäistä kertaa äänioikeuttaan käyttäville hikisiä hetkiä äänestyskopissa.