tiistai 29. marraskuuta 2011

Kuukauden kirja: Macbeth

Synkkään kuukauteen synkkää ja veristä draamaa. William Shakespearen (1564-1616) lyhin tragedia Macbeth on hänen tunnelmallisimpia ja atmosfäärisimpiä näytelmiään. Se piehtaroi synkissä ja kohtalokkaissa aineksissa vailla romanttisia sivujuonia - tiivistettyä verisyyttä. 

Aiemmissa kuukauden kirjoissa olen yrittänyt olla paljastamatta liikaa yksityiskohtia juonesta. Nyt en siitä piittaa. Jos joku syyttää minua Macbethin spoilaamisesta, niin spoilaanpa vielä senkin, että Kullervo nai siskoaan, että Pilatus vapauttaa Barabbaan ja että pojat pitelevät kantikkaita kananpoikia paitojensa alla puhaltamassa kulmikkaita purkkapalloja.

Macbeth on siis Shakespearelle epätyypillisesti näytelmä vailla sivujuonia. Se on tiivis ja tehokas draama tappavasta kunnianhimosta, vainoharhaisuudesta, luisumisesta hirmuvaltaan, veren pesemisestä tuoreella verellä - ja noituudesta.


Skotlanti. Sää on tavalliseen tapaan surkea. Skottien kuningas Duncanilla on aihetta sekä iloon että suruun: surullista on, että maata riivaavat kapinat ja norjalaisten hyökkäykset. Iloista on, että kuninkaan serkku, Glamisin linnanherra, urhea soturi Macbeth on päihittänyt petturit. Kuningas odottaa Macbethin paluuta voittoisasta taistelusta voidakseen palkita tämän palvelukset.


Macbeth ja tämän aseveli, rohkea ylimys Banquo, ovat matkalla kuninkaan leiriin halki Skotlannin ankean maaston keskellä ukkosmyrksyä, kun he yhtäkkiä kohtaavat kolme noitasisarusta. Kellepä ei näin olisi joskus käynyt. Parrakkaat noita-akat ennustavat Macbethille ja Banquolle suuria: Macbeth tulee perimään petturi Macdonwaldin läänityksen - ja sitten hänestä on tuleva Skotlannin kuningas. Banquon jälkeläiset ovat myös aikanaan nousevat valtaistuimelle. Tämän tietoiskun tarjottuaan noidat katoavat jäljettömiin, kuten heillä on tapana. Macbeth ja Banquo jatkavat matkaa ja päättävät olla kertomatta kenellekään siitä, mitä hassua sattui paluumatkalla ilmaan haihtuvien parrakkaiden ennustajaeukkojen kanssa.


Kun Macbeth tulee antamaan raporttia kuninkaalleen, ilmoittaa tämä Cawdorin linnanherran kuolleen petturina ja lahjoittaa tämän läänityksen Macbethille. Tämäpä vasta jotakin, tuumii Macbeth itsekseen; eivätkö kolme demonista luonnonoikkua luvanneet minulle juuri tällaista? Miten ennustuksen loppuosa kuuluikaan? Ai niin, minusta on tuleva kuningas kuninkaan paikalle!
Stars, hide your fires; / Let not light see my black and deep desires.

Macbethin kotiväki on tilanteesta innoissaan. Lady Macbeth lietsoo aviomiehensä yhä suurempaan ja petollisempaan kunnianhimoon. Hän saa Macbethin uskomaan, että noidat eivät lausuneet vain ennustusta, vaan itse asiassa antoivat hänelle oikeutuksen tai peräti velvollisuuden anastaa kruunu. Hän alkaa pitää kruunua oikeutenaan. Kun kuningas Duncan saapuu vierailulle Macbethin linnaan, yllyttää Lady Macbeth miestään ottamaan veitsen kauniiseen käteen. Kuningas Duncan murhataan, ja hänen poikansa Malcolm ja Donalbain pakenevat Englantiin. Mikään ei enää ole Mabethin kuningastien esteenä.


Kuningas Macbeth haluaisi periaatteessa hallita hyvin, mutta hän on valtaantulonsa kiroamana äärimmäisen epäluuloinen ja pelkää vallankaappausyrityksiä. Hän murhauttaa Banquon, mutta tämän poika pääsee pakoon. Macbethin mieli alkaa järkkyä, kun hän kohtaa Banquon haamun kesken juhlaillallisen. Hermojen murentuessa Macbeth hakeutuu uudelleen noitien pakeille (noitatriolla on kai satunnaisten ilmestymiskäyntien lisäksi myös vastaanotto), ja nämä varoittavat häntä Macduffista. Macduff on skottilainen ylimys, joka on paennut Englantiin, kun Skotlannin ylimystö alkoi joutua murhien kohteeksi. Noidat kuitenkin rauhoittelevat Macbethiä profetoimalla, että kukaan naisesta syntynyt ei voi tätä vahingoittaa. Varmuuden vuoksi Macbeth kuitenkin murhauttaa Macduffin perheen, joka on jäänyt Skotlantiin.


Macbethin kuninkaallinen huusholli ei oikein kestä vainoharhaisuuden painetta, ja Lady Macbeth alkaa oirehtia yhä maanisemmin. Samaan aikaan Englannissa Malcolm ja Macduff päättävät yhdistää voimansa vapauttaakseen Skotlannin tyrannin vallasta. He kokoavat armeijan ja lähtevät etenemään kohti pohjoista. Macbeth luottaa noitien ennustukseen eikä kanna tästä ulkoisesta uhasta lainkaan niin paljon huolta kuin mahdollisista sisäisistä pettureista. Josif Vissarionivitsh Macbethin hirmuvalta ei osoita lientymisen merkkejä, vaikka viholliset saapuvat Skotlantiin. Sillä välin Lady Macbeth kuolee, ilmeisesti jonkinlaiseen hermoromahdukseen tai mielenhäiriössä, unissakävellessä tms. tavalla toteutettuun itsemurhaan. Macbeth vaipuu tämän uutisen edessä täydelliseen nihilismiin, mutta on silti valmis puolustamaan kruunuaan. Macduff, jonka perheen hän on murhauttanut, saapuu haastamaan Macbethin kaksinkamppailuun. Macbeth surmataan. Miten se on mahdollista? No, katsokaas kun Macduff syntyi keisarinleikkauksella eikä siis syntynyt normaalisti. Macbeth kohtaa kuolemansa, ja Malcolm kruunataan Skotlannin kuninkaaksi.


Mutta tuoko tämä ratkaisu rauhan? Onko Macbethin vainoharhainen hirmuvalta myrkyttänyt Skotlannin liiaksi? Aikooko Macduff haastaa Malcolmin? Tuleeko Malcolmista vain uusi Macbeth? Vai tuleeko Macduffista uusi Macbeth siinä missä Malcolmista tulee uusi Duncan? Kaikki tämä jatko-osassa Macbeth II: The Killing Goes On.


Ja miksi tämä draama on nyt sitten niin relevantti juuri tällä hetkellä, poislukien yleinen mustanpuhuvuus ja se, että sakkia lakoaa marraskuiseen tunnelmaan sopivasti? No, Macbeth on kertomus kunnianhimosta, joka kehkeytyy vainoharhaisuudeksi. Macbeth on tullut valtaan epäselvissä olosuhteissa, ja hän pelkää, että joku tekee hänelle itselleen macbethit. Hänestä tulee julma ja vainoharhainen yksinvaltias, oman tyranniutensa vanki. Hän uskoo, että joutuu vallassa pysyäkseen käyttämään terroria, murhia, salaista poliisia. Tällä hän kuitenkin herättää vain yhä suurempaa katkeruutta ja vihaa, ja yhä useammat saavat kyllikseen hänen hirmuvallastaan. Macbethin valtakausi ei ole niinkään hallinnointia kuin kuninkaan oman aseman pönkittämistä hinnalla millä hyvänsä. Ja lopulta tyranni ottaa opikseen siitä arvosta, jonka hän omalla esimerkillään on ihmiselämälle antanut. Hän saa maistaa miekkaa, jolla itse niin monta todellista ja kuviteltua vihollistaan tieltään siivosi. Hänen jälkeensä on odotettavissa epävarmuutta ja myrkyttyneitä mieliä. Nämä ilmiöt eivät ole tänä vuonna olleet ainakaan tavallista näkymättömämpiä.
"Thou liest, abhorrèd tyrant; with my sword / I'll prove the lie thou speak'st." Kautta profeetan parran, mitä paskaa. Minä en tällaista lue.
Paljon Shakespearen ajattomuutta hehkuttavaa kuluneempaa kirjallista lausuntoa ei voi antaa, ja siksi en sitä teekään. Jätän myös väitteet Shakespearen kuuluisasta universaaliudesta pois, sillä William Shakespeare kirjoitti teoksensa tietyssä kaupungissa tietyssä maassa tiettynä aikana silloisen viihdeteollisuuden käyttöön. Hän oli tietysti alallaan ehdotonta huippua, mutta Tudor-ajan Englannin yhteiskunnallinen, kulttuurinen ja sosiaalinen todellisuus asetti silti hänelle itselleen ja hänen teoksilleen tietyn historiallisen kehyksen. Vaikka tämä ei tarkoitakaan sitä, ettäkö hänen draamoissaan ei käsiteltäisi aiheita, jotka ovat olleet merkityksellisesti läsnä oletettavasti kaikissa kulttuureissa, olisi silti epärehellistä väittää, etteivät ne muka olisi tietyn historiallisen, ainutkertaisen aikakauden tuotteita.

Mikään edellä kirjoitetusta ei vähättele Shakespearea tai hänen tuotantoaan; päinvastoin, se nähdäkseni antaa meille tarkemman näkymän hänen taidoistaan ja lahjoistaan. Jos vain hymistellään Shakespearea universaalina kirjallisuutena (enkä tahdo väittää, etteikö Shakespeare kuuluisi maailmankansalaisen yleissivistykseen), jää hänestä varjoon monta ansiokasta puolta. Jos sen sijaan tarkastellaan hänen draamojaan draamallisesta näkökulmasta ja asetetaan ne vertailevasti oman aikansa teatteritraditioon, tulee paljon paremmin esiin kirjoittajan draamallinen lahjakkuus ja hänen kykynsä rakentaa mieleenpainuvia ja kolmiulotteisia henkilöhahmoja. Menetämme tulkinnallisesti paljon, jos emme tarkastele Shakespearea oman aikansa tuotteena. Se taas ei tarkoita, etteikö hänen teoksistaan voisi ja pitäisi tehdä uusia tulkintoja.

Macbeth tarjoaa historialliselle kontekstoinnille ja vertailulle hyvät lähtökohdat syistä, joihin paneudun seuraavaksi. Shakespeare kirjoitti näytelmän hyvin epäluotettavien historiallisen kronikoiden pohjalta (jotkut skotlantilaiset nationalistit ovat valitelleet sitä, että Shakespeare on antanut Macbethistä aiheettoman huonon kuvan - ikään kuin kukaan tietäisi koko tyypistä yhtään mitään ilman tätä draamaa) 1600-luvun alkuvuosina, todennäköisesti 1606. Ajoitus on merkityksellinen. Shakespeare sijoitti usein näytelmiä tapahtumaan ulkomailla - klassillisessa antiikissa, Italialaisissa kaupunkivaltioissa, jotka tunnettiin hullusta politiikastaan ja verisistä salajuonistaan, Itävallassa (Mitta mitasta), Tanskassa (Hamlet), epämääräisillä välimerellisillä saarilla (Myrsky) - mutta Macbeth on hänen tuotannossaan ainoa Skotlantiin sijoittuva draama.

