maanantai 31. lokakuuta 2011

Kansallissymboliarvostelu: Brittiläinen Intian valtameren alue

Mikä Britanniaa oikein vaivaa? Eivätkö ne pysty purjehtimaan yhdenkään luodon ohitse kolonisoimatta sitä ja viettäen loppuelämänsä lippujen, vaakunoiden, siirtokuntahallinnon ja vähittäisen dekolonisaation järjestelemisessä? Saako monarkki jotain erityisvärinöitä siitä, että tietää valtansa ulottuvan joillekin mitättömille atolleille ja rakkoleväisille kallioille maailman toisella puolella? Huvittiko kuningatar Viktoriaa ajatus Uusien-Hebridien hallinnasta? Paha tietää. 
Tämä alustus saattelee meidät seuraavalle hallinnolliselle alueelle, jonka symbolit päätyvät kriittiseen tarkasteluumme. Se on eräs heikoimmin nimettyjä brittiläisiä merentakaisia alueita, mikä ei olekaan aivan vähän. Kyseessä on Brittiläinen Intian valtameren alue (British Indian Ocean Territory, BIOT).

Siis mikä?

Oikeutettu kysymys. Tästä kuulee hyvin harvoin, varsinkaan Suomessa. Alue sijaitsee melko tarkalleen Intian valtameren keskellä. Niillä tienoilla on hyvin vähän maata. Chagossaarten atollien ja päälle tuhannen pikkuruisen saaren joukosta kertyy kaikkiaan 60 neliökilometrin edestä kuivaa maata. Suurin ja merkittävin alueen osa on Diego Garcian atolli, jonka pinta-ala on 44 neliökilometriä. Siellä sijaitsee nykyisin Britannian ja Yhdysvaltojen yhdessä käyttämä sotilastukikohta, kun kaikki saaren alkuperäiset asukkaat häädettiin Mauritiukselle 1960-luvulla.

Siis mitä?
Jep, 60-luvulla britit keksivät, että Chagossaaret ovat strategisesti kätevässä paikassa. Siihen päätettiin sijoittaa sotilastukikohta. Niin iso tukikohta, että muita ei alueelle mahtuisikaan asustelemaan. Niinpä Britannian hallitus karkotti saarten kaikki 2000 alkuperäisasukasta ja sijoitti nämä Mauritiukselle. Chagossaarelaiset, Afrikasta ja Madagaskarilta ranskalaisten orjiksi 1700-luvulla kuljettamien työläisten sekä intialaisten, malediivilaisten ja seychelliläisten kalastajien jälkeläiset, häädettiin 60-70-luvuilla kotisaareltaan, jonka nykyisin täyttää sotilaskompleksi nimeltään Camp Justice. Haista vittu, Yhdistynyt kuningaskunta, haista vittu.

Joukko karkotettuja on yrittänyt hakea hyvitystä ja paluuoikeutta kotisaarilleen, mutta Britannian hallitus on johdonmukaisesti evännyt anomukset. Oikeus on kertaalleen todennut chagossaarelaisilla olevan oikeuden palata kotisaarelleen, mutta Britannian hallitus on puolustanut linjaansa vetoamalla siihen, että toisen maailmansodan aikana kanadanjapanilaiset internoitiin leireille, näiden omaisuus takavarikoitiin ja huutokaupattiin pois. Toki, muistuta meitä vielä useammista mulkkuiluistasi, kruunu hyvä. Vuonna 2008 Britannian parlamentin ylähuoneen laillisuuselin asettui äänin 3-2 Gordon Brownin hallituksen kannalle - siis kannalle, joka oli, että chagossaarelaisia on kohdeltu ihan oikein ja että nämä eivät saa palata koteihinsa. Vuonna 2010 brittihallitus julisti seudulle luonnonsuojelualueen, ja vuodettu sähke vahvistaa, että suojelualuetta olisi tarkoitus laajentaa. Suojelualue estäisi vakituisen ihmisasutuksen alueella, mutta ei vaikuttaisi mitenkään sotilastukikohtaan. 
Quite the piece of excrement, are we not?
Miten helvetissä tällainen mulkkumaa voi edes olla EU:n jäsen? Mutta jätetään nyt politiikka ja siirrytään vailla ulkoisia intohimoja olevaan objektiivis-esteettiseen kritiikkiin. BIOT:n lippu:
Vau. Kuvittelen, että Brittiläisellä Intian valtameren alueella kuluu tämän lipun vuoksi paljon aspiriina. Kuvitellaanpa tätä liehumassa. (Siviilit eivät pääse koko alueelle, joten on epäselvää, näkeekö tätä oikeasti koskaan lipputangossa. Lipun voi bongata myös Lontoossa, missä sitä käyttää BIOT:n asioita hoitava komissaari.) Ensijärkytyksen (ja silmien huuhtelun) jälkeen on kuitenkin myönnettävä, että ainakin tämä design on omalaatuinen muiden brittiläisten merentakaisalueiden (ja jopa joidenkin näennäisitsenäisten valtioiden) lippuihin verrattuna. Tässäkin on Union Jack, mutta se onkin visuaalisesti huomattavan kineettisen lipun ainoa täysin järjestäytyneeltä vaikuttava elementti. Palmu pärjäisi hyvin ilman kruunuakin, mutta eipä se näin liikkuvaisessa lipussa juuri haittaa. Tätä lippua ei ole varsinaisesti mukava katsoa, mutta ainakin siinä on uskallettu tehdä jotakin epätavallista ja omaperäistä. Se on lopulta aika kaamea, mutta sen takuuvarmasti muistaa kerrankin nähtyään. Arvosana: 6

Onko tämä tehty vakavissaan? Merikilpikonnien hiekkalinnaleikki on kuin jostain Disneyn Pieni merenneito -musikaalibastardisaation promootiomateriaalista. Varsinainen vaakunakilpi on kammottava heraldinen haaksirikko - ja mikä helvetti siinä Union Jackissä on niin ihmeellistä, että se on pakko tunkea vaakunoihinkin? Se on hyvä lippu itsessään - muissa lipuissa on yleensä huono, ja vaakunoissa se on erittäin paska idea. Kruununkoristeena oleva torni lippuineen tuo mieleen hiekkalinnan ja näyttää koomiselta. Mutta ei niin koomiselta kuin kilvenkannattajat. Karettikilpikonna (vas.) ja liemikilpikonna seisovat kilven tukena. Miten? Miten merikilpikonna seisoo? Sinänsä kilpikonnat ovat hieno ja todella epätavallinen idea kilvenkannattajiksi, on niiden realistisella esitystavalla koominen vaikutus. Ne näyttävät apaattisilta ja avuttomilta. Huvittavilta toki myös. Motto kuuluu IN TUTELA NOSTRA LIMURIA, joka tarkoittaa "Suojeluksessamme Lemuria". Lemuria, jos joku ei tiennyt, on ennen mannerliikuntoteorian kehittämistä esitetty hypoteettinen manner, joka olisi muinoin uponnut Intian valtamereen. Tämä perusteettomaksi osoitettu ajatuspieru on ikävä kyllä jäänyt elämään Helena Blavatskyn ja muiden hullujen huijarien vedätysten takia.
Arvosana: 7 tahattoman komiikan ja rohkeuden vuoksi.

