keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Kansallissymboliarvostelu: Burkina Faso

Kriittisellä maailmanympärimatkallamme saavutamme tänään Burkina Fason (suom. Vapaiden/suoraselkäisten ihmisten maa). Valtio on esiintynyt aiemmin myös taiteilijanimellä Ylä-Volta.
Lipun värit noudattavat panafrikkalaista perinnettä, ja tekevät sen ilahduttavan yksinkertaisesti sekä yksilöllisesti. Värejä on kolme, mutta tässä on uskallettu tiivistää iänikuinen trikolorimalli iskevämpään muotoon. Kaksi suurta värikenttää tuovat kontrastin, jonka keskellä sovittelevan oloinen yksinäinen tähti on kiistattoman tyylikäs. Ikävä kyllä punavihersokeita ei ole taaskaan otettu huomioon. Hiljaisesti huomiota herättävä, tehokkaasti pelkistetty sommitelma. 
Arvosana: 9

Maan vaakuna ei sitten ikävä kyllä jatka samalla linjalla. Tyhjänpäiväinen ja autio kokonaisuus hyödyntää afrikkalaista ikonografiaa vain kahden geneerisen keihään verran. Hevoset ovat kuin roskaromaanien kustannusyhtiön tunnuksesta. Tämä on laimempia esityksiä tähän mennessä. Yritystä ei juuri havaittavissa. Arvosana: 5

Burkina Fason kansallislaulu Une Seule Nuit (Yksi ainoa yö) kuulostaa nimensä nojalla suomalaiselta iskelmältä. Sen on säveltänyt ja sanoittanut Thomas Sankara, joka toimi 1980-luvulla neljän vuoden ajan maan presidenttinä tultuaan valtaan sotilasvallankaappauksessa. Hän aloitti kunnianhimoisen uudistusohjelman, joka keskeytyi Ranskan tukemassa vastavallankaappauksessa, jossa valtaan nousi siellä yhä edelleen keikkuva Blaise Compaoré. Sankaran perintö jäi elämään valtion symboliikassa: lippu ja kansallislaulu ovat olleet käytössä vuodesta 1984, ja onpa maan nykyinen nimikin Sankaran aivoitus.
Sanoitus on tahattoman koominen, ylettömän mahtipontinen örvellys, johon sisältyvät mm. sanat neokolonialismi, lannoittaa, yöllinen energia ja suvereniteetti. Sävel alkaa lupaavasti, mutta ei pääse kehittymään oikein mihinkään suuntaan. Osat vaikuttavat irrallisilta ja kokonaisuus on päämäärätön, hapuileva sekä laskelmoidun mahtailevan oloinen. Arvosana: 6

Burkina Fason loppuarvosana on 6,7. Sääli hyvää lippua.

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Kohuliikkeen kohupastori ja muita valheita

Jotakin pitänee kirjoittaa Nokia Mission hiljan tehtävistään "vapautetun" perustajan ja johtajan Markku Koiviston koettelemuksestakin, koska olen tullut käsitelleeksi melko paljon uskontoon ja seksuaalisuuteen liittyviä aiheita. Yritetään siis.

Kun jo ensimmäisessä tiedotteessa mainittiin Koiviston potkujen syyksi "seksuaalisten rajojen rikkominen", oli varsin ilmeistä, että kyseessä oli seksuaalinen kontakti toiseen mieheen. Kristillisen ihmiskuvan julkinen käsitevalikoima karttuu.

