keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Bach ja minä (levyhyllyn vieressä)

Levyhyllyni läpikahluussa tulee nyt vastaan ensimmäinen säveltäjä, joka kuuluu kiistatta Suurimpiin. On aiheellista suoda muutama ajatus Johann Sebastian Bachille (1685-1750) ja mietiskellä hieman omaa suhdettani hänen musiikkiinsa. Sehän tässä on tärkeää!

Bach eli nöyrän ja työteliään luterilaisen elämän. Hän oli ahkera niin kirkossa kanttorina, työpöytänsä ääressä säveltäjänä kuin aviovuoteessa miehenäkin. Hänen työtahtinsa oli käsittämätön ja hänen tuotantonsa teknisesti johdonmukaisen huippulaadukasta. Tästä saamme varmaankin osittain kiittää Bachin hurskaan luterilaista omistautumista Jumalalle ja hänen protestanttista työmoraaliaan. (Protestanttinen työmoraali on tiettävästi nykyisin käsitteenä huonossa huudossa ja vieläpä protestanttien keskuudessa. Yhä pannaan mielellään toimiva, korkean luottamuksen yhteiskunta ja voimakas ammattietiikka protestanttisen tradition ansioksi, mutta se muuttuu myytiksi, kun puheeksi tulevat työuupumus ja työlle omistautuminen kaiken muun kustannuksella. Kirkonmiehet ovat meillä viime vuodet selittäneet protestanttista työmoraalia myytiksi, joka ei vastaa lainkaan Lutherin oikeita ajatuksia eikä siten edes ole protestanttisuuden ansiota/syytä. Totta onkin, että Luther oli enemmänkin kiinnostunut esim. juutalaisten mädättävästä vaikutuksesta. Heti alkuun mentiin mojovasti asiasta sivuun, mutta halusin vain osoittaa, että olen tietoinen käyttämäni käsitteen kiistanalaisuudesta. Ettei tule sanomista. Ihan pian loppuu tämä tarpeeton sulkeisiin työnnetty ekskursio. Nyt.)

Bachin musiikillinen nerous ei tuottanut hänelle paljoa ajallista menestystä, mutta sen toteuttaminen oli ilmiselvästi hänelle itselleen hyvin tyydyttävää. Hän omisti useimmat teoksensa Jumalan kunniaksi - ja jos olisin Jumala, niin hyväksyisin omistukset mielihyvin. Persoonana Bach ei kuitenkaan ole yhtä mielenkiintoinen kuin monet muut (varsinkin myöhemmät) säveltäjät. Romanttisen taiteilijan roolia ei ollut vielä keksitty, ja Bachin oli etsittävä työllistymistä opetus- ja käyttömusiikkitehtävistä kirkosta ja hoveista. Hän oli sidottu tällaiseen toimeentuloon. Protestanttisessa Saksissa ei juuri oopperaa tai muita sellaisia humputuksia harrastettu. Itsenäiselle ja omaehtoiselle taiteilijuudelle ei juuri ollut sijaa, mutta Bach katsoi omistautuvansa Jumalalle siinä missä toiset julistavat samaa taiteelle tai muulle sellaiselle.

Jotkut säveltäjät olivat laaja-alaisia intellektuelleja, jotka kehittelivät esteettisiä teorioita ja kirjoittivat runsaasti hyvin erilaisista aiheista. Bach luki yksinomaan hartauskirjallisuutta (muuta ei ollut tosin tarjollakaan), ja hänen kirjeistään paljastuu melko rajoittunut, itsepäinen ja tietämätön mies. Mutta musiikkituotannosta päätellen se toimi hänen kohdallaan. Kiintoisa vertailukohta on tässä suhteessa n. 150 vuotta myöhemmin syntynyt Anton Bruckner (1824-1896), yksinkertainen ja vilpittömän hurskas katolinen mammuttisinfonikko, jonka luonne ja elämä muodostavat huimaavan kontrastin hänen vavahduttavan nerokkaille ja äärimmäisen kunnianhimoisille sävellyksilleen.

Bach ei ollut säveltäjistä uudistusmielisimpiä, mutta hän oli silti musiikillisesti utelias, omaksumishaluinen ja kekseliäs sekä avoin vaikutteille. Hän yhdisti saksalaiseen kirkollismusiikilliseen traditioon Vivaldin tyyliä ja ranskalaista alkusoittoa. Kontrapunktin lahja oli hänessä kai myötäsyntyinen ja huomattavan ylikehittynyt: vaikka Bach hyötyi epäilemättä luterilaisen Saksin verraten kelvosta koulusysteemistä, oli hän säveltäjänä pitkälti itseoppinut. 

Siis: Bach oli nero, ja vieläpä käsityskykyä koettelevan tuottelias nero. Eipä tullut siinä uutuuksia sanotuksi, jos ei ylisanojakaan. Silti suhtaudun varauksellisesti suureen osaan Bachin tuotannosta. Annan puheenvuoron Claude Debussylle (1862-1918):
"Kun Saksin Kanttori on vailla ideoita, hän lähtee liikkeelle mistä tahansa ja on täysin säälimätön."
Debussy esitti myös, että jos Bach olisi pitänyt joka viikko yhden vapaapäivän (tuntematon käsite kelpo kanttorillemme), olisi maailma voinut "säästyä sadoilta nuottisivuilta, joiden armottomasti säädeltyjen ja ilottomien rivien lomassa" jälkimaailman on rämmittävä.

Debussyn värikäs kritiikki saa minulta vastakaikua. Bachin taitoa ja neroutta ei käy kiistäminen. Hän on jopa huomattavan innovatiivinenkin, mutta ei aina kovinkaan innoittunut. Minusta tuntuu joskus (vähän liian usein) siltä, että Bach säveltää velvollisuudesta pikemmin kuin inspiraatiosta. Ehkä tämä on sen protestanttisen työmoraalin pimeää puolta taiteen alalla. Onneksi Bach ei sorru moiseen aina. Hänen konserttonsa orkesterille ja sooloinstrumenteille ovat verrattomia taidonnäytteitä, joiden lumo ei hälvene; hänen orkesterisarjansa ovat ehtymätön riemun lähde. Ja silti toisinaan Bachin kuunteleminen on joskeenkin yhtä hauskaa ja jännittävää kuin Leibnizin lukeminen alkuperäiskielellä (millä tahansa niistä kolmesta).

Joskus Bach tuntuu säveltävän vain Jumalalle, ja siltä kannalta voi olla epäreilua arvioida hänen "funktionaalisia" teoksiaan erilaisesta näkökulmasta. Mutta jotakin armotonta on miehessä, joka päättää vain säveltää fuugat ja preludit kaikille sävellajeille duurissa ja mollissa.
Oikeastaa vertaisin Bachia tietyssä mielessä Jumalaan: hän luo Norjan vuonot, Suuren valliriutan, Matterhornin ja Grand Canyonin, mutta toisaalta iso osa tuotannosta on matalaa savikaislikkoa, soraa, kaseikkoa ja suola-aavikkoa. Vaikka viimeksi mainitut ovatkin rakenteeltaan, ekosysteemiltään jne. monimutkaisia ja periaatteessa hienoja, niin ei niitä oikein välittäisi ihailla.

Ilmoitan siis jotakin, josta minun on vielä tuomiolla vastattava: minusta Bachin molemmat säilyneet passiot ovat sietämättömän pitkäpiimäiisä ja tylsiä, jopa se ylistetyistä ylistetyin Matteus-passio. Menen niin pitkälle, että väitän, että Matteus-passioon verrattuna Wagnerin Parsifal on ilotulite-energialla toimiva vuoristorata. Sama pätee kohdallani Bachin kantaatteihin. Ei ihme, että hän sävelsi kantaatin kahvin kunniaksi: miten muuten voi pysyä Bachin kuoroteosten kohdalla hereillä varttia pidempään? Niissä on ihania kohtia, mutta kokonaisuuksina ne ovat pohjattoman unettavia.

Arvostan Bachia ja rakastan suuresti eräitä hänen luomuksistaan, mutta saksalaisten barokkisäveltäjien sarjassa pidän enemmän Bachin ikätoveri Händelistä. Messias on oratorio, jota jaksaa kuunnellakin. Se on teatraalisempi, sen myönnän, ja niin on Händel muutenkin. Ehkäpä kosmopoliittisempi Händel sopeutui sitä säveltäessään Englannin kirkkoon, joka suhtautui Saksan luterilaisia myönteisemmin rituaalien dramaattisempien osien säilyttämiseen. Tästä pinnallisesta olettamuksesta saisi varmasti hienon esseen.Vaan ei työmoraali riitä.

Jotta voisimme lopettaa armollisissa tunnelmissa, kuunnelkaamme Bachia. Koraali An Wasseflüssen Babylon (By the Rivers of Babylon):

Levyhylly: Alkusoittoja

Levyhyllyn kahluussa on nyt saatu aakkosten ensimmäinen kirjain käsiteltyä - siis kaikki A:lla alkavien säveltäjien musiikilla täytetyt albumit on hoideltu. Koska kokoelmassa on myös artikkeleita, joita on mahdotonta aakkostaa järkevästi yhdenkään tietyn säveltäjän mukaan, otan yhden tällaisen kokoomalevyn käsittelyyn aina, kun yksi kirjain on saatettu loppuun. Ensimmäiseksi tällaisten kokoomalevyjen edustajaksi valikoituu melko loogisesti monen säveltäjän alkusoittoja käsittävä albumi.

Alkusoittoja: Daniel-François-Esprit Auber: Fra Diavolo; Louis-Joseph-Ferdinand Hérold: Zampa; Jacques Offenbach: Orfeus Manalassa; Emil von Rezniček: Donna Diana; Gioachino Rossini: Vilhelm Tell; Franz von Suppé: Kevyt ratsuväki & Runoilija ja talonpoika. Cincinnati Pops Orchestra, joht. Erich Kunzel. Telarc, äänitetty Cincinnatissa 1985.

Ns. kevyen klassisen konsertit ovat katoavaa kansanperinnettä, ja moni tuskin tuntee kovinkaan montaa tämän ohjelman teoksista tai edes säveltäjistä. Yhdysvalloissakin klassisia orkesterisuosikkeja tietoisen teatraalisesti esittävien pops-orkesterien suosio on laskussa, mikä on murheellista. Saariaho ei voi tavoittaa kaikkia, ja maailma, jossa Lisztin unkarilaisten rapsodioiden orkestraatioita ei soiteta, on huonompi kuin sellainen, jossa soitetaan. Mutta itse levyn ohjelmaan.

Daniel-François-Esprit Auber (1782–1871) oli aikansa menestyneimpiä ranskalaisia oopperasäveltäjä. Hänen tuotantonsa käsittää useita kymmeniä enimmäkseen koomisia oopperoita. Hänen oopperansa La Muette de Portici (Porticin mykkä) laukaisi vuonna 1830 Belgian vallankumouksen, hänen aarioitaan hyräiltiin ympäri Eurooppaa ja keisari Napoleon III teki hänestä hovikapellimestarinsa. Ja mitä on jäänyt jäljelle tuosta verrattomasta menestyksestä ja maineesta? Nimikkoasema Pariisin metroon sekä kaksi kevyen ohjelmiston laitamilla pysynyttä alkusoittoa - tällä levyllä oleva Fra Diavolo ja Le cheval de bronze (Pronssihevonen). 

