lauantai 28. toukokuuta 2011

Kansallissymboliarvostelu: Britannia

Kansallissymbolikiertue palaa Länsi-Eurooppaan, missä vastaan tulee Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistynyt kuningaskunta. Olen valinnut aakkostaa sen nimellä Britannia, koska 1) Iso-Britannia on nimenä typerä, sillä sen toisen vähänkään kookkaamman saman saariston saaren nimi on Irlanti; 2) sitä nimeä tästä valtiosta käytetään meillä aivan virallisissakin yhteyksissä; 3) myös britit itse käyttävät sitä tässä merkityksessä aina pääministeritasoa myöten; 4) Yhdistynyt kuningaskunta kuulostaa suomeksi omituiselta; 5) näin pääsen arvostelemaan itse valtion symbolit ennen sen muodostavien maiden (Englanti, Skotlanti, Wales, Pohjois-Irlanti) symboleita.

(Tähän väliin pieni ärsytyshuomautus: Englanti ei ole sana, jota voidaan käyttää Britannian asemesta. Suomessa jopa sivistyneet ihmiset puhuvat toistuvasti potaskaa tämän asian tiimoilta. Ei esimerkiksi ole tavatonta, että ammattimainen historiantutkija puhuu toisen maailmansodan kontekstissa "Englannin sodanjulistuksesta", missä ei ole järjen hiventä. Englanti ei ollut toisen maailmansodan aikaan [eikä ole vieläkään] valtio, joten se ei kykene julistamaan sotaa kenellekään. Yhtä järjellistä olisi väittää, että Kalifornia julisti sodan Japanille vuonna 1941. Ennen kaikkea Englannin mainitseminen siinä, missä kuuluisi mainita Britannia, on loukkaus kaikkia skotlantilaisia, walesiläisiä ja pohjoisirlantilaisia kohtaan. Ja Elisabet II ei muuten ole "Englannin kuningatar", vaan Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistyneen kuningaskunnan kuningatar. Titteliä "Englannin kuningas/kuningatar" sen paremmin kuin "Skotlannin kuningas/kuningatar" ei ole ollut olemassa sitten vuoden 1707.)
Mainitsinko olevani myös Antiguan ja Barbudan, Australian, Bahaman, Barbadoksen, Belizen, Grenadan, Jamaikan, Kanadan, Papua-Uuden-Guinean, Saint Kittsin ja Nevisin, Saint Lucian, Saint Vincentin ja Grenadiinien, Salomonsaarten, Tuvalun ja Uuden-Seelannin kuningatar? Kuinka monen valtion valtionpäämies Te taas olettekaan, hyvä lukija?
Kun tämä on tullut selväksi, voimme jatkaa.
Union Jack on helpoimmin tunnistettavia ja vaikuttavimpia lippuja. Tämä on erikoista, sillä se on muotoiltu yksinkertaisesti lätkimällä aiempia lippuja valikoivasti päällekkäin. Kannattaa huomioida, että tämä lippu on mahdollista vetää salkoon myös väärin päin, sillä Pyhän Patrickin risti (punainen vinoristi) ei noudata symmetriaa.Yllä oleva lippu on oikein päin (tanko on tällaisessa esityksessä aina vasemmalla): tällöin tangon puolen punaisen vinoristin molemmat ohuet punaiset raidat ovat valkoisen vinoristin raitojen alemmassa puolikkaassa. Valkoisen tulee siis vinoristissä olla aina punaisen jälkeen myötäpäivään liikuttaessa. Britit itsekin liehuttavat lippuaan salossa väärin päin, jos tee on jäänyt väliin, joten ei kannata stressata asiasta kohtuuttomasti.
Lyhyt katsaus siihen, miten nykyinen lippu on syntynyt.

Vuonna 1603 Englannin ja Skotlannin kuningaskunnat muodostivat personaaliunionin, kun Skotlannin Jaakko VI kruunattiin Englannin kuninkaaksi (järjestysluvulla I). Jaakko VI & I määräsi 1606 personaaliunionin laivoille uuden lipun. 
Skotlanti
Englanti

Unionin lippu 1606-1707; Ison-Britannian kuningaskunnan lippu 1707-1801
Vuonna 1801 Irlanti otettiin virallisesti mukaan, jolloin Yrjö III sai Irlannin kuninkaan tittelin ja valtion nimi muuttui Ison-Britannian ja Irlannin kuningaskunnaksi (vuoteen 1922). Irlannin symboliksi valittiin Pyhän Patrickin punainen vinoristi, joka lisättiin Skotlannin Pyhän Andreaan ristin päälle ohennettuna ja epäsymmetrisesti - mahdollisesti siksi, ettei se dominoisi sommitelmaa liikaa.
Pyhän Patrickin risti (ei koskaan käytetty kovin yleisesti Irlannin symbolina)
Se historiasta. Union Jack on nykymuodossaan iskevä lippu, joka tuntuu syöksyvän silmille. Sen väriyhdistelmä on tehokas ja sommittelu mahtipontinen. Se on erinomainen lippu, joka ei kuitenkaan saavuta aivan korkeinta huippua, koska se on niin ilmeisen dominoiva ja varastaa herkästi show'n. Epäsymmetrisyydessäkin on jotakin hieman häiritsevää. Silti kovaluokkainen esitys. Arvosana: 9
Voi munuaishyytelö, mikä järjetön sekasotku. Yhdistyneen kuningaskunnan kuninkaallinen vaakuna eli kuningatar Elisabet II:n virallinen vaakuna on hulluutta. Kuinka monta kissaeläintä tunnus nyt voi ylipäänsä tarvita? Tässä on yhdeksän. Hengissä laskettuna se on 81. Jotain rajaa. Ja yksisarvinen. Yksisarvinen! Kruunun päällä kyykistelevä leijonanpentu - mikään tässä vaakunassa ei ole järjellistä eikä tyylikästä. Se on kuin mielenvikaisen posliinitaiteilijan sairas projekti, jonka tämän ystävät tulkitsevat avunhuudoksi. Jo ennestään sekava nelikenttäkilpi hukkuu käsittämättömien krumeluurien joukkoon. Sukkanauharitarikunnan sinisessä käädyssä seisoo "Honi soit qui mal y pense". Se on vanhahkoa ranskaa ja merkitsee jotakuinkin "Häpeä sille, joka pahaa (tästä) ajattelee". Monarkin motto taas kuuluu "Dieu et mon droit" (ransk. Jumala ja oikeuteni). Tässä vaakunassa ei ole järjen hiventä, se on vain yletön ja naurettava. Mutta siinä on sentään kilpi ja monenmoista katsottavaa. (Bonustietoa: Skotlannissa käytetään erilaista versiota tästä vaakunasta, ja melkein kaikilla kuninkaallisen perheen jäsenillä on omansa, ja ne ovat kaikki aika karseita.) Arvosana: 6

God Save the Queen on maailman tunnetuimpia sävelmiä, eikä vain kansallislaulujen sarjassa. Tässä versiossa kuullaan kolme säkeistöä, joista yleensä vain ensimmäinen ja viimeinen lauletaan. Keskimmäisen säkeistön sanat ovat kuitenkin melko hulvattomat ja sellaisina kuulemisen arvoiset. Kuningattarella riittää vihollisia Jumalan härnättäväksi asti. Säe Frustrate their knavish tricks, joka on aivan hillitön, kuului Yrjö V:n (vallassa 1910-1936) aikaan saakka Frustrate their popish tricks. Se muunnettiin nykyiseen muotoon kuninkaan aloitteesta, sillä paavillisten juonittelujen maininta ei ehkä rakenna kansallista sopua uskonnollisten rajojen yli. (Onnekasta muuten, että englannin kielessä sanoissa kuningas ja kuningatar on yhtä monta tavua.)
En ole erityisen ihastunut sanoihin (joiden alkuperä, samoin kuin sävelen, on epävarma). Niissä hehkutetaan makuuni hieman liian alamaisesti monarkin mahtavuutta. Harvoin lauletussa toisessa säkeistössä sentään kehdataan pyytää Herralta armoa myös kansalaisille. Sävelmä on kuitenkin mahtava, arvokas, ylevä ja erittäin laulettava erinomaisen virren tapaan (erinomaiset virret ovat harvinaisia, mutta sitäkin ilahduttavampia kohdalle sattuessaan). Hienoa työtä. Arvosana: 10

Britannian loppuarvosana on kunnioitettavat 8,3. 

maanantai 23. toukokuuta 2011

Ravintola(tuomio)päivä!