Kun itse säännönmukaisesti kaikessa seksuaalisessa ja romanttisessa aktiviteetissani rikon tätä seksuaalisuuden kristillistä demarkaatiolinjaa, tulen jo senkin vuoksi seuranneeksi ainakin hieman sitä tapaa, jolla tällaisia rajanylityksiä (minä aina luulin, että se ilmeisin raja jakaisi eri sukupuolet omille puolilleen) käsitellään myös ei-valtiollisissa uskonnollisissa yhteisöissä, jotka voivat käyttää jäseniinsä paljon valtiollista keskushallintoa suurempaa ja suorempaa valtaa. Eniten karismaattisia protestanttisia lahkoja on tietysti Yhdysvalloissa, ja siellä on jo yleistä tietoa, että ankarin homoilun tuomitsija, vaahtosuisin homojen julkinen vainoaja ja hurskain paavalilaisten makuuohjeiden antaja mitä todennäköisimmin imee munaa vapaa-ajallaan. Tällaisten tapausten luettelo on pitkä ja surkea, eikä minulla ole pätevyyttä esittää ilmiön taustoista mitään tarkkaa psykologista oletusta. Tällaista kuitenkin sattuu siinä määrin, että uskallan väittää Michele Bachmannin olevan n. 60 %:n todennäköisyydellä lesbo. (Saatan käyttää Bachmannia tässä lähemmän tapauksen korvikkeena, ettei tule oikeudellisia asioita niin helpolla. Saatan.)
Ja nämä ovat emähomoja kaikki kolme.
Tätä taustaa vasten tapaus Koivisto ei ole mitekään erikoislaatuinen. Kuvaan sopii mainiosti se, että Nokia Missio on johdonmukaisesti esittänyt homouden vakavana ja pahana syntinä - se oikeastaan täydentää ajattoman asetelman, joka esitetään yhä uudelleen eri kokoonpanoilla eri puolilla maailmaa nimeltään Tekopyhyyden surkeus. Toki kristillisen perisyntiopin mukaan se, että saarnamies tekee syntiä, ei sinänsä ole tekopyhyyttä, koska Jumalan epäoikeudenmukaisen mielivallan vuoksi kahden tyypin huono valinta on kaikkien ikinä elävien ihmisolentojen vastuulla. 

Tekopyhyys on siinä, että homovastaisuus käy aina ensimmäisenä kaikkein helpoimman kohteen kimppuun: niiden homoseksuaalien, jotka eivät peittele suuntautumistaan, niiden, jotka elävät elämäänsä avoimesti homoseksuaaleina. Näitä parjataan, tuomitaan ihmisryhmänä helvettiin, vaaditaan ikuisen kidutuksen uhalla omaksumaan toisenlainen identiteetti, näiden yhteiskunnallisen aseman tasavertaistaminen muiden kanssa halutaan estää, näistä levitetään vastuuttomia ja (uskiksille epäilemättä parillakin tavalla) kiihottavia väitteitä lasten ja nuorten turmelemisesta, saatanallisuudesta ja muusta roskasta. Samanaikaisesti se, joka kaiken tämän raukkamaisen hölynpölyn suoltaa, homoilee itse salassa ja piilossa omia, huomattavan seksi- (ei romanssi)painotteisia surkeita munanimujaan ja salapanojaan. Kyse on siis siitä, että salaa hukassa oman elämänsä kanssa oleva ja valheessa elävä surkimus hyökkää julkisesti sellaisia vastaan, jotka ovat kyenneet nimenomaisesti käsillä olevassa asiassa paremmin järjestämään elämänsä, setvimään identiteettinsä eivätkä vietä siltä osin niljaista kaksoiselämää. On karua kuulla elävänsä synnissä joltakulta, joka elää valheessa. (Ja, saanen kyynisesti lisätä, kaikkien uskonlahkojen nokkamiesten kohdalla: joka elää valheesta.)

Ja aivan oikein, sinä, joka takarivistä huomautit asiasta: edellisessä kappaleessa sana "homoilu" voi olla epätyydyttävä valinta, sillä yleensä tällaisissa jutuissa, joissa heteroavioliitto narahtaa homoiluun, on kyse siitä, että yhtälössä on mukana ainakin yksi biseksuaali, yleensä se ns. pettäjä. Se, missä Koivisto on tehnyt väärin - jos ei lasketa sitä, että hän perusti Nokia Mission ja tekopyhäilee edellä kuvatulla niljaisella tavalla - on hänen avioliittonsa. Avioliitto on sitoumus, ja jos rupeaa tekemään ulkopuolista mieli, on syytä joko hakea puolisolta asialle siunaus tai lopettaa koko homma. Muutoin tulee rikkoneeksi puolisoaan vastaan.