Tapahtumapaikan valinta tuskin on sattumaa. Englannin neitsytkuningatar Elisabet I (1533-1603) päätti Tudorien dynastian. Hänellä ei ollut perillistä, ja kaikkein todennäköisimmältä mahdollisuudelta vaikutti se, että Englannin kruunu periytyisi Skotlannin kuninkaalle Jaakko VI:lle. Näin myös kävi: Elisabetin kuollessa toteutui Brittein saarilla ns. kruunujen unioni, jossa Jaakko nousi järjestysluvulla I Englannin ja Irlannin kuninkaaksi. Skotlannissa korkea politiikka oli usein ollut veristä, ja Jaakkokin oli saanut siitä osansa: hänen isänsä murhattiin, mahdollisesti hänen äitinsä, kuningatar Maria Stuartin käskystä. Ainakin Maria meni heti naimisiin murhan pääepäillyn kanssa. Seurasi kapina, jossa Maria pakotettiin luopumaan kruunusta yksivuotiaan Jaakko-poikansa hyväksi. Maria pakeni Englantiin pikkuserkkunsa Elisabetin suojelukseen, mutta sekaantui useampaan salajuoneen Elisabetin syrjäyttämiseksi; Maria Stuart teloitettiin pitkän vankeuden päätteeksi. Nämä episodit olivat luonnollisesti herättäneet paljon mielenkiintoa Englannissa, ja kun viimein Skotlannin kuningas oli nousemassa myös Lontoon johtoon, oli epäilemättä hyvä veto tehdä skottilainen näytelmä. Ja kun yleisöllä oli Skotlannin hallinnosta - varsin aiheellisesti - verinen vaikutelma, miksi tuottaa yleisölle pettymys?

Voisi kuvitella, että näytelmä skottilaisen hirmuhallitsijan noususta ja tuhosta ei olisi välttämättä aiheensa puolesta kovin imarteleva uutta skottilaista monarkkia kohtaan. Macbethissä on kuitenkin ratkaisuja, joissa nähdäkseni tullaan Jaakko VI & I:stä hyvin vastaan ja peräti kalastellaan hänen suosiotaan. Ensinnäkin Banquolle annettu ennustus siitä, että hänen jälkeläisensä tulevat hallitsemaan Skotlantia, on selvä kädenojennus Stuarteille, siis kuningassuvulle, jonka vesoja Jaakkokin oli. Banquo, jota todennäköisesti ei ole ollut olemassakaan, on Stuartien perinteinen kantaisä. 

Toinen kiintoisa Stuartien miellyttämiseen viittaava seikka on noitien rooli näytelmässä. Mihin heitä ylipäänsä tarvitaan? Modernille yleisölle noidat ovat outo ratkaisu näytelmässä, joka muuten liikkuu vakaasti politiikan ja hovijuonittelun maailmassa. Tässä tulee hyvin esiin se, kuinka teoksen alkuperäinen tuotantokonteksti on jotain, joka sisältää merkityksiä, joita moderni yleisö ei välttämättä tavoita. Nuo merkitykset voivat toki olla joskus nyanssimaisia pikemmin kuin aivan keskeisiä, mutta niitä ei silti voi kiistää. Noituus otettiin näet 1600-luvun alun Britanniassa todesta. Ja se, joka eritoten otti sen todesta, oli kuningas Jaakko VI & I. 

Jaakko oli oppinut hallitsija, joka piti noituutta vakavana uhkana valtiolle. Kun hän kävi avioitumassa Tanskan prinsessan kanssa Kööpenhaminassa, kohtasi parin laivaa suuri myrsky paluumatkalla Skotlantiin. Jaakko tiesi, että noidat olivat olleet asialla. Kaikkein huolestuttavinta oli, että samoihin aikoihin eräät oppineet julkaisivat pamfletteja, joiden mukaan magia ei ole todellinen ilmiö ja noituuden harjoittajat ovat pikemminkin hulluja kuin vaarallisia. Jaakko hyökkäsi voimakkaasti tällaisia ajatuksia vastaan ja ilmoitti pitävänsä noituutta eräänä vakavimmista yhteiskunnallisista uhkista, jota oli torjuttava noitavainoin. Kuningas julkaisi teoksen nimeltään Daemonologie, jossa esittelee ajatuksiaan saatanasta, noidista ja näiden torjumisesta. Teologinen näkemys valtiosta oli oleellinen osa Jaakon valtioajattelua. Se toistuu hänen kahdessa muussa suuressa kirjassaan, The True Law of Free Monarchies- ja Basilikon Doron -teoksissa. 
King of Scots... and Hats!
Jaakolle monarkia oli luonnonlaki, ja luonnonlait sekä luonnollinen järjestys olivat Jumalan tahto. Kuningas paitsi puolusti hurskasta absoluuttista monarkiaa, myös asettui vastustamaan luonnottomuuksia hyvin voimallisesti pitäen niitä henkilökohtaisina loukkauksina itseänsä vastaan: olihan hän Jumalan järjestyksen ilmentymä. Ei ihme, että Macbethin noidat jatkuvasti korostavat epänormaaliuttaan, johon on laskettava sisarusten parrakkuus. Käsitysten mukaan fyysinen poikkeavuus kun antoi jo itsessään vihjeitä jos ei muusta, niin ainakin alttiudesta toimintaan Jumalaa ja tämän tahtoa vastaan. Jaakko oli tietysti todella tekopyhä: hän luetteloi esim. homoseksuaaliset aktit niiden kaikkein vakavimpien rikosten joukkoon, joita "omatunnolla on velvoite olla koskaan antamatta anteeksi" ja oli itse jatkuvasti eroottisissa suhteissa miesten kanssa. Toisaalta toki teoria saattaa suoda itse monarkille erivapauksia...

Jaakon noitapakkomielteen kautta Macbethin noidatkin saavat uutta merkitystä. Shakespearen näytelmissä esiintyy toki yliluonnollisia elementtejä: Hamletissa ja Julius Caesarissa kohdataan haamuja, eikä Kesäyön unelmaa tai Myrskyä kannata tässä edes mainita, kun ei tiedä, mistä aloittaisi. Mutta Macbethin ja Julius Caesarin kaltaisissa ainakin puolihistoriallisissa draamoissa on epäselvää, onko haamu todellinen vai pelkkä syyllisen mielen tuottama hallusinaatio. Macbethin noidilla sen sijaan on ilmiselvästi hallussaan yliluonnollisia voimia. Vaikka Macbethin oma kunnian- ja vallanhimo tekee suurimman osan tuhotöistä, ovat noidat yhdellä oikealla ennustuksellaan istuttaneet sen hänen mieleensä. Eikä noitia oikein voi kuitata pelkäksi Macbethin omiksi sisäisiksi riivaajiksi, sillä myös Banquo näkee ja kuulee heidät.

Noidat eivät kuitenkaan ole ainoastaan yliluonnollisia. Heillä ei myöskään ole järjellistä vaikutinta toiminnalleen. Kun noidat vaihtavat kuulumisia, kertovat he tehneensä muitakin järjettömiä tuhotöitä: he ovat kiusanneet karjaa ja upottaneet laivoja. Mistään näistä ei ole heille itselleen mitään suoraa hyötyä. He haluavat vain levittää tuhoa ja kaaosta, he ovat jonkinlainen karmaiseva yhdistelmä pahuutta ja hulluutta, jolla on käytössään yliluonnollisia voimia. Kirjoittamisajan käsitysten mukaisesti naiset olivat alttiimpia pahan houkutuksille: noidat ovat parrakkaita sisaruksia, ja juuri Lady Macbeth kannustaa miestään ottaman ratkaisevan, väkivaltaisen askeleen tiellä kohti kruunua. Eikä voida vähätellä noitien viihdearvoa: nämä kolme hahmoa varmasti jäivät yleisön mieliin ja saattoivat toimia houkuttimena näytöksen katsomiselle. Sensaatiomaisuus veti yleisöä vähintään yhtä hyvin 1600-luvulla kuin nykyään.

Joten: miksipä ei lisättäisi ilmankin yliluonnollisia ilmiöitä toimivaan näytelmään sivuosaan (ja vielä yhdeksi draaman harvoista kokonaan hyvistä hahmoista) Stuartien kantaisä ja noitia, jos sillä voidaan parantaa näytelmän menestystä niin tavallisen yleisön (joka Shakespearen Globessa käsitti kaikki kansankerrokset) kuin kuningashuoneen keskuudessa? 


Noidat ovat kuitenkin merkittävä tulkinnallinen jakaja. Moderni yleisö on todennäköisesti valmiimpi langettamaan Macbethin harteille suuremman vastuun hänen veriteoistaan kuin noitien kontolle: on hyvin mahdollista, että 1600-luvun yleisö (tai ainakin suuret osat siitä) tekivät täysin päinvastoin. Siinä missä moderni yleisö katsoo ehkä Macbethin käyttävän profetiaa oikeutuksena haluille, jotka se onnistui hänessä herättämään, saattoi Shakespearen aikalaisyleisö taas katsoa, että kyse oli saatanallisen pahuuden tarttumisesta, johon pääsyylliset olivat pahan palvelijat, noidat itse. Tiedämmehän, että Macbeth oli aiemmin moitteeton, urhea ja uskollinen soturi. Sellaisen luonteen sortamiseen tarvitaan noituutta. Me taas olemme valmiimmat ajattelemaan, että nämä houkutukset ovat kaikissa ihmisissä, ja tilaisuus sekä kyllin isot panokset voivat viedä ihmiset mennessään ilman persoonallisen pahan edes välillistä läsnäoloa.


En voi väittää, että pitäisin esittelemääni hahmotelmaa alkuperäisyleisön mahdollisesta tulkinnasta Shakespearen omien tarkoitusten mukaisena. Eikä sillä ole juuri väliäkään: Macbeth on roisto, jota kykenemme ymmärtämään, ja siksi hän on henkilönä paljon mielenkiintoisempi kuin noidat, jotka eivät edes viivy näyttämöllä kovin pitkään - hyvä ratkaisu. Tragedian keskiössä on joka tapauksessa Macbeth, jonka omat teot vain pahentavat tilannetta. Näytelmän lopussa kaiken - sen, mistä hän ei ehkä uskaltanut uneksiakaan, ennen kuin ajatus istutettiin hänen päähänsä - saanut Macbeth on omien veritekojensa ansiosta tullut halveksimaan myös oman elämänsä arvoa: elämä "on kuin varjo häilyväinen, vain näyttelijä rukka, joka riehuin lavalla aikansa heiluu ja häipyy; se kertomus on, hupsun tarinoima, täys ääntä, vimmaa - tarkoitusta vailla."