Jostain käsittämättömästä syystä tällä vailla siviiliasutusta olevalla alueella on kansallinen tunnuslaulu. Vielä käsittämättömämmin se on käsittämättömän upea. Konserttisalipenkkien kuluttajat tunnistavat melodian Gustav Holstin Planeetat-sarjan Jupiterista. Sir Cecil Spring-Ricen runo ei ehkä ole kaikkein upeimpia, mutta se on vähintäänkin kelvollinen, ylevä ja hyvä pari melodialle. Se ylistää uskollisuutta isänmaalle ja hieman yllättäen muistuttaa, että on isänmaata korkeampi moraali, veljeys ja rauha (jonka vihjataan olevan kristinusko). 

I vow to thee, my country, all earthly things above,
Entire and whole and perfect, the service of my love;
The love that asks no question, the love that stands the test,
That lays upon the altar the dearest and the best;
The love that never falters, the love that pays the price,
The love that makes undaunted the final sacrifice.

And there's another country, I've heard of long ago,
Most dear to them that love her, most great to them that know;
We may not count her armies, we may not see her King;
Her fortress is a faithful heart, her pride is suffering;
And soul by soul and silently her shining bounds increase,
And her ways are ways of gentleness, and all her paths are peace.
Mutta ennen kaikkea sävelmä on liikuttavan kaunis, juhlallinen ja herkkä. Se tunnetaan virtenä, ja Brittiläisen Kansainyhteisön maissa sillä muistetaan ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneita. Se on lohdullinen, virvoittava ja jalon koruton. En kykene ymmärtämään, miksi se on annettu tunnukseksi käytännössä vailla normaalia asutusta olevalle alueelle. Ehkä jonain päivänä tuo toisessa säkeistössä mainittu toinen maa, jonka monarkki on näkymätön, suvaitsee jakaa Hänen Majesteettinsa hallitukselle toisesta maailmasta olevaa oikeutta siitä tavasta, jolla chagossaarelaisia on kohdeltu. Arvosana: 10

Brittiläisen Intian valtameren alueen loppuarvosana on 7,7.

Maanpaossa elävillä chagossaarelaisilla on omakin lippu. Se näyttää tältä:


Kansallissymboliarvostelu: Brittiläiset Neitsytsaaret

Kuinka pieni pitää hallinnollisen entiteetin olla välttyäkseen joutumasta kansallissymbolikritiikkien sarjamme jatkoksi? Brittiläiset Neitsytsaaret on Yhdistyneen kuningaskunnan (ja Euroopan unionin) merentakainen territorio, tarkemmin sanoen pikkuruinen saaristo Puerto Ricon itäpuolella. Sen pinta-ala on 153 neliökilometriä, ja asukkaita on noin 18 000. Monen suomalaisen kunnan vaakuna olisi siis näiden lukujen valossa legitiimimpi arvostelukohde sarjallemme. Mutta vaikka Brittiläiset Neitsytsaaret ei olekaan itsenäinen valtio, on sillä autonominen asema Yhdistyneen kuningaskunnan merentakaisena alueena. Sillä on oma lippu, oma vaakuna, oma hallinto ja jopa oma Internet-osoitekansallistunnus (.vg). Se on kuuluttava sarjaamme, ja ehkäpä sillä on jotakin hyvää tarjottavanaan.
Tai sitten ei. Jumaliste näiden Britti-imperiumin jämien veksillologista monotonisuutta. Eivät edes yritä. Hei alue, nimessäsi esiintyy jo sana brittiläinen! Se ikään kuin ilmentää osaltaan jonkinmoista yhteyttä Britanniaan. Omalla siirtomaa-asemalla pöyhkeily meni muodista jo... en nyt keksi, milloin se olisi varsinaisesti edes ollut muodissa. Voisiko joku näistä brittiläisistä territorioista joskus osoittaa edes minimaalista yritystä luoda oikeasti yksilöllinen lippu eikä tällaista McDonald's-tyylisen valmisveksillologian kierrätystä? Lippunne ovat syvältä, mielikuvituksettomat, epäluovat, laiskat siirtokuntalaiset. Arvosana: 5

Hei, Brittiläiset Neitsytsaaret, nyt taisitte unohtaa jotakin. Miten olisi esim. Union Jack sinne vaakunan vasempaan yläkulmaan? Ettei pääse unohtumaan, että Brittiläiset Neitsytsaaret on brittiläinen. Hyvä on, arvioidaan vaakunaa omien meriittiensä valossa. Vihreässä kentässä seisoo Pyhä Ursula kannatellen kultaista öljylamppua. Hänen ympärillään on yksitoista lisälamppua. Tämä viittaa saarten löytämis- ja nimeämisaikaan. Kun Kolumbus purjehti Neitsytsaarille, ne toivat jostain syystä hänen mieleensä Pyhän Ursulan, jonka tarina on alusta loppuun täyttä fiktiivistä bullshittiä jopa katolisen kirkon itsensä mielestä eikä ansaitse tulla kerratuksi tässä. Täysin tarpeeton motto kuuluu "VIGILATE" eli "olkaa valppaita". Ehkä hurrikaanien varalta.

Vaakuna on sikäli epätavallinen, että sen keskusaiheena on ihminen. Tämä ei ole yleistä, ja vaakunoissa esiintyessään ihmishahmot näyttävät minusta lähes aina jotenkin vääriltä - heraldiset eläimet ovat aina hillittömiä, villisti tyyliteltyjä ja oravia myöten verenhimoisia, mutta ihmishahmot taas yleensä epämääräisen raukeita ja liian tarkasti tai realistisesti piirrettyjä. Ihonväri vaakunassa näyttää aina oudolta. Olematon Ursula on tässä vaakunassa kuitenkin kuvattu roomalaisajan tyylisessä asussa (sandaalit ovat mukava yksityiskohta) soveliaan neitseellisenä ja toiveikkaana. Oliivinvihreä kenttä ei juuri lisää vaakunan kauneutta. Lyhdyt ovat hauska ja selvimmin puhtaan heraldinen elementti vaakunassa. Motto on, kuten todettu, turha eikä lisää vaakunaan mitään arvokasta. Miksi vaivautua kirjoittamaan jaloista kehotuksista geneerisin?

Heraldiselta katsantokannalta vaakuna ei ole vallan huono, mutta esteettisesti se jättää toivomisen varaa. Reiluuden vuoksi on toki myönnettävä, että kun saaret on nimetty jonkin tietyn neitsyen mukaan, on loogista, että tunnuksessa on ko. neitsyen kuva ja että tämä asettaa jo ennalta tiettyjä rajoituksia kuva-aiheelle. Vaakunaa ei kuitenkaan ole miellyttävä katsoa. Se ei saa minua näkemään mitään uudella tavalla, sen sommittelu on levoton ja sen värit rehellisesti sanoen rumat ja alakuloiset. Motto ei auta asiaa lainkaan. Arvosana: 6

Neitsytsaarilla ei ole omaa kansallislaulua eikä edes omaa paikallislaulua: kaikissa yhteyksissä soi God Save the Queen. Siten alue ei saa arvosanaa laisinkaan tältä osa-alueelta. Loppuarvosana on tällöin 5,5. Ansaitusti.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Kansallissymboliarvostelu: Bermuda

Seilaamme tällä kertaa kuuluisan kolmion itäiseen kulmaan. Siellä hämärät bisnesmiehet paikallisshortseissaan siunaavat näitä saaria, jotka eivät muodosta itsenäistä valtiota, vaan vain Britannian merentakaisen territorion, jolla on ollut rajattu itsehallinto vuodesta 1620. Olemme saapuneet Bermudalle.