Onnittelut vain, Harold Camping, sinä naurettava, kusinen, kuivettunut vanha kaliforniankondori, onnistuit sitten luikertelemaan maailmankuuluksi kiskomalla kurttuisesta pyllystäsi tuomiopäivän laskelmat, sinä naurettavan yli-ikäinen, typerä, seniili, arvoton huijari. Kiitos hienosta ja absoluuttisen varmasta laskelmastasi, joka kusi pahemmin kuin aivojesi muistikeskus helatorstaina. Ja kaikki te paska-aivot, jotka myitte omaisuutenne ja pilasitte elämänne mokoman ikälopun ääliön takia: onneksi olkoon myös teille! Ansaitsitte tulla huijatuiksi, koska OLETTE IHAN LIIAN TYHMIÄ. Toivon, että saatte kuulla tästä loppuelämänne. Ja varsinkin Harold Campingia ei pidä ikinä jättää rauhaan. Hän on moraaliton paska ja ansaitsee pilkanteot, ajojahdit ja halveksinnan vaikka kuolinpäivänään. Hä hä HÄÄ, PASKAHOUSU maailmanloppuhörhö!!! ÄhhähähäääÄ!!!
Harold Egbert Camping. Ruma kuin itse saatana. Tyhmä kuin syntymässä vaille happea jäänyt päästäinen ripulin kourissa. Käsityskyvyn ylittävä inhimillinen persläpi. Lokaan Harold Camping ja kaikki mikä hänelle on tärkeää ja arvokasta! Ja kyllä, olen humalassa kirjoittaessani tätä. OLEN HUMALASSA JA PÄIVÄMÄÄRÄ ON 23.5.2011, joten HAISTAKAA ISO OPOSSUMINJÄTÖS, Camping ja kaikki, jotka sinuun uskoivat, mukaan lukien te typerät vietnamilaiset idiootit, jotka saitte taas vaihteeksi kommunistidiktatuurin turvallisuusjoukoilta selkäänne. Ne mulkerot eivät olisi saaneet hakata teitä, mutta olette silti ihan helvetin idioottimaisia tumpeloita.
Winston Churchilliä mukaillen: olen ehkä humalassa, mutta aamulla (ma, 23.5.2011) olen jälleen selvä. Aamulla (ma, 23.5.2011), Harold Camping on yhä ruma ja typerä huijari-idiootti ja kaikki häneen uskoneet ovat loppuelämänsä ääliöitä ja ABSOLUUTTISEN LEGITIIMEJÄ pilkan kohteita. Olen joka tapauksessa käyttänyt tähänastisen elämäni paremmin kuin yksikään näistä vähäjärkisistä pikku kirpuista maailmamme rehevässä turkissa - en ole tuhlannut aikaani vetämällä hatusta hörönlörölaskelmia ja yhdistämällä niitä sattumanvaraisesti juutalaisten kansalliseepokseen ja sen jatko-osaan. OLEN PAREMPI KUIN NÄMÄ ÄÄLIÖT! Ei niin, että se vaatisi yhtään yritystä, mutta SILTI!
Päivi Räsänen on parempi kuin Harold Camping. Paitsi... mitä jos Päksä tekisi saman? Halusin vain tuoda näkökulman esille/herättää keskustelua/no, halusin jonkin horjuvan keskustelukulttuurisen legitimiteetin varjolla suoltaa hirveätä paskaa julkisuuteen, mutta et ole itekään täydellinen, niin.
Kaikki muut olivat oikeassa ja tämä joukko naurettavia pösilöitä typerän paskiaisjohtajansa johdolla olivat väärässä! Se ansaitsee eloonjäämisjuhlan. Käyttäkäämme Campingin typerä profetia hyväksemme: tästä lähtien eläkäämme parempina ihmisinä, tehkäämme ajastamme maan päällä parempi, arvokkaampi ja kauniimpi. Voimme aloittaa pilkkaamalla täysin säälittä kaikkia vastaavia hulluja. Se olkoon osoitus halustamme elää, vaikka sitten epätäydellisinä syntisinä, iloisina olemassaolostamme ja siitä, että omistamme itsemme. Lisäksi kaikki tämän maailman haroldcampingit ovat niin vastenmielisiä lurjakkeita, että on yleismaailmllinen velvollisuus pilkata heitä hautaan asti ja sen ylikin. Miksi tyhjyydellä ja huijauksella maailmanmaineeseen hankkiutunut luikero muka pitäisi ikinä päästää rauhaan? Miksi hänen seurakuntansa muka pitäisi päästää rauhaan? Pilkatkaa ja rienatkaa heitä, te tervejärkisemmät, nyt on riemun raikkahin aika! Hetken kestää elämä ja nos habebit humus.

Koska olen euforisessa tilassa pelkästä olemassaolostani ja ilostani siitä, että minulla on mahdollisuus ilkkua vanhaa huuhkajaa, joka heitti koko elämänsä hukkaan etsimällä Raamatusta jotain, mitä siellä ei ole, liitän tähän tuomiopäivämusiikkia: Halleluja-kuoro Georg Friedrich Händelin Messias-oratoriosta. Vaikka se nykyään esitetään usein iloisena teoksena, sävelsi Händel sen vaikuttuneena Johanneksen ilmestyksen (lukekaa: paras trippi Dodekanesian historiassa) huuruisista apokalypsinäyistä. Hän väitti tätä säveltäessä nähneensä Jumalan kasvot tai jotain sen tapaista. Ei paha. Tätä nimenomaista näkyä en käy kiistämään, sillä Händel oli melko kovan tason tekijä. Ko. kappaleen esittää meille Mormonien tabernaakkelikuoro, paras asia, joka konsanaan on alkunsa Campingin veroisesta (joskin marginaalisesti ovelammasta) uskonnollisesta huijarista saanut. And He shall reign forever and ever!

Ja sitten hengen ravinnosta konkreettiseen ruokaan. Viikonloppuna kaikki maailma ei odottanut bullshit-ylöstempausta, vaan eräät päättivät ärsyttää minua muilla, paljon triviaalimmilla tavoilla. Kun launantaina Campingin paskasyötin nielleet kääpäaivot pelkäsivät typerien sielujensa edestä, järjestivät raivostuttavat suomalaiset hipsterit ravintolapäivän. Tuomiopäivän sakki vie kirkkaan ykkössijan, mutta ärsytystasossa sissiravintoloitsijat saavat vähintäänkin kunniamaininnan. Illan pääuutisissä Matti Rönkä yritti peitellä voisin olla nytkin kirjoittamassa uutta dekkaria -närkästystään kertoessaan tästä Feisbuuuuuukista alkunsa saaneesta juonesta hävittää länsimainen sivilisaatio tai jotain sen tapaista.

(Välihuomautus: Facebook ei äänny pitkän suomalaisen /u/-foneemin kera. Paitsi jos olet umpipaska ääliö ja pahempi kuin kuusi Harold Campingin ripulipökälettä. Silloin ääntyy. Ai niin, kun nyt ollaan asian reunalla, niin hyvä Yleisradio: Kreikan nykyisen pääministerin etunimi ei ole Tsoots ja jokaisen, joka väittää, että on, pitäisi saada sieraimensa täyteen öljyistä mäyränkarvaa. Kiitos.)
Jos tämän miehen etunimi on mielestäsi Tsoots, sinun ei pidä työskennellä uutistenlukijana ikinä. Sinun pitäisi jäädä kotiin ja pysyä siellä ja lopettaa yhteydenpito kaikkiin muihin ihmisiin. Ja eläimiin. Ja lopettaa syöminen ja juominen. Ja hengittäminen.
Niin, ravintolapäivä. Kyse on ei enempää eikä vähempää kuin tästä. Helvettiin tämä typerä idea. Jokainen saa pitää halutessaan piknikin, mutta tämä nyt vain on ihan perseestä ja syvältä sieltä. Ei niinkään idea kuin kaikki, jotka uutisjutun mukaan ovat siinä mukana. Tapaus 1: ironisella hatulla ja ironisilla aurinkolaseilla todelliselta maailmalta itsensä suojaava hipsteri, joka minun puolestani saisi jäädä nimeämättä, katsoo, että on "tervettä kansalaistottelemattomuutta" maksaa korissa kerrostalon julkisivua alas hiissattavista leivistä "ravintolasta", joka on silleen niinku ravintola paitsi et ei oo. Jee kansalaistottelemattomuus vuhuu! Asetutaan kaikki tiätsä silleen niinku järjestelmää vastaan niinku rohkeesti tilaamalla jonkun hikisen hepun epäsiististä keittiöstä paahtopaisti- ja kasvissämpylöitä. IHAN HELVETIN RADIKAALIA! Järjestelmä alas! Ja sit sil kokilla on ironinen nuorisoparta myös! 

