tiistai 26. huhtikuuta 2011

Kansallissymboliarvostelu: Bosnia ja Hertsegovina

Kansallissymbolien globaalista kurimuksesta riuhtaisemme tänään arvioitavaksi Bosnia ja Hertsegovinan tunnukset.

Bosnian ja Hertsegovinan lippu ei ainakaan ole sommittelultaan aivan tavanomainen. Sen takana on historiallinen epäonnistuminen rauhanomaisen rinnakkaiselon vaikeassa lajissa. Maa irtautui Jugoslaviasta vuonna 1992 käydäkseen sisällissodan, joka päättyi Daytonin rauhansopimukseen vuonna 1995. Tarkastellaan ennen arvioita pientä galleriaa tämän alueen aiemmista lipuista:
Bosnia ehti olla modernina aikana itsenäinen lyhyesti vuonna 1878. Se käytti silloin tätä lippua, joka pohjautuu vanhempaan kapinalippuun. Islamilainen symboliikka tekee tästä selvästi bosnialaisen lipun: bosniakit ovat olleet muslimeja 1400-luvulta.
Itävaltalaishallinnossa ollut Bosnia esiintyi tällä lipulla vuodesta 1878 vuoteen 1908, jolloin alue liitettiin kiinteästi Itävaltaan.
Itävaltalainen Bosnia (1908-1918) ja...

...itävaltalainen Hertsegovina (1908-1918). Kätevää, kätevää.


Bosnia ja Hertsegovinan kansantasavallan lippu osana Jugoslaviaa (1945-1991).
Itsenäisen Bosnia ja Hertsegovinan tasavallan lippu (1992-1998) ei sovittelevan valkeasta pohjaväristään huolimatta kelvannut serbeille tai kroaateille. Vaakuna näet otettiin bosniakkihallitsija Tvrtko I:n (saakeli näitä nimiä) keskiaikaisesta vaakunasta, ja sen katsottiin siksi edustavan vain bosniakkeja.
Valtiolle laadittiin sittemmin useita ehdotuksia uudeksi lipuksi. Lopulta vuonna 1998 useiden hylättyjen esitysten jälkeen Bosnia ja Hertsegovinan korkeana edustajana toiminut Carlos Westendorp y Cabeza määräsi nykyisen lipun maan tunnukseksi. Se on kompromissi, jonka värit tulevat tvrtkolaisista bosnian väreistä ja jonkoa muotokielessäkin on vinoine linjanvetoineen muistumaa keskiaikaisesta vaakunasta, mutta jonka sommitelma on silti erittäin moderni ja jopa epälippumainen. Lippu jakautuu selvästi kolmeen osaan, kuten etnisyyden mukaan maan kansakin. Keltainen kolmio muistuttaa valtion muotoa kartalla, ja tähdet viittaavat haluun päästä Euroopan unioniin. On perin erikoista, että kaksi tähteä ei mahtunut kokonaisina mukaan, mutta toisaalta niiden toispuolisuus vahvistaa lipun rikkinäistä yleiskuvaa. Väriyhdistelmä ei kuitenkaan ole huono, ja tällä lipulla on ainakin erottautumisetu puolellaan. Se on kuitenkin levoton ja muistuttaa enemmänkin jonkin muinaisen videokasettiyhtiön logoa kuin valtiollista tunnusta. Ja vaikka se peilaileekin osuvasti valtion epäonnistumista, en voi antaa tästä esityksestä kovin korkeaa arvosanaa. Omaperäisyys nostaa tämän kuutoseen.

Katsokaamme huviksemme läpi vielä muutamia hylättyjä ehdotuksia:

Hy(/u)i olkoon! Tshekkiläiseen malliin sommiteltu kolmen kansakunnan lippu. Harvoin tulee ajatelleeksikaan, kuinka kaameilta olemassaolevat liput näyttäisivät, jos niistä yksikin väri vaihdettaisiin (tässä siis Tshekistä valkea vihreäksi). Tämä yritelmä on niin järkyttävä, että tästä olisi ollut paljon järkevämpää käydä sisällissota kuin niistä idioottijutuista, joista se kuitenkin käytiin.
Miten vaikeaa voi nyt olla sommitella lippu, joka ei näyttäisi joltain vapaakauppatunnukselta, joka on sutaistu Air Francen jumbojetin pyrstöön?
Tässä olisi jopa ainesta. Traditionaaliset värit ovat mukana, ja islamin symbolikin on muutettu YK-tyyliseksi rauhanlehväksi. Ei hassumpaa, mutta tämä näyttää kaipaavan jotakin. Ehkä siinä olisikin idea: teidän, katsojien, on tehtävä omilla rauhantöillänne seppeleen toinen osa! Aika syvällistä.
Varmin merkki valtion täydellisestä luuseristatuksesta on kartan läästiminen lippuun. Sitä ei kuulu yleensäkään tehdä, eikä etenkään silloin, jos valtion muodot nyt sattuvat olemaan tuulilasiin jymähtäneen linnunjätöksen mallia.
Tämä ei ole lainkaan hullumpi. Näyttää ehkä aavistuksen liikaa jonkinlaisen järjestön lipulta, mutta ehdottomasti harkitsemisen arvoinen, sanoisin hyvinkin nykyversiota paremmaksi. Jälleen ennakkoluuloton ja dekonstruktiivinen asenne valtiolipun traditioon, mutta tyylistä ei ole tingitty.
Jos haluat, että maailma yhdistää valtiosi teloitusvälineeseen, niin mikäpä siinä. Giljotiinia tankoon sitten vain, vaikka horisontaalisesti.
 Se siitä, nyt eteenpäin.
Vaakuna on toisinto lipusta - vain liehupuolen vertikaalinen sinikenttä on jätetty pois. Vajaat tähdet näyttävät edelleen yksinkertaisesti epäonnistuneilta, eikä tällä muutenkaan juuri juhlita. Vaakunakilven muoto vääristää keltaisen kentän kolmiomaisuuttakin. Halvan näköinen, vaikka onkin periaatteessa selkeä. Arvosana: 6

Kansallislaulu on nimeltään yksinkertaisesti Državna himna Bosne i Hercegovina eli Bosnia ja Hertsegovinan kansallislaulu. Vuonna 1998 käyttöön otetun laulun on säveltänyt Dušan Šestić (jonka tytär edusti maataan Euroviisuissa Helsingissä) ja hänen kanssaan sanoittanut Benjamin Isović. Sanat hyväksyttiin vasta vuonna 2009 eikä niitä ole vieläkään lopullisesti vahvistettu, joten virallisesti sävelmä on yhä vailla sanoja. Sävelmä on ehdottomasti paremmasta päästä tähän mennessä kuulemistamme. Se on yksinkertainen, arvokkaan seesteinen sekä rauhallinen ja kaartuu huipennukseen turhia elostelematta kuin Mostarin silta auringonnousussa. Siihen ei helpolla kyllästy, vaikka se jääkin hyvin nopeasti mieleen. Tässä on tehty hyvää työtä. Arvosana: 9

P. S. Olen myöhemmin saanut tietää, että sävellys on epäilyttävän lähellä Elmer Bernsteinin kuvitteelliselle Faber-yliopistolle säveltämää hymniä elokuvasta Delta-jengi (Animal House, 1978). Kyseenalaistan tässä hieman Dušan Šestićin ammattietiikan, mutta en sävellyksen laatua.

Bosnia ja Hertsegovinan loppuarvosana: 7

sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Kuukauden kirja: Live from Golgotha

Hiljaisella viikolla on luontevaa valita lukemistoksi jotakin pääsiäisteemaista. Raamattu on tietysti perinteinen valinta, mutta moderni ihminen haluaa evankeliumiinsa hieman viihdettä ja epätavallisia näkökulmia: näitä tarpeita on puolen vuosisadan ajan tyydyttänyt elokuvan sandaalieeposlajityyppi, joka oikeuttaa viihdearvonsa perustumalla "suurimpaan koskaan kerrottuun tarinaan" eli Jeesuksen kuolemantuomioon ja sen jälkipyykkiin. Monena pääsiäisenä meikäläinen televisio on tarjonnut William Wylerin übereepoksen, Ben-Hurin. Nykykatsojankin silmin elokuva on yhä suurelta osin viihdyttävä, jos ei muuten, niin ainakin tahattoman koomisena camp-elämyksenä, jossa kaleerit lilluvat kylpyammeessa, Charlton Heston tuijottaa syvästi sinisilmäisenä juutalaisena, ylinäyttely on sääntö ja Miklós Rózsan upea musiikki - ehkä elokuvahistorian parhaita yhtenäisiä musiikkiteoksia - pauhaa.

Tänä vuonna Ben-Hur ei tiettävästi ole kotimaisten kanavien pääsiäisohjelmistossa. Sen sijaan tarjolla olisi Harry Potteria. Näin äskettäin ystäväni luona ensimmäisen Potter-elokuvani. Harry Potter ja kuoleman varjelukset (osa I) on todennäköisesti huonoin koskaan näkemäni elokuva, joka epäonnistui täydellisesti jokaisella osa-alueella, joten enpä taida katsoa aiempiakaan osia. Jopa Ben-Hurin kankea kliseekavalkadi oli Potter-raasteen rinnalla korkealuokkaista taidetta. Koska ihmiskunta haluaa suuret kertomukset ja ja maailmankuvatkin viihtellistettyinä, pikemminkin itselleen räätälöityinä kuin historian muovaamina, on mitä soveliainta valita kärsimysnäytelmän (sillä näytelmä se oli) taustalukemiseksi jotakin pääsiäismäistä mieheltä, joka oli mukana parantelemassa Ben-Hurin elokuvakäsikirjoitustakin. Huhtikuun 2011 kirja on täten Gore Vidalin Live From Golgotha (1992). Sitä ei tietääkseni ole suomennettu, ja ilmeisin suomennos "Suorana Golgatalta" jättää huomiotta nimen viittauksen kuolemaan ja sen voittamiseen. Markkinointimielessä romaanin nimeen lisättiin vielä täysin tarpeeton (ja romaanin sisäisen todellisuuden vastainen) lisä "The Gospel according to Gore Vidal" ilman kirjailijan lupaa.

