lauantai 30. kesäkuuta 2012

Torinon aallonpohja

Olisiko vielä jotain köhnäisempää ja hölmömpää kuin random-provinssikaupunkeihin järjestetty näyttely, joka erikseen esittelee kopiota väärennöksestä? No ehkä se, että on mahdollista toimia dosenttina yliopistossa ja samanaikaisesti vakavissaan puuhailla totaalisen huuhaahömpötyksen parissa. Saisiko myös näyttelyyn kopion siitä valokuvasta, jossa esiintyy Loch Nessin hirviö? Voitaisiinko saada näytille jäljennös Hitlerin päiväkirjoista?

Mutta aallonpohja saavutettiin ehkä siinä, kun sindonologian (joka tarkoittaa tarvetta pönkittää omaa kristillistä uskoa todistelemalla Torinon käärinliinaa aidoksi) asiantuntija selittelee ilman vastaväitteitä Yleisradion pääuutislähetyksessä käsittämätöntä tuubaa jostain "energiapurkauksesta" haudassa - niin kuin tällainen Ben-Hurin loppukohtauksen kaltainen pösilöinti olisi jotain tiedettä, jossa olisi jokin tutkimusetiikka mukana. 

Törkeää, yksinkertaisesti törkeää. 

Kansallissymboliarvostelu: El Salvador

Kokka kohti Keski-Amerikkaa! El Salvadorin tasavalta on saanut aikaiseksi ihan omat kansalliset symbolinsa, joten pitäähän ne käydä arvioimassa.

 Värivalinnat eivät sentään ole huonot. Sininen ja valkoinen ovat yleensä tehokas ja harmoninen yhdistelmä, joka ei piinaa silmää - vaikka tuokin ikävästi mieleen Jukka Kuoppamäen. Brr-rr. Mutta pelkät värit eivät pitkälle kanna, jos sommittelu on lattea ja mielikuvitukseton - kuten El Salvadorin tapauksessa on asian laita. Vaakuna on sijoitettu keskelle, kuten Latinalaisessa Amerikassa on tapana. Harmoninen, mutta myös tylsä, mitäänsanomaton ja pitkästyttävä.
Arvosana: 6


Ennen vuotta 1912 El Salvador käytti sommittelultaan tyystin erilaista lippua, josta oli ehkä ihan hyvä luopua. Se näet vaikuttaa hieman liikaa röyhkeältä plagiaatilta:


Ja ei kun vaakunan kimppuun. Näyttäkäähän:


No tuopa ei näytä tippakaan typerältä. Ollaksemme viiltävän ironisia. Jos vaakunaan tarvitaan viisitoista (15) sanaa, on jotain pielessä. Olen erityisen huvittunut siitä tökeröstä yksityiskohdasta, että vaakunaa kiertävä tarpeeton ja rumentava kultateksti ei tyydy vain ilmaisemaan valtion nimeä (kuten näiden maiden kohdalla on tuskastuttavan yleistä), vaan katsoo tarpeelliseksi täsmentää myös valtion sijaitsevan Keski-Amerikassa. Ettei mene sekaisin niiden kaikkien muilla mantereilla sijaitsevien, kokonaan toisten El Salvadorin tasavaltojen kanssa. Tämä täsmennys voi olla muistuma muinaisesta Keski-Amerikan liittovaltiosta, mutta pöljä ja tarpeeton se on yhtä kaikki.


Itse vaakuna on sininauhalla sidotun seppeleen reunustama tasasivuinen kolmio, jota reunustavat El Salvadorin liput, joita on kaikkiaan viisi. Jep, taas valtio, jonka vaakuna, jossa on lippuja, esiintyy valtion varsinaisessa lipussa. Kolmiossa on tökerö maisema, jonka yllä levittäytyy sateenkaari. Merestä nousee viisi vuorta, joista keskimmäisellä seisoo seiväs. Seipään nokassa on punainen fryygialaismyssy, tasavaltalaisuuden (ja Ranskan vallankumouksen) ja vapauden symboli. Tämäkin olisi liian suoraviivaista, joten myssyä ympäröi sädekehä, jossa lukee punaisin kirjaimin 15. syyskuuta 1821. Ko. päivämäärä markkeeraa El Salvadorin itsenäistymistä. Valtion huippuomaperäinen motto Jumala, unioni, vapaus on sijoitettu erikseen omaan nauhaansa kolmion alapuolelle harhaisessa yrityksessä tehdä vaikutus johonkuhun tynnyrissä kasvaneeseen tolloon.


Kolmio on toki omaperäinen muoto vaakunalle, ja siitä on annettava hieman tunnustusta, vaikka muuten suoritus edustaakin tylsintä latinalaisamerikkalaista ennalta-arvattavuutta typerine teksteineen.
Arvosana: 6

Olen alkanut pelätä latinalaisamerikkalaisia kansallislauluja. Tähän mennessä suurin osa niistä on ollut puhdasta kärsimystä täynnä teatraalista tyhjyyttä, idioottimaisia melodioita ja musiikillista keskittymishäiriötä. Alan saada siitä tarpeekseni, ja silkkihansikkaat on yksinkertaisesti riisuttava. Teroitan jo kirvestä valmiiksi, mutta samanaikaisesti toivon, että Väli-Amerikan pienin valtio olisi onnistunut kasaamaan jotakin edes keskinkertaista kuunneltavaksi.


Himno nacional de El Salvador ei petä pahimpia odotuksia. Se on tyhjänpäiväinen, ärsyttävä, raastava, pitkästyttävä, maneerien raskauttama, epäyhtenäinen, typerä ja jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja jatkuu aina vain. Ohessa kursorinen listaus tökeröimmistä törkeyksistä:
  • Alkufanfaari (tai mikä vaskenraiskaus lieneekään) kestää yhteensä viisitoista (15) piinallista sekuntia.
  • Sitten noin 45 sekuntia mahtipontista juhlamarssia, joka on kuin huonon Meyerbeer-imitaattorin oopperatekeleestä.
  • Ja kun vasta yksi (1) vaivainen minuutti on täynnä, saamme nauttia taas niistä ihanista fanfaarirunkkailuista. Että ovatkin viehkoa kuunneltavaa! Että sopiikin mahtavasti keskelle kansallislaulua tällainen äärimmäisen musikaalinen välirätkytys! Ja kaiken huipuksi se vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu hyväillen korvia kuin kiimainen piikkisika. 
  • Ja fanfaari päättyy, kun laulua on takana puolitoista minuuttia, hyvin oopperamaiseen lopetukseen. Siis 1,5 minuuttia kansallislaulusta on kulunut, ja tästä vähän yli puolet on ollut täyteainesta ja vieläpä surkeaa sellaista. Onnea vaan jatkon suhteen.
  • Puolentoista minuutin kohdalla saavumme jonkinlaiseen suvantoon. Alkaa seesteisempi ja rauhallisempi hymnimäinen marssi. Alkaako se varsinainen laulettu osuus vasta nyt? Niin voisi näet musiikista kuvitella. Ainoa yhtenäisyys, mitä teokseen on tähän mennessä päässyt muodostumaan, on se, että kaikki heterogeeninen aines kuulostaa homogeenisesti Ranskan toisen keisarikunnan aikaisten huonojen oopperoiden välisoitoilta.
  • Kohdassa 2:35 alkaa ihmeellinen mättö, joka kuulostaa lähinnä siltä kuin joku alkaisi kompuroida kesken pömpöösin, mutta harmittoman juhlamarssin. Muistanko tähänastisista melodioista yhtäkään, kun niistä yksi on vielä käynnissä? En. Ne ovat niin tyhjänpäiväisiä. Muistan ainoastaan riipivät fanfaarit. Kiitti. Mutta joka tapauksessa marssi tuntuu päättyvän kohtaan 2:45.
  • Ja siitä alkavat fanfaarit. Taas. Olinkin niin kaivannut niitä. Keksi jotain musiikkia tähän paskaveisuun ja vähän äkkiä!
  • Ah, muistanpa sittenkin joitain näistä melodioista. Olen nimittäin kuullut tämän steriilin pönötysmarssin, joka fanfaareja seuraa. Tunnistan sen. Se on surkea, mutta tunnistan sen.
  • Jumalauta, eikö tätä meinaa saada edes loppumaan? Hirmuiset finaalihuipennukset, ja sitten koko roska vain... lakkaa. Paljon melua tyhjästä. 
Sanoituksen on laatinut kaunosieluinen kenraali Juan José Cañas. Hän on varmasti eräs espanjankielisen maailman huonoimmista runoilijoista. Lopputulos on tyhjän koomisessa paatoksessaan ja toimimattomuudessaan hillitöntä luettavaa. En usko, että tällaista roskaa voi laulaa vakavalla naamalla.
De la paz en la dicha suprema,
Siempre noble soñó El Salvador;
Fue obtenerla su eterno problema,
Conservarla es su gloria mayor.
Ja se muuttuu tuosta vain typerämmäksi ja kömpelömmäksi kolmen säkeistön aikana. Yleensä kansallislaulusta esitetään armeliaasti vain kertosäkeistö. Wikipedian muotoilun mukaan käytännön takana on se, että kaikki implisiittisesti myöntävät laulun olevan aika huono:
 "the anthem is ended before the first verse (the slow music) due to the chorus being the strongest musical part of the anthem"
Niin että oliko tässä joitain musiikillisesti vahvojakin osia?
 
