perjantai 29. heinäkuuta 2011

Levyhylly: Bach: Kosketinsoitinkonserttoja

Bachin kosketinsoitinkonserttoja on jo tarkasteltu yhden kaksoislevyn edestä, mutta niitä on hyllyssä vielä toinenkin lajitelma.

Bach: Kosketinsoitinkonserttoja (osa I): nro 1 D-molli & nro 7 G-molli; Brandenburgilainen konsertto nro 5 D-duuri; Kolmoiskonsertto A-molli. Angela Hewitt, piano; Australian kamariorkesteri, Richard Tognetti. Hyperion, äänitetty Sydneyn konservatoriossa helmikuussa 2005.
Tämä on ensimmäinen osa levyparista, joka käsittää Bachin kosketinsoitinkonsertot ja muutamia muita teoksia pianokonserttomaisina sovituksina. Ensimmäisenä Hewittin erottaa aiemmin kohtaamastamme Gavrilovista soiton joustavuus ja riemua herättävä vapautuneisuus. Tässä soitanto ei ole raskasta eikä kohtalonomaista, eivätkä teokset kärsi siitä lainkaan. Siinä missä Gavrilov vaikuttaa sisäänpäinkääntyneeltä, säteilee Hewittin soitosta mielikuvituksekkuus ja luontevan oloinen kommunikatiivisuus. Molemmilla lähestymistavoilla on viehätyksensä: Gavrilovia voi ehkä pitää meditatiivisempana, mutta itse viihdyn Hewittin parissa pidempään ja useammin.

Hewittin joustavuus ei tarkoita tyylitajun tai tarkkuuden unohtamista. Hänen soitossaan virtuoosinen tekninen taituruus on mukana, mutta yleensä taka-alalla. Se ei varasta huomiota, vaan tuntuu laskevan teokset vapaiksi nauttimaan omasta suurenmoisuudestaan. Siitäkin huolimatta jäin ehkä kaipaamaan muutamiin finaaleihin hieman iskevämpää otetta. Toisaalta konserttojen keskuksiksi sijoitetut hitaat osat eivät voisi juuri paremmin päästä oikeuksiinsa. Seitsemännen konserton Andante ansaitsee erityisen tunnustuksen: siinä on kaikki kohdallaan. Näiden osien kuunteleminen yksiittäinkin on minusta rahanarvoinen nautinto. Orkesterissa ei ole moittimista. Ilahduttava, avara ja kaiken kaikkiaan suositeltava levy.

Kuponkeja leikkaamassa

Paluu normaaliin. Minun talouteeni on jostain syystä jaettu kaksi puhelinluetteloa. Keltaisten sivujen lopussa on hupaisa sarja etuseteleitä ja -kuponkeja, joita minulla on tietty motiivi selata, kun henkilökohtainen budjetti ei aina jätä aivan hulvattomasti löysää. Ja edullisia tarjouksiahan riittää vaikka millä mitalla. Enimmäkseen pizzoja, mutta onpahan muutakin: erotiikkaliike antaa 20 % alennusta "seksikkäistä sadeasuista", ja rosen-terapiaan pääsisi kolmasti seitsemän euron alennuksella. Miesten hiustenleikkaus 19:llä eurolla - ei juuri alennukselta vaikuta.

Mutta törkein kuponki on ehdottomasti ravintolaan. Eräs ravitsemusliike tarjoaa 0,5 litran tuopin Foster's-olutta hintaan viisi (5) euroa. Onko tämä tarkoitettu jonkinlaiseksi alennukseksi tai eduksi? Viitonen puolen litran oluttuopista olisi melkoisen kallista normaalinakin hintana. Mitäpä mahtaisi sitten normaalisti puolilitrainen maksaa? 10, 15, 25, 74,90 euroa? Ja huomatkaa: kyse ei ole mistään ihmeellisestä oluesta. Foster's. Laitosmainen, maailmanlaajuinen standardiolut. Ei mikään luxemburgilaisten trappistimunkkien vuosisatain saatossa karttuneella hartaudella käyttämä barokkisen hiivainen ilotulitus, kappale universaalia kulttuurihistoriaa ennen karolingista renessanssia perustetun luostarin kellarista.

Mikä itu on tällaisessa etukupongissa? Onko ko. ravintola jokin yltiöhieno jetset-paikka, jossa hovimestari kulkee frakissa? Ja jos on, niin miksi kukaan tilaisi siellä tuopillisen olutta? Tässä etusetelissä ei ole järkeä. Sen painattaminen on käsittämätöntä. Se herättää vain kysymyksiä ja turhautumista. En jaksa. Tämän siitä saa, kun yrittää ottaa edes vähän hyötyä irti hyödyttömistä, pakolla jaetuista puhelinluetteloista. En käytä sitten puhelintakaan enää, se on ohi nyt. Kiitos häkellyttävän armollisen euro/desilitra-"tarjouksenne". Hävetkää. 

torstai 28. heinäkuuta 2011

Vihan vuonoilla

En ole juuri ollut innokas relativisti sen paremmin episteemisessä kuin moraalisessakaan mielessä, ja siten on kliseisyyden uhallakin todettava, että viime päivinä on voitu todistaa äärimmäistä, pirullista pahuutta. Olisin kirjoittanut isolla P:llä, ellen olisi nähnyt siinä mystifioinnin uhkaa. Hallitsematta mitään formaalista asiantuntemusta psykologian ja psykopatologian aloilta, on minun tähän mennessä julki tulleen tiedon perusteella päädyttävä sellaiseen olettamukseen, että terroristi ja murhaaja Breivik ei ole järjeltään sumentunut mielipuoli. Päinvastoin, hän vaikuttaa hyvin suunnitelmalliselta, selväjärkiseltä ja sikäli todellisuudentajuiselta, että käsitti koko ajan, mitä oli tekemässä. Uskallan olettaa, että vaikka järki voi olla "terve" ja täysin funktionaalinen, niin miehellä saattaa silti olla emotionaalisessa elämässä jotakin todella pahasti vialla. 

