keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Muutama poliittinen huomio

1. Egyptissä vallankumous ei ilmeisesti syö lapsiaan, vaan näyttää tekevän eräänlaisen isänmurhan. Kansainvälisesti tunnustetusti joukkoliikkeeksi protestit laajentanut kaupunkien liberaali ja koulutettu keskiluokka näyttää olevan prosessin häviäjä Hosni Mubarakin ohella. (Mubarak on vetänyt paareineen ansiokkaasti Pinochet-köh-köh-sairastelua. Hirttotuomiota vaadittu. Ehkä hän on liian sairas kuolemaan.) Vaalien ilmeiset voittajat ovat islamistinen muslimiveljeskunta ja ne käsittämättömät pösilöt, jotka ovat vielä Qutbin perillisiäkin taantumuksellisempia, vanhoillisempia ja fundamentalistisempia misogyynisiä torvia. Islamistien ja fundamentalistien äänet ovat paljolti peräisin maaseudulta, missä eletään yhä pitkälti mamelukkiajan oloissa. Siellä ei osata lukea, ja uskontopuolueet ovat kampanjoineet kylien moskeijoiden luona luottaen järkähtämättä maalaisväestön poliittiseen lukutaidottomuuteen ja kyvyttömyyteeen erottaa uskonnollista auktoriteettia poliittisesta valinnasta sekä päätöksenteosta. On epäselvää, kuinka islam-hörhöt aikovat nostaa egyptiläiset köyhyydestä pitämällä naiset ja pakanallisten faaraoiden muinaismuistot poissa silmistä.

TV-uutisissa haastateltu egyptiläinen: "Nämä ovat vapaat vaalit. Kokeilemme nyt islamisteja. Jos he eivät tuo parannusta, vaihdamme heidät." Kokeilette? Vähän niin kuin heroiinia kokeillaan? Vaihdatte? Vaaleillako? Islamisteja, fundamentalisteja, kommunisteja, natseja ja fasisteja ei välttämättä tuosta vain vaihdeta, kun ovat valtaan päässeet.

2. Presidenttiehdokas: "Ihmisen mielipide on hänen omansa, joten se ei voi olla väärä." Kun saivartelu kerran on uusi isänmaallinen kansallisurheilumme, niin myönnettäköön, että eihän se väärä voi olla. Se voi sen sijaan olla perkeleen tyhmä, lyhytnäköinen, irrationaalinen ja huonosti perusteltu. Ja jos vielä saivaroimme pidemmälle, niin esimerkiksi arvostelma maksalaatikko on minusta yrjöttävää on mielipide tai toteamus, joka ei voi olla väärä. Ihmiset vain joskus kuvittelevat voivansa johtaa näistä oikean ja väärän tuolla puolen olevista tuntemuksistaan, arvostelmistaan ja mielipiteistään hyvin omituisia vaatimuksia ja päätelmiä, joiden validiteetti muilla on heistä velvollisuus hyväksyä. Esimerkiksi sellaisia kuten maksalaatikosta pitävät ihmiset ovat moraalisesti ala-arvoisia tai maksalaatikko pitäisi kieltää. Eiväthän nämäkään toki vääriä näkemyksiä ole, ovatpahan vain aivan häiriintyneitä ja sekopäisiä. Tämä vain sivuhuomautuksena, jolla ei ole juuri käytännön merkitystä. Oma vastaukseni väitteeseen ihmisen mielipide on hänen omansa, joten se ei voi olla väärä on tämä: minun mielipiteeni on, että ihmisen mielipide voi olla väärä. Ja mitä tämä kaikki meille sitten opetti? Eipä juuri mitään, kuten eivät tämänkertaiset vaalikampanjat muutenkaan.

3. Samainen presidenttiehdokas esiintyy luomansa puolueen ylimpänä hallitsijana ja suoraselkäisenä moraalin takuumiehenä. Hän esittää pitävänsä hihnat tiukasti käsissään. Viimeisten 10 kuukauden aikana puolueen keskeiset vaikuttajat ovat toistuvasti laukoneet levottomia lausuntoja, joihin puolueen johtaja on reagoinut hyvin vaihtelevasti. Kun kysymys em. elementeistä ja puolueen vastuusta sekä hallinnasta otetaan esiin, ehdokas ottaa äärimmäisen relevantisti esiin Freudenthal-nimisen svekomaanipellen, jonka kulta-aika oli hyvin ajankohtaisesti sellaiset 120 vuotta sitten ympäristössä, jossa tieteellinen rasismi oli valtavirtaliike. Toisaalta tämäkin on saivartelua, sillä politiikassa tu quoque (edes siirrettynä viimeksi kuluneiden 10 kk:n ajanjaksosta Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian ja Turkin sulttaanin aikakauteen) ei ole varsinainen argumentointivirhe, vaan normaalia dialogia. Se kuuluu poliitikkojen kulttuuriin.