El Salvadorin kansallislaulu on, ikävä kyllä, melkoista roskaa. Arvosana: 5, vain siitä hyvästä, että se roska edes yrittää pysyä jotenkin kasassa, toisin kuin eräät vielä kauheammat latinalaisamerikkalaiset virkaveljensä.

El Salvadorin kokonaisarvosanasta tulee näin ollen harmillisen heikko 5,7.

Pieni informaatiointerludi

Ne kaikki nolla lukijaa, jotka ovat ihmetelleet, koska taas paneudun olemattomalla asiantuntemuksellani levyhyllyn pariin rakastetussa levyhyllyn läpikäyntisarjassani, voivat huokaista helpotuksesta. Lajittelun ja toimivuuden vaatimusten vuoksi olen päättänyt jatkaa projektia kokonaan erillisessä blogissa. Se löytyy täältä.

Eipä tässä muuta. Köh. Menenpä siis tästä.

Ortodoksiset kirkot eurooppalaisina ääriliikkeinä

Luterilainen ystäväni on useaan otteeseen keskustellessamme uskontopoliittisista kysymyksistä (harjoitamme sellaista omituisuutta) voivotellut sitä, miten Suomessa naispappeuteen, seksuaali-identiteettiin ja seksuaalietiikkaan liittyvät kysymykset keskittyvät vain evankelis-luterilaisen kirkon piiriin samalla, kun Suomen ortodoksinen kirkko vain myhäilee yleisissä mielikuvissa puolieksoottisena "kivakirkkona" sivusta pitäen samalla yllä paljon vanhoillisempia käytäntöjä kuin luterilaiset konsanaan. Suomen toinen virallinen valtion- ja kansankirkko ei käy edes keskustelua naispappeudesta tai homoliitoista. Se tuntuu nauttivan staattisen imagon isoisämäisistä hyötypuolista samalla, kun evankelis-luterilainen kirkko on jatkuvassa pyörteessä ja saa osakseen haukkuja joka puolelta.

Tuo ainakin on ollut ystäväni kokemus. Siitä toki paistaa pieni epäjohdonmukainen kateus ja halu sälyttää osa omista taakoista muiden harteille - hoitaisivat omat asiansa kunnolla: juuri luterilaisessa kirkossa nämä asiat ovat tulleet keskusteluun, eivät vain kirkon ulkopuolelta. On lisäksi ymmärrettävää, että keskustelu kirkollisista asioista keskittyy juuri valtakunnan suurimpaan viralliseen kirkkokuntaan. Ortodoksinen kirkko on Suomessa jäsenmäärältään ja yhteiskunnalliselta näkyvyydeltään mitätön verrattuna evankelis-luterilaiseen kirkkoon.

Mutta luterilaisessa turhautumisessa on perääkin. Suomen ortodoksinen kirkko tosiaan nauttii silmäänpistävän "kivasta" imagosta: se näyttää saavuttaneen sellaisen imagon, josta evankelis-luterilaisen kirkon on taisteltava julkisuuskampanjoilla. Suomalaisista hyvin pieni osa on ortodokseja, mutta ei-ortodoksit suhtautuvat hyvin myönteisesti ortodoksiseen kirkkoon. Sitä tosiaan pidetään sympaattisena, ne hatut ja parrat ja kaikki. Luostareitakin pitävät ja kynttilöitä valavat. Ja totta on, että ortodoksisella kirkolla olisi, jos se tosiaan tahtoo kansankirkosta käydä, suoranainen velvollisuus osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun polttavista kirkollis-poliittisista aiheista samalla intensiteetillä kuin mitä luterilainen kirkko tekee. (Tai pikemminkin luterilainenkin kirkko pitkälti joutuu, vaikkei oikeastaan haluaisi. Vaan ortodoksit voivat valita olla ottamatta osaa, ja kukaan ei edes pane sitä merkille.)

Ortodoksinen kirkko on saanut osakseen hyvin vähän kriittistä journalismia. Tänä keväänä nousi pienimuotoinen keskustelu ortodoksisten pappien selibaatin valvonnasta ja painostamisesta. Pidettiin ongelmallisena, että työnantaja asetti työsuhteen ehdoksi ihmissuhteen katkaisemisen - ja kyseessä on sentään, kuten muistamme, virallista asemaa nauttiva kansan- ja valtionkirkko.

Mutta Suomen ortodoksinen kirkko on toki varsin harmiton, vaikka se pääseekin aivan liian helpolla julkisuudessa. Itä-Euroopan maiden suuret ortodoksiset kirkot ovat aivan toista maata. Nekin tosin päästetään täkäläisessä uutisoinnissa hyvin vähällä. Niillä on kuitenkin yhteiskunnissaan huomattava vaikutusvalta, ja niiden läheiset suhteet täkäläisestä näkökulmasta aggressiivisiin nationalistisiin ja autoritaarisiin liikkeisiin ansaitsisivat enemmän huomiota osakseen. Tämä seikka on syytä pitää mielessä vaikkapa tähänkin vuodenaikaan, kun pride-tapahtumia on eri puolilla Eurooppaa. Jo valitettavan tutuksi on käynyt se, että Itä-Euroopassa äärinationalistit ovat ottaneet asiakseen uhata seksuaalivähemmistöjen kulkueita väkivallalla ja myös toteuttaa näitä uhkauksia. Uutisoinnista saa usein sen kuvan, että takana olisi jokin maalaistolloskinheadyhteenliittymä, joka saapuu näitä rauhanomaisia kulkueita ja mielenilmauksia väkivalloin häiritsemään. Epäilemättä tämä on myös ko. valtioiden johdon tahto, sillä paljon kiusallisempaa olisi myöntää, miten shokeeraavan yleisiä asenteet, jotka läntisessä Euroopassa katsottaisiin äärinationalistisiksi ja jopa fasistisiksi tai kansallissosialistisiksi näissä yhteiskunnissa ovat. Moiset ajattelutavat eivät näissä valtioissa ole pelkkää mitätöntä marginaalia. Eräs syrjiviä ja äärinationalistisia asenteita ylläpitävä, edistävä ja ruokkiva vahva taho on ortodoksinen kirkko - ei ole sattumaa, että ehdoton enemmistö niistä Euroopan valtioista, joissa homofobia, antisemitismi, antiziganismi ja äärinationalistinen liikehdintä ovat voimakkaimpia, ovat ylivoimaisesti ortodoksisia.