Koska maailmassa ei oikeasti tapahtunut yhtään_vitun_mitään lauantaina 21.5.2011 (Go Camping & Co.!), niin illan pääuutislähetys päättää pistäytyä vielä toisessakin radikaalin ravintolapäivän... jossain jutussa. Saamme nerokkuudessaan häkellyttävän pysäyttäviä lausuntoja.

"Ihmisillä on sellainen olo, että Suomen ruokakulttuuri voisi olla paljon avoimempaa ja sallivampaa."
Öh? Mitä sallivuuteen tulee, niin minä olen monessa mielessä markiisi de Saden ja Mahatma Gandhin epäpyhä Frankenstein-tyyppinen risteytys. Nautin suuresti useista ns. etnisistä ruoista, ja minusta on se ja sama, onko maksalaatikossa rusinoita tai ei. Syön mieluusti nilviäisiä, sammakkoeläimiä ja suomuttomia vedeneläviä. Vaatimuksiini kuitenkin kuuluu se, etten voi pitää todennäköisenä sairastumistani annoksesta, josta maksan jotakin - ja tähän liittyen se, ettei sitä valmista tyyppi, joka on työaikana elintarvikkeita käsitellessään sen näköinen kuin kukaan näistä hepuista tähän uutisjuttuun liittyvässä videossa. Kyse on puhtaasti hygieniasta, turvallisuudesta, juridisesta vastuusta ja itsesäilytysvaistosta. Ja ärsytyksestä.
"Täällä voisi olla paljon hauskempaa, jos ei aina jouduttaisi olemaan lupien ja säädösten takana."
OK! Helsinkiläinen hipsteri kannattaa paikallista sopimista ja vastustaa minimipalkkaa yms.! Näinpä tämänkin päivän. Saakeli, feikatkaa vatsatauti. Sormet kurkkuun ja oksennusta vaikka pussiin näytteeksi. Kunhan tulee haasteita ja nämä joutuvat kärsimään.

Ensi kerralla koetan kirjoitella selvänä. Vilpittömät anteeksipyyntöni. 

perjantai 20. toukokuuta 2011

Lyhyet uskontouutiset ennen maailmanloppua

Kuten asioista perillä olevat tahot tietävät, maailmanloppu alkaa huomenna lauantaina. Silloin temmataan hyvikset taivaaseen valtavan, globaalin maanjäristyksen saattelemana. Muut jäävät tänne pärjäilemään tämän vuoden lokakuun 21. päivään saakka; tuolloin maailmankaikkeus lakkaa olemasta.
Kukapa enää voisi epäillä?
Koska lopun alku on huomenna, ajattelin uhrata hieman aikaa ja palstatilaa sille, että yhdessä muistelisimme eräitä maailmankaikkeuden historian huippuhetkiä ja -ilmiöitä. Kuten:
Versailles'n rauhansopimuksen allekirjoittaminen;
Shoemaker-Levy 9:n törmäys Jupiteriin;
Kublai-Kaani;

                                                                       Västäräkki;

Buddy Holly;

Le Corbusier;
Puusammakko;

                                            Presidentti Charles de Gaullen virkaanastujaiset;

Amerikkalaisjoukot Urin zigguratilla;
Édouard Manet'n Olympia.
Kas noin. Kiitos tästä mukavasta tuokiosta. Käytän nyt viimeiset tuomiopäivää edeltävät hetket muutamien hartaiden uutisten huomioimiseen, kuten sopivaa onkin.

Vatikaani tunnetusti tuomitsee aina silloin tällöin asioita. Nyt on ilmeisesti pulaa aiheista, sillä tuomion on saanut Rooman Termini-aseman edustalle pystytetty paavi Johannes Paavali II:n patsas. Oliveiro Rainaldin veistos on tuomittu Vatikaanin esteetikkojen toimesta & ex cathedra "rumaksi". Puuttumatta mitenkään nyt siihen, että nykyisestä paavista tulee olemaan vaikeata puuhata kaunista näköispatsasta, on tunnustettava, että veistos ei ainakaan ensinäkemältä ole onnistuneimmasta päästä.
Kuva: Tony Gentile/Reuters
Benito Mussolini on muuntautunut vartiokopiksi. Tai sitten edesmennyt paavi haluaa vilautella. Mahdollisesti houkutella syntisiä kirkonmiehiä helmainsa suojaan. Olen vaihteeksi samaa mieltä katolisen kirkon virallisen totuuden kanssa: tämä on melko karsea ilmestys. Mutta ehkä se kuvaakin siten onnistuneesti Johannes Paavali II:n syvempää olemusta: asioiden piilottelua, elämälle vierasta dogmaattisuutta ja hurskaista vakaumuksista nousevia rumia seurauksia. Pysyköön minun puolestani. Ei pysti puolipyhimystä pahenna. Pidettiinpä monumentista tai ei, niin ainakaan kauan ei siitä jouduta kärsimään: se voi mennä matalaksi jo siinä huomisessa apokalyptisessa suurmaanjäristyksessä.

Toinen hurskausuutinen on armaasta kotimaastamme. Torniossa kansankirkkomme pappi valisti rippikoululaisia siitä, kuinka rippikoululaiset, naispapit, homoseksuaalit ja lestadiolaiset päätyvät helvettiin. Lisäksi papin mukaan naispappeus aiheuttaa homoseksuaalisuutta. Papin nimeä ei mainittu, mutta kai hän joku näistä oli. Kun rippikoululaiset tästä hämmentyneinä kertoivat asiasta kotona, poiki se seurakunnalle vanhempien yhteydenottoja. Kun niihin ei silleen oikein reagoitu, kirjelmöitiin asiasta ylempiin asteisiin (ei kuitenkaan tiettävästi itse Isälle). Sitten järjestettiin asianosaisten keskustelutilaisuus, jossa rippikoululaisia syytettiin valehtelusta. Kirkkoherra Ari Juntunen on pinnistänyt selkärankansa äärimmilleen ja saanut aikaiseksi seuraavan moraaliselta auktoriteetilta odotetun lausunnon:
"Kysymys ei välttämättä ole siitä, että olisi ymmärretty väärin. On kysymys myös siitä, että on ilmaistu asioita väärin ja epätarkasti." 
Ehkä siis onkin epätarkkaa, "johtaako" naispappeus homoseksuaalisuuteen tai "joutuuko" joku "helvettiin". Olen toistuvasti äimistellyt Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja sen henkilöstön nössöyttä ja valmistautumattomuutta tällaisissa asioissa. Kirkko suojelee omia mulkeroitaan viimeiseen asti. Jälleen kerran toistuu tuttu kaava: yksi taho tuomitsee raskaimman kautta suurin piirtein kaikki, jotka ovat eri mieltä ja erilaisia - tässä tapauksessa ikuiseen kidutukseen; ja sitten - ja vasta sitten - kun asia tulee julki, kirkolliset esimiehet reagoivat asiaan erikseen kysyttäessä, ja he muotoilevat vastauksekseen jotakin mitätöntä hölpötystä, kuten kirkkoherra Juntunen nyt tässä. Yksi taho elämöi ja uhkailee (esim. 15-vuotiasta nuorisoa) helvetin ikuisilla liekeillä ja heittelee höyryjä naispappeuden ja seksuaalisuuden kausaliteettisuhteista - ja instituution korkeammilla tasoilla nysvytetään epälausuntoja. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on kaikki kriisinsä ansainnut. 

Eniten minua asiassa potuttaa se, että minun pitäisi muka viettää ikuisuus samassa paikassa lestadiolaisten kanssa. Se on kohtuutonta.