Katson, että tällä tiedolla ei ole perusteita ohittaa terroristia yksittäisenä mielipuolena tai pimahtaneena peräkammarinpoikana. Hänessä on ilmiselvästi piirteitä, jotka voidaan helposti yhdistää konventionaaliseen "hulluuteen". Hän esiintyy temppeliritarina ja on julkaissut itsestään umpikahelilta vaikuttavan sarjan valokuvia modernin ristiretkeläisen univormussa, vapaamuurarina ja ties minä. Miehen manifestia on mainittu ideologisesti sekavaksi ja poukkoilevaksi. Tässä on kieltämättä pakkomielteisyyden oireita, mutta ei näytä mahdottomalta, etteikö kyseessä olisi tietoinen pyrkimys markkinoida terroristin ajatusmaailma mahdollisimman laajalle potentiaaliselle yleisölle. Terroristin ajattelussa on tietoisesti tuotu esille aineksia ja symboliikkaa eurooppalaisesta kulttuurikonservatismista, keskiaikaisista ritarikunnista ja näiden edustamasta kristillisyydestä, uusnatsismista, vapaamuurareista... Useimmat eivät tartu tällaisiin syötteihin, mutta terroristi itse on ilmoittanut haluavansa olla inspiraationa, ja siksi syötitkin pitää ehkä levittää laajalle ja monimuotoisesti, jotta mahdollisimman monet perverssiä ääriajattelua ja sen eri linjoja edustavat siihen tarttuisivat. Valokuvat taas ovat pr- ja mainoskamaa: hyvä Huolestunut Länsimaisen Kulttuurin Puolustaja, sinun kasvosi voisivat olla tässä. Täten terroristin persoonan ja hänen julkaisemansa aineksen esittäminen tiedotusvälineissä muodostaa eettisen ongelman: toisaalta se on välttämätöntä hyökkäysten käsittämiseksi ja mahdollisten seuraajien tunnistamiseksi, toisaalta se voi houkutella potentiaalisia seuraajia, innoittaa heitä ja antaa heille päättäväisyyttä vastaaviin hirmutekoihin.

Motiivi vaikuttaa miehellä olleen, ja on tiettävästi itse eksplikoinut sen täysin poliittiseksi. Siksi tässä vaiheessa ja tällä tiedolla oudoilta vaikuttavat vaatimukset siitä, että terrorihyökkäyksiä ei pitäisi "politisoida" - nehän ovat läpeensä poliittisesti motivoituneita, oli tekijän tunne-elämän tila sitten mikä tahansa. Breivik oli valmistellut terroritekojaan vuosien ajan, toivoi niiden sytyttävän vallankumouksen ja oli mm. kirjoittanut n. 1500-sivuisen manifestin, jota en ole lukenut, jota en aio lukea ja jonka lukemista ylipäänsä en suosittele muille kuin psykopatologian ja ideologisen fanatismin tutkijoille. Mutta tiedotusvälineistä saatujen tietojen mukaan teos vaikuttaa johdonmukaiselta ja kylmäverisen loogiselta kutsulta aseisiin ja hirmutekoihin, joka terroristin mielestä on ainoa tapa pysäyttää "Euroopan islamisoituminen" - siis tämä Eurabia-kummitusjuttu. 

Terroristi mm. peräänkuuluttaa ideologista joukkotuhontaa, eräänlaista liberaalien ja vasemmistolaisten vaikuttajien kansanmurhaa, jonka vaatimaksi uhriluvuksi hän on arvioinut 400 000 kaikissa Euroopan maissa. Suomessa pitäisi Breivikin mukaan murhata "pettureita" yli viisi tuhatta - poliittinen johto, kansalaisjärjestöjen jäsenistöä, kulttuurivaikuttajia, kirjailijoita, talouspäättäjiä, opettajia, akateemikkoja ja kirkon johtoporras. Vaikutusvaltaiset ihmiset, jotka eivät ole tismalleen samaa mieltä Breivikin kanssa, ovat tuhoamislistalla, omassa tärkeysjärjestyksessään.


Breivik toteutti viheliäistä agendaansa käytännössä. Hän hyökkäsi Norjan poliittisen päätöksenteon ytimeen: voidaan vähintäänkin epäillä, että Oslon keskustaa raunioittaneen pommin eräänä kohteena oli sosialidemokraattinen pääministeri Jens Stoltenberg. Kun kaikkien viranomaisten ja hoitoyksikköjen huomio oli keskittynyt Osloon, Breivik suuntasi sosialidemokraattiselle nuorisoleirille ja ryhtyi äärimmäisellä julmuudella tuhoamaan potentiaalisia tulevia yhteiskunnallisia vaikuttajia (ja, koska pääministeri ilmoitti tuntevansa uhreja henkilökohtaisesti, oletettavasti nykyisten vaikuttajien jälkeläisiä). Tavoitteena on ollut antaa Norjan demokratian keskeiselle puolueelle mahdollisimman ankara, tuhoisa ja raaka isku. Ilmeisesti tavoitteena oli myös surmata entinen sosialidemokraattinen pääministeri Gro Harlem Brundtland. Breivik pitää häntä vastuullisena tuhoisaksi tulkitsemaansa maahanmuutto-, sosiaali- ja kulttuuripolitiikkaan. Vaikka ex-pääministeri ei ollut enää paikalla terroristin saapuessa, ei tuho voisi juuri olla pahempi tai järkyttävämpi.


Mitä Suomeen tulee, kuuluu ilmeinen kysymys: milloin täällä? Kysymys on nimenomaisesti milloin, ja se on sama äärioikeistolaisen/äärinationalistisen, äärivasemmistolaisen, syväekologisen ja ääri-islamistisen terrorismin kohdalla. (Olen tietoinen, että äärioikeistolaisuuden luokittelu ja sisältö on kiistanalaista ja käsitteellisesti puuroutunutta; käytän näitä termejä tässä siten kuin niitä on totuttu suomalaisissa analyyseissä käyttämään, ts. että äärioikeistolaisuus kattaa fasismin, natsismin, falangismin, äärinationalismin, yhteiskunnallisen militarismin ja äärikonservatismin. Toiste voidaan pohtia sitä, miten nämä sijoittuisivat oikea-vasen-akselille sikäli kuin sijoittuisivat.) Inspiraatiota ja esimerkkiä on jokaisesta Euroopassa annettu, ja ikävä kyllä potentiaalisen tekijän herääminen on lopultakin vain ajan kysymys. Voidaan vain toivoa, että signaalit havaitaan ajoissa ja että se tekijä on vähemmän tehokas ja määrätietoinen kuin Breivik.


