lauantai 21. huhtikuuta 2012

Piho tähtää korkealle

Profeetta Jouko Piholla menee taas lujaa. Niin lujaa, etteivät diagnoosit perässä pysy. Viimeksi asiaa seuratessani Piho Piho oli lähdössä yliopiston kautta pääministeriksi. Nyt tähtäimessä on jo presidentinlinna.
Keskustelussa Piho tiedustelee lukijoilta halukkuutta lähteä mukaan uuteen puolueeseen. Päähallituspuolueeksi pitäisi nousta seuraavissa eduskuntavaaleissa. Tuleva pääministeri/presidentti jakelee jo alustavasti ministerinsalkkujakin.

Uuden puolueen perustaminen ei toki ole täysin riskitöntä puuhaa. Pelkästään asiasta puhumalla Piho asettaa itsensä vakavaan hengenvaaraan:

Mutta entä jos Illuminati lavastaa kuoleman tapaturmaiseksi tai vaikka sairaskohtaukseksi? Useimmat minun tuntemani vainajat eivät kuolleet oman käden kautta. No, joka tapauksessa: jos Piho kuolee, kyseessä on murhasalaliitto. Kaikki riippunee siitä, onko Pihosta enemmän hyötyä Illuminatille elävänä vai kuolleena.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Kansallissymboliarvostelu: Azawad

Kansallissymboliarvostelujen sarja pysyttelee maailmanpoliittisten tapahtumien hermolla. Äskettäin sotilaat tekivät turhan vallankaappauksen Malissa syrjäyttäen väistymässä jo olleen presidentin. (Omituisena yksityiskohtana mainittakoon, että näytelmän kaikkien osanottajien etunimi on Amadou, jonka ei edes pitäisi olla erityisen yleinen ranskalainen nimi.)
Sotilasvallankaappaajat perustelivat maanpetostaan sillä, että Malin poliittinen johto oli tehoton taistelussa Pohjois-Malin tuaregikapinallisia vastaan. Junttajohtoisena Mali ei kuitenkaan kyennyt tekemään senkään vertaa pidätelläkseen tuaregijoukkoja. Sotilaat mokasivat omassa lajissaan. Runsas viikko sitten tuaregijoukot valtasivat Timbuktun, 6.4.2012 tuaregipäälliköt julistivat syntyneeksi itsenäisen Azawadin valtion, joka kattaa suurimman osan Malin pinta-alasta. 
Yksikään toinen valtio ei ole tunnustanut Azawadin itsenäisyyttä,* mutta alue toimii kuitenkin tätä kirjoitettaessa de facto valtion - äärimmäisen epämääräisesti organisoidun valtion - tavoin. Siksi on pidettävä velvoitteena arvioida myös tämän tulokkaan kansalliset symbolit. Vuorossa on siis Azawadin itsenäinen valtio, kuten se haluaa itseään tituleerattavan.

Azawadin lipun väriyhdistelmää ei voi moittia mielikuvituksettomaksi. Ei sitä voi tosin kokonaisuutena onnistuneeksikaan väittää. Lipun symboliikkaa on avattu siten, että musta edustaa profeetta Muhammedia (koska naisten täytyy hänen tahtonsa tulkitsijoiden mukaan verhoutua mustaan?), vihreä fatimidikalifaattia (909-1171, pääkaupunki Kairo, ulottui vähäsen Azawadin alueelle) ja punainen Maghrebia ("auringonlaskun maa", Egyptin länsipuolisen Pohjois-Afrikan rannikkovaltiot Mauritaniaan saakka), johon Azawad haluaa identifioitua. (Ei ole brändiltään kovin kummoinen viiteryhmä se.) Kullankeltainen kolmio edustaa rauhaa ja toivoa.

Minulla on hyvin perustavanlaatuinen ongelma suhtautumisessa tähän lippuun. Se näyttää liiaksi keksityn maan lipulta ollakseen vakuuttava. Azawadin lippu on kuin poliittisen korrektiuden vaatimuksesta James Bond -filmiin keksityn olemattoman korruptioloukun hutaisten keksitty lippu. Siitä henkii fiktion aromi: värit riitelevät keskenään, ja kokonaisdesign on kuin geneerinen valtiolippu postkoloniaalisilla mausteilla - lähinnä tankokolmion osalta. Lippu ei ole kaunis. Se onnistuu omituisen värisommittelunsa ansiosta muuntamaan perimmäisen geometrisen harmoniansakin oudon epäsuhtaiseksi. Varsinkin keltainen sivukolmio on omituinen ratkaisu jo käytännönkin kannalta - luulisi sen helposti haalistuvan Sahelin polttavassa auringossa. Keltainen kolmio antaa lipulle sangen heikon alun johtuen tavastamme aloittaa lipun "lukeminen" tangonpuoleisesta päästä.

Kaiken kaikkiaan sattumanvaraisuutta henkivä, heikkoja ja vahvoja värejä omituisesti yhdistelevä lippu, joka ei tosiaankaan silmiä helli. Arvosana: 5

 Azawadilla ei tietääkseni ole vielä virallisesti vahvistettua vaakunaa, mutta maan itsenäiseksi julistaneella tuaregien poliittis-sotilaallis(-mahd. uskonnollis)järjestöllä MNLA:lla (Mouvement National pour la Libération de l'Azawad, Azawadin kansallinen vapautusliike) on käytössään tunnuslogosinettimikälie. Se on geneerinen vapautusrintamatunnus, jossa on himuisesti pientä tekstiä, punatähti, akronyymi ja tavoitellun valtion ääriviivat. Sekava, ruma ja mielikuvitukseton. Hävettäisi kaatua taistelussa tällaisen symbolin puolesta. Arvosana: 5

En ole löytänyt mitään virallista tietoa Azawadin mahdollisesta kansallishymnistä, mutta pikahaulla löytyi YouTubesta video, jossa tiettävästi soi uuden valtion musiikillinen tunnus. L'Hymne national azawaden:

Voi Allahin pallit, tämä oli varmasti kaameimpia ikinä kuulemiani musiikkiesitykseksi tarkoitettuja yritelmiä. Ehkä se johtuu vain instrumenttivalinnasta ja kouliintumattomasta laulusta, mutta näin ponnetonta ja apaattista sotkua luulisi löytävänsä vain jonkun hummehouruisen algerialaisen etnorokkarin epäonnistuneista kokeiluista. Ehdottomasti paskin esitys tähän mennessä. Arvosana: 4

Azawad saa loppuarvosanakseen heiveröiset 4,7. Tosin valtio on vastikään julistettu itsenäiseksi, joten ehkäpä tilanne vielä paranee.