Lipun heijastama identiteetti on perinpohjaisesti koloniaalinen. Ainoa omaperäinen piirre lipussa on se, että toisin kuin monilla muilla brittiläisillä territorioilla, Bermudalla lippu on punainen sinisen asemesta. Siitä huolimatta lopputulos on laiska ja persoonaton, eikä vaakuna (josta lisää pian) sitä pelasta. Imperialismi tappaa mielikuvituksen. Arvosana: 5

Bermudan vaakunakilvessä punainen leijona pitelee vaakunakilpeä. Tämä esitys on oikeaoppisen heraldisesta näkökulmasta täysi katastrofi: Britanniaan viittaava punainen leijona on kuvattu edestä, mikä saa olennon näyttämään joltakin saatanalliselta merihirviöltä. Leijonan tassuissaan pitelemä kilpi taas olisi ilman virallista taustaselvitystä vain käsittämätön, sekava ja huomattavan ruma kuva-arvoitus. Se kuvaa laivan haaksirikkoa harmaasta merestä nousevaa kalliota vasten. Se viittaa saaren asutushistoriaan. Espanjalainen tutkimusmatkailija Juan de Bermúdez käväisi nimeämässä autiot saaret itsensä mukaan vuonna 1505 ja käväisi vielä kymmenen vuotta myöhemmin laskemassa sinne lauman sikoja, jotta mahdollisesti saarille haaksirikkoutuvat saisivat syötävää. Espanja ei kuitenkaan asuttanut saaria, ja vuonna 1609 Virginiaan matkalla ollut englantilainen laivasto hajosi myrskyssä. Yksi erilleen joutunut alus ajettiin tarkoituksella Bermudan särkille (ei siis päin kalliota!), jotta miehistö pelastuisi. Tämä onnistui, ja haaksirikkoiset päättivätkin asuttaa saaret, joille sattuma oli heidät viskannut. Tähän viittaa myös vaakunan motto "Quo fata ferunt" eli "Minne kohtalottaret kuljettavat".

Kaikesta historiastaan huolimatta on Bermudan vaakuna sekava heraldinen murhenäytelmä. Pidän tosin siitä, että leijona seisoo ruohikossa. Arvosana: 5

Bermudan virallinen kansallislaulu on God Save the Queen, mutta paikallisissa yhteyksissä käytetään myös kansallista laulua nimeltään Hail to Bermuda. Se on hupaisa ja merihenkinen kipale, joka ei tunnu ottavan itseään turhan vakavasti. Se ei ole mahtava, eikä varsinaisesti arvokas, mutta se tuo hymyn huulille ja on ehdottomasti territorion symboleista onnistunein. Arvosana: 7

Bermudan loppuarvosana on melko alhainen 5,7. Mutta liekö häpeä niin suuri, kun ei kyseessä ole mikään varsinainen valtiokaan.

Vaatimaton ehdotus

Irlantilainen kirjailija, esseisti, satiirikko ja kirkkoherra Jonathan Swift (1667-1745) julkaisi vuonna 1729 anonyymin pamfletin, joka oli otsikoitu "Vaatimaton ehdotus, jolla estetään Irlannin vähäväkisten lapsia käymästä taakaksi vanhemmilleen ja maalleen sekä osoitetaan kuinka heistä on hyötyä yhteiskunnalle" (A Modest Proposal for Preventing the Children of Poor People in Ireland From Being a Burden on Their Parents or Country, and for Making Them Beneficial to the Publick). Se on satiirisen kirjallisuuden mestariteoksia.


Vuonna 1729 Irlannin maatalouselinkeino ja elintarviketuotanto romahtivat huonoihin sääoloihin, ja Britannian merkantilistinen talouspolitiikka käytännössä esti tilanteen lievittämisen. Irlanti oli agraarinen, takapajuinen ja maanomistusoloiltaan huomattavan epätasa-arvoinen osa tuolloista Ison-Britannian kuningaskuntaa. Köyhillä oli suuret perheet, jolloin nälkä- ja talouskriisi ajoi suuret kansanjoukot kurjuuteen. Maaseudun kreivikunnat autioituivat, kun kurjia ryysyläisiä vaelsi Dubliniin parempien kerjäämisapajien toivossa - pääkaupungin kadut olivat kuitenkin jo ennestään täynnä aliravittuja kerjäläisiä. Moni tuupertui tien varteen. Ihmiset söivät nälkäänsä variksia, kissoja, rottia ja ruohoa. Kulkutaudit raivosivat. Lontoossa päättäjät eivät juuri reagoineet asiaan. 

Vaikuttaa juuri sopivalta tehtävältä Pamflettipapille!


Swift kuvaa pamfletissaan em. tilannetta ja esittää siihen ratkaisun. 


"...nuori ja terve hyvin hoidettu lapsi on vuoden ikäisenä mitä herkullisinta, ravitsevinta ja terveellisintä ruokaa niin muhennettuna, paahdettuna kuin keitettynäkin, enkä epäile lainkaan etteikö se kelpaisi yhtä hyvin myös viillokiksi tai höystöksi.
Siksi nöyrimmin esitänkin julkisesti harkittavaksi, että jo mainituista sadastakahdestakymmenestätuhannesta lapsesta kaksikymmentätuhatta voitaisiin varata siitostarkoituksiin. Heistä vain neljäsosan tulisi olla koiraita, mikä on enemmän kuin on käytäntönä lampaiden, lihakarjan ja sikojen tapauksessa. Perusteluksi esitän, että kyseiset lapset ovat harvoin hedelmiä avioliitosta, jota villimme eivät juurikaan arvosta, minkä vuoksi yksi koiras riittää palvelemaan neljää naarasta. Loput satatuhatta voidaan vuoden ikäisinä tarjota myytäväksi vallasväelle ympäri valtakunnan, ja kehottaa äitejä aina yltäkylläisesti imettämään pienokaisiaan viimeisen kuukauden ajan, jotta ne lihoisivat ja pulskistuisivat tarjolle pantaviksi. Yhdestä lapsesta riittää kahteen kattaukseen, mikäli on kutsuttu ystäviä syömään, ja jos perhe ruokailee keskenään, etu- tai takaneljänneksestä saa kohtuullisen aterian; mikäli se maustetaan ripauksella pippuria ja suolaa, se on keitettynä oikein maukasta vielä neljäntenäkin päivänä, varsinkin talvisaikaan." (suom. Jyrki Vainonen)
Ne, jotka eivät tunnistaneet pamflettia (rakennetta myöten) parhaiden roomalaisten satiirien kunniakkaaksi, moraalisen tuohtumuksen jalostamaksi perilliseksi, reagoivat tietysti suunnattomalla moraalisella närkästyksellä kirjoittajaa kohtaan. Millainen ihmishirviö käyttää sivukaupalla tekstiä esitelläkseen lasten tappamisen ja systemaattisen kannibalismin monituisia suotuisia vaikutuksia?


Swiftin tavoitteena tietysti oli aiheuttaa lukijassa ensin moraalinen närkästys. Mutta oletettavasti lukija voisi pian närkästyksensä ja tuohtumuksensa keskeltä havahtua pohtimaan, miksi ajatus lasten kasvattamisesta ravinnoksi nostattaa hänessä niin suurta tuohtumusta, kun hän samanaikaisesti vain hyväksyy tosiasiana sen, että lapsia kuolee köyhyyden aiheuttamaan nälkään ja tauteihin kuin kärpäsiä kylmään. Tämä puolestaan saattaisi johtaa aktiivisempaan haluun korjata ongelman varsinaista juurta, lievittää kärsimystä ja yrittää estää sen toistumista vastaisuudessa. Ennen kaikkea reaktio onnistuessaan liittää kuohuttavan aloitteen luontevaksi jatkumoksi englantilaisten aiempaan piittaamattomaan Irlanti-politiikkaan.