Maailman ranskalaisin etunimi JA maailman ranskalaisin ilme!
Fra Diavolo on romanttis-koominen ooppera italialaisesta maantierosvosta, mutta aiheella ei ole juuri väliä. Alkusoitto on säkenöivä ja melodisesti upporikas sekä rehellisesti sanoen hattaramaisen tyhjänpäiväinen. Sitä ei voi ottaa vakavasti eikä kannatakaan, koska silloin siinä ei ole mitään hauskaa. Kiva ja lapsekas väriläiskä.

Samaa voi sanoa Louis-Joseph-Ferdinand Héroldin (1791–1833) Zampa-alkusoitosta. Hérold kuoli nuorena, mutta ehti säveltää parikymmentä oopperaa, kaksi sinfoniaa, kuusi balettia ja kolme jousikvartettoa.

Hän ehti säveltää paljon, sillä hänellä ei ollut vaivaa naisista. Hameväki pysytteli loitolla 75-vuotiaalta saksalaiselta kemian professorilta näyttäneestä Héroldista.
Zampan aiheena on Monzan nuori kreivi, joka päättää ryhtyä merirosvoksi ja ottaa piraattinimekseen... Zampa. (Arrh, minä olen Mustaparta! Minä olen Pitkä John Silver! Ja minä olen Zampa, moikkelis!) Alkusoitto on virkistävä dramaattinen hurvittelu. 

Jacques Offenbach (1819–1880) on tämän kevyen ohjelmiston tunnetuimmasta päästä. Offenbach on cancan-tyylin Mozart ja operetin suurin mestari, vanhan hyvän ajan huolettoman ja rakastettavalla tavalla syntisen Pariisin symboli.

Ma chère absinthe!
Offenbachin tunnetuin teos on tietysti farssi Orfeus Manalassa, joka tekee säälimätöntä pilkkaa antiikin tarujen elämälle vieraasta taiteellisesta kanonisoinnista ja erityisesti Christoph Willibald Gluckin (1714–1787) sietämättömästä oopperasta Orfeus ja Eurydike. Offenbachin oman orkesterin voimavarat olivat rajalliset, joten alun perin niissä ei ollut sellaisia kymmenminuuttisia alkusoittoja kuin mitä tällä levyllä kuullaan. Offenbach-alkusoiton onkin mestarin operettiteemoista taidokkaasti koonnut Carl Binder teoksen Wienin-kantaesitykseen. Vaikka useimmat varmasti odottavatkin sitä lopun cancaniä, tekee kapellimestari tässä erityisen hyvää työtä osoittaakseen, että tästä kokooma-alkusoitosta muodostuu musiikillisesti tarkoituksenmukainen, looginen ja viehättävä kokonaisuus, jossa lyyrisemmätkin yksityiskohdat saavat ansaitsemansa huomion.

Rezniček. Viimeinkin suht normaalilta näyttävä säveltäjä.
Emil von Rezniček (1860–1945) oli myöhäisromanttinen itävaltalaissäveltäjä, Richard Straussin aikalainen ja ystävä. Hän oli sangen tuottelias, mutta on jäänyt nopeasti unohduksiin. Ooppera Donna Diana, joka sai ensiesityksensä Prahassa 1894, oli Rezničekin suurin menestys. Sen alkusoitto on tällä levyllä olevan valikoiman huippua: dramatiikka ja melodisuus pelaavat esimerkillisesti yhteen, ja alkusoiton muutamat varauksetta kuolemattomuuden ansaitsevat melodiat saavat nautiskelevan ja tyylikkään esityksen. Kuusi minuuttia ideaalia alkusoittoa.
Rossini. Mahdollisesti tripillä.
Gioachino Rossinin (1792–1868) Vilhelm Tell -alkusoiton laukkafinaalia ei ole kukaan ei-kuulovammainen länsimainen voinut olla kuulematta: se on vanhojen piirrosfilmien kliseisintä taustamusiikkia, ja viime aikoina se on myös tuntunut olevan ainoa sallittu mainosten klassinen taustamusiikkiteos Beethovenin Buranan Für Elisen lisäksi. Vilhem Tellin alkusoitto on sinfonisen runon kaltainen itsenäisesti toimiva kokonaisuus, joka esittelee orkesterin ilmaisumahdollisuuksia mukaansatempaavasti ja älykkäästi. Erityisesti sellistit ja englannintorvi ansaitsevat kiitosta. Kunzel korostaa musiikin hellempiä puolia, jotka esiintyvät edukseen. Loppulaukassa kapellimestari lietsoo orkesterin täydellisesti mukaansa. Miljoona kertaa kuultu alkusoitto ei tässä esityksessä kuulosta lainkaan kuluneelta, vaan jännitys aidosti kasvaa loppua kohden. Erittäin onnistunut tulkinta tutusta teoksesta.
Suppé ei tosiaankaan yritä kompensoida kaljuuntumistaan. Hauskana bonusfaktana mainittakoon, että miehen varsinainen nimi oli Franceso Ezechiele Ermenegildo Cavaliere Suppé Demelli. Kun ottaa tuon nimen huomioon, on yllättävää, että hän päätyi tekemään työkseen jotain niinkin normaalia kuin operettien säveltämistä.
Itävaltalaisen Franz von Suppén (1819–1895) kaksi operettialkusoittoa tekevät tällä levyllä hieman varautuneemman vaikutuksen. Kevyt ratsuväki on useimmille tuttu klassikkopiirretyistä, mutta tässä se on hieman laimea. Aloitus säkenöi ja säväyttää, mutta muuten vaikutelma on hieman liiaksi operettilavasteissa haahuilua. Alkusoiton kontrasteja voisi korostaa enemmänkin, mutta Kunzel haluaa korostaa tämänkin melko banaalin teoksen lyyrisiä piirteitä. Se ei onnistu yhtä hyvin kuin esim. Offenbachin kohdalla. (Ja täsmälleen päinvastoin kuin albumin merkinnät väittävät, Kevyt ratsuväki on operetti eikä itsenäiseksi sävelletty orkesterialkusoitto.) Hieman samasta kärsii Runoilija ja talonpoika.

Telarc on profiloitunut amerikkalaisten audiofiilien ja erittäin ärsyttävien hifistien levy-yhtiönä. Äänitystä ei voi moittia: se on ainakin minun korviini loistelias. Pelkän äänentoistolaadun korostaminen voi kuitenkin johtaa taiteellisen tulkinnan aliarvioimiseen. Onneksi näiden teosten kohdalla sellaista vaaraa ei ole. Tämä on populaaria klassista repertoaaria parhaimmillaan. Kunzel ja cincinnatilaisorkesteri ovat ohjelmistossa kuin kotonaan. Näistä teoksista ja esityksistä on kaiken kaikkiaan melko vaikeata olla pitämättä. Ne ovat kuin kermaisia leivoksia. Minusta levyn kohokohdat ovat Rezničekin ilmiömäinen Donna Diana sekä lyyriset, musikaaliset ja rutiinia kiinnostavammat esitykset tutusta Offenbachista sekä Rossinista.

Lyhyesti: seitsemän ilahduttavaa alkusoittosuosikkia mielekkäinä esityksinä. Tunti vaihtelevan muistettavaa hattaramusiikkia rakastavasti soitettuna ja erittäin tasokkaasti äänitettynä. Sopii orkesteraalisista efekteistä pitäville, klassiseen musiikkiin tutustuville (myös lapsille) ja tasokasta audiaalista huvia haluaville.

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Kuukauden kirja: Kolea talo

Tällä kertaa kuukauden kirjaksi tömähtää pölyeepos takuuvarmimmasta klassikkosarjasta. Se on Charles Dickensin (1812–1870) 900-sivuinen Kolea talo (Bleak House, 1853).
Parta, Dickensin suurin myönnytys viktoriaaniselle arvomaailmalle.
Kolea talo on monipuolinen ja laaja romaani, jonka risteilevien juonien keskellä on hyökkäys brittiläisen oikeusjärjestelmän tehottomuutta ja rappiollisuutta vastaan. Romaani ilmestyi alun perin dickensiläiseen (toivottavasti pidätte tästä adjektiivista, sillä sitä on tässä bloggauksessa totisesti luvassa) tyyliin 20-osaisena jatkokertomuksena puolentoista vuoden sisään aikana, jolloin Britannian oikeusjärjestelmään kohdistui suuria uudistuspaineita ja jolloin muutamia reformeja oli jo aloitettu. 

Lontoon kanslerinoikeudessa muhii, hautuu ja mätänee loputtomiin syöpäkasvaimen kaltainen Jarndycen ja Jarndycen oikeusjuttu. Se on kylmässä, laajenevassa ja selvittämättömässä absurditeetissaan Kafkaa ennakoiva itsetarkoituksellinen sekasotku, jonka pimeän ytimen saavuttaminen on inhimillisesti täydellisen mahdotonta. Se on byrokratian ja arkaaisen oikeusjärjestelmän selittämättömien muotojen rakentama hirviö, jota ei kyetä enää kontrolloimaan. Lainatkaamme kirjan alkusivuilta yleistajuinen selonteko:
"Jarndyce ja Jarndyce kuhnii eteenpäin. Tämä variksenpelätti oikeusjutuksi on ajan myötä käynyt niin monimutkaiseksi, ettei yksikään elävä ihminen tiedä, mistä siinä on kysymys. Huonoimmin sitä ymmärtävät jutun osapuolet, mutta on havaittu, ettei kaksi kanslerinoikeuden lakimiestä voi puhua siitä viittä minuuttia ajautumatta täydelliseen erimielisyyteen pelkistä lähtökohdista. Lukematon joukko lapsia on syntynyt juttuun, lukematon joukko nuoria ihmisiä on liittynyt siihen avioliiton kautta, lukematon joukko vanhuksia on kuollut siitä pois. Moni on tehnyt sen järkyttävän havainnon, että on tullut osalliseksi Jarndyce ja Jarndycesta tietämättä kuinka ja miksi, kokonaiset suvut ovat perineet legendaarisia vihoja oikeusjutun myötä. Jos jollekin pikku kantajalle tai vastaajalle on luvattu keinuhevonen kun Jarndyce ja Jarndyce ratkeaa, hän on jo kasvanut aikuiseksi, tullut oikean hevosen omistajaksi ja ravannut täältä ikuisuuteen." (suom. Kersti Juva)
Se oli vain yksi romaanin lukuisista kuvauksista käsittämättömän oikeusjutun hartaasta junnauksesta. On osoitus Dickensin taidoista sanankäyttäjänä, että nämä kuvaukset ovat jatkuvasti tuoreita eivätkä ala koskaan pitkästyttää. Se ei ikävä kyllä päde koko teoksen kerrontaan. Minulla on muutamia merkittäviä varauksia Kolean talon suhteen. Yksilöityjä kehuja ja muutamia irvistyksiä seuraavaksi.

Romaani etenee vuorotellen kaikkitietävän kertojan (jolta yo. sitaatti) ja tapahtumiin osaa ottavan sankarittaren, nuoren orpotyttö Esther Summersonin kerronnan välillä. Kaikkitietävä kertoja on dickensiläiseen tyyliin lumoava, viehättävä ja rakastettavan vinolla tavalla humoristinen. Dickensin kirjojen huomattavimmaksi hahmoksikin mainittu Lontoo saa kirjassa unohtumattoman kuvauksen marraskuisen rapaisuuden mustasta tihkusta kesän lemuisiin helteisiin. Vuorotteleva kerrontaratkaisu tuo teokseen vaihtelua ja se on rakennetty sekä rytmitetty erittäin taitavasti. Sivujuonet risteilevät henkilöhahmojen muodostamassa verkossa, mutta eivät koskaan pudota lukijaa kärryiltä. Sivujuonissa on romanssia, perhedraamaa, sukujen luurankokaappeja ja uraauurtava dekkarikertomus, jossa komisario Bucket selvittää oikeusjuttua sekoittavaa murhaa.