Mieleen tulee kummasti, varsinkin Brundtland-kytkennän tultua ilmi, se suomalainen kaveri, joka ilmoitti olevansa "valmis istumaan pari vuotta" silloisen maahanmuuttoministeri Astrid Thorsin murhaamisesta. Siinä oikeusprosessissa itkettiin kovasti suhteettomuudesta ja kohtuuttomuudesta, mutta se tarjoaa kiintoisan ja läheisen yhtymäkohdan siitä, kuinka itsen kanssa eri mieltä oleva demonisoidaan isänmaan asian absoluuttiseksi viholliseksi, dehumanisoidaan ja katsotaan vankeus sen arvoiseksi, että tällainen henkilö tuhotaan. Ajatusten kiskot ovat samat, Suomessa vain veturin polttoainetta puuttui - onneksi. Tähän asti.

Breivikiläistä dehumanisaatiota ja sodan retoriikkaa on esiintynyt myös Suomessa maahanmuuttopelkojen lietsomisessa. Nimenomaisesti samanlaista retoriikkaa, ei tekoja. Maahanmuuttajia, joilla tällä vahvasti miinoitetulla keskustelukentällä liikuttaessa tarkoitetaan nähtävästi vain muslimeja, determininistisen kulttuuribiologismin kehyksestä argumentoivat ainekset tuntuvat lähinnä pelkäävän; aktiivisin vastustus ja sen myötä joskus myös viha ja halveksunta kohdistuvat kotimaiseen viidenteneen kolonnaan. Se käsittää vaikuttajat, jotka eivät jaa Eurabia-uskomusta tai joiden katsotaan haluavan aktiivisesti edesauttaa "Euroopan islamilaistumista". Tämä ryhmä halutaan usein retorisesti erottaa "eliitiksi" erilleen "kansasta". Ns. maahanmuuttokriittinen liike on kuitenkin Suomessa(kin) marginaalinen liike, jonka arvoja kansan enemmistö ei jaa. Missä siis vika? Selitykseksi kelpaa yleensä laiska "eliitin harjoittama sumutus" eri tavoin muotoiltuna.

Tällaista vasten vaikuttavat hieman erikoisilta väitteet siitä, että kuuluisa "hallitsematon maahanmuuttopolitiikka" (jota on määritelmällisesti kaikki muu kuin maahanmuuttokriitikoiden ajama) on Norjan hyökkäyksien ultimaattinen syy ja että vastaavalta voidaan meillä välttyä ottamalla "lopultakin" maahanmuuttokriitikoiden väitteet "tosissaan". Vastaavasti islamistisen terrorismin ultimaattinen syy voisi olla lännen "jumalattomuus". Mitä politiikkaan tulee, niin demokratiassa ei koskaan ole sellaista tilannetta, että kaikki asiat menisivät omien halujen mukaan. Jos jonkin asian takana ei ole kriittistä massaa, se jää toteutumatta. Ja se on hyväksyttävä. Väkivalta ei ole mikään keino käsitellä poliittisia frustraatioita liberaalissa länsimaisessa demokratiassa, eikä sitä tule sellaisena esittää, ei edes mutkan kautta. Jos jonkun poliittiset tavoitteet eivät toteudu, jos jonkun poliittista agendaa ei riittävän moni ota tosissaan, niin voi joko jatkaa kampanjointia tai nuolla haavansa. Lähelle kiristystä menee - puolin ja toisin - esitystapa, jossa joko tehdään kuten haluamme tai sitten väistämättä seuraa tällaisia valitettavia yksittäisten fanaatikkojen hyökkäyksiä. Päätöksien ja poliittisten valintojen tulisi perustua punnittuun arvioon uhkakuvista, ei pelkoon. Jos pelko massiivisesta ja raa'asta väkivallasta määrittää sen, kenet lasketaan johtoon ja miten johtamaan, on juurikin se avoin eurooppalainen yhteiskunta vaarallisella tiellä.

Fanaatikot meillä ovat keskuudessamme aina. Breivik valmisteli terroritekojaan vuosien ajan hyvin päättäväisesti, joten häntä tuskin ovat suoraan suomalaiset äärikansallismieliset, äärikonservatiiviset tai radikaalin maahanmuuttokriittiset verkkovaikuttajat innoittaneet. Kysymys kuuluukin, ovatko nämä tahot innoittaneet jo jotakuta toista. Yhteiskunnallista debattia on mahdollista käydä ilman erimielisten dehumanisointia, saastaistamista tai avointa vihaamista. Useimmat ovat kykeneviä tähän, eivät kaikki. Retoriikka on yksi asia, teko on toinen. Harvapa lähtee ketään yllyttämään suoraan väkivaltaan. Mutta jokainen voi valita, millaista retoriikkaa käyttää. Breivikiläisellä linjalla käytetään johdonmukaisesti sodan retoriikkaa: vihollinen identifioidaan ja riisutaan inhimillisistä piirteistä, hänet kuvataan kaiken hyvän ja elämäntavan tulevaisuuden tietoisena tuhoajana tai sitten hyödyllisenä idioottina, joka on kykenemätön näkemään valon. Tunne-elämältään normaalia ihmistä tällainen ei tietysti hetkauta; häneen tämä ei vetoa. Ikävä kyllä kaikki eivät ole tunne-elmältään tasapainossa. Vastuu teosta on aina sen yksilön, joka valitsee teon tehdä. Mutta ei ole kaukaa haettua, että alarmistinen ja dehumanisoiva sodan retoriikka politiikan maailmassa voi lujittaa psyykkisesti poikkeavien yksilöiden valmiutta ryhtyä äärimmäisiin tekoihin ja erityisesti vaikuttaa uhrien valikoitumiseen. Rikosoikeudellista vastuuta moisesta ei voi juuri olla; moraalista osavastuuta onkin hieman vaikeampi pakoilla.