Eugene Luther Gore Vidal (s.1925) on amerikkalaisen poliittisen ja kulttuurisen elämän räyhähenki, joka on mm. kirjoittanut useita ylistettyjä historiallisia romaaneja sekä kiistanalaisia esseekokoelmia, ottanut rajusti yhteen muiden kulttuurieläjien ja poliittisten kommentaattorien kanssa, ollut ehdolla Yhdysvaltain senaattiin, esiintynyt elokuvissa ja puhunut suunsa puhtaaksi melkein kaikista aiheista. Hän on hankala persoonallisuus, ja hänellä on sangen omituisia ajatuksia, mutta hän on erinomainen kirjailija, jonka romaaneja tullaan varmasti tällä palstalla näkemään jatkossakin. Erityisesti hän on kunnostautunut antiikin maailmaan ja Yhdysvaltojen historiaan sijoittuvissa romaaneissa, jotka ovat järjestään mitä korkeatasoisinta historiallista fiktiota. Harva amerikkalainen kirjailija on lisäksi saanut kiitosta itseltään Thomas Mannilta - Mann kiitteli Vidalin vuonna 1948 julkaistua romaania The City and the Pillar, joka on muuten amerikkalaisen kirjallisuuden ensimmäinen homoseksuaalia päähenkilöä ilman tuskaista persoonallisuuden problematisaatiota tai fatalistista tuhoontuomitsemista käsittelevä romaani.

Live From Golgotha ei ole missään nimessä Vidalin paras romaani, mutta se sopii erinomaisesti pääsiäispyhien aikaan. Kyseessä on äärimmäisen epäkunnioittava parodia kristillis-historiallisen romaanin (ja miksei elokuvankin) lajityypistä ja räävitön pilaversio evankeliumeista. On aiheellista varoittaa, että uskonsa vakavasti ottava kristitty tulee todennäköisesti loukkaantumaan romaanin sisällöstä. Pilkan kohteena ei kuitenkaan ole vain kristinusko tai sen synty, vaan myös nykyaikainen mediateollisuus.

Romaanin minäkertoja, Pyhä Timoteus (n. 17-80), apostoli Paavalin opetuslapsi ja kanssamatkustaja, alkaa vanhuutensa päivinä saada viestejä tulevaisuudesta. Historiaan on soluttautunut hakkeri (joka tunnetaan nimellä Hakkeri), joka pyrkii systemaattisesti deletoimaan kaikki evankeliumit historiasta. Ajassa matkustava vandaali on ehkä mahdollista pysäyttää, mutta Timoteuksen on kirjoitettava oma evankeliumi, jonka säilyminen pyritään varmistamaan mahdollisimman huolellisesti. Piispa Timoteus alkaa muistella matkojaan, esiintymisiään ja sänkypuuhiaan (käy ilmi, että kaikista apostolitekijöistä juuri Paavali oli kovasti komeiden poikien perään) Paavalin kanssa ja pyrkii tallettamaan kaiken toisen ja kolmannen käden tiedon, joka hänellä Jeesuksesta on. Mutta kun ajan poimut on kertaalleen avattu, alkaa tulevaisuudesta tunkeutua lisää väkeä ensimmäisen vuosisadan itäiselle Välimerelle. Timoteuksen luona alkavat vierailla amerikkalaisten 1990-luvun TV-yhtiöiden edustajat, jotka haluavat tehdä televisiohistoriaa: tarkoituksena on päästä filmaamaan Kristuksen kuolema ristillä - ja Timoteukselle tarjotaan juontajan pestiä. Kaupalliset intressit dominoivat tapahtumia, ja kamppailu historian sekä ihmisen jumalsuhteen autenttisuuden puolesta muuttuu nopeasti kilpailuksi katsojaluvuista. Kristillisen historiakäsityksen suurimmasta tapahtumasta on tulossa kaikkien aikojen mediatapahtuma. Kaikki tämä koettelee Timoteuksen voimia, ja lisäksi mystinen Hakkeri voi vaania jokaisen aikapoimun takana valmiina pyyhkimään kristinuskon olemattomiin koko historiasta. Maailmanhistoria painaa Timoteuksen harteita, ja Hakkerin vandalismi on jo vaikuttanut hänen muistikuviinsa menneestä.

Tästä asetelmasta versoo hyvin monimuotoinen kertomus, jossa on runsaasti pisteliästä ja monen mielestä varmasti hyvää makua koettelevaa ainesta. Timoteuksen muisteloissa ja toisen käden kertomuksissa kohdataan apostoli Paavalin lisäksi myös mm. Jeesuksen veli ja Jerusalemin seurakunnan johtaja Jaakob, Pyhä Pietari, keisari Nero, Juudas ja myös itse messias. Kristinuskon syntymisestä annetaan aivan oikeutetusti tunnustus Paavalille, jolle keisarillinen palatsi on "hyvä keikka". Steppauksen keksinyt ja jatkuvasti valehteleva pederastiapostoli on showmiesten kuningas, joka lähestyy kasvavia seurakuntia hyvin realistisesti bisnesnäkökulmasta. Timoteus on pantu kirjoittamaan tietoisen anakronistiseen ja tunnustukselliseen tyyliin. Hän mm. toteaa, että kielillä puhuminen oli alkuseurakunnassa suosittua, varsinkin silloin, kun mieleen ei tullut mitään sanottavaa. Arvon piispa paljastaa myös, että Jumalan ainoa tytär on varattu tuomiopäiväksi ja että ristiinnaulittu oli äärimmäisen lihava - hänellä oli rauhasvika, mikä johti valtavaan ylipainoon, ja tarina viidestä leivästä sekä kahdesta kalasta on fantasia, joka on ominainen miehelle, joka ei voi koskaan ahmia kyllikseen.

Onko romaani antikristillinen? Niin voisi helposti päätellä. Timoteus kirjoittaa hieman nietzscheläisesti, että monista synnynnäisistä epäonnistujista tulee kristittyjä, ja alkuseurakuntaa pilkataan systemaattisesti sekä brutaalisti. Koska en halua spoilata romaanin juonta kokonaisuudessaan, joudun vain vakuuttamaan, että pelkkä antikristillisyys on liian yksiviivainen tulkinta: sen verran on paljastettava, että kaikesta falskiudestaan huolimatta apostoli Paavali näyttäytyy ihmiskunnan tulevaisuuden pelastajana. Vaikka oikean elämän Paavali ei meidän mittapuumme mukaan ollut millään muotoa avaramielinen, edusti hän kiistatta inklusiivisempaa kristillisyyttä siinä, missä Jaakobin johtama Jerusalemin lahko halusi tukeutua selvemmin juutalaiseen traditioon. Paavali osasi myydä kristinuskoa kreikkalaisille ja roomalaisille. Hän universaalisti sen ja takasi sille tulevaisuuden, ja tämä tulee romaanissa esille vailla epäilyksen häivää, vaikkakin hyvin omalaatuisesti. On vaikeata sanoa, onko romaani lopulta kiivaan antikristillinen: kristinusko on siinä selvästi historiallisen prosessin ja omituisten ihmisten toiminnan tulosta, mutta se näyttäytyy silti sosiaalisena todellisuutena, jonka pyyhkiminen aiheuttaisi suurta kaaosta - ja Paavalin visio näyttäytyy huomattavasti houkuttelevampana kuin vaihtoehdot, joissa vaakalaudalla on lopulta koko planeetan tulevaisuus. Jeesuksen asemaa todellisena, aitona messiaana ei kyseenalaisteta romaanissa - päinvastoin. Mutta se vasta ongelmia tuottaakin...

Toinen suuri satiirimaali on mediateollisuus ja joukkoviestinten tapa välittää todellisuutta. Romaani on kirjoitettu 24-tuntisten uutiskanavien ollessa vielä verraten lastenkengissä, ja mediasatiirista on paras terä ehkä jo parissakymmenessä vuodessa karissut. Iso osa pilkasta ja satiirista osuu varsin hyvin kohteeseensa, mutta siinä ei enää ole samaa tuoreutta kuin silloin, kun kirja julkaistiin. Joukkoviestinten toimintatavoissa korostuu vieraantuminen todellisuudesta. Kaikki uutistapahtumatkin välittyvät tuotteina, joiden takana on katsojalukujen kärsimätön todellisuus - ja mainostulot. Jos ei evankeliumien kirjoittaminen, valikointi ja levittäminen tämän romaanin mukaan kovin hohdokasta ollutkaan, niin ainakin sen tulokset kestävät aikaa paremmin kuin infotainment-puuro, jonka ehdoilla kristinuskon keskustapahtuma, teologisesta näkökulmasta ihmiskunnan historian tärkein (tai toiseksi tärkein, riippuen siitä, miten arvioimme syntiinlankeemusta) yksittäinen tapahtuma, halutaan aikamatkustuksen avulla televisioida siten, että siltä riistetään kaikki arvokkuus. Ja sitä suuri yleisö haluaa. Romaanin mediasatiiri avaa lukuisia kirveleviä pohdintoja siitä, kuinka joukkotiedotusvälineet hävittävät historian mielekkyyden ja kuinka olemme kulttuurina (väittämä) menettäneet taidon lukea Raamatun kaltaisia tekstejä - vaiva, jonka voi nähdä koskevan yhtä lailla uskovaisia kuin ateistejakin. Romaanin ytimessä on kokemus kontaktin menettämisestä menneisyyteen ja merkityksen häviäminen: kaikki tuhraantuu yhdentekeväksi ja sekavaksi puurovanaksi. Jos kristinusko onkin harhaista ja alkuperältään kyseenalaista, niin ainakin se on asettunut mieluusti merkityksiä antavaksi ja niitä suorastaan muiden yli määrääväksi voimaksi. On tosin huomioitava, että jos kirjaa ei voi yksiselitteisesti luonnehtia antikristilliseksi, niin ei sitä millään muotoa voi nähdä apologeettisenakaan teoksena: se on julmaa ja tinkimätöntä satiiria, joka ei malta olla tökkimättä uskonnon, massakulttuurin, moraalin, politiikan ja historiankirjoituksen paiseita, jotka antautuvat auliisti tökittäviksi.