*Suosittelen Azawadia hakeutumaan yhteistyöhön muiden tunnustamattomien valtioiden kanssa. Minusta on hauska ajatus, että saataisiin kaksi kansainvälisdiplomaattista järjestelmää, joiden kesken tunnustukset eivät mene ristiin. Azawad voisi hakea tunnustusta Transnistrialta, Vuoristo-Karabahilta, Somalimaalta ja Seborgan ruhtinaskunnalta.

keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Soi kunniaksi Luojan

Turun Mikaelinseurakunnassa järjestettiin maaliskuussa dance-messu. Onhan näitä nähty: metallimessua ja iskelmämessua. Tällä kertaa messuttiin dance/trance-musiikin tahdissa. Kyseessä oli siis maamme evankelis-luterilaisen kirkon piirissä hyvin tavanomainen tapahtuma: uskonnollisen rituaalin "päivittäminen", "elävöittäminen", "ihmisläheistäminen", "nuorentaminen" jne. Asialla on monta nimeä. Käytännössä se tarkoittaa kuitenkin aina samaa: otetaan jotain pitkästyttävää ja tehdään siitä vaivaannuttavaa. 

Minulle kirkot ovat mielenkiintoisia vain historiallisesti ja arkkitehtonisesti, mutta suhtaudun silti hyvin myönteisesti dance-messun kaltaisiin rituaalipäivityksiin ja -julkisuustemppuihin. Niillä on näet aina viihdyttävä ja huvittava seuraus: alueen lehtien yleisönosastot täyttyvät siitä, että kiukustuneet, itseään kristityiksi väittävät (yleensä täti-)ihmiset haukkuvat tällaisten tapahtumien järjestäjät ja osanottajat huonoiksi kristityiksi ja saatanan liittolaisiksi. 
On hykerryttävää, kun kristityt inhoavat ja mäiskivät toisiaan julkisesti saatanallisuussyytöksillä. Jälleen yksi piirre, jonka suhteen kristityt muistuttavat lähihistorian kommunisteja: pienetkin oppipoikkeamat johtavat syytöksiin täydellisestä pahuudesta ja turmiosta. (Ja tästä johtuen protestanttiset kirkkokunnat lisääntyvät kommunistiliikkeiden tapaan riitaisalla lohkeilemisella.)

Eri musiikkialakulttuuriteemaisia messuja arvon tädit (ja sedät, mutta yleensä asialla tosiaan ovat tädit) joka tapauksessa aina haukkuvat, soittelevat itkien seurakunnan henkilöstön läpi ja julistavat sitten paikallislehden lukijaspämmipalstalla menon olevan saatanasta, kun eivät muutakaan voi. Varsinkaan pitää kitaansa kiinni - mitä en toki suosittelekaan, sillä, kuten sanoin, kristittyjen keskinäinen hysteerinen mutapaini on todella hauskaa katseltavaa. 

Aleksanterin ratkaisu kirjoitti äskettäin musiikkialakulttuurimessujen herättämistä tuntemuksista metallimessut saatanallisiksi tuomitsevan puheenvuoron innoittamana. Metallimessua vastustavassa kirjoituksessa ei - ja tämä on näissä musiikkidemonientorjumiskirjoituksissa yleinen piirre - tyydytä vain kyseenalaistamaan musiikkilajin sopivuus kirkonmenojen yhteyteen, vaan päädytään todistamaan, että ko. musiikkityyppi on kokonaisuutena huono, paha, saatanallinen ja Jumalasta vieroittava.

Musiikin perustavanlaatuiseksi eli tässä hyvän pahasta erottavaksi jakolinjaksi asetetaan tässä rauhoittavuus ja aggressiivisuus. Klassinen musiikki määritellään lähtökohtaisesti rauhoittavaksi. Tällaista väittävälle eivät liene tuttuja Berlioz, Mahler, Skrjabin, Stravinski - tai edes Beethoven. Puhumattakaan siitä, että esim. Wagnerin Valkyyrioiden ratsastus oopperasta Valkyyria on todettu liikenteeseen keskittymistä haittaavaksi. Ylipäänsä metallimessua tuomitsevassa kirjoituksessa äänessä vaikuttaa olevan harvinaisen pinnallinen musiikillinen diletantti, jonka käsitys klassisesta musiikista perustuu alelaarin kauneinta klassista -kokoomaturausten Albinonin Adagio/Eine kleine Nachtmusik -linjalle. Missä ei tietenkään ole mitään vikaa, ellei pyrkisi esittämään äärimmilleen auktorisoituja näkemyksiä musiikista.