Auvoista apokalypsia itse kullekin.

torstai 19. toukokuuta 2011

Savanni lemuaa leijonan paskalta

Olin suunnitellut pysyväni omissa oloissani, olin päättänyt, että en kommentoi asiaa. Kun en itse jostakin kykene nauttimaan, niin ajattelin kerrankin antaa muiden juhlia. Paskat siitä mitään tullut. Facebookissa väki tungeksi valistamaan, että Suomen maajoukkue meni sitten voittamaan MM-loppuottelun - ihan vain siltä varalta, etten tietäisi. Sitten lehdistö lähti mukaan. Helsingin Sanomat uhrasi aivan päteviä uutissivuja hokkarikuvien valtaan. Minä en lue urheilusivuja, ja siksi on hyvä, että ne on eritelty omaksi osuudekseen. Niitä ei pidä tunkea oikeiden uutisten, oikeasti tärkeiden asioiden päälle. Sellaisesta minä ärsyynnyn. Veronmaksajien rahaa poltettiin Hornetien tankissa käsittämättömässä vastaanotto-operaatiossa, joka ei liittynyt millään tavalla Suomen puolustamiseen. Tasavallan presidentti kävi häpäisemässä virkansa örveltäjäisissä, ja vieläkään emme pääse eroon likaisten pelipaitojen jälkipyykistä. Päivästä toiseen lehdistö sysää sivuun merkittävät asiat antaakseen palstatilaa tärkeille kysymyksille siitä, olivatko leijonat liian humalassa, mitä olisi pitänyt tehdä, mitä nyt pitää tehdä, oliko oikein kuvata kännisen idiootin kaatumista lentokoneesta poistuttaessa, miten nolo Ruotsi oikein onkaan ja muuta vastavaa nollajournalismia. Se vituttaa ankarasti.

Itselleni on ihan sama, miten jonkun merkityksettömän varustelajin, joka otetaan ehkä vakavasti noin viidessä prosentissa maailman maista, turnauksessa käy. Ei koskettanut minua tippaakaan vuonna -95 (ja muistan sen kyllä), eikä kosketa minua tippaakaan vuonna 2011. Harvinaisen tylsä ja ääliömäisen väkivaltainen urheilulaji, jota juontaa mies, jonka koko olemus laukaisee minussa päänsäryn. Omasta puolestani sanon, että KIITOS TYHJÄSTÄ, arvoisat leijonat. Good for you, aivan sama minulle. Jos nyt vain voisi vähitellen kääntää sen alemmuudentuntoisen kansallisen tietoisuuden taas joihinkin asioihin, joilla on väliä sen sijaan, että pitää jäystää päivästä toiseen siitä, miten joidenkin mulkeroiden julkikännäämiseen pitäisi reagoida.

Jos tästä pitäisi jotakin syvempää etsiä, niin ehkä se olisi nationalismi ja siihen liittyvät henkisen kansanterveyden ongelmat. Kun eräät neropatit kansanjuhlissa polttelivat Ruotsin lippuja, emme nähneet mitään "lieveilmiötä", vaan meille paljastettiin hetkeksi nationalismin kasvot kaiken suttuisen sinivalkoisen kasvomaalin alta. (Jos muuten läästii finnisille läskiposkilleen valtiolippua, sietäisi saada sakot sen halventamisesta.) Se on juuri se sama nationalismi, joka mahdollistaa koko tapahtuman. Minulle jääkiekkomestaruuden valtakunnallinen jättiläisjuhlinta massiivisessa mittakaavassa ei ole mikään terveen kansallismielisyyden ilmentymä. Päinvastoin. Se on osoitus syvästä kansallisesta alemmuudentunteesta, josta suomalainen nationalismi pumppaa polttoaineensa. Kun suomalaista identiteettiä pitää validoida näin suhteettomassa mittakaavassa, implikoi se taustalla olevan ja ääneen lausumattoman ajatuksen siitä, että suomalainen identiteetti on jotakin, jonka arvo pitää jatkuvasti osoittaa ja uusintaa joidenkin triviaalien, isoa bisnestä palvelevien kisojen kautta. Yhtään terveemmäksi asiaa ei tee se, että aina Ruotsia vastaan otellessa esiin tulevat kaikki säälittävät, salakatkerat pikkuvelikompleksit.

Nationalismi on sekulaari uskonto, ja todistamamme MM-kiekkojuhlinta vaatii toimiakseen monenmoista uskon hyppyä: on uskottava, että on olemassa jokin luonnollinen Suomen kansakunta, jonka puolesta luisteluammattilaiset voivat luistella tuhansienkin kilometrien päässä, ja että näiden sääntöjen puitteissa saavutettu menestys muuntuu mystisesti koko suomalaisen kansakunnan (Volkfest) ja Suomen valtion (Hornet-saattue, tasavallan presidentti) saavutukseksi, jota on oikeus ja velvollisuus juhlistaa kansallisten symbolien voimin. Tässä ei tietenkään ole järkeä, mutta uskonnon ytimessä onkin mysteeri.

Eikä tarvitse luulla, että minusta on hauskaa olla tällainen. Noi aloitti.

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Kansallissymboliarvostelu: Brasilia

Tänään suuntaamme Etelä-Amerikan suurimpaan valtioon suurella kritiikkikiertueellamme. Brasilian liittotasavalta tarjoaa tunnuksensa puolueettomaan tarkasteluumme.
Brasilian lippu, Auriverde, lienee tuttu useimmille jalkapallokontekstista. Se jää helposti muistiin omalaatuisen sommittelunsa ansiosta. Lippu on ollut tässä muodossa käytössä vuodesta 1889, jolloin Brasilian keisarikunta tuhoutui, kun keisari Pedro II ei vaivautunut tukahduttamaan pienen ja omituisen sotilasklikin vaisua vallankaappausta. Brasiliasta tuli tasavalta sanan latinalaisamerikkalaisessa merkityksessä: vallankaappaajien tavoitteena oli alusta asti diktatuuri. Brasilia on nykyään verraten vakaa demokratia, ja lippukin on kokenut muutamia muutoksia. Jokainen tähti edustaa tiettyä osavaltiota, joten niitä on lisättävä sitä mukaa, kun uusia osavaltioita muodostetaan. Viimeksi lippua muutettiin tästä syystä hienoisesti vuonna 1992. 

Lipun pääasiallisina väreinä säilyivät vallankaappauksen jälkeenkin keisarillisen dynastian värit vihreä ja keltainen. Virallisesti vihreä symboloi maan (höm, sittemmin huvenneita) sademetsiä sekä vehreyttä ja keltainen salmiakkikuvio maan mineraalirikkauksia ja ehkä aineettomampiakin rikkauksia, mitä ne sitten lienevätkään. Ympyrämuoto saattaa olla muistumaa Portugalin ja sen imperiumin armillaarikehrätunnuksesta, mutta sen sisällä oleva tähtitaivas on historialliselta symboliikaltaan paljon selvempi. Se on melko tarkka mallinnos tähtitaivaasta Rio de Janeiron yllä vallankaappausiltana 15.11.1889. 

Lippuun on päätynyt myös motto. Portugaliksi "järjestys ja edistys" ei ainakaan lausuttuna kutkuttele esteettisiä hermojani. Tavanomaisen oloisella tunnuslauseella on omituinen tausta. Vallankaappausta puuhasivat upseeriston tasavaltalaiset ja positivistiset ainekset. Positivistiset. 1880-luvulla Brasilian armeijassa suhtauduttiin epäterveellä intohimolla episteemisiin kokonaisnäkemyksiin. Motto Ordem e progresso on johdettu filosofi Auguste Comten positivismille laatimasta tunnuslauseesta, jonka mukaan rakkaus on periaate, järjestys on perusta ja edistys on päämäärä.

Luin juuri kirjoittamani kappaleen läpi neljään kertaan, ja joka kerralla siinä oli entistä vähemmän järkeä, joten siirryn lipun historiasta suoraan sen arviointiin.

Kuten sanottu, sommittelu on erottuva ja ennakkoluuloton. Se ei ole uusi, mutta se on säilynyt tuoreena, koska muut valtiot eivät ole päätyneet samanlaisiin ratkaisuihin. Suhtaudun melko myönteisesti lipun suurten linjojen designiin, ja pidän myös siitä, miten se toteuttaa yllättävän miellyttävästi väriyhdistelmän vihreä-keltainen-sininen. 