Live From Golgotha on länsimaisen kulttuurin ytimeen kohdistuvan aikamatkustusaiheensa johdosta tulvillaan anakronismeja ja aikaparadokseja. Osa näistä toimii, osa ei. Aikaparadoksit Vidal hallitsee hienosti, hauskasti ja viihdyttävästi, mutta hän laukoo välillä harhaan ja turhan raskaasti anakronismien suhteen. Riippuu lukijasta, pitääkö hän 1. vuosisadan Juudean yhteydessä sanan intifada käytöstä tai osaako hän arvostaa Timoteuksen käsittämättömästi tekstiin lisäämää viittausta kreivi Folke Bernadotten murhaan, mutta osiot, joissa viljellään tyhjää tyyliranskaa - "faux gallique" - aikana, jolloin ranskan kieltä ei ollut syntynyt, ovat lähinnä väsyttäviä. Toisaalta romaani jättää epäselväksi, onko Timoteuksen tekstiä peukaloitu häiritsemistarkoituksessa, mutta tarkoituksellista tai ei, kirjassa on heikkoja ratkaisuja.

Parhaimmillaan teos on, kun Vidal on satiirinsa kanssa säälimätön ja tarkkanäköinen - hän on sitä minun makuuni riittävän usein oikeuttamaan tämän kirjan lukemisen pelkästään humoristiselta kannalta. Kirjailija loistaa myös kohdissa, joissa pääsee palaamaan traditionaalisen historiallisen romaanin tyyliin. Hän on sen lajityypin mestareita, ja tämän romaanin erityisvapauksien ansiosta moisesta syntyy ajoittain hyvin onnistunutta parodiaa historiallisista romaaneista, ja voipa teokseen suhtautua myös anti-Ben-Hurina. Vidal oli tätä romaani kirjoittaessaan suututtanut jo niin monet tahot, että hänellä oli perin vähän menetettävää, ja ilmeisesti siksi hän päätyi kirjoittamaan näennäisen estottomasti ja rienaavasti kristinuskon keskushenkilöistä. On ilahduttavaa lukea tällaista tekstiä älykkään ja kirjallisesti kiistattoman taitavan henkilön kirjoittamana. Moni ei ole siinä asemassa, että voisi ottaa moisen riskin. (Odotamme innolla vastaavaa teosta profeetta Muhammadista.)

Live From Golgotha on epätasainen romaani, joka pilkkaa laajalla skaalalla koulupoikahuumorista hyvin oivaltavaan ja kirpaisevasti pistävään satiiriin. Se on kiistatta pilkantekoa, jossa parhaimmillaan voi tuntea, kuinka hauskaa kirjailijalla on ollut heittää estot romukoppaan, mutta se on myös epätoivoinen vetoomus merkityksen ja historian puolesta aikana, jona molemmat tuntuvat olevan menettämässä asemiaan. Sitä on hauska lukea, ja Getsemaneen sekä Golgatalle sijoittuvat juonihuipennukset saavat Dan Brownin näyttämään surkealta nukketeatteriamatööriltä. Pääsiäiskirjaksi tämä sopii erityisesti siksi, että tässä kirjassa pääsiäisestä totisesti saadaan jotakin juhlittavaa - tosin kaupalliset intressit pääsevät hieman vaikuttamaan evankeliumien sisältöön. Live From Golgotha on romaani, jossa Vidal päästelee täysillä eikä pidä erityisen tarkkaa lukua siitä, sattuuko osumaan vai ei. (Kuten sanoin, hän osuu riittävän usein.) Se on hyökkäys konventionaalisia "arvoja" vastaan, mutta se ei ole missään nimessä nihilistinen. Ensimmäisen vuosisadan maailmassa saa nykyaikainen massakulttuuri ansaitsemansa tuomion, ja teoksessa tuomiopäivä lähestyy muutenkin uhkaavasti. Aikamatkustusteema on paikallaan, sillä pääasiallisesti tähtäimessä on ihmiskunnan todellinen perisynti, joka on ajaton ja läpäisee koko kulttuurimme: tekopyhyys. Historiallinen kreisikomedia/satiiri/fantasia ei kysy lupia eikä kainostele edes silloin, kun lukijankin mielestä ehkä pitäisi. Se ei tee kompromisseja, vaan asettuu niitä vastaan. Jumalallakaan ei ollut tapana tehdä kompromisseja, mutta silti - ainakin historiallisesta näkökulmasta - kristinusko oppeineen on valtava kompromissi. Tämä romaani toi ensilukemalla mieleeni epätasaisen sekoituksen Mika Waltaria, Henryk Sienkiewicziä, Ben-Huria, South Parkia ja Swift/Voltaire/Vonnegut-tyyppistä satiiria. Sellaisia sekoituksia ei ole liikaa, ei ainakaan näin hyvin kirjoitettuja.

Hyve pesieiste! 

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Epäpoliittinen värssy

Mitä oisi laumaa vastaan mulla?
Mutt' annas ahdinkoon sen tulla:
se ajamaan pirun maasta pois
pian tyrannit, huijarit kutsuva ois.
           - Johann Wolfgang von Goethe
 

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Tervemenoa Perus-Suomeen

Lipukkeet on laskettu, historiat on tehty, ja Timo Soini pääsi tuulettamaan BBC:n etusivulle asti. Maan henkinen ilmapiiri on sellainen, että kansakunta kääntyi haistelemaan omaa tunkkaista uloshengitystään kehuen sitä raikkaaksikin. Itse olin odottanut Perussuomalaisille pariakymmentä paikkaa, ja sekin olisi ollut komea tulos, mutta 39 näitä isänmaan parhaita sitten saatiin. Aloitetaanpa tosiasioiden tunnustamisesta, se kun on kuolleen valtiomiesluokan jäsenten mukaan viisauden alku. 

Vuodesta 2007 vallassa ollut hallituskoalitio hävisi rankasti, yhteensä 27 edustajanpaikkaa. Kaikki muut paitsi Perussuomalaiset, joka lähes seitsenkertaisti paikkalukunsa, ja RKP, joka pysyi ennallaan, hävisivät. Keskustan romahdus oli itselleni harvoja todella mieluisia vaalituloksia - tosin ikävä kyllä kepulaiskannatus siirtyi vain persuille. Muita yksittäisiä valopilkkuja ovat ikiseita Paavo Väyrysen (kesk, Uusimaa) ja sarjatunari Suvi Lindénin (kok, Oulu) putoamiset. Mitä seuraa? Jossain määrin politiikkaa seuraavana voi tehdä muutamia päätelmiä ja prognooseja.

Ensinnäkin: jokainen puoluejohtaja ehti jo julistaa hallitusneuvottelut vaikeiksi. Se on varmasti totta, joskin odotan, että myös hallitustaipaleesta tulee vaikea. Päätettävänä ei ole helppoja eikä kivoja asioita. Mutta aloittakaamme hallituksen kokoonpanosta. Olisi hyvin vaikeata ohittaa persut tällaisen tuloksen jälkeen (Soinin SMP:läiset oppi-isät eivät kuunaan yltäneet vastaavaan, ja ainoa kokoluokaltaan oikea vertailukohta on kommunistisen SKDL:n tulos vuoden 1945 vaaleissa - ja sekin oli ollut siihen saakka kielletty liike). Hallitustunnusteluja selkiyttää se, että Keskustan puheenjohtaja ilmoitti puolueensa siirtyvän oppositioon. (Näin Mari Kiviniemi on kymmenen kuukauden kaudellaan Suomen toiseksi pitkäaikaisin naispääministeri.) Saman johtopäätöksen teki kolmanneksen paikoistaan menettäneiden Vihreiden puheenjohtaja Anni Sinnemäki.

Pelkkä sinipunahallitus ei riitä enemmistöön eduskunnassa: RKP:llä vahvistettunakin Kokoomuksen ja SDP:n hallitus antaisi vain 95 paikkaa. Vasemmistoliiton mukaantulolla päästäisiin 109 edustajaan, mutta tämä voisi Kokoomuksen näkökulmasta kallistaa hallitusta liikaa vasemmalle ja voisi edellyttää suuria erivapauksia Vasemmistoliitolle, jolla ei kuitenkaan tuloksensa puolesta ole edellytyksiä kuninkaantekijäksi. Käytännössä ainoa realistinen enemmistöhallitusratkaisu olisi kolmen suurimman puolueen yhteishallitus. Kokoomuksen, SDP:n ja Perussuomalaisten sinipunaniskahallitus antaisi kohtalaisen 125 kansanedustajan selkänojan, ja RKP:lla vahvistettuna luku olisi 134. Voidaan olettaa, että tällaiseen ratkaisuun pyritään. Jos jouduttaisiin tyytymään vähemmistöhallitukseen, olisi edessä vielä suuremman epävarmuuden aika, mikä näkyisi maan taloudellisessa kehityksessä.

Hallitustunnustelut ja hallitusneuvottelut vaativat venymistä ja vetäytymistä kaikilta kolmelta suurelta, mikäli sellaiseen päädytään. Seuraa koko joukko poliittisia lehmänkauppoja. Tässä persuilla on paljon saavutettavaa, mutta myös paljon menetettävää. Kannattajat varmasti näkevät mielellään edustajiaan ministereinä, mutta toisaalta persut saivat taakseen myös uusia äänestäjiä, joilla on perin vähän tietoa politiikasta ja varmat (sekä kovaääniset) mielipiteet. He eivät ehkä osaa arvostaa politiikan kompromissihenkisyyttä, ja tällöin Soinilla on kova työ myydä myönnytykset kannattajille.

Mikäli neuvottelut ovat repivät ja myrskyisät, ei se lupaa hyvää hallitustaipaleelle. Jos taas neuvottelijat välttelevät toisilleen ja kannattajilleen hankalia aiheita, niin siitä vasta kivikkoinen koalitiotaival syntyykin. Paljon riippunee siitä, kuinka paljon ja kuinka hyvin Kokoomus ja SDP, joilla on kokemusta yhteistyöstä, pystyvät pelaamaan yhteen ja kuinka paljon kumpikin on valmis parantamaan omia asemiaan myötäilemällä persuja joko näennäisesti tai todellisesti. 

Jos ja kun kolmen suuren + mahd. RKP:n hallitus syntyy, tulee siinä olemaan kosolti sisäisiä ristiriitoja. Jos halutaan maalailla piruja seinille, niin kaikkein todennäköisin hallituksesta kesken kauden lähtijä on Perussuomalaiset. Tämä altistaa jäljelle jäävän sinipunatyngän välittömästi epäluottamuslauseelle ja tuottaa ennenaikaiset vaalit. Tämä on takuulla sekä kokoomuslaisten että demarien tiedossa - ja myös opposition tiedossa.

