maanantai 19. maaliskuuta 2012

Varuskuntapatriotismin riemut

Jos jostain lakkautetaan varuskunta, tarkoittaa se sitä, että lakkautuksen jälkeen koko aluetta ei sitten enää puolusteta, jos jokin ulkovalta saisi päähänsä marssittaa sinne joukkojaan. Missä näet suomalainen sotilas päivän ankarien puolustustaisteluiden jälkeen nukkuisi, ellei tutulla maakuntakasarmillaan?

Puolustusvoimilla ei saa tehdä kielipolitiikkaa; paitsi perussuomalaiset, jotka eivät asialla muuta teekään. Puolustusvoimilla on sen sijaan täysin hyväksyttävää tehdä aluepolitiikkaa. Jos joku varuskunta ei jollain paikkakunnalla enää työllistä ihmisiä (sen lisäksi, että sinne raahataan ikäluokittain pakkotyöllistettäviä), niin silloinhan palautetaan sotilaspassit. Ei niin, että toimenpiteellä mitään merkitystä olisi. Se onkin symbolinen ele: olen niin isänmaallinen, että jos kotikylillä ei ole varuskuntaa, niin eipä nappaa maanpuolustus yhtään. Patriotismiin yhdistyy kätevästi se nurkka. Nurkan ulkopuolella ei muuta tunnu olevankaan.

Kumma kyllä, ruotsinkieliset suomalaiset eivät ole uhkailleet kansakuntaa sotilaspassien palauttamisella tai vapaaehtoisen maanpuolustustyön lopettamisella, jos Dragsvik lakkautettaisiin. Saatika että uhkaisivat Ruotsiin muuttaa. Eivät taida olla tarpeeksi isänmaallisia sellaiseen.

Minulla sinänsä ei pitäisi olla isänmaallisuudesta mitään sanottavaa. Minut on näet jo muutamassakin keskustelussa ja kansan yleisen mielipiteen (tm) nojalla todettu epäisänmaalliseksi ja haitaksi maanpuolustushengelle (mystinen entiteetti, suomalaisen valmisnationalismin kolmiyhteisen epäjumalan eräs osa, tm). Kannatan näet Suomen jäsenyyttä Pohjois-Atlantin puolustusliitossa (NATO, pahuus[tm]). Tämän nojalla olen epäisänmaallinen yksilö. Oikeaa isänmaallisuutta on näet yrittää kaikin keinoin varmistaa, että konfliktitilanteessa Suomi takuulla jäisi yksin. Koska joku muinainen hullu on niin Suomenlinnan muuriin hakatussa aivopierussaan käskenyt. Niin, siinä Pohjolan Gibraltarissa, joka taisi antautua, kun ensimmäiset venäläiset ilmaantuivat näköpiiriin.

Kerrataan siis: isänmaallista: varmistaa, että Suomi jäisi konfliktitilanteessa yksin; varmistaa, että Suomi pysyisi ns. puolueettomana eli ts. konfliktitilanteessa kaikkien potentiaalisena vihollisena/sillanpääasemana; varmistaa, että Puolustusvoimat rakentuu jatkossakin sukupuolisyrjivän pakkotyön varaan; varmistaa, että Suomen puolustusratkaisu on kustannustehokas (isänmaallinen ei tietenkään ole valmis maksamaan enemmän) eli että sen piilokustannuksia on mahdotonta arvioida; varmistaa, että varuskuntien sijoittelu perustuu ikuisesti saavutettujen aluepoliittisten etujen puolustamiseen; varmistaa, että viralliset isänmaalliset henkilöt jatkossakin saavat vaatia kaiken haluamansa edesmenneiden sotaveteraanien kollektiivisella suulla, jota he hallitsevat. 

Tämän jälkeen sellainen kaino toivomus, että koetettaisiin keskustella turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta tavalla, joka vaihteeksi ei perustuisi sentimentaalisiin ja emotionaalisiin leimasanoihin. Varsinkin, kun isänmaallisimpina esiintyvien tahojen voi varsin hyvin argumentoida olevan maan epäisänmaallisinta ja valtion sekä kansallisen turvallisuuden kannalta haitallisinta ainesta. Kiitos.

Kirjoittaja ei sitten lähde pelleilemään millään sotilaspassien heittelyllä tai muulla huomionkipeällä suolistohäiriöllä. Sen sijaan hän arvokkaan rauhallisesti pitää sormensa ristissä sotilasvalaa vannoessaan.

torstai 15. maaliskuuta 2012

Kansallissymboliarvostelu: Dominikaaninen tasavalta

Dominican käsiteltyämme kansallissymbolikiertueemme pysyttelee Karibianmerellä lipuen seuraavaksi Santo Domingon satamaan. Vuorossa on Dominikaaninen tasavalta.