4. Presidenttiehdokas, joka on kysyttäessä vääntänyt jokaisen asian sukupuoliseksi tasa-arvokysymykseksi, ei tullut itse huomanneeksi mainita sellaista seikkaa, että Suomessa asevelvollisuus määrittyy sukupuolen perusteella. Kun sitä häneltä palvelukseen sukupuolensa perusteella määrätty henkilö kysyi, kykeni ehdokas sentään heti näkemään asiassa vakavan tasa-arvo-ongelman. Nimittäin sen, että naisilla vapaaehtoiseen palvelukseen hakeuduttaessa edellytettävä lääkärintarkastus on maksullinen. Vaikea eritellä, hävettääkö vai vihastuttaako enemmän.

5. Ei sillä, etteikö Aamulehti tekisi ihan ihme tempauksia, mutta on silti oudoksuttava yhteensattuma(ko), että sen ympärille kerääntyy tämän maan mittakaavassa niin paljon niin äärimmäisen terveellä tavalla omanarvontuntoisia ja minäkuvaltaan tasapainossa olevia poliitikkoja päreitään polttamaan. Ensin Halla-aho pärähti lehden perseilyyn, kun nämä olivat käyttäneet huonosti valotettua ja ei-edustavaa kalpeanaamavalokuvaa ao. valtiomiehestä, ja sitten toinenkin tekstuaalisista vihanhallintaongelmista kärsivä poliitikko tuikkasi Aamulehden vielä pimeyden ydintäkin syvemmälle omalla mustalla listallaan. Tämä kyseinen poliitikko suivaantui presidenttiehdokkaana siitä, että lehti julkaisi tutkijan (poliitikon mukaan tieteellistä tutkimusta politiikasta voivat harjoittaa lähinnä ne, jotka ovat olleet itse mukana tekemässä tutkimuksen kohteena olevaa politiikkaa, pl. Väyrynen) artikkelin, jossa arvioitiin presidenttiehdokkaan kaasuputkihankeroolin vahingoittaneen tämän julkisuuskuvaa.

6. Presidenttiehdokas on keksinyt viimein postmodernin ironian, mikä todennäköisesti olikin hänen viimeinen mahdollisuutensa vetää kampanja, jolla on onnistumisen mahdollisuuksia. On tosin epäselvää, tiedostaako ehdokas itse soveltavansa ironiaa. Saati hänen innokkaimmat kannattajansa. Mutta siitähän se postmoderni aspekti ja monimerkityksisyys nousevatkin.

7. En tiedä teistä, mutta minä ainakin menen sunnuntaina äänestämään. Sitten tulen nettiin nillittämään mediapelistä, jolla vedätettiin kaikkia niitä päätöksentekokyvyttömiä ja vietävissä olevia heikkotahtoisia kansalaisia, jotka eivät äänestäneet samalla tavalla kuin minä. Tulen syyttämään Yleisradiota ja Helsingin Sanomia molempia ainakin neljän eri puolueen käsikassaraksi ja itken itseni uneen.

maanantai 9. tammikuuta 2012

Kansallissymboliarvostelu: Djibouti

Valtiot kilvoittelevat taas keskenään virallisten symboliensa voimin. Tällä kertaa saavumme pikkuiselle, alle miljoonan asukkaan vapaakauppa-alueelle Bab-el-Mandebin salmeen, erääseen maailman tärkeimmistä liikennereiteistä. Siinä sijaitsee Djiboutin tasavalta eli entinen Ranskan Somalimaa eli entinen Afar- ja Issamaa.

Djiboutin lippu on ollut käytössä vuonna 1977 saavutetusta itsenäisyydestä lähtien. Sen perustana on vaaleansiniseen ja vihreään horisontaaliseen kenttään tehty jako, johon työntyy tasakylkinen valkea kolmio lippupääty kantanaan. Tämän valkean kolmion keskellä tuikkii viisisakarainen punatähti, jota ei tule sekoittaa tällä vapaakauppa-alueella sosialismiin.

Vaaleansininen edustaa somaleja, ja tämä väri on hallitseva myös naapurimaa Somalian lipussa. Vihreä edustaa afareja ja valkea itse Djiboutin valtiota. (Miksi valtiolipussa on erillinen osa, joka edustaa valtiota?) Punainen tähti edustaa yhtenäisyyttä ja itsenäisyyttä. Värisymboliikkaa on mahdollista viedä myös vähemmän etniseen suuntaan, jolloin sininen edustaa merta - asema Punaisenmeren ja Adeninlahden yhtymäkohdassa on oleellista Djiboutille - ja vihreä maata, joka ei tässä käytännössä viljelykelvottomassa maassa tosin vihreää taida olla. Valkea edustaa sitten tietysti rauhaa.