Vaatimaton ehdotus on ennen kaikkea täydellisen hallittu satiiri. Se malttaa pitäytyä tietyssä tyylissä ja luottaa yksityiskohtien kasaamisen musertavaan vaikutukseen: Swiftin kuvitteellinen aloitteentekijä on johdonmukaisesti pömpöösin nöyrä ja täydentää esitystään laskemilla, arvioilla ja yksityiskohtaisilla ehdotuksilla järjestelyistä, jotka voisivat saada Eichmannin kateelliseksi. Se on enemmän kuin ajankohtaissatiiri julkaisuajankohtansa angloirlantilaisesta tilanteesta; se on myös kitkerä tuomio yltiörationalistiselle yhteiskunta-ajattelulle, jättiläismäisten, monoliittisten systeemien tarjoamiselle yleisratkaisuina kaikkeen, ihmisten kohtelemiselle yksinomaan resursseina ja hyödykkeinä sekä sille pohjimmiltaan epärehelliselle välinpitämättömyydelle, joka yhä tänä päivänä mahdollistaa meille jonkinmoisen mielenterveyden maailmassa, jossa olemme yhä tietoisempia kaikista ongelmista ja epäoikeudenmukaisuuksista. Se on kaikessa lyhykäisyydessään suurta kirjallisuutta, joka ansaitsee ja jonka pitää tulla luetuksi. Siksi se on, sivumennen sanoakseni, myös virallinen Kuukauden Kirja.


Eräs syy 300-vuotiaan ajankohtaissatiirin lukemiseen on ajankohtainen. Suomessa on viime ajat yritetty harjoittaa, määritellä ja ymmärtää huumoria, ironiaa sekä satiiria. Koska nämä asiat tuntuvat olevan jokseenkin hakusessa, voi Vaatimatonta ehdotusta suositella lukemistoon jo pelkästään havainnollistavana oppikirjana.


Kansanedustaja Jussi Halla-aho (ps) erotettiin aiemmin tänä syksynä kahdeksi viikoksi eduskuntaryhmästä hänen pohjimmiltaan satiiristen Facebook-kommenttiensa vuoksi. Halla-ahon Kreikan sotilasjuntta -kirjoituksen ytimessä oli ajatus siitä, että se leikkaus-, säästö- ja uudelleenjärjestelyohjelma, johon Papandreoun hallituksen on ollut käytännössä pakko suostua, on siinä määrin niin monien helleenien legitimiteetin tajun vastainen, että ainoa varma tapa viedä se kokonaisuudessaan läpi ilman vakavaa kriisiä ja vaaraa siitä, että seuraava hallitus ryhtyisi ensi töikseen purkamaan sitä, olisi sotilasjuntta. Tämän ajatuksen ytimessä taas on vielä yleisluontoisempi truismi, joka opettaa, että toisinaan demokraattisten maiden hallitukset ovat tilanteissa, joissa ne jättävät toteutamatta pitkällä aikavälillä tarpeellisia toimia välttääkseen kärsimästä lyhyen aikavälin haittoja, kuten esim. joutumista oppositioon ja päätymistä tilanteeseen, jossa koko politiikan suunta kääntyy päinvastaiseksi. Tämän truismin ytimessä taas on ajatus siitä, että kansan enemmistö voi ja todennäköisesti on lyhytnäköistä sekä väärässä - mikä on tietysti perussuomalaisena ajatuksena varsin mielenkiintoinen. (Ehkä kyllä kansa tietää on maakohtainen maksiimi - pätee vain Suomessa, ja vain varsinaiseen kansaan l. siihen kuuluisaan viidennekseen.)


Halla-ahon satiirissa siis on, kuten satiirissa täytyykin olla, pointti. Näin kansankielellä ilmaistuna. Mutta mihin satiirin kärki kohdistuu - sekä tapauskohtaisesti että yleisemmin? Kreikan hallitukseen? Ns. troikkaan, joka käytännössä on pakottanut Kreikan toteuttamaan tiukkaa ohjelmaa? Kreikan kansaan? Talousvaikuttajiin ja taloudellisiin instituutioihin? Markkinatalouteen itseensä? Kansaan yleisesti poliittisena entiteettinä? Demokratian tiettyihin suhteellisiin heikkouksiin? Ihmisluontoon itseensä? Militaristiseen komentopolitiikkaan? Tämä on paljon epäselvempää jopa lukijalle, joka tuntee kirjallisia konventioita ja kykenee tunnistamaan satiirin ja vaikkapa luokittelemaan sitä Horatiusta ja Juvenalista seuraaviin lahkoihin (tietäen mahdollisesti mm. sen, että sotilasjuntan johtama valtio ei voi olla Euroopan unionin jäsen).


Mikäli vaikkapa vain esimerkin vuoksi oletetaan, että satiirin kohteena olisivat itse euroalueen hallinto ja unionin demokratiaihanteet, saataisiin tällä tarkentimella Halla-ahon aineksista varsin mallikas esitys: demokratiaan sitoutunut ja demokratiaa aktiivisesti toitottava valtioiden yhteenliittymä vaatii jäsenvaltiota viemään läpi huomattavan suuria ja laaja-alaisia uudistuksia, joiden nauttima kannatus ko. valtion kansalaisten keskuudessa on hyvin kyseenalainen... tai muuten. Tässä on jo hyvin sotilasjunttamainen asetelma, ja kritiikin pääasiallinen kohdekin olisi selvillä. Periaatteiden ja tekojen ristiriita tarjoaa erinomaiset edellytykset satiirille. (Jokunen nipottaja toki varmasti muistuttaisi, että Kreikan hallitus valehteli maansa taloustilanteesta sekä kansalaisilleen että liittolaisilleen päästen tosiasiassa väärydellä mukaan euroalueeseen ja että käytännössä sanellut talouspoliittiset uudistukset ovat ehtoja tukipaketeille, jotka mahdollistavat Kreikan valtiollisten toimintojen ylläpidon ja joita Kreikka on pyytänyt, mutta joka tapauksessa satiiri olisi melko toimiva - ja jos tästä huomautuksesta ei saisi kokonaan uutta satiiria, niin ihme.)


Kaikkea edellä esitettyä voi olla toki vaikeata saada mahtumaan yhteen tilapäivitykseen. Varmin neuvo on tietysti välttää satiirin yrittämistä. Tähän on parikin syytä. Ensinnäkin on aina tietty joukko ihmisiä, jotka eivät tunnista satiiria. Toiseksi näyttää siltä, että on käymässä yhä vaikeammaksi erottaa satiiri. (Poen laki)

Kaikki syyt satiirin tunnistamisen vaikeutumiseen eivät piile vain siinä, että sähköinen tiedonvälitys on mahdollistanut tekstin julkaisemisen marginaalisille hörhöille, joilla ei aiemmin ollut sellaiseen taloudellisia edellytyksiä. Satiiria itsessään on yritetty tarkoituksella raiskata ja sen tilannekohtainen uudelleenmäärittely on näinä päivinä muodostumassa niin sanoakseni lurjuksen viimeiseksi (tai ensimmäiseksi) pakopaikaksi. Tämän pakopaikan muurilta hän kaataa laskiämpärillisen lokaa kriitikoidensa niskaan, kun nämä eivät hänen nokkelaa huumoriaan tajua.