Mutta en pidä sentään ihan kaikesta tässä lipussa. Tähtitaivaan luonnonmukainen jäljentäminen ei ole kovin hyvä ajatus. Tähdet ovat sattumanvaraisessa epäjärjestyksessä kuin finnit hikisen teinin poskilla. Tähdistä alin on naurettavan pieni ja kiinnittää siksi ärsyttävästi huomiota. Lisäksi harmoniaa häiritsee se, että ympyrän ylempään (vajaaseen) puolikkaaseen on päätynyt vain yksi yksinäinen tähti. Ehkä olisi kannattanut vain valita design, jossa tähdet ovat järjestyksessä...
Gääääääh! Positivistijunttalaiset käyttivät tätä lippua 15.-19.11.1889.
 ...tai ehkä sitten jättää tähdet vain kokonaan pois.
Toinen ongelma on tekstin liittäminen lippuun. Valtiolipun tulisi minusta olla tekstitön tunnus. Sen pitäisi nimenomaan toimia pelkän sanattoman visuaalisuuden kautta. Muuten valtio voisi käyttää tunnuksenaan vaikka kylttiä, jossa lukee sen nimi. En tee poikkeusta mottojen kohdalla. Valtiolipussa teksti näyttää typerältä, eikä sellaisia ratkaisuja tulisi sallia. Kun otetaan huomioon erottuva ja yllättävän vähän käytetty vinoneliödesign sekä kohtalaisesti toimivat värit ja yhdistetään niihin tähtitaivaan omituinen kaoottisuus sekä moton typeryys, joutuu lippu tyytymään arvosanaan 6.
Ei tämä ole mikään vaakuna, vaan jonkin banaanitasavallan kenraali-diktaattorin itselleen myöntämä kunniamerkki luonnollisessa koossa. Kaikessa mahtipontisuudessaan melko tökerö ja säälittävä esitys. Ei ole yllätys, että tämä on niiden positivistivallankaapparineropäiden aikaansaannosta. Tunnus on ollut siis käytössä marraskuusta 1889, ja siinä on aivan liian paljon yksityiskohtia aiheen mitäänsanomattomaan, geneeriseen geometrisyyteen nähden. Seppeleinä on (mielin määrin) kahvia ja tupakkaa, ja keskellä komeilee Etelän risti, jonka olemme kohdanneet jo Australian lipussa. Brasilian tunnus on mitättömyyteensä nähden tarpeettoman monimutkainen, sekava, levoton ja täysin mielikuvitukseton. Bonus siitä, että motto on säästetty lippuun ja tähän on vammailtu vain valtion virallinen nimi - ja perustamisen päivämäärä. Jotta ei pääsisi unohtumaan. Helvetti, mitä varten ylipäänsä sitten suunnitellaan symboli, jos...? En jaksa edes jatkaa. Onneton esitys. Arvosana: 5 - koska se ei sentään aiheuta fyysistä pahoinvointia.

Hino Nacional Brasileiro on Francisco Manoel da Silvan sävellys vuodelta 1822, mutta virallinen asema sillä on ollut vasta tasavaltalaiskaappauksen jälkeen. Naurettavan sanoituksen runoili kliseistä ja hankalasta isäsuhteesta joku tyyppi, jonka nimi oli Joaquim Osório Duque Estrada.
Minua alkaa vähitellen totisesti ottaa päähän näiden brasilialaisten käsittämätön venkoilu kansallisten symboliensa kanssa, ja siksi en jaksa enää hienostella, vaan sanon suoraan, että tämä kansallislaulu on huonoimpia tähän mennessä kuulemiamme. Se kestää ikuisuuden eikä tunnu silti alkavan koskaan. Puolen minuutin alkusoitto tällaisen takia? Ette ole tosissanne. Tekeleen keskiössä tuntuu olevan feminiininen marssi, jolla on vakava oppimishäiriö. Tyhjää mahtailua vailla substanssia. Tämä kansallislaulu on syvältä eikä ansaitse armoa. Vaihtakaa se nyt johonkin, jumaliste. Hylätty. Arvosana: 4

Ikävintä tässä on se, että menestyvänä jalkapallomaana Brasilia pakottaa muut kuuntelemaan epähymniään tuon tuostakin. Aivan kuin he suhtautuisivat jalkapalloon niin obsessiivisesti juuri kompensoidakseen kansallissymboliensa luokattomuutta. Sanoisin ystävänä, että olisi ehkä aika nostaa ihan noin niin kuin kansakuntana tavoitteet sitä potkupalloa korkeammalle. Brasilian loppuarvosana on vaatimaton viitonen.  

Masi haisee

Ihan vain pieni välipala: luin taas tänään Helsingin Sanomista Masi-sarjakuvan. Olen jossain määrin lumoutunut sen kyvystä olla jatkuvasti niin johdonmukaisen huono ja silti pysyä sanomalehdissä. 

Tämän päivän strippi (en voi valitettavasti liittää sitä tähän kuvallisena, mutta kuvailen sen; siitä saa melko hyvän käsityksen, kun tuntee sarjan ala-arvoisen graafisen jäljen):

Ruutu 1. Masi istuu vuoteella käsissään kynä ja lehtiö. Hän on keskittynyt, sillä hänen kielensä on ulkona sen merkiksi. Hänen vieressään seisoo Plato (se älykäs sotamies, jolla on otsakiehkura ja silmälasit, joiden sangat eivät ulotu korvien taakse). Masin puhekupla: "π=c/d, E=mc^2, a^2+b^2=c^2, F=Gxm1m2/r^2"
Platon puhekupla: "Mitä puuhaat, Masi?"

Ruutu 2. Masin pää ja lehtiö siluettina. Masin puhekupla: "Tutkiskelen tässä piin määritelmää, suhteellisuusteoriaa, Pythagoraan lausetta ja Newtonin vetovoimalakia."

Ruutu 3. Hartiakuva kiukkuisen ja kyllästyneen näköisestä Kessusta. Masin puhekupla (ruudun ulkopuolelta): "Täytyyhän Kessun olemassaololle jonkinlainen selitys olla."

Loppu.

Tulkitsen sarjakuvaa siten, että "Kessun olemassaolo" ei viittaa mihinkään mystiikkaan hänen fyysisen alkuperänsä suhteen, vaan lähinnä siihen, miten hän voi olla olemassa nimenomaisesti Kessuna. Ts. pohdittava arvoitus on: miten joku voi olla tuollainen? Tulkitsen edelleen, että Kessun tuollaisuus ei viittaa hänen ruumiinrakeenteeseensa tai fyysiseen ilmiasuunsa, vaan nimenomaisesti hänen epämiellyttävään luonteeseensa: tätä korostaa Kessun ilme viimeisessä ruudussa - samoin kuin se, että hänestä ei ole piirretty kokovartalokuvaa, vaan lähinnä sielun peilinä toimivat kasvot. Joten vitsi on...

Hoh hoh hoo, Jermulan varuskunnassa ei ole mitään ohjeistusta ihmissuhde- tai vuorovaikutusongelmiin, eikä kukaan ole kuullutkaan psykologiasta. Psykologian sijaan neuvottomat sotilaat joutuvat tulkitsemaan toistensa persoonallisuushäiriöitä apunaan vain MAOL-taulukkokirja. 

Mort Walker on syvältä. Ei sillä, että kuvittelisin hänellä olleen osaa tai arpaa tämän tuskallisen epävitsin muodostamiseen tai edes piirtämiseen. Mutta hän kaikesta huolimatta sallii tämän. Hän sallii tämän. 

lauantai 14. toukokuuta 2011

Huuruja eurohelvetin seitsemännestä piiristä

Eurovision laulukilpailut mielletään nähtävästi nykyisin homon vuodenkiertoon elimellisesti kuuluvaksi virstanpylvääksi.Tämä on surkuteltavaa stereotypisointia, sillä esimerkiksi minä olen homoseksuaali ja vihaan euroviisuja. Jos saisin kolme toivomusta, yksi niistä voisi olla tuhota Eurovision laulukilpailut - pyyhkiä niiden koko historia pois, järjestää maailmankaikkeus uudelleen siten, että koko instituutiota ei koskaan olisi ollutkaan. Mutta koska tällaiset maagiset fantasiat ovat typeryyttä, yritän nyt vain parhaani mukaan nauttia tämänvuotisestakin kauhukavalkadista ainoalla tavalla, jonka tarjonta minulle mahdollistaa: kieroutuneella sadomasokismilla. Se kertoo jotain minusta, mutta kertoo se jukoliste jotain tästä kilpailustakin.
Katsoin ja kuuntelin kaikki tämän vuoden kappalet ja kostan sen niille, jotka olen tähän valinnut. Nämä eivät enempiä esittelyjä ansaitse, joten menkäämme suoraan asiaan.

Turkki


Life sure isn't beautiful. Ei ainakaan sellaisessa maailmassa, jossa kymmenien miljoonien asukkaiden alueellinen suurvalta lähettää itseään edustamaan puolivillaista hapanjogurttirokkia rämyttelevän kuulapään, joka imitoi itsensä liikuttuneeseen tilaan ryypänneen venäläisen karaokeisännän aksenttienglantia. Joskus fantasioin, että euroviisut olisi todellinen eliminointikisa, jossa yksi osallistujamaa tuhottaisiin ydinasein. Ehkä olisi hienoista ylireagointia suunnata mannertenvälinen Ankaraan tämän vuoksi, mutta jos tietoisesti tuottaa tällaista ihmisten nähtäville, on ansainnut vähintäänkin tulla suljetuksi sivilisaation ulkopuolelle kymmeneksi vuodeksi. 