Vielä ihan huvin vuoksi muutamia otoksia klassisen musiikin rauhoittavasta maailmasta:
  • Hector Berlioz'n tunnetuin teos Symphonie fantastique (1830), eräs länsimaisen taidemusiikin historian keskeisistä luomuksista, on musiikillinen kuvaus oopiumipöllyisestä taiteilijanuorukaisesta, joka hourii murhanneensa nuoren naisen ja riehuu tämän jälkeen noitasapatissa. 
  • Giuseppe Verdin suositussa oopperassa Rigoletto (1851) päähenkilö pestaa palkkatappajan murhaamaan työnantajansa ja valtiaansa.
  • Richard Wagnerin oopperatetralogiassa Der Ring des Nibelungen (1848-1874), jota on aika hiton vaikeata ohittaa klassisen musiikin historiassa, mm. harjoitetaan insestiä pakanajumalten suvun kesken, murhataan sakkia ja lopulta poltetaan jumalat elävältä Valhallaan.
  • Modest Musorgskin suosittu orkesterirunoelma Yö autiolla vuorella (1866) on kuvaus noitien orgioista saatanan kanssa juhannusyönä.
  • Aleksandr Skrjabin sävelsi pianosonaatin (nro 9, n. 1913), joka kantaa herttaista lempinimeä Musta messu.
Mainittakoon vielä, että kaikissa edellä mainituissa teoksissa kyse ei ole pelkästä ulkomusiikillisesta sepitteestä: ne kaikki todella kuulostavat teoksina sellaisilta, miltä moisten voisi kuvitella musiikiksi muutettuna kuulostavan. Johtuu siitä, että kaikki edellä mainitut olivat taitavia säveltäjiä, jotka ymmärsivät, miten moninaisia tunnelmia ja vaikutelmia musiikilla voi luoda. Kaikki em. teokset ovat myös parempia kuin arviolta 99 % nykyisen virsikirjan tarjonnasta. 


Itse argumentoisin, jos lähtisin sille linjalle, että hyvä eli rauhoittava ja voimaannuttava musiikki on Jumalasta ja muu pahaa, siten, että virret ovat ehkä saatanallisin musiikin laji. Harvat musiikkityypit ovat johdonmukaisesti yhtä ponnettomia, masentavia ja kaikkiaan elämänhalua nakertavia kuin luterilaiset virret. Virret ovat yleisesti ottaen paskaa musiikkia (erityisesti Samuli Edelmannin esittäminä) ja näin ollen edustavat äärimmäistä pahuutta. Kyse on tässä omista kokemuksistani ja vaikutelmistani, jotka voin näemmä huoletta yleistää koskemaan kaikkia ihmisiä ja vaikka koko maailmankaikkeuttakin. Jeesus ei tiettävästi ole itse kommentoinut länsimaisen taidemusiikin arvoa tai esittänyt arvioita siitä, onko Sibeliuksen 5. sinfonia enemmän Jumalasta kuin Tshingis Khan Frederikin esittämänä. Lonkalta heittäen sanoisin, että Frederikin esityksessä on huomattavasti enemmän raamatullista kieltä ja lopulta kristinuskon kannalta relevantimpi sanoma, kun taas Sibeliuksen viidettä kuunnellessa ei kuulijaa ohjata minkäänlaisilla sanoilla, jolloin hän voi harhautua ties mihin saatanalliseen panteismiin.

Ehkä virtemme ovat niin masentavia ja huonoja juuri ilmentääkseen nöyristelyä Jumalan edessä. Ehkä ei ole sopivaa ihmisen säveltää Herran kunniaksi musiikkia, jossa olisi tehokeinoja, mielikuvitusta, tunnelmanvaihteluja tai luovaa ilmaisuvoimaa. Parempikristittyjen maailmassa oikeaa ja hyvää musiikkia on ilmeisesti vain viihdeklassinen. Tällä en tarkoita sitä, ettäkö esim. Mozart, Haydn, Bach ja Vivaldi olisivat vähempiarvoisia säveltäjiä, vaan että parempikristityt (=kristityt, jolle on tärkeää olla enemmän oikeassa kuin muut kristityt ja jotka tuovat tätä mielellään esiin moitteiden ja julkisen mielensäpahoittamisen kautta), typistävät heidän tuotantonsa taiteesta vaahtokylpyrentoutumistaustamuzakiksi. Tällainen näkemys pakottaa klassisen musiikin ahtaaseen lokeroon, joka ei tee oikeutta sen runsaudelle eikä moninaisuudelle, eikä varsinkaan niille taitelijajättiläisille, jotka sitä ovat luoneet. 

Taiteen tulee ilmaista jotakin ihmisyydestä, jotakin vetoavaa ja elähdyttävää, lumoavaa tai kiihdyttävää, riemastuttavaa tai melankolista, aivan kaikkea. Beethovenin monet teokset ovat esimerkkejä "aggressiivisesta" musiikista, jossa aggressiosta ja turhautumisesta luodaan jotakin katharttista, jossa matkataan pimeydestä valoon, jossa aggressiot juurikin puretaan musiikissa. Luulisi, että tällainen tematiikka juuri vetoaisi kristittyihin jopa enemmän kuin muihin. Minun on vaikeata kuvitella pahempaa ja vastenmielisempää ihmistä kuin sellainen, joka haluaa tehdä Beethovenista söpön, yllätyksettömän, särmättömän tai "turvallisen".

Hillitön on pienen ihmisen tarve osoittaa, että maailmankaikkeuden keskusolennolla on just samanlainen maku kuin hänellä itsellään. Kovin tärkeää on rajata metallimusiikista, vampyyriroskafiktiosta, humpasta, kaalilaatikosta, erilaisesta raamatuntulkinnasta ja milloin nyt mistäkin turhasta pitävät ihmiset saatanan liittolaisiksi. Tässä mielessä nämä paikallislehdissä teemamessuja itkevät hysteerikkokristityt ovat lähempänä Moosesta kuin Jeesusta: heille jotkut kulttuurimuodot ovat saastaisia, koska ne ovat saastaisia, siinä missä Vanhan testamentin juutalaisille siat, osterit, partakorppikotkat ja jänikset ovat saastaisia. Niitä ei sovi käyttää, ja sellaisen vieminen Herran huoneeseen on häväistys. Voi olla niinkin, että sellaista käyttävä ei ylipäänsä saisi Herran huoneeseen tulla. 


Vanhassa testamentissa sentään on lueteltu saastaiset asiat; sen sijaan nykyiset paremminkristityt tuntuvat kiskovan erotteluja ahteristaan mutu-tuntumalla esittäen ne silti Herran auktoriteetilla. Ilmeisesti se on hyvän kristityn merkki. 