Ja hänen jälkeensä usko pannaan Skotlannin väliaikaiseen hallitukseen, kansalliseen siirtymäneuvostoon, uuteen kuninkaaseen tai muuhun sen kaltaiseen ratkaisuun. Vaan veri ei ole vielä edes kuivunut, eivätkä noidat ole kadonneet mihinkään.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Levyhylly: Bach: Das wohltemperierte Klavier

Johann Sebastian Bach osasi olla armottoman järjestelmällinen. Jos ei keksi, mitä tekisi, niin miksipä ei sitten säveltäisi fuugat ja preludit kaikille sävellajeille duurissa ja mollissa? Das wohltemperierte Klavier koostuu kahdesta kosketinsoitinsävellysten kirjasta. Bach sävelsi ensimmäisen kirjan 1722 ja jälkimmäisen elämänsä ehtoopuolella 1742. Kokoelman teokset ovat ainakin osittain didaktisia, mutta valikoima sävellajivaihteluineen on onneksi riittävän monipuolinen, vaihteleva ja tasokas ollakseen myös aivan pätevää ja nautittavaakin kuuntelumusiikkia. Kokonaisuus käsittää 48 preludin ja fuugan paria. Yleensä teos esitetään nykyisin modernilla pianolla.

Teos on vanhastaan tunnettu suomen kielessä nimellä Tasavireinen piano/klaveeri, mutta jo melko kauan sitten on hyväksytty erittäin todennäköisenä joskaan ei lopullisesti todistettuna, että Bachin wohltemperierte tarkoitti "hyvin viritettyä" instrumenttia, jossa jokaisen sävellajin oma karaktääri tulee esiin paremmin. Englanniksi (sillä kielellä ovat useimpien levytysten teosmerkinnät) kokoelma tunnetaan nimellä Well-Tempered Clavier. Tuo nimi komeilee myös nyt esittelyvuoroon tulevan neljän CD:n boksin kannessa, esittäjänään kanadalainen Angela Hewitt, josta on valittu tähän julkaisuun kansikuvaksi käsittämätön otos, jossa artisti esittää skitsosti kiljuvaa flamencotanssijaa.
Voisitko avata kitaasi vielä enemmän? Ai et. Siis ihan fyysisesti et voi. No menköön tämä.
Bach: Das wohltemperierte Klavier. Angela Hewitt, piano. Hyperion (4CD), äänitetty Beethovensaalissa Hannoverissa 1997-99.

Hewittin esitys on huomattavan viihdyttävä ottaen huomioon, että kyse on pohjimmiltaan didaktisesta teoksesta. Molemmat kirjat pirskahtelevat eloisasti. Esityksissä on kautta linjan ilahduttavan keveä ote, joka ei vähättele eikä kiirehdi turhaan näitä nerokkaita pikkukappaleita. Hewittin rytmi tuntuu aina luonnolliselta. Vaikka muutamissa kappaleissa saavutetaan tanssillisiakin piirteitä, joita säveltäjällä ei välttämättä ole ollut mielessään, on levytyksen yleisvaikutelma harkittu, mutta pakoton harmonisuus. Erityisesti luontevassa rauhaisuudessaan mietteliäästi, mutta viivästelemättä etenevä toinen kirja on saavuttanut suosioni, ja sen useimmiten laitan itse mielijohteesta pyörimään. Kappaleet ovat lyhyitä ja tunnelmat sävellajin mukaisesti vaihtelevia, mutta kokonaisuudessa piilee levollinen ykseys. Hewitt on saavuttanut hienon, ajoittain virtaavalta tuntuvan rytmin.

Kaikkiaan kiitettävän ja luonnollisen eloisa tulkinta, jossa suurtyön musiikilliset arvot, kuten innovatiivisuus, korostuvat ansaitusti. Äänitys kuulostaa erittäin hyvältä, ja pianistin itse kirjoittama, osa osalta etenevä esittelyessee tarjoaa enemmän tietoa kuin harrastelijakuuntelija tulee tarvitsemaan.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Onko tämä surkein blogipostaus? Katso seksikkäät kohuesimerkit!

Minulla on ollut aiemmin sellainen käsitys, että Ilta-Sanomat olisi julkaisuna vähemmän ahterista ja informatiivisempi kuin sen kilpailija Iltalehti. Enää en moista usko. Molemmat näistä lehdistä ovat pahuutta ja pyrkivät erikseen tekemään tästä kansakunnasta ja valtiosta entistä typerämmän. Ohessa poiminnat siitä, mitä Ilta-Sanomat asetti sähköisiksi uutistärpeikseen tänään: 

  • Stephen Hawking: Ihmiskunnan selviäminen riippuu yhdestä asiasta - Kuinka pitkään ihminen selviää maapallolla? Ei kannata antaa sen hämätä, että poikkeuksellisesti pääosaan on isketty arvostettu tiedemies, sillä uskallan lyödä vetoa, että Hawkingin sanoman ydin on jo se moneen kertaan toistettu ja periaatteessa ilmiselvä totuus, että jos ihminen jää asuttamaan vain yhtä taivaankappaletta, hän on lajina mennyttä viimeistään tuon taivaankappaleen tuhoutuessa. Ja pieni klikkaus varmistaa asian. Kun minä olin pieni, lehdissä tapasi olla uutisia. Mutta saamme sentään ottaa kantaa siihen, uskommeko maan olevan "asuttavassa kunnossa 100 vuoden kuluttua". Kyselyn tulokset julkaistaan seuraavassa Nature-lehdessä.
  • Nainen jäi käsittämättömällä tavalla jumiin pyykkitelineeseen - katso kuva ja video. Uutinen nro 2. Joo, ei paljon tosiaankaan nappaa ottaa mitään artikkelia varten selvää vaikka siitä, onko Madagaskarin valtio romahtamassa - sen sijaan näin netissä tällaisen pätkän totaalisen uusavuttomasta brittitollosta, joka jumitti itsensä kotitaloustarpeisiin, ja ajattelin kirjoittaa näin toimittajana siitä. Tai no kirjoittaa ja kirjoittaa, laitoin mä siitä videolinkin.
  • Brittiläinen tosi-TV-tähti järkyttyi: Huuleni näyttävät vaginalta. Joka ainoa naispuolinen tosi-TV-tähti on pelkkä iso vagina. Kun minä olin pieni, uutiset vituiksi menneistä kasvoleikkauksista eivät olleet kenenkään mielestä mitään oikeita uutisia, ja niissä sentään oli oikeasti lahjakkaita ihmisiä, jotka olivat tehneet jotain merkityksellistä joskus ja joiden olemassaololla oli merkitystä ja joiden julkkisstatukselle oli olemassa järjellä konstruoitava selitys. Sellaisia kuin Joan Rivers, Dolly Parton ja Michael Jackson. Toisin kuin nämä tosi-TV:n DNA-suutarit.
  • Unohtakaa Mertaranta - tässä tulee Joonas! Kuuntele huima selostusklippi. Kunpa vain voisinkin unohtaa Mertarannan. Mutta se ei totisesti ole helppoa. Se takatukkahumanoidi aiheuttaa minulle päänsärkyä, joten en ole kyllä kuuntelemassa mitään pätkää, jossa esiintyy joku, jonka vihjataan olevan vielä ärsyttävämpi. Lisäksi sellainen juttu, että selostaja on vain selostaja eikä mikään showtähti. Ei niin, että sillä väliä olisi. Urheilu on mielenkiinnotonta paskaa kuitenkin. Ja tietysti myös se, ettei kyseessä ei näytä olevan mikään paskaa YouTube-klippiä ja kehnoa esitystä kummempi. Mikä tiedotusväline tämä "lehti" muka on olevinaan? Pelkkä sarja kuppaisia linkkejä hauskat kotivideot -tasoisiin örvellyksiin. Hävetkää, saatana.
  • Yllätys: Tässä maassa on maailman lihavimmat lapset! Mitä helvetin ääliöitä nämä toimittajat ovat? Ihan maallikkona tiedän, että uutisen merkittävimmät pointit ovat mitä-missä-milloin, ja ne tulee välittää jo otsikossa. Voisitteko vaikka käyttäytyä niin kuin journalistit ja kertoa sen asianne suoraan? Jumalauta näiden nysvyjen kanssa. Ja se maa oli sitten Kreikka. Missä on yllätykseni? Te lupasitte yllätyksen!
  • LK: Koiralauma hyökkäsi koiran ja miehen kimppuun - omistaja ei suostunut soittamaan uhrille apua. Onko Ilta-Sanomilla omaa journalismia ollenkaan, vaan tekevätkö ne vain tiivistelmiä oikeiden tiedotusvälineiden jutuista silloin, kun päättävät haluta jotain jopa jossain määrin uutisarvoista?
  • Voice: Anna Abreusta julma pila Facebookissa. No voi että. Mitä sitä otsikkoboksiin Jemenin vallansiirtoja mahduttamaan, kun joku runkkari väitti jossain sosiaalisen median kaatopaikalla, että joku laulajatähtönen oli kuollut kolarissa.
  • Tässä on NHL:n pahin tuhlaajapoika: Palkka 7,5 miljoonaa, eikä maaliakaan 49 otteluun! No kyllä varmaan Ilta-Sanomatkin maksaa toimittajilleen palkkaa, vaikkei rupuaviisissa ole ollut uutista aikoihin. Ja edelleen: miksi sitä hemmon nimeä ei voi laittaa siihen perkeleen otsikkoon?
  • Ovatko tietosi turvassa verkossa? Järjestetään paniikki, siitä lukijat aina tykkää.
  • Tee täsmälämmittimet vanhasta villapaidasta. Tuo mikään uutinen ole, tuo on myöhästynyt Niksi-Pirkka.
  • Onko tässä maailman suurin liikennemerkki? Tämä syvällinen kysymys on henkilökohtainen suosikkini näiden skuuppien joukossa. No mahtaakohan olla maailman suurin liikennemerkki? Ja mitä vittua jos onkin? Saako sen osoittaman määräyksen rikkomisesta maailman isoimman sakon? Onkohan tässä maailman tyhmin uutinen?
Iltapäivälehdet ja muut tällaiset on pantava haittaverolle. Ne tekevät meistä huonomman ja tyhmemmän kansakunnan. Kaikki sanomalehdet, jotka ylläpitävät verkkokeskustelupalstaa, on pantava haittaverolle. Kaikki lehdet, joissa on lukijoille tekstiviestipalsta, on pantava haittaverolle. Kaikki kannustavat lyhytjännitteistä, paskaa ajattelua, tuulesta temmatun mielipiteen itseisarvoa, turruttavaa merkitysromutusta, älyllisen laiskuuden ylistystä ja ylipäänsä luovat sellaista ilmapiiriä, joka lopulta vaarantaa demokratian, länsimaisen sivilisaation ja koko ihmiskunnan tulevaisuuden (kiitos, Mr. Hawking*) sillä, että se tekee aina vain todennäköisemmäksi päättäjien korvautumisen turhilla soundbite-julkkiksilla. Ihan vain siksi, että oikeilla asioilla on yhä vaikeampi saada tilaa, vaikka ainakin internetissäkin toimivalta lehdeltä sitä nyt luulisi vielä vähäsen piisaavan. 

Siksi on tekopyhää näiltä lehdiltä vastustaa lehtien arvonlisäveroa vedoten johonkin tiedotuksen vapauteen ja monipuoliseen mediaan. Päin vastoin, tällaisella rapautuksella rahaa tahkoavaa bisnestä pitää rangaista jo ihan kansanterveydellisin perustein sen lisäksi, että se olisi joka tapauksessa moraalinen velvollisuus. Esimerkiksi Ilta-Sanomilla ei ole mitään tekemistä journalismin ja tiedonvälityksen kanssa, joten voivat tunkea ohutsuoleensa ne hurskastelevat pääkirjoituksensa. Saakeli Aku Ankassakaan mitään pääkirjoitusta ole, ja siitä lehdestä sentään saa älyllisiä virikkeitä.