Henkilöhahmot ovat Dickensin tyylille uskollisesti unohtumattomia karikatyyreja, jotka esittelevät luonteensa romaanissa itse toimiensa ja puheidensa kautta hyvin uskottavasti ja paikoin riemastuttavan herkullisesti. On nautinnollista lukea kalkkeutuneesta ja tiluksilleen jämähtäneestä Sir Leicester Dedlockista, jolle osallisuus ikiaikaisessa oikeusjutussa on osoitus suvun kunniakkaasta historiasta; mahtipontisesta tyhjänpuhumisesta nauttivasta lakimies Kengestä; viheliäisestä ja läpinäkyvän manipulatiivisesta Harold Skimpolesta, joka loisii muissa ihmisissä vedoten rakastettavaan ja tyystin olemattomaan viattomuuteensa; filantrooppirouva Jellybysta, jonka pakkomielle nostaa pikkuruinen afrikkalaisheimo onnellisesta "kurjuudestaan" ajaa kaikkien muiden tavoitteiden ja velvoitteiden edelle; hyödyttömään "galanteriaan" jämähtäneestä herra Turveydropista, jonka poika elää kurjuudessa voidakseen ylläpitää isänsä anakronistista elämäntyyliä; ja tyhjänpäiväisestä sekä alentuvasta pastori Chadbandistä, vain muutamia hahmoista mainitakseni. 

Pelkkää riemua ja terävää, yhteiskunnallisesti suuntautunutta henkilökomiikkaa ei teos kuitenkaan ole. On sääli, että Dickensin sankaritar Summerson on sietämättömän sentimentaalinen ja jaaritteleva kerturi, joka saarnaa liikuttavasta kiitollisuudestaan oksettavalla intensiteetillä - ja että tässä ei piile kirjailijan kannalta mitään ironiaa. Opin lukiessani vähitellen inhoamaan tätä epätodellisen hyvää Kristus-tylleröä, jonka pyhimysmäisyys on naurettavan särötöntä. Ymmärrän toki, että Dickens halusi jotenkin tasapainottaa viktoriaaniseen yhteiskuntaan ja sen piirteisiin - jopa hyväntekeväisyyteen - kyynisesti suhtautuvaa kerrontaansa hahmolla, joka on lähempänä romanttista idealismia, mutta Esther Summerson on paikoitellen liikaa. Se, että Summersonin kertoessa sairaudestaan toivoin hänen "kuolevan" kertoo paljon sekä Summersonin hahmosta että minusta. Oscar Wilde hyökkäsi Dickensin sentimentaalisuuden kimppuun toteamalla, että pitää tosiaan olla kivinen sydän, jos ei naura lukiessaan pikku Nellin kuolemasta romaanissa The Old Curiosity Shop

Kirjan toinen heikkous on toinen Dickensin tuttu sudenkuoppa: järjettömän epätodennäköiset yhteensattumat. Ne murtavat romaanin uskottavuutta ja joskus kuluneet tai omituiset käänteet tuntuvat yksinkertaisesti sellaisilta, joihin eivät nykyaikana edes Salattujen elämien käskirjoittajat mielellään sortuisi. Roinakauppias Krookin kohtalo kaivelee erityisesti näin lukijan näkökulmasta: se on epäreilu ratkaisu, mutta enempää en tässä ryhdy spoilaamaan.

Näistä heikkouksista huolimatta Kolea talo ansaitsee tulla luetuksi ja kuuluu Dickensin tasokkaimpiin tuotoksiin. Se esittää dramaattisesti brittiläisen luokkayhteiskunnan ruokkiman vahingollisen illuusion erillisyydestä ja vuorovaikutuksen olemattomuudesta: tässä romaanissa kaikki liittyy kaikkeen, ja henkilöt yhdistyvät toisiin arvaamattomilla tavoilla sosiaalisesta statuksesta riippumatta. Keskiössä on tehoton oikeusjärjestelmä, joka ruokkii vitkuttelua, elää siitä itse ja jonka byrokraattinen läpäisemättömyys toimii vain vilpittömimpiä vastaan. Koko yhteiskunnan kokonaisuus on hämärien lain, rahan, vallan ja sosiaaliluokan muodostamien luoksepääsemättömältä tuntuvien liitosten otteessa. Ei ihme, että Marx kehui Dickensin romaaneja - vaan kirjailijasta itsestään ei ollut vallankumoukselliseksi, siihen hänellä oli liian hellä sydän. Dickens ei agitoi, mikä olisikin tylsää, vaan tekee kirpeää, mutta miellyttävästi pehmustettua satiiria, jota on vaikea kutsua muuksi kuin dickensiläiseksi. Vaikka hän poikkeaakin tässä Lontoon nokista sumua huokuvassa absurdissa oikeusdraamassa kafkamaisilla poluilla, palaa hän silti pragmaattiseen brittiläiseen humanismiinsa ja hyväsydämisyyteensä.

Kolea talo on epätasainen, mutta vaikuttava ja modernia ennakoiva järkäle turmeltuneiden ja itsetarkoituksellisten instituutioiden hiljaisen ja väsyttävän musertavasta voimasta - mutta se ei ehdota tilalle jotakin utopiaa vailla instituutioita. Dickensin romaani oli ilmestyessään erittäin ajankohtainen kannanotto ja vaatimus oikeuslaitoksen uudistamisen jatkamisesta. Se olikin ilmeisen tarpeellista: muussa tapauksessa oikeuden toteutuminen olisi jäänyt dickensiläiseen tapaan epätodennäköisen sattuman varaan. 

lauantai 26. maaliskuuta 2011

Levyhylly: Auric: Kaunotar ja hirviö

Elokuvamusiikki on nykyisin monen ainoita kontakteja länsimaiseen sinfoniaorkesteriin. Jostain syystä se on yhä tavallisin valinta elokuvan, ainakin Hollywood-tuotannon, musiikin esittäjäksi. Elokuvamusiikin säveltäjiä pidetään alemman luokan muusikoina. He eivät kuulu suurten ja vakavasti otettavien säveltäjien joukkoon. Edes Erich Wolfgang Korngold ei saanut vakavilta musiikkikriitikoilta armoa ryhdyttyään elokuvasäveltäjäksi - ja hän sentään teki sen ansaitakseen elantonsa paettuaan natseja ulkomaille. Toisaalta monet klassikkosäveltäjät tuntuvat sopivan melko hyvin valkokankaalle: Lisztin orkesterimusiikki antaa ymmärtää, että hänestä olisi tullut mainio elokuvasäveltäjä. Tšaikovski olisi jättänyt elokuvatuottajalle perin vähän toivomisen varaa.


Toisinaan elokuvasäveltäjiksi profiloituneet sentään pääsevät "vakavien" säveltäjien seuraan. Ranskalainen Georges Auric (1899–1983) oli 1920-luvulla maansa musiikillisen avantgarden eturintamassa ja vieläpä sisäpiirin korsussa Pariisissa. Les Six eli Kuusikko oli ranskalaisten modernistisäveltäjien löyhä ryhmittymä, joka muodostui ensimmäisen maailmansodan aikana. Auricin lisäksi siihen kuuluivat Louis Durey, sveitsiläinen Arthur Honegger, Darius Milhaud, Francis Poulenc ja ryhmän ainoa nainen Germaine Tailleferre. Kestävintä säveltäjänmainetta ovat saavuttaneet Honegger, Milhaud ja erityisesti Poulenc. Les Six piti yllä erittäin aktiivisia poikkitaiteellisia tuttavuuksia, ja ryhmän jäsenillä oli hyvät suhteet mm. Pablo Picassoon, Henri Matisseen, Gillaume Apollinaireen, André Bretoniin ja Jean Cocteau'hon. Säveltäjäkuusikko otti löyhäksi esikuvakseen eriskummallisen pianistisäveltäjä Erik Satien ja pyrki raivaamaan Ranskan musiikille uuden tien wagnerismin ja impressionismin jäljiltä.


Auric ei ollut ryhmän taiteellisesti menestyneimpiä jäseniä. Hän tosin sävelsi useita kiitettyjä näyttämöteoksia, mm. baletteja Sergei Djagileville, mutta hänen lahjojensa katsottiin kalpenevan muiden ryhmäläisten rinnalla. Auric kuitenkin tienasi varsin mukavasti elokuvamusiikilla: hän sävelsi musiikin yhteensä liki sataan elokuvaan, joista mainittakoon esimerkkeinä Moulin Rouge (1952) ja Loma Roomassa (1953). 
Hyvä, täytä tai puhdista piippusi, Auric. Niin juuri pitää tehdä, kun joku ottaa sinusta valokuvaa: keskittyä räpläämään ihan muuta. Se osoittaa, että välität.
Nyt levyhyllyä kolutessa on tullut vastaan eräs Auricin elokuvasävellyksistä. Sitä ei ole tehty mitään tusinafilmiä varten, vaan ko. elokuvaa pidetään eräänä fantasiaelokuvan taiteellisesti korkeatasoisimmista saavutuksista. Kaunottaren ja hirviön (La Belle et la Bête, 1946) ohjasi ja kirjoitti runoilijana ja yleisenä skandaalielostelijana tunnettu, jo edellä mainittu Cocteau, joka kuului Auricin ystäväpiiriin. 

Auric: Kaunotar ja hirviö. Moskovan sinfoniaorkesteri ja Axios-kuoro, joht. Adriano, kuoron joht. Sergei Krivobokov. Naxos, äänitetty Mosfilm-studiolla Moskovassa joulukuussa 1994. 
Kansikuva ei edusta elokuvan visuaalista ilmettä.
 Auricin tyylin persoonallisuus kiinnittää huomion jo ensimmäisten minuuttien aikana. Musiikki on liikkeissään keveää ja utuista, mutta ei sokerista. Ilmeisin mieleen tuleva vertailukohta on Maurice Ravel, jonka Dafnis ja Khloe -baletin vaikutus on, kuten albumin merkinnätkin aliisti tunnustavat, ilmeinen. Silti Auricin musiikki ei ole Ravel-pastissia, vaan se leijailee omassa tyylilajissaan hieman erillään ranskalaisesta impressionismista. Se ei tunnu sopivan luokituksiin ja välittää yllätyksellisyydessään asianmukaisen sadunomaisen tunnelman. Orkestraatio on mehevää ja välttää kiintoisasti ilmeisimmät ratkaisut. Uusklassismin vaikutustakin tuntuu muutamissa kuulaissa kohdissa. Auricin Kaunotar ja hirviö ei ole tyypillistä elokuvamusiikkia: se ei jätä yksittäisiä melodioita kovin helpolla soimaan korviin, mutta se jättää hyvin voimakkaan ja yhtenäisen, arvoituksellisen yleisvaikutelman. Sanaton kuoro tekee säväyksen. Tämä on enemmän kuin taustamusiikkia. Uudelleenkuunteluarvo on huomattava, sillä joka kerralla huomio tuntuu kiinnittyvän uusiin, tuoreelta kuulostaviin piirteisiin. Musiikki toimisi erinomaisesti balettina. Ottakaa onkeenne, tuottajat ja ohjaajat!