Jumalalla on ajallisessa maailmassamme paljon vapaaehtoisia portinvartijoita, joilla ei ole esittää varsinaista virkamerkkiä. Ulkokultaisia hurskastelijoita, joille lajityypin prestiisi peittoaa varsinaisen sisällön. Minun on vaikeata kuvitella mitään epäkristillisempää kuin tuomita jotakin pelkän kategorian perusteella. Enkä nyt tarkoita sitä, miten minusta rap, R&B, virret, gospel-musiikki, humppa ja suomalainen iskelmä ovat paskaa: ne ovat vain yleisesti huonoa musiikkia - ne eivät ole saatanan tekosia eivätkä äärimmäisen pahuuden ilmentymiä.
Mutta ei huolta: pääsiäisenä kaikuvat jälleen kirkoissa ne tutut paskat virret, jotka ovat urkujen kaltaisen upean instrumentin häpäisempistä.

Piho opintiellä

Jo aiemminkin seuraamani profeetta Jouko Piho on tehnyt elämässään uuden avauksen. Hän pyrkii valtiotiedettä opiskelemaan. Mikäpä siinä, onhan elinikäinen oppiminen nykyisin velvollisuutemme. Piho kirjoittaa päätöksestään näin:

"...voisin vielä tässä iässäkin opiskella lisää, lähinnä valtiotieteellisessä tiedekunnassa, mutta aina ovat haaveet jääneet toteutumatta.
Jostain kumman syystä tämä vanha, jo hautaamani idea, tuli yhtäkkiä mieleeni eilen 2.4.2012. Ihmettelin sitä, mutta päätin kuitenkin tarkistaa netistä, milloin olisi viimeinen hakuaika Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan.
Voitte uskoa, että olin hämmästynyt, kun luin, että viimeinen hakupäivä on tänään 3.4.2012.
Koin sen merkiksi.
Eli miksi minulle tuli mieleen valtsikkaan hakeminen juuri päivää ennen viimeistä hakupäivää?
Paitsi jos siinä on tarkoitus."
Miksi Piholle tuli asia mieleen toiseksi viimeisenä hakupäivänä? No enpä osaa sanoa. Minulle ja arviolta kaikille muillekin ihmisille kun sattuu tämmöistä vähän väliä. Ajattelemme jotain, ja sitten eteen tulee jotain siihen liittyvää, avautuu jokin sitä sivuava mahdollisuus tai muuta sellaista. Ihmisen päässä suhaa kaikenlaista, ja päiviä on rajallinen määrä vuodessa. Useimmat ihmiset kutsuvat moista yhteensattumaksi - joku tuuriksikin tuollaista mainitsisi. Mutta Piholle kaikki, mitä hänelle ikinä tapahtuu, on merkki jostakin. Pitää saada tuntea itsensä hirmuisen tärkeäksi. Esimerkkinä tästä Pihon sanat kirjoituksensa kommenttiosiossa:

"Jos Luoja suo ja viritteillä olevasta uudesta kansanliikkeestä tulee jotakin todellista, esim. uusi puolue, ja jos se puolue on v. 2015 vaaleissa suurin puolue, niin mikäli minä olisin siinä vaiheessa sen puolueen puheenjohtaja, niin minusta voisi tulla v. 2015 Suomen pääministeri."
Jos ja jos ja jos ja jos ja jos, niin pääministeriyshän suorastaan putoaa syliin. Eikä siinä puuhassa varmastikaan valtio-opin opinnoista haittaa ole. Kolmessa vuodessa ehtii hyvin kandiksi, ja sitten vain valtiolaivan johtoon.

Edellyttäen, että suomalaiset vakuuttuvat siitä, että juutalaispankkiirit ja kuningassuvut viettävät verisiä rituaalimurhailtamia vähän väliä Illuminati-loosheissaan. Muuten voi olla vähän huonommat mahikset päästä läpi.

Pihon blogikirjoitusta kommentoidessaan muutamat ovat minusta varsin asiattomasti esittäneet, että Piho jättäisi opiskelut nuoremmille. Minusta vivahtaa ikävästi ikärasismin puolelle väittää, että 65-vuotiaan ei enää pitäisi pyrkiä opiskelemaan itseään kiinnostavia asioita.
Sen sijaan olen tosin sitä mieltä, että yhteiskunta-aineiden opinnoista olisi eniten hyötyä niille, jotka eivät elä omassa mielikuvitustodellisuudessaan.

Mahtaako olla Piholla pokkaa vastailla pääsykokeessa (5.6.) tehtäviin viitaten omiin syviin tietoihinsa Illuminatin toiminnasta? Ehkä uninäytkin tulevat käyttöön, sillä Pihon mukaan kaikki nämä ovat legitiimiä ja asiallista yhteiskunta- ja politiikkakeskustelua.

Onnea pääsykoekirjan pänttäämiseen kaikille pyrkijöille!

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Päättömät kirjoitukset

Sain haltuuni pyytämättä ilmaisjakelulehden. Sen nimi on Kulmakunta, ja se näyttää "uutisoivan" sellaisia asioita kuin Joel Hallikaisen käyskentely muistelukierroksella lapsuusmaisemissa (jos niitä nyt maisemiksi voi haukkua) ja paimiolaisista kirpputori-ihmisistä. Mikäpä siinä, kaipa näillekin aiheille on lukijakuntansa. Huomioni tässä 21.3.2012 ilmestyneessä lehdessä kuitenkin kiinnittyi voimakkaimmin sen pääkirjoitukseen. Tämä pääkirjoitus on eräs naurettavimpia ja päättömimpiä suomenkielisestä painotuotteesta lukemiani tekstejä. Se kuuluu kokonaisuudessaan näin (kappalejako alkuperäinen):

Nyt suunnitellaan!

Kevään parasta aikaa ovat loppukevään ja kesän suunnittelu. Mikä sen parempaa aikaa onkaan kuin suunnitella sitä, mitä asioita teen loppukeväästä ja sitten ainakin kesällä.