Lippu on kokonaisuutena hieman laimea. Värit vaikuttavat haalistuneilta. Vaaleansininen, vihreä ja valkoinen eivät yksinkertaisesti ole kovin innostava väriyhdistelmä, ja punainen tähti saisi olla suurempikin. Nyt se näyttää eristyneeltä, yksinäiseltä ja, no, pieneltä. Sommittelu ei toki ole huono, mutta värivalinnoilla on merkitystä. Tshekki saa tämän mallin toimimaan paljon paremmin ja vieläpä ilman taivaankappaleita. 

Hyvä yritys ja geometrisesti melko hyvä design, haalea lopputulos. Ei kovin kaunis.  
Arvosana: 6

Djiboutin vaakuna on lipun tavoin säilynyt muuttumattomana koko itsenäisyyden ajan. Se ei ole mikään itsestäänselvyys Afrikassa, ei edes melko nuorien maiden keskuudessa. Laakerinlehvät kehystävät kilven taakse asetettua, punaiseen tähteen osoittavaa keihästä, jota vartioi kaksi veitsiä heristelevää kättä.

Muutamat värivalinnat ovat silmääni erikoisia. Oranssi kilpi toki menettelee, mutta vaaleanpunainen keihäs on erikoisempi tapaus. Harvassa vaakunassa koko väriä esiintyy. En tiedä, onko keihään varren tarkoitus olla jotain tiettyä puulajia, jonka ominaisuuksiin tämä väri kuuluisi. Muiden teräaseiden kahvat ovat violetit. En väitä, etteivätkö nämä värit olisi hyviä vaakunoihin ja vaikka lippuihin siinä missä muutkin, mutta niiden käyttö tällaisessa yhteydessä kiinnittää suhteettomasti huomiota. 

Pidän siitä, että laakerinlehvät eivät ole väritykseltään symmetriset, vaan että molemmissa vasemmanpuolinen lehvästö on sävyltään vaaleampaa. Punainen tähti huipulla sen sijaan menee jo lähes poliittisen harhaanjohtamisen puolelle. Vuonna 1977, kun Djibouti itsenäistyi, oli taatusti kaikille selvää, mitä valtion vaakunaan huipulle sijoitettu punainen tähti merkitsee. Sitä ei kannata käyttää, jos ei ole kommunisti. Värejä on vaikka kuinka, valitkaa niistä. Nyt vaakuna viestittää sosialismia, vaikka se ei varmastikaan ole ulkomaisia sijoittajia houkuttelemaan pyrkivän valtion tarkoitus. Tältä osin vaakuna on yksinkertaisesti epäonnistunut. Lisäksi veitset, vaikka ovatkin ihan miellyttävät muodoltaan, luovat sangen aggressiivisen vaikutelman, johon ei varmastikaan kannata Afrikan sarvessa erikseen pyrkiä. Ilmassa leijuvat kädentyngät eivät paranna yleisvaikutelmaa. En pidä ihmishahmoista vaakunoissa, mutta vielä vähemmän pidän ihmisten irrallisista ruumiinosista.

Ai niin, teidän kilpenne näyttää keinorusketetulta tissiltä myös. Ei mulla muuta.

Arvosana: 5


Djiboutin kansallislaulu kantaa yksinkertaisesti ja metkuilematta valtion nimeä. Muiden kansallissymbolien tapaan myös laulu on virallistettu vuonna 1977. Sen on säveltänyt Abdi Robleh ja sanoittanut Aden Elmi. Djibouti on ilahduttava ja piristävä lisä maailma kansallislaulujen kakofoniaan. Se ei turhia mahtaile, vaan luottaa iloon ja hauskuuteen. Tarkkaan kuunnellessa voi aistia hienoisen musiikillisen häivähdyksen eurooppalaisen musiikkitradition ulkopuolelta, mikä ei tässä ole lainkaan haitaksi. Sävelmä on mukavasti keinahteleva, tiivis ja ennen kaikkea kuulostaa täysin vilpittömältä. Kuolematonta tai suurta musiikkia se ei ole eikä taida sitä yrittääkään, mutta on kansallislauluksi aivan riittävän juhlava. Ilahduttava yllätys. Arvosana: 8

Djibouti saa loppuarvosanakseen 6,3.

torstai 5. tammikuuta 2012

Jumalpuntari: Itzamna (2012 Maya Apocalypse Edition! Katso kuva!)