Vaikka uskonkin länsimaisen liberaalin demokratian kykyyn kestää ja torjua ääri-ideologioiden sen perusteille muodostamat uhkat, olen hieman pessimistinen sen suhteen, voidaanko Norjan terrorihyökkäysten kaltaiselta kotoperäiseltä ideologiselta terrorismilta välttyä vastaisuudessa missään osassa Eurooppaa. Alarmistisella pahuudella on liikaa sympatisoijia eri puolilla poliittista kenttää, ja on jo osoitettu aivan tarpeettoman perinpohjaisesti, mitä yksikin voi saada aikaan. Pelolle ei silti saa tietenkään antaa valtaa: päinvastoin, rauhantahtoisten ja vapaiden kansalaisten on uskallettava olla mukana rauhanomaisessa ja laillisessa yhteiskunnallisessa toiminnassa. Jos siinä ottaakin häviävän pienen riskin joutua jonkun marginaalisen fanaatikon tähtäimeen, on se totisesti ottamisen arvoinen riski. Norjan terroristin kaltaisen henkilön vihan ja halveksunnan kohteena oleminen voi olla sinänsä oma kunniansa. Pelko on viheliäistä ja syvästi inhimillistä, ja siihen juuri vetoavat epäinhimillisiä tekoja tekevät terroristit. On mitä suurimmassa määrin kansalaisvelvollisuus olla antamatta sille periksi. 

lauantai 23. heinäkuuta 2011

Vihan satoa

Sitä on kylvetty, myös meidän maassamme. Rohkeana on pidetty, hyväksyttävämmäksi on vain muuttunut. Sillä on ratsastettu - jotkut harvat lakiasäätäviin elimiinkin. Mutta omatoimisesta niittomiehestä ei vain kukaan pidä. Hän kun ehkä korjasi johdonmukaisimman sadon.

Huuto

Tukalakaan helle ei ole kyennyt viemään terää siltä kuvotukselta, inholta ja halveksunnalta, jonka Oslossa ja Utøyassa eilen tehdyt kaameat hyökkäykset minussa herättivät. Tätä kirjoittaessani ei minulla ole tietoa siitä, mikä taho näiden tuhotöiden ja joukkomurhien takana on - eikä edes täysin absoluuttista varmuutta siitä, liittyvätkö teot toisiinsa. Keskusta-alueella - todennäköisesti autosta - räjäytetty pommi sopii islamistiterroristien toimintatapoihin, kun taas Utøyassa pidätetty epäilty ampuja on tiettävästi etnisesti norjalainen. Vaikka islamistinen terroristiryhmittymä onkin tiettävästi ilmoittautunut halukkaaksi keräämään kunnian veritöistä, on vielä mahdotonta sulkea pois myös muunlaista ekstremismiä teon tai tekojen motiiveina - mieleen tulevat ensimmäisinä äärioikeistolainen/uusfasistinen liikehdintä tai militantti äärivasemmisto(anarkismi).


Spekulaatio syyllisistä joutuu siis ainakin minun osaltani odottamaan. Ilmeiseltä vaikuttaa tässä vaiheessa se, että hyökkäykset - sikäli kuin niillä on yhteys - on suunnattu poliittisin motiivein. Kohteina olivat Norjan valtion keskeiset hallinnonhaarat ja Norjan työväenpuolueen - jota pääministeri Jens Stoltenberg edustaa - nuorisoleiri. Kohteiden valinta viestii vihasta Norjan valtiota, mutta laajemmassa mielessä myös koko pohjoismaista avointa yhteiskuntaa, vastaan. Nuorisoleirillä tapahtunut teurastus on nähtävä myös symbolisena hyökkäyksenä yhdistymis- ja kokoontumisvapautta sekä koko avoimen poliittisen demokratian kultturia kohtaan.


Kaikki länsimaat, joihin on viimeisen kymmenen vuoden aikana kohdistettu massiivisia terrorihyökkäyksiä, ovat avoimia yhteiskuntia, joiden poliittinen kulttuuri perustuu avoimen debatin ja liberaalin demokratian periaatteille. Yhdysvallat, Espanja ja Britannia ovat kokeneet vastaavat, lamauttavat hyökkäykset. Tanskassa ja Ruotsissa on yritetty jotakin vastaavaa, mutta tiedustelu ja hyvä tuuri ovat siellä vesittäneet hankkeet. 

Tekotapa ja kohteiden valinta viestii tekijöiden arvoista ja vihasta: avointa yhteiskuntaa vastaan on verraten helppo hyökätä ainakin tiettyyn mittaan saakka. Siinä on runsaasti pehmeitä kohtia, jotka perustuvat kansalaisluottamukseen ja yleisen avoimuuden, mielipiteen- ja ilmaisunvapauden sekä yksityisyyden suojan luomaan yhteiskunnalliseen turvallisuuteen ja luottamukseen sekä jaettuun kokemukseen näiden olemassaolosta. Venäjä ei ole avoin eikä liberaali demokratia, mutta sekin on enemmän kuin vähemmän funktionaalinen valtio, ja sielläkin ääriajattelua edustavat terroristit ovat iskeneet pehmeisiin kohteisiin: teatteriin, kouluun, joukkoliikenteeseen. Tanskassa pidätettyjen terroristien tavoitteena oli yksilöity hyökkäys yhtä sanomalehteä (sitä, joka ensimmäisenä julkaisi ne luvattoman laimeat Muhammad-piirrokset) vastaan, mutta viesti ilmaisunvapautta vastaan ja dogmaattisen velvoittavan, absolutistisen yhtenäiskulttuurin puolesta oli selvä. Suomessa omanlaistaan ääriajattelua edustaneet oppilaitosmurhaajat ovat hekin tehneet tiliä vihastaan liberaalia, avointa yhteiskuntaa ja sen instituutioita kohtaan.