Ei hassumpaa! Latinalaisamerikkalainen ristilippu on ollut käytössä vuodesta 1844. Dominikaaninen tasavalta oli Haitin miehittämänä 1800-luvun alkupuoliskolla, ja vapautuksen myötä maan tunnukseksi tuli itsenäisyysliike-salaseura Trinitarian tunnus. Sininen ja punainen ovat lainaa Haitin lipusta, ja kristillistä uskoa edustaa valkea risti. Myöhemmin lippuun on lisätty vaakuna - varsin tarpeettomasti. Katsokaa vaikka alkuperäistä, vaakunantonta versiota, jossa värien jaottelukin oli hieman erilainen:

Siinä on hieno lippu. Tosin Dominikaanisen tasavallan nykyinenkin tekstiilitunnus on tähän asti kohtaamiemme latinalaisamerikkalaisten valtioiden sarjassa erittäin hyvä suoritus. Se on samanaikaisesti harmoninen ja kekseliäs. On hieno idea sijoittaa ristilipun vinosti vastakkaisiin nelikenttiin eri värit - jos kohta oli kyllä pirun tyylikästä jakaa värit horisontaalisestikin, kuten juuri näimme. Dominikaanisen tasavallan lippu ei ehkä ole vavahduttavan upea, mutta siinä on hiljaista ja kekseliästä tyylikkyyttä: siinä on hienovaraisen ja ehdottoman tyylitajuisen individualistin viehätysvoimaa. Haluaisin antaa Dominikaaniselle tasavallalle lippuarvosanaksi yhdeksäisen, mutta tarpeettomalla vaakunalla on lippuun sangen epäsuotuisa vaikutus, vaikkei se nyt kokonaisuutta varsinaisesti romutakaan. Harmi, kun maa oli niin lähellä. Poikkeuksellisesti annan nyt arvosanaksi 8,5. Mutta vain tämän kerran.

 Jos vaakuna oli lipussa turhan pieni, niin tässäpä se on koko komeudessaan. Mikä pakonomainen tarve näillä latinalaisamerikkalaisilla valtioilla on tunkea vaakunansa lippuihinsa ja lippunsa vaakunoihinsa? Ne ovat ihan syystä erilliset symbolit, niille on olemassa eriytetyt funktiot. Ei ole mitään syytä sotkea niitä ristikkäin täysin tarpeettomasti. Dominikaanisen tasavallan vaakunakilven pohjana on valtion lippu... jonka päällä on lisää valtion lippuja. Joiden päällä on risti ja Raamattu, joka on avattu kohdasta Joh. 8:32 - "Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita." Näen nyt esillä olevassa vaakunassa vain kirjan, jossa on epämääräisiä harmaita viivoja. Ehkä olen vain heikkonäköinen. Joka tapauksessa kristillinen aineisto on kaiketi aivan ymmärrettävää, kun koko maa on nimetty munkkiveljeskunnan perustajan mukaan. Johanneksen evankeliumi samoin kuin melko geneeriseltä tuntuva motto "Jumala, Isänmaa, Vapaus" ovat edellä jo mainitun la Trinitarian symboliikkaa. Ja onpa vaakunaan tällätty vielä valtion nimikin. Ja jotain normivaakunarehuja. Nyt ei ole vakuuttavaa esitystä. Ihmeellistä ja kömpelöä päällekkäisyyttä, eikä evankeliumia erota Johannekseksi edes. Arvosana: 6



Dominikaanisen tasavallan kansallislaulu on nimeltään yllättäen Kansallislaulu (Himno nacional). Sen on säveltänyt José Rufino Reyes Siancas ja runoillut Emilio Prud'Homme. Laulu sai ensiesityksensä vapaamuurarilooshissa vuonna 1883. On kyllä ihme maa tämä Hispaniolan pääty. Salaseuralaisten itsenäistämä maa, jolla on katoliseen uskonnolliseen sääntökuntaan viittaava nimi ja jonka symbolit ovat vapaamuurarien tekosia. Tästä voisi jopa saada jonkun käsittämättömän paskan jännärin aikaan ja tahkota sillä miljoonia tolkkua vailla ihmisiltä, jota eivät erota kierrätyspaperille satunnaisesti heiteltyjä sanoja romaanista, jonka joku tietoisuuden omaava olento on henkisenä työnään toteuttanut. Mutta jätetään Dominikaanisen tasavallan NWO-jesuiittahistoria toiseen kertaan ja keskitytään kansallislaulun arviointiin.