Toiseksi: Perussuomalaisten eduskuntaryhmä on arvoituksellinen ja epätasainen joukko. Perussuomalaisissa on ainakin kolme sisäistä blokkia, jotka eivät tule aivan hyvin toimeen keskenään. On vanhan linjan vennamolaiset, joita Soini itse edustaa; on ns. maahanmuuttokriitikot, jotka ovat paljon selvemmin oikeistonationalisteja; ja on se normaali joukko pyrkyreitä, joita hyvin pärjääviin puolueisiin tunkee. Kaikkia näitä on varmasti eduskuntaryhmässäkin. Jos ja kun vaikeuksia tulee, ovat pyrkyrit ensimmäisenä loikkaamassa muihin puolueisiin - oletettavasti Kokoomukseen, mahdollisesti Kristillisdemokraatteihin - täysin riippumatta siitä, että heidän nimensä on Soinin kuuluisassa paperinpalassa, joka moisen kieltää. (Juridisesti sitova moinen vakuutus ei ole kirjallisenakaan.) Ja sellainen tilanne voi tulla, jos vennamolaisten ja maahanmuuttokriitikoiden vastakkainasettelu kärjistyy. Paljon riippuu siitä, kuinka hyvin Soini kykenee pitämään joukkonsa kasassa. Se voi olla vaikeaa, ja tiedetään, että hänen johtamistyylinsä ei uppoa kaikkiin. Lisäksi persuilla on suuri joukko aivan uusia parlamentaarikkoja, jotka totuttelevat kansanedustuslaitoksen toimintaan ja jotka ovat kaikin puolin kysymysmerkkejä. Melko varmaa on, että tulemme kuulemaan Suuren salin puheissa melkoisia sammakoita juuri tämän porukan suista, eikä Soini voi loputtomiin vältellä niiden selittelemistä. Hyvää henkeä se ei rakenna puolueiden välillä eikä persujenkaan kesken. Muut puolueet osaavat odottaa persuilta heikkouksia tällä alueella.

Kolmanneksi: oppositio uudistuu. Suurhäviäjä Keskusta käy raa'an sisäisen selvittelyn. Jos vanhat merkit tästä puolueesta paikkansa pitävät, tulee siitä verinen - ja erittäin hyvää viihdettä ulkopuolisille. Keskusta on sisäisesti hyvin kahtiajakautunut puolue: siinä on vanhoillis-agraarinen siipi, jolle EU on suurin mörkö, ja liberaali, kaupungeissa jatkuvasti läpilyöntiä työstänyt nuorempi siipi. Jälkimmäistä edustaa väistyvä pääministeri Mari Kiviniemi. Hänestä tulee oppositiojohtaja, joka ei voi luottaa omaan selustaansa. Keskustan kenttä tekee tosin hieman väärän johtopäätöksen, jos se katsoo tappion syyksi Keskustan EU-politiikan: ennen kaikkea Keskustan huonoa tulosta selittää ryvettyminen puoluerahoitusskandaalissa kaikkia muita puolueita pahemmin. Mutta koska tämä ilmiö on Keskustan kentällä tabu, jota ei puolueen omassa rinnakkaisuniversumissa koskaan tapahtunut, tullee Keskustan sisäinen vastakkainasettelu EU:sta kärjistymään. Kiviniemi saa kärsiä vanhan polven "maan tavasta" ja Matti Vanhasesta, jonka jalka lieneekin jo kivasti parantunut.

Toinen puolue, jolla on edessään totinen selvittely, on Vihreä liitto. Puolueen saamattomuus ja tekopyhyys hallituksessa oli varmasti merkittävä tekijä puolueen tappiossa: sitä oli vaikea nähdä uskottavana toimijana. Varsinkin puolueen yritys kääntää ydinvoimapäätös kaikin puolin itselleen parhain päin oli epätoivoinen, tuhoon tuomittu ja ansaitsi kuivua kokoon. Ja kun vihreän oikeusministerin aikana vielä saatettiin voimaan perusoikeuksia kaventava ja turha Lex Nokia, niin en ihmettelisi tappiota. Kyse ei välttämättä ole siitä, etteivätkö puolueen arvot vetoaisi moniin äänestäjiin; äänestäjät katsoivat, ettei puolue ole uskottava tai luotettava puolustamaan eikä edistämään noita arvoja. Puheenjohtajana Sinnemäki ei kestäne enää kovin pitkään - ei ainakaan, jos vihreiltä löytyy järkeä ja taktista silmää. Ei vaikuta siltäkään, että puolueen kannattaisi käydä ensisijaisesti kilpasille Vasemmistoliiton kanssa - siltä on voitettavissa vain vähän. 

Oppositioyhteistyöstäkin tulee varmasti kiintoisaa, sillä esim. Kristillisdemokraattien (en usko, että pääministeripuolueeksi todennäköisesti päätyvä Kokoomus haluaa lisävaikeuksia saadakseen luottamuslauseäänestyksiin vain kuusi lisä-ääntä, ja siten oletan KD:n oppositioon) aatteet poikkeavat paljon Vihreiden ja Vasemmistoliiton vastaavista. Keskustakaan ei tule kahden V:n kanssa toimeen erityisen hyvin. Vihreiden ja Vasemmistoliiton keskinäisessä läheisessä oppositioyhteistyössä taas Vihreät ottaisi riskin vuodattaa porvarillista kannatustaan Kokoomukseen saadakseen erittäin epävarmaa kannatusta lievän tappion kärsineestä Vasemmistoliitosta - ja siinäkin voisi käydä jopa päin vastoin. Oppositiopolitiikasta voidaan siis odottaa kai lähinnä asiakohtaisia tarkoituksenmukaisuuden liittoja.

Tämä kaikki tarkoittaa ainakin kiintoisaa kevättä ja jännittävää hallitustietä. Voi olla, ettei tarvitse odottaa neljää vuotta seuraavan eduskunnan valintaan. Samalla kannattaa muistaa, että poliittiset elinkaaret ovat odottamattomia. Vuosi sitten Jutta Urpilaiselle naurettiin, ja hänelle veikattiin pikaista lähtöä SDP:n johdosta - nyt hänen asemansa näyttää turvatulta ja huomattavan vakaalta. Ja vielä muutama vuosi sitten Matti Vanhanen visioi istuvansa vielä pari kautta pääministerinä - paljon visioitu mieheltä, joka tipahti virkaan puolivahingossa, kun edellisen naispääministerin suunnitelmiin tuli mutkia.

En ole tuloksesta varsinaisesti innoissani, mutta sen kanssa on elettävä, ja tuleepahan sentään elettyä jännittävästi. Niiden, joita persujen linja ei miellytä, ei tule nakata pyyhettä kehään: persuja on todennäköisesti tasapainottamassa kaksi kokenutta ja suht järjellistä puoluetta. Pelkoa ei pidä näyttää: ne haistavat sen. Eikä pelkoa kannata liiemmälti tästä tunteakaan, sillä se aika harvoin kanavoituu joksikin myönteiseksi. Ennemmin on kannustettava persuja nyt historiallisen mandaatin saatuaan venymään sellaiseen politiikkaan, joka olisi arvollista myös sille enemmistölle kansasta, joka ei heitä äänestänyt. Liberaalien ei pidä mennä piiloon eikä homojen kaappiin, vaan heidän on päin vastoin tehtävä olemassaolonsa tiettäväksi ja tulla kuulluiksi. Siten persutkin tekivät. Joten siitä vain jytkyä prutkuksi muuttamaan. Aikaa olisi enintään neljä vuotta.

lauantai 16. huhtikuuta 2011

Kuin aforismi Saharaan

Alussa oli sana, lopussa sanahelinä.


Maailma on mainettaan parempi paikka.


Mustapaitoja on monessa värissä.


Valta yhdistää varmemmin kuin rakkaus.


Jos elämä olisi elokuva, menisi se suoraan DVD:lle.




keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Levyhylly: Bach: Orkesterisarjoja & cembalokonserttoja

Vailla ihmeellisempiä johdantoja kahlaan eteenpäin levyhyllyssä. Tällä kertaa tällainen artikkeli:

Bach: Orkesterisarja nro 2 H-molli BWV 1067, Orkesterisarja nro 3 D-duuri BWV 1068, Orkesterisarja nro 4 D-duuri BWV 1069; Cembalokonsertto F-molli BWV 1056; Konsertto neljälle cembalolle A-molli BWV 1065. Münchener Bach-Orchester, Karl Richter. Eloquence (Deutsche Grammophon), äänitetty 1961-73.
CD:n ohjelmassa konsertot on hieman erikoisesti työnnetty orkesterisarjojen väliin, mutta ohjelmisto on vakaata ja innoittuneinta Bachia. Mukana ovat ikuiset massasuosikit, 2. orkesterisarjan soittoääni-Badinerie ja 3. orkesterisarjan ikivihreä Air. Neljännestä orkesterisarjasta on tipautettu alkusoitto pois. Se on omituinen ratkaisu, mutta ilmeisesti sille ei ollut tilaa levyllä, jonka kokonaisajaksi on saatu periaatteessa kiitettävä lukema 78:45. En pidä tällaisesta leikkelystä: mieluummin olisi sitten vain pitänyt jättää konserttoja pois sen sijaan, että laitetaan levylle silvottu orkesterisarja.

Cembalokonserttojen vuoksi on syytä liittää tähän levyyn tietty varaus. Jotkut ihmiset eivät voi sietää cembalon ääntä. Kapellimestari Thomas Beechamin mukaan cembalo kuulostaa siltä kuin luurangot parittelisivat peltikatolla. Cembaloninhoajille tämä ei ole oikea albumi, vaikka konsertot ovatkin hyvin lyhyitä. Itse olen sangen suvaitsevainen cembalon suhteen - se on minusta usein peräti hauska leimallisesti menneen ajan soittimena. Esimerkiksi F-mollikonserton lyhyessä Largossa kokonaisvaikutelma on kuin hyisessä, mutta raikkaassa kevätsateessa. Neljän cembalon konsertto kysyy jokaiselta solistilta (Hedwig Bilgram, Iwona Fütterer, Ulrike Schott ja Richter itse) vaivatonta virtuoosisuutta, ja sitä saadaan.