Heteroavioliitossa elävien bi-ukkomiesten asema on ongelmallinen, jos heitä alkaa jostain syystä himottaa mies niin kovasti, että kiusaus etenee teoksi. Monelle aviovaimolle voisi olla terveellistä joskus piipahtaa jossakin netin homochatissä hieman tutkailemassa yksinomaan sitä, kuinka paljon on paikalla kiimassa mankuvia bi-ukkomiehiä, jotka ilmaisevat aviollisen statuksensa jo nimimerkillään. Tällaisia tapauksia tuntuu kiinnostavan lähes yksinomaan vain hyvin fyysinen seksi, usein he hakevat erityisesti itseään nuorempaa miesseuraa - ja he vaikuttavat usein myös melkoisen epätoivoisilta: joidenkin tapausten on hyvin vaikea tajuta torjuvaa viestiä, jossa sangen yksiselitteisesti selvitetään, että moiset herrat eivät kategorisesti kiinnosta (nimim. "Kokemusta on").

En kadehdi tällaisten biseksuaalien asemaa, mutta toisaalta olkapään piru kuiskaa, että pidemmällä aikavälillä voisi olla parempi jonkun käräyttää tällaiset tapaukset. Seuraukset voisivat yksilötasolla olla välittömästi tuhoisat, mutta toisaalta jatkuva hämyinen valheessa eläminen tehnee sekin pahoja asioita ihmiselle. Laajemmassa katsannossa tällaiset tapaukset ovat ongelmallisia, tai ainakin niissä pitäisi voida nähdä ongelmallisuutta, niiden homoseksuaalien kannalta, jotka suostuvat suhteisiin bi-ukkomiesten kanssa. Toisaalta biseksuaalisuus on biseksuaalille itselleen luonnollinen tila, ja kun yhteiskunnassa suositaan tiettyä suuntautumista myös antamalla sille erityinen moraalinen merkitys, voi biseksuaalilla ymmärrettävästi olla hankalaa. Voisi kaikella järjellä otaksua, että homoista suurempi osuus on avoimesti homoja kuin biseksuaaleista avoimesti biseksuaaleja. Toisaalta taas bi-ukkomies yleensä teeskentelee täysheteroa ja ikään kuin ottaa kaikki tämän statuksen sosiaaliset hyödyt haluten vielä samanaikaisesti homoilun hänelle tuottaman nautinnon. (Tässä "homoilu" tarkoittaa saman sukupuolen edustajien välistä seksiä riippumatta osapuolten seksuaalisesta identiteetistä.) Hän elää valheessa, joka vielä on osaltaan kasvattamassa mittakaavaharhaa, jonka mukaan LGBT-asiat koskevat todellista pienempää joukkoa ihmisistä.

Eikä ole vallan tavatonta, että heteroseksuaalisen perheenpään valhellista roolia vetäessään bi-ukkomies saattaa esittää sangen homofobisia näkemyksiä. Sellaisessa tilanteessa menee omalla kohdallani eräs raja, ei seksuaalinen, vaan moraalinen. Sen rajan rikkoja tulee käräyttää välittömästi. Bi-ukkomiehet, jotka ruinaavat muilta miehiltä seksiä ja haluavat kaiken pysyvän ehdottoman salassa, kulkevat varsin heikolla jäällä. Jos sitten ryhtyy julkisesti haukkumaan homoja, on ansainnut oman alasimen. Se pudotettakoon jäälle hänen viereensä. Jos elää valheessa, ei parane mukiloida muita sillä valheellaan. Siinä voi saada itse suurimman mustelman. Ainakin sietäisi saada.

Harmi, että moiset tapaukset jäänevät enimmäkseen hekumallisiksi moraalisiksi ja tilannekomediallisiksi fantasioiksi.