Kesällä kaikki on toisin, sillä silloin liikutaan ja matkustetaan paljon. Mennään katsomaan sukulaisia ja vanhoja ystäviä. Talvella yhteydenpito on jäänyt aina muiden asioiden varjoon, mutta keväällä ja kesällä ehtii taas.

Mitä muuta kevät merkitsee?

Vastauksia löydät myös tästä lehdestä. Perhe voi ostaa uuden auton, tai lemmikin tai koiranpennun, pistää keittiö tai olohuone kuntoon ja nauttia siellä olosta tai sitten matkustaa konserttiin tai muualle. 

Suunnitelmia on erittäin runsaasti. Yksi asia on myös lukea hyviä kirjoja. Huomasin taas ollessani lomalla, miten tärkeää onkaan lukea hyviä kirjoja. Niissä voi sukeltaa hyvän kirjoittajan kautta vanhoihin asioihin ja muistella omaa lapsuutta toisen tarinaa lukiessa.

Muistot ovat tärkeitä.

Vaikka televisio on entistä tärkeämpi, pitää omalla vapaa-ajalla muistaa myös lehtien ja aikakauslehtien lukeminen sekä kirjojen selaaminen ja lukeminen, muuten kielitaito ei pysy kunnossa.

Nuorille lukijoille tämä on erittäin tärkeää, sillä vieraita kieliä oppii paremmin kun osaa oman kotikielensä hyvin.

Vieraista kielistä minäkin saan voimaa. Saksa on entistä tärkeämpi, mutta myös espanja alkaa kääntyä suussa lauseiksi. Huomasin taas kerran Espanjassa, miten tärkeäksi paikalliset kokevat ne ihmiset, jotka puhuvat heidän kieltään.

Suunnitellaan ja tehdään! 
Mitä on olevinaan tämä kultakalan keskittymiskyvyllä väännetty absurdi tajunnanvirta? Käsitän kyllä, että joku, joka odottamatta joutuu tilanteeseen, jossa pitää kommentoida kevätsuunnitelmia jollekulle, joka ottaa asiaan puheeksi, päästelee suustaan tällaisia käsiin leviäviä horinoita, mutta on vaikea uskoa, että kukaan päättäisi kirjoittaa tällaista tekstiksi ja vielä julkaista sen. En oikein tahdo uskoa edes sitä, että kukaan pystyisi kirjoittamaan mitään näin älytöntä, yhdentekevää ja päin helvettiä jäsenneltyä potaskaa, joka osoittaa vielä perustavanlaatuista kyvyttömyyttä kategorisoida asioita tai yhdistää ajatuksenpuolikkaita tai -neljänneksiäkään toisiinsa. 

Olen aidosti ällistynyt siitä, että tämä teksti on olemassa, joten uhraan vielä aikaa sen tarkastelulle kohta kohdalta.

Otsikko on perin kelvollinen "Nyt suunnitellaan!". Suunnitteluteemaa jopa kuljetetaan mukana: se mainitaan kahdesti alussa, tekstin keskivaiheilla todetaan, että suunnitelmia on "erittäin runsaasti", ja lopussa vielä palataan suunnittelun tematiikkaan, tai ainakin ko. sanan toistamiseen. Ei siis huono esitys tältä kannalta.

Aloitus imaisee lukijan mukaansa: 

Kevään parasta aikaa ovat loppukevään ja kesän suunnittelu. Mikä sen parempaa aikaa onkaan kuin suunnitella sitä, mitä asioita teen loppukeväästä ja sitten ainakin kesällä.
Jep, hyvän aloituksen tunnistaa siitä, että siinä sanotaan sama asia hieman eri tavalla kahteen kertaan. Nämä asiat ovat kevään parasta aikaa, joten otetaanpa heti perään retorinen kysymys (pro-reetorien kikkoja) siitä, mitkä ovatkaan parempaa aikaa kuin nämä... asiat. 

No, tässä tuli ongelmia nyt. Aloituslauseessa muotoilu vielä joten kuten toimi, mutta merkitykseltään käytännössä identtistä (ja siten tyystin tarpeetonta) jatkovirkettä lukiessa kiinnittyy huomio siihen, että "suunnitella sitä" ei ole jotain, mitä on järkeenkäypää asettaa käsitteen "aika" alle. Se on tekemistä, joka toki tapahtuu ajassa, mutta se ei ole aikaa siinä missä voidaan sanoa kesän olevan vuoden lämpimintä aikaa tai nuoruuden olevan elämän hämmentävintä aikaa. 

Lisäksi ainakaan minua ei kiinnosta suunnitella sitä, mitä paikallislehden pääkirjoitustoimittaja - joka selvästi viittaa itseensä siirtyessään mystisesti kirjoittamaan ensimmäisessä persoonassa - suunnittelee tekevänsä. Olen paljon kiinnostuneempi omista suunnitelmistani. Lyhyesti sanoen aloituksen kakkosvirke ei palvele mitään tarkoitusta, on kielellisesti ja käsitteellisesti arveluttava ja vaikuttaa melko itsekeskeiseltä vaatiessaan lukijan huomiota toimittajan omiin henkilökohtaisiin suunnitelmiin. 

Ensimmäinen parannusehdotus koskien tätä kirjoitusta on poistaa tämä toinen virke kokonaan. Tästä voidaan johtaa yleisempikin sääntö: jos virke ei palvele mitään tarkoitusta ja vain toistaa asian, joka on ilmaistu tiiviimmin juuri äskeisessä virkkeessä, se tulee poistaa. Toimittajan tehtäviin kuuluu miettiä, onko hänen tuottamansa teksti järkevää, kuljettaako ja kehittääkö se muassaan ajatuksia ja ilmaiseeko se niitä selkeästi. Nämä ovat perusjuttuja peruskoulusta, niistä selviää usein sillä, että lukee kerran ajatuksella läpi tuottamansa tekstin. Vielä parempaa on ajatella jo tekstiä kirjoittaessaan, mihin pyrkii. Kannattaa kokeilla.