Olen hyvin epäileväinen sellaisia taiteilijoita kohtaan, jotka pyrkivät aggressiivisesti esiintymään vain yhdellä nimellä. Sveitsiläissyntyinen Adriano, joka ei tunnu haluavan jakaa sukunimeään tai syntymävuottaan, on kuitenkin tässä osoittanut olevansa pystyvä ja tyylitietoinen kapellimestari. Vaikka hänen taiteilijanimensä kuuluu brasilialaiselle jalkapalloilijalle eikä klassisen musiikin tekijälle, on hän silti ilmeisen onnistuneesti editoinut Auricin alkuperäisen käsikirjoituksen, jonka vieläpä itse löysi (sen luultiin pitkään päätyneen tuhon omaksi).  Moskovan sinfoniaorkesterin herkässä ja vivahteikkaassa suorituksessa ei ole valittamista. Ja vaikka olisikin, ei alalla tunnu olevan paljon kilpailua: tämä näyttää olevan ainoa saatavilla oleva levytys.

Lyhyesti: hyvin omaperäinen, vaihteleva ja väliin kuin kiusoittelevasti pakoon juokseva tunti balettimaista salaperäisyyttä - ja samanaikaisesti kappale elokuvahistoriaa. Sopii modernismia kohtaan avoimille Ravelin ihailjoille ja hieman epätyypillisemmän elokuvamusiikin kokeilemista harkitseville.

perjantai 25. maaliskuuta 2011

Alussa oli sana

On paljon ilmiöitä, joille ei ole kielessämme napakkaa sanaa. (Eteläafrikkalaisessa tsongakielessä byatabyata ilmaisee epäonnistumista kommunikaatioyrityksessä sopivien sanojen puutteen vuoksi.) Joskus voi lainata muista kielistä. Miestään vihaava vaimo on Iranissa farik; venäläiset osaavat esittää yhdellä sanalla tunteen, jota tuntee sellaista ihmistä kohtaan, jota on joskus rakastanut, vaan ei rakasta enää: razbljuto; jos saa Indonesiassa nokkelan idean, joka pahentaa asioita, on haettu sana neko-neko.

Toisaalta on myös merkityksettömiä tai melko vähämerkityksisiä "turhia" sanoja, jotka voisivat saada käyttöä siten, että ne valittaisiin signifioimaan jotakin, jolla ei vielä ole vakiintunutta yksinkertaista nimitystä. Tältä pohjalta on laadittu uudissanakirjoja. Suomessakin on koottu Elimäen tarkoitus (Hiidenheimo, Määttänen, Nevanlinna, Roinila), jossa paikannimille on annettu kunnollisia merkityksiä (esim. "Kuopio: kasvojenilme, joka on mahdollinen vain passikuvaa otettaessa; Vaimaro: tunne, joka hiipii noin kello neljä iltapäivällä, jos ei ole saanut tarpeeksi aikaan").

Ajankohtaisasiattomuuksien hengessä ehdotan, että muutamia sanastomme aukkoja paikattaisiin pikaisesti. On merkittävä puute, että kielessämme ei ole yksinkertaista ja tiivistä sanaa sille liukasteen, liman ja satunnaisten ulostejäämien ym. seokselle, jota peräaukosta anaaliseksin jälkeen voi valua, eikä sille ilman saattelemalle, joskus rätisevää ääntä pitävälle puserrukselle, jolla se voidaan ulos ruikata. Ehdotan, että ansiokasta profiloitumista palkitaksemme annamme ensin mainitulle nimen sley (äänt. 'slei': kyseessä on etymologinen erikoisuus) ja jälkimmäiselle nimen patmos (pieni alkukirjain erottaa sen dodekanesialaisesta saaresta). Esimerkkilause: "Hikinen Ylermi päästi parilla napakalla patmoksella sleyt WC-pönttöön Taavetin hankkiutuessa eroon käytetystä kondomista." Esitän, että nämä sanat otetaan välittömästi käyttöön ao. yhteyksissä. Älä alistu sanattomuudelle!

Haluan korostaa, että tämän ehdotuksen tarkoituksena ei ole loukata ketään. Se on totta, koska sanon nyt niin.
 
Otetaan loppuun jotain tuomitsevaa kristillistä musiikkia. Mozartin Requiemin Dies irae eli Vihan päivä

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Alistumatonta mahtavuutta

Jos nyt ei joku ole vielä tätä nähnyt, niin läästinpä tännekin. Lisättävää ei ole. ''Mene osoitteeseen www.ammuittessenkinhomo.fi ja koe Jumalan pyyteetön rakkaus.''

Älä alistu

En ollut suunnitellut jakavani tätä tarinaa kovinkaan julkisesti, mutta olen yksinkertaisesti niin raivoissani ja niin tuohtumuksen kyllästämä, että on likimain pakko.

Kimmoke tuli vouhkokristillisen tahojen kampanjasta, jolla on tarkoitus aitokristilliseen tapaan auttaa kaikkein heikoimpia eli hauraita nuoria uhkailevia ja painostavia jeesusperäpukamia. He tarvitsevat alituisesti lisää apua voidakseen tehokkaasti pakottaa nuoria ihmisiä kieltämään minuutensa. Se ei enää käy niin yksinkertaisesti kuin aiemmin, kun yhteiskunta on muuttunut suuntaan, joka tarjoaa seksuaalisuudestaan epävarmalle nuorelle muitakin vaihtoehtoja kuin itsensä henkisen tai fyysisen tuhoamisen. Yhteiskunta alistaa alistamiseen tottuneita tahoja, ja sellainen on tietysti ihan pelsepuupin perseestä. Siksi on tärkeätä kertoa nuorille, että heidän tulee alistua vain vainoharhaisten kristittyjen indoktrinaatioon sen sijaan, että alistuisivat tieteellisen tutkimustiedon ja vahinkoperiaatteen informoiman yhteiskunnan ryhmäpaineeseen. Saanen esitellä minäkin vuorostani Älä alistu -kampanjan.

Mukana tässä vastuuttoman puoskaroinnin rohkeaksi esitetyssä puolustelussa ovat Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys (SLEY), Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys (SEKL), Opiskelija- ja koululaislähetys, Luther-säätiö, Suomen Raamattuopisto ja oikeinkirjoitukseen kykenemätön Patmos Lähetyssäätiö. Yksikään näistä järjestöistä ei ansaitse kunniallisen ihmisen tukea.

Kuten kaikki varmaankin ovat jo huomanneet, olen tosiaankin varsin kiukkuinen tästä asiasta. Siitä ei paljon vielä nyhjäistä. Kerronpa siis nyt oman versioni tästä yhteiskunnallisesta ja muunlaisesta painostuksesta olla homo. Mukana uskontoa taustoittavana sivujuonteena.

Olen tapakristillisestä, uskonnollisesti melko välinpitämättömästä ja pienestä perheestä, jonka muodostavat minä ja vanhempani. Vanhempani ovat akateemisesti koulutettua väkeä, mutta mistään koulutuksellisesta traditiosta ei ole kyse: he olivat molemmat aikanaan sukunsa ensimmäisiä ylioppilaita. Koti oli siis tapakristillinen. Kaikki olivat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä, mutta se ei näkynyt mitenkään. Joulua vietettiin, samoin pääsiäistä ja siinä se. Molemmissa juhlissa kotonamme oli uskonnollista sisältöä hyvin vähän. Joulupöydässä ei luettu evankeliumia, pitkäperjantaina ei tarvinnut mietiskellä via dolorosaa ja kirkossa käytiin vain sukulaisten häissä tai hautajaisissa, ei koskaan muulloin. Olin lapsena jossakin seurakunnan tiloissa toimineessa yleisharrastekerhossa, joka oli uskonnollisesti täysin neutraali. Olin tosin varhain kiinnostunut uskonnosta (ja uskonnoista: ihastukseni kreikkalaiseen mytologiaan syntyi hyvin nuorella iällä) ja toisinaan isovanhempien luona ollessani hain oma-aloitteisesti hyllystä näyttävän Gustave Dorén kuvittaman Raamatun, jota lueskelin. Se oli houkuttelevampi kuin kodin kirjahyllyn askeettinen vihkiraamattu.


Kotona ei koskaan esiintynyt minkäänlaista uskonnollista painostamista. Joskus minulla oli kysyttävää esim. pääsiäisen alkuperästä, ja silloin vanhempani vastasivat minulle parhaan kykynsä mukaan. Ja jos kysyin, että onko tämä nyt sitten totta, he vastasivat, että kristinuskon mukaan kävi näin ja näin ja että monet uskovat siten ja toiset taas eivät. On mahdollista, että vanhempieni käytökseen vaikutti se, että suvussa on ollut aiemmissa polvissa sangen kiivasluontoista herätyskristillisyyttä, joka aiheutti välirikkoja ja kosolti pahaa verta.

Koulun uskonnonopetus oli minusta hyvin mielenkiintoista. Yhdeksänteen ikävuoteeni mennessä olin tullut siihen tulokseen, että Raamatussa kerrotut asiat eivät olleet yksiselitteisesti ja kirjaimellisesti totta. Olin ollut pienestä pitäen hyvin aktiivinen kirjastonkäyttäjä ja tiesin lasten tietokirjojen perusteella riittävästi kyetäkseni hylkäämään kertomukset Nooasta ja Eedenin puutarhasta kirjaimellisena totuutena. Ja kun ne eivät minulle olleet kirjaimellista totuutta, asetin ne samalle viivalle kreikkalaisten kertomusten kanssa ja käsittelin niitä taruina. En vastustanut lainkaan niiden oppimista, koska ne olivat minusta hauskoja ja mielenkiintoisia. Se uskonnollisesta taustasta. Asiaan.


Olin 12-13-vuotias tajutessani, että sukupuolisten tuntemuksieni ilmentämälle identiteetille (en osannut ilmaista asiaa vielä näin, mutta oivallus oli sisällöltään sama) on nimi: homoseksuaalisuus. Se aiheutti jonkin verran itsetutkiskelua, jonka pidin täysin omana tietonani. 13-vuotiaana koin olevani melko sinut asian kanssa. Ainakaan en muista olleeni tästä tiedostamisesta varsinaisesti peloissani tai erityisemmin edes hämilläni. Mutta en tuonut sitä millään tavalla esillekään. Arvioin, että se olisi lyhytnäköistä. Olin suomalaisessa peruskoulussa, mikä tarkoitti silloin ja tarkoittanee yhä sitä, että sanaa homo kuuli paljon ja aina pejoratiivisessa sävyssä. Vaikka ympäristö selvästi kannusti pysymään kaapissa, en missään vaiheessa käsittänyt asiaa siten, että minussa olisi jotakin vialla. 


Kipeimmät hetket tulivat silloin, kun huomasin olevani ihastunut joihinkin luokkani poikiin. Varsinkin erääseen luokkatoveriini olin melko lääpälläni, eikä sen tukahduttaminen tuntunut mukavalta. Ihastuksien seurassa ajauduin käyttäytymään joskus hyperkorrektisesti, jotta mitään ei olisi tullut ilmi. Tyttöihin ihastuneiden poikien ujous ja kiusaantuneisuus näiden seurassa on sosiaalisesti hyväksyttävää ja antaa aiheen keveään kiusoitteluun: minun tapauksessani piti vältää sellaistakin. Jännite oli laadultaan sellainen, että se oli kategorisesti haudattava näkymättömiin. Se ei tarkoita, ettenkö olisi nauttinut saadessani olla ilmaisemattomien tunteideni kohteina olevien poikien seurassa. Olin varovainen, mutta en häpeissäni.