Tähän muuten hauskana lisänä se, että Helsingin Sanomain uudessa vaalikoneessa presidenttiehdokkailta kysytään kantaa parveketupakointiin. 

Lohtua ei nyt ihan varsinaisesti ole liikaa tarjolla tässä tilanteessa. Ja vastaan muuten siihen tieteelliseen lukijakysymykseen, että tämän perusteella ei ole tämä planeetta asuttavassa kunnossa 100 vuoden kuluttua, eikä tällä menolla ole mikään suuri harmikaan se. Tuli käytettyä tässä paikoitellen vähän ronskia kieltä, mutta se oli minusta perusteltua, eikä sillä enää sadan vuoden päästä mitään väliä ole.


*Ja voisivat muuten ne lehtien nettikeskustelijat, vai millä näitä omatoimiseen elämään kykeneviä debiilejä paviaaneja sitten kutsutaankaan, opetella vaikka kirjoittamaan sen Hawkingin sukunimen. Siinä on G eikä yhtään S-kirjainta. Ei ole paha.

torstai 24. marraskuuta 2011

Kuuluisia viimeisiä sanoja

Marraskuu on nimeä myöten kuoleman aikaa ainakin tässä osassa pohjoista pallonpuoliskoa. Kaikki on katoavaista, sic transit gloria mundi, ashes to ashes ja niin edelleen, onhan näitä kuultu. Mutta onneksi elämäänsä voi jatkaa ainakin jollain tavalla. Ellei muuten, niin pysymällä poismenonsa jälkeen ihmisten mielissä. Vaikkapa laittamalla omia sanojaan muiden ihmisten suuhun - olemalla lainattava. Viimeinen tilaisuus olla lainattavan hyvä koittaa juuri ennen hengen lähtöä. 

Viimeisille sanoille on ainakin antiikin Kreikasta lähtien suotu erityistä merkitystä, ja niitä on kirjattu muistiin tuhansien vuosien ajan. Olemme taipuvaisia ajattelemaan, että viimeiset sanat ovat jotakin erityistä. Niitä tarkastellaan usein elämän kiteytyksenä ja jonkinlaisena seestyneen viisauden lähteenä. Ajatuksena tässä on pitää näytelmää ihmiselämän analogiana. Se alkaa, kehittää juonia, tuo mukaan sivuhahmoja ja päättyy esirippuun, jolloin näytelmän olemassaolo lakkaa. Oletamme, että oman kuoleman läheisyyden käsittäminen saa ihmiset asettamaan kaiken elämänsä ja kokemansa uuteen tärkeysjärjestykseen tai mittakaavaan. Haluamme ehkä pian-vainajien antavan meille jotain näkökulmaa tuntemukseen ja hetkeen, josta meillä ei (yleensä) ole kokemusta. Ja teatteriyleisön tavoin haluamme ehkä jotakin, mille taputtaa. On näet huomattavan vaikea keksiä, mitä tekisi juuri hetkeä sen jälkeen, kun joku on kuollut.

Olen koonnut tähän 25 mielestäni oivallisinta loppurepliikkiä tunnettujen ihmisten elonnäytelmistä. Listoja viimeisistä sanoista löytää halutessaan internetistä vaikka kuinka, joten valinnassani olen painottanut oivaltavuutta, hauskuutta, asennetta ja ytimekkyyttä. Monet kuolemaantuomitut rikolliset ovat osoittaneet näitä kaikkia ennen teloitustaan, mutta päätin jättää suoranaiset murhamiehet oman luetteloni ulkopuolelle - mikä ei tarkoita, etteikö siellä olisi muutamia tapauksia, jotka ovat varmasti vastuussa useiden kuolemista. Mutta siellä ei ole henkilöitä, joiden pääsaavutus elämässä oli surmata satunnaisia ihmisiä normaaleissa oloissa. Vaikka moisten henkilöiden viimeiset sanat voivatkin olla huvittavia, vähentävät heidän tekonsa silti silmissäni elämän ja kuoleman arvokkuutta. Ja siinähän tässä on kyse, arvokkuudesta. 
Suloista ja kunniakasta (dulce et decorum) on kuolla tyylillä ja siten kuin on elänyt, pelata mukana näytelmäanalogiassa, mutta omalla tavallaan. Vaikka sitten keskisormi pystyssä. Sekin voi olla arvokasta.

Huomautan, että joidenkin henkilöiden viimeisistä sanoista on useita taltioituja versioita, jotka poikkeavat joskus huomattavasti toisistaan. Tämää koskee varsinkin filosofeja ja ajallisesti melko kauan sitten eläneitä henkilöitä. Olen tehnyt valintani itse sanojen vaikuttavuuden perusteella, mutta useimmat tähän mukaan ottamani ovat käsitykseni mukaan riittävän luotettavia. Ja vaikka kaikki eivät autenttisia olisikaan, ovat ne silti hyviä.

25.
"Vaikka kaikki Englannin miekat olisi kohdistettu minun päähäni, uhkauksenne eivät saisi minua liikahtamaankaan."
-Canterburyn arkkipiispa Thomas Becket (k. 29.12.1170). Arkkipiispa puhui murhaajilleen Canterburyn tuomiokirkossa. Murhaajat vaativat Becketiä mukaansa Winchesteriin selittämään toimiaan kirkon ja kruunun välisessä kiistassa. Nämä sanat ovat hiton rohkeasti, ylevästi ja jalosti sanottu aseettomalta kirkonmieheltä neljää aseistettua ritaria vastaan.

24.
         "Suokaa anteeksi, hyvä herra, en tehnyt sitä tahallani."
-Ranskan kuningatar Marie Antoinette (10.5.1774 - 21.9.1793). Kuningatar lausui nämä sanat astuessaan vahingossa pyövelin varpaille kivutessaan giljotiinin luo. Hyvä hovikasvatus pitää loppuun asti, ja töissähän täällä vain ollaan. Tyylikästä.

23.
"En aio jäädä historiaan puhuen kieliopillisesti huonoa tekstiä."
-Benjamin Disraeli (21.12.1804 - 19.4.1881), Britannian kolminkertainen pääministeri. Disraeli lausui nämä sanat ollessaan heikkenevästä terveydestään huolimatta yhä konservatiivipuolueen johtajana parlamentin ylähuoneessa, kun palvelija kehotti valtiomiestä lepäämään sen sijaan, että tämä olisi käyttänyt voimiaan puheidensa tarkastamiseen ja hiomiseen. Ihastuttavat viimeiset sanat, jotka avaavat erinomaisen näkökulman lausujan luonteeseen.

22.
"Perhana. Älä uskallakaan pyytää Jumalaa auttamaan minua."
-Joan Crawford (23.3.1905 - 10.5.1977), amerikkalainen elokuvatähti. Crawford lausui nämä sanat kuolinvuoteellaan huomatessaan taloudenhoitajansa alkavan rukoilla. Asenne kohdallaan: se on jumaliste minun kuolemani ja se tehdään minun tavallani.

21.
           "Menen vääjäämättömään." ("I am going to the inevitable.")

-Philip Larkin (9.8.1922 - 2.12.1985), englantilainen runoilija. Pysyi runoilijana loppuun saakka menettämättä yksinkertaista, korutonta ja ironista tyyliään.

 20.
"Kuoleminen on helppoa, komedia on vaikeaa."
-George Bernard Shaw (26.7.1856 - 2.11.1950), irlantilainen näytelmäkirjailija. Draamakirjailija ei voi välttyä näytelmäanalogialta kuolemassa, jolloin tehtäväksi jää keksiä siitä jokin nokkela muunnelma. Tässä Shaw antaa jälkeen jääville lohdutusta ja lisäksi kiteytyksen siitä, mitä on uransa aikana alaltaan oppinut.

19.
                                      "Täyttä pötyä."
-Eleanor Roosevelt (11.10.1884 - 7.11.1962), amerikkalainen diplomaatti ja ihmisoikeusaktivisti, presidentti Franklin D. Rooseveltin puoliso. Hän lausui nämä suorahkot sanat hoitajalle, joka selitti, että Roosevelt ei kuolisi, ennen kuin se "tehtävä maan päällä, jota suorittamaan Jumala oli hänet asettanut" tulisi täytetyksi. Rva Roosevelt saattoi moisen ajatuksen absurditeettia suomiessaan tulla ajatelleeksi aviomiestään, joka oli kuollut aivoverenvuotoon juuri tultuaan valituksi uudelle kaudelle maailmansodan ratkaisuhetkillä.

18.
"Älkää tappako häntä, hänellä on tarina kerrottavanaan."
-Lev Trotski (7.11.1879 - 21.8.1940), venäläinen poliitikko ja vallankumouksellinen. Stalinin agentti Ramón Mercader murhasi Meksikossa maanpaossa eläneen Trotskin jäähakulla. Trotski lausui nämä sanat henkivartijoilleen, kun nämä yrittivät (liian myöhään) taltuttaa Mercaderia hyvin kovaotteisesti. Trotskin katsotaan yleensä tarkoittaneen vaatimuksellaan sitä, että Mercaderin pitäisi joutua oikeuteen, jotta tämän yhteydet Neuvostoliiton johtoon paljastuisivat. Mutta minusta on hauskempaa ajatella, että Trotski tarkoitti yksinkertaisesti sitä, että on aika hyvä tarina, jos voi kertoa tappaneensa Trotskin jäähakulla Meksikossa. Mercader tuomittiin murhasta 20 vuodeksi vankeuteen, ja vapauduttuaan hän asui Neuvostoliitossa ja Kuubassa. Oletettavasti kertoen tarinoita.


17.
   "Minun ei olisi ikinä pitänyt vaihtaa viskistä martineihin."
 -Humprhey Bogart (25.12.1899 - 14.1.1957), amerikkalainen elokuvatähti. Kuolinvuoteella on hyvä reflektoida myös tekemiään virheitä. Ehkä joku osaa sitten ne välttää. Itse olisin tosin kaikella kunnioituksella eri mieltä Bogartin kanssa.


16.
 "Minua harmittaa vain se, että minulla on antaa vain yksi elämä maani puolesta."

-Nathan Hale (6.6.1755 - 22.9.1776), amerikkalainen kapinallissotilas. Brittien vangiksi tiedusteluretkellä jäänyt Hale lausui nämä sanat hirttolavalla. Luova ja sivistynyt tapa sanoa, että tekisin saman uudelleen.

15. 
               "Tämä ei ole loukannut kuningasta."
-Sir Thomas More (7.2.1478 - 6.7. 1535), englantilainen valtiomies ja filosofi. Kuningas Henrik VIII teloitutti Moren, kun tämä ei suostunut hyväksymään kuningasta Englannin kirkon pääksi. More sanoi nämä sanat polvistuttuaan mestauspölkyn eteen siirtäessään kasvattamansa parran syrjään kirveenterän tieltä. More syytti tässä ovelasti kuningasta tyrannimaisista elkeistä - sillä hän vihjaa, että kuninkaalla olisi valta teloituttaa ihmisiä vaikkapa parran pitämisestäkin.

