keskiviikko 3. elokuuta 2011

Levyhylly: Bach: Huilusonaatit

Levyhyllyssä etenemme tänään pirtein puhalluksin Bachin huilusonaatteihin, jotka ovat kaikki kätevästi samalla kaksoislevyllä.

Bach: Huilusonaatit (BWV 1020, 1030, 1031, 1032, 1033, 1034, 1035, 1039). Emmanuel Pahud, huilu; Trevor Pinnock, cembalo; Jonathan Manson, sello; Silvia Careddu, toinen huilu (BWV 1039). EMI, 2CD, äänitetty tammikuussa 2008 Teldex Studiossa Berliinissä.
Hyvät uutiset ovat, että kansikuva on albumin vähiten onnistunut osuus. Ilmeisesti EMI päätti haeskella tällä valinnalla latinoiskelmän jo löytäneiden, mutta Bachia arastelevien kuluttajien ryhmää. Vaikka sveitsiläinen huilisti näyttääkin Internet-seuranhakupalvelun profiilikuvaan harjoittelevalta tapaukselta, on hänen soittonsa kokonaan toinen asia.

Hän soittaa erittäin hyvin. HIP-intoilijat voivat lopettaa lukemisen saman tien, sillä Pahud käyttää modernia huilua eikä autenttisen barokkista termiittipesää. Minä pidän huilusta, toisin kuin esimerkiksi Aristoteles ja Mozart, ja haluan kuulla instrumenttia käytettävän taidokkaasti ja tunnelmallisesti. Pahudin soitto on pakotonta ja yksityiskohdat ovat korostamattoman huoliteltuja. Hän puhaltaa vivahteikkaasti ja antaa ilmalle tilaa virrata sujuvasti. Huilisti pitää näissä esityksissä jöötä, mutta hän tekee sen tuodakseen esiin musiikin kauneuden. Kuten varmaankin olen jo tehnyt selväksi, minulle Bach ei ole erityisen kiinnostava soveltavana matemaatikkona, ja siksi arvostan tulkintoja, jotka tuovat esiin pikemminkin inhimillisyyttä tasalaatuisen, täsmällisen tarkkuuden asemesta. 

Tämän ei tule tarkoittaa huolimattomuutta. Pahudia ei voi moisesta syyttää, vaan hänen ansionsa onkin juuri siinä, että tarkkuus ja tekninen mestaruus on kyetty yhdistämään musiikilliseen tilannetajuun. Se on enemmän kuin uskollinen nuottienluku tai tarkka jäljitelmä Bachin mahdollisesta intentiosta; se on elävä ja jännittävä esitys, jonka etenemistä on ilo seurata. 

Huilun hellä kauneus tulee esille (jälleen kerran) sonaattien hitaissa keskusosissa. Kansikuvan lisäksi ainoat moitteet tulevat cembalo-osuudesta. Pinnock on tämän soittimen alalla tunnustettu ja arvostettu mestari, joten kyse saattaa olla äänitysteknisestä ongelmasta - mutta joka tapauksessa cembalon sointi on paikoin hieman turhan terävä minun korviini. Nämä pikku puutteet eivät kykene upottamaan tätä hienoa kaksoislevyä, joka on siitäkin hyvä, että Bachin huilumusiikista ei juuri vastaavia yksittäisenä albumina saatavilla olevia kokonaislevytyksiä turhan paljoa ole.

Kuukauden kirja: Heinäsirkan aika

Kaikkien rakastama, konseptiltaan ennennäkemätön Kuukauden kirja -sarja ei suinkaan ole kupsahtanut kirjoittajan saamattomuuteen. Se on vain ollut kesälomalla. Ja mikäpä onkaan mukavampi tapa päättää kesäloma kuin ottaa pehmeä lasku töihin ja havaita, että työpaikalla on odottamassa tekemättömien tehtävien vuori. Kun tilanne on tämä, aloitan sieltä, minne jäin: toukokuulta. Ja koska on mistä valmiiksi ottaa, niin turvaudun häikäilemättömästi modifioituun uudelleenjulkaisuun. Jos ette siis sattuneet huomaamaan, niin toukokuun kirja oli Nathanael Westin Heinäsirkan aika (The Day of the Locust, 1939).
Yhdysvaltalainen Nathanael West (s. Nathanael von Wallenstein Weinstein, 1903-1940) kuoli vain 37-vuotiaana auto-onnettomuudessa. Hän ei eläessään saavuttanut amerikkalaista unelmaa, josta usein kirjoitti. Hänen teoksensa eivät olleet ilmestyessään menestyksekkäitä, eikä työskentely Hollywood-filmien käsikirjoittajanakaan tuonut kuuluisuutta. 
Westin postuumi arvonnousu on ollut huimaa. Hänen neljää romaaniaan pidetään nykyisin laajalti 1900-luvun ensimmäisen puoliskon tärkeimpien englanninkielisten kaunokirjallisten teosten joukossa. Häntä on pidetty Edgar Allan Poen makaaberin tyylin jatkajana ja 1900-luvun jälkipuoliskon pimeiden ja absurdin satiiristen romaanien edeltäjänä. West käsittelee teoksissaan amerikkalaista (populaari)kulttuuria ja elämäntapaa altistaen ne armottomalle ja pidäkkeettömälle kritiikille. West oli lumoutunut amerikkalaisen unelman käsitteestä sekä oman onnensa seppä- ja ryysyistä rikkauksiin -teemoista, jotka paistavat läpi amerikkalaisesta kulttuurista ja ajattelusta.