Valko-Venäjä


Rakkaus Valko-Venäjään yhdistää eurooppalaisia! Kukapa nyt EI rakastaisi Valko-Venäjää? Siellä on esimerkiksi... aurinko, joka paistaa ylhäältä ja... Voi saatana. I'm stronger every day! Mikäpä olisikaan parempi näyttämö nationalistiselle lukashenkalaiselle propagandalle kuin euroviisut? Lahjoiko se paskaviiksinen tyranni tämän kappaleen kisaan vai ottiko hän vain esittäjien perheet panttivangeiksi? 
I love Belarus and you had better, too!
Makedonia


Makedonialaiset, kylmä sota on ohi. Teidän ei tarvitse enää nuolla Venäjän persettä ylistämällä heidän naisiaan, vodkaansa ja kalinkaansa. 

Sitten ihan yleisemmin koko Itä-Euroopalle sellaisena kuin se on Eurovision laulukilpailuissa näyttäytynyt: Mikä sinua vaivaa, Itä-Eurooppa? Miksi sinun käsityksesi siististä ja hienosta ovat yhtä kohdallaan kuin säteilyarvot Pohjois-Ukrainassa? Oletko tarkoittanut esittää avunhuudon? Oletko jotenkin sairas? Parasta olla. Muuten olet vain ihan uskomattoman hirvittävä. Jatkakaamme.

Serbia 

Eräs uskottavimmista helvetin määritelmistä on loputon serbialainen 60-lukulainen poptaide/go-go-svengiperformanssi.  Muistaakseni sanapari oli Svengaava Lontoo eikä Svengaava Belgrad, mutta toisaalta serbeillä on ollut esim. kansallisuusaatteenkin suhteen muutamia hyvin retromaisia ajatuksia.

Bosnia ja Hertsegovina 

Love in Rewind on ehkä hillittömin nimi biisille ikinä. Kun vain kuvittelenkin, millaisia kansikuvia sen mukaan nimetylle albumille voisikaan saada aikaiseksi... Englanti on balkanilaisin vahvasti murrettua, ja Dino Merlin (ehkä hillittömimmin balkanilainen turistiartistinimi ikinä) tuo kappaleeseen kontrastia laulamalla letkeän rauhaisasti (It all looks great, it all looks cool!), mutta elehtimällä kuin jalkaleikkaukseen valmistautuva pidätyskyvytön vaari. Tämä oli nyt sentään ainakin hauska.

Yhdistynyt kuningaskunta 

Tämä on ilmeisesti jokin tunnetumpikin poikabändi. Ne tapaavat olla aika kaameita - kuten muuten järjestään Britannian edustuskappaleetkin. (Muuten: värin nimi on äärimmäisen paska valinta yhtyeen nimeksi. Kunnianhimo korkealla.) Myöhäisobamalaisesti nimetty I Can on ylituotettua kuraa yhdistettyä koreografiaan, josta Hitler olisi ollut ylpeä 50-vuotispäiviensä jatkoilla. Kertosäkeeseen nyt ovat sentään panostaneet kliseitä - muuten laulunkuvatus ja esiintyminen vaikuttavat siltä kuin pojat koettaisivat väitellä keskenään jostakin hyvin abstraktista laulun keinoin. Ehkä se käy Britanniassa tulkinnasta.

Moldova

Hyvä on, nyt riitti. Tämä artikkeli oli tässä. Mitä pelikaanin maksakupan vittusyylän helvettiä? Haista paska, Moldova. Kaikki ovat koettaneet olla sinulle superkivoja itsenäistymisesi jälkeen: ei ole tunnustettu sitä Transnistrian kommarihullun separatistivaltiota, on otettu sinut mukaan neuvottelemaan - ja tässä on kiitos? Tässä?! Tämä on melko suurella varmuudella huonoin ylipäänsä mikään ikinä näkemäni asia. Olen nähnyt kissan tempaisevan päänsä polkupyörän pinnojen väliin liikkeessä ja oksentavan, ja se oli arviolta 100 000 kertaa parempi kokemus kaikille osallisille. Tämä oli nyt huonoin juttu ikinä, Moldova. Pilasit kaiken. Kiitti vaan niin vitusti.

(Voi paska, tajusin myös nyt, että itse asiassa rakastan salaa Eurovision laulukilpailuja. Olen vain torjunut sen avuttomaksi camp-ironiaksi. Stereotypia hallitsee. Voi olla, että tänä iltana ryypätään.) 

tiistai 10. toukokuuta 2011

Kansallissymboliarvostelu: Botswana

Arvioiva maailmankiertueemme suuntaa tänään eteläiseen Afrikkaan. Meille esittäytyy Botswanan tasavalta.
Botswanan lippu kuuluu onnistuneimpiin sarjassamme tähän asti liehuneisiin. Se on yksinkertainen ja levollinen. Erityisen tunnustuksen ansaitsee erittäin tehokas mustan käyttö. Se on lipuissa hieman ongelmallinen väri, mutta tässä se on täydellisessä harmoniassa vaaleansinisen ja valkoisen kanssa. Siniset vaakakentät symboloivat vettä, jonka elvyttävällä voimalla on tiettävästi Botswanassa iso merkitys. Mustat ja valkoiset raidat symboloivat Botswanan kansanryhmien sopusointua. (Se ei ole aivan pelkkää toivetta, vaan Botswana on alueella varsin rauhallinen ja vauras valtio.) Tämä lippu näyttää hyvältä ja arvokkaalta niin konferenssin lippurivistössä kuin yleisurheilukisojen tulosgrafiikassa. Kaunis ja rauhaisa huippusuoritus. Arvosana: 10

Botswanan vaakunassa huomion varastavat kilvenkannattajat. Seeprat ovat graafisesti tehokas vaakunaelukkavalinta, ja voi tietysti lipunkin mustavalkoraidat nähdä lähikuvana seepran nahasta. Itse vaakunakilpi ei aivan vakuuta. Siinä on sentään vältetty eurooppalaista kilpimallia ja luotettu itäafrikkalaiseen designiin, mikä toimii tässä yhteydessä paremmin. Kilvessä on kolme heraldista aihetta. Hammasrattaat symboloivat yllättäen teollisuutta ja edistystä, vaaleansiniset aaltoviivat vettä ja naudan pää karjaelinkeinoa. Mottona on "PULA", joka merkitsee tswanan kielellä sadetta ja myös sen mukanaan tuomaa elinvoimaa ja onnea. Maan valuutan nimikin on pula. Tästä saisi ilmeisesti jonkin sanaleikin, mutta pidättäydyn tällä kertaa sellaisesta. Lukijat hoitakoot sen osan itse.
Seeprat kannattelevat norsun syöksyhammasta ja durraa. Vaakunan heikkoutena on se, että mukaan on haluttu liian paljon kaikkea. Tästä tulisi paljon parempi, jos kilvestä maltettaisiin jättää hammasrattaat ja nauta kokonaan pois. Jäljelle jäisi kilpi, jonka arvokasta yksinkertaisuutta seeprat sopisivat kannattamaan. Nykyisellään tunnus on hieman turhan täyden oloinen. Toisaalta seeprat ovat kilvenkannattajina niin siistit, että ne nostavat tämän kahdeksikkoon.



Botswanan kansallislaulu Fatshe leno la rona eli Siunattu olkoon tämä jalo maa on Kgaleman Tumedisco Motseten tuotantoa. (Pelkkä nimi ei riittänyt hänelle.) Se on hilpeä ja keskinkertainen marssi, jossa ei ole mitään erityistä. Voisin kuvitella tämän soimaan brittiläisten sotapropagandauutisfilmien taustalle 40-luvun bristolilaisiin elokuvateattereihin. Iloisena marssina tämä on kelvollinen, mutta olisin odottanut lipun kohdalla näin huomattavaa tyylitajua osoittaneelta maalta jotakin hieman tällaista helposti unohtuvaa ja vaivatonta paraatimarssia sykähdyttävämpää. Arvosana: 7

Botswanan loppuarvosana on kunnioitettavat 8,3.

Libertas populorum in maiore patria

Olen muutamissa suhteissa melko omituinen ihminen. Eräs erikoisuuksistani on, että minulla on kohtalaisen voimakas eurooppalainen identiteetti. Esimerkiksi Pohjoismaat on minulle täysin toissijainen viiteryhmä. Olen paneurooppalaisen aatteen kannattaja. Toivon, että voisin elinaikanani vielä nähdä Euroopan liittovaltion demokraattisen muodostamisen. Saa nauraa. Itse olen täysin vakavissani, ja liitän vieläpä asiaan sangen suuren moraalisen merkityksen.