14.
"Voi, minusta taitaa tulla jumala." ("Vae, puto deus fio.")
-Rooman keisari Vespasianus (17.11.9 - 23.6.79). Vespasianus oli Rooman hallitsijoista vähiten suuruudenhulluja. Hänen lausahduksensa tulkitaan ivana sitä käytäntöä kohtaan, jossa hallitsija oli tapana julistaa kuoltuaan jumalaksi.

13.
                   "Ja nyt olen virallisesti kuollut."

-Abram Stevens Hewitt (31.7.1822 - 18.1.1903), amerikkalainen poliitikko ja liikemies. Hän lausui itseään koskevan määritelmän kuolinvuoteellaan kiskaistuaan oma-aloitteisesti happiletkunsa irti.  Siinäpä mies, joka piti ohjat käsissään viimeiseen saakka.

12.
                        "Päinvastoin!" ("Tvert imot!")
-Henrik Ibsen (20.3.1828 - 23.5.1906), norjalainen näytelmäkirjailija. Ibsen kommentoi hoitajan arviota siitä, että potilas näytti voivan paremmin. Lyhyesti ja ytimekkäästi.

11.
"Sotilaat, kun annan tulituskäskyn, ampukaa suoraan sydämeeni. Odottakaa käskyäni. Se on oleva viimeinen, jonka teille annan. Protestoin tuomiotani. Olen taistellut sata taistelua Ranskan puolesta enkä ainuttakaan sitä vastaan. Sotilaat! Tulta!"

-Ranskan marsalkka Michel Ney (10.1.1769 - 7.12.1815). Waterloon tappion jälkeen Napoleonin "Urheista urheimmaksi" kutsuma marsalkka tuomittiin maanpetoksesta kuolemaan. Hänen viimeinen toiveensa oli saada itse antaa käsky teloituskomppanialle. Episodi on ikimuistoisuudessaan silkkaa mahtavuutta ja kertonee meille oleellisen tämän henkilön luonteesta.

10.
"Vaikka minä kulkisin kuoleman laaksossa, kaksi ynnä kaksi ei ole kuusi."
-Leo Tolstoi (9.9.1828 - 20.11.1910), venäläinen kirjailija ja filosofi. Tolstoi pitäytyi kuolinvuoteellaan omiin uskonnollisiin käsityksiinsä ja torjui näillä sanoilla tarjouksen päästä vielä takaisin Venäjän ortodoksiseen kirkkoon.

9.
      "Jättäkää suihkuverho ammeen sisäpuolelle."
-Conrad Hilton (25.12.1887 - 3.1.1979), amerikkalainen liikemies, Hilton-hotelliketjun perustaja. Hilton vastasi näin kuolinvuoteellaan, kun häneltä tiedusteltiin mahdollisia viimeisiä elämänviisauksia.

8.
"Toivottavasti ette odota minun viihdyttävän teitä."
-Frank O'Connor (17.9.1903 - 10.3.1966), irlantilainen kirjailija. Hän sanoi näin kuolinvuoteellaan, kun joukko sukulaisia ja ystäviä tuli tapaamaan häntä.

7.
     "Minä ampuisin paremmin!" ("Ik schiet beter!")
 -Hannie Schaft (16.9.1920 - 17.4.1945), alankomaalainen vastarintataistelija. Hän kuoli natsien teloittamana. Viimeiset sanansa hän lausui, kun ensimmäinen laukaus oli vain haavoittanut häntä. Uskomattoman mahtavaa.


6.
 "Näen mustaa valoa." ("Je vois de la lumière noire.")
-Victor Hugo (26.2.1802 - 22.5.1885), ranskalainen kirjailija. Pelottavimmat viimeiset sanat ikinä.

5.
  "Jumala armahtaa minut, se on hänen alaansa."
-Heinrich Heine (13.12.1797 - 17.2.1856), saksalainen runoilija. Kaikilla kun on maailmassa työnsä. Ihastuttavan röyhkeää olettaa jonkinlainen ammattimiesten veljeys itsensä ja Jumalan välille.

4.
   "Kadun vain sitä, etten juonut enemmän sampanjaa."
-John Maynard Keynes (5.6.1883 - 21.4. 1946), englantilainen taloustieteilijä. Hän siis varmaankin arveli eläneensä melko hyvän elämän.

3.
"Viimeiset sanat ovat tolloille, jotka eivät ole ehtineet sanoa kylliksi."
-Karl Marx (5.5.1818 - 14.3.1883), saksalainen filosofi. Marx vastasi näin taloudenhoitajan tiedusteluun mahdollisista viimeisistä sanoista. Vallankumouksellinen pysyi uskollisena kamppailulleen vanhentuneita konventioita vastaan. Mielenkiintoinen kysymys on, saavuttiko Marx tavoitteensa viimeisten sanojen suhteen.

2.
"Tapetti ja minä käymme kaksintaistelua kuolemaan asti. Toisen meistä on lähdettävä."
-Oscar Wilde (16.10.1854 - 30.11.1900), irlantilainen kirjailija. Jep, olen kuolemaisillani, mutta haluan silti kaikkien tietävän, etten pidä tämän huoneen sisustuksen yksityiskohdista. Mahtavuutta. Toisen version mukaan Wilde tilasi viime töikseen huonepalvelusta pullon sampanjaa ja lausui: "Kuolen yli varojeni."

1.
              "Nyt ei ole oikea hetki hankkia vihollisia."
-Voltaire (21.11.1694 - 30.5.1778), ranskalainen filosofi ja kirjailija. Maanpaossa pitkään elänyt ja kaikkialla kirkollisen sekä usein kunikaallisen sensuurin kohteena ollut valistusfilosofi vastasi tiettävästi näin papille, joka oli tullut antamaan rienaajan maineessa olleelle ajattelijalle viimeisen mahdollisuuden "kirota Saatana ja kaikki tämän luomukset".

tiistai 22. marraskuuta 2011

Sus siunakkoon

Toinen toistaan upeammat presidenttiehdokkaamme, pois lukien Timo Soini (ps) ja Paavo Arhinmäki (vas), osallistuivat maanantaina maamme evankelis-luterilaisen kirkon kirkkohallituksen ja Helsingin seurakuntien järjestämään arvoiltaan, joka pidettiin Helsingin tuomiokirkon kryptassa. Koska "arvoilla" tarkoitetaan kirkon touhuja ja koska... krypta on kiva paikka juttutuokiolle, oletan. Laajemmin uutisarvoisesti raportoitavaksi katsottiin ehdokkaiden jakaantuminen sen suhteen, toivottavaisivatko nämä uudenvuodenpuheessaan "Jumalan siunausta" vai eivät.

Ja, ällistyttävää kyllä, lähinnä omaa kantaani oli Paavo Väyrynen (kesk). Perkeleen siunausta lienee. Jumalisia puheensa päätteeksi toivottelisivat presidenttinä auliisti Sauli Niinistö (kok), Paavo Lipponen (sd), Pekka Haavisto (vihr) ja Sari Essayah (kd). Eva Biaudet (r) ei osannut oikein sanoa juuta eikä jaata, mutta käsitti sentään, että asiassa voidaan nähdä problematiikkaa. Presidentinvaaleissa on siis alkanut kyyninen hurskasteluvaihe, johon käy Jumalakin käsikassaraksi - ja miksipä ei, kun kerran evankelis-luterilainen kirkko erikseen sen ehdokkaiden käsiin työntää. He eivät tiedä, mitä tekevät, sanoi entinen mies.


Väyrynen osasi tai uskalsi ainoana ottaa esiin tällaisiin aloitteisiin aina, poikkeuksetta ja ilman ehtoja sisältyvän ulkokultaisen hurskastelun, joka kuuluu niin oleellisesti amerikkalaiseen poliittiseen peliin. Pisteet siitä poliitikolle, jota en muutoin missään nimessä arvosta tai pidä hyvänä valintana tasavallan presidentiksi.
...and that's why I say, fuck the Constitution. God bless America.
Niinistön mukaan Jumalan raahaamisessa mukaan poliittiseen puheeseen "ei ole mitään pahaa". Ehkä ei, mutta pulmia siitä saattaa seurata. Lipponen taas pitää siunauksen toivottamista "hyvän tahdon eleenä niitäkin kohtaan, jotka eivät mihinkään kirkkoon tai uskontokuntaan kuulu". Millä tavalla tarkalleen ottaen? Eikö ole mahdollista, että ne, jotka johonkin kirkkoon tai uskontokuntaan kuuluvat, voisivat ottaa hyvän tahdon eleenä sen, että presidentti yksinkertaisesti toivottaisi menestystä ja kivoja asioita kansalle ja maalle ihan ilman henkiotuksia? Miksi hyvän tahdon ele tarvitsee tuekseen näkymättömän henkiolennon ollakseen hyvän tahdon ele? Ei tarvitsekaan. Siksi tällainen hyvän tahdon ele on aivan turha. Kehottakoon presidentti ennemmin vaikka harjaamaan hampaat.


Tarvitaanko tosiaan Paavo Väyrystä havaitsemaan, että tällainen "perinne", jota himouskovainen Kyösti Kallio (ei muuten tämän perinteikkään maanisän aikana linnassa juuri tanssittu tai viiniä juotu tai muita saatanallisuuksia harrastettu) ja tämän seuraaja Risto Ryti kokeilivat sota-aikana ja johon Martti Ahtisaari kerran, pari kompasteli, olisi nykyaikana mitään muuta kuin hurskastelevaa bullshittiä? Ilmeisesti kansankirkko sitten haluaa tyhjänpäiväistä ulkokultaisuutta maamme poliittiseen elämään - miksipä muuten asia juuri sen isännöimässä keskustelutilaisuudessa tulisi esiin.


Hyvin hampaattomilta ja miellyttämishaluisilta vaikuttavat presidenttiehdokkaiden kommentit. Biaudet, joka oli asiasta kiusaantunut, kiirehti toki sanomaan, että se on "kaunis tapa". Huoh. Presidentin virka on poliittinen virka, ja kun presidentti sanoo jotain poliittisessa puheessa, on se vallankäyttöä, kaunista tai ei. Eräitä viestejä, joita presidentin herransiunaus välittää:
  • Jumala on olemassa. Olisi aika turhaa sanoa siunausta, jos ei olisi.
  • Jumala vaikuttaa valtion ja kansan menestykseen. Muuten on turhaa tuoda häntä poliittisiin funktioihin. On siis poliittisesti ja valtiollisesti merkityksellistä olla Jumalan suosiossa.
  • Näin ollen henkilö, joka ei palvele Jumalaa, on huono tai vähintäänkin vajaa kansalainen. Johtopäätös, joka tapaa kummallisesti tulla tällaisen päättelyketjun perään, vaikka vaiheita olisi kuinka.
Tasavallan presidentti ei ole Suomen evankelis-luterilaisen kirkon eikä Suomen ortodoksisen kirkon pää. Hänellä ei ole mitään kirkollisia tai uskonnollisia funktioita. Kun hänen viralliseen esiintymiseensä yritetään sijoittaa eksplisiittisesti uskonnollinen fraseologia ja käsitteistö, joka implikoi laajempia teologisia ja poliittisia merkityksiä, keskusteluun pitäisi tulla politiikan ja uskonnon suhde. Se olisi paljon keskeisempää yhteiskunnallista arvopohdintaa kuin hymistelevä aatosmössö siitä, miten tottakai se nyt on hyvä asia eikä kukaan voi siitä tuntea itseään ulkopuoliseksi että erikseen pannaan se kokemaan itsensä ulkopuoliseksi ja vaillinaiseksi kansalaiseksi. Yhtä hyvin presidentti voisi sanoa, että tiesittekös kansalaiset, medborgare, että eihän mitään tallaista "Jumalaa" ole olemassakaan. Sekään ei olisi fiksua, eikä sitäkään tarvita minkäänlaiseen hyvän tahdon eleeseen tai hyvän vuoden toivotukseen. Mutta toisaalta miksipä ei, sillä Essayahinkin mukaan "kyse on ennen kaikkea toivottajan omasta elämänkatsomuksesta, jota vastaanottajan ei tarvitsekaan jakaa".