Venäjän ortodoksisen kirkon epäpyhä liitto Vladimir Putinin autoritaarisen hallinnon kanssa ei liene mikään salaisuus. Ortodoksinen kirkko on siellä oppinut asettumaan kulloisenkin vallanpitäjän ahterin läheisyyteen - tai tullut vainotuksi. Sillä on kuitenkin hyvin vähän sympatiaa muita vainottuja kohtaan. Venäläistä yhteiskuntaa keskiajalta 1900-luvulle epäsäännöllisen säännöllisesti riivanneella juutalaisvastaisella väkivallalla on vahvat ortodoksiset juuret. Muutama nimekäs ja ortodoksien usein ihailema esimerkki ilmentää ortodoksisen kirkon pimeää vaikutusvaltaa Venäjällä.

Vielä 1880-luvulla keisari Aleksanteri II:n murha kostettiin täysin osattomille juutalaisille ortodoksisaarnaajien lietsomassa väkivallassa. Sittemmin itse brutaalisti vainottu nobelisti ja harras ortodoksi (sekä lähelle ääripäätä hakeutuva nationalisti ja yleisesti taantumuksellinen houkka, jonka kirjallisella tuotannolla on toki korvaamaton dokumentaarinen arvo) Aleksandr Solženitsyn omistautui nationalistisen venäläisen ortodoksisuuden hellimiselle - venäläisten ortodoksien suureksi riemuksi. Solženitsyn oli myös uskonnollinen antisemiitti, joka syytti juutalaisia lokakuun vallankumouksesta - ja samanaikaisesti myös läntisestä pluralistisesta demokratiasta, jota piti tietysti rappeutuneena; toisin sanoen käytännössä tismalleen samanlaiset hourupäiset salaliittoteoriat kuin muuan Adolf Hitlerillä, mutta ilman rotuoppia, ja ortodoksisen uskon ja sen Venäjällä lietsoman antisemitistisen tradition innoittamina. Idealisoidun, hartaan ortodoksisen tsaristisen Venäjän nostalgisena ja tyystin epärealistisena ihailijana (muistakaamme toki myös, että Nikolai II, kyvytön, näköalaton absolutisti, on Venäjän ortodoksisessa kirkossa nykyisin pyhimys) ja antisemiittinä Solženitsyn vertautuu toiseen, kyvyiltään itseään paljon parempaan venäläiseen kirjailijaan, Fjodor Dostojevskiin. Dostojevski oli kaikenlaisten reformien vastustaja, jonka mielestä maaorjilla oli aivan hyvä olla, keisari ansaitsi olla yksinvaltias ja sensuuri täytyi pitää kireänä. Hän oli myös kiivas juutalaisvihaaja, joka kehitteli aivoissaan juutalaisten salaliittoja Venäjän ja kirkon tuhoamiseksi. Dostojevski oli kiihkomielinen ortodoksi, joka oli itse toisinajattelijana tuomittu kuolemaan ja joka armahduksensa jälkeen osoitti hyvin vähän armoa muille, jotka joutuivat samaan tilanteeseen: hän kampanjoi sittemmin opiskelijanuorisoon suunnattujen summittaisten pidätysten ja pakkotyötuomioiden puolesta vaarallisten (ja olemattomien) anarkistisalaliittojen murtamiseksi. Ortodoksisen kirkon siunausta nauttineen keisarin salainen poliisi väärensi antisemitismin merkittävimmän ja vastenmielisimmän dokumentin, Siioinin viisaiden pöytäkirjat. Väärennetty teos innoitti merkittävästi mm. jo mainittua Hitleriä, joka ei muuten varsinaisesti ollut Venäjän kansankaan ystävä. Venäjän ortodoksinen kirkko suositteli teosta.

Ortodoksisella uskolla on yhä merkittävä asema venäläisessä nationalismissa ja äärinationalismissa. Neuvostoliiton virallisesti ateistisen kommunistidiktatuurin jälkeen sen asema venäläisessä yhteiskunnassa on ennakoitavasti vahvistunut. Ortodoksisuus on myös Venäjällä rehottavan homovihan keskeistä polttoainetta: juuri ortodoksieen uskoon vetoamalla pride-kulkueet kiellettiin vuosikaudet Moskovassa, kun äärioikeisto sai osoittaa mieltään varsin vapaasti. Ortodoksisen kirkon edustajat ovat ilmaisseet tukensa lakialoitteille, jotka Venäjän perustuslain vastaisesti rajoittavat homoseksuaalien itseilmaisua rangaistuksen uhalla.

Aivan oma lukunsa on Kreikan ortodoksinen kirkko, joka on, yllätys yllätys, taantumuksellinen ja vihamielinen mm. homoja kohtaan, mutta myös varsin mahtava: munkkien Pyhä Yhteisö (Ιερά Κοινότητα) hallitsee käytännössä suvereenisti Athosvuoren niemimaata Pohjois-Kreikassa. San Marinon sekä Monacon itsenäiset, sekulaarit valtiot ovat huomattavasti Athosvuoren munkkitasavaltaa pienempiä, ja Andorran niinikään itsenäinen ja sekulaari (vaikkakin toinen sen maan ruhtinaista on espanjalainen piispa) valtio on vain hitusen suurempi. Vielä erikoisemman Athosvuoren asemasta tekee se, että sinne ei saa noin vain matkustaa, ja naiset eivät saa astua jalallaankaan koko niemimaalle. On käsittämätöntä, että Kreikka voi olla jäsen EU:ssa ja Schengenin sopimuksessa ja samaan aikaan antaa keskiaikaisen munkkipoppoon rajoittaa perustavanlaatuisia vapaan liikkumisen oikeuksia sukupuolisyrjinnällisin perustein omalla maaperällään. Ai niin, Athosvuorelle ei saa työlupaa (täysin maallisiin töihin) ellei ole mies ja Kreikan ortodoksisen kirkon jäsen. Kreikka pitäisi panna vastaamaan tästä törppöilystä. (Käytännön tasolla on toki hyvä, että tällaiset urpot pysyttelevät omassa vuoristoryteikössä kirppuja toistensa parroista kaivaen, mutta kyse on periaatteesta.)

Kreikassa toimii myös ortodoksinen maallikkopuolue, joka puolustaa 60-70-lukujen sotilasjuntan ankaran ortodoksista nationalismia. Puolue on alkujaan puolifasistinen liike, mutta sen toiminta on vähitellen lientynyt melko tavalliseksi eurooppalaiseksi laitaoikeistolaisuudeksi. Tapoihin kuuluu syyttää Kreikan ongelmista romaneja, homoja ja maahanmuuttajia - he ovat tiettävästi myös valtapuolueiden korruption takana. Myös avoimen kansallissosialistinen ja väkivaltainen Kultainen aamunkoitto -puolue on alkanut korostaa helleenien ortodoksista identiteettiä häröiltyään välillä olympolaisen uuspakanuuden maailmassa.