Sanat hukuttavat paatokseen ja sisältävät niin yltiöisänmaallista jäykistelyä, että niiden lukemisesta tulee vain selkä kipeäksi. Sävelkään ei säväytä. Alku on latinalaisamerikkalaiseksi hymniksi jopa lupaava, mutta tekele ratkeaa sikäläiseen helmasyntiin. Se ei osaa päättää, millä sävelmällä haluaa yrittää - eikä tunnu tietävän edes sitä, milloin on kunnolla tullut alkaneeksi. Erittäin yhdentekevä kappale, joka ei onnistu jättämään mitään pysyvää vaikutelmaa lukuun ottamatta epämääräistä heikkoutta ja hajanaisuutta. Saa nyt sentään aikaiseksi selkeän lopun, onnittelut siitä. Tällä ei pitkälle kuitenkaan pötkitä, eikä tällaisia keskeneräisyyksiä pitäisi päästää läpi. Säveltäjä tarvitsisi tiukan kustannustoimittajan. Arvosana: 5


Dominikaanisen tasavallan loppuarvosanaksi muodostuu täten sangen epämairitteleva 6,5. Sääli päätyä tuollaiseen melko onnistuneen lipun jälkeen.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Tyhmyys ei pala tulessakaan

Kenellekään muutamia vuosia tällä planeetalla eläneelle ei liene yllätys, että tietty osa ihmisistä on aina vähäpäisiä mulkeroita, joilla ovat oman elämän prioriteetit pahasti pielessä ja jotka eivät epäröi asettaa omaansa eivätkä etenkään muiden henkeä vaaraan jonkin täysin nollan arvoisen typerän mitättömyyden takia. Eräs esimerkki.

Afganistanissa nousivat välittömästi veriset mellakat, kun kävi ilmi, että sikäläisessä amerikkalaisessa tukikohdassa oli epähuomiossa hävitetty pari koraania polttamalla. Minulta tahtoo loppua ymmärrys näin musertavan pösilöyden edessä. Kyse ei ole, näin väitän, mistään kulttuurierosta, vaan yksinkertaisesti yhdistelmästä perustavanlaatuisen kohtuudentajun ja itsesuojeluvietin puutetta.

Tukikohdan henkilökunta ja Yhdysvaltain presidentti pyysivät tapahtunutta anteeksi, mutta loukkaantuneiden riehujien ja erinäisten uskonoppineiden mukaan se ei riitä. Mikä riittäisi? Mitä voi enää tehdä enemmän hävitettyään vahingossa pari rahalliselta arvoltaan vähäistä kirjaa? Vai onko tässä nyt tosiaan sen tyyppinen vahinko, jota ei voi koskaan saada anteeksi? On huomioitavaa, että kirjat poltettiin raporttien mukaan erehdyksessä, ei suinkaan minkäänlaisena mielenilmauksena. Minkäänlaista loukkaavaa tai julkisuushakuista tarkoitusta ei ollut taustalla. Kirjoja tarkoituksella, massoittain ja symbolisesti polttava halveksittava roskaväki on asia erikseen, kuten aiemminkin olen julistanut.

Olisin muuten kiinnostunut tietämään, miten huonokuntoisesta tai käyttökelvottomasta koraanista ylipäänsä saa hankkiutua eroon. Voinko nakata tarpeettoman koraanini paperinkeräykseen? Onko eroa arabiankielisten ja käännöslaitosten välillä? Suomessakin erinäiset neropatit keksivät vaatia, että koraanin polttamisesta tulisi rikos. Sopeutuminen länsimaiseen yhteiskuntaan on hyvällä mallilla, jos käsitys laista ja oikeudesta on tätä luokkaa.