Mikään yläasteilmapiirissä ei painostanut avoimeen homoseksuaalisuuteen. Jos tässä aihepiirissä oli painostusta, oli kyse sosiaalisesta paineesta osoittaa "tajuavansa" ala-arvoiset homovitsit ja hyväksyvänsä sen, että tämä ihmisryhmä voi olla pelkästään rasvaisen ja kypsymättömän huumorin kohde. Arvioni on, että kaapista tuleminen yläasteella olisi johtanut täydelliseen ryhmän ulkopuolelle sulkemiseen ja armottomaan kiusaamiseen. Vaikka joku olisi pitänytkin homoseksuaalisuutta täysin ongelmattomana, ei kukaan olisi uskaltanut tervehtiä avoimesti homoseksuaalia oppilastoveria, istua tämän kanssa samaan ruokapöytään tai olla muutenkaan missään tekemisissä tämän kanssa - ei ainakaan kukaan pojista. Minusta tämä on varsin realistinen arvio tilanteesta yläasteella lounaissuomalaisessa kaupunkiympäristössä 2000-vuosikymmenen alkupuoliskolla. 


Olin siitä onnellisessa asemassa, että en ole kaivannut kovinkaan voimakkaasti mitään yleistä hyväksyntää. En harrastanut mitään siistejä asioita, en kuunnellut yleisesti "hyväksi" määriteltyä musiikkia enkä ylipäänsä yrittänyt hartiavoimin sopia joukkoon. Käsittääkseni minua pidettiin hillittynä, mutta luonnollisena. En kokenut välttämättömäksi saada validointia persoonallisuudelleni koulun sosiaalisesta verkostosta, enkä aktiivisesti stressannut siitä, että osa persoonallisuudestani tekisi paljastuessaan minusta (otaksuttavasti) yleisen maalitaulun.


Lukiossa asia alkoi vaivata minua hieman enemmän. Yläastedynamiikan epäkypsät rajoitteet höltyivät, ja persoonallisuudelle tuli enemmän tilaa. Samalla aloin huomata myös sen, että homoseksuaalisuus oli jossain määrin jakava asia politiikassa ja yhteiskunnassa. Sain myös ensimmäiset konkreettiset ja kokemukselliset osoitukset siitä, että haluni saattoi tuottaa nautintoa, kauniita tunteita ja syvällistä hyvää oloa myös vuorovaikutuksessa. Kun samanaikaisesti niin Suomessa kuin ulkomaillakin debatoitiin suhtautumisesta minunlaisiini ihmisiin ja lopulta siis myös minuun, kasvoi minussa vakaumus siitä, että en halua jäädä kaappiin. Tajusin vähitellen, että koko asia oli keskustelussa siksi, että jotkut ihmiset kieltäytyivät passiivisesta teeskentelystä ja altistivat itsensä eräiden piirien inholle ja vihalle saadakseen asioita eteenpäin. Minulla on taipumusta idealistis-mahtipontiseen romantiikkaan ja päätin, että perin heikosti voisin edistää omaa asiaani, joka minusta oli yleisestikin jalo ja oikea, kaapista käsin.

Se oli ylevä versio asiasta. Toinen merkittävä vaikutin päätökselleni tulla kaapista oli se, että en pitänyt valehtelusta, jota olin harjoittanut eräiden menojeni suhteen pitääkseni suuntautumiseni salassa vanhemmiltani. Halusin tässä suhteessa enemmän vapautta, enkä ole hyvä keksimään valheita. Yksi valhe edellyttää elinkaarensa aikana yleensä noin kuutta lisävalhetta, ja sellaisiin tarvitsisi muistikirjan. Lisäksi se ei ole alkuunkaan mukavaa.


En kuitenkaan tiennyt, kuinka vanhempani suhtautuisivat tietoon homoseksuaalisuudestani. Mietin, kannattaisiko minun antaa asiasta joitakin vihjeitä, mutta päädyin siihen, että kaikkein pienin kiusa olisi siitä, että vain kertoisin asian niin kuin se on. Kypsyttelin päätöstä melko pitkään. Olin saavuttanut jo täysi-ikäisyyden, kun päätin ottaa varsinaisen askeleen. En tiennyt, mitä odottaa. Kotona ei ollut keskusteltu seksuaaliasioista koskaan, ja niitä ympäröi tiheä kiusaantuneisuuden usva. Mitä pidempään asiaa mietin ja jahkasin, sitä suuremmaksi kasvoi tarve kertoa jollekulle. Asian miettimisen ja epävarmuuden paine oli varsin kova. 


Eräänä syksyisenä iltana olin hyvin tavanomaisella käynnillä parhaan ystäväni luona. Hän on miespuolinen ja hetero ja olin tuntenut hänet siihen mennessä jo useita vuosia. Tunsin hänet melko hyvin ja tiesin, että hänen näkemyksensä olivat yleisesti ottaen hyvin vapaamieliset ja humaanit. Ohjasin hitaasti keskustelun seksuaalisiin vähemmistöihin. Puhuimme homojen asemasta vanhoillisissa muslimimaissa, ja sitten kerroin hyvin lakonisesti ja mahdollisimman tasaista ääntä tavoitellen olevani homoseksuaali. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin kertonut asiasta henkilölle, jota en nimenomaisesti tuntenut suuntautumiseni kautta. Seurasi syvä hiljaisuus, ja mieleni halki suhahti valtaisa joukko aiemmin kuvittelemiani uhkakuvia.


Ystäväni rikkoi lopulta hiljaisuuden, joka ei varmaankaan ollut niin pitkä kuin miltä oli minusta tuntunut, sanomalla "vau". Hän tunnusti, ettei hänellä ollut ollut aavistustakaan ja että hänen puolestaan asia oli täysin OK. Hän ilmoitti arvostavansa suuresti luottamustani ja koko tilanne oli kaiken kaikkiaan hyvin liikuttava. Tämä henkilö on yhä paras ystäväni, ja hänellä tulee tämän tapauksen vuoksi aina olemaan erityinen asema minulle. 


Tämän rohkaisemana päätin, että seuraavaan viikonloppuun mennessä kertoisin asiasta myös vanhemmilleni. Asiasta oli tullut missio. Tämän yksityiskohdan saaminen läheisen ja hyväksyvän ihmisen tietoon oli tuntunut erittäin huojentavalta ja oli antanut minulle kosolti tulevaisuudenuskoa. Silti asian ottaminen puheeksi vanhempien kanssa tuntui kovin hankalalta. 


Sen illan muistan hyvin elävästi. Monta kertaa jo päätin, että nyt aloitan, ja silti vaikenin. Kävin viinakaapilla maltillisella rohkaisuryypyllä, mietin kaiken vielä yhdeksännentoista kerran etukäteen. Kävelin huoneessani ympyrää sydän hakaten. Käteni tärisivät, ja tajusin, etten muistanut olleeni koskaan yhtä peloissani. Pelkäsin epävarmuutta, pelkäsin peruuttamattoman askeleen ottamista. Tiesin, että asia todennäköisesti määrittäisi uudelleen suhdettani vanhempiini hyvässä tai pahassa. (Spoileri: se määritti suhdettani vanhempiini uudelleen niin hyvässä kuin pahassa.) Kaksi tuntia kului tällaisessa kiduttavassa rohkeuden keräämisessä. Yritin rauhoitella itseäni ja miettiä sitä, kuinka monet ihmiset olivat olleet pahemmissa paikoissa ja pahempien pelkojen edessä. Huomasin valitsevani esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudat ja nauroin itselleni katkerasti. Olin miettinyt "esitykseni" muotoa moneen kertaan ja olin jopa laatinut paperiversioita tajuten, kuinka naurettavaa se oli. Kieleni liikehti suljetussa suussani koko ajan muodostaen äänteitä ja sanoja, joita en lausunut ääneen, ja kurkkuni kuivui. Olin paitsi peloissani, myös kiukkuinen itselleni siitä, että itselleni niin välittömän ja luonnollisen asian ilmaiseminen oli niin sanomattoman vaikeaa. Inhosin epäkypsyyttäni ja kiusaantuneisuuttani sen edessä.


Sitten sanoin itselleni huoneessa ääneen, etten astu kynnykseltä sisään ennen kuin asia on hoidettu. Tiesin, että ellen tekisi sitä, en nukkuisi koko seuraavana yönä, vaan pyöriskelisin lakanoissa inhoten pelkuruuttani ja saamattomuuttani. Vakuutin itselleni, että edistykselliset ja sivistyneet vanhempani kyllä osaisivat suhtautua asiaan ja että sen kerrottuani olisin vapaampi ja kunnioittaisin itseäni enemmän. Tein sen.


"Isä ja äiti", puhuttelin vanhempiani ja pidin itseäni välittömästi törppönä sen tehtyäni. En koskaan puhunut heille niin typerän muodollisesti. "On asia, josta minun pitää puhua teille." Vaikutin varmasti äärimmäisen vakavalta ja ääneni oli ohut. Vanhempani käsittivät, että minulla oli jotakin vakavaa asiaa. Olin ollut hyvin ongelmaton lapsi ja nuorukainen siihen mennessä. Sanoin, että televisio pitäisi sulkea ja niin tapahtui. Sanoin vanhemmilleni, että olin jo melko pitkään halunnut kertoa heille jotakin, mitä heidän ehkä olisi syytäkin tietää. Kerroin hyvin koruttomasti ja yksinkertaisin lausein olevani homoseksuaali. Seurannut hiljaisuus oli eräässä mielessä tervetullut, sillä olin ulostuloni ajaksi unohtanut sisäänhengityksen lähes kokonaan. Vedin henkeä. Muistan elävästi epätodellisen kohinan korvissani tarkkaillessani vanhempieni kasvoja. On hirvittävää tiedostaa olevansa jollakin ratkaisevalla rajalla, mutta tuolloin samalla pieni osa minusta soi minulle rohkaisevan taputuksen olalle. Jos en nukkuisi sinä yönä, johtuisi se jostain, mitä olin tehnyt eikä jostain, mitä olin jättänyt tekemättä.  


Tämän jälkeen asiat eivät sujuneet hyvin. Äitini oli täysin tyrmistynyt tiedosta eikä kyennyt reagoimaan asiaan millään kypsällä tavalla. Hän sanoi elämänsä olevan "ohi" ja että hän voisi saman tien "hukuttautua järveen". Se oli jopa ensireaktioksi minusta täysin kohtuutonta ja rehellisyyden nimissä minun on myönnettävä, etten ole koskaan antanut sitä hänelle anteeksi. Ne olivat hirvittäviä asioita sanoa vanhempiensa eteen asettautuneelle nuorukaiselle, joka ilmiselvästi oli joutunut harkitsemaan ulostuloaan pitkään ja tarkasti ja joka esitti asiansa arasti kahdelle lähimmälle omaiselleen hyväksynnän toivossa. Se oli epäreilua ja yksinkertaisesti kasvattajalta perin juurin väärin toimittu. Niskaani levisi tuskainen polte. Olin samanaikaisesti suunnattoman vihainen, pohjattoman hädissäni ja lohduttoman surullinen. Ja täysi-ikäisenä miehenä tunsin itseni myös perinpohjaisesti nöyryytetyksi.