Esitykset eivät edusta periodilinjaa, vaan ovat pikemminkin laajennetun kamariorkesterin tyyliä. Koska, kuten olen jo monen monituista kertaa maininnut, en ole periodipuristi, on tämä minusta erittäin hyvä lähestymistapa. HIP-suuntautuneiden kannattanee pysytellä erossa tästä albumista, mutta muille tarjolla on paljon mielihyvää. Richter kiskoo orkesterista johdonmukaisen erinomaista soittoa, joka saa pirskahtelevaa iloa jopa orkesterisarjojen usein synkänpuoleisiin alkusoittoihin - mikä ei ole aivan vähäinen saavutus. Siltikin tosin monen osan tanssillisuus kärsii siitä, että Richter on valinnut usein äärimmäisen tiukat, täsmälliset ja joustamattomat rytmit. Vasket hoitavat osansa mainiosti. 

Tämä CD on uudelleenjulkaisu Deutsche Grammophonin jo aiemminkin useaan kertaan liikkeelle laskemista levytyksistä, mutta se edustaa 1900-luvun aiempaa barokkimusiikin esitystraditiota parhaimmillaan - ja se on erittäin halpa. Hintaan nähden on ymmärrettävää, että teoksia tai esityksiä ei ole dokumentoitu kirjallisesti - mutta edelleenkään en hyväksy alkusoiton leikkaamista neljännestä orkesterisarjasta. Siitäkin huolimatta tämä on osoittautunut minun kirjanpidossani miellyttävimmäksi ei-periodityyliseksi esitykseksi näistä Bachin orkesterisarjoista: näissä on vähemmän alakuloa kuin monessa muussa. Cembalokonsertot ovat ilahduttava lisä niille meistä, jotka pitävät tästä hauskasta soittimesta kohtuullisina annoksina.

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Vaalimainosten kukkaset

Hanget haihtuvat ainakin täällä siihen malliin, että pian voi odottaa ensimmäisiä leskenlehden kukintoja. Ennen niitä joudutaan kuitenkin tyytymään vaalimainosten hehkeisiin heteisiin. Olen poiminut muutamia muistettavia sloganeita naamakuvilla läästityn roskan keskeltä.

"Vahva arjen ymmärtäjä"
          -Heikki Arikka (kok, Varsinais-Suomi)
Hän ei ainoastaan ymmärrä arkea, mitä se sitten tarkoittaakin, vaan hän ymmärtää vieläpä vahvasti. Mutta haluaisin ehkä vieläkin kovatekoisemman kandidaatin. Olisiko tarjolla väkivahvoja arjen ymmärtäjiä?

"ASTRID NURMIVAARA = morjens"
           -Astrid Nurmivaara (r, Uusimaa)
Nurmivaara on yhtä kuin morjens. Tämä selvä. Ainakin itselleni tuli sloganista sellainen fiilinki, että morjens. Heissulivei.

"Ihmisen puolella - aina"
       -Eeva Kuuskoski (kesk, Helsinki)
Tuohan on peräti helppoa. Eeva, tiedätkös, että usein niissä kiistoissa, joita lakia säädettäessä tulee, on joitain ihmisiä joitain toisia ihmisiä vastaan. Joten aina olet ihmisen puolella. Ei järin kunnianhimoista.

"Ihmisyys on tärkein peruste päätökselle."
      -Päivi Lipponen (sd, Helsinki)
Keksittekö te nämä itse vai onko teillä kaikilla joku kuohittu mainosmies näitä miettimässä? Kiitos nyt kuitenkin tämänkin selvittämisestä, Päivi. Tukaanius on korkeintaan perifeerinen peruste päätökselle.

"Ahneus tuhoaa - oikeudenmukaisuuden puolesta"
        -Tapio Havasto (sd, Helsinki)
Ahneus tuhoaa, mutta se tuhoaa oikeudenmukaisuuden puolesta? Vai miten? Kännissäkö näitä on viskelty? Ehdokkaan ilmeestä päätellen kyllä.

"Aito muistivammainen, hyvä poliitikko."
                  -Pentti Kamberg (Muutos 2011, Varsinais-Suomi)

Kuvassa ehdokkaan pää on avattu siten, että aivot ovat näkyvissä. Aivokuoreen on läntätty laastari. En taida kommentoida enempää.

"Arvot pelissä"
               -Jouni Lehikoinen (kesk [sit.], Varsinais-Suomi)

Kirkkoherra Lehikoiselle pelin politiikkaan kelpaavat pelimerkeiksi myös arvot. Sitäkö tämä meinasi? 

"Hoitaja Arjan sydänäänet vievät myös Sinun äänesi eduskuntaan!"
              -Arja Juvonen (perus, Uusimaa)

Eipä ole kankeaa alkuunkaan. Erittäin onnistunutta... metaforan... analogian... jotain tynkää?

"Inhimillinen mutta vahva vaikuttaja"
               -Timo Latikka (kesk, Helsinki)

"TUTUSTU ja VOITA TAULU!" kuuluu mainoksen jatko.

"Haluan rakentaa maailmaa, jossa huolehditaan heikoimmasta ja suojellaan luontoa."
             -Johanna Karimäki (vihr, Uusimaa)

Kerrassaan herttaista, kyllä tuolla erottuu.

"Dynamiittia"
             -Jaana Pelkonen (kok, Helsinki)

Yllyttääkö Pelkonen terrorihyökkäykseen Eduskuntataloa vastaan? Muita mahdollisia sloganeita voisivat olla mm. "Trotyylia", "Salpietaria" ja "C-4:aa".

"Mummot ja mustikat"
               -Husein Muhammed (vihr, Helsinki)

Mut toinen ei mahtunutkaan? Mitään selitystä ei sloganille anneta. On sentään Osmo Soininvaaran blurb: hän on erikoistunut kehumaan muita ehdokkaita näiden vaalimainoksissa puolueesta riippumatta.

Lopuksi aivan erityisen maininnan ansaitsee Seppo Rinne (perus, Varsinais-Suomi). Hänen ilmaisjakelumainoksensa on kaksipuolinen, nelivärinen aanelonen, joka alkaa lupaavasti:

"Herätys! Oletko kapina tuulella?"
Rinne käyttää sulkeita kryptisenä tehokeinona:

"Jokainen (varmaan) on huomannut, miten hyvinvointiyhteiskunnasta tulee raunio. Huonompiosaisille täytyy pystyä palauttamaan heille kuuluvat oikeudet. (Nykyinen meno ei saa jatkua.)"
Puolet mainoksesta on "Perussuomalaisten antiikkipassia": värikuvia antiikkiesineistä, kuten 1800-luvun merkinantotykistä, talonpoikaisemännän avainkokasta ja talonpoikaispöydästä vuodelta 1869. Rinteen "harrastuksia" ovat mm. "sotilasarvo alikersantti", "kaupunginvaltuutettu", "eläkkeellä oleva maanviljelijä", "nykyisin maansiirto yrittäjä", "uskonto luterilaisuus" sekä "keräilijä, kuorolaulaja". Itse en pitäisi noita kaikkia harrastuksina, mutta mitäpä siitä. Ja kun kerran mainos tehdään, niin laitetaan kerralla kaikki samaan. Eduskuntaan olisi halua, mutta muistutetaanpa siitäkin, että "[k]asvatan rapuja sekä jalostan nurmikkomultaa jota voi tilata numerosta 0400 XXX XXX". 

Ilakoikaamme jalojen substantiivien (oikeudenmukaisuus, rehellisyys, työ, tekeminen, osaaminen, ihmisyys...) parissa vielä tämä viikko. Sen jälkeen palaamme siihen arkeen, jolle tulee sunnuntaina siunaantumaan taas vahvoja sekä inhimillisiä ymmärtäjiä ja osaajia. 

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Ääni ja vimma

On enää viikko siihen, kun meidän täysi-ikäisten kansalaisten olisi viimeistään valittava tarjokkaiksi ilmoittautuneiden joukosta seuraavien valtiopäivien osanottajat. Minulla ensimmäinen ongelma nousee heti puolueen valinnassa. Onko niiden joukossa yhtäkään, jolle kehtaisi äänensä sysätä?

On helpompaa äänestää vastaan kuin puolesta, ja onneksi näiden vaalien asetelmassa on vastustettavaa tarjolla. Olen päätynyt sellaiseen ajatukseen, että minun tulisi äänestää tavalla, joka vaikeuttaisi mahdollisimman paljon Perussuomalaisten valtaanpääsymahdollisuuksia. Käytän harvoin näin rumaa sanaa, mutta katson, että Perussuomalaisten valtaannousun blokkaamisessa ollaan mitä suurimmassa määrin isänmaan asialla

En voi väittää, ettenkö olisi lopen kyllästynyt ja pettynyt poliittiseen establishmenttiin. Kuluneesta vaalikaudesta luvattoman suuri osa on ollut poliitikkojen itse aiheuttamaa rähmäämistä, ällistyttävää moraalittomuuden ja kyvyttömyyden liittoa. Mutta siksikö pitäisi Perussuomalaisia äänestää? Jos minulla on migreeni, en hoida sitä ampumalla itseäni päähän.

Perussuomalaisten suosio on murheellinen ilmiö. Se kertoo ensinnäkin siitä, että poliittinen establishmentti on epäonnistunut pahemman kerran ja monella alueella. Lisäksi se kertoo - eikä tämäkään ole mikään salaisuus - että huomattava osa kansasta on lyhytnäköisiä ja alemmuudentuntoisia haihattelijoita, joiden luottamus kerran kadottuaan kiinnittyy vimmaisesti mihin tahansa pölypussin pohjalta kaivettuun karstaan. Persukannattajien kovin yleiseltä vaikuttava kiihkeys on naiivia ja herkkäuskoista. Kumma, että on yksi puolue, joka osaa ja tietää just kaiken. Ei ole sellaista itselleni tullut vielä vastaan. Persukannattajilla on korostetun idealisoitu kuva Timo Soinista. Tästä kertoo äärimmäisen vihastunut reaktio, joka seuraa välittömästi, jos Soiniin tiedotusvälineissä suhtaudutaan poliitikkona poliitikkojen joukossa. Moinen kivikalloinen varmuus kertoo edessä olevasta pettymyksestä. Mutta se ei enää auta, jos vahinko on jo tapahtunut ja pölypussinpohjat on päästetty käyttämään valtaa muihin. Ehkä Soinia puolustetaan niin raivokkaasti myös siksi, että ilman häntä mitään persupuoluetta ei olisi ja ilman häntä se lysähtäisi kasaan. Ajatuskoe: avaruusoliot sieppaavat kaikkien eduskuntapuolueiden puheenjohtajat. Mikä puolue ainoana kärsii tästä korvaamattoman vahingon?