On tuskin epäilystä siitä, etteivätkö pohjoismaat olisi edellä mainituista yhteiskunnista kaikkein avoimimpia: niissä valtiolliset turvallisuusinstituutiot ovat arjessa vähemmän näkyviä kuin esim. Yhdysvalloissa, yksityisyyden suoja (huolimatta siitä, että valtion keräämä tieto on yleensä julkista) suurempi kuin esim. Britanniassa ja yhteiskunnallinen luottamus korkeammalla tasolla kuin esim. eurooppalaisen Välimeren alueen maissa. Pohjoismaiset poliitikot tai edes kruunupäät eivät elä turvamiesten ja poliisien muodostamien vuorijonojen takana, lasten omatoimisesti ja kävellen tekemät koulumatkat ovat normaali ilmiö ja yhteiskunta sekä kansan merkittävä enemmistö sallivat ja kannattavat tiettyä vastavuoroista moniarvoisuutta ja hyväksyntää erilaisten elämäntapojen ja valintojen suhteen. Pohjoismaiset yhteiskunnat eivät ole tietenkään ristiriidattomia, mutta ulkomaille välittyvä vaikutelma on kotoisa, ehkäpä kotikutoinenkin, mahdollisesti jopa naiivi. 

Itse en olisi valmis myöntymään naiiviussyytöksiin. Pohjoismaat ovat kiinteästi mukana muun maailman tapahtumissa ja ne ovat tehneet uhrauksia ympäri maailmaa, viimeksi erityisesti Afganistanissa. Pohjoismaissa on nähty, kun Yhdysvaltoihin, Länsi-Eurooppaan ja Venäjälle on hyökätty fanatismin ja ehdottomuuden tuottamassa ylvästelevässä vihassa. Pohjoismaissa on seurattu, kuinka Britanniassa ja erityisesti Yhdysvalloissa kansallisesta turvallisuudesta vastaaville viranomaistahoille on siirretty terrorihyökkäysten saatossa yhä enemmän valtaa yksilöön nähden ja kuinka yhteiskuntaan on ryhdytty rakentamaan muureja. Itse näen pohjoismaisen avoimen ja (paremman ilmauksen puutteessa) kotoisan yhteiskuntaelämän osittain tietoisena arvovalintana. En näe sitä ajattelemattomuutena, enkä ainakaan itse ole mieltänyt elämistä maailman mittakaavassa huomattavan avoimessa ja "pehmeässä" yhteiskunnassa etuoikeudeksi, vaan eräänlaiseksi valinnaksi, hankkeeksi ja jopa - ehkä hieman omahyväisesti - demonstraatioksi: tällainen on mahdollista, ja sen täytyy olla mahdollista. (Ja taas on samalla tulkittavissa, että hyökkääjä käyttää hyväkseen juuri niitä asioita ja ilmiöitä, joita vastaan hän hyökkää - ehkä siis myös jonkinlainen demonstraatio.)


Vaikka siis kyseessä ei välttämättä olisikaan naiivius, on silti nöyränä myönnettävä, että sellainen, mitä Norjassa on eilen tapahtunut, pakottaa huomattavasti akuutimpaan pohdintaan pohjoismaisen yhteiskunnan tulevaisuudesta. Ainakin erään ajatuskulun päässä häämöttää surullinen paradoksi: avoimen ja pehmeän yhteiskunnan puolustaminen voi edellyttää valvonnan lisäämistä. Luottamus hyvä, valvonta paras, kuuluu sanonta. Olisi tietysti hullua väittää, etteivätkö pohjoismaiset yhteiskunnat olisi monella tavalla viranomaisvalvonnan kyllästämiä - mutta tässäkin mittakaavassa ja tavoissa ja ennen kaikkea valvonnan rajoituksissa on merkittäviä eroja muihin länsimaihin. Turvavyöpakko ei ole aivan vertailukelpoinen pidennettyjen pidätysaikojen kanssa.


Kyse voi olla ennen kaikkea siitä, mitä norjalaiset - pohjoismaalaiset - itse tuntevat, kunhan ensityrmistys ja -lamaannus vaihtuvat selvittämiseksi ja käsittämiseksi. Tuntevatko he tarvetta lisätylle valvonnalle? Todennäköisesti ainakin tehokkaammalle. Väkiluvultaan pieni kansakunta on helpommin lamautettavissa tällaisilla hyökkäyksillä kuin suurempi - vaikka on myönnettävä, että keskeisten hallintorakennusten osittainenkin tuhoaminen olisi kova isku missä tahansa valtiossa. Vertailukohtia silmittömän tuhoisan ja suunnitelmallisen väkivallan kansallisesti lamauttavista vaikutuksista on voinut seurata vaikkapa Suomessa, missä tarvittiin vain yksi yksin toiminut, ääriajattelua edustanut nuorukainen aseineen kouluun, jotta saatiin käytännössä koko kansakunta vähintäänkin henkiseen lamaannukseen huomattavan pitkäksi aikaa. Monet ihmiset, joilla ei ollut henkilökohtaista yhteyttä uhreihin, elivät jopa muutamia päiviä kuin painostavassa unessa; olen nähnyt tapauksia. Sellainen vaikutus on pahalla, joka pääsee pilkahtamaan esiin: lamauttava. Se tekee ruoasta mautonta ja päivänvalosta kliinistä valosaastetta. Enkä nyt tarkoita "pahalla", mitään ulkoista uhkaa, joka lintukotoamme jostain muualta uhkaa, en mitään George W. Bush -tyyppistä, vaan kammottavaa tekoa ja sen takana piilevää kieroutunutta ja kiihkoisaa ajattelua, johon inhimilliset aivot ovat täysin kykenevät.


Suomessa asiaan reagoitiin ampuma-aselain muuttamisella. En lähde tässä arvioimaan sitä, kuinka tehokas ja tarpeellinen tämä uudistus oli, mutta tässäkin tehtiin (arvo)valinta: rajoitettiin tehokkaan ja nopean tappamisen mahdollistavien instrumenttien yksityisomistusta sen sijaan, että esim. oltaisiin sijoiteltu metallinpaljastimia kouluihin ja näin sormella osoitettu, että koulu on tässä maassa paikka, jossa tulee odottaa massiivisen, kuolettavan väkivallan mahdollisuutta. 