Ottakoon presidentti poliittisesti kantaa asioihin. Silloin sentään jää oikeasti enemmän tilaa keskustelulle, kun kaikkea debattia ei voida möhnöyttää latteuksilla ihmisen rajallisuudesta ja muusta kliseisestä ongelmajätteestä. Henkilö, joka poliittista funktiota täyttäessään vetoaa suoraan Jumalaan, käyttää Häntä minun silmissäni vain itsensä suojaamiseen ja vahvistamiseen, yrittää tehdä itseään tykö jollain tarkoituksellisen epämääräisellä hötöllä, johon arvelee rahvaan suhtautuvan ilmiökokonaisuutena jokseenkin myönteisesti. Näin eritoten silloin, kun kyse on mainstream-poliitikon kalastelevasta mielikuvapolitiikasta, kuten tässäkin tapauksessa lienee kaikkien muiden kuin fundamentalistiseen uskontopuolueeseen kuuluvan Essayahin kohdalla; hänet oletan tässä vilpittömäksi. 
Mielenkiintoista olisikin kuulla tarkka selvitys esim. siunaukseen valmiiden Niinistön, Lipposen ja Haaviston uskonnollisista käsityksistä, jotta tietäisimme, mitä "Jumalan siunaus" heille oikeasti tarkoittaa. Veikkaanpa vain, että he eivät olisi yhtä valmiita keskustelemaan niistä kovin syvällisesti.

Olen tosin varautunut siihen, että tasavallan presidentti vuonna 2013 toivottaa uudenvuodenpuheensa lopuksi Jumalan siunausta. Minulla on vastaus valmiina. Se on se, jolla aina haluaisin vastata, kun kuka tahansa uskonnollisen kehyksen ulkopuolella toivottaa Jumalan siunausta minulle:

Haista itte.

torstai 17. marraskuuta 2011

Epäisänmaalliset sotaveteraanit

Hauveliedustaja Pentti Oinonen (ps.) on saanut yhteyden erääseen maamme pienimmistä ja sorretuimmista vähemmistöryhmistä. Hän on antanut äänen Suomen harvoille ja harveneville epäisänmaallisille sotaveteraaneille.
"Muutamat sotaveteraanit on kertonut, että eivät olisi taisteleet yhtään minuuttia eikä yhtään metriä, jos olisivat tienneet, että homot tanssivat linnassa korvat suussa, Oinonen paukautti haastattelussa."
Asiaa, veteraanit! Ennemmin Neuvostoliiton miehitys, ennemmin stalinistinen terrori, ennemmin neuroottinen henkilökultti, ennemmin vuosikymmenien yksipuoluediktatuuri, ennemmin surkea elintaso, ennemmin valtiollisen ja kansallisen olemassaolon päättyminen, ennemmin kokonaisten sukukuntien joukkokarkotukset Siperiaan - kuin kaksi miestä tanssimassa valssia keskenään. Helvettiin koti, helvettiin henkilökohtainen vapaus, helvettiin monipuoluedemokratia, helvettiin koko isänmaa, kunhan tanssilattialle ei mennä väärällä sukupuolikombinaatiolla!

On näiden epäisänmaallisten veteraanien onni, että he eivät nähneet tulevaisuuteen, sillä oletettavasti sotaoikeus ei olisi kovin pitkään heidän vakaumuksellisia perustelujaan vaivautunut kuuntelemaan. Olisivat menneet Arndt Pekurisen tietä, mutta paljon mitättömämmästä syystä.

On sinänsä toki ilahduttavaa, että Oinonen on lisännyt suomalaisen yhteiskunnan moniäänisyyttä tuomalla esiin tämän pitkään vaietun, pitkään kärsineen pikkuruisen vähemmistön: epäisänmaalliset sotiemme veteraanit. Kannattaa hänenkin tarkkailla lehtiä valtiollisen itsenäisyytemme juhlapäivänä; tällä saralla ansioituneille voi hyvinkin rapsahtaa kunniamerkkejä.
 

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Avioon istujat & parkkihallien papit

Joitakin päiviä sitten valkeni meille upea päivä, laskennallisilta merkinnöiltään 11.11.2011. Se oli upea, koska sen tiivismuotoisessa päiväysmerkinnässä on kolme tai kuusi samaa numeroa peräkkäin. Sellaisena päivänä sopii mennä naimisiin voidakseen laukoa väsyneitä vitsejä siitä, miten ainakin hääpäivä on helppo muistaa, ehheh-heh. Oletettavasti ensi vuoden joulukuun 12. päivä on vähän aikaan viimeinen, jolloin tällaisenkin ilmiön uutisointiin pitää aikaa uhrata.

Sillä uutisissa saimme jälleen nähdä, kuinka pareja solmi avioliittoja ällistyttävän päivämäärän kunniaksi. Ylen TV-uutisissa esitettiin pala, jossa pappi oli raahautunut Prisman parkkihalliin vihkimään pyhään avioliittoon pari humalaisen oloista tyyppiä, jotka eivät saaneet edes seistyksi jaloillaan toimituksen aikana, kunhan istuksivat retkottaen ajoneuvon takaluukulla. Kaikkeen nähtävästi pappikin joutuu tai on julkisuusarvon sekä väkinäisen ihmistenarjessaelämisen nimissä houkuteltavissa. Harmaassa parkkihallissa rajatapausjuoppojen keskellä juuri hän oli säälittävin ja kiusaannuttavin tapaus.

Kertaan: Suomen evankelis-luterilainen kirkko laittaa mieluusti papin supermarketin pakokaasuiseen parkkihalliin suorittamaan sakramentteja impulsiivisille hyypiöille, jotka eivät selvästikään arvosta sitä uhrausta, jonka pappi arvokkuudelleen tässä tekee (tosin ei voi pappi alun alkaenkaan omasta tai virkansa arvokkuudesta paljoa piitata, kun moiseen lähtee). Suomen evankelis-luterilainen kirkko sen sijaan ei kovin mielellään laittaisi pappia edes rukoilemaan kahden miehen tai kahden naisen romanttisen ihmissuhteen puolesta. Ainakaan ei sellaiseen voida velvoittaa, koska se voisi loukata supermarkettien parkkihalleihin pyhiä toimittamaan lähtevien pappien vakaumusta. Tai häpäistä monen kristityn silmissä avioliiton pyhyyden.

Ihan siis vain kaikille tiedoksi, jos ei vielä ollut tarpeeksi syitä halveksia Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa. Ja ellei tässä vielä tullut kylliksi, niin ei hätää. Uskallan luvata kamelin selän taittumista, sillä tuo instituutio on tällaisen kasautumisen alalla todella lahjakas.

Kun nyt on häitä vietetty Prisman parkkihallissa, niin ehkäpä voisi pistäytyä kasteella Stockmannin vessassa. Varman sinnekin liikenee jokin hartiavoimin ihmistenarjessaläsnäoleva munaton (mies tai nainen; samantekevää) papinkuvatus itseään ja halveksittavasti käyttäytyvää kirkkoaan lisähäpäisemään. Ja kun heistä ja kirkollisesta eliitistä aika jättää, voisi heille järjestää arjessa-läsnäolevat hautajaiset kaatopaikalla.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Kansallissymboliarvostelu: Amerikan Samoa

Symbolikriittinen maailmanmatkamme ottaa etäisyyttä aakkosjärjestykseen seilatessamme Pago Pagolle arvioimaan Amerikan Samoan tunnuksia. Kyseessähän ei ole mikään itsenäinen valtio, vaan Yhdysvaltain järjestämätön ja sulauttamaton alue. Se on Yhdysvaltain hallinnoima, mutta ei varsinaisesti osa Yhdysvaltoja eikä mitään osavaltiota. Nämä viisi saarta ja kaksi atollia Samoasaarten ryhmässä ovat Yhdysvaltojen eteläisimmät alueet. Amerikan Samoan 70 000 asukasta ovat kansallisuudeltaan yhdysvaltalaisia, mutta heillä ei ole Yhdysvaltain kansalaisuutta, eli he eivät esim. äänestä presidentinvaaleissa. Tarkastellaan siis nyt tämän hallinnollisen kuriositeetin symboleja.

Amerikan Samoan lipussa Yhdysvalloista muistuttaa värien lisäksi valkopäämerikotka, jota ei Samoalla tavata. Kotka pitelee kynsissään samoalaisten mahtimiesten perinteisiä tunnuksia, jonkinlaista keihäsvaltikkaa ja kärpäshuiskaa. Minulle mielenkiintoisinta tässä lipussa on se, että punareunaisen kolmion kärki osoittaa lipputankoon päin, kun intuitiivisesti luontevimmalta vaikuttaisi (ja näin monet maat lipuissaan tekevät) sijoittaa kolmioiden kärjet osoittamaan liehupuolen suuntaan. Punainen ja sininen muodostavat vierekkäin voimakkaan, ehkä jopa silmiä kihelmöivän, kontrastin, joka vahvistaa jonkin verran valkeaa kolmiokenttää - kenttää, joka tästä ja rituaaliesineitä roikottavasta ravintoketjun huipusta huolimatta näyttää hieman tyhjältä. Ensimmäinen tulkintani tästä lipusta on, että kyseessä on hyvin tarkasti rajattu kuva isohuulisesta (pun) valaasta (sin), jonka kitaan onneton kotka on jostain syystä hyökkäämässä täydessä turnajaiställingissä.

Miellän ongelmaksi sen, ettei lipussa tunnu oikeastaan olevan juuri mitään samoalaista. Paikallista heimoregaliaa lukuun ottamatta se voisi olla periaatteessa minkä tahansa omituisen yhdysvaltalaisalueen tunnus. Toisaalta on ehkä vain osuvaa, että yhdysvaltalainen poliittinen dominointi tulee selvästi esiin myös lipussa alueella, jonka nimessäkin se oma osuus tulee vasta toisena. Mutta jos halutaan tulkita symboliikkaa toisesta näkökulmasta, voidaan mieltää, että Yhdysvallat (kotka) ottaa tässä samoalaiset aseet käyttöön kamppailussa... sen puolesta, minkä vuoksi Yhdysvallat nyt sitten kamppaileekaan. Kolmio voi myös ilmaista Amerikan Samoan läntistä sijaintia itse Yhdysvaltoihin nähden, joskin sen pitäisi tällöin oikeastaan osoittaa alavasemmalle. Etäisyyttä Amerikan Samoalta Yhdysvaltain mannermaalle on vajaat 8000 km.