Kirjoitin tuollaisia, koska sellaisia ajattelin kuluneen päivän aikana. 9. toukokuuta vietetään Eurooppa-päivää. Venäjällä on silloin voiton päivä, ja paraatit ramppaavat kaduilla. Kukin tyylillään. (Tätä kirjoitettaessa on toki jo 10. päivä, mutta pääsin vasta myöhään kodin rauhaan.) Eurooppa-päivää vietetään Unionissa 9.5., sillä tuona päivänä vuonna 1950 esitti Ranskan ulkoministeri Robert Schuman (1886-1963) julkisesti yhdistyneen Euroopan systemaattista luomista. Aiemmin ajatusta olivat kannattaneet mm. Winston Churchill, John Stuart Mill ja markiisi de Lafayette.


Euroopan unioni on pragmatismin ja idealismin liitto. Sen synty on ollut hidas ja takkuinen, mutta sen olemassaolo on jo nykyisessä, tasaisen takerosti kehittyvässä muodossaan ollut valtaisa menestystarina. EU olisi projektina ansainnut Nobelin rauhanpalkinnon jo aikaa sitten. Rauha: Tästä muistetaan aina mainita, mutta se on mainitsemisen arvoista. Länsieurooppalaiset valtiot eivät ole olleet sodassa keskenään sitten vuoden 1945. Ranskan ja Saksan alueilla ei ole käyty sotaa yli kuuteenkymmeneen vuoteen. Se on maanosan historiassa hyvin harvinaista ellei peräti ainutlaatuista, ja otamme sen jo itsestäänselvyytenä. Se ei ole itsestään selvää.


Pitkän aikavälin tavoitteiden kannalta tarkastellen EU-projektin ytimessä on alusta saakka ollut kansallisvaltion ajatuksen haastaminen ja hylkääminen. Tämä on minusta mainio idea, etenkin, kun tilalle esitetään inklusiivista ja hajautettua eurooppalaista federalismia, joka perustuu demokratialle, yksilönvapaudelle ja markkinataloudelle. EU ei ole missään nimessä täydellinen, ja sen toteutus ansaitsee monilta osin kritiikkiä. Mutta jos useimmat euroskeptikot alistaisivat kansallisvaltiot yhtä tarkkaan historialliseen syyniin kuin Euroopan unionin, tulisi heidän hylätä kansallisvaltio alta aikayksikön. Minun on vaikea viimeisen kahden vuosisadan tuottaman tiedon ja kokemuksen valossa päätyä muuhun johtopäätökseen kuin siihen, että nationalismi (ne, jotka haluavat peittää tämän sytvästi irrationaalis-poliittisen ajatusmaailman poliittisuuden, välttävät ismi-päätettä ja kutsuvat sitä kansallismielisyydeksi) on poliittisen organisaation pohja-aatteena ja mallina tuhon tie ja tuottaa vain leviäviä katastrofeja.
Ne uhraukset, joita yksilöiltä ja kansakunnilta on erillisten kansallisvaltioiden Euroopassa vaadittu ja tultaisiin vaatimaan, ylittävät reippaasti Brysselin pikkudirektiivit ja takausrahastot. 

Emme tietenkään voi poimia historiastamme vain niitä asioita, jotka sattuvat meitä miellyttämään ja sitten teeskennellä, ettei muulla ole merkitystä. Euroopan historia on pitkälti sotahistoriaa. Kommunismi ja fasismi ovat yhtä eurooppalaisia kuin klassinen musiikki tai kristillinen teologia. Euroopan unioni on syntynyt pitkälti siitä ajatuksesta, että ikävämmilläkin jutuilla on merkitystä ja että niiden uusiutumista kannattaisi ehkäistä. Historiaa emme voi valita, mutta voimme valita, mille eurooppalaisille piirteille haluamme yrittää rakentaa tulevaisuutta. 

Eräs huomionarvoinen seikka on myös, että Euroopan pienet valtiot kykenisivät kehnosti puolustamaan kansalaistensa intressejä ilman Unionin poliittista selkänojaa. En usko tämän ainakaan vähenevän, kun Venäjä yrittää pusertaa itselleen vaikutusvaltaa energian avulla ja kun Kiinan kansantasavallan bisnesorientoituneet kommunistit hakevat itselleen hyviä ystäviä Afrikan ja Aasian huojuvista yhteiskunnista. Yhdysvallat taas viimeksi tarjosi johtajuutta siten, että hankki kiduttamalla informaatiota juttuun, jossa toimi itse syyttäjänä, tuomarina ja teloittajana. Heidän presidenttinsä kutsui sitä oikeuden toteutumiseksi. Euroopan unioni ja kaikki sen jäsenvaltiot eivät aina toimi katseenkestävästi, mutta näiden esimerkkien yläpuolella ollaan kuitenkin reippaasti. Kunhan vaatimukset muistetaan pitää korkealla, voisi Euroopan unionia pitää poliittisten toimijoiden joukossa jopa länsimaisen yksilönvapauskäsityksen ja oikeusvaltioajatuksen parhaana suojana lähivuosikymmenien varalle.



Eurooppa-aatteessa on idealismia, mutta koeteltua idealismia: se nousee syvästä historiallisesta tietoisuudesta siitä, että me eurooppalaiset emme ole olleet erityisen viisaita emmekä hyviä.

Lopuksi kansallisvaltion hautajaishymni. Ei välttämättä epäkunnioittavasti kansallisvaltiota kohtaan, vaan pikemminkin sillä mielellä, että joskus pitää osata päästää irti täysinpalvelleesta (varsinkin niin huonosti palvelleesta) vempaimesta. Tässä symbolisessa hymnissä ei virallisesti Unionin tunnuksena ole sanoja. Tässä versiossa lauletaan latinaksi, mikä olisi melko hyvä, historiallisesti perusteltu ja verraten puolueeton valinta.

Est Europa nunc unita
et unita maneat,
una in diversitate
pacem mundi augeat.

Semper regant in Europa
fides et iustitia
et libertas populorum
in maiore patria.


Cives, floreat Europa,
opus magnum vocat vos.
Steallae signa sunt in caelo
aureae quae iungant nos.



sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Jäähyväiset muinaisille aseille

Terroristipäällikön sota sai päätöksensä tällä viikolla, mutta itseäni puhutteli enemmän uutinen siitä, kuinka eräs toinen sota on katoamassa keskuudestamme. 5.5.2011 kuoli Claude Choules Perthissä Australiassa 110  vuoden ja 63 päivän ikäisenä. Hän oli viimeinen taistelutoimiin osallistunut ensimmäisen maailmansodan (1914-1918) veteraani. Choules pääsi liittymään laivastoon valehtelemalla ikänsä - liittyessään vuonna 1915 hän oli 14-vuotias. Hän pääsi todistamaan Saksan keisarillisen laivaston antautumista Skotlannissa. Toisessa maailmansodassa Choules palveli Australiassa, josta tuli hänen kotimaansa.

Choules ei mielellään osallistunut virallisiin muisteluseremonioihin - hän vastusti syvästi sodan ja sotasaavutusten glorifiointia. En koe toimivani hänen toiveitaan vastaan kirjoittaessani tähän lyhyen pohdinnan - tavallaan kunnianosoituksenkin - ensimmäisestä maailmansodasta ja sen kohtalosta.

Arvioni on, että kun maa on nyt perinyt viimeisen vuosien 1914-18 suursodan taisteluveteraanin, tulee tämä konflikti siirtymään varsin nopeasti yleisessä historiatietoisuudessa samaan kategoriaan Napoleonin sotien kanssa. Sattuvaa, sillä ensimmäisen maailmansodan alkaessa monet odottivat kunniakkaita ja ripeitä sankaritekoja värikkäissä juhlaunivormuissa à la Napoleon, eivätkä suinkaan rapaista asemasotaa, jossa kuolee kymmeniätuhansia muutamien satojen rintamametrien vuoksi. Ensimmäinen maailmansota tulee kuulumaan keisarien ja sulttaanien maailmaan, johon nykylänsimaalaisilla ei ole enää kontaktia eikä ilmeisesti juuri kiinnostustakaan. Suomessahan näin on ollut jo pitkään - suomalaisia ei yksinkertaisesti kiinnosta koko 1900-luvun tärkein avaintapahtuma laisinkaan, eikä edes omaa sisällissotaa osata sijoittaa sen kontekstiin. Se on sääli, sillä ensimmäinen maailmansota on yhä edelleen modernin eurooppalaisen ja yleisemminkin länsimaisen identeetin - peräti itse modernin - perustavanlaatuisia osia ja kokemuksia riippumatta siitä, olemmeko täysin tietoisia sen syistä ja vaikutuksista.