Minulle oli aina kotona painotettu, että kaikista mieltäni painavista asioista voisin aina kertoa kotona ja että kotona minua tuettaisiin aina ja kaikessa. En ollut käyttänyt näitä mahdollisuuksia; siihen ei ollut ollut tarvetta. Kun sitten kerran tunsin siihen tarvetta, koko lupaus osoittautui täydeksi potaskaksi. En voi kiistää, ettenkö yhä olisi jokseenkin katkera sitä ajatellessani. Tämä lupaus oli petetty, enkä ollut edes tehnyt mitään väärää. Rakensitte tämän kodin valheelle, sanoin sittemmin vanhemmilleni suoraan. Se oli ylidramatisointia ja se sai heidät itkemään, mutta en kadu, että sanoin sen.


Isäni oli alusta asti suhtautumiseltaan paljon kypsempi. Hän ei ilmoitukseni jälkeen ollut mielissään, mutta kykeni käsittämään asian niin kuin aikuiselta ihmiseltä voi odottaa. Ilmoitukseni jälkeen seurasi kotonamme uuvuttavan raskas ja lohduttoman pimeä jakso, jota kesti useita kuukausia. Oli pelottavaa ja masentavaa saapua opintojen parista kotiin, missä ilmapiiri oli äärimmäisen tulehtunut. Lohtua toi se, että suhteeni isääni läheni ja parani. Hän sanoi minun olleen rohkeampi kuin mitä itse olisi vastaavassa tilanteessa voinut olla. Hän oli myös välittömästi ryhtynyt ottamaan selvää siitä, mitä homoseksuaalisuudesta nykyään tiedetään, ja tieto vapautti. Minulle oli merkittävä ja ratkaiseva valonpilkahdus, että lopulta sain isältäni täyden ja varauksettoman hyväksynnän itselleni. Ilman sitä en usko, että olisin jaksanut. Siitä huolimatta vietin kotona lähes kaiken aikani vieraalta tuntuvassa ja synkässä ympäristössä. Kun palasin päivän jälkeen kotiin, söin ja menin suoraan huoneeseeni, missä kuuntelin valtavat määrät Bruckneria. Äitini kanssa mistään ei tullut mitään. Kaikenlainen järjellisyyteen pyrkivä keskustelu oli yhtä tyhjän kanssa. Minua vaadittiin ja painostettiin hänen taholtaan jatkuvasti kieltämään osa identiteetistäni. Hän ehdotti minulle korjausterapiaa ja itkeskeli pohjattoman typerästi sitä, mitä oli "tehnyt väärin". Ei hän ollut tehnyt mitään väärin, paitsi sen jälkeen, kun tulin kaapista. Sen jälkeen hän teki kaiken väärin. Ilmapiiri kotona oli painostava ja jurottava. Kaikki oli redusoitu minun seksuaalisuuteeni. Se tuntui vietävän nöyryyttävältä. On syytä muistuttaa, että tämä tapahtui hyvin maallistuneessa perheessä, jossa on suhtauduttu varsin kriittisesti kaikenlaiseen kristilliseen tuomitsemiseen.


Opin tuntemaan turhauttavaa, voimatonta halveksintaa äitini ajattelua ja typerää arvomaailmaa kohtaan. En kunnioita enää tippaakaan hänen ns. korkeampaa ajatteluaan enkä hänen arvomaailmaansa, joka on minusta epäjohdonmukainen. Ne ovat mätiä ja kelvottomia. Kaikki yritykset käydä argumentatiivista keskustelua hänen kanssaan olivat kuin siirapin veistämistä. Hänen argumenttinsa olivat täysin käsittämättömiä, niissä ei ollut mitään koherenssia ja hän loukkaantui verisesti, jos sen osoitti hänelle millään tavalla. Minun oli vaikeata käsittää, miten joku ei tajua alkeellistakaan logiikkaa tai kykene konstruoimaan mitättömintäkään argumenttia, joka ei sortuisi savuaviksi raunioiksi jo muotoilun alkuvaiheessa. En edelleenkään pysty tajuamaan sitä. Lopulta totesin, että äitini kanssa on yhtä järkevää keskustella kuin siirtolohkareen - sellaisen siirtolohkareen, joka jupisee ja pilaa ilmapiirin. Sanoin sen hänelle, eikä hän ollut mielissään. Hän sanoi minua ylimieliseksi. Vastasin, että lukutaidoton pitää lukutaitoista ylimielisenä. Hän ei ollut mielissään siitäkään. Koska olin osoittanut hänen argumenttiensa virheet, olin hänen mielestään "kärkäs" ja "ylimielinen". Voiko tällaista asennetta muuta kuin halveksia?

Äitini ei pystynyt esittämään yhtään ainutta pätevää syytä sille, miksi homoseksuaalisuus olisi väärin. Silti hän ei halunnut minun olevan homo. Tietysti rakastin häntä kovasti ja rakastan yhä, mutta kyllästyin näihin tyhjänpäiväisiin kommunikointiyrityksiin ja sanoin lopulta, että minä olen homoseksuaali ja se on siinä, hän voi ottaa tai jättää, mutta että se ei oikeastaan kiinnosta minua enää. Jos ongelma jäisi, se olisi hänen ongelmansa niin kuin oikein ja kohtuullista olisi. Se tepsi ainakin jotenkin, kumma kyllä. Isälläni oli varmaankin jotain osuutta muutokseen, mutta se jääköön vanhempieni välille. Asiat normalisoituivat vähitellen. Olen nykyään hyvissä väleissä vanhempiini, mutta äitini kanssa en koskaan juttele mistään seksuaaliseen suuntautumiseeni liittyvästä. Se tuntuu toki jatkuvasti tällaisen keinotekoinen sokea piste -kanssakäymisen taustalla, mutta välimme ovat silti sangen luontevat.


En usko, että tekisin tämän jälkeen uuden mahdollisuuden saadessani toisin. En tosiaankaan haluaisi kokea läpäisemääni painostavaa pimeyttä uudelleen enkä toivoisi sitä yhdellekään ihmiselle, mutta silti valinnan eteen joutuessani tekisin saman toistamiseen. Todennäköisesti pysyisin vielä lujempana. Kaikesta repivyydestään ja suunnattomasta raskaudestaan, unettomista ja itkuisista öistään huolimatta tuo useamman kuukauden pimeä ajanjakso oli minulle kasvattava ja selkeyttävä. 

Tajusin, että tässä loin uudet, aikuiselle ihmiselle sopivammat suhteet vanhempiini. Vanhanmallinen kotielämä olikin tullut jo tiensä päähän. Tämä ei ollut ihanteellinen tapa hoitaa ko. muutos, mutta minkäpä sille mahtoi. Suhteeni isääni parani ja läheni huomattavasti. Hän tuli alkuhämmästyksen jälkeen (kumpikaan ei ilmeisesti ollut koskaan uhrannut ajatustakaan sille, että poika ei välttämättä olisi hetero) nopeasti tuekseni ja ilmaisi hyvin selkeäsanaisesti, että asianlaita kelpasi hänelle mainiosti ja että minulla olisi elämässä paremmat edellytykset avoimesti omana itsenäni. Olen ylpeä isästäni: hän antoi tiedon kumota ennakkoluulonsa ja tuli tueksi kriittisellä hetkellä, joka oli hänelle itselleenkin kaikkea muuta kuin helppo. Suhteeni äitiini uudistui sekin, vaan ei yhtä myönteiseen suuntaan. Opin antamaan vähemmän painoarvoa hänen näkemyksilleen havaittuani, millaiseen satunnaiseen sillisalaattiin ne perustuivat. Ennen kaikkea vapauduin merkittävästi ajatuksesta vanhempien arvioitavana ja hyväksyttävänä olemisesta. Tajusin myös, että minun olisi muutettava pois kotoa. Ja opin arvostamaan Brucknerin teosten jylhää, nerokasta arkkitehtonisuutta ja kärsivällisen hidasta, määrätietoista poltetta. 


Mikä tärkeintä, minussa lujittui vakaumus siitä, että minua ei tulla homouteni takia nujertamaan. Raskas kokemus oli minun elämässäni hyvin tärkeä vedenjakaja. Sen jälkeen en ole enää harkinnut enkä suunnitellut yhtä perinpohjaisesti seksuaalisuuttani koskevia ulostuloja. Niitä on ollut jonkin verran, ja ne ovat sujuneet melko säännönmukaisesti parhaan ystäväni esimerkin mukaan. Nykyisin osa heterokavereistani tietää homoudestani, osa ei tiedä, ja osa saattaa hyvinkin arvata. 


Missään vaiheessa en ole kokenut, että "yhteiskunta" tai ylipäänsä mikään taho olisi painostanut minua olemaan avoimesti homoseksuaali. Tilanne oli täysin päinvastainen. Olisi varmaankin ollut helpompaa pysytellä kaapissa, mutta päättelin, että minulle sellaisen ratkaisun näennäiset hyödyt kääntyisivät pidemmällä aikajänteellä vahingoksi. Kuukausien piinan jälkeen olin ylpeä itsestäni ja tunsin kaikesta huolimatta iloa ja arvokkuutta siitä, että olin minä. Tiedän, että oma kokemukseni ei ole pahimmasta päästä. Ei varsinkaan maailmanlaajuisessa mittakaavassa, mutta ei Suomessakaan. Tunnen nuorukaisia, jotka ovat kokeneet pahempaa. Heitä on vanhempien taholta uhkailtu, heidät on häädetty kotoa, kontakti heihin on katkaistu täysin, heidät on kielletty. Yhdenkään nuoren ihmisen ei tulisi joutua käymään läpi sellaista. Minulla oli sentään isä tukenani, kun taas kaikilla ei ole ketään muuta ihmistä, johon omana itsenään tukeutua.  Kaapissa vielä odottavien ei-heteroiden pitäisi voida luottaa meidän kaapista rämpineiden tukeen, ja eräs keino osoittaa sitä on asettua selväsanaisesti vouhkokristillisiä, nuorten mielenterveyden raiskaamiseen pyrkiviä kampanjoita vastaan. Kampanjan mannekiiniksi vahinko kiertämään -meiningillä asetettu "Anni" tekee kauniin vertauksen rinnastamalla murhaajat homoihin. Itsemurhaajista ei mainita mitään. Syytä olisi. Tämän kampanjan tehneiden ihmisten edustaman arvomaailman ja käytöksen takia nuoret ihmiset ovat tehneet ja tekevät itsemurhia. Ja arvatkaa vain, onko sekin näiden dementoitujen hyväntekijöiden mielestä hitonmoinen synti. Homoseksuaalia ei voi jättää edes kuolemassa rauhaan.

Älä alistu! -kampanja on yksinkertaisesti niin perinpohjaisen väärin ja niin vahingollinen, että olen paikoin kirjaimellisesti tärissyt raivosta itku kurkussa lukiessani siitä yhä uudelleen ja uudelleen. Se on vastuuttomien ihmisten tuotosta, ihmisten, joita ei missään oloissa pitäisi päästää epävarmojen ja hauraiden nuorten ihmisten lähelle. Kampanjan nimi on sen sisällön irvikuva, se ei ole mitään muuta kuin alistumista Jeesukseksi pukeutuneen kapeakatseisen ja kehäpäättelevän ihmiskuonan uhkailuun ja painostukseen. On halveksittavaa, tuomittavaa ja kaiken vastuullisen kasvatuksellisuuden vastaista rohkaista nuoria ihmisiä suostumaan henkiseen lobotomiaan, jossa heidän persoonastaan amputoidaan harmiton, kehittyvä ja hyvinvoiva osa.