Lipussa on kiistatta omalaatuista takaperoista iskevyyttä, mutta se ei ole kokonaisuutena erityisen toimiva. Se ei vaikuta luontevalta alueelliselta symbolilta, vaan pikemminkin jonkin epätavallisen luovan viraston tai rykmentin tunnukselta. Kolmiomaisten linjojen graafinen yksinkertaisuus tuo vahvan kontrastin naturalistisesti (ei-heraldisesti) kuvattuun valkopäämerikotkaan aseineen. Tämä kontrasti tekee lipusta mielenkiintoisen, mutta se saa kotkan ainakin minun silmissäni vaikuttamaan myös hieman hölmöltä ja jopa tökerön mahtailevalta. Rohkenen myös todeta, että minusta tämä lippu vaikuttaisi paremmalta nykyisen version peilikuvana, ts. sellaisena, jossa tanko on kotkan pyrstön puolella. Mutta tässä suhteessa ennakkoluuloton sommittelu on rohkeaa eikä automaattisesti epäonnistunutta.

Annan Amerikan Samoan ristiriitaiselle lipulle arvosanaksi rohkaisevan seitsemäisen.

Amerikan Samoan sinetti ei teeskentelekään olevansa vaakuna. Se on hyvä asia, sillä ei tätä voisi vaakunaksi mitenkään kutsua. Yleisvaikutelma on akselia kuvataidekoulun grafiikantyö/yksityiskohtainen ex libris. Tässä tunnuksessa tulee esiin enemmän samoalaista vaikutusta kuin lipussa. Mutta liekö sitä selkeyden kannalta hieman liikaa? Symboliikka on samoalaisten päälliköiden arvomerkeistä: seremoniallisen kulhon ylle on ristitty kärpäshuiska ja seremoniallinen sauva, joka voisi muotonsa puolesta olla yhtä hyvin vanhanaikainen karttakeppi. Yhdistelmä ei varsinaisesti innosta minua. Jos tehdään näin yksityiskohtaista jälkeä, pitäisi sitten olla edes jotain innostavaa esiteltävää. Teksti ei sovi kokonaisuuteen lainkaan ja vahvistaa sirpaleista yleisvaikutelmaa. Onnittelut voi antaa sentään mustavalkoisuudesta: tämä nimenomainen sinetti voisi monivärisenä olla todella kaamea. Ei niin, että se mitään muita kehuja ansaitsisikaan. Arvosana: 5

Amerikan Samoa käyttää aluehymninään laulua nimeltään Amerika Samoa. Sen on säveltänyt Napoleon Andrew Tuiteleleapaga (yritä tehdä pöytävaraus puhelimitse tuolla nimellä) ja sanoittanut Mariota Tiumalu Tuiasosopo. Se on kelvollinen, mutta myös luvattoman mitäänsanomaton, tyhjä ja mahtipontis-laimea (erityinen laimeuden laji, jonka nähtävästi monet kansallislaulut ja muut vastaavat teokset saavuttavat: mahtaillessakin ollaan turhauttavan ennalta-arvattavia ja sovinnaisia). Tarttuvaksi ei melodiaa voi väittää. Se paranee tosin hieman loppua kohti ja lopetuksen tyylilaji on kohdallaan. Mutta se ei riitä pelastamaan teosta, joka alkaa vailla puhtia ja paloa eikä osaa sitä matkallakaan hirmuisesti kerätä. Mitäänsanomatonta standardia, joka armeliaasti unohtuu lähes heti päätyttyään. Ei tosin sentään vastenmielinenkään. Arvosana: 6

Amerikan Samoan loppuarvosana on 6Mutta uskallan lausua, että se on kaikkien näiden symbolien alueella parempi tulos kuin mitä monet ihan oikeat Yhdysvaltain osavaltiot ansaitsisivat.

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Muhammedin vuorilla

Jos lehti menee Muhammedin luo, tulee polttopullo lehden luo. Se on tapahtunut jälleen. Perinteikkään ranskalaisen satiirilehti Charlie Hebdon viimeisin numero oli islamilaisen puolueen Tunisian vaaleissa saavuttaman voiton "kunniaksi" islam-teemainen erikoislaitos Charia Hebdo. Lehden päätoimittajaksi on merkitty profeetta Muhammed, ja hän mainostaa tuotosta myös kansilehdellä:
"Sata raipaniskua, jos ette kuole nauruun!"
Niinhän siinä sitten kävi, että lehden toimitus tuhottiin. Vielä ei ole tietoa tekijöistä, mutta ilmeisin tutkintalinja olisi yhdistää teko samanaikaisesti julkaistuun lehden numeroon, jossa satiirin suunta on selvä.

Koko kuluvan vuoden innoittavin tapahtumasarja on epäilemättä ollut vallankumousten sarja Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan muslimimaissa. Se alkoi spontaanina ruohonjuuriliikkeenä, jonka aiheuttivat pitkään kasautunut pysähtyneisyys sekä välittömät taloudelliset ongelmat yhdistyneinä nykyisen kommunikaatioteknologian tarjoamiin mahdollisuuksiin. Kolme ikiaikaista diktaattoria on murskattu vallankumouksissa, kaksi taistelee verisesti asemastaan ja loput pelkäävät. Länsimaat ovat yllättäen jopa kyenneet toimimaan eettisesti melko korkeatasoisesti asiassa antaen tukensa - Libyan tapauksessa sotilaallisen tukensa - vallankumousliikkeille. Koko tänä aikana on ollut tiedossa se mahdollisuus, että ensimmäisissä demokraattisissa vaaleissa suuren potin saattavat kerätä islamistit, jotka ovat olleet entuudestaan muita ryhmiä paremmin järjestäytyneitä. Länsimaat kuitenkin päätyivät ottamaan sen riskin ilmeisesti toivoen, että myös muut poliittiset ryhmät tasapainottaisivat islamistien valtaa ja että valtaan tulevat islamistit olisivat suhteellisen maltillisia.

Libyan väliaikaishallinto on julistanut, että uuden Libyan järjestelmä tulee perustumaan islamilaiseen lakiin (Gaddafi julisti aikoinaan ihan samaa, ja 1990-luvulla hän otti käyttöön islamilaiset ankarat rangaistukset uskonnollisista "rikoksista"). Länsimaat, varsinkin Ranska, missä sekulaarin valtion periaate on hyvin vahva, reagoivat tähän huolestuneesti, minkä vuoksi Libyan siirtymäneuvosto antoi rauhoittelevan lausunnon, jossa vakuutetaan libyalaisten olevan maltillisia muslimeja. Tämä ei kuitenkaan tarkoita juuri mitään, sillä maltillisen muslimin määritelmä voi kattaa hyvin paljon, jos liikutaan akselilla itsemurhaterroristi-käytännössä uskonnoton. Ja kun vielä eräiden muslimioppineiden mukaan terroristit eivät ole muslimeja laisinkaan, menevät ääripäät vielä uusiksi. Ja ennen kaikkea erikoista on se, että jo etukäteen ilmoitettiin uuden lainsäädännön perustuvan islamiin - ennen kuin asiasta on kyetty käymään kansalaiskeskustelua, ennen kuin on ehditty järjestää vaaleja. Vuosina 1969-2011 oli laiha lohtu, että libyalaiset ryhmänä olivat järkeviä ja maltillisia, kun heidän yksinvaltainen johtajansa oli kaikkea muuta. Ongelma ei ole siinä, millaista, jos minkäänlaista, kansa jonakin abstraktina kokonaisuutena on, vaan siinä, millainen sitä kontrolloiva hallintojärjestelmä käytännössä oikein on.

Koska islamismissa profeetan ilmoitus nähdään myös poliittisena ideologiana - ja vieläpä täydellisenä poliittisena ideologiana - seuraa islamismista monia käytännön ongelmia. Miten lainsäädäntö toimii, jos sen pohjana on pyhä, muuttumaton ja täydellinen ilmoitus? Meneekö Jumalan laki yli perustuslain? Kuka tulkitsee islamilaista lakia, kun mahdollisia tulkintoja on useita? Millainen on naisten ja vähemmistöjen asema islamilaisessa valtiossa? Miten ilmaisunvapaus ja hallinnon kritisointi toteutuvat? Vaikka islamilaisen valtion järjestelmä voisi periaatteessa olla parlamentaaris-demokraattinen, on merkittävä vaara, että islamilaisen puolueen ja uskonnollisten lainoppineiden välille muodostuu epäterve symbioosi, joka kaventaa muiden poliittisten liikkeiden ja yksilöiden toimintamahdollisuuksia.


Tällaiset huolenaiheet ovat hyvin legitiimejä, varsinkin kun aiemmissa islamismin valtiotason sovelluksissa on seurannut ongelmia juuri em. osa-alueilla. Siksi on hyvin kohtuullista ja ymmärrettävää, että länsimaat reagoivat islamistisiin aloitteisiin maissa, joiden vapautusprosessissa ja uusien hallintojen tukemisessa ovat osallisina. 
Ja kun Tunisiassa ns. maltilliset islamistit (Mitä ne ovat? Maltillisia teokraatteja?) saavuttivat voiton Zine el-Abidine Ben Alin autoritaarisen kleptokratian raunioilla, on erittäin soveliasta, että tähän reagoidaan myös satiirisesti - ja tällöin erääksi fokukseksi käy mitä mainioimmin viime vuosien merkittävin, säälittävin, typerin ja surettavin kulttuurienvälisen dialogin tapahtumasarja: Muhammedin piirtäminen. Se on asia, joka selvästi vaikuttaa länsimaiden ja muslimimaiden suhteisiin ja tuo niissä esiin kitkaa ja kaikenlaista lähetystön tuhopolttoa. Satiirina profeetan piirtäminen iskee erääseen islamismin huolestuttavaan ja samalla koomiseen piirteeseen: hirmuiseen kontrollinhaluun ja omituisesti perusteltuun vastavuoroisuus-, oikeus- ja suhteellisuusajatteluun.

Muutama hadith siis kieltää kuvien tekemisen elävistä olennoista, ja islamilaisessa traditiossa on usein vältetty Muhammedin tai aiempien profeettojen kuvallista esittämistä. Tälle ei löydy suoraa perustaa Koraanissa, mutta nykyisin sunnalaisten uskonoppineiden yleisin kanta on, että profeetta Muhammedista ei tule tehdä kuvia. Pääasiallisena huolena herroilla oppineilla on, että profeetan kuvaaminen voisi johtaa kuvien tai profeetan henkilön palvontaan, mikä olisi islamilaisen yksijumalaisuuden vastaista. Outoa, mutta olkoon: muslimien ei tule piirtää Muhammedia. Tällä hyvä?


No eipä tietenkään. Kukaan muukaan ei saa koskaan tehdä kuvaa profeetta Muhammedista, ei kukaan, ei ikinä, ei missään. No tuohan nyt on ihan tyhmää ja kohtuutonta. Jos minä en ole muslimi, miksi en saisi piirtää Muhammedia sydämeni kyllyydestä (outo harraste toki, mutta mielihaluja on moneksi)? Minä en ole muslimi, so. en usko Allahin olevan ainoa Jumala, en usko Muhammedin olevan hänen profeettansa, enkä usko että Koraani tai muu islamilainen perimätieto olisi jumalallista ilmoitusta tai Jumalan inspiroimaa. Tämän takia esim. syön sianlihaa ja käytän alkoholia. Jos olisin muslimi, en todennäköisesti tekisi niin, koska ne ovat muslimeilta kiellettyjä asioita. Vaan en ole muslimi, ja siksi muslimeita koskevat rajoitukset eivät päde minuun enkä noudata niitä. Tämän ei nyt pitäisi olla vaikeaa.