Haluaisin uskoa, että tietty pohjoismaisen yhteiskunnan erikoislaatuinen kotoisuus ja ei-tuomitseva, ei-tungetteleva "läheisyys" olisi mahdollista säilyttää yhdessä turvallisuuden kanssa, että näiden yhteiskuntien ideaalit, ihanteet ja periaatteet olisivat asioita, joita ei voi räjäyttää pirstaleiksi tai ampua hengiltä. Mutta toisaalta - osa ongelmaa on tietysti, että myös ne käänteiset ideaalit, ihanteet ja periaatteet ovat yhtä lailla immuuneja. Mutta ehkä toivoa on siinä, että noiden käänteisten ideaalien aktiiviset kannattajat ovat vastakkainasettelussa heikommilla siitä huolimatta, että he iskevät pehmeisiin kohteisiin. Tällaisen tapahtuman jälkeen, tähän aikaan yöstä ja tällaisessa epävarmuuden tilassa on melko hankalaa nähdä toivoa kovin kirkkaana, mutta tämän tilan ja sen pysyvyyden varaan iskijät varmasti haluavatkin laskea. Tällaisissa tilanteissa voi olla jopa kansallinen kansalaisvelvollisuus nähdä toivoa ja olla lannistumatta ja antamatta periksi: lannistuminen, toivottomuus, voimattomuus ja periksi antaminen ovat eri asioita kuin syväkin suru.

Tähän mennessä Norja on päässyt turvallisuuskysymyksien tiimoilla uutisiin lähinnä maailman kriiseistä palkintojen kautta huolta kantavan kuninkaallisen akatemiansa ja taideryöstöjen ansiosta. Useimmin ryöstetty teos on Edvard Munchin tunnettu maalaus, jonka voi tulkita kuvaavan äärimmäiseen kauhuun, pakokauhuiseen epätoivoon ja ahdistukseen romahtavaa, piireiltään vääristynyttä yksilöä. Se antoi nimensä tälle kirjoitukselle, johon oli hyvin vaikeata saada suuren tuohtumuksen, inhotuksen, epätoivon, murheen ja uhkan tunnun lisäksi muuta sisältöä. Eräänlaista vääristymää kai sekin. Haluan tässä yhteydessä pahoitella kirjoitukseni mahdollista sekavuutta, mutta tällaisilla kammottavilla tapahtumilla - ihmisen tietoisesti aiheuttamilla - on minuun nähtävästi aina samanlainen, hyvin uuvuttava vaikutus. Yritettyäni seurata murheellista uutisvirtaa tuntuu minusta siltä kuin olisin ollut valveilla hyvin pitkään; vahvimpana minussa on vain syvä, kauhistuttava inhon ja pahoinvoinnin tunne. Äänetön huuto, tai pikemminkin kyvyttömyys löytää oikeaa tapaa huutaa, ei ole aivan huono kuvaus siitä.

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Mikä on musta, ruskea ja paskoo hakkaraista?

No sehän on tietysti Timo Soini. Tämän hauskan vitsin halusin tänään kaikille tarjota. Jokainen voi sitten itsekseen pohtia, mitä symboloivat nuo musta ja ruskea, mutta ehkä ideologiain historian kautta voisi lähteä niitä avaamaan.

Ja haluan täsmentää, että tarkoituksena ei nyt ollut loukata ketään tässä mainittua henkilökohtaisesti, vaan ainoastaan tuoda huumorin kautta esille, että he kuuluvat laajempaan persukuonalaisten ryhmään, joka isänmaata jatkuvasti oksentelullaan häpäisee ja jota siksi pitäisi halveksia. Eipä tänään kummempia, ja jos olet eri mieltä, niin ihan huumorintajuton olet ja poliittisella korrektiudella haluat vaientaa viattoman huvin.

Ja jos nyt vielä kysytään, niin täytyy myöntää, etten ehkä ole kaikkein typerin ihminen. Siksi en tällaista äänestänytkään.

Hylkypaloja aforismiverstaalta

Poliittinen korrektius on totisesti mennyt liian pitkälle - enää ei saa fasistiakaan fasistiksi sanoa.

Älä koskaan asetu asioiden yläpuolelle. Se on vain kierojen ääliöiden juoni järjestää sinut pois tieltään.

Nollatutkimus: suosittu päivittelynaihe nollien keskuudessa.

Ilta ei ole aamua viisaampi, ei ainakaan Iltalehdestä ja Aamulehdestä päätellen.

Jos jokin on historian tuomion ansainnut, niin käsite historian tuomio.

Konserteissa pitää nykyään olla korvatulpat. Odotan silmälappuja elokuvateattereihin.

perjantai 15. heinäkuuta 2011

Pihon puolustus

Internet-näkijä, -kokija, poliitikko ja hyvänpäivänprofeetta Jouko Piho on joutunut sensuurin uhriksi. Uuden Suomen ylläpito poisti Pihon kirjoituksen. Kirjoitus on tietysti luettavissa Pihon toisessa blogissa, eikä siinä sinänsä ole hänen omaksuttuun tyylilajiinsa tai vakiosisältöihinsä nähden mitään erityistä: samaa tuttua arvotonta karstaa siitä, miten homot ja kaikki heidän puolustajansa ovat saatanasta. Varsin kätevä positio sen kannalta, että vastapuolen kaikesta argumentoinnistakin tulee heti syntiä ja Luciferin juonia. Pihon kirjoitukset, näyt ja profetiat ovat tietysti täyttä himphamppua, jonka informaatioarvo on nolla ja keskustelullinen funktio mitätön. 