Palatakseni tapaus Koivistoon: on aivan aiheellista antaa tekonsa tunnustaneelle miehelle anteeksi. Minä olen omalta osaltani valmis antamaan menneiden olla menneitä, kunhan Koivisto osoittaa katumuksensa voiman tekemällä parannuksen ja eheytymällä ihmisenä - eli perumalla pahat puheensa ihmisryhmää vastaan ja pyytämällä niitä anteeksi. Vain muutama pieni sana. Vaan Koiviston tunnustuspuhe lateli vain lisää sontaa homojen niskaan. Ja hän sai itse virallisesti Jumalalta armahduksen. 

Elämä valheessa jatkuu.

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Kansallissymboliarvostelu: Bulgaria

Kriittinen maailmanmatkamme kuljettaa meidät tällä kertaa Mustanmeren rannalle. Tervetuloa Bulgarian tasavaltaan.

Bulgarian lippu on slaavilainen trikolori, johdettu Venäjän lipusta, jonka Pietari Suuri taas aikanaan muotoili Alankomaiden lipun innoittamana. Sommitelman puolesta puhuu selkeys, mutta vaikeata sitä on erityisen hienoksi kehua. Punainen ja vihreä ovat naapuriväreinä aina ongelmalliset. En usko, että tämä lippu ottaa kovin fiksusti huomioon ne meistä, jotka sattuvat vailla omaa syytään olemaan punavihersokeita. Bulgarian lippua ei voi luonnehtia kovinkaan kohottavaksi. Se on lattea. Arvosana: 6

Bulgarian vaakuna on vuodelta 1991 ja on täten postkommunistisen ajan tuotos, joka hyödyntää paljon varhaisempaa leijonasymboliikkaa. Leijona on ollut Bulgarian heraldinen tunnus keskiajalta saakka. Keskuskilpi muistuttaa melko paljon Suomen vaakunaa: punaisella pohjalla kultainen, hyökkäävä leijona. Sapeli, miekkakäsi ja ruusukkeet toki erottavat vaakunat toisistaan. Bulgarian kilpeä kannattelee kaksi kultaista leijonaa, jotka seisovat tammenoksilla. Kussakin oksassa on kolme terhoa merkitsemässä Bulgarian kolmea historiallista osaa, Traakiaa, Moesiaa ja Makedoniaa. Vaakunan kruununa on, no, kruunu. Se kuuluu Bulgarian toisen keisarikunnan aikaan (1185-1396), jolloin sitä kannatteli kallollaan Bulgarian tsaari. Heraldisesti on sangen arveluttavaa, että tasavalta käyttää tunnuksessaan kuninkaallista kruunua; niin ei saisi tehdä. Melko ylimääräiseltä näyttää kansallisvärein koristeltu nauha, johon on kirjailtu kultakirjaimin motto Yhtenäisyydessä on voimaa - sanoma, joka ei ainakaan omaperäisyydellään tai tuoreudellaan hätkäytä.


Tunnuksen tyylitelty ilme miellyttää hieman silmää: kilvenkannattajiksi asetetut avaruushirviöleijonat ovat designiltaan melko hienot ja virkistävää katsottavaa muutamien hirvittävien, realismiin pyrkivien vaakunoiden jälkeen. Tammenlehvätkin menevät tyyliteltyinä, ja yleisilme on miellyttävän symmetrinen, vaikka ei aivan ensisilmäyksellä hahmotukaan. Motto on ikävä kyllä aika tarpeeton, ja teksti rikkoo tyylillisen yleisvaikutelman. Hyvä yritys, jota voisi parantaa pienellä hiomisella. Arvosana: 8