Halla-aho on tässä kehityskulussa hieman omituisesti sekä osauhri että osasyyllinen ainakin suomalaisessa kontekstissa. Hän käyttää teksteissään usein satiiria ja ironiaa, joka on identifioitavissa, mutta joskus sen tavoite ja kohde jäävät epäselviksi, kuten sotilasjunttaesimerkissä. Joskus taas nähtävästi hänen kirjoituksissaan pitää tulkita ironiaksi ja satiiriksi myös sellaista, jota on vaikeata asettaa sen piiriin edes kirjoituksen konstruoiman itseään kannattelevan todellisuuden piirissä. Jos esimerkiksi nimetään poliitikkoja, joista sanotaan, että olisinpa pelkästään iloinen, jos nämä raiskattaisiin, niin mitä se merkitsee satiirin/ironian/huumorin kannalta? Tarkoittaako se, että asia on päinvastoin ja että oikeasti ei olisi iloinen? Swiftin em. satiirissa eräänä satiiritekniikkana on epämiellyttävän kuvan välittäminen kirjoittajasta: tämä saadaan tarkoituksella vaikuttamaan hyvin kylmältä ja täysin sokealta kenenkään muun kuin omaan sosiaaliseen ja etniseen ryhmäänsä (joka hyvin selvästi on angloirlantilainen hallitseva luokka) kuuluvan tarpeille. Onko meidän ymmärrettävä, että Halla-aho pyrkii joillain kirjoituksillaan vaikutelmaan siitä, että kirjoittaja on epämiellyttävä ihminen, joka ajattelu on rajoittunutta ja jonka ihmiskuva on instrumentalistinen (ainoa ihmisarvo on yksilön mitattavissa oleva hyöty yhteisölle...) ja joka itse asiassa pyrkii argumentoimaan päinvastaista kuin mitä näennäisesti tekee?


Lisäksi on tietysti vielä eri asia kirjoittaa satiirin yritelmää yksityishenkilönä kuin poliitikkona, jolla on valta tehdä lakeja, jotka koskevat kaikkia kansalaisia. Voi olla toki epäreilua, että poliitikon sanomiset poliittisista asioista tulkitaan poliittisiksi kannanotoiksi. Niin asia vain kuitenkin on.

Halla-ahon kunniaksi sentään on tunnustettava, että hänellä ainakin on jonkinlainen käsitys siitä, mikä edes jollain tasolla muodostaa satiirin. Samaa ei voi sanoa kaikista hänen puoluetovereistaan. Perussuomalaisessa puolueessa ja sen ympärillä satiiri ei ole mikään tyylilaji, vain yksinkertaisesti puolustuskeino, joka otetaan käyttöön, kun kusi ruiskuu omille kengille. Ensin sanotaan jotain, joka on sekä provokatiivista, tyhmää ja eettisesti ala-arvoista. Sitten katsotaan, pidetäänkö siitä vai ei. Jos pidetään, oltiin rohkeita keskustelunherättäjiä, tabujen rikkojia ja demokratian ritareita. Jos siitä ei pidetä, niin oltiin vain nokkelia satiirikkoja, joita tosikot eivät ymmärrä ja haluttiin vain huumorin keinoin puolustaa sananvapautta. On häkellyttävää, miten pitkään tällaisen kunniattoman niljailun annetaan mennä läpi. Eräs Soinin oppi-isä voisi mainita moista sakkia satiiriselkärankaisiksi, niin helppo konsti satiirimarttyyriksi julistautuminen on niille, joita ei huvita ikinä kantaa vastuuta mistään, mitä sanoo.


Tästä päästäänkin mieheen, joka aina julkisuuteen päästessään sanoo jotakin tyhmempää ja alhaisempaa kuin viime kerralla. Tarkoitan tietysti Viitasaaren Vapahtajaa, kansanedustaja Teuvo Hakkaraista (ps). Hän on viimeksi käynyt harjoittamassa nekrofiilista sodomiaa Voltairen haudalla oivaltavalla aloitteella siitä, kuinka kansanryhmät, joiden kanssa hän ei halua olla tekemisissä, pitäisi siirtää yhteen maakuntaan, jossa hän ei halua asua.
Hakkaraisen vaatimaton ehdotus (mikäpä tässä miekkosessa ei vaatimatonta olisi) on tehdä Ahvenanmaan maakunnasta (jota hän ilmeisesti pitää jonakin RKP:n tukialueena huolimatta siitä, että ko. puolue ei toimi koko maakunnassa) yhteiskuntatieteellinen laboratorio, jossa olisi määrä testata jotakin ihanneyhteiskuntaa, jota tietääkseni kukaan Hakkaraisen itsensä lisäksi ei ole ehdottanut. Tämä ihanneyhteiskunta koostuisi oletettavasti Ahvenanmaan nykyisestä väestöstä, kaikista Suomen homoseksuaaleista ja kaikista Suomessa asuvista etnisistä somaleista.

Mikäpä sen oivaltavampaa satiiria suomalaiselta kansanedustajalta esittää hybridi stalinistisista väestönsiirroista ja eteläafrikkalaisesta segregaatiosta. Erittäin hyvä vitsinaihe, varsinkin ihmiseltä, joka on yksi iso vitsi. Ai niin, kuten tuli mainittua, kansakunnan moraaliseksi selkärangaksi (vaikka moraaliselta ovenpönkältä enemmän näyttää) ja Kunnian Mieheksi itse itsensä julistanut puoluejohtaja Timo Soini vaati Halla-ahoa erotettavaksi määräajaksi Halla-ahon periaatteessa sisällöllisen Facebook-kommentin takia; nyt herra puheenjohtaja onkin ollut hiljaa. Johdonmukaista johtajuutta.


Yhteiskunnalliset kokeilut toki ovat aina kiinnostavia, ja sellaisia on tälläkin mantereella viimeisten sadan vuoden sisään toteutettu useita. Ne ovat aina antaneet yksilölle hyvin korkean instrumentaalisen arvon tutkimusyksikön osana. Laajamittaisia kokeiluja voisi toteuttaa lisääkin. Erään erityisen kannatettavan ja paremman kuin mihin itse olisin humanistiaivoineni kyennyt on jo ehtinyt esittää Tämän kylän homopoika. Ei ole huono tulla siteeratuksi samassa artikkelissa Jonathan Swiftin kanssa: 


"Vaan mitäpä jos malliyhteiskuntaa kokeiltaisiinkin toisella tavalla? Laitetaan Hakkarainen hengenheimolaisineen keskelle puhtainta Suomea, Lappia. Voisivat siellä keskenään huuhtoa kultaa, juoda kotipolttoisen perjantaipullonsa, mättää toisiaan turpaan ja lopulta raiskata poroja, kun viimeinenkin nainen on lähtenyt. Pääelinkeinona olisi kullanhuuhdonnan lisäksi saha, joka tosin mystisesti palaisi vähintään kerran vuodessa. Voidaan siitä sitten katsoa, millainen malliyhteiskunta rakentuu ja ottaa siitä mallia koko Suomeen."
Hakkarainen itse tietysti harjoitti huumoria, ja vieläpä niin nokkelaa huumoria pakotetuista väestönsiirroista ja apartheidista, että eihän sellaista Helsingin nirppanokkaiset tosikot tajua. Kansanedustaja toteaakin jälleen kerran satiirimarttyrina, että "huumori on jätettävä Viitasaarelle" (aivojen ottaminen mukaan Helsinkiin: not an option). Viitasaarelle saisi minun puolestani jättää lopullisesti vähän muutakin.