Suoraviivaisella typerysten kosiskelullakin toki pärjää, eikä sille mitään voi. Oli rohkaisevaa kuulla radion ennakkoäänestysuutisoinnissa äänestäjiä, jotka olivat poikkeuksetta äänestäneet persuja, jotka halusivat kailottaa sen kaikille ja jotka kuulostivat audiaalisesti ja vaikuttivat ajattelunsa pohjalta rajatapauskehitysvammaisilta. Lauseiden muodostaminenkin tuntui perin vaikealta, ja selvästikään puolueet eivät ole hakoteillä tiivistäessään sanomaansa tai sen puutetta latteisiin ja älyllisesti alamittaisiin parin sanan iskulauseisiin - ne menevät läpi.

Kun kerran en halua alemmuudentuntoisten pöykeää ja omaan kuviteltuun erinomaisuuteensa lukkiutuvaa, halpahintaiseksi herravihaksi naamioituvaa asiantuntemuksen halveksintaa enkä ahdasmielistä yksilönpuristusnormitusta, jota persujen regressiivis-nationalistinen kökkötraktorikonservatismi edustaa, on äänestettävä jotakuta muuta. Seuraavassa muutamia ajatuksiani, pelkojani, ennakkoluulojani ym. muista puolueistamme, jotka olisivat tarjolla.


Keskustapuoluetta ja keskustalaisia en ole aiemminkaan juuri arvostanut, ja tämä suhtautuminen on vain vahvistunut viime vuosien aikana. Se on liian suureksi osaksi röyhkeiden turvehirviöiden liitto, ja sen paljon puhuttu kenttä on taantumuksen, ahdasmielisyyden, nurkkakuntaisuuden sekä kekkoslaisen nekrofilian keskittymä. Ainoa asia, missä se on enää kompetentti, on itsepintainen siilipuolustus ilmeisten moraalisten rimanalitusten puolustamiseksi. En ota edes kampanjamateriaalia vastaan kepulaiselta niin kauan kuin Paavo Väyrynen, kaiken keskustalaisen mädän tulehtunut avohaavainkarnaatio, elää (ja hän on pitkäikäistä sukua). Keskusta on myös suurista puolueista se, joka nähdäkseni todennäköisesti löytäisi helpoimmin yhteistä säveltä Perussuomalaisten kanssa - johtuen siitä, että Keskustan kenttä on ahdasmielisyydessään, sulkeutuneisuudessaan ja typeryydessään perussuomalaisainesta, ellei Kepulla olisi monilla luojanhylkäämillä tukialueillaan täysin uskonnollinen kannatus. Tyylipisteitä ei heru sillä, että kaikki luimistelut ja kieroilut on kielletty itsepintaisen kategorisesti. Odotan sitä poliitikoilta ja puolueilta tiettyyn rajaan asti, mutta se into, jolla rivi- ja etäkepulaiset yksityishenkilötkin ovat siinä mukana, on yksinkertaisesti moraalisesti mätää.

Kokoomus ei oikein tunnu minun ääntäni edustavan. Suhtaudun ehkä myönteisimmin siihen, että Kokoomus on ulkopoliittisesti aktiivinen ja eristäytymistä vastustava puolue, joka on sitoutunut EU:hun puolueistamme ehkä voimakkaimmin. Lisäksi Kokoomuksessa on kannatusta Suomen Nato-jäsenyydelle, jonka olisi minusta pitänyt toteutua jo kymmenen vuotta sitten - en tule äänestämään ketään, joka kategorisesti torjuu Nato-jäsenyyden. Siitäkin vain voisi kampanjoida avoimesti, mihin Kokoomuksella ei ole rohkeus nyt riittänyt. Sosiaaliselta kannalta Kokoomus ei ole yhtä houkutteleva vaihtoehto. Kuuluisa kaikkein heikoimmassa asemassa olevilta ei leikata -vakuuttelu on varsin onttoa: eihän huono-osaisen identifioiminen ja toimettomuuden valinta hänen suhteensa mitään tekemistä ole, vaan tekemättä jättämistä. En luota kokoomuslaiseen politiikkaan vanhusten- ja sairaanhoidossa, en työttömyydessä, en pienyritysten kohdalla, en opiskelijain enkä pätkätyöläisten kohdalla. Luotan siihen ison teollisuuden johtaja- ja omistajaportaan intressien kohdalla. Enkä väitä, etteikö politiikassa pitäisi olla mukana myös talous- ja liike-elämän edustajia ja etteikö pääoman investoinneista koituisi oleellista ja välttämätöntä hyvää. En vain katso, että he erityisesti edustaisivat minua. Kokoomus ei ole lopultakaan kokonaisvaltaisesti vapaan markkinatalouden kannalla eikä sen sosiaalisesti välittävä imagokaan tunnu olevan mitään muuta kuin kosmetiikkaa.

Lisäksi vaalipiirissäni on tietysti Kokoomuksen ääniharavana Ilkka Kanerva, joka käväisi mokaamassa ulkoministerin hommatkin välillä - ja saattoi siten tuoda puolueelleen jopa imagoetua siten, että hänen hyllyttämisensä toi valokeilaan Alexander Stubbin. Kanervalla on seudulla täysin käsittämätön, uskonnonomainen kannatus. Vaikka Kanerva murskaisi lekalla imeväisikäisten polvia Puutorilla, niin Kanerva-kultti hihkuisi, että siellä se Meidän Ike Vetää Linjaa. (Mainoskamaa: Ilkka Kanerva - linjanvetäjä. Ilkka Kanerva: ihminen - vaikuttaja. Perinteisesti voimakkaasti esillä turkulaisilla bussipysäkeillä ja paikallisessa päivälehdessä.) On karvas ajatus, että Kanerva voisi hyötyä äänestäni. Bonuksena mainittakoon, että Kokoomusnuoret on Vasemmistonuorten ohella ärsyttävin ja näkyvin puoluepoliittinen nuorisojärjestö.

SDP taas on AY-Keskusta, josta on hieman vähennetty röyhkeyttä ja typeryyttä. Vaikka kuinka ollaan olevinaan yleispuoluetta, niin paperimieslinjan AY-siipi on siellä turhan vahva minun makuuni. Akateemisesti koulutettujen, palvelualoilla olevien ja varsinkin pätkätyöläisten asiat ovat selvästi heikommissa kantimissa tässä puolueessa. Ja selvästikin paperimiestyypin AY-siipi on puolueelle kaikkein tärkein ja kumma kyllä myös epälojaalein: se on ensimmäisenä ollut loikkaamassa persujen kelkkaan ja sitä on Eero Heinäluoman johdolla maaniteltu innokkaimmin takaisin - ja siten SDP on jäänyt hiihtämään Soinin vetämällä ladulla. Ei järin kunniakasta. Mitä Jutta Urpilaisen paljon puhuttuun imagoon tulee, niin myönnän, että hän on yksinkertaisesti jollakin omituisella tavalla ärsyttävä - mutta ei päättäjän tarvitsekaan olla sellainen, että haluaisin hänen kanssaan kahvilaan tai kaljalle mennä. (Yhdysvalloissa ilmeisesti valitaan presidenttiäkin sen mukaan, kenen kanssa olisi mukavaa mennä grillijuhliin. Se on idioottimaista.) Demarien Eurooppa-politiikkaan ei nähtävästi voi luottaa juuri lainkaan, niin omituisia ajatuksia on tästä puolueesta tullut jo käärittyjen pakettien avaamisesta jonkin symbolisen vastuun retoriseksi lisäämiseksi. Nato-jäsenyys on kategorisesti torjuttu - ja kosmeettisesti, sillä korkeammassa demariestablishmentissa on Erkki Tuomiojan ulkopuolella paljon passiivista kaappikannatusta Nato-jäsenyydelle. Mieluummin tasa-arvopuolue pitäisi miehiin rajatun asevelvollisuuden mahdollisesti yhdistettynä johonkin laimeaan naisten puolivapaaehtoiseen leikkiin, joka nielisi vain valuuttaa tuottamatta mitään lisää puolustuskykyyn.
Luotan kyllä jossain määrin demarienkin osaamiseen. Ovat sentään ainakin joskus yrittäneet tehdä politiikkaa asioistakin, ja sitä on sentään vielä hieman heillä muistissa - ja jopa siitä voisi olla etua näinä aikoina. Ei tällä sakilla silti ole sen varmempaa reseptiä hyvinvointiin kuin noilla muillakaan, kunhan vain vaalien alla ovat löytäneet haalarinsa.

Vihreät on erikoistunut tekopyhäilyyn ja onttoon myhäilyyn. Track record hallituskaudelta on todella vakuuttava. Ydinvoimapäätös olisi ollut vähemmän nolo, jos olisi avoimesti vain myönnytty ja sanottu, että vaihdamme nyt näkemystämme seikkojen x, y ja z johdosta. Jotain kertoo, että kosmeettista mukavastustusta ja mukana roikkumista saa selitellä jatkuvasti. Toinen mukava muisto on vihreän oikeusministerin aikana läpi käytännössä yhden yrityksen painostuksesta viety yksityisyydenkavennus ja perusoikeuksien loukkaus nimeltään Lex Nokia - ja laki on vieläpä osoittautunut turhaksi. Kaiken huipuksi puolue vaihtoi oikeasti intellektuellin puheenjohtaja Tarja Cronbergin Anni Sinnemäkeen, joka ei vakuuta millään tasolla. 
Puolueen sosiaaliliberalismi nauttii kannatustani, mutta muuten linjassa on paljon arvoituksia. Joukossa on sen luokan hippihörhöjä, että moisten tukemisen mahdollisuus kaivelee todella ikävästi. Puolueen vasen laita menee jalat tukevasti ilmassa, mutta se ei yhteistä ilmakehäämme pelasta. Paljonpuhuvaa on, että puolueen piti anoa apuun jo muihin puuhiin siirtynyt Osmo Soininvaara. Se kertoo, että vakavasti otettavasta ja yli puoluerajojen arvostetusta väestä on puolueessa pulaa.

Vasemmistoliitto ei minuun vetoa. Käsittämätöntä kyllä, puolue on muuttunut vieläkin vähemmän houkuttelevaksi sen jälkeen, kun ne Neuvostoliiton romahduksesta traumatisoituneet Honecker-faniänkyrät ovat sieltä lähteneet. Paavo Arhinmäki on osoittautunut liki soinimaiseksi populistiksi, jolla ei minusta ole edellytyksiä muuhun kuin oppositiopolitiikkaan sekä rasittavien räppärien kanssa kaveeraamiseen. Minun puolestani se voisi hyvin olla hänen roolinsa demokratiassamme jatkossakin. Kyllä sellaisiakin tarvitaan, kai.