Pitkään tauolla ollut jumalpuntarisarja palaa ohjelmaan. Olen ottanut asiakseni löytää kaikkien maailman jumaluuksien joukosta parhaan ja mahtavimman jumalan, jota kelpaisi palvoa. Urakan edessä on oltava nöyrä, sillä kaikkien tunnettujen jumalolentojen läpikäyminen ja järjestelmällinen arviointi on valtava tehtävä. Jonkun sekin on silti suoritettava, sillä se on välttämätöntä ihmiskunnan ja kaiken muunkin hyvän ja oikean ja kivan takia. Tunnetusti monet minua viisaammat ihmiset väittävät, että ilman jumalolentoa voi olla vain arvotyhjiö, Adolf Hitler ja sivilisaation tuho. Siksi Jumalpuntari on ehkä tärkein tällä hetkellä ilmestyvä internet-julkaisu koko maailmassa.

Aiemmin olen tarkastellut roomalaista nokturnaalisten ukonilmojen jumalaa ja egyptiläistä faaraojumaluutta. Nyt on vuosi 2012, joten kaikkien on kohkattava mayojen allakasta. Ilmeisesti viidakkotemppeliväki, joka ei pystynyt pitämään edes omaa maissinviljely-yhteiskuntaansa kasassa, pystyi kuitenkin näkemään koko tulevaisuuden virheettömästi. Fair enough. Mayojen maailmanlopun kunniaksi vuoden 2012 jumalpuntarin aloittaa kunniakkaasti klassisen mayauskonnon luojajumala Itzamna.

Jukatanin niemimaalla Itzamnaa pidettiin maailmankaikkeuden sekä ihmiskunnan luojana ja siten varsin isona kihona jumalten joukossa. Siihen nähden hänestä ja hänen toiminnastaan tiedetään varsin vähän. Hän asuu taivaalla ja keksi kirjoituksen, mikä ei ole maailman luomisen ohessa mikään vähäinen suoritus. Mayoilla oli prekolumbiaanisista amerikkalaisista sivilisaatioista kehittynein kirjoitusjärjestelmä, ja on mahdollista, että Itzamna antoi ensimmäisenä kirjoituksen lahjan juuri mayoille, vaikka aiemmin on otaksuttu mayojen omaksuneen kirjoituksen olmeekeilta ja kehittäneen sitä edelleen.

Itzamna ei ole kuitenkaan brändännyt itseään erityisen hyvin, sillä kaikesta edellä mainitusta on myös muita, ristiriitaisia käsityksiä mayojen mytologiassa. Vaatimattomimman version mukaan Itzamna vain jakoi Jukatanin maat ja antoi geografisesti huomionarvoisille paikoille nimet. Joidenkin lähteiden mukaan Itzamnalla, jonka puoliso on Ixchel, olisi neljä lasta (Bacab), jotka toimivat maansisuksen ja maanalaisten vesivarantojen jumalina. Toiset taas tekevät Itzamnasta vielä paljon viriilimmän väittäen, että tällä olisi yhteensä kolmetoista jälkeläistä.

Kaikki merkit kuitenkin viittaavat siihen, että Itzamna, jonka nimi tarkoittanee velhoa tai loitsijaa, on kuitenkin hyvin monipuolinen ja lahjakas jumala. Hänet mainitaan lääkinnän yhteydessä, häntä pidetään kirjoituksen keksijänä ja monissa lähteissä ihmisten ja maailman luojana, ja hänellä on ilmeisesti yhteyksiä maissinviljelyyn. Katsotaanpa, miltä hän näyttää.
Helvetin kiukkuiselta näyttää Itzamna. Edes korillinen hedelmiä ei näytä tekevän häntä tyytyväiseksi, ja hän niistää luunkappaleita nenästään. Hän vaikuttaa iäkkäältä, mikä on luojajumalan kohdalla ihan järkeenkäypää, ja hänen päähineensä on kieltämättä upea. Mutta onko tämä sellainen jumala, jota haluaisi palvella? Kärttyisän oloinen äijänkäppänä, joka yskii luunmurskaa ympärilleen? Hyvä, että herra asuu taivaalla turvallisen matkan päässä.

Itzamna on selvästi monella alalla ansioitunut jumala, mutta jostain syystä vaatimaton saavutustensa suhteen: hänestä tiedetään vain vähän, mikä kielii huonosta PR-toiminnasta tai suoranaisesta heikkoudesta. Vaatimattomuus ei ole jumalten hyve. Päähine on askel oikeaan suuntaan, mutta Itzamna voisi tuoda saavutuksiaan rohkeamminkin esiin ja selkiyttää profiiliaan sekä vastuualueitaan. Nyt hän vaikuttaa hieman hajamieliseltä pellepelottomaiselta jumalalta, joka keksaisee asioita ja menettää sitten kiinnostuksensa niihin. Maailman ja ihmiskunnan luominen ovat kuitenkin niin kovan luokan saavutuksia, että tehokkaammalla ja määrätietoisella toiminnalla Itzamna voisi olla paljon suurempi vaikuttaja kuin mitä hän tätä nykyä on. On epäselvää, miten vaarallinen Itzamna on suuttuessaan. Hänellä vaikuttaa olevan vain luovia eikä lainkaan tuhoavia voimia.