Ortodoksisella kirkolla on ollut keskeinen osa Romanian fasistisessa liikkeessä. Siinä missä useimmat fasistiset liikkeet Euroopassa olivat verraten välinpitämättömiä uskontosuhteessaan, oli Romanian Rautakaarti intohimoisen ortodoksinen. Se on tyylipuhtain historiallinen esimerkki klerikaalisesta fasismista, jossa kirkonmiehille annettiin merkittävä ja ortodoksiselle uskonnolle ensiarvoisen tärkeä rooli. Romanian rautakaarti on tunnettu äärimmäisen kiihkeästä antisemitismistään, joka oli varsin looginen seuraus sikäläisen ortodoksisen kirkon vuosisatoja harjoittamasta juutalaisvihan lietsonnasta. Rautakaarti hakeutui vuonna 1940 liittoon sotilasjohtaja Ion Antonescun kanssa ja hivutti Romaniaa Saksan liittolaiseksi. Rautakaartin ja ortodoksisen kirkon propagoima antisemitismi materialisoitui niin brutaaleiksi teoiksi, että natsien oli hillittävä niitä. Natsien. Hillittävä. Maistelkaapa sitä ajatusta hetkisen verran. Rautakaarti hajotettiin epäonnistuneen vallankaappauksen yhteydessä Antonescun toimesta, mutta sen nauttima kannatus ja ortodoksiset arvot saivat loogista jatkoa Romanian aktiivisessa osallistumisessa holokaustin toteutukseen. 

Nyky-Romaniassa ja sen naapurissa Moldovassa äärinationalistit ratsastavat kenenkään estämättä ortodoksisella kirkolla, ja kirkko pyrkii kaikin keinoin pitämään homot näkymättömissä yhteiskunnassa.

Georgiassa seksuaalivähemmistöjen olot ovat hyvin ahtaat, ja siitä saa kiittää Georgian ortodoksista kirkkoa. Kirkko käyttää täysiin lakiin perustumatonta veto-oikeuttaan estääkseen homoseksuaalisuuden näkymisen tai sen puolesta argumentoimisen. Mielipidejohtajan asemaa käytetään ihmisryhmän tukahduttamiseen. Vahva ortodoksinen usko ei kuitenkaan ole tuonut Georgialle menestystä eikä veljeyttä venäläisten uskonveljien kanssa - kumma kyllä.

Ortodoksinen kirkko nauttii myös vahvasta suosiosta Serbian äärinationalistissa piireissä. Anteeksi, tuli hieman epäselvä muotoilu. Piti sanomani, että ortodoksinen kirkko on osa Serbian äärinationalistisia piirejä. Serbian ortodoksinen kirkko ihannoi sotarikollisia, siviilien kiduttajia ja murhaajia, piilottelee näitä oikeudelta ja ylistää näiden elämäntyötä valehdellen näiden hirmuteoista. Serbian luostarit ovat osana laupeudentyötään piilotelleet etsintäkuulutettuja sotarikollisia kansainväliseltä oikeudelta.
Jugoslavian veristen hajoamissotien aikaan Serbian ortodoksisen kirkon johto kannatti avoimesti väkivaltaa ei-serbialaisia etnisiä ryhmiä vastaan. Serbian kirkon pää, patriarkka Pavle, kannatti innokkaasti Bosnian ja Krajinan serbitasavaltoja. Patriarkka vieraili Bosnian serbitasavallassa antamassa virallisen tukensa ja siunauksensa Ratko Mladićille, nyky-Euroopan kuuluisimmalle sotarikolliselle. Pavle myös erikseen vaati, ettei Haagin kansainvälinen tuomioistuin käsittelisi Radovan Karadžićin ja Mladićin tapauksia lainkaan.
Patriarkka vieraili sotatoimialueella siunaamassa epävirallisten serbijoukkojen näännyttäviä siviilikohteiden piirityksiä ja valehteli, että bosniakit muka olisivat saapuneet Balkanille vasta ottomaanien mukana. 
Serbian ortodoksinen kirkko ei ole tehnyt elettäkään sovittaakseen syntejään. Päinvastoin, se jatkaa etnisen vihan lietsomista ja sotarikollisten ylistämistä. Eräs mainio esimerkki on Serbian ortodoksisen kirkon avoin tuki rikoksista ihmisyyttä vastaan tuomitulle serbikomentaja Milan Lukićille. Lukićin erikoisuus oli lukita siviilejä - mukana yksivuotias lapsi - taloihin, tukkia kaikki uloskäynnit ja sytyttää rakennus sitten rakennus tuleen. Hän ampui pakenemista yrittävät. Serbian ortodoksikirkon papit päivittävät 30 vuodeksi vankeuteen tuomitun Lukićin Facebook-sivua. 

Ortodoksit tunnuksineen ovat olleet näkyvästi mukana väkivaltaisissa hyökkäyksissä seksuaalivähemmistöjä vastaan Serbiassa. Missäpä ortodoksisessa maassa he eivät olisi? 

Ja sitten vielä Bulgaria. Viimeisin osa euroopan ortodoksien vihakampanjaa seksuaalisia vähemmistöjä kohtaan - ja se tapaus, joka innoitti tuottamaan tämän kirjoitukseni - on bulgarialaisen kirkonmiehen avoin yllytys väkivaltaan homoseksuaaleja kohtaan. Isä Jevgeni Janakiev ilmoitti, että Sofian pride-paraatin osanottajia pitäisi heitellä kivillä. Bulgarian ortodoksinen kirkko ei reagoinut tähän väkivaltakiihotukseen omaehtoisesti millään tavalla. Kun ulkopuolelta alettiin painostaa kirkkoa ottamaan kantaa Janakievin kehotuksiin hyökätä väkivaltaisesti rauhanomaista kulkuetta vastaan, Bulgarian Pyhä Synodi antoi asiasta julkilausuman, joka ei tuominnut väkivaltaan kiihottamista sanallakaan, vaan sen sijaan ilmoitti, että kirkko vastustaa ankarasti pride-tapahtumaa, joka pitäisi synodin mielestä kieltää. Bulgarian ortodoksinen kirkko tuli käytännössä ilmaisseeksi hyväksyntänsä väkivallalle. Voi vain kuvitella sitä (ansaittua) meteliä, tyrmistystä ja tuohtumusta, joka seuraisi jos jonkin kansalaisjärjestön joku aktiivi kehottaisi vahingontekoon ortodoksisia pyhättöjä vastaan ja ko. järjestö kommentoisi asiaa vain toteamalla, että heistä ortodoksista kirkkoa ei pitäisi ylipäänsä olla olemassa.

Euroopan ortodoksiset puolueet ovat maasta riippumatta järjestään äärikansallismielisiä ja vähintään kvasifasistisia organisaatioita. Ortodoksiset kirkot ovat Euroopan merkittävimpiä kansalaisten yhdenvertaisuutta, länsimaista demokratiaa ja oikeusvaltiota vastustavia järjestöjä. Bulgarialaisten ortodoksisten viranhaltijoiden puheet ovat kuin uusnatseilla Suomessa. Useimmat eurooppalaiset ortodoksikirkot olisivat suomalaisessa, pohjoismaisessa ja yleisemminkin länsieurooppalaisessa kontekstissa ääriliikkeitä, joilla on selvä halu käyttää yhteiskunnallista ja poliittista valtaa ja toisaalta selvä haluttomuus sanoutua irti avoimen fasistisista kannattajaryhmistään - itse asiassa haluttomuus sanoutua irti edes väkivallasta eri mieltä olevia kohtaan, kuten Bulgarian ortodoksinen kirkko on osoittanut.  Euroopan ortodoksisia kirkkoja olisi edes joskus aiheellista analysoida myös tästä ääriliike- ja vihanlietsontanäkökulmasta, kun moinen toiminta on lähes järjestään niin merkittävä osa niiden yhteiskunnallista toimintaa. Tasapuolisuuden nimissäkin tämä olisi toivottavaa. OIemmehan jo kovin tottuneet äimistelemään/naureskelemaan/kauhistelemaan katolisten mahtimiesten, lahkolaisten kiihkoprotestanttien ja taantumuksellisten islamistien touhuja.