Kristillisdemokraattien äänestäminen on ymmärrettävistä syistä minulta täysin poissuljettu vaihtoehto. Hihhulihörhöjen inkvisitiopuolue, joka vetää teokraattista moralismiagendaa sosiaalipornon varjolla. Oikeasti nämä eivät välitä muista ihmisistä paskaakaan, kunhan nyt vain omaa jumalsuhdettaan hallinnoivat instrumentaalisesti muiden ihmisten kautta. Ja valitsevat kutsua moista arvopolitiikaksi.

RKP olisi ilman kielipainotusta minulle mitä sopivin puolue. Se edustaa meillä aidoimmin länsimaisen liberalismin aatetraditiota, ja sen liki institutionaalinen asema hallituspuolueena toimii myös suojavallina mahdollisia puolueen sisäisiä hörhöjä vastaan. Luotan RKP:n järkevyyteen suurin piirtein kaikilla politiikan osa-alueilla, mutta minua häiritsee se, että perimmältään tällaisen järjellisen ja houkuttelevan ryhmittymän olemassaolo redusoituu pelkkään kielieroon, ja siinä on jotakin masentavaa - masentavaa koko tämän maan kannalta. Kielipolitiikka siinä merkityksessä kuin sanaa Suomessa käytetään ei herätä minussa intohimoja - lähinnä koko "keskustelu" tympii pahemman kerran. Joka tapauksessa Varsinais-Suomessa RKP on vaaliliitossa Keskustan kanssa, joten ei tule kauppoja.

Eduskunnan ulkopuolisissa pienpuolueissa ei ole minusta ainesta. Ne ovat joko yhden asian liikkeitä, joilla ei ole mitään yleispoliittisempaa visiota mistään muusta, tai siiten ihmekoohottajien liiankin kokonaisvaltaista vouhkausta.

Koska puolueet ovat kokonaisuuksina odotetun epätyydyttäviä, on valikoitava puolueen ja henkilön yhdistelmä, joka olisi parhaiten tasapainossa omien näkemysten kanssa. Ei ole ollut helppoa. Aion silti täydellä varmuudella äänestää (ja jotain oikeata ehdokasta enkä esim. Pontius Pilatusta tai Hessu Hopoa): jos en löydäkään ehdokasta, joka tulisi edes ideaalin likinäköetäisyydelle, olisi äänestämättä jättäminen etu sille, joka edustaa kanssani täysin vastakkaista ajattelun suuntaa ja joka vaivautuu äänestämään. Ja ehkä on vain tervellistä ollakin tiettyyn rajaan saakka epävarma. Horjumaton varmuus ja usko jonkin puolueen ja ehokkaan absoluuttiseen paremmuuteen on nimittäin näyttänyt varsin rumalta.

Annan itse yhden vaalilupauksen, jonka tulen pitämään. En aio noudattaa ajatusta "kansa on puhunut, pulinat pois". Yleensä juuri se "kansa" tai sen viittaan verhoutuva segmentti hoitaa juurikin sen pulinan, jota ei sitten saisi kommentoida tai arvioida. Ajatus, jonka mukaan enemmistö (jota tällaisissa hulluissa fantasioissa tyypillisesti edustaa yksi puolue) päättää tendenssimäisen mökellyksen jälkeen ihan joka asiasta, on hirvittävä ajatus ja vieras modernille länsimaiselle demokratialle. Ns. elitismiä, joka käsittää populismimerkityksessään tyypillisesti kaikenmoisen pluralismin, ajattelukyvyn ja erikoisasiantuntemuksen, kelpaa kyllä parjata, mutta jos se heitettäisiin menemään, oltaisiin pian itkien ruikuttamassa sitä takaisin, kun ei mistään muuten mitään tulisi. Kiukkuisen, tietämättömän ja jäsentymättömän arkikokemuksen perusteella ei valtioasioissa pitkälle pötkitä. Muuten sellaista kananlentoa olisi huvittavaakin katsella, mutta kananlentoon voi ikävä kyllä päätyä retoris-analoginen jumbojetti, jossa on matkustajia. Kyllä kansa luulee tietävänsä!

Ja nyt, suonette anteeksi, minulla olisi ehdokas etsittävänä, eikä aikaa ole liikaa. 

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Levyhylly: Bach: Brandenburgilaiset konsertot

Mainitsin äskettäin pitäväni Bachia toisinaan pitkästyttävänä ja epäinspirationaalisena. Näin ei kuitenkaan ole laita nyt käsittelyyn tulevien teosten kohdalla. Bachin Brandenburgilaiset konsertot ovat koko inhimillisen kulttuurin suurimpia tuotoksia, ja ne kuuluvat vailla epäilyksen häivää Michelangelon Pietàn, Versailles'n palatsin ja Cervantesin Don Quijoten rinnalle kulttuurisessa kaanonissamme.


Italialaisesta konserttotyylistä ja ranskalaisesta alkusoittoformaatista innostunut Bach omisti kuuden konserton sarjan Brandenburgin maakreiville eli vaaliruhtinaalle, joka oli sellaisen tilannut. On kuitenkin ilmeistä, että Bach oli säveltänyt näitä teoksia "varastoon" useamman vuoden ajan jo ennen kuin hänellä mitään tilausta Brandenburgin hovista olikaan. Kuudes ja ensimmäinen konsertto ovat sarjan varhaisimmat sävellykset, ja ne poikkeavat huomattavasti esim. viidennestä konsertosta, joka on sarjan omaperäisin ja vaikuttavin. Kuusikko muodostaa melko tyhjentävän selvityksen siitä, mitä eri soittimilla ja niiden kokoonpanoilla voi barokkityylin puitteissa tehdä. Jokainen konsertto on sävelletty erilaiselle soitinkokoonpanolle, ja lopputuloksena on lumoavan runsas värien ja vivahteiden kirjo, jota on mahdoton pusertaa kuiviin.
Fredrik Vilhelm I (1688-1740), päätoiminen Preussin kuningas, sivutoiminen Brandenburgin vaaliruhtinas järjestysluvulla II. Ei ole tiedossa, paljonko aikaa häneltä jäi musiikille, sillä hän oli kiireinen mies, joka sai olla jälleenasuttamassa Itä-Preussia, teloittamassa poikansa (sittemmin Fredrik Suuri) luutnanttirakastajia ja pitämässä armeijaa jatkuvasti liikekannalla aloittamatta yhtäkään sotaa. Hän oli kuuluisa halustaan hankkia kaikin keinoin - vaikka uhkailemalla, sieppauksin ja risteyttämällä pitkiä miehiä ja naisia keskenään - itselleen Euroopan pisimmistä miehistä koostuvan erikoisjalkaväkirykmentin ja tavastaan säilyttää valtion budjetin ylijäämää käteisenä asumuksensa kellarissa.
Vaikka konsertot eivät olekaan aikajärjestyksessä, tuntuvat ne silti etenevän melko loogisesti. Ensimmäisessä tarjoillaan maistiaisia nerokkaasta puhallininstrumenttien käytöstä: käyrätorvet tuovat mukaan railakasta jahtihenkeä, ja oboet sekä fagotti saavat kuulijan janoamaan lisää. 
Toista konserttoa (ja sarjan ensimmäistä todella yltiökuolematonta mestariteosta) hallitsee riemukas trumpetti, joka tosin saa hellässä keskiosassa ansaitun tauon. 
Kolmas konsertto nostaa framille jousi-instrumentit. Viulujen, alttoviulujen ja sellojen ryhmä sukeltaa taas aivan uuteen äänimaailmaan, jonka säveltäjä luo käsittämättömällä varmuudella ja jonka todistaminen on itsessään kunnia.
Neljännessä konsertossa viulu on ylitse muiden - siinä määrin, että teos melkein kävisi viulukonsertosta, ellei nokkahuilupari tasottaisi tilannetta teoksen sydämeksi muodostuvassa hitaassa osassa.
Vaikka koko Bachin muu (erittäin mittava) tuotanto olisi kadonnut, pääsisi hän silti suurin piirtein nykyiselle paikalleen musiikin historiassa pelkän Brandenburgilainen konsertto nro 5:n voimin. Se on itsenäisenä teoksena ylivertainen inhimillinen saavutus, jota kelpaa pitää koko barokkiajan huipentumana millä tahansa osa-alueella. Se on tekninen, taiteellinen ja inhimillinen riemuvoitto, ja on etuoikeus saada elää maailmassa, jossa se on olemassa. Kuten ehkä tulin vihjaisseeksi, rakastan tätä nimenomaista konserttoa syvästi. 
Kuudes konsertto on sisäänpäinkääntynyt, tutkiskeleva ja tiivis teos, johon ei ole otettu mukaan yhtäkään viulua - hyvin omaperäinen ratkaisu, joka korostaa alttoviulujen roolia. Se toimii, koska Bach saa ihan hiton kaiken toimimaan. 
Vähäisempi jannu olisi sanout moisen jälkeen, että taisivat olla meikäläisen säveltelemiset tässä. Vaan ei Bach, kunhan lähetti hakemaan lisää paperia ja mustetta. 


Omistan neljä levytystä Brandenburgilaisista konsertoista. Ne edustavat mukavasti hieman erilaisia tyylejä ja esitystraditioita, joten niistä saadaan kelpo vertailua. Koska en ajattele lukijoiden mukavuutta, käsittelen ne kaikki nyt kerralla. Muutamien kokoelmien täytteenä on muitakin Bachin teoksia, ja kommentoin niitäkin ohessa.


Bach: Brandenburgilaiset konsertot; Orkesterisarja nro 2 B-molli BWV 1067; Konsertto viululle ja oboelle D-molli BWV 1060. I Musici. Eloquence (Philips), äänitetty 1961-1965. Kaksi CD:tä erikseen.