Haluan silti puolustaa Pihoa ja hänen vapauttaan esittää naurettavia pöhköilyjään julkisesti. Ko. kirjoituksen poistanut US:n moderaattori piti hyvän tavan vastaisena mm. kohtaa, jossa Piho määrittää homoseksuaalisuuden synniksi ja sen jälkeen kirjoittaa (ei tosin aivan eksplisiittisesti Raamattua siteeraten), että synnin palkka on kuolema. Itse en kykene tulkitsemaan tätä niin, että minun tai kenenkään muun homoseksuaalin henkeä tässä oltaisiin suoraan uhkaamassa, eikä moinen varmastikaan ole Pihon tarkoitus ollut - tällaisissa asioissa hän on herrasmies. Tietysti palveluntarjoajalla on oikeus päättää, millaisia kirjoituksia pidetään esillä, mutta mielestäni moderaattori on toiminut hätiköidysti, joskin Piho itsekin olisi varmasti voinut vielä selvemmin osoittaa nimenomaisesti siteeraavansa Raamattua. Minulle ei ole yllätys eikä järkytys eikä merkityksellistäkään, sijoittaako joku seksuaali-identiteettini johonkin teologisesti määriteltyyn kategoriaan. Mikä ei muita vahingoita, ei ole väärin. Itsetuntoni kestää sen, että jotkut asiasta länkyttävät - niin kauan kuin he eivät ryhdy yllyttämään tekoihin, jotka uhkaavat turvallisuuttani, yksityisyyttäni tai vapauttani.

Minulla on kolme hyvää syytä vastustaa Pihon sensurointia. 

Ensinnäkin se on minusta väärin. Vaikka piholaiset ovatkin hauskan epäjohdonmukaisia "valtion ei tule kertoa meille, miten uskoa - vaan homoille" -asennoitumisessaan ja vaikka lähinnä kuvaisin piholaista yhteiskuntafilosofiaa kristilliseksi fasismiksi, en halua sallia sen sensurointia sinänsä (kuten jo mainittu, ketään ei voi tietenkään velvoittaa julkaisemaan mitään). Niin kauan kuin se tyytyy verbaaliseen ripulointiin esittämättä suoria uhkauksia, tulee sellainen sallia. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö sitä saisi kritisoida, paheksua ja pilkata - viimeksi mainittuun on jopa velvollisuus, vaikka siitä Piho voi mielensä pahoittaakin. ("Näyn kustannuksella pilaileminen"?) Jos suoltaa abdurdia liirumlaarumia epämääräisistä uninäyistään, joille haluaa antaa elämää suuremmat merkitykset ja sitten innokkaasti niitä julkaisee kuin suurinakin paljastuksina... Tilanne on hieman sama kuin kiinnittäisi itse takinselkämykseensä lapun, jossa seisoo potkaise minua. Huvin vuoksi tästäkin sivupolusta esimerkkiä. Pidän erityisesti viimeisestä kohdasta:
"En nähnyt mitään, mutta koin voimakkaasti, että Suomen ja Saksan välillä tulee olemaan tulevaisuudessa enemmän poliittista ja taloudellista yhteyttä."
Hillitöntä.
  
Toiseksi piholaiset janoavat juuri tällaista sensurointia. Se antaa heille uskoa siitä, että heidän asiansa ja näkemyksensä olisivat oikeasti tärkeitä ja merkittäviä. Se toimii lisätodisteena siitä, että saatanallinen juutalaispankkiiri-illuminaattiverkosto (sic! Kyseessä lienee jonkinlainen salaliittojuures.) on jatkuvasti hälytysvalmiudessa heidän rohkean tutkivan likaviemäribloggailunsa takia. Se hivelee sunnuntaiprofeetan turhamaisuutta ja omanarvontuntoa täysin tarpeettomasti.

Kolmanneksi Piho Unbound on nähdäkseni lopultakin minulle eduksi homoseksuaalina. Kun tavallinen ja elämässä normaalisti kiinni oleva ihminen eksyy lukemaan Pihon ja hänen kaltaistensa tekstejä, on mahdollinen reaktio joko huvitus tai pöyristys. Kumpikin käy minulle. Pihosta on muodostunut Internet-julkkis, jonka jutuille linkitetään huumorimielessä nyt myös valtakunnan johtavasta päivälehdestä - kaikkien yksityiskirjoittelijoiden lisäksi. Piho onnistuu innokkaan ja mahtipontisen kestoaiheviljelynsä johdosta yhdistämään homoseksuaalisuuden vastustuksen Illuminati-foliohattuiluun (Illuminati kirjoitetaan muuten näin, yhdellä T:llä, jos tarkkoja ollaan; tarkistin suurmestari Chiracilta - tai sitten ehkä vain arvasin siitä, että kahdella T:llä kirjoitettuna se ei tarkoita yhtikäs mitään.), houreiseen Suur-Suomi-fantasiointiin ja sekaviin uninäkyihin. Jos ja kun Pihosta on muodostumassa homovastaisuuden ikoni, on hyvä, että hän kuljettaa mukanaan valtaisan määrän absurdia hurlumhei-matkatavaraa. Sitä vaikeampaa tavallisen kansalaisen on ottaa häntä todesta, ja sitä selvemmin - toivottavasti - homovastaisuus assosioituu vouhkaavaan salaliittohörhöilyyn, jota ei kansan valtava enemmistö ota laisinkaan tosissaan. Piholla on minusta hyvät mahdollisuudet heikentää koko agendansa toteutumismahdollisuuksia, ja siksi minusta on vain hyvä, että hän pysyy ainakin marginaalijulkisuudessa. Piho tekee tarmokkaasti asiastaan naurunalaista. Pökköä siis pesään vain, ihan vailla kaksimielisyyttä tämä toivotus (ainakin on kolme mieltä). Maailma olisi kaunis, jos Pihosta tulisi homojen ja lesbojen käänteissankari. Voin jo nähdä, kuinka hänelle ehkä jonain päivänä myönnetään suuri tahaton tuhkaluukutuksenedistämispalkinto.

sunnuntai 3. heinäkuuta 2011

Kansallissymboliarvostelu: Brunei

Kansallissymbolikritiikin maailmankiertue jatkuu. Tänään: Brunei Darussalamin valtio eli Brunein kansakunta, rauhan tyyssija. Borneolainen sulttaanikunta tunnetaan varakkaasta valtionpäämiehestään ja korkeasta elintasostaan, mutta kuinka tasokkaat ovat tämän vuonna 1984 Britanniasta itsenäistyneen modernin valtion kansalliset symbolit?