 Kesällä kaikki on toisin, sillä silloin liikutaan ja matkustetaan paljon. Mennään katsomaan sukulaisia ja vanhoja ystäviä.
Tämän osan tarkoituksena on ilmeisesti viestiä, että kesällä kaikki on toisin, koska A) silloin liikutaan ja matkustetaan ja tavataan ihmisiä, toisin kuin keväällä, ja mahdollisesti B) silloin ei ole aikaa laatia enää suunnitelmia. Ja suunnitelmien laadinta on kevään parasta aikaa, kuten varmasti muistamme. Tosin kaikki eivät liiku tai matkusta paljoa kesällä. Kaikki eivät käy katsomassa sukulaisia - osa vihaa sukulaisiaan, ja joillain ei moisia ole enää hengissäkään. Uusia ystäviä ei kuulu kesällä hankkia, vaan pitää keskittyä vanhoihin ystäviin. Helvettiin uudet tuttavuudet, kesä kuuluu omistaa vanhojen tuttavuuksien ylläpitoon! Kesä ei ole mitään tutustumisen aikaa, painakaa se nyt kaaliinne!

Mielessäni herää epäilys, että kirjoittaja yleistää omat kesäaktiviteettinsa yleisiksi kesäaktiviteeteiksi. Mutta toisaalta ei kai ole epätavallista, että kesällä ainakin monet ovat enemmän ulkona kuin talvella ja että silloin monet kai vierailevat omalla tai tuttujen mökillä. Paitsi että omaa mökkiä ei ole, koska milloin siellä ehtisi olla? Kun kesä kuluu matkustaessa ja muita katsomaan mentäessä. Jatketaan.

  Talvella yhteydenpito on jäänyt aina muiden asioiden varjoon, mutta keväällä ja kesällä ehtii taas.
 Mitä? Nyt ainakin kirjoittaja selvästi purkaa omaa huonoa omatuntoaan laventamalla oman sosiaalisen talvisaamattomuutensa yleiseksi totuudeksi. Ei ainakaan minun yhteydenpitoni niihin ihmisiin, joihin haluan olla yhteydessä, ole vähentynyt talvella tai jäänyt pahemmin muiden asioiden varjoon. Teksti alkaa lähestyä munatonta aidanvieruspuhetta tekosyypuuroineen. Älä, toimittaja, sotke minua omaan sosiaaliseen eristäytymiseesi! Tee nyt ainakin selväksi, milloin kirjoitat jostakin yleismaailmallisesta ja milloin omasta elämästäsi.

  Mitä muuta kevät merkitsee?
Miten niin mitä muuta? Kirjoituksessa ei ole vielä kertaakaan vastattu kysymykseen "mitä kevät merkitsee". Koko kysymystä ei ole edes esitetty. On vain sanottu, että suunnittelu on kevään parasta aikaa. Viimeksi pohdittiin kesää ja talvea. Miten ihmeessä on mitään järkeä siinä, että näiden pohdintojen jälkeen kiskaistaan pimeydestä eteemme tämä käsittämätön kysymys, joka tuntuu viittavaan aiempaan kysymykseen, jota ei ole edes esitetty? Tämä pääkirjoitus on vasta muutamien virkkeiden mittainen ja on jo toivottoman eksyksissä.
Mutta yritetään nyt kuitenkin. Ei sillä että, hyvä kirjoitus, olisit vielä kertaakaan esittänyt väitteitä siitä, mitä kevät merkitsee, mutta voin päätellä, että kevääseen kuuluu "suunnittelu". Voin siis melko turvallisin mielin tämän pääkirjoituksen mielipuolisessa maailmassa väittää, että kevät "merkitsee" mm. suunnittelua. Hyvä on. Mitä muuta kevät merkitsee? Näillä leveysasteilla kevät merkitsee sitä, että lumi ja jää sulavat, että kasvit alkavat tuottaa lehtiä ja kukintoja, että muuttolinnut palaavat, että ilmanlaatu heikkenee katupölyn vuoksi, että lämpötila alkaa nousta, että koirankakkakeskustelu käynnistyy ja että yhä suurempi osa vuorokaudesta alkaa olla valoisaa aikaa. Siinä muutamia esimerkkejä siitä, mitä kevät merkitsee.

 Vastauksia löydät myös tästä lehdestä.
En tosin ainakaan tästä pääkirjoituksesta. En löydä pääkirjoituksestä päätä. En häntääkään. Kirjoitusta sentään on, mutta se ei tunnu olevan menossa mihinkään.


 Perhe voi ostaa uuden auton, tai lemmikin tai koiranpennun, pistää keittiö tai olohuone kuntoon ja nauttia siellä olosta tai sitten matkustaa konserttiin tai muualle.
Jep, kevät merkitsee sitä, että perhe ostaa uuden auton! Onko tämän kirjoittaja kahdeksan vee vanha? Ilmeisesti hän myös ajattelee, että koiranpennusta saisi hyvän, murean aterian. Lemmikiksihän sitä ei tässä kirjoituksessa ajatella, koska koiranpentu selvästi rajataan lemmikkieläinkategorian ulkopuolelle - ja ainoa käyttö, mitä keksin ei-lemmikkieläimelle, on talouskäyttö, joka yleensä tarkoittaa otuksen tai sen tuotosten syömistä. Pidän myös kirjoituksen tarjoamasta vaihtoehdosta: joko voit remontoida asuntoasi tai sitten lähteä konserttiin. Tiedän kyllä itse, kumman valitsen. Kiitos rajauksesta, siitä oli oikeasti apua. Ja tosiaan, muuallekin voi matkustaa. Voin matkustaa joko konserttiin tai muualle. Asiaa! Olen moderni individualisti ja haluan tehdä itse valintoja eri vaihtoehdoista! Tämä kirjoitus alkaa saada kiinni mukavasta ja innostavasta konkretiasta!