Ensimmäiseen maailmansotaan romahti neljä suurta imperiumia, joista Ottomaanivaltakunta tosin oli jo liukunut pitkän alamäen. Sodassa jauhautui mureniksi nouseva sukupolvi, ja se antoi myös kuoliniskun 1800-lukulaiselle eurooppalaiselle edistysuskolle. Ratkaisua etsittiin sitten kansallisvaltioiden eriasteisesta nationalismista, kumouksellisesta sosialismista, fasismista ja kansallissosialismista. Hyvin ei mennyt. Lopulta voidaan pelottavan suuressa määrin perustellusti sanoa, että ensimmäisen maailmansodan miljoonat uhrit kuolivat turhaan: keisarit ja sulttaanit kaatuivat, imperiumit hajosivat, siirtomaat alkoivat luisua käsistä, sivistysarvojen puolustaminen meni penkin alle, ja seurasi epävarmuuden aika, jossa vastauksia antoivat erilaiset millenniaaliset poliittiset harhaopit. Varsinkaan rauhaa ei voitettu, vaan kakkososa oli varsin luonteva jakso käymistilassa olevalla mantereella (Aasiassa ehkä hieman eri juttu). Jotain sentään oli elokuun 1914 ja syyskuun 1939 välisenä aikana Euroopassa opittu: 1.9.1939 ei sodan alkua juhlittu enää missään, ei edes Berliinissä. 

Ensimmäinen maailmansota oli kansakuntien sota. Ehkä juuri siksi se ei ollut herrasmiesten sota. Waterloossa 1815 Wellington kieltäytyi ampumasta Napoleonia. Ensimmäisessä maailmansodassa käytettiin myrkkykaasuja, poltettiin huvin vuoksi belgialaisia kirjastoja, pommitettiin siviilejä zeppeliineistä, torpedoitiin matkustaja-aluksia sekä kauppalaivoja - ja ennen kaikkea teurastettiin käsittämättömät määrät nuoria miehiä kuraojien pohjalle pyrittäessä Berliiniin tai Pariisiin. Totaalisessa sodassa taisteltiin kansallisesta olemassaolosta - näin ainakin sanottiin, ja siten kaikkea edellä mainittua voitiin jatkaa kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Toisessa maailmansodassa mahtaileva uhkaus tulikin todeksi. 

Tämä kertoo jotakin ns. kansallismielisyyden kovista riskeistä. Kun kyseen sanotaan olevan kansakunnan olemassaolosta ja elintärkeistä eduista, voidaan tuottaa kansakunnalle paljon vahinkoa ja vaatia korkeimpia uhrauksia. Mutta siinä missä niin ympärys- kuin keskusvallat lietsoivat kansallistunnetta, repi kansallistunne niitä myös hajalle. Venäjän keisarikunta ja Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia pirstoutuivat nationalistisiksi kappaleiksi, joista harvat selvisivät perustetussa muodossaan edes sotienvälisestä ajasta, toisesta maailmansodasta nyt puhumattakaan. Saksan keisarikunta oli eurooppalaisen nationalismin voimakkaimpia hankkeita; romahtaessaan se oli ehtinyt vajaan viidenkymmenen vuoden ikään. Huolimatta siitä esityöstä, jota nationalistinen kuohunta ja erilaiset kansakunnan suuruuden ilmentämisprojektit, kuten siirtomaakamppailu, olivat suursodalle rakentaneet, otettiin pyhitetty nationalismi keskeiseksi opinkappaleeksi - kansallisen itsemääräämisoikeuden ilmiasussa - Wilsonin ohjelmassa, joka muodosti rauhansopimuksen pohjan. Se toteutui, eikä se tuonut Eurooppaan vakautta. Monet Keski- ja Itä-Euroopan lokalisoiduista konflikteista, jotka vuosien 1918-20 kansallisvaltioiden tulvasta syntyivät, ovat jääneet unholaan, kun pseudobiologialla päivitetty rotumielisyys jyräsi niiden yli toisessa maailmansodassa.


Kun ensimmäinen maailmansota on kokemushistoriana siitymässä viimein ajasta ikuisuuteen, rohkenisin esittää hentoa toivoa siitä, että olisi mahdollista haudata samalla myös eräät vanhoista aseista, kuten hölynpölyt selvästi määriteltävistä kulttuuris-etnisistä kansakunnista, joiden kaikilla jäsenillä on yhtenevät edut. Kansallismielisyys ei ole paljoa hyvää tuottanut: lähinnä erittäin laadukasta musiikkia romanttisella aikakaudella. Olisi korkea aika siirtyä pikemminkin kansalaismielisyyteen. Tilanne ei tosin ole erityisen rohkaiseva: juuri ilmestynyt Helsingin Sanomain Kuukausiliite katsastaa n. 120 ihmisryhmää, jotka puuhailevat uusia valtioita. Se ei lupaa vakauden eikä edes vapauden (ainakaan sen oikeasti merkittävän eli yksilönvapauden) kannalta hyvää. Menneiden aikojen analyyttinen muistaminen voisi auttaa, mutta tapaapa olla myös niin, että kansallismielisiä houruja puuhailevat pitävät sitä omaa, itse muotoilemaansa kansaa aina erityisenä ja vailla vertaa historiassa. On liikuttavaa seurata itsenäisyyssissien ja muiden häröäjien hurskaita vakuutteluita demokratiasta ja kansan tahdosta, jota hekin tietysti asettavat itsensä ajamaan. 

Ensimmäinen maailmansota oli varsinkin Choulesin puolella runollinen tapahtuma: Britanniassa ensimmäisen maailmansodan sotarunoilijat ovat käsite. He kirjoittivat laajasti tuntemuksistaan niin etulinjan juoksuhaudoissa kuin lomillakin. Tunnetuimpia brittiläisiä sotarunoilijoita on Wilfred Owen (1893-1918). Hän kaatui johtaessaan joukkuettaan Sambre-Oisen kanaalin yli 4.11.1918, viikko ennen aselepoa. Tämän kirjoituksen henkeen sopii erinomaisesti liittää viimeinen säkeistö Owenin kuuluisasta runosta Dulce et Decorum est. Runossa kuvataan uupuneen sotilasjoukon joutumista kaasuhyökkäykseen, josta eräs mies ei selviä, vaan tukehtuu kärsien hirvittäviä tuskia.

If in some smothering dreams, you too could pace
Behind the wagon that we flung him in,
And watch the white eyes writhing in his face,
His hanging face, like a devil's sick of sin,
If you could hear, at every jolt, the blood
Come gargling from the froth-corrupted lungs
Bitten as the cud
Of vile, incurable sores on innocent tongues, -
My friend, you would not tell with such high zest
To children ardent for some desperate glory,
The old Lie: Dulce et decorum est
Pro patria mori.

Sodat eivät kuitenkaan todellisuudessa lopu aselepoon eivätkä edes pysyvään rauhansopimukseen. Siksi haluan liittää tähän myös toisen lyyrisen tuotoksen. Sen on kirjoittanut Osbert Sitwell (1892-1969), jolla kävi ensimmäisessä maailmansodassa Owenia parempi tuuri. Hän osallistui taisteluihin Pohjois-Ranskassa ja Flanderissa. Ohessa häneltä vuonna 1919 julkaistu runo.

The Next War

The long war had ended.
Its miseries had grown faded.
Deaf men became difficult to talk to.
Heroes became bores.

Those alchemists
Who had converted blood into gold,
Had grown elderly.
But they held a meeting,
Saying,
'We think perhaps we ought
To put up tombs
Or erect altars
To those brave lads
Who were so willingly burnt,
Or blinded,
Or maimed,
Who lost all likeness to a living thing,
Or were blown to bleeding patches of flesh
For our sakes.
It would look well.
Or we might even educate the children.'

But the richest of those wizards 
Coughed gently;
And he said,
'I have always been to the front
- In private enterprise - 
I yield in public spirit
To no man.
I think yours is a very good idea
- A capital idea -
And not too costly.
But it seems to me
That the cause for which we fought 
Is again endangered.
What more fitting memorial for the fallen
Than that their children
Should fall for the same cause?'
Rushing eagerly into the street,
The kindly old gentlemen cried
To the young:
           'Will you sacrifice
           Through your lethargy
           What your fathers died to gain?
           Our cause is in peril.
           The world must be made safe for the young!'
And the children
Went...


Levätkööt kaikki rauhassa.