Ylipäänsä eettisesti ja oikeusfilosofisesti on mielenkiintoinen sellainen tapaus, jossa tehdään vahingossa, siis ilman pahaa aikomusta, jokin teko, joka ei ole henki-, väkivalta- eikä omaisuusrikos ja jota ei ilmeisesti voi määritelmällisesti koskaan sovittaa - ja josta ovat kollektiivisesti vastuussa kaikki tietyllä alueella oleskelevat ulkomaalaiset. Kristinuskon teologia tuntee yhden rikoksen, jota ei voi koskaan saada anteeksi. Vot rauhassa murhata ja kiduttaa, varastaa, silpoa, raiskata, töhriä ja näpistellä ja puhdistaa kaiken sillä, että suostuu pyytämään näitä tekoja anteeksi Jumalalta. Jopa Jumalan ja Jeesuksen pilkkaaja ja arvatenkin myös raamattujen sekä apokryfikirjojen tuhopolttaja saa vilpittömästi katumalla kaiken anteeksi, mutta yksi Jumalan persoonista, Pyhä Henki, on niin herkkähipiäinen, että sen pilkkaamista ei saa tiettävästi koskaan anteeksi, vaikka kuinka vilpittömästi anelisi. Tämä sääntö on tietysti neonvalokyltti, joka kirkuvin värein ilmaisee, että Pyhis on kolminaisuusteologian heikoin lenkki ja siten alttein kyseenalaistamiselle. Nykyisin kristikunnassa kuitenkin jätetään rienaajien, tahallisten ja tahattomien, rankaisu itsensä taivaallisen asianomistajan käsiin.

Ehdoton anteeksiantamattomuus voi ehkä hillitä joidenkin halua harjoittaa rienausta, mutta toisaalta kerran rienauksen tielle haksahtanut voikin käyttää koko loppuikänsä yhä pahempaan jumalanpilkkaan. Eihän hänellä ole mitään menetettävää, kun anteeksiantoa ei ole enää tulossa. Brianin elämä -elokuvassa kivitettävä jehovanlausuja käyttääkin viime hetkensä hokien pyhää tabunimeä sydämensä kyllyydestä. Mitä tiukkapipoisempi ja yksitotisempi uskonto, sitä hekumallisempaa sitä on pilkata. On minullakin siitä puuhasta sentään sikäli kokemusta, että voin vahvistaa.


Tiukkahiippaisuus, -kipaisuus ja -turbaanisuus ovat myös perin huonoa mainosta. Modernien digitaalisten joukkotiedotusvälineiden aikana on vaikeata kuvitella mitään antiikkisempaa kuin vaatimus, että kaikkien maailman ihmisten pitäisi elää elämänsä jonkun häiriintyneen tyhjäntoimittajan yliherkkien välittäjäaineiden mukaan. Minusta onkin erikoista, että taannoista typeryyden maailmanennätysyritystä, Muhammed-pilapiirrosjupakkaa, uutisoitiin usein siitä näkökulmasta, että siinä Tanskan valtio pilasi imagonsa muslimimaailmaan. Minun mielestäni pääasiallinen vahingonkärsijä oli islamin ja koko islamilaisen maailman imago. Joukko kiihkoilevaa roskasakkia sai kaapattua valokeilan ja tilaisuuden esiintyä muslimien julkisivuna. Tapaus teki korvaamatonta vahinkoa ainakin minun mielikuvalleni islamista. Itse olisin tosin valmis antamaan ajan kanssa anteeksi, jopa (kauhistus!) Tanskan lippujen polttamiset. Lippuja ja kirjoja (tarkoituksella) polttavat älykääpiöt ovat korottaneet oman loukkaantumisensa ja omat, oletettavasti sangen kehittymättömät emootionsa epäjumalikseen. Siinä saa kivasti olla itse profeetta.


Minusta symbolien ylenmääräinen palvonta ja tuhonta vaikuttaa jokseenkin heikkomieliseltä. Minun puolestani voidaan rahdata liekehtivälle paskatunkiolle niin koraani, raamattu, veda-kirjat, toora, Aristoteleen kootut, kaikkien maailman maiden liput ja vaakunat, työväenliikkeen tunnukset, sateenkaarilippu, sotaveteraaniadressit, YK:n peruskirja, Suomen laki ja Taistelevat metsot -painokuvat. Ihan vapaasti. Jos itse sattuu ne omistamaan eikä aiheuta paloturvallisuus- tai hengitysilmariskejä, niin siitä vain. Helvetin tyhmää ja kypsymätöntä touhua, mutta mitä se minua liikuttaa muuten kuin siten, että tiedän olla olematta tekemisissä moisen paskasakin kanssa.

Kaiken jälkeen eteen jää kuitenkin se tosiasia, että Afganistanissa surmattiin sakkia siksi, että muutama pahainen kirja päätyi vahingossa polttouuniin. Hyvää tyylitajua ja ajoituksen makua osoittaa se, että samanaikaisesti muualla muslimimaailmassa tavalliset ihmiset vaarantavat joka päivä henkensä yrittäessään kaataa mielivaltaista diktaattoria, ts. jonkin oikeasti merkityksellisen asian puolesta. Enpä olisi uskonut, mutta ilmeisesti afganistanilaisilla menee liian hyvin.