  Suunnitelmia on erittäin runsaasti.
 Äidilläs oli suunnitelmia.
Nyt jotain rajaa tähän ajatusten älyvapaaseen muotoiluun jo! Totta hitossa suunnitelmia on vähintäänkin erittäin runsaasti. Pystyn keksimään suunnitelman parin sekunnin välein. Leikkaa kynnet - suunnitelma! Pidä piknik - suunnitelma! Järjestä alusvaatteet - suunnitelma! Soita mummolle - suunnitelma! Lähde kävelylle - suunnitelma! Osta traktori - suunnitelma! Perusta lihansyöjäkasvifarmi - sunnitelma! Suorita sotilasvallankaappaus Moldovassa - suunnitelma! Kuka tahansa pystyy keksimään tällaisia loputtomasti, sen nyt luulisi olevan perin hitonselvää. Toistaiseksi kirjoituksessa ei ole esitetty mitään vuodenaikaspesifiä suunnitelmaa, joka oikeasti liittyisi kevääseen. Öhöö, ostan uuden auton tai lemmikkieläimen tai vaikka koiranpennun, joka ei ole lemmikkieläin, koska on kevät! Örf örf örf! Keväällä voi tehdä jotain vuodenaikaan ja kasvukauden alkuun kiinteästi liittyvää. Esim. tehdä istutuksia puutarhassa, kylvää yrttejä tai puuhata muuta vastaavaa, joka oikeasti pitää tehdä keväällä, jos sen aikoo ylipäänsä tehdä. Miksi ei voi kirjoittaa siitä, vaan häröillä jotain tajunnanvirtaa satunnaisista hevonkukkuhankkeista?

 Yksi asia on myös lukea hyviä kirjoja.
Minulla ei ole tästä mitään valittamista. Yksi asia tosiaan on lukea hyviä kirjoja. Toinen asia on lukea huonoja kirjoja. Kolmas asia on talloa kastematoja. Neljäs asia on pyhimyskalenteri. Viides asia on Korintin kanavan kaivaminen. Ne ovat kaikki asioita, ja asiat rules!

Huomasin taas ollessani lomalla, miten tärkeää onkaan lukea hyviä kirjoja.
Tässä ladotaan nyt toistensa perään virkkeitä, jotka molemmat päättyvät tismalleen samoihin sanoihin. "Lukea hyviä kirjoja". Ensimmäisessä virkkeessä määriteltiin hyvien kirjojen lukeminen asiaksi. Seuraavassa kerrotaan huomiosta, jonka mukaan hyvien kirjojen lukeminen on tärkeä asia. Ihan kännistä paskanjauhantaa ja mekaanista toistoa.

 Niissä [hyvissä kirjoissa, toim. huom.] voi sukeltaa hyvän kirjoittajan kautta vanhoihin asioihin ja muistella omaa lapsuutta toisen tarinaa lukiessa.
Epäilemättä voi. Mutta minä esimerkiksi yritän kirjoja lukiessa keskittyä juoneen, henkilöhahmoihin, kuvauksen ja tyylin seuraamiseen - sen sijaan, että lukisin voidakseni muistella jotain käpylehmien vääntämistä ollessani viisivuotias, jolloin muuten osasin jo laatia monin verroin koherentimman puheenvuoron kuin mihin tämä naurettava pääkirjoituksen nimellä kulkeva jaaritus on tähän mennessä kyennyt. Miksi et voi kertoa, minkä kirjan olet lukenut? Kuvauksesi näet vaikuttaa siltä, että se liittyy hyvin kiinteästi omaan henkilöhistoriaasi ja tiettyyn, nimenomaiseen kirjaan. Miksi edes mainitset tätä oudon yksityiskohtaista seikkaa, jos et avaa sitä mitenkään? Paskat se kirja sinusta tai sinun lapsuudestasi kertoo.

  Muistot ovat tärkeitä.
En kiistä. Ilman muistoja ei elämästä tulisi oikein mitään. Olisi mahdotonta tietää mistään mitään tai hallita sosiaalisia suhteita ilman muistoja. Ne ovat toki tärkeitä, mutta miten se liittyy mihinkään tässä kirjoituksessa käsiteltyyn. Miten se kuuluu otsikon "Nyt suunnitellaan!" alle? Nykyisellään tämä päälause ilmaisee vain, että kirjoittajasta on mukava muistella menneitä avaamatta niitä sen kummemmin. Voisiko oikeasti hetkeksi valita jonkin asian, josta kirjoittaa jotain järjellistä?

 Vaikka televisio on entistä tärkeämpi, pitää omalla vapaa-ajalla muistaa myös lehtien ja aikakauslehtien lukeminen sekä kirjojen selaaminen ja lukeminen, muuten kielitaito ei pysy kunnossa.

Ja jälleen kerran jäsentelemättömästä ajatuksentyngästä toiseen. Ja vielä faktat päin mäntyä. Television merkitys on tietotekniikan kehityksen vuoksi entistä pienempi, mikäli et ole sattunut viimeisen vuosikymmenen aikana seuraamaan mitään, mitä mediassa on tapahtunut. Ja tiedätkö muuten mitä? Aikakauslehdet ovat lehtiä! Ne kuuluvat kategoriaan "lehdet". Luulenpa, että pääkirjoitukseen piti saada tietty sanamäärä, ja siksi kirjoituksessa on näitä käsittämättömiä ja alkeellisia kategoriavirheitä. Sanottavaahan ei selkeästi ole yhtään, joten palstatila pitää saada täyteen turhilla sanoilla. Tämä selittänee myös sen, miksi paitsi palaamme taas kirjojen (ei enää hyvien) lukemiseen, niin myös otamme esille niiden selaamisen merkityksen. Lehtiä ja aikauslehtiä sen sijaan ei selata, niitä vain luetaan. Tämä on outo jaottelu, sillä ainakin minä useammin selaan lehtiä ja luen kirjoja kuin päinvastoin. Huomasittehan toki myös näppärän ja notkean lauserakenteen: pitää omalla vapaa-ajalla muistaa myös lehtien ja aikakauslehtien lukeminen sekä kirjojen selaaminen ja lukeminen.
Kaiken kaikkiaan tämä on yksi katastrofaalisimmista ja surkuteltavimmista koskaan lukemistani virkkeistä kaikilla tasoilla. Lisäksi se viestii siitä, että pääkirjoittajan kannattaisi käyttää huomattavasti enemmän aikaa lukemiseen. Varsinkin ajatuksella lukemiseen.