Lopuksi pisteet eri osa-alueilla asteikolla 1-10:

Mahti: 7
Vaikuttavuus: 2
Vaarallisuus: 4? Näyttää pahantuuliselta.
Eettisyys ("hyvyys"): ilmeisesti varsin hyvä mutta passiivinen; ihmisen luominen viestii kiinnostuksesta hyvinvointiamme kohtaan.

Kansallissymboliarvostelu: Costa Rica

Kansallissymboliarvostelujen vuosi 2012 alkaa Keski-Amerikasta. Costa Rican tasavalta, teepä parhaasi.

Costa Rican lipun on suunnitellut maan kaksinkertaisen presidentin José María Castro Madrizin puoliso Pacífica Fernández Oreamuno (1828-1885), ja se otettiin virallisesti käyttöön vuonna 1906. Sittemmin lippua on päivitetty muutamaan otteeseen vaakunan osalta.Värien osalta käänteistä Thaimaan lippua muistuttava horisontaalisten väripalkkien halkoma lippu on Ranskan trikolorin inspiroima. Värien sommittelu on miellyttävä: leveähköt valkeat raidat sinisten ja punaisten kenttien välissä toimittavat rauhoittavasti ja loiventavat kontrastia. Valtiolipussa vaakunakin on osunut oikeaan paikkaan eikä suinkaan täsmälleen keskelle. Vaakunoiden sijoittelu lippuihin on minusta lähtökohtaisesti hieman arveluttavaa, mutta tässä se on munanmuotoisessa valkeassa pallukassa niin pieni, ettei siitä ole häiriötekijäksi. Pikemminkin se toimii melko onnistuneena lisätuntomerkkinä tälle lipulle, joka on tähän mennessä Latinalaisen Amerikan onnistuneimpia, joskin tyylikkyydessään hieman varovainen.  
Arvosana: 8

Vaakuna onkin sitten toinen juttu. Maisemavaakunat eivät ole oikein kunnolla heraldisia. Tässä tunnuksessa viitataan Costa Rican sijaintiin Väli-Amerikan kannaksella. Oletettavasti Karibianmeren puoli on se, jolla on aurinko (olettamuksen perusteena se, että on juhlavampaa kuvata nouseva aurinko kuin laskeva, ja nousu tapahtuu itäsuunnasta), ja katsojaa lähinnä on Tyyni valtameri. Molempia meriä kyntää purjelaiva, joista toinen liehuttaa maan lippua. Alukset ovat kauppalaivoja, eivät sota-aluksia. Tämä onkin hyvin sopivaa, sillä Costa Rica on maailman harvoja armeijattomia valtioita: sen sotilasvoimat lakkautettiin vuonna 1948, ja armeijan kielto kirjattiin seuraavana vuonna maan perustuslakiin. (Militarismiin taipuvaisten sopiikin sitten ihmetellä, että maa on ollut siitä saakka yhtäjaksoisesta rauhantilasta nauttiva liberaali demokratia, joka ainoana Väli-Amerikan maana on säästynyt sodilta, sisällissodilta, vallankumouksilta, vallankaappauksilta ja laajoilta ympäristökatastrofeilta.) 
Kannaksella kukoistaa vihreä laakso - Costa Rica on muuten maailman ainoa valtio, joka täyttää kaikki kestävän kehityksen mittaamiseen asetetut kriteerit olematta silti aivan totaalinen talouskatastrofialue, vaikka kehitysmaa onkin. Vuonna 1998 vaakunaa päivitettiin lisäämällä vuorten ylle savua, jotta kävisi selväksi, että kyseessä ovat tulivuoret. Kumma kyllä tällaista päivitettyä vaakunaa on nyt, yli kymmenen vuotta muutoksen jälkeen, mahdotonta löytää kohtuullisella vaivannäöllä kuvatiedostona. Kuvitelkaa siis jokaisen kolmen vuoren huipulle pieni savupilvi. Seitsemän tähteä edustaa maakuntia. Kullanvärinen kehys edustaa kahvipapua, joka on maan tärkein vientituote. Huipulla on kaksi palmunlehvää sekä nauhat, joissa on teksti "Keski-Amerikka" ja "Costa Rican tasavalta". 