Mikään tästä ei tietenkään ole Suomen ortodoksisen kirkon eikä suomalaisten ortodoksien vika: meikäläiset ortodoksit eivät - Mitro Repoa ehkä lukuun ottamatta - ole erityisen vallanhimoisia tai kammottavia. Siksi onkin kovin ikävää, että heidän paljon vahvemmat ja isommat uskonveljensä ovat heitä niin paljon vastenmielisempiä tapauksia. 

Valitettavasti nykytilanteen valossa näyttää oikeastaan siltä, että alkuperäinen asenteeni, joka vaati Suomen ortodokseilta näkyvämpää yhteiskunnallista keskustelua, olikin vaarallisen naiivi. Näyttää nimittäin siltä, että ortodoksisen kirkon merkittävä, näkyvä ja painokas yhteiskunnallis-poliittinen asema valtiossa on suorastaan vaarallista demokratian, yhdenvertaisuuden ja kansallisten vähemmistöjen kannalta. En pysty näkemään ortodoksisessa kristillisyydessä mitään sellaista inherenttiä piirrettä, jonka vuoksi sen pitäisi väistämättä olla sellaista vallanhimoista, kiihkomielistä vihanlietsontaa kuin se nykyisin Euroopassa on. Tässäpä olisikin eurooppalaiselle ekumenialle tuhannen taalan (euron, ruplan, dinaarin jne.) paikka tehdä työtä, joka olisi sen ikoneissa usein esiintyvän hemmon arvoista. Se voisikin olla sopiva haaste Suomen (mukavalle) ortodoksiselle kirkolle.

perjantai 15. kesäkuuta 2012

Jumalpuntari: Ares

Kaiken haihtuvan maallisen hullunmyllyn ohessa on syytä pitää mielessä myös hengellisemmät asiat. Jatkan taas kunnianhimoista mutta ilmeisen välttämätöntä hankettani, jonka tehtävänä on selvittää, mitä jumaluutta kannattaa palvella. Aiemmissa osissa olen käsitellyt egyptiläisten, roomalaisten ja mayojen pantheoneja, joten on jo aikakin päästä käsiksi siihen porukkaan, joka keksi sanan pantheon. Helleenit ja heidän jumalansa ovat hyvin moni-ilmeisiä ja inhimillisesti samaistuttavissa. Olympolaisilla jumaluuksilla on tapana sotkea omat ja muiden asiat vähän väliä ahneuden, rakkauden, vihan, kateuden, mustasukkaisuuden tai ihan vain huvin vuoksi. He ovat periaatteessa ihmisiä, jotka sattuvat olemaan kuolemattomia ja joilla on supervoimia. Mutta kaikkivaltiaita he eivät ole: kohtalon lahjomattomiin voimiin eivät jumalatkaan voi vaikuttaa, vaikka muutoin voivatkin halunsa mukaan todellisuutta venyttää ja muutoin manipuloida. Ensimmäisenä kreikkalaisista jumalista arvioitavaksi pääsee Ares.

Sodanjumala Ares on yksi Kreikan kahdestatoista pääjumalasta, jotka ovat keskenään läheistä sukua ja joiden ainakin yhtenä asuinpaikkana ja/tai kokoustilansa on toiminut pohjoiskreikkalainen Olympos-vuori (2917 m). Ares on hedelmä ylijumala Zeuksen ja tämän vaimon (ja sisaren) Heran liitosta, ja tiettävästi isänsä inhokkijälkeläisiä, ainakin jos on uskominen Iliasta.

Eikö voitaisi jo järjestää sotaa? Olen istunut tässä ainakin jo viisi minuuttia. Ares, YK:n turvallisuusneuvoston pahin vihollinen.
Ylipäänsä Ares ei ole koskaan ollut suuressa suosiossa. Antiikin aikana häneen tunsivat suurinta ihastusta barbaarisina pidetyt traakialaiset ja totalitaarisessa protofasistisessa sotavaltiossa eläneet suorittaneet spartalaiset. Ares vaikuttaa itse asiassa olleen yleinen inhon kohde niin jumalten kuin kuolevaisten joukossa. Hänen suosionsa tosin on hyödyksi taistelukentällä, missä hän palkitsee pelottomuuden, mutta hän on myös julma jumala, joka riemuitsee sodasta ja teurastuksesta itse verenvuodatuksen vuoksi. Hän ei kuitenkaan ole erityisen terävä-älyinen tai suunnitelmallinen, ja pelkkään raakaan aggressioon nojaavana jää usein naurunalaiseksi ja kärsii tyypillisesti tappion jumalten keskinäisessä nahistelussa. Ares oli Troijan sodassa troijalaisten puolella, mutta oveluus ja strategia (sisarpuoli Athenen hommia) ratkaisivat sodan kreikkalaisen liittokunnan eduksi.

Ares on vailla hienostuneisuutta ja tahdikkuutta. Rakkauselämässä hän vaikuttaa olevan jokseenkin kyltymätön, ja Olympoksen miespuolisista asukeista vain Zeus ja Poseidon taitavat lyödä sodanjumalan naisvalloitusten määrässä. Kauneuden jumalatar Afrodite tiettävästi pettää säännöllisesti rujoa aviomiestään Hefaistosta Areksen kanssa. Areksen ja Afroditen lapsia ovat, kumma kyllä, mm. rakkauden jumala Eros ja sopusoinnun jumalatar Harmonia. Rakkauslapsia tästä liitosta ovat myös Areksen kumppanit Fobos ja Deimos, Kauhu ja Pelko, jotka vaikuttavat jo enemmän isänsä lapsilta. He seuraavat isänsä mukana ja lisäävät tämän vaikutusvaltaa levittämällä paniikkia vihollisten keskuuteen. 

Ares on kaatanut myös lukemattoman määrän muita naisia, mm. sankaritar Atalantan. Tiettävästi vain Manalan kuningatar Persefone on torjunut sodanjumalan lähentelyt. 

Vaikka Ares siis onkin epäilemättä hyvin viriili jumala, on hän joutunut kiusallisiin ja jumalan arvolle perin sopimattomiin tilanteisiin lemmenseikkailujensa vuoksi. Kiusallisimpia tapauksia lienee se, kun Hefaistos vangitsi vaimonsa Afroditen ja Areksen verkkoansaan kesken viimeksi mainittujen sänkypuuhien. Areksen luuloteltu urhoollisuus näyttäytyykin lähinnä taistelukentän verenjanoisena huumana, ja muuten jumalan käytös voi näyttäytyä jopa pelkurimaisena.

Ares malttaa juuri ja juuri luopua kypärästä ja vaarallisista teräaseista viettelyn sekä rakastelun ajaksi.

Roomalaiset kuvittelevat Areksen ja Marsin olevan sama jumaluus, mutta näiden sodanjumalten luonteissa on niin merkittäviä eroja - Marsin eduksi - että itse olen taipuvainen pitämään heitä eri henkilöinä. (Ovatko jumalat henkilöitä?)