Olen kirjoittanut pitkään ja vuolaasti, olen melko uupunut ja uskon sanoneeni sen, mitä halusin sanoa. Jos vuodatus pitkästytti jotakuta, välitän pahoitteluni. Jos siitä on jollekulle lohtua, iloa tai huvia tai minkäänlaista insightia, niin hyvä. Joka tapauksessa sain likimain velvoitteeksi kasvaneen sysäyksen sen kirjoittamiseen karmeasta Älä alistu! -kampanjasta lukiessani. Joka itsensä kieltää, se muillekin hautaa kaivaa. Eipä siis tosiaan alistuta, hyvät ihmiset. Koetetaan olla alistamatta myös. Ja koetetaan olla tekemästä siitä Jumalasta alistusvälinettä vaarallisiin oikean elämän alistusleikkeihin.

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Kansallissymboliarvostelu: Bolivia

Valtiollisten symbolien arviointi kierittää meitä yhä ympäri maanpiiriä. Tänään kierimme Andien juurelle katsastamaan Bolivian monikansallisen valtion tarjoomukset.

Bolivian valtiolippu eroaa tavallisesta siviililipusta keskelle sijoitetun vaakunan osalta. Tämän ero vaakunattomaan trikoloriin on siis sama kuin valtiollisten toimijoiden käyttämän Suomen vaakunalla varustetun siniristilipun ero niihin tavallisiin lippuihin, joita ihmiset eivät viitsi kiskoa tankoihin liputuspäivinä. 
Bolivia on vallankumousvaltio - sen nimikin juontuu vapaustaistelija Simón Bolívarista (1783-1830) - ja siten lipun väreillä on vankka vallankumoushistoriallinen tausta. Punainen symboloi vapaustaistelun urhoollisuutta, keltainen Bolivian kaivannaisvaroja ja vihreä hedelmällisyyttä. Ei yllätyksiä siinä. Horisontaalisen trikolorin väriyhdistelmä tuottaa epämääräisen haalistuneen vaikutelman. Lippu tosiaan kaipaa jotakin keskelle, mutta se tuskin on tämä vaakuna, joka hädin tuskin erottuu. Ei kovin innostava esitys, mutta ei huonokaan. Arvosana: 7

Bonuksena esittelen muutamia muita bolivialaisia lippuja. Tässä itsenäisen Bolivian ensimmäinen lippu. Se oli käytössä 1825-26:
Tästä silmiä repivästä kuvatuksesta on siis parannettu huomattavasti - mutta värit on säilytetty.

Bolivia on ollut vuodesta 1884 vailla rannikkoa, mutta sillä on yhä laivasto. Bolivian laivastolippu tuo mieleen Kongon demokraattisen tasavallan taannoisen lipun:
Suosiolla eteenpäin. Bolivian vaakuna:
Bolivian vaakunassa on aika paljon tavaraa: lippuja, tykkejä, pistimillä varustettuja musketteja, kirves, fryygialaismyssy, kondorikotka, palmu, laama, aurinko, tähtiä, lyhde ja vuoristoa. Ja maan nimi. Se on hieman liikaa, ja eikö tässä nyt unohdettu kokonaan panhuilu, vaahtosammuttimet, kanootit ja backgammon? Keskuskartussi naivistisine laama/maisema-asetelmineen ei edusta tyylin huippua. Ja mikä on tämä vimma tunkea vaakuna valtiolippuun ja lippu valtiovaakunaan? Täyteen ahdettu ja tyylitön esitys. Edes kondori (joka tässä versiossa muistuttaa siivillä täydennettyä villakoiraa) ei tätä pelasta. Arvosana: 6

Bolivian kansallislaulu Bolivianos, el hado propicio eli Bolivialaiset, suotuisa kohtalo ei varsinaisesti nimellään säväytä. Latinalaisamerikkalaista machismopaatosta huokuvat sanat kirjoitti José Ignacio de Sanjinés, sävel taas on italialaisen Leopoldo Benedetto Vincentin käsialaa. Sanoitus on paikoin hauska: mitä ihmettä esimerkiksi voi tarkoittaa Sanjinésin "harmoninen kontrasti" (contrasto armionioso)? Laulu ei osaa päättää, ollako marssi vai lastenlaulu. Se tulvii keskinkertaisten italialaisten oopperavälisoittojen maneereita. Sujuvaa melodiaa kyllä piisaa, mutta ainoastaan fanfaarimainen aloitus ja uuden näytöksen alkua merkitsevä napakka lopetus jäävät mieleen. Yleisvaikutelma on koominen: tekele kuulostaa keskittymiskyvyttömän säveltäjän tehosekoitinkokeiluilta. Naurettava esitys. Arvosana: 5

Bolivian loppuarvosana on siis 6.

YouTuben huiput II

Olen nyt toipunut Bieberistä sen verran, että voin jatkaa pitkin hampain matkaani YouTuben, nykykulttuurimme peilin, katsotuimpien videoiden parissa. Käyttämäni luettelon mukaan toiseksi katsotuin video on "Lady Gaga - Bad Romance". Sitä on tätä kirjoitettaessa katsottu 358 774 237 kertaa. Osa niistä on varmasti uudelleenkatsomisia, mutta se merkitsee silti ainakin kymmeniä miljoonia syvästi järkkyneitä mieliä.

Minulla on hankala henkilökohtainen historia suhteessa Lady Gagaan, joka ei tittelistään huolimatta edes ole oikea aatelinen. Preferoin Lady Ashtonia.
Hänen muotitajunsa tosin on vain hieman normaalimpi kuin Lady Gagan, mutta ainakaan hän ei ole huomioriippuvainen popraunio.

Liikun ainakin osittain sellaisissa piireis, joissa on ollut mahdotonta välttyä kuulemasta tyrkkykummajaisesta taiteilijanimeltään Lady Gaga. Tällä videolla on muistissani ja sydämeni pimeissä sopukoissa erityisasema, sillä se oli ensimmäinen häneltä näkemäni. Katsoin sen viime vuonna yrittäessäni tehdä selkoa siitä, mistä on kyse. Muistan yhä jäsentymättömän, merkitystä etsivän tuijotukseni ja kulmakarvojeni epäilevän baletin, joka peilautui näyttöruudulta yrittäessäni hakea johdonmukaisuutta tästä audiovisuaalisesta installaatiosta. Nietzsche sanoi, että kun rotkoon tuijottaa tarpeeksi, tuijottaa se lopulta takaisin. Lady Gagassa ei ollut tarpeeksi edes rotkoksi. Niin vailla syvyyttä ja niin täynnä hämmentävää pintaa oli tämä esitys, että jouduin hoitamaan takaisintuijotuksenkin itse.


Tämä ei tarkoita, etteikö ensivaikutelmani audiovisuaalisesta kokonaisuudesta olisi ollut "vaikuttunut". Olin kyllä kuullut itse kappaleen aiemmin, ja korvakuulolta sen ainoa mainitsemisen arvoinen piirre oli pitäytyminen vielä tavallistakin europop/lame trance/what(the fuck)ever -linjaa mitättömämmässä sanoituksessa. Video hämmensi minua. Minulla on melko vähän kokemusta musiikkivideoista. Olen muodostanut niistä audiovisuaalisena tuotemuotona ytimekkään persoonallisen näkemyksen: en pidä niistä. Niissä ei ole mitään aitoa, ja havaintojeni mukaan niiden aloittama aivot mädättävä neljäsosasekunnin leikkaus on leviämässä myös elokuviin. Mutta tässä videossa oli jotakin kammottavalla tavalla pielessä. Se oli kuin kohtaisi jonkin aiemmin tuntemattoman (ja jokseenkin epämiellyttävän) elämänmuodon, jossa on jotakin aavemaisen tuttua ja joka tekee asioita, joiden tavoite ja merkitys ovat tietojemme ulottumattomissa.


Ensikatsomisen jälkeen nukuin melko huonosti. Video oli sairainta, mitä olin nähnyt sitten Keskustan kuntavaaliristeilyn. En nytkään haluaisi erityisemmin kirjoittaa siitä tämän enempää. Mutta joka leikkiin lähtee etc. Teoriani on, että koko häiriintynyt kuvakavalkadi on olemassa vain aloituszoomauksessa esiintyvän tanskandogin unessa. Paitsi että se on väreissä. Se siitä teoriasta. Musiikillisesti luomus on melko laimea, joten on siis järkevää panostaa videoon. "Panostaa" ei välttämättä tarvitsisi tarkoittaa "raiskata katsojan mieli liekehtivillä pyörösahoilla". Yritän nyt pukea jonkinlaisiksi yleisesti käsitettäviksi sanoiksi sen, mitä tässä (oletettavasti) tapahtuu.


Aluksi näemme parikymmentä ihmistä ja yhden suuren koiran ilmeisen teennäisessä ryhmäkuvassa steriilin lihanpakkaamolaitoksen varastolta näyttävässä ympäristössä. Taustalta raikaa epävireisellä sähköcembalolla rätkytetty barokkimusiikki. Naiset ovat pukeutuneet valkoisiin ja miehet mustiin, sikäli kuin ylipäänsä ovat pukeutuneet. Asukokonaisuudet ovat liian omituisia kuvailtaviksi sen tarkemmin, mutta useilla on jonkinlaisia naamioita, jotka muistuttavat osin Venetsian karnevaalista ja osin viktoriaanisista hammaslääkäreistä. Valkeassa, lasijalkaisessa rokokoonojatuolin jäljitelmässä retkottaa itse pääartisti, jonka kolttu muistuttaa rypistynyttä jättiläismatelijaa ja tukka räjähtänyttä kauralyhdettä. Hänellä on silmillään lasit, jotka näyttävät maanmittausinstrumentin sisuksilta. Hän käynnistää napinpainalluksella valoilmiön, joka valaisee rivin valkeita suksibokseja ja tuotesijoiteltua ukrainalaista viinaa. Tapahtumapaikaksi paljastuu Bath Haus Gaga. 1/3 englantia, 1/3 saksaa, 1/3 jokellusegoilua. 

Suksiboksit aukeavat, ja esiin mönkii Bart Simpson -päähineosalla varustettuihin valkeisiin ihonmyötäisiin lateksihaalareihin käärittyjä nais(?)hahmoja, jotka aloittavat atavistisen tanssin - olen nähnyt samanlaista liikehdintää hyönteisillä, joita suihkutetaan Raidilla. Samaan aikaan Gaga ottaa kylpyjä korkokengät jalassa, sätkii sormiaan pupillit laajenneina ja kourii peilin edessä haaroväliään kahden kilon laskettelulasit silmillään. Hän laulaa siitä, miten haluaa ja tarvitsee jotakuta, kun hänet kiskotaan ylös futuristisen kulmikkaasta kylpyammeesta siten, ettei varmasti jää epäselväksi, että hänen nänninsä on teipattu. Läpikuultaviin valkeisiin asuihin pukeutuneet riuhtojanaiset yrittävät juottaa hänelle vettä (tai mahdollisesti ukrainalaista viinaa) lasipikarista, mutta hän sylkee sen ulos (se todennäköisesti siis on ukrainalaista viinaa). 