Satiiri on pelastettava. Se on liian arvokas elämänlaatua parantava tekijä taantuakseen mekaanis-retoriseksi jälkikäteisdefenssiksi. Perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pirkko-Ruohonen Lerner on pian käyttänyt jo synonyymisanakirjan loppuun hakusanojen vitsi ja pila kohdalta johdettaviaan suojellessaan. Ryhmyri onkin jo vedonnut mediaan, jotta Hakkarainen jätettäisiin rauhaan. On kohtuutonta odottaa, että aikuinen lakiasäätävän elimen täysivaltainen jäsen kykenisi jotenkin kontrolloimaan sanojaan ja tekojaan, niinkö tosiaan? Ei kai täysijärkinen ihminen nyt noin voi ajatella. Kyseessä on mitä ilmeisimmin satiirinen lähestymistapa, jossa Ruohonen-Lerner esittää itsensä paimentajana, jonka pitää jatkuvasti katsoa toisaalta ylivilkkaan, mutta toisaalta (jos käsitätte) hieman hitaanpuoleisen kakaran perään.

On aika omituista satiiria vain luetella ihmisryhmiä, toivottaa näille pahaa ja julistaa inhoavansa näitä ja sitten tehdä itsestään huumorin haavoitettu suojelusenkeli, jos joku moisista puheista pahastuu. Minulla on sellainen käsitys, että kun kansanedustaja James Hirvisaari (ps) kirjoittaa toimittajien olevan arvotonta roskaväkeä, niin hän ei harjoita "huumoria", "pilaa", "ironiaa" tai "satiiria", vaan yksinkertaisesti samaa, jota minä tekisin sanoessani saman asian perussuomalaisista ja näiden kannattajista: ilmaisee vilpittömän näkemyksensä todellisuudesta. 

Swiftin satiirissa on vahva moraalinen selkäranka. Se vaatii epäkohdista vastuuseen mahtavia, ei heikkoja ja syrjittyjä. Siinä on sydäntä. Sen iva on lähtöisin myötätunnosta ja ihmisen kunnioituksesta, ei vihasta ja halveksunnasta.

Swift kuoli 266 vuotta sitten.
 

tiistai 18. lokakuuta 2011

Kansallissymboliarvostelu: Burundi

Kriitikon maailmanympärimatkalle ei loppua näy. Tänään tallustamme Afrikan sydämeen, Burundin tasavaltaan.
Burundin lippu on afrikkalaisin mainittava sikäli, että se ei toista panafrikkalaista värimaailmaa. Vinoristisommitelmakin on epätavallinen. Värisymboliikka on sangen ennalta-arvattavaa: vihreä edustaa toivoa, valkoinen rauhaa ja punainen itsenäisyystaistelua. Vihreällä reunustetut punaiset Daavidin tähdet edustavat maan kolmen suuren kansanryhmän, hutujen, tutsien ja twa-pygmien, rauhanomaista rinnakkaiseloa. Tämä on pitkälti jäänyt tavoitteen asteelle, sillä Burundin, kuten sen naapurin Ruandan, itsenäisyyshistoriaa ovat sävyttäneet erittäin raa'at etnisiä jakolinjoja noudattavat sisällissodat ja kansanmurhat. Suurista väkivallan aalloista viimeisin alkoi 1990-luvun alussa ja roihahti vuonna 1994, kun Ruandan ja Burundin presidenttejä - molemmat hutuja -  kuljettanut lentokone ammuttiin alas Kigalissa. Se johti Ruandan kansanmurhaan, jonka aikana Burundissa raivosi verinen sisällissota. Vuodesta 2006 Burundissa on vallinnut rauha, mutta luottamuksen rakentaminen väestöryhmien kesken pysynee hyvin pitkän aikavälin tavoitteena.
Lippu herättää ansaitusti huomiota, mutta se on myös levoton. Keskustan suuri valkea ympyrä kuusisakaraisine tähtineen rikkoo harmonian ja saa vihreät sekä punaiset kentät näyttämään omituisilta. Vihreä kehys punaisissa tähdissä ei ole välttämättä kovin hyvä ajatus. Omituisella tavalla Burundin lippu vaikuttaa vanhakantaiselta Afrikan lippujen joukossa: siinä on jotakin epämodernia ja teennäistä. Toisaalta kolmiomaisen sommitelman toistuminen ristin jakamissa kentissä sekä tähtien muodoissa ja niiden yhdessä muodostamassa kuviossa tuo lippuun geometrista dynamiikkaa. Ehkä juuri tällaisen kulmikkaan ympäristön takia pyöreä keskikenttä vaikuttaa niin erikoiselta.
Tämän kokonaisuuden arvioiminen on haasteellista, sillä sommitelmassa on kiistaton viehätyksensä silmää vähemmän miellyttävien ominaisuuksien lisäksi. Olen halukas hilaamaan arvosanaani ylöspäin viehättävien ominaisuuksien ansiosta, mutta voimme ajatella, että arvosanan perässä on miinus. Arvosana: 7

Burundin vaakuna näyttää eliittirikollisjärjestön tunnukselta. Tai näyttäisi, ellei siinä olisi tökeröä nauhaa, jossa seisoo ranskaksi latteuksien kolmiyhteys: Yhtenäisyys - Työ - Edistys. Jos tämä päälleliimattu mottolässytys jätetään huomiotta, on käsillä huomattavan tehokas ja onnistuneesti tyylitelty no-nonsense-tunnus: kolmen terävän keihään kannattelema punainen kilpi, jonka keskustassa äärimmäisen vihainen leijona tuijottaa suoraan kohti, mitä ilmeisimmin valmiina loikkaamaan päälle ja repimään katsojan rintalastan verisiksi säleiksi. Tämä on harvoja vaakunahahmoja, jonka kohtaaminen pimeällä olisi syvällisen kauhistuttava kokemus. 
Moitteen aiheen antaa jo edellä haukuttu motto. Jos valtiolla näin upea vaakuna, luulisi, että sillä olisi jokin utilitaristisen isoäidin ristipistomalleja hienompi mottokin. Ja vaikka olisikin, niin siltikään sitä mottoa ei pitäisi työntää ylileveälle nauhalle vaakunaa pilaamaan. Burundille pitäisi jättää asiasta jokin esteettinen nootti. Ilman tarpeetonta ja ääliömäistä mottoa arvosana olisi korkeampi, nyt se on 8.

Burundin kansallislaulu on nimeltään Burundi Bwacu (Meidän Burundimme). Isä Jean-Baptiste Ntahokajan kokoaman työryhmän sanoittama ja Marc Barengayabon säveltämä tunnus on edustanut Burundia itsenäisyyden alusta, vuodesta 1962. Sanoituksen osalta lopputulos on juuri jotain sellaista, mitä komitealta saattaisi odottaa: tahattoman koominen ja rekisterin suhteen epäjohdonmukainen. Ensin uhotaan, kuinka Burundin nimi kiirii halki koko universumin, ja pian perään todetaan huomattavasti kuivemmin, että Burundi on tunnustettu arvolliseksi itsehallinnolle. 
Mutta sanoitus sikseen, sävellys on kansallislaulussa oleellinen. Burundin esitys on vähintäänkin omalaatuinen. Se ei ole yhtä epäyhtenäinen kuin pahimmat latinalaisamerikkalaiset esimerkit, mutta hajanaisenpuoleinen ja päämäärätön ovat sanoja, joilla sitä voisi luonnehtia. Johdanto on melko pitkä ja oikeastaan sen paljastuminen johdannoksi on yllätys. Tätä seuraa haahuilevalta tuntuva osio, joka mahdollisesti kuvastaa piirroshahmojen telmimistä savannilla jossain lastenanimaatiossa. Loppuun on sijoitettu asiaankuuluva huipennus, jonka aikana teos saa viimeinkin tavoitteellisuuden tuntua, ja loppunousu yrittää vakuuttaa kuulijat siitä, että äsken kuultiin hieno, koherentti ja onnistunut teos. Se tulee liian myöhään. Burundin kansallislaulu kuulostaa hortoilevalta ja tahattoman koomiselta, eikä sinänsä asiallinen lopetus voi tätä muuksi muuttaa. Mutta kuulemmepa sentään muutamia varovaisen mielenkiintoisia melodioita. Arvosana: 6


Burundin loppuarvosana on 7. Sen esitys ei siis ollut täydellinen buu-rundi. Anteeksi tuo. Hävettää.

perjantai 14. lokakuuta 2011

Vaikeuksien kautta

Äsken radiossa puhelinhaastateltiin emerituspiispa Eero Huovista. Häneltä on julkaistu jälleen kirja, ja hänet esiteltiin (täsmällistä sanamuotoa muistamatta) näkyvänä kirkollisena intellektuellina. Tämä on sinänsä pätevä esittely, koska tällaisena Huovinen aina esitetään. 