Kuinka mahtava ja kunnioitettava jumala Ares siis on? Niin kauan kuin maailmassa on sotaa, täytyy Marsia pitää merkittävänä voimana. Ja maailmassa on useampia sotia käynnissä parastaikaa, kuten ikäväksemme tiedämme. Ares on hyödyllinen jumala omalla puolella pidettäväksi, jos on tarve menestyä raivokkaassa taistelussa. On kuitenkin hyvä huomata, että Arekselle tärkeintä on itse sota, ei sen oikeutus eikä välttämättä edes minkään osapuolen voitto. Häntä on melko vaikeata saada pysymään omalla puolella, jos vihollinenkin osaa taistella. Lisäksi Ares on - suoraan sanoen - (jopa) jumalaksi melko tyhmä. Sodassa taktiikkaa ja älyä suosiva Athene on paljon parempi liittolainen. Mitä arvollisuuteen tulee, on Ares selvästi Kreikan pääjumalista moraalittomin ja inhottavin, jopa muiden jumalten mielestä. Ares on tuhon ja kuoleman tuoja. Areksen verenhimoa ja toisaalta omituista, mutta moneen kertaan todennettua eroottista viehätysvoimaa ei kuitenkaan kannata aliarvioida.

Jumalpisteet (1-10):

Mahti: 6
Vaikuttavuus: 8
Vaarallisuus: 7 (tuhoisa, mutta tyhmä)
Eettisyys ("hyvyys"): neutraali, mutta julma ja tuhoisa; ihmisnäkökulmasta luisuu usein suoranaiseen pahuuteen

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Kansallissymboliarvostelu: Egypti

Viime vuonna tapahtuneen vallankumouksen yhteydessä Egyptin kansallisia symboleja ei vaihdettu, toisin kuin esimerkiksi Libyassa. Nyt kansallissymboleja arvioiva kiertue saapuu Kairoon ottamaan mittaa Egyptin arabitasavallan luomuksista.

Egyptin lippua on 20. vuosisadan aikana muutettu useamman kerran. Värit ja perussommittelu ovat pysyneet ennallaan vuoden 1953 vallankumouksesta, joka kukisti kuningas Faroukin. Punainen kuvaa taistelua itsemääräämisoikeuden puolesta monarkiaa ja imperialisteja vastaan. Valkoinen kuvastaa rauhantahtoa, ja musta viittaa kansan kärsimyksiin niiden pahojen imperialistien ja huonojen hallitsijoiden alaisuudessa. Nykyisin, vuodesta 1984 alkaen lipussa seisoo keskellä kultainen Saladinin kotka niin kuin 1950-luvullakin, mutta parin epäonnistuneen arabimaiden liittojen aikana lipussa on nähty myös tähtiparia ja haukkaa.

Egyptin lippu on yhdellä sanalla sanoen tylsä. Se on mielikuvitukseton, lattea ja jopa masentava ilmestys. Musta on aina ongelmallinen valinta valtiolippuun, varsinkin yhdessä valkean kanssa. Kultainen kotka on hailakka ja lisää lippuun avuttomuuden ja ilottomuuden tuntua. Onpahan ankea esitys. Arvosana: 5

Bonuksena Egyptin kuningaskunnan (1922-53) lippu:
Sitten käsittelyyn vaakuna.
Vaakunahahmoksi on valittu ns. Saladinin kotka. Saladin (k. 1193) oli kurdi, josta tuli Egyptin ensimmäinen sulttaani. Hän taisteli menestyksekkäästi ristiretkeläisiä vastaan. Tällä kotkalla ei kuitenkaan ole välttämättä mitään historiallisesti todennettavaa yhteyttä Saladininiin. Kotkahahmo esiintyy kairolaisessa muurissa, joka on rakennettu Saladinin aikana, mutta mikään ei viittaa siihen, että hän olisi käyttänyt kotkaa henkilökohtaisena symbolinaan. 
Kotka on vahvasti tyylitelty, kuten vaakunataiteeseen sopiikin. Jalat ovat kuin palmunrungot. Teksti kertoo yksinkertaisesti valtion nimen, jolla, kuten tiedämme, ei ole vaakunassa mitään virkaa. Kotkan rinnan peittää Egyptin väreihin jaettu kilpi. Se onnistuu tässäkin olemaan tylsä ja lattea. Länsimaisen, historiatietoisen tarkastelijan on aluksi vaikeata erottaa tätä tyyliteltyä kotkaa eräistä hieman pahamaineisemmista historiallisista symboleista muotokielensä puolesta, mutta on myönnettävä, että tämä kotka, siivet tosin levällään, mutta silti alas laskettuina, ja ilmeettömine kasvoineen vaikuttaa pikemminkin suojelevalta kuin hyökkäävältä.
Mutta onko vaakuna onnistunut? Eipä juuri. Tämä on taas niitä, jotka toimivat paremmin sinetteinä kuin vaakunoina. Kaiken kaikkiaan tällaisen tuotemerkkimäisen virityksen voisi kuvitella näkevänsä egyptiläisen lentokapteenin hatussa, rykmenttitunnuksessa tai vaikkapa kansallisen öljy-yhtiön logossa. Tyylittely on sinänsä toteutettu varsin hyvin siipien osalta (ja varsin huonosti jalkojen osalta), mutta vaakunana tämä ei juuri säväytä. Arvosana: 6


Egyptin kansallislaulu IsänmaaniX3 eli Biladi, biladi, biladi (بلادى، بلادى، بلادى) on toiminut Egyptin musiikillisena tunnuksena vuodesta 1979. Sen on säveltänyt Sajid Darwish (1892-1923).

Sajid Darwishia pidetään merkittävimpänä egyptiläisenä säveltäjänä. Hän tuotti monta suosittua laulua ja oli myös mukana maan varhaisessa äänilevytuotannossa. Hän kuoli 31-vuotiaana Aleksandriassa vuonna 1923, mahdollisesti kokaiinin yliannostukseen.
Kappale on mahtipontinen ja painokas, mutta myös varsin tehokas. Siinä on mahtavuutta ja arvokkuutta, keveydestä ei tietoakaan. Fanfaarimaisuus ja selkeästi muistettava teema ovat hyödyksi. Tämä kansallislaulu toimii parhaiten, kun se pidetään iskukykyisen lyhyenä ja tempoltaan riittävän ripeänä. Egypti onnistuu symbolisarjassa parhaiten musiikillisesti. Arvosana: 8

Egyptin loppuarvosana on 6,3. 

lauantai 2. kesäkuuta 2012

Suvivirsi on uskontoa

Jos ei se virsi-sana, esiintyminen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjassa ja kaikki Jumalan ylistäminen vielä asiaa paljastaneet, niin nyt ainakin saatiin arvovaltaiselta taholta vahvistus siitä ilmiselvyydestä, että Suvivirsi on uskontoa. Kuopion piispa Jari Jolkkonen on määrännyt lapsensa boikotoimaan kevätjuhlaa, koska niissä "kiellettiin" (so. ei lauleta Kotimaa-lehden ilmaisuksi käännettynä) tätä uskontoveisua. On aika vaikeata ohittaa maamme kirkonmiesten korkeimpaan eliittiin kuuluvan jäsenen poliittista kannanottoa. Uskonnollinen auktoriteetti tulee näin virallisesti vahvistaneeksi, että Suvivirren merkitys on nimenomaan uskonnollinen.

Piispan politikointi sentään selkeyttää debattia. Valittavana on joko "jyrkkä kielto" (piispa Jolkkosen sanavalinta) tai jyrkkä pakko (oma muotoiluni) laulaa tämä keskinkertainen veisu. Mutta sen laulupakko onkin vapautta, sillä piispa tietää, että Suvivirsi on "vapauden symboli". Jep.
Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen!
 Jos kevätjuhlaan halutaan vapauden symbolia, niin laulakaa vaikka Marseljeesia, perhana.