Seuraavaksi Gaga on hameettomien ballerinojen ympäröimä. Hänen päässään on prameileva, pieni ja porvarillinen vanhan ajan lampunkoriste ja hänen yllään on töherryskirjoituksilla sotkettu beige takki. Ballerinat riuhtaisevat sen pois nykivillä liikeillä, ja paljastuu, että tällä esityksellä on yleisö: joukko rumasti tatuoituja ja kuonokoppa-poskisuojushärpäkkeillä varustautuneita miehiä. Gaga on takin alla pukeutunut läpikuultaviin alushousuihin ja helmistä sekä kalaverkosta koostuvaan rintamukseen; jaloissa hänellä on valkeat piikkikorkosaappaat. Siihen nähden, miten disorientoituneelta hän vielä hetki sitten näytti, osoittaa hän sisäistäneensä varsin monimutkaisen koreografian melko perinpohjaisesti. Hän konttaa lattialla laulaen siitä, miten (lyhyesti ilmaistakseni) hän haluaa kokonaisvaltaisen rakkauden ja tulla penetroiduksi. Tanssiliikkeet sisältävät mallin miehen manuaalisesta stimuloinnista ja tyydyttämisestä. 


Esityksen aikana tatuoitu ja omituisilla kasvosuojuksilla varustautunut miesyleisö juo ukrainalaista viinaa, jonka merkki näytetään meille avuliaasti vielä kerran. Gaga hyppää keskellä istuvan miehen syliin ja hieroo tätä alavartalollaan vakuuttaen olevansa "ilmainen/vapaa narttu". Kalju kissa sähähtää äänettömästi, ja dominomaisesti jonoon asetetut tietokoneet ilmoittavat, että Gaga on myyty miljoonan ruplan hintaan. Hän ei siis ole suinkaan ilmainen, vaikka niin väitti. Sitten Gaga esittää itseklähmimistanssia ja vääntelehtii pimeässä kopissa selin kameraan ehdottaen huonon romanttisen fiktion kirjoittamista. Sitten hän seisoo ilmaan jähmettyneiden lasinpalojen keskellä mustissa alusvaatteissa ja pitsialushousujen resori silmillään. Hän esiintyy myös niukassa haarniskassa, johon on kiinnitetty pyöreitä kehiä. Tämä on kaiketi jonkinlainen mekaaninen planeettamalli, jonka on tarkoitus osoittaa, että Gaga on aurinkokunnan keskus. Hän myös kävelee äärimmäisen epäkäytännöllisissä jalkineissa pukeutuneena jonkinlaiseen tytyyllä topattuun paljettimatelija-asuun tuijottaen käsinukkemaisesti elehtivää kämmentään.


Kun transaktio on saatu näin hoidettua, Gaga kävelee juhlallisesti jääkarhulaahukseen pukeutuneena valkoisella vuoteella istuvan leukasuojushemmon luokse. Ai niin, leukasuojushemmo kittaa ukrainalaista viinaa. Seinällä on kaksi valkoisen vuorikauriin päätä. Välillä Gaga ehtii lojua lattialla punaiseen pitsialusasuun verhoutuneena ranskaa hoilaten. Vuoteelle saapunut Gaga heittää jääkarhulaahuksen olaltaan, jolloin vuode ja leukasuojushemmo syttyvät tuleen. Todennäköisesti jokin Gagan paljastetussa etupuolessa saa aikaan reaktion kaiken tähän mennessä läträtyn ukrainalaisen viinan kanssa. Punainen Gaga sätkii fetissivaatekokonaisuudessaan, ja sänky roihuaa. Gaga suojaa itseään liekeiltä jääkarhuntaljalla, johon tuli ei pysty. Lopuksi Gaga tupakoi hiiltyneessä sängyssä palaneen ruumiin vieressä, ja palon alkusyyksi paljastuvat hänen kipinöitä iskevät rintaliivinsä. Opetus: Gaga on seksiorjana huono hankinta ja ukrainalaista viinaa kannattanee välttää.  


Lavastus on kautta linjan viitteellisen persoonattomuuden ja prameilevan ökyilyjäljitelmän väliltä. Vaikutelma on sellainen kuin joku hieman kunnianhimoton ohjaaja olisi luullut saavansa viestejä aivokuolleelta Andy Warholilta ja päättänyt sijoittaa Wagnerin Götterdämmerungin vieroitusklinikaksi muutettuun itäeurooppalaiseen teurastamoon. Gagan puvustusta en voi kommentoida lähemmin. Artistin vaatetuksesta muuallakin kuin videoissa olen päätellyt sen, että hän ei valitse asujaan. En tarkoita, että jokin perverssien ja kannibalististen imagokonsulttien kollegio valitsisi ne hänelle. Tarkoitan, että joillekin asuille on kehittynyt tietoisuus ja että ne valitsivat hänet. 

Voin sanoa Gagan kunniaksi sentään sen, että hän on parempi laulaja kuin viimeksi kohtaamamme Justin Bieber. Se nyt ei ole vielä paljon sanottu, mutta silti. Lisäksi hän on kuulemma itse säveltänyt ja sanoittanut tämän kappaleen. Sävellys on mukiinmenevä tämän latteahkon lajityypin puitteissa, mutta sanoitus... jos minä olisin kirjoittanut nämä sanat, en olisi ensimmäisenä ottamassa siitä kunniaa koko maailman edessä. 

Suurin osa kappaleen sanoista on luokkaa "raa-raa-a-a-aa", "love love" ja "gaa-gaa-uu-la-laa". Eikä ainoastaan sitä luokkaa, vaan nimenomaan juuri noita sanoja. Eivätkä ne edes ole mitään varsinaisia sanoja. Voin vain aavistella, viittaako "raa-raa" egyptiläiseen jumaluuteen ja onko "roma-roma-ma" viittaus eurooppalaiseen etniseen ryhmään tai kenties Italian pääkaupunkiin. Jotenkin silti uskon, että ne tarkoittavat aivan samaa kuin "gaa-gaa-uu-la-laa", jonka merkitys on mitä ilmeisimmin "katsokaa minua ja brändiäni". Kun hokemista ja lauseen kappaleista päästään kokonaisiin lauseisiin, romahtaa kieli heti alkuunsa: "I want your ugly, I want your disease". Sanakirja varmistaa, että ugly on yksiselitteisesti adjektiivi. Siten en tajua, kuinka se voi olla yksinään objekti, mutta jokin kertoo minulle, että on parempi vain olla välittämättä. Sanoista on paikoin vaikeata saada selvää. Oopperan ystävänä olen tottunut siihen, mutta minusta on silti huvittavaa, että lyhyt ranskankielinen osuus on kappaleen selvimpiä ääntämiseltään ja intonaatioltaan. 

Onko tämä kertomus ihmiskaupasta vai kenties allegoria musiikkibisneksestä? Ei. Tämä on tuote, jonka ainoa tarkoitus on olla tuote ja tehdä sitä, mihin Gaga on erikoistunut: hankkia Gagalle julkisuutta kaikin keinoin. En voi ottaa todesta niitä, jotka pitävät tätä amerikanitalialaista popvestaalia taiteilijana. Hän on artisti, ja artisti nimenomaan siinä mielessä kuin useimmat nykyaikaiset artistit: hän on tuote, ei taiteilija. Se ei tarkoita, että hän olisi tyhmä. Kaikkea muuta: hän on osoittanut, että oli olemassa markkinarako tuotteelle, jonka ainoa erottumiskeino on ilman huumorin häivää toteutettu täydellinen överiys, tarkasti laskelmoitu sattumanvaraiselta vaikuttava komiteaoutous. Sillä ei ole mitään tekemistä "taiteellisen" boheemiuden tai eksentrisyyden kanssa: se on alusta loppuun teollista, persoonatonta omituisuutta, jonka tehtävänä on vain ja ainoastaan herättää huomiota. Lady Gaga saisi huomiohuoraamisen alalla Salvador Dalín punastumaan hyvin nopeasti. Gagan musiikki on tasaista kulutuspoppia, jolle saadaan sensaatiomaista huomiota mielisairailla hiuslaitteilla ja tekstuaalisilla penisviittauksilla (ehkä jälkimmäisessä on syy siihen, miksi niin käsittämättömän monet homot ovat ihastuneita mokomaan julkisuusandroidiin). Musiikki on persoonatonta jumputushoilotusta, ja sen pinnalle sirotellaan käsittämättömiä asukokonaisuuksia sekä järjettömiä visuaalisia johtoaiheita. Gagassa kaikki on pintaa.


En malta olla tässä lainaamatta amerikkalaisen kulttuurikriitikko Camille Paglian esseetä, jonka ystävä minulle vinkkasi. Yrittäessään pureutua Gagan keinotekoiseen ja hämmentävään persoonaan Paglia käyttää artistista tiivistystä, joka on liian herkullinen jäädäkseen lainaamatta: "a laminated piece of ersatz rococo furniture". Essee on myös otsikoitu sattuvasti Seksin kuolemaksi. Se sopii tähän videoon kuin nakutettu. Koko video on täytetty aineksella, jota pidetään konventionaalisesti seksikkäänä ja eroottisena. Silti olisin yllättynyt, jos se tosiaan herättäisi kovin monessa kiihotusta. Sitä taas en ihmettelisi, jos se aiheuttaisi impotenssia. Homoseksuaalina minua ei voi niukasti vaatetetulla naisvartalolla juuri kosiskella, mutta kokonaisuuden läpitunkevin vaikutelma on kliinisyys ja steriiliys sekä pakonomaisuus - ja seksihän totta tosiaan kuolee lopussa roviolla. Tämän musiikkidraaman Brünnhilde ei tosin heittäydy siihen rovioon, vaan sytyttää sen itse ja ottaa ehkäpä siitä tulta savukkeeseensakin jälkikäteen. Seksi ja erotiikka tuhoutuivat, vain popvalkyyriamme jää välinpitämättömänä niiden hiiltyneille raunioille. Huomatkaa, että tämä on yhä vain pintaa, tarkasti suunniteltu kaikumaan Gaga-nimistä tuotetta joka niemeen ja notkoon. 

Olen harvoin nähnyt yhtä kliinistä ja intohimotonta esitystä seksistä ja kuolemasta - ja niiden ympärille on sentään tehty aika paljon kaikkea. Viimeksi teilasin Bieberin laimeudesta: Gaga taas ponnistelee ollakseen mahdollisimman omituinen. Kummankin persoona on yhtä keinotekoinen ja yhtä tarkkaan markkinoita ajatellen laskettu. He ovat samalla akselilla, kaukana toisistaan tyyliltään - toinen korostetun viaton, toinen turruttavan turmeltunut - mutta peruskonseptiltaan lähellä toisiaan. En uskalla ajatella, ovatko heidän lasketut yleisösegmenttinsäkin osin yhteneväiset.

Tämän videon katsottuani ja nämä ajatukset ajateltuani olen peloissani. Se ei ole osoitus Gagan kappaleen tai persoonan intrinsisestä voimasta, vaan osoitus jonkin muun heikkoudesta. Yli 350 miljoonaa latausta tällaisella shokkimoskalla, jatkuva kyynärpäätekniikkaläsnäolo kaikkialla, homojen (luulin, että me olisimme se kulttuuritajuinen ja tyylikäs vähemmistö) ja tiedotusvälineiden obsessiivinen Uusi Madonna -ylistys... Madonnakin on korkeintaan siedettävä, joten en leveilisi häneen vertaamisellaan. Kulttuurisen monimuotoisuuden nimissä olen ollut valmis sallimaan hänen olemassaolonsa. Mutta jos tämä on luontaisen kehityskulun seuraava askel, joudun harkitsemaan sitäkin kantaani uudelleen.


Jos jatkamme huomion kiinnittämistä Lady Gagaan ja hänen kylmän mielipuolisiin julkisuustemppuihinsa, teemme sen omalla vastuullamme.  


Tästä tulee raskas reissu.