Bulgarian kansallislaulu Мила Родино eli Rakas isänmaa on varmasti melankolisin tässä sarjassa tähän mennessä kuulemamme sävelmä. Vuonna 1885 Serbiaa vastaan käydyn sodan aikaan sepitetty sävellys, joka on ollut eri tavoin modifioituna Bulgarian kansallislauluna vuodesta 1964, kuulostaa kaikkien bulgaarien kokemien koettelemusten melodiselta kuolonmarssi-ilmentymältä. Sanat ylistävät Bulgariaa maanpäälliseksi paratiisiksi, mutta sävel kuulostaa Modest Musorgskin musiikilliselta itsemurhaviestiltä. Melodia on syvä, melankolinen ja mieleenpainuva, mutta tämän kuunteleminen on niin traumatisoivaa, etten saata edes kuvitella, mitä sen toistuva laulaminen ihmiselle tekee. Arvosana:8

Bulgarian loppuarvosana on täten 7,3. 

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Kohti pimeyttä

Syksy on tullut, vaikeata sitä seikkaa on kiertää. Valoisa aika lyhenee, ja valtakunta on muutenkin laskeutumassa tihenevään pimeyteen. Vai mitä muuta voisi ennakoida nykytilanteesta, jossa Päivi Räsänen vaikuttaa ministeriltä sieltä asiallisemmasta ja terveemmästä päästä?
Se oli synkkää aikaa Suomelle. Se oli synkkää aikaa Euroopalle.
Miten ihmeessä näin pääsi käymään? Masentava retrospektiivi - tähän mennessä tapahtunutta:

Kevään eduskuntavaaleissa yllättävän iso osa kansalaisista äänesti fraasimaatin fraasi- ja taantumuspuoluetta, vaikka tarjolla olisi ollut ainakin viisi reippaasti järjellisempää vaihtoehtoa. Mutta kansa äänesti vastuuttoman pelleilyn sekä lahjattomuuden puolesta, ja demokratiassa kansalle usein annetaan sitä, mitä he ilmaisevat kyllin kovasti haluavansa.

Tulokseksi absurdeista tunnusteluista, jotka etenivät absurdien neuvottelujen kautta absurdiin hallitusohjelmaan, tuli absurdi hallitus. Jälleen mittakaavan vuoksi: nykytilanne saa Matti Vanhasen tuntumaan vanhojen hyvien aikojen valtiomieheltä.
Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä.
Jatkakaamme tuskien tiellä. Jytky langetti kansakunnan ylle kirouksen, jolla on useita ilmenemismuotoja. Niistä huomattavimpia ovat nykyinen hallitus ja nykyinen oppositio. On vaikeata päättää, kummasta on enemmän vahinkoa. Oppositiossa on selvästi eniten niitä tahoja, jotka ovat yksiselitteisesti pimeyden ja pahan palveluksessa, mutta hallituksen puolella on tätä kompensoimaan käsittämätön määrä yksinkertaisia, yksiulotteisia, yksisilmäisiä ja samanaikaisesti pelottavan löperöitä hölmöjä vailla auktoriteettia tai kykyä saavuttaa sitä.

Hallitusohjelma muistuttaa lapsen itse seisovasta pöydästä keräämää annosta: sekava, ylitäysi, päin honkia arvioitu ja yhdistelmänä kuvottava. Pahimpia ongelmia epäonnistuneessa hallitusohjelmassa on ongelmien ja niiden mahdollisten ratkaisujen kieltäminen. Ei eläkieiän nostoa, ei tuloveron korotuksia, ei arvonlisäveron korotuksia. Mitä helvettiä tämä poliittinen sortin sakki oikein kuvittelee tekevänsä? Mitä maata he kuvittelevat johtavansa? Jotakin Brunein, 1880-luvun Saksan ja Mikä-Mikä-Maan kolmiliittoa? Perussuomalaiset ilmiselvästi kammoavat vastuuta, mutta paljon parempaa ei voi sanoa halukkaiden koalitiosta, joka olettaa, että tiskit hoituvat hautaamalla astiat kukkapenkkiin.

Tarkastellaan ihan vain huvin vuoksi - sillä muu näkökulma olisi ilmeisen asiaton - erinäisten ministerien ensi avauksia. 