En liiemmin pidä tästä vaakunasta. Maisemat eivät sovi heraldiseen kuvaukseen. Tässäkin lopputulos on naiivi, kuin lapsen piirtämä maisemapostikortti. Vaakunakilven muoto on persoonallinen, siitä annan tunnustuksen, mutta tunnus romahtaa latinalaisamerikkalaisten vaakunoiden helmasyntiin: tekstin mukaantunkemiseen. Kuten olen jo monta kertaa näkemyksekseni esittänyt, lippu ja vaakuna ovat visuaalisia, geometrialla, väreillä, kuvilla viestiviä symbolisia tunnuksia. Teksti ei kuulu niihin. Kaiken huippuna mukana on maininta valtion geografisesta viiteryhmästä: America Central. Se tietysti on muisto lyhytikäisestä Keski-Amerikan liittovaltiosta, jossa Costa Rica oli syrjäinen ja vähäinen jäsen, mutta nykyvaakunassa se tuntuu vain tyhmältä. 
Arvosana: 6


Noble patria, tu hermosa bandera eli suoraan käännettynä Jalo isänmaa, kaunis lippusi on ollut Costa Rican sävelin ilmaistavana tunnuksena vuodesta 1853. Se pysyy paljon paremmin kasassa kuin tähän asti kärsimämme latinalaisamerikkalaiset kansallislaulut. Se on musiikilliselta ainekseltaan melko yhtenäinen, eikä teennäisiä tehokeinoja ryöstöviljellä. Sävelmä ei ehkä sävähdytä nerokkuudellaan, mutta tietystä ennalta-arvattavuudesta ja monotonian vivahteista huolimatta se välittää iloisen ja tulevaisuudenuskoisen tunnelman pelkän tyhjän mahtipontisuuden sijaan. Globaalissa mitassa kelvollinen ja keskinkertainen, mutta Latinalaisen Amerikan mittapuulla hyvä. Arvosana: 7

Costa Rican loppuarvosana on täten 7.

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Kuolinapua esivallan miekasta

Aleksanterin ratkaisun kautta sain tiedon mediayhtiö Foxin jouluisesta yleisöäänestyksestä, jossa kansalle tarjottiin mahdollisuutta ratkaista, kuka "tappoi" tai "murhasi" Jeesus Nasaretilaisen. Vaihtoehtoina tarjottiin (tässä esitettynä järjestyksessä yleisimmästä yksilöidyimpään) juutalaiset, juutalaiset ylipapit ja prefekti Pontius Pilatus. Äänestys ei ehkä ollut ajatuksista parhaimpia jo senkin vuoksi, että se tuntuu tyrkyttävän mahdollisuutta jatkaa pitkää juutalaisiin kollektiivisesti kohdistuvaa jumalanmurhaajan pakkoidentiteetin toisintamista - identiteetin, josta katolinen kirkkokin on vuosisatojen jälkeen selkeästi irtisanoutunut.

Jos huvin vuoksi oletan evankeliumien selonteon Jeesuksen elämästä ja kuolemasta (ja vaikkapa kuolemanjälkeisestä elämästäkin) totuudenmukaiseksi ja otan pohdintaan mukaan jonkinmoiset tiedot ajan juutalaisesta kulttuurista, roomalaisesta hallinnosta ja oikeudenkäytöstä, päädyn tulokseen, jonka mukaan kukaan äänestyksessä tarjotusta kolmesta tahosta ei "tappanut" tai "murhannut" Jeesusta. 

Ensinnäkin Jeesus todettiin oikeudellisesti arveluttavasti mutta silti laillisesti syylliseksi rikoksiin, joista häntä syytettiin, ja tästä hänelle langetettiin julma ja epäinhimillinen, mutta lain sallima rangaistus, hidas teloitus. Jeesus siis teloitettiin; häntä ei "murhattu". Tätä terminologiaa yritetään jatkuvasti tietoisesti sotkea. Jos haluamme vastustaa kuolemanrangaistusta periaatteessa, voimme argumentoida varsin uskottavasti, että kuolemanrangaistusta toteuttava valtio tappaa ihmisiä, mutta kyseessä ei ole varsinainen murha, joka on määritelmällisesti laiton. Ja vaikka valtio käytännössä tappaa tai surmaa tuomitun, ei kyseessä ole surma tai tappo, jolla silläkin on tarkka juridinen merkitys. Kyseessä on teloitus. Jeesuksen teloituksesta silti kuulee kovin harvoin ottaen huomioon, miten ahkerasti teologia on luonut ja määritellyt hyvinkin spesifisiä termejä monella elämän osa-alueella.