(Suosituksesta luin taannoin hänen kirjansa Kärsimys ja ilo, josta en löytänyt oikein mitään mainitsemisen arvoista. Ylipäänsäkin minulle on jäänyt epäselväksi, mikä Huovisen ajattelussa on niin mainittavaa. Tiedän, että hän on joutunut Luther-säätiön normiöykkäröinnin kohteeksi, mikä on ansio kenelle tahansa. Tiedän, että hän jollain tapaa puhui tiensä kansakunnan kollektiiviseen sydämeen vuoden 2004 tsunamikatastrofin jälkimainingeissa. Hän teki tämän lausumalla erinäisiä sanoja ihmisen voimattomuudesta luonnon edessä, mitä ei olekaan tismalleen samansisältöisenä kuultu jo miljardia kertaa. Kaiken kaikkiaan minusta vaikuttaa suoraan sanoen siltä, että Huovisen ansio on hänen retorisissa taidoissaan eikä niinkään hänen ajattelunsa yksilöllisyydessä, omaperäisyydessä tai hedelmällisyydessä. Ei siinä mitään pahaa ole, varsinkin kun hyvää retoriikkaa ei oikein ole osattu pitkään aikaan tässä maassa arvostaa. Ja intellektuellin mainekin lienee perusteltu, kun kerran Suomessa jopa jotain Pentti Linkolaa pidetään jonain johtavana ajattelijana.)

Niin, mihin jäinkään? Aivan! Huovista haastateltiin. Se oli ihan kiinnostavaa, vaikka tuskin tulen hänen uutuuskirjaansa tutustumaan. Huovinen ilmaisi mm. turhautumisensa median kirkkouutisointiin. Hänestä uutisoinnissa ylikorostuvat naispappeus ja kirkon suhde homoseksuaaleihin sen sijaan, että käytäisiin keskustelua "oikeasti haastavista" ja "todella vaikeista" asioista.

Emerituspiispalta on tuskin voinut jäädä huomaamatta, että juuri naispappeus ja homokysymys tuntuvat olevan kirkolle oikeasti haastavia ja todella vaikeita asioita. Niiden kiinnostavuutta tiedotusvälineiden ja yleisön kannalta lisää se, että nämä seikat ovat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä huomattavasti vaikeampia ja repivämpiä ongelmia kuin ympäröivässä yhteiskunnassa. Koska Huovinen on tarkkanäköinen ja älykäs, on tällaista vaikeuden ja haastavuuden uudelleenmäärittelyä pidettävä pelkästään retorisena kikkana. Hyvässä retoriikassa ei ole sinänsä ongelmaa, mutta tässä keskinkertainen retoriikka yrittää salakuljettaa kavalan loogisen silmänkääntötempun. Huovinen haluaisi pikemminkin siis puhua sellaisista vaikeista ja ennenkuulumattomista asioista kuten ihmisen pienuudesta universumin edessä ja sellaisesta. Mieluummin kuin esim. kirkon käytännön ongelmista. Jälkimmäisistä kun on tietysti vaikeampaa lasketella diipadaapaa. On epäilemättä palkitsevampaa jaaritella ääneen sellaista tuhatvuotista psykohomppää kuin eiks vaan sitä joskus tunnekin itsensä pieneksi.

Jos vaikka hoitaisi asiansa kuntoon sen sijaan että kiukuttelisi siitä, että muut kiinnittävät niihin huomiota niiden ollessa rempallaan. Tällaista retorista latteutta saatan suositella.

torstai 13. lokakuuta 2011

Levyhylly: Bach: Goldberg-muunnelmat

Johann Sebastian Bachin Goldberg-muunnelmat on minusta nautinnollisimpia suurista pianoteoksista. Siinä äärimmäinen tekninen nerokkuus ja oivaltavuus yhdistyvät harvinaisen saumattomasti laajaan ja aidonoloiseen tunneskaalaan, herkkyyteen, vivahteikkuuteen, melankoliaan ja riemuun. Teosta voidaan pitää kosketinsoitinmusiikin huipentumana, joka lähes profeetallisesti soveltuu kuin nakutettu pianolle, instrumentille, jota Bachin aikana ei edes tunnettu.

Perimätiedon mukaan Bach sävelsi tämän herkän aarian ja siihen perustuvan 30 muunnelman sarjan kreivi von Keyserlingkille, joka toimi 1740-luvulla Venäjän lähettiläänä Saksin hovissa. Diplomaatti kärsi unettomuudesta ja pyysi musiikkia, joka auttaisi hänet pitkien öiden yli. Bachin sarjan kreiville esitti Bachin oppilas Johann Gottlieb Goldberg.

Edellä esitetystä tarinasta ei välttämättä ole totta muuta kuin se, että sävellys on Bachin. Se on suurenmoinen. Goldberg-muunnelmat on Bachin teoksista viihdyttävimpiä ja nokkelimpia ja eräs niistä harvoista teoksista, jotka toimivat yhtä vaivattomasti eleganttina taustamusiikkina kuin vangitsevana pienoismaailmana, johon upotessa aika tuntuu menettävän merkityksensä. Kolmenkymmenen muunnelman aikana Bach käy läpi suurin piirtein kaikki barokin aikana tunnetut musiikkikappaleiden muodot ehtymättömän kekseliäästi. Teos onnistuu myös välttämään didaktiikan sudenkuopat. Vaikka se onkin epäilemättä erinomainen näytösteos, joka tarjonnee paljon hyödyllistä harjoitusta ja osoittaa vaikuttavasti, mitä harmonisilla rakenteilla voi tehdä, muodostaa se myös vahvan taiteellisen kokonaisuuden, jossa on sisäinen ja syvän emotionaalinen logiikka, jota ei voi redusoida pelkkään kontrapunktiin.

Tämän alustuksen jälkeen käyn viimein käsiksi itse albumeihin. Niitä on hallussani tästä teoksesta useampi levytys.

Bach: Goldberg-muunnelmat BWV 988. András Schiff, piano. Decca, äänitetty Kingsway Hallissa Lontoossa joulukuussa 1982.
Schiff ei sorru keinotekoisten tai laskelmoidun oloisten tehokeinojen käyttöön, vaan soittaa puhtaasti sekä raikkaasti ja samalla kuitenkin ilmeikkäästi. Pianistin teeskentelemätön hienovaraisuus tuo muunnelmasarjassa esiin herkkiä sävyeroja. Kaikessa puhtaudessaan Schiff ei hukkaa instrumentin ilmaisuvoimaa eikä hänen soitossaan ole maneereja. Hän ei tunnu esittävän täydellisyyteen harjoitettua, kanonisoitua ja kyseenalaistamatonta mestariteosta, vaan hän selvästi nauttii elävästä teoksesta, joka tulvii kekseliäisyyttä ja tarjoaa pianolle useita mahdollisuuksia loistaa. Schiffin Goldberg on elävä teos, jota sopii kiitellä erityisesti taltioinnissa saavutetusta jatkuvuudesta, josta syntyy hienostunut dramatiikka. Tämä saattaa hieman rokottaa kontrasteihin perustuvaa dramatiikkaa, jota ehkä voisi vaatia lisää, mutta Schiffin esityksen kokonaisuus on niin tyydyttävä, että ei sitä hyvällä omallatunnolla arvaa juuri moittia. Äänitys on erittäin onnistunut ja luonnollinen.