Valtiovarainministeri tuhlaa aikaansa käsittämättömään vakuuspelleilyyn, joka oli ensin vain naurettavaa, mutta muuttui vaaralliseksi, kun kakkoshallituspuolueen puheenjohtaja ei saa pikkupoliitikon pääkoppaansa irti sisäpolitiikan mitättömyyksistä. Persuja vastaan ei voi käydä vastuuttomalla etuilu-, nyhtämis- ja fraasintoistelupolitiikalla, sillä siinä lajissa heitä ei voi voittaa. Kreikalta vaadittavat vakuudet ovat symbolista mitättömyyttä, joka ehkä vielä menisi unionissa normaalina sisäpoliittisenä kulissiänkyröintinä vähän aikaa, mutta valtiovarainministerin itsepäinen intensiteetti on aivan omaa luokkaansa, ja tyylipisteiden saralla kahdenvälisen sopimuksen repäiseminen helleenin ahterista ilman johdonmukaista kumppanien informointia (ja tästä informoinnista valehteleminen kaupan päälle) ansaitsee ainoastaan haukut. Valtiovarainministeri on tasoltaan heikoin minun elinaikanani. Hänellä voisi olla mahdollisuuksia, jos hän suostuisi käyttämään voimavarojaan johonkin ei-typerään ei-voukaukseen.

Ulkoasiainministeri onnistui hankkiutumaan julkisuuteen vetämällä väyryset eli puolustamalla (sinänsä ritarillisin intentioin, mutta puskaväyrysen metodein) kokematonta puheenjohtajaansa tämän tyrimisiltä selittämällä kaiken mediasalaliitolla. Ulkoasiainministerin mukaan muiden euromaiden johtajat ovat niin typeriä, etteivät kykene tajuamaan Suomen vakuusvaatimusten epäjohdonmukaisuutta tai ongelmallisuutta ilman, että Suomen mediasalaliitto lähettää näille ohjeet. Toki salaisia asiakirjoja silloin tällöin tarkoituksella vuotaneelle veteraanille tällainen ajattelu voi tulla kuin luonnostaan. Kiukuttelun voi toki ymmärtää, sillä Erkkiä saattaa potuttaa erään anti-imperialistisen ja omaa ikäluokkaa edustavan everstin putoaminen vallankahvasta Välimeren vastarannalla.

Opetusministeri ilmoitti ensi töikseen haluavansa lisätä tuntimääriä alaluokilla ja lupasi hallituksen satsaavan taito- ja taideaineisiin. Kivoja asioita on kiva sanoa, mutta ministeri Gustafsson ei ole esittänyt konstia, jolla hankittaisiin resurssit näiden jalojen hankkeiden toteuttamiseen. Opetustoimi näet syö kuntien varoja, ja kuntien taloustilanne on yleisesti ottaen entuudestakin heikko. Siksi monessa kunnassa tunnit pidetään minimissä. Kuntatalous ei ole paranemassa, eikä hallituksella ole juuri lisää varoja osoittaa - jo leikkauksien välttäminen lienee mahdotonta. Olisi hyvä, jos ministeri ymmärtäisi jotain omasta vastuualueestaan ennen kuin möläyttelee sisällöttömiä kaikkihyvyyksiä. Ehkäpä seuraavaksi meille luvataan järjellisemmät ministerit.

Asuntoministeri Kiuru lupasi ensi töikseen vuokrien alenevan. Ilmeisesti hän soittelee virallista vuokraisäntien listaa läpi ja vetoaa erikseen jokaiseen. Muutakaan keinoa ei näet ole esitetty.

Peruspalveluministeri on niin pyrkyrimäinen tapaus, että on ihme, ettei ole löytänyt tietään kokoomukseen. Joka tapauksessa hän on erikoistunut alkoholin sosiaalipornoon, jolla saa valtakunnassa aina näkyvyyttä ilman, että täytyy oikeasti tehdä mitään. Tosin parempi kai se kuin päästää Guzenina-Richardson yrittämään mitään oikeaa poliittista asiaa. Tuhot ovat rajoitettavissa. Ministeri mainitsi haastattelussa, että hänellä on "tahtotila" siitä, että alkoholimainoksista poistuu liikkuva kuva. On epäselvää, puhuiko hän jostakin kuumehoureisesta unestaan vai poliittisesta visiostaan. Joka tapauksessa molemmille pitäisi tämän broilerin tapauksessa antaa yhtäläinen painoarvo.