Westin ensimmäinen romaani, Balso Snellin unielämä (1931), on huuruinen, sekava ja räävitön kuvaus juutalaisen matkasta länsimaiseen kulttuuriin Troijan hevosen suolistossa. Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts (1933) on pikimustalla huumorilla noettu surkuteltava ja vääristynyt kertomus miehestä, joka pitää feminiinisellä salanimellä banaalia neuvontapalstaa roskalehdessä. Iisi miljoona (1934) on armoton satiiri amerikkalaisesta menestystarinasta, joka päättyy kvasifasistiseen diktatuuriin. Westin neljäs ja viimeinen romaani Heinäsirkan aika sijoittuu Hollywoodiin.

Ja Hollywoodin myötä saadaan tähänkin näennäisen sattumanvaraiseen kirjavalintaan ajankohtaisuutta. Kesä on mammuttielokuvien aikaa, ja tänä kesänä valkokankaita ovat hallinneet velhosaagan pitkitetty lopetus, juoneton, syvällisen järjenvastainen merirosvoseikkailu ja taistelurobottitussauttelu. Kiintoisaa, että Hollywood ei tunnu voittavan juuri mitään sellaisia palkintoja, joita ei ole itse jakamassa. Silti on hyvä muistaa, että Los Angelesin esikaupunki on tarjoillut meille erinäisiä hyviä ja monia huonoja tarinoita vuosisadan verran.

Hollywood on itsessään osa suoltamiaan tarinoita, joskin vielä kehnommin käsikirjoitettu, ja lavastuksessakin on toivomisen varaa. Tarinasta tulee todellisuutta, todellisuudesta tarinaa, ihminen hukkuu jonnekin jne. Olemme kuulleet kaiken tämän arviolta 170 004 kertaa. Sen voi sanoa paremmin, tyhjentävämmin, vaikuttavammin ja hauskemmin. West tekee sen, ja siksi Heinäsirkan aika on erinomainen vastine valkokankaiden jokakesäiselle rämisevälle ja säkenöivälle tyhjyydelle. 

Romaani viittaa pessimistisellä otsikollaan apokalypsi-mittakaavan vitsauksiin. Se keskittyy 30-luvun Los Angelesia kansoittavaan omituiseen sekoitukseen showbisnespyrkyreitä, innokkaita statisteja, menneen maailman varieteekykyjä, eskimoita, karjapaimenia, kääpiöitä, taistelukukkoja, joko sensaatiota tai verta – mielellään molempia – janoavia väkijoukkoja ja sydänmailta muuttaneita katkeria tulokkaita, jotka saapuvat Kaliforniaan kuolemaan. Keskushenkilö Tod Hackett, nuori ja kunnianhimoinen taiteilija, työskentelee lavaste- ja asusuunnittelijana suuressa elokuvayhtiössä käyttäen vapaa-aikansa suuren, Los Angelesin paloa esittävän apokalyptisen maalauksen suunnitteluun, lapsellisen, itsekeskeisen ja typerän, elokuvatähteydestä haaveilevan hupakon Faye Greenerin vokotteluun ja erikoislaatuisen tuttavajoukon laitamilla oleiluun. Juonta mutkistaa Homer Simpsonin (kyllä, se on hänen nimensä!), hitaan, estyneen ja hölmön sisämaa-asukin, saapuminen kaupunkiin sisällöttömästä elämästä nauttimisen merkeissä.

Romaanin hahmot ovat tarkoituksellisen karikatyyrimäisiä epäsikiöitä. Viiksi-Vallun persoonallisuudella varustettu kääpiö, roolinsa vangiksi jäänyt tragikoominen varieteeklovni, hautajaisten järjestelyllä elämäänsä sisältöä hakeva wannabe-seurapiirimatroona, keskinkertaista riiviölastaan tähdeksi ajava pakkomielteisen kireä pyrkyriäiti ja hampaaton intiaani ovat raakilemaisia elokuvakäsikirjoituspersoonia, jotka ovat Hollywoodissa tavoittelemassa jotakin tyhjää unelmaa. Yksinään he ovat naurettavia, latteita ja surkeita, mutta kasvottomaksi väkijoukoksi yhdistyessään tuhovoimaista, persoonatonta ja syvän yksinäistä massaa, joka tottelee kaikkein perustavanlaatuisimpia himoja. He kykenevät tuhoamaan sivilisaation, kuten romaanissa huomautetaan.