Minä voin toki kunnioittaa muiden uskonnollista vakaumusta ja observoida uskonnollisia tapoja ollessani kosketuksessa uskonnollisiin instituutioihin: kun olen vieraana moskeijassa, riisun kenkäni. Mutta on kohtuutonta vaatia minua noudattamaan muussa yksityisessä tai julkisessa elämässäni jonkin uskonnon tiettyjä sääntöjä.


Moisessa ei yksinkertaisesti ole järkeä. Muhammedin esittäminen piirroksessa ei millään muotoa estä ainuttakaan ihmistä rukoilemasta viidesti päivässä Mekkaa kohti tai millään muullakaan tavalla harjoittamasta uskontoa. On hullua väittää, että jonkun uskonnollista identiteettiä voisi vahingoittaa vakavasti mikä tahansa kuva hänen uskontonsa perustajasta. Ja jos voi, niin aika heikko identiteetti on.

Lisäabsurditeettia, ikään kuin sitä tarvittaisiin, asiaan tulee siitä, että Muhammed voi näyttää periaatteessa miltä tahansa. Meillä ei ole mitään tietoa hänen ulkonäöstään ja täten on mahdotonta väittää, että jokin piirros olisi enemmän profeetan näköinen kuin toinen. Voin piirtää minkä tahansa hahmon ilman, että se herättää mitään intohimoja, mutta jos liitän siihen kuvatekstin "profeetta Muhammed", piirroksesta tulee välittömästi kontroversiaalinen, monen silmissä tuomittava ja mahdollisesti henkilökohtaista turvallisuuttani ja jopa maani kansallista turvallisuustilannetta vaarantava.
Muhammed?

Muhammed?
Minä voisin nähdä islamin satirisoimisen länsimaisissa yhteiskunnissa pikemminkin hieman monimutkaisena ja kiistattoman kieroutuneena, mutta silti pohjimmiltaan hyvää tarkoittavana kädenojennuksena. Tämä voi olla outo näkökulma, mutta sallikaa täsmentää. Moderni länsimainen yhteiskunta on avoimin, mitä historiassa on koskaan ollut. Sen oleellisia tunnusmerkkejä ovat yksilön laajat toimintavapaudet, vallankäytön jatkuva legitimointi, yhdenvertaisuusperiaate ja laaja ilmaisunvapaus. Tällaisessa yhteiskunnassa on paljon erimielisyyttä ja tiettyjä kanssakäymisen tapoja.
Muhammed?
Meidän yhteiskunnissamme satiiri kohdistuu usein tahoihin, joilla on joko suoraa valtaa tai sitten ainakin auktoriteettia. Hallitus, parlamentti ja poliitikot ylipäänsä ovat yleinen satiirin aihe. Suomessa uskonnollinen satiiri on mainstream-julkisuudessa hieman harvinaisempaa, mutta yleisesti ottaen länsimaissa (varsinkin Ranskassa) sillä on merkittävä asema.  Tämä ei kuitenkaan automaattisesti merkitse vihamielisyyttä satiirin kohteita kohtaan. Voi jopa väittää, että alttius olla satiirin kohteena on osa näiden instituutioiden ja toimijoiden yhteiskunnallista legitimiteettiä. Tahot, jotka sietävät satirisointia, eivät vaikuta yksilön tai muiden tahojen kannalta suoranaisen uhkaavilta ja saavuttavat yhteiskunnissamme hyväksyntää ja legitimiteettiä. Parasta muslimeille ja koko maailmalle olisi, jos muslimit reagoisivat uskonnoliseen satirisointiin kuten satiiriin meillä yleensä reagoidaan: joko hymähtäen tai urahtaen ja tarvittaessa hieman paksumman nahan kasvattaen. 

Toimiakseen venttiliinä ja yhteiskuntarauhan rakennuspalana satiirin on toki oltava satiirista. Osa typerän Muhammed-pilapiirrosjupakan jälkimainingeissa julkaistuista, usein ei-ammattimaisten pilapiirtäjien kuvallisista kommentaareista, heitti satiiriaspektin ja huumorin ylipäänsä yli laidan tähdäten vain maksimaaliseen shokeeraamiseen vailla mitään pointtia. Tällaisia ovat esim. yleensä erittäin huonosti piirretyt kuvat Muhammedista sikana (Harro Koskisen Sikamessias liittyi laajempaan sikakokonaisuuteen, jonka puitteissa sillä oli oikeasti pointti) tai avoimen rasistiset esitykset, joissa Muhammedin seuraajat kuvataan pahana, likaisena ja saatanallisena etnisenä ryhmänä (islam on kristinuskon tapaan etnisiä rajoja voimakkaasti rikkova uskonto, ei etninen identiteetti, ja siksi sitä ei pitäisi sellaiseksi mieltää; tämä pätee molempiin suuntiin - on turha väittää "normaaleja" Muhammed-pilapiirroksia ja islamin satiirista käsittelyä sinänsä rasistiseksi). Ne eivät ole hauskoja eikä niissä ole yleensä mitään pointtia hillittömän ksenofobian ja vihanilmaisun lisäksi. Itse näen, että myös huumoriton pilkka pitää sallia. Kaikkia näitä pitää tietysti voida kritisoida ja vastustaa, ja sen tulee tapahtua sanallisesti sekä rauhanomaisissa mielenosoituksissa.
Muhammed?
Muhammedin piirtämisessä ja islamin satirisoimisessa ei ole kyse syrjinnästä. Kyse on nimenomaisesti syrjinnän vastustamisesta: länsimaissa muslimit ovat ja heidän tulee olla täysin tasavertaisia kansalaisia, ja jos/kun heitä halutaan käsitellä uskonnollisena ryhmänä, ei heitä tule kohdella muulla tavoin kuin muitakaan uskonnollisia ryhmiä. Heillä ei ole erityisiä velvoitteita eikä erityisiä oikeuksia. Kun julkisesti voidaan satirisoida, pilkata ja rikkoa kaikkia uskontoja, filosofioita ja poliittisia aatteita vastaan, olisi syvällisen epäreilua ja tietyssä katsannossa jopa alentuvaa nostaa yksi pyhä muun yläpuolelle - varsinkin, kun tuo pyhä on lopulta itse uskonnon sanoman sekä hyvään yhteiskuntaan pyrkimisen kannalta huomattavan epäoleellinen.
Muhammed?
Kaikkein vaarallisinta tietysti on, jos suhteettomilla ja primitiivisillä väkivaltareaktioilla saavutetaan haluttuja tuloksia. Jos se toimii, on olemassa todellinen vaara, että myös muita uskontoja ja ideologioita edustavat fanaatikot päättävät tasa-arvoistaa erityiskohtelua omille pyhyyksilleen. Ainakin kristillisillä fasisteilla on taipumusta saada Jumalalta ilmoituksia, ohjeita ja käskyjä, enkä näe lainkaan kaukaa haettuna sitä, että joku kristitty fanaatikko ryhtyisi tihutöihin tai jopa veritekoihin niitä kohtaan, joiden katsoo rikkovan Jumalaa vastaan. Tällaisten toimien uhrien kannalta on täysin toisarvoista mitellä siitä, onko tekijä "oikea" muslimi tai "oikea" kristitty. 
Eroa tulee varmasti tosin siinä, kuinka suuri osuus viiteryhmästä pitää äärimmäisiä toimia oikeutettuina. Muhammed-pilapiirrosjupakan aikana kävi selväksi, että huolestuttavan suuri osa Lähi-idän, Pohjois-Afrikan ja Pakistanin muslimeista oli valmis hyväksymään väkivallanteot melkein mitä tahansa tanskalaista vastaan (ja jopa osallistumaan niihin); Euroopassa vastaavia toimia oikeuttavia äärikristittyjä taas olisi mitä todennäköisimmin mitätön osuus. Tämä ei tarkoita, etteivätkö kaikki uskonnolliset fanaatikot olisi vaarallisia, vaan vain sitä, että toisen uskonnon piirissä ja yhteiskunnissa, joissa sillä on vahva asema, on enemmän kannatuspohjaa fanaattisille reaktioille. Sitä huolestuttavampaa on, jos Tunisian ja Egyptin vallankumoukset, joille antoi kasvonsa liberaali ja koulutettu nuoriso, satavat islamistien laariin. Siitä kärsivät vain tavalliset, rauhalliset ja kohtuulliset muslimit kaikkialla.
Muhammed?
Charia Hebdon kansi edustaa älykästä satiiria: siinä profeetta itse vaatii ihmisiä nauramaan islamin ja islamismin eri piirteiden satirisoinnille. Ennen kaikkea hän osoittaa fundamentalistisen vallankäytön absurditeetin uhkauksessaan "sata raipaniskua, jos ette kuole nauruun". Siinä missä islamilaiset fanaatikot vaativat uskonnollisen auktoriteetin nojalla kaikkia pitämään Muhammedin kuvaamista loukkaavana, on tässä Muhammed vaatimassa auktoriteettinsa nojalla kaikkia nauramaan itselleen. Pyhä ja hauska ovat kokemuksia, joita ei voi synnyttää käskemällä, kuten ei kunnioitustakaan. Ennen kaikkea muslimeja edustavien tahojen reaktioiden takia Muhammedin kuvaamisesta on tullut tässä kultturisessa vuoristokiipeilyssä vaikein huippu. Islamilaiset vallankäyttäjät ovat - minusta sangen epäkunnioittavasti profeettaansa kohtaan - tehneet Muhammedin kuvallisesta esittämisestä oman vaikutusvaltansa sekä nauttimansa kunnioituksen mittarin ja symbolin, ja ovat onnistuneet propagoimaan tämän mittapuuksi laajemmille muslimien joukoille. Tämä on lopultakin hyvin luonnollista: satiiri on vanhastaan vallankäytön, eritoten mielivallan, haastaja.

Osa Muhammedin piirtämisen houkutuksesta on varmasti siinä, että kaikki tietävät sen olevan mukamas kiellettyä, mutta paljon merkittävämpi houkutus on siinä, että tämä kielto ja sen rikkomisesta juontuvat seuraamukset ovat niin käsittämättömän kohtuuttomat. Tässä prosessissa koko kuvakiellon alkuperäinen tarkoitus hämärtyy, kun Muhammedin kuvallisesta esittämisestä juurikin tulee jonkinlainen fetissi nimenomaisesti uskovien mielessä. Mutta ankaran tulkinnan lietsomisesta seuraa uskonnollisille vallankäyttäjille lisää valtaa: tällaisen asian vatvominen pyrkii varmasti osin juuri siihen, että muslimi näkisi identiteettinsä rakentuvan ensisijaisesti islamin uskosta. Prioriteetit ovat kovat sellaisella, joka polttaa suurlähetystön pilapiirroksen takia. Mitä voimakkaampi identieetti ihmisillä on ensisijaisesti muslimina ja mitä tiukemmin se on määritelty, sitä tiukemmin henkilö on ohjailtavissa ja sitä voimakkaammin häntä kyetään kontrolloimaan. Siitä islamismissa on kyse. Charia Hebdon kannen Muhammed esittää asian ihailtavan tiiviisti.