 Vaikka Brunei on nykyisin maailman pienimpiä itsenäisiä valtioita, on sillä takanaan alueellisen suurvallan mahtava historia, ja siihen viitataan myös maan lipussa. Vanhan Brunein sultanaatin lippu oli kokokeltainen, ja sitä saivat ihastella ensimmäisinä eurooppalaisina portugalilaiset 1400-1500-lukujen taitteessa. Keltainen on Kaakkois-Aasiassa kuninkaallisiin yhdistetty väri siinä missä purppura Euroopassa, ja lipun keltainen muistuttaa paitsi Brunein historiasta, myös sulttaanista. Kun Bruneista tuli 1800-luvun lopulla Britannian suojelualue, tuli myös lipun uudistaminen ajankohtaiseksi - yksiväriset liput alkoivat mennä pois muodista. Lippuun lisättiin mustavalkoinen vinopalkki, joka edustaa sulttaanille uskollista hallitusta - tämän valinnan symboliikka on jäänyt mysteeriksi. Vuonna 1959 lipun keskelle sijoitettiin vielä valtion punainen, vaakunamainen tunnus, jota tarkastellaan pian lähemmin.

Keltainen ei ole yleisimpiä dominoivia värejä valtiolipuissa, joten omaperäisyydestä Bruneita voi ainakin onnitella. Musta, keltainen ja valkoinen eivät ole mikään tavallinen väriyhdistelmä, ja muistini suostuu löytämään vain yhden toisen tämän yhdistelmän merkittävän edustajan:
Venäjän keisarikunnan virallisissa juhlatilaisuuksissa käytetty lippu 1858-83.
Musta ja keltainen ovat hankala väriyhdistelmä, mutta Brunein lipussa valkoinen tasapainottaa, ja lipun sommittelu on harmoninen sekä silmää miellyttävä. Ikävä kyllä päälle läntätty, omituinen ja ruma vaakuna pilaa sen. Harmonisessa lipussa ei ole keskellä katkottuja käsiä tai taivaankappaleita, joihin on kaiverrettu kirjoitusta. Tarkastelkaamme, miten hieno Brunein lippu voisikaan olla (ja olikin 1906-59):
 Mutta ei. Hieno ja omalaatuinen, kauniin harmoninen lippu on pilattu koukeroisella vaakunasinetillä, joka ei tuo kokonaisuuteen mitään lisäarvoa. Hyvä maku edellyttää tajua siitä, milloin vaikutelma on riittävä, ts. milloin tulee lopettaa. Brunei olisi voinut valita kauniin keskitien omituisen kokokeltaisen lipun ja nykyisen punaisen, katkotuilla käsillä huomion itselleen varastavan koukeron väliltä, mutta siihen ei ollut malttia. Koska vaakuna on ruma ja turha lipussa, en saata antaa Brunein nykylipulle kuin kuutosen. Arvosana putosi kahdella, sillä vaakunan vaikutus on niin tyrmäävä.

Brunein vaakuna on sekava & tökerö epäkokonaisuus, joka koostuu huonosti piirretyistä käsistä, huonosti piirretystä kuninkaallisesta päivänvarjosta, huonosti piirretyistä siivistä ja melko normaalista kuunsirpistä. Kuunsirpissä komeilee valtion motto, joka on ilmeisesti peräisin islamilaisilta partiopojilta: Aina palveluksessa Allahin ohjauksessa. Nauhassa lukee vielä valtion nimi Brunei Darussalam eli Brunei, rauhan tyyssija. Ettei jäisi epäselvyyttä. Niin kuin joku muu valtio muka haluaisi tällaisen tunnuksen itselleen varastaa.

Katkotut kädet symboloivat valtion suojelevaa funktiota, siivet oikeudenmukaisuutta ja rauhaa - no tietysti. Lippu ja kuninkaallinen päivänvarjo viittaavat sulttaaniin, joka tuntuu olevan mieltynyt itseensä viittaaviin asioihin, ja kuunsirppi on yleismaailmallinen islamin symboli - ja Brunein seudulla se näyttäytyy käsittääkseni taivaalla suurin piirtein tässä esitetyssä asennossa. Tunnus on hajanainen, kankea ja täyden oloinen. Se vaikuttaa jonkin 60- tai 70-lukulaisen kehitysapuhankkeen tunnukselta - mikä on Bruneille täysin väärä assosiaatio, sillä Rauhan tyyssija kuuluu kehittyneiden maiden ryhmään. Vaihtakaa tämä. Arvosana: 5 

Brunein kansallislaulu Allahknaw peliharakan sultan (Jumala sulttaania varjelkoon) edustaa kansallislaulujen monarkkis-lojalistista alalajia. Teos on 1940-luvulta, jolloin Brunei oli Japanin miehittämä. Sulttaanille pitkää ikää ja onnellista hallintoa toivottavan sanoituksen laati sanan kirjaimellisessa merkityksessä nimekäs mies, Yang Amat Mulia Pengiran Setia Negara Pengiran Haji Mohamed Yusuf bin Pengiran Abdul Rahim. Sävellyksen teki vähemmän nimekäs Haji Awang Besar bin Sagap

Sävellys tavoittelee kuninkaallista mahtavuutta ja mahtipontisuutta. Se uhkaa välillä hajota mitäänsanomattomaksi sotilaspimputukseksi, mutta säilyttää kuitenkin ylevyytensä. Mieleenjäävintä tai iskevintä sorttia ei tämä kansallislaulu ole. Jos haetaan rojalistista ylevyyttä, niin tämä on hyvä saavutus, muuten ytimekäs ja kelvollinen keskinkertaisuus. Arvosana: 7

Brunein loppuarvosana on 6. Ehkä bruneilaiset saavat kuitenkin lohtua asumisesta maassa, joka sijoittuu erinomaisesti kaikilla muilla paitsi poliittisia toimintavapauksia ja mielipiteenvapautta ilmaisevilla asteikoilla.