On tietysti mahdollista sanoa, että Jeesus oli oikeusmurhan uhri. Tälle väitteelle on evankeliumien perusteella kaikki tuki siinäkin tapauksessa, että Jeesusta ei pidettäisi Jumalana, hyvänä jne. Lopullinen valta asiassa tietysti oli Pontius Pilatuksella, jonka symbolinen käsienpesu ei muuta hänelle langetettua ylimmän tuomarin vastuuta miksikään. Raamatun mukaan Pilatus totteli kansan selväsanaista tahtoa (Kyllä kansa tietää, sanoi roomalaiskatolinen käännynnäinen), joskaan ei erityisen mielellään.
On tietysti oikeuden irvikuva päättää syytettyjen/tuomittujen hengestä ja elämästä huutoäänestyksellä, mutta toisaalta korkeimman vallan armahdusoikeus tuo aina oikeusjärjestelmään tiettyä mielivaltaisuutta. Roomalaiset noudattivat traditiota juhlistaa juutalaisten kaislamerenkahluun muistojuhlaa armahtamalla yhden tuomitun - siis vasta, kun tuomio oli jo langetettu. Kansa halusi Barabbaan; kansan tahto toteutui. Evankeliumin mukaan korkea papisto yllytti kansaa suomaan Barabbaalle uuden mahdollisuuden.

Minusta kuitenkaan ei Jeesuksen kuolemasta ole vastuussa juutalainen taho sen enempää kuin roomalainenkaan. Tulkintani on, että sikäli kuin evankeliumia on uskominen, Jeesus teki avustetun itsemurhan tai oikeusitsemurhan. Hänen oli määrä kuolla, siten hän ainakin itse uskoi, ja esivalta tuli sen välineeksi. Alistuminen oikeusmurhaan voi olla passiivisen vastarinnan muoto, ja tulkinta Jeesuksesta oikeusitsemurhaajana (hän olisi periaatteessa voinut vapautua nokkelalla retoriikalla ja näennäisellä kiistämisellä, mutta ei valinnut niin tehdä) ei edellytä edes uskomusta siihen, että näin oli "määrä" tapahtua.

Raamatun mukaan Jeesus kuoli luottaen jumalalliseen oikeuteen, vaikka maallinen oikeus oli kohdellut häntä kaltoin. Hänen teloituksensa symbolinen ja asetelmallinen arvo on näin suunnaton riippumatta siitä, uskommeko hänen ylösnousemukseensa. Oikeusitsemurhaajana Jeesus saa seurakseen hieman yllättävän vertailukohdan: ateenalaisen Sokrateen. (Ajatus ja rinnastus on muistaakseni ainakin Nietzschen tekemä, mutta juuri nyt minulla ei ole mahdollisuutta varmistaa asiaa.) Sokrates olisi voinut vapautua häntä vastaan nostetuista poliittisesti ja uskonnollisesti motivoiduista syytteistä varsin helposti käsitepyörityksellä, joka oli hänelle toinen luonto. Hän kuitenkin valitsi toisin, ehkä varmistaakseen kuolemattomuutensa, ehkä osoittaakseen ateenan oikeusjärjestelmän mielivallan, ehkä vain jatkuviin syytöksiin ja typeryyteen kyllästyneenä. Hänen teloituksensa oli maljan kumoamisineen vielä Jeesusta paljon itsemurhamaisempi (ja toki myös paljon humaanimpi), ja hänkin ainakin esitti luottavansa jumalaiseen oikeuteen kehottaen viimeisenä toivenaan ystäviään uhraamaan kukon Asklepiokselle, terveyden ja lääkintätaidon jumalalle, joka hallitsi myös myrkkykatkon voimat.

Minulla on hengen vieviin demonstraatioihin voltairelainen kanta, joka muotoilee asian siten, että on täysin mahdollista samanaikaisesti pitää totuudesta paljon eikä marttyyriudesta lainkaan. Voltaire oli valistusaatteen propagoija, jolla oli missio tässä elämässä. Niinpä hän toimi vinon sokraattisesti satiirisin konstein ja Sokrateesta poiketen argumentoi myös jaloillaan. Hän piti parempana etsiytyä vapautta ja henkeä uhkaavien tahojen lähestyessä suvaitsevaisempien (tai piittaamattomampien) hallintojen suojiin. Samoin Luther, joka halusi tehdä konkreettisen ajallisen muuttoksen Jumalan valtakunnan maallisen edustuston hallinnossa. Vallankumoukselliset ja vastavallankumoukselliset ovatkin yleensä kiinnostuneempia menestyksestä kuin marttyyriudesta. Fanaatikko voi tehdä lähtemättömän vaikutuksen, mutta yleensä marttyyrinkruunuja kaihtava päätyy parempaan strategiaan - parempaan tosin vain maallis-ajallis-maltillisesta näkökulmasta katsoen. Ludvig XVI yritti paeta perustuslaillisen monarkin asemaa, ja hänestä tuli vastentahtoinen oikeusmurhan uhri ja marttyyri - mikä on tuonut hänelle postuumia etua ansiottoman arvonnousun muodossa. Thomas Jefferson kirjoitti sujuvasti itsenäisyysjulistuksia ja pamfletteja vapaudesta, rohkeudesta ja vallankumouksesta ja antoi mielellään muiden taistella niiden puolesta. Itse hän luikki vikkelästi brittejä pakoon pitkin poikin Virginiaa.