Tämä ties kuinka mones uudelleenjulkaisu samoista äänityksistä on arvioni mukaan sangen hyvä valinta, koska se on erittäin halpa ja erittäin tasokas. I Musicin 60-luvun esitykset kuulostavat niin luontevilta, että ne upottavat kuuntelijan jonkinlaiseen autuaaseen vaihtoehdottomuuteen: juuri näin tämän pitää mennä. Sikäli kuin minä pystyn arvioimaan, on soitto teknisesti moitteetonta, mutta ennen kaikkea se on selkeää ja kuulasta kuulostamatta millään muotoa yksinäiseltä, autiolta tai vaisulta. Tempot ovat erittäin vakuuttavia: suotta ei ryhdytä hidastelemaan. Monimutkaisuus ja vaikeus tuntuu vain kannustavan muusikkoja, ja kaikki vaikeudet voitetaan riemukkaasti. Vaikutelma on vaivaton ja aidosti ilahduttava. Viides konsertto onnistuu erityisen hyvin, sillä cembalo on onnistuttu tuomaan luontevaksi, aidon musiikilliseksi (sen sijaan, että se kuulostaisi ompelukoneelta) ja saumattomaksi osaksi kokoonpanoa, mikä ei ikävä kyllä onnistu läheskään aina. Äänitykset ovat toki noin puolen vuosisadan takaa, mutta minulla ei ole äänen laadustakaan valitettavaa. Jos kohta toisinaan ääni onkin hieman ohut, kompensoi esitysten vakuuttavuus ja taituruus moiset pikku puutteet. Ylimääräiset teokset ovat linjan mukaisesti erinomaisia: oboekonsertto ei juuri parempaa esitystä kaipaakaan, ja toinen orkesterisarja ei jätä toivomisen varaa sekään: vaikka minusta sen alkusoitto onkin aina omituisen masentava ja ylipitkä, ovat sitä seuraavat lyhyet tanssimaiset osat pelastus - päätöksenä on erinomainen ja jopa jännittävä esitys matkapuhelimen soittoäänenä useimmille tutusta Badineriesta

Tämä on kokonaisuutena oman kokoelmani suosikkilevytys konserttosarjasta. Miinuksena on mainittava, että teosten ja äänityksen dokumentaatio on tässä erityishalvassa budjettiversiossa täysin olematon. En tunne asiaa varmuudella, mutta käsittääkseni I Musici on italialainen barokkikokoonpano, joka ainakin suosii periodi-instrumentteja. Ja kuten olen jo aiemmin maininnut, on minusta turhaa vaatia periodi-instrumenttien käyttöä jonkin omituisen "autenttisuuden" vuoksi. Mainitsen huonona esimerkkinä Rinaldo Alessandrinin johtaman uudemman levytyksen konserttosarjasta. Sitä tiettävästi ylistettiin kovasti, ja kaverini lainasi sen minulle. En juuri välittänyt kuunnella Rinaldinin periodi-instrumenttikamppailua. Puhallinsoittajat selviävät antiikkisilla instrumenteillaan perin huonosti teosten haasteista. Jos Bachilla ei ollut moderneja, luotettavia instrumentteja käytössään, oli se hänen murheensa ja vahinkonsa, eikä meillä ole syytä uhrata nautintoa sille, että pyrkisimme ideaalin sijasta "historiallisesti informoituun" rakeisuuteen ja epävireisyyteen. I Musici ainakin soittaa epäilyttävän hyvin käyttääkseen vain ja ainoastaan periodi-instrumentteja. Mutta koska en ole periodipuristi, on sillä minulle perin vähän merkitystä. Pragmaattiselta ja kuulijan nautinnon kannalta I Musicin esitykset onnistuvat erinomaisesti.

Bach: Brandenburgilaiset konsertot; Alkusoitto nro 3 D-duuri BWV 1068. Berliner Philharmoniker, Herbert von Karajan. Deutsche Grammophon, äänitetty St. Moritzissa ja Berliinin Jesus-Kristus-Kirchessä 1964-65. Kaksi CD:tä erikseen.


Herbert von Karajan (1908-1989) oli eittämättä 1900-luvun suurimpia kapellimestareita, mutta häntä ei tunneta barokkiohjelmistosta. Hankin tämän levytyksen uteliaisuudesta. Se on historiallisesti informoidun esitystavan vastakohta: konsertot esitetään valtavan, modernin sinfoniaorkesterin voimin. Esitykset ovat kauniita ja yllättäviä, mutta hieman epätyydyttäviä. Karajan ei pitkitä tempoja: yllättävää kyllä, hän onnistuu raskaammalla orkesterilla esittämään konsertot lähes täsmälleen samassa ajassa kuin I Musici, joskus jopa muutamaa henkäystä nopeammin. Ainoastaan ensimmäinen konsertto on liki puolituntisena huomattavasti pidempi, mutta tämä johtuu siitä, että päätösosaan on otettu mukaan kaksi trio-osuutta. Kapellimestari tekee selvästi parhaansa ja suoriutuu urakasta notkeammin kuin voisi odottaa. Orkesterisointi ei tarjoa yllätyksiä tämän perfektionistin ja hänen äärimmilleen harjoitettujen soittajiensa esityksissä: ääni on rehevä, syvä ja hehkuvan kaunis. Äänitys ei ehkä ole hifistien mieleen, mutta minulle se on aivan riittävän laadukas. 

Ongelmaksi muotoutuu vaikutelman raskaus, jota Karajanin yllättävänkin ripeä johtaminen ei kykene pyyhkimään pois. Esityksissä on yksinkertaisesti jotakin epäidiomaattista. Kuuntelukokemus on eittämättä mielenkiintoinen, mutta ei varsinaisesti virkistävä. Paikoitellen muhkea orkesterisointi saa uskomaan tämän esitystavan paremmuuteen, mutta vain hetkeksi. Paikoitellen saavutetaan yllättävänkin hienostunutta läpikuultavuutta, mutta esityksissä ei juuri kuulu riemukkuutta, jota muutamat konsertoista kaipaisivat. Kokoelman kohokohdaksi nousee ylimääräisnumerona tarjotun Alkusoitto nro 3:n eli orkesterisarjan kuuluisa Air, joka tekee kaikesta kuluneisuudestaankin huolimatta jalon säväyksen raukean arvokkaasti ja meditatiivisesti, mutta silti johdonmukaisesti esitettynä. Kokonaisuutena tämä kahden erillisen levyn julkaisu on hyvin mielenkiintoinen ja paikoin houkuttelevakin ison mittakaavan tulkinta Brandenburgilaisista konsertoista, jotka kuitenkin tuntuvat vaativan intiimimpää kokoonpanoa päästäkseen parhaisiin tuloksiin.

Bach: Brandenburgilaiset konsertot. Concentus Musicus Wien, Nikolaus Harnoncourt. Teldec, äänitetty Wienissä huhtikuussa 1964. Kaksi CD:tä yhteispakkauksessa.


Nikolaus Harnoncourt eli Kreivi Nikolaus de la Fontaine und d'Harnoncourt-Unverzagt (s. 1929) on historiallisesti informoidun esitystavan pioneeri, jolla on laaja repertoaari. Tämä levytys on kahden edellä esitellyn tapaan 1960-luvulta, jolloin tällainen lähestymistapa oli lyömässä itsensä läpi. Tempot ovat pitkälti yhtenevät I Musicin kanssa, ja soittajat ovat erinomaisia (Harnoncourtia itseään kuulemme sellon varressa). Toisen konserton avausosa kuulostaa kuitenkin ikävän vaisulta, ja se soitetaan minun makuuni turhan hitaasti. Trumpetin virkaa tekevä clarion vaappuu välillä hieman epämiellyttävästi, ja muutenkin energiaa kaivattaisiin useampaankin esitykseen lisää. Kuudenteen konserttoon ripeät tempot tuovat kiitettävää jännitystä. Selkeys on esimerkillistä, jokainen instrumentti kuuluu kirkkaasti ilman, että kokonaisuus siitä järkkyisi. Hifisti todennäköisesti valittaisi (taas kerran) äänityksen ohuudesta ja lievästä metallisuudesta, mutta minulle suurin ongelma tämän levytyksen kohdalla on pikemminkin muutamien esitysten suhteellinen vaisuus. Musisoinnin laatua ei silti käy kiistäminen. Vaihtelevan miellyttävä levytys, joka pohjaa vakaaseen asiantuntemukseen. Erinomaiset kirjalliset merkinnät. On hieman kitsasta olla tarjoamatta mitään konserttojen lisäksi, kun kyseessä ei kuitenkaan ole mikään halpislevy: nyt toisella CD:llä on vain runsaat 48 minuuttia musiikkia.


Bach: Brandenburgilaiset konsertot; Konsertto kahdelle nokkahuilulle, cembalolle, jousille ja basso continuolle F-duuri BWV 1057. Kölnin kamariorkesteri, Helmut Müller-Brühl. Naxos, äänitetty Deutschland Radion studiolla Kölnissä maalis-huhtikuussa 1999, Konsertto F-duuri BWV 1057 heinäkuussa 1995. Kaksi CD:tä erikseen.

Tämä Naxoksen levypari on tuorein hallussani olevista Brandenburg-tulkinnoista. Se erottuu muista nopeudellaan, ja erottuu vieläpä edukseen. On hyvin virkistävää kuulla, kuinka tarkoituksenmukaiselta konsertto nro 2 kuulostaa kymmenminuuttisena (vrt. Harnoncourt liki 14 min, I Musici 13 min, Karajan 12 ½ min). Juuri toinen konsertto - kuudennen ohella - on tämän kokoelman kohokohta. Trumpetisti Jürgen Schuster tekee kunnioitusta herättävän suorituksen, ja tämä Brandenburg-2 on toistaiseksi ylittämätön suosikkini. Numero kuusi on myös kiistattoman mahtava esitys, samoin kolmonen, joka on tempossaan lähes hengästyttävä, mutta riemukas ja täydellisen tyydyttävä. Viides konsertto on ongelmallinen. Ripeä tempo saa cembalon kuulostamaan enemmän koneelta kuin virtuoosiselta, ja ompelukonevaikutelma on hyvin vahva, joskin epämusikaalisuuteen ei koskaan sentään rojahdeta. Ylimääräinen konsertto on äänitetty joitakin vuosia aiemmin ja se kuulostaa hieman rutinoituneelta. Kokonaisuutena tämä on erittäin hyvä CD-kaksikko.


Jos pitää asettaa subjektiiviseen paremmuusjärjestykseen, niin ykköseksi asettaisin I Musicin perinpohjaisen luonnollisen ja riemuisan tulkinnan, kakkoseksi kölniläisten rivakan esityksen, kolmanneksi Harnoncourtin hillityn ja hallitun kokonaisuuden ja neljänneksi - eikä se ole huono sekään - Karajanin mielenkiintoisen ison orkesterin version.