Hollywoodissa ja siitä siinneessä tähtikulttuurissa yllättävän moni ilmiö on pysynyt ennallaan. Lapsiaan tähteyteen tyrkyttävät vanhemmat eivät ainakaan ole käyneet harvinaisemmiksi, hörhöilylahkot vetävät edelleen väkeä, ja julkkiksenkipeät ihmismassat ovat entistäkin pakkomielteisempiä. Kirjan huippukohtauksia on kujanjuoksu elokuvastudion lavasteissa, joissa ei ole enempää yhdenmukaisuutta tai tyyliä kuin Los Angelesin katunäkymissä. Kreikkalaisen temppelin jäljitelmässä Eroksen patsas lojuu naamallaan lattialla tyhjien pullojen ja vanhojen lehtien seassa – tämän symboliikkaa ei kai tarvitse erityisemmin ruveta tässä availemaan. Kuvaus Waterloon taistelusta kulissimiljöössä on myös hillitön, liki surrealistinen. Sen voi lukea kommenttina siihen, miten Hollywoodin systeemi trivialisoi suunnattoman merkittävät historialliset tapahtumat ja koko siihen mennessä tuotetun kulttuurin jatkaakseen sitä heikkotasoisella jäljitelmällä, jossa ei ole sisältöä, ei syitä tai seurauksia eikä edes muuta merkitystä kuin pitää ihmistä kalvava tyhjyys taas hetken loitolla.  

Heinäsirkan aika on älykäs, merkittävä, kaikessa tahallisessa latteudessaan syvältä kouraiseva ja ennen kaikkea hämmentävän hauska romaani. Ja kyllä, siitä on tehty aikanaan elokuva.

maanantai 1. elokuuta 2011

Levyhylly: Bach: Oboekonsertot

Bachin valta levyhyllyssä jatkuu, nyt puupuhaltimien parissa. Bachin konsertot oboelle ja oboe d'amorelle - ihastuttavalle, raukean seesteisellä äänellä siunatulle oboen variantille - eivät ole ikävä kyllä säilyneet, mutta tutkijat otaksuvat, että säveltäjän cembalokonsertot ovat saattaneet olla alun perin oboekonserttoja, jotka Bach olisi sitten vain sovittanut uudelleen. On suuri harmi, että juuri cembaloversiot ovat säilyneet. Onneksi kuitenkin cembalokonsertoista on tämän alkuperäteorian nojalla rekonstruoitu Bachin konsertot oboelle ja oboe d'amorelle. Nämä ennallistukset ovat tällä levyllä.

Bach: Konsertot oboelle ja oboe d'amorelle (BWV 1053, 1055, 1056, 1060). Christian Hommel, oboe/oboe d'amore; Lisa Stewart, viulu; Kölnin kamariorkesteri, Helmut Müller-Brühl. Naxos, äänitetty Deutschland Radion studioilla Kölnissä marraskuussa 1996.
 Levy on ytimekkäästi nautinnollinen. Musiikki on melodisinta, rakastettavinta ja hellintä Bachia. Oboen ja varsinkin ikävän harvoin kuullun oboe d'amoren ystäville tämä lienee väistämätön hankinta, mutta on suositeltavissa myös muille barokkimusiikin ystäville, sillä se paikkaa historian julmuudesta aiheutuneen aukon Bachin tuotannossa ja onnistuu siinä kehuttavasti. Hommel soittaa luontevan hillitysti, ilman elostelijan briljeerauksia, ja orkesteri on juonessa mukana: kaikki luottavat siihen, että musiikki kantaa omilla ehdoillaan. He ovat oikeassa: esimerkiksi levyn lyhin teos, BWV 1056, saa mahdutettua yhdeksään ja puoleen minuuttiin (tempot ovat kauttaaltaan ripeät, mistä pidän) huiman määrän huiman kauniita melodioita. Tämä on rekonstruktionakin Bachia parhaimmillaan, ja huomaan joskus unohtuvani tämän levyn pariin samalla tavalla kuin voin unohtua erittäin hyvän abstraktin maalauksen pariin, seurana vain autuas tyhjyys ja mielihyvä, jotka jäävät jäljelle ajantajun paettua.

Se, joka käytti alkuperäiset konsertot kalankääreiksi tai muuhun tarpeelliseen, teki todella pahan asian.