Mainittakoon, että koulussa, jota piispa Jolkkonen valitsee julkisesti virkansa ja yksityishenkilön asemansa sekoittaen näpäyttää, järjestetään erikseen kristillinen kevätjumalanpalvelus, jossa lauletaan niin Suvi- kuin muitakin vapaudelle ja länsimaiselle demokratialle äärimmäisen keskeisiä virsiä. Tämä ei tietenkään riitä. Mikäpä riitäisikään. Latokartanon koulussa, josta on kyse, ei ole koko sen olemassaolon aikana laulettu Suvivirttä tai järjestetty muuta kaikille järjestettyä uskonnollista ohjelmaa, johon oletusarvoisesti kaikki osallistuvat, kouluaikana, mutta tällaista traditiota ei sitten tarvitse kunnioittaa.

Demokratian periaatteiden on näet toimittava niin, että kun koulun oppilaista alle puolet on evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä, on loogista valita ohjelma evankelis-luterilaisen kirkon virallisesta uskonnollisten laulujen luettelosta. Koulun oppilaista n. 200 huoltajan lapset eivät saa osallistua uskonnon harjoittamiseen. Jolkkosen mukaan virsi tosin ei ole rukousta, ellei laulaja valitse rukoilla. Mutta selvästi tällainen mahdollisuus pitää erikseen musiikin ja uskonnollisen sanoituksen avustamana järjestää. Hiukan pitää siihen rohkaista. Vähän Jumalan ylistämiseen tuupata. Se kun on muuten niin kovin vaikeata.

Toivoakseni tämän arvokkaan ulostulon jälkeen loppuu se typerä potaska siitä, miten Suvivirsi ei muka ole uskonnollinen ja/tai uskontoa. Jos ei virallisen uskonnollisen laulukirjan laulu ole uskontoa, niin kapea on uskonto. Piispan innokkuus tehdä perhestään uskonnollis-poliittisen protestin välikappale poistaa kaikki epäilykset.

Mainittakoon, että minulle Suvivirsi menee muun tönkön kevätjuhlavaivan lisänä, mutta näen sen mukanaolon tai -olemattomuuden aina uskonnollispoliittisena valintana ja pidän muunlaista katsantokantaa epärehellisenä varsinkin tämän episodin jälkeen. Mutta pidän siitä, että juuri piispa otti lopultakin asiakseen todella politisoida asian ja avautua siitä. Jos hienosti käy, voimistaa tämä debattia siinä määrin, että laulu pilataan politiikalla lopullisesti. Kiitokset siitä piispalle.

perjantai 1. kesäkuuta 2012

Yleisönosaston nerot: korkokenkien kirot

Turun Sanomain yleisönosasto on tunnetusti itsekseen känisevien katkerien sunnuntaiajattelijoiden vapaanpuoleinen temmellyskenttä ja sellaisena mitä osuvinta luettavaa minunkaltaisilleni hengenheimolaisille. Vaihteeksi keskustelu on saanut hieman vakavamman ja entistäkin hillittömämmin ja tunkkaisemmin moralisoivan sävyn, kun taas vaihteeksi yksi nuorimies löysi itsestään sisäisen joukkomurhaajan. Tällä kertaa ko. älyn jättiläinen ei vain ole oikein osannut edes kertoa, miksi katsoi tarpeelliseksi ryhtyä kansakuntaa traumatisoiviin veritekoihin. Tällaisia kilahdusmurhaajia on hyvin hankala ennakoida millään tavalla, mutta eipä se tarkoita sitä, etteikö kannattaisi yleisönosastolla yrittää ja hakea syytä kaikesta, mihin on mahdollisimman vaikeata puuttua. Tärkeänä yleislääkkeenä tunnutaan nyt pitävän muiden ihmisten elämään tunkeutumista ja hyväntahtoista kyyläystä, minkä itse pelkään voivan lisätä henkistä pahoinvointia.

(Olen itse ollut jo pidempään kallistumassa sille kannalle, että häiriintyneiden mitättömyyksien tekemät joukkomurhat ovat aivan oma, erittäin vaikeasti ennakoitava ja yksilöllinen rikollisuuden lajinsa. Jos halutaan tehdä muutakin kuin näplätä kosmetiikkaa, näen yhden hyvin tehokkaan tavan ehkäistä tämäntyyppisiä joukkomurhia, ja se on aseiden hallussapidon huomattava rajoittaminen. Tämä ei tietenkään estä ammattirikollisia tai organisaatioterroristeja saamasta aseita käsiinsä, eikä se ole tarkoituskaan - tarkoitus tässä olisi ehkäistä yhtä erittäin vahvasti ja nähtävästi peräti kansallisesti traumatisoivaa arvaamattoman rikollisuuden muotoa. Olisi suuruudenhullua yrittää ratkaista väkivaltarikollisuus yhdellä konstilla - mutta koska pidämme yhtä sen monista muodoista kollektiivisesti ja henkisesti vakavampana ja pysäyttävämpänä kuin muita, en oikein käsitä, miksi siihen ei voisi miettiä ratkaisua kovinkin ottein. Jos on mahdotonta ennalta tietää, koska kenenkin päässä ns. naksahtaa, ei kannata uskoa tuliaseita yksityisten haltuun. Mutta tämä vain näin sivusta, sillä framille pääsee nyt ihan toisenlainen mussutus.)