 Nuorille lukijoille tämä on erittäin tärkeää, sillä vieraita kieliä oppii paremmin kun osaa oman kotikielensä hyvin.
Miten päädyimme kevätsuunnitelmista pedagogiaan ja neurolingvistiikkaan? Minä ainakaan en osaa vastata. Pääkirjoituksen lukeminen on painajaismaista harhailua tajunnanvirran labyrintissa, jossa ei ole edes Minotaurosta kärsimyksiämme lopettamassa.

Vieraista kielistä minäkin saan voimaa.

Luojan tähden, käytä sitä voimaa Hyvään! Muuten ei meillä ole toivoa.

  Saksa on entistä tärkeämpi,
Miksi? Warum? Miksi sä et ikinä selitä mitään?

mutta myös espanja alkaa kääntyä suussa lauseiksi. 
Rohkenen epäillä. Mutta ainakaan en halua olla paikalla, kun virkkeen "Vaikka televisio on entistä tärkeämpi, pitää omalla vapaa-ajalla muistaa myös lehtien ja aikakauslehtien lukeminen sekä kirjojen selaaminen ja lukeminen, muuten kielitaito ei pysy kunnossa" luoja yrittää espanjaksi epäsuoraa kysymyslausetta, jossa on preteriti. Se lienee sivullisille vaaraksi.


Huomasin taas kerran Espanjassa, miten tärkeäksi paikalliset kokevat ne ihmiset, jotka puhuvat heidän kieltään.
En enää edes välitä, miten Espanjan-matkalla tehty havainto, jonka mukaan paikallisen kielen osaaminen helpottaa kanssakäymistä, liittyy kevätsuunnitelmiin tai siihen, mitä "muuta" kevät merkitsee - olen vain kiitollinen, että kirjoitus on käytännössä ohi. Enää briljantti lopetus, joka kietoo kaikki langat yhteen:

  Suunnitellaan ja tehdään!
Toki. Jos aloitetaan siitä, että ensi kerralla oikeasti suunnitellaan julkaistavaksi tarkoitettu pääkirjoitus, jooko? Mietitään etukäteen, mitä halutaan sanoa, eikä jäädä harhailemaan mielen ajoruohopallojen perään aatosten erämaassa. Kiitos.

Miksi ylipäänsä jaksan harmistua ja räyhätä tällaisesta? Siksi, että tämä naurettava pääkirjoitus ei kunnioita lukijoita tippakaan: siinä kuvitellaan, että voidaan vain läimiä randomia shittiä peräkkäin ja että se muodostaa puheenvuoron, joka lukijan kannattaa lukea. Lukijoita kunnioittava lehti jättää moisen enemmin painamatta. Pohjimmiltani koen siis olevani loukattu. Sydämistynyt olen. Ilmaiseksi jaettavan lehden laadusta. Prioriteetit reerassa. Mutta haluan myös parantaa tilannetta, ja siksi halusin jakaa tämän esimerkkinä siitä, miten ei pidä kirjoittaa. Ei vain pääkirjoitusta, vaan mitä tahansa. Edes omaa ajatuspäiväkirjaa ei tule kirjoittaa näin. Mitään ei tule kirjoittaa näin. Jos vain tämän muistatte, on maailma jo parempi.
Maailma on eräs tärkeä asia.

On tosin huomattava, että tässä esitetty pääkirjoitus, joka toki on karmaiseva tekstinä ylipäänsä, ei joudu kotimaisessa kilpailussa häpeämään aivan yhtä paljon kuin kansainvälisessä. Suomessa ns. laatulehtienkin pääkirjoitukset ovat merkitykseltään hämäriä. Suomessa sanomalehdet kirjoittavat pääkirjoituksissaan poliittisista, taloudellisista, yhteiskunnallisista ja kulttuurisista aiheista, mutta välttelevät viimeiseen asti suoria kannanottoja. Tulokseksi saadaan aina munatonta molemminpuolismuminaa, joka on niin hajutonta, ponnetonta ja mautonta, että sitä voisi luulla puolueohjelmaluonnokseksi.

Ulkomaalainen lehdistö oikeasti käyttää pääkirjoitussivuaan muuhunkin kuin mahtipontiseen konsensuspuuroon. On hyvin tavallista, että anglosaksiset ja ranskalaiset lehdet ottavat pääkirjoituksessaan eksplisiittisesti jonkin kannan. "This paper finds it reprehensible that..." "The position of this paper..." jne. 
Jostain syystä Suomessa lehdellä ei saa olla pääkirjoituksissa linjaa, josta erikseen mainittaisiin, että se on lehden linja johonkin poliittiseen kysymykseen. Suomessa hukataan pääkirjoitusten potentiaali, ja ne ovatkin pääsääntöisesti sanomalehtiemme tylsintä ja mitäänsanomattominta antia. 
Sikäli tässä arvioitu pääkirjoitus nousi isompien lehtien yleistason yläpuolelle: se sai minut tekemään jotakin, se sai minut pohtimaan, se pakotti minut esittämään itselleni synkkiä kysymyksiä. Kuten: miksi kukaan kirjoittaisi mitään tällaista? Mutta nyt pohdittuani asiaa totean, että minun olisi jo kauan pitänyt osata kysyä sama kysymys laatusanomalehtien kielellisesti tasokkaamista ja parempaa koheesiota ilmentävistä jahkauksista. Miksi kukaan kirjoittaisi sellaisia pääkirjoituksia, joita suomalaisissa sanomalehdissä julkaistaan? Miksi kukaan vaivautuisi tuottamaan sellaista mitäänsanomatonta, pelkurimaista ja mahtipontista ympäripyöreyttä hakeutumatta reilusti konsulttitoimistoon tai puoluepolitiikkaan? Se on epäilemättä yksi asia.

Suunnitellaan ja tehdään!