Kulttuuriministeri Arhinmäki on luvannut tuen kaikille sellaisille kulttuurimuodoille, joista itse sattuu pitämään. Lähinnä siis jalkapallolle ja inisevän hartiavoima-yhteiskunnalliselle rap-musiikille, jonka sanomallisuus on tuhat kertaa rasittavampaa kuin Wagnerin libretto ilman musiikkia. Hän on tehnyt selväksi, että ns. eliittikulttuuri ei ole mitään oikeaa kulttuuria. Nykyäänhän pitää halveksia kaikkea paitsi ministerin rakastamaa rupukulttuuria, joka sekin muuten paranee heti, jos sitä tehtäessä ja harrastettaessa voidaan rikkoa jonkun yksityisen tahon omistusoikeutta tai tuottaa kustannuksia seinän puhdistamisen muodossa.

Kaiken kruunaa tietysti pääministeri vailla jämäkkyyttä - ja muistutan edelleen, etten tätä sanoessani ole unohtanut Vanhasta. Sitä tuskin voi korostaa tarpeeksi. Pääministeri on pessyt kätensä liian isosta osasta hallituksen puoluepoliittista sekoilua. Vakuustörttöilyssäkin pääministeri kieltäytyy johtamasta ja tutkailee apaattisesti sivusta toivoen mahdollisesti, että homma räjähtäisi demarien käsiin. Ei johtaja-ainesta.

Mitä tallaisista aineksista tulee? Riitoja ja hölmöilyjä nyt ainakin. Hallituspohja on epävakaampi kuin aikoihin. Vasemmistoliittoon ei ole luottamista, se nähtiin jo hallitustaipaleen alussa, kun kaksi änkyrää jouduttiin vaihteeksi erottamaan puolueen eduskuntaryhmästä. Onnea vain tavoitteidenne saavuttamisessa, Mustajärvi & Yrttiaho, kun ette kykene tulemaan toimeen edes omienne kanssa.

Vihreissä on myös kysymysmerkin aihetta. Puolueen lähtö hallitukseen oli työn ja tuskan takana, ja uskottavuus on niin alamaissa, että änkyrämmät ainekset voivat alkaa kapinoida, jos eteen tulee epäsuosiollisiin päätöksiin osallistumista. Kynnys kävellä ulos on nyt paljon matalammalla kuin päättyneellä vaalikaudella. Myöntymisvara on puolueelta käytetty epäviisaasti lähes loppuun.

Oppositio tarjoaa samantyyppistä epäyhtenäisyyttä ja änkyröintiä. Keskusta on pudotuksessa, mikä tosin pahoin traumatisoituneen puheenjohtajan mielestä on median luoma harha samoin kuin Kehittyvien Maakuntien Suomi sekä Antti Kaikkonen ja presidenttiehdokkaiden puute. Yhteistyötä Perussuomalaisten kanssa on kuitenkin näillä näkymin turha odottaa. Puolueet ovat toistensa pahoja kilpailijoita, varsinkin lähestyvissä kunnallisvaaleissa. Oppositiolla ei ole kykyä kaataa hallitusta; hallituksessa sen sijaan on oman tuhonsa siemen. Mutta hallituksen kaatuessa itse laskemaansa miinaan ei ole odotettavissa mitään parempaa, toimivampaa tai järjellisempää vaihtoehtoa. Pitänee muuttaa Belgiaan. Talvi on siellä sentään hiukan lyhyempi, ja täällä siitä on nähtävästi tulossa pitkä.

Hyvää matkaa pimeyteen, arvoisat kansalaiset. Tätä oli tilattu.