Bach: Goldberg-muunnelmat BWV 988. Glenn Gould, piano. Kaksi versiota & bonus-CD. Sony, äänitetty New York Cityssä kesäkuussa 1955 & huhti-toukokuussa 1981. (3CD)
Kanadalainen Glenn Gould (1932-82) oli 1900-luvun arvostetuimpia klassisia muusikoita. Hän oli häikäisevän taitava pianisti ja eksentrinen intellektuelli, jonka taiteellinen ura jäi kesken hänen menehtyessään 50-vuotiaana. Gouldilla on yhä erittäin innokas ja erittäin uskollinen ihailijajoukko. Sonyn vuonna 2002 julkaisema kolmen levyn kokooma-albumi on otsikoitu lievän mahtipontisesti A State of Wonder. Gould sai mainetta erityisesti Bachin tulkitsijana, joten tällaiselle kokoomalevylle Gouldin kaksi tunnettua Goldberg-levytystä ovat hyvin luonteva valinta.


Vuoden 1955 levytys on pituudeltaan 38 min 24 sek, vuoden 1981 taas 51 min 20 sek. Niitä ei siis voi moittia ainakaan toistensa kopioiksi. (Schiffin kokonaisaika on 62 min 22 sek.) Itse pidän enemmän Gouldin 50-luvun tulkinnasta, joka on monotaltiointi. Gouldin kiistaton vahvuus on hänen kykynsä esittää musiikin rakenteellisten yksityiskohtien nerokkuus ja näppäryys. Gould soittaa puhtaasti, peräti kristallinkirkkaasti. 50-luvun versio on hyvin nopea: teoksesta on karsittu kaikki ei-pakolliset toistot ja kertaukset, ja erinäiset muunnelmat ovat vaikutelmaltaan maantiekiitäjämäisiä. Vaikka tällaisesta lähestymistavasta ei (aina) pitäisikään, on esitys silti esimerkillisen hallittu ja panee miettimään, kuinka yli-inhimilliset Gouldin sormet oikein lienevätkään. Levytys on takuulla melko ällistyttävä tekninen taidonnäyte, ja ajoittaisesta kaahailusta huolimatta Bachin muunnelmien etenevä logiikka käy ilmi esimerkillisesti. Esitys on kuitenkin hieman äärimmäinen, ja minusta siitä puuttuu tietty inhimillisyys, joka on merkittävä osa Goldberg-muunnelmien viehätystä ja arvoa. Suurenmoinen mutta autio esitys.

Gould aloitti levytysuransa Goldberg-muunnelmilla 1955, ja vuoden 1981 levytys oli hänen uransa viimeisiä. Neljännesvuosisadassa Gouldin lähestymistapa muuttui radikaalisti. Myöhempi levytys on ehdottomasti meditatiivisempi, rauhallisempi ja inhimillisempi. Se tuo esiin teoksesta monipuolisempia sävyjä, mutta siltikään en oikein saata varauksetta siitä pitää. Ensinnäkin Gouldilla on tässä levytyksessä paha tapa hyräillä ja mumista huomattavan äänekkäästi musiikin päälle. Pianistin ei kuulu laulaa tai öristä oman soittonsa päälle, ei varsinkaan levytettäessä. Tämän luulisi olevan perusasioita. Vaikka sen antaisi joskus anteeksi suurelle taiteilijalle, tekee Gould sitä vuonna 1981 aivan liian usein. Se häiritsee ja on erittäin ärsyttävää. Gouldin kannattaisi antaa verrattoman taitavien käsiensä puhua ja pitää turpansa kiinni. Toiseksi vaikka pianisti saavuttaa tässä versiossa syvemmän emotionaalisen läsnäolon ja monella tapaa luontevamman pianistisen ilmaisun, päätyy hän toisinaan hyvin omituisiin ja irrallisen tuntuisiin ratkaisuihin. Esimerkiksi muunnelmat 21 ja 25 ovat kiistatta saaneet lisää sävyjä ja syvyyttä, mutta siellä täällä on omistuisia ja tunnelmaa rikkovia äärimmäisyyksiä: rajua takomista ja välillä suorastaan karkeaa tehostetta, joka voisi toimia paremmin Beethovenin tehokeinona, mutta joka Bachissa tuntuu hyvin vieraalta. Toisaalta en voi kiistää, etteikö tämä levytys saavuttaisi kaikista outouksistaan huolimatta melko vaikuttavaa taiteellista kokonaisuutta. Aarian paluu teoksen lopussa on erityisen vaikuttava. 


Kaikista ansioistaan huolimatta nämä levytykset sopinevat parhaiten sellaisille, jotka tuntevat jo Goldberg-muunnelmat ja haluavat saada käsitystä erilaisista tulkintatavoista - ja tietysti Gouldin ihailijoille ja hänestä kiinnostuneille. Bonus-CD sisältää Gouldin haastattelun ja ainesta äänityssessioista vuodelta 1981.


Bach: Goldberg-muunnelmat BWV 988; Jesu bleibet meine Freude; Kromaattinen fantasia ja fuuga D-molli BWV 903; W. F. Bachin kirjasta; 6 pientä preludia A. M. Bachin kirjasta; 6 pientä preludia; Preludi ja Fughetta BWV 899; Preludi ja Fuuga E-molli BWV 900; Preludi ja Fuuga A-molli BWV 895; Italialainen konsertto BWV 971. Maria Tipo, piano. EMI, äänitetty Salle Wagramissa Pariisissa 1986 & 1990. (2CD)
Maria Tipon tulkinta Goldberg-muunnelmista (kesto 63 min 44 sek) tuo mukanaan toisenkin levyn Bachia, eikä se ole lainkaan haitaksi ottaen huomioon, miten mainio ja edullinen kokonaisuus on. Tipo painottaa musiikin kauneutta ja helmeilevää virtaamista. Se on nautinnollista kuunneltavaa ja tässä käsitellyistä versioista romanttisin. Soitto on kauttaaltaan hyvin vapautunutta ja samanaikaisesti teknisesti täysin hiottua. Tällä albumilla on kaikkien muiden avujen lisäksi puolellaan vielä hyvin suosiollinen äänitystekninen ominaisuus: siinä on ihastuttava, pehmeä kaiunpoikanen, joka tekee musiikista vieläkin viehättävämpää luoden hentoisen tilailluusion. Tämä albumi ei soveltune Bach-puristeille - ja sekin osaltaan kertonee siitä, että pidän tästä todella paljon. Tipon vapaahenkinen romanttisuus ei ole laahaavaa, vääristelevää eikä viipyilevää, vaan se on Bachissa kuin kotonaan. Tämä levytys tuo neljästä tässä esitellystä ehkä parhaiten esiin teoksen inhimillisen vetovoimaisena. Toinen levy on myös kuulemisen arvoinen. Kromaattinen fantasia on toteutettu loisteliaasti, ja myös Italialainen konsertto saa vaikuttavan, romanttisen virtuoosimaisen, mutta ehdottoman tehokkaan, tulkinnan.