Kukaan neljästä edellisessä kappaleessa mainitusta historiallisesta henkilöstä ei olisi kuulunut teilipyörään, roviolle, giljotiiniin (johon yksi tosin päätyi) tai hirteen sen enempää kuin Jeesus tai Sokrateskaan (jotka voivat tai voivat olla olematta historiallisia henkilöitä, se on tämän rönsyävän ja heikosti jäsennellyn pohdinnan kannalta yhdentekevää). Kaikki haastoivat sanoin ja teoin laillisena pidetyn/esiintyneen esivallan - Ludvig vanhan esivallan kruununa uuden esivallan, jolle ei katsonut olevansa vastuussa, ja Jefferson tarkoituksenaan olla osa uutta esivaltaa. Jeesus ja Sokrates katsoivat syystä tai toisesta, ettei heillä olisi enää ainakaan tässä elämässä mitään voitettavaa tai kuolemassa mitään hävittävää. Historian perverssin huumorintajun piikkiin voi halutessaan panna sen, että kaikki nimeltä mainitut ovat jossain määrin onnistuneet, jopa Ludvig XVI, jota ei ilman vallankumousta ja sen tuottamaa marttyyrinasemaa taatusti muistettaisi ainakaan mistään hänen omaan valtakuntaansa liittyvästä asiasta.

Aiemmin olen esittänyt, että kuolemalla tietyllä tavalla ja tietyin sanoin voi tehdä viimeisen omassa vallassaan olevan ns. pointin. Jeesuksen ja Sokrateen kaltainen oikeusitsemurha voi hyvin olla tällainen viimeinen vastalause. Toisaalta olen sitä mieltä, että oikeusmurhan uhrilla voi olla jopa velvollisuus viimeiseen saakka puolustaa itseään ja kieltäytyä hyväksymästä tuomiotaan, sillä siihen alistumalla voi tulla pitkittäneeksi järjestelmää, joka sallii moisen tapahtua. Jeesus käänsi toisenkin posken. Toisaalta taas esimerkiksi Sokrates näyttää käyttäneen tuomiotaan keinona saattaa hänet tuominnut oikeuslaitos häpeään - häpeään, josta on tullut ikuinen. Teologisin termein voitaisiin jopa puhua ikuisesta kadotuksesta. Passiivinen vastarinta on tässäkin tietysti eri asia kuin pelkkä alistuminen. Kun esivalta, joka Jeesuksen merkittävimmän tulkitsijan mukaan ei turhaan miekkaa kanna, pakotetaan noudattamaan omaa epäoikeudenmukaista logiikkaansa vaikka syytetyn omaksi persoonalliseksi tuhoksi, voi se tuoda hyvin tehokkaasti esille järjestelmällisiä epäkohtia.

Raukkamaista ja alhaista sen sijaan on yrittää langettaa syy oikeudellisesta itsemurhasta kokonaisen kansan päälle. (Minkään lähteen mukaan kaikki juutalaiset eivät olleet Jerusalemissa kertomassa mielipidettään Pilatuksen huutoäänestyksessä.) Sellainen halventaa pohjimmiltaan koko oikeusitsemurhan merkitystä demonstratiivisena valintana. Ajatus juutalaisista Jeesuksen murhaajina on teologisesta näkökulmasta ehkäpä vielä käsittämättömämpi kuin maallisesta, ja siksi on outoa, että se ajatus pysyi eri kirkkokuntien tukemana hengissä niin pitkään.

Kahden suuren oikeusmurhan halukkaista uhreista pidän enemmän Sokrateesta. Hän osasi varmasti olla hyvin ärsyttävä, mutta hänellä oli huumorintajua (piirre, josta evankeliumit eivät Jeesuksen kohdalla juuri todista, ellei sitten lasketa Pietarin latinalaiseen muotoon liittyvää sanaleikkiä ja postuumia jekkua Emmauksessa) ja hän oli valmiimpi esittämään kysymyksiä kuin tarjoamaan valmiita vastauksia. Hän lietsoi ajattelua yksilössä kuuliaisuuden asemesta. Muuten aiheeseen liittyen olen pelkuri, joka mieluummin juoksee ollakseen elossa uutta taistelua varten. Ja joka mieluiten ei taistelisi lainkaan. Mutta intellektuaalinen tai pikemminkin intellektin pasifismi on vastenmielistä. Oikeusitsemurhaajia ei hyvällä omatunnolla voi rintamakarkuruudesta oikein moittia.