TS:n yleisönosastosivun kaunistuksena on Lukijan kolumni, jossa joku "lukija" kirjoittaa ikään kuin kolumnistina. Kukaan lukijakolumnien kirjoittajista ei ole varsinaisesti tähtiainesta. Tänään, 1.6.2012, ihastuttavaniminen kirjoittajavieras Suoma Tirkkonen, joka on "säkyläläinen toimittaja", on keksinyt yhdistää tyylikkäästi ajankohtaisen puheenaiheen eli Hyvinkään joukkomurhan parina viime vuotena känisijäkonservatiivien suosikkibullshitjaaritukseen siitä, miten Suvivirsi on peruskoulun oppimäärän tärkein yksittäinen elementti ja kuinka Suomi romahtaa, jos sitä ei ole erikseen pakko laulaa joka kevätjuhlassa ainakin kuusi kertaa kuolleista sotaveteraaneista fantasioiden. Tai jotain sellaista. Tässä siis Lukijan kolumni kuitenkin olisi:
 Suvivirttä ja surua
"Laaja selvitystyö osoitti, että nuoret (15-29-vuotiaat) syrjäytyvät eri puolilla maatamme. Alueelliset erot eivät noudattele selkeää kaavaa, ja niitä on vaikea selittää. Pohjanmaan maakunnissa syrjäytyminen on kuitenkin muuta maata vähäisempää.
Pohjanmaan maakuntien muuta maata parempi tilanne herättää ison kysymyksen: miksi? Sitä kysellään suomalaiskodeissa juuri nyt, käsittämättömän väkivallan aikana.
Ja vastaillaan. Olisikohan yksi asia se, että Pohjanmaan maakunnissa lapsia ja nuoria on kasvatettu ja kasvatetaan yhä kristillisten arvojen pohjalta."
Ja kirjoittaja ei muuten tarkoita, että tämä olisi "yksi asia", vaan suurin piirtein ainoa asia. Se käy selvästi ilmi. Sosiologi, sosiaalipolitiikan tutkija ja tilastotieteilijä saattaisivat keksiä muitakin syitä, vaikkapa sen, että Pohjanmaalla yhteisöt ovat pienempiä kuin esim. eteläisessä Suomessa, että siellä on yleisempää "periä" ammatti kuin muualla, ja että seudulta myös muuttaa väkeä muualle. Ei sillä, etteivätkö esim. jotkut näistä tekijöistä voisi suosia tietyntyyppistä vanhakantaista maailmankatsomusta. 
Toinen ongelma on implisiittinen väite siitä, että muussa Suomessa lapsia ei ole kasvatettu eikä kasvateta kristillisten arvojen pohjalta. Jos kristilliset arvot tarkoittavat sitä, että ei saa olla homo, niin väite kristillisten arvojen tiuksemmasta otteesta Pohjanmaalla saattaa pitää paikkansa. Jos se sen sijaan tarkoittaa sitä, mitä mm. kansankirkkomme näyttää useimmiten kristillisillä arvoilla tarkoittavan, ei implisiittiselle väitteelle löydy juuri todellisuuspohjaa. Kristilliset arvot on näet jo pitkään kansankirkon diskurssissa samastettu valtakunnassamme hyvin yleisiin ja läpitunkeviin humanistisiin arvoihin: anteeksianto, kantilainen toisen ihmisen pitäminen yksilönä ja päämääränä sinänsä, vastuu muiden ja ympäristön hyvinvoinnista, ihmisarvo, yksilönvapaus, sosiaalinen oikeudenmukaisuus, huolenpito jne. Nämä ovat niitä ajatuksia, joilla maamme suurin ja valtiollisin kristillinen kirkkokunta yleensä tulee julkisuuteen halutessaan avata arvomaailmaansa. Kovin harva taho Suomessa jotain Wahlroosia lukuun ottamatta asettuu minkäänlaiseen vastarintaan kristillis-humanistisen arvopohjan kanssa, enkä koulumaailmaa kuitenkin jossain määrin seuraten ole havainnut minkäänlaista erkaantumista tästä eetoksesta: pikemminkin peruskouluopetuksessa nähdäkseni on pyritty vahvistamaan vuorovaikutustaitojen ja inhimillisyyden merkitystä.
Ja pohjalaisesta kristillisyydestä käynee esimerkiksi vanhoillislestadiolainen liike, joka on historiansa pahimmassa moraalisessa kriisissä. Siinä liikkeessä kun perinteisiin kristillisiin arvoihin on luettu oikeus raiskata lapsia, kunhan muistaa vaatia uhrilta anteeksiantoa.
"Kansakuntamme perustuksen arvot on haluttu ja halutaan yhä sysätä syrjään, kristityssä maassa."
Äffön äffön ögö ögö ögsön söö, ällän lällän läffyn läffyn öpsön pöpsön pöö. Oliko Teillä jotain asiaakin, vai ajattelitteko jatkaa ulkoa opeteltua retorista manierismia sössötyksen edistämiseen?
"On keskusteltu jopa siitä, saako koulun kevätjuhlassa laulaa Suvivirttä."
Niin, on, erittäin äänekkäästi ja hermoraunioisesti, lähinnä tällaisten vauhkoilijoiden toimesta, he kun ovat kekanneet tällaisen kulttuurisodan kallonsa sisuksissa.
"Tällaiset asiat ovat sysänneet sivuun keskustelut ongelmista, jotka vahingoittavat lapsia ja nuoria." 
Olen samaa mieltä. Ehkä siis nyt konservatiivigramofonit vaihtavat levyä ja alkavat oikeasti keskustella jostain oikeista asioista?
"Täysin sydämin lauletusta Suvivirrestä on ihania muistoja."
No eipä tietenkään. Sen sijaan jotain nostalgisia kökkömuisteloja. Itse en ole koskaan laulanut Suvivirttä täysin sydämin, eikä minulla ole asiasta juuri intohimoja, mutta kun känisevät konservatiivikäntyt ovat tehneet asiasta symbolisen cause célèbren, alan olla tätä tylsää veisua vastaan. Ja miksipä ei? Onhan lukijakolumnisti tässä heittänyt jo aiemmin vihjaisemansa argumentaation yli laidan ja antautunut hekumoimaan pehmoisessa ja subjektiivisessa siirapissa. Kenellä tarkalleen ottaen on ihania muistoja täysin sydämin esitetystä Suvivirrestä? Ilmeisesti kirjoittajalla itsellään. En toki kiistä, etteikö keskinkertainenkin kappale voisi saada jotain ansaitsematonta ehdollistunutta loistoa ja riemua siitä, että se yhdistetään vuosi toisensa jälkeen lukuvuoden päättymiseen ja lomien alkuun. Suvivirren ihanat muistotko sitten ehkäisevät joukkomurhia? 
"Kukaan ei ole sanonut ainakaan minulle, että sen laulaminen on vahingoittanut häntä."
Aika samalla tavalla kuin ei ketään varsinaisesti voi vahingoittaa islamin uskontunnustuksen lausuminen koulun kaikille pakollisessa aamunavauksessa. Kokeillaanko vaikka, vahingoittaako moniakaan Suvivirren laulamattomuus? Mikä hiton Suvivirsi-löysäily tästä kirjoituksesta ylipäänsä tuli? Eikö alussa pitänyt puhua syrjäytymisestä? Jos se yksi laulu on niin perkeleen tärkeä, niin eikö sitä voi kokoontua laulamaan vaikka erikseen? Antakaa normaalien ihmisten olla rauhassa, friikit!
"Olen keskustellut ihmisten kanssa paljon pitkän toimittajanurani aikana."
Olette siis melkoinen asiantuntija, toimittaja hyvä. Erityisen koherentisti ette tosin ole pitkän uranne aikana oppinut kirjoittamaan.

"Ihania muistoja on myös yhteisestä ruokarukouksesta ja aamuhartauksista, jotka eivät olleet vain päivänavauksia."
Ja mitä sitten? Ketä kiinnostaa? Ihanilla pörröisillä muistoillako syrjäytyminen estetään? Itsekin muistan, miten inhosin koulun typeriä ajanhukkaruokarukouksia, joka latistettiin banaalilla ällöloruilulla. Siunaa Zeus ruokamme, ole aina luonamme. Amen. Väkevää lyriikkaa ja ah, niin tarpeellista, jotta saa kostean kalapuikonrääpäleen alas. On hyvin naiivia kutsua kouluruokailumuistoja "ihaniksi", anteeksi nyt vain.
Aamunavaukset olivat vielä paljon sietämättömämpää ajanhukkaa, koska ne olivat pidempiä. Niitä inhosin koulussa kaikkein eniten. Naurettavia, harhailevia yleishyväpuheita vailla päätä ja häntää. Mutta annan niillekin nyt jonkinmoisen arvon: ne opettivat minut halveksimaan syvästi kaikenlaista tyhjänpäiväistä lässytystä.
"Käskyt osattiin ulkoa."
Mitkä käskyt?
"Yksi on "Älä tapa".
Ai kymmenen käskyä. No toki. Kuuluvat muuten yhä edelleen opetukseen ja yleissivistykseen. Olisi helpompaa seurata teksiä, jos kirjoittaisit vaikkapa kymmenen käskyä kovin yleisluontoisten käskyjen asemesta. Pitäisin muuten kovin erikoisena, jos aivan jokainen viime vuosien suomalaisista joukkomurhaajista ei olisi tiennyt, että yksi kymmenestä käskystä kuuluu Älä tapa. Mutta kannattaa toki muistaa kymmenen käskyä ulkoa, ettei unohtaessaan tule vahingossa tappaneeksi jotakuta! Kirjoitus on siis vajoamassa typeryyden pohjattomaan orhapuuroon.
"Koulussa luettiin Raamattua ja puhuttiin Jeesuksesta."
Ja? Mitä sitten? Niin muuten tehdään ihan nykyäänkin asianmukaisilla tunneilla. En sitten tiedä, pitäisikö koulussa joka tunnilla rupatella Jeesuksesta ja mitä se auttaisi. Ei oppimistuloksissa ainakaan, arvaan ma.
"Nykyisin valtakirkkomme johtavat kirkonmiehet ja kirkonnaiset välttelevät saarnoissaan ja puheissaan Jeesus-sanaa."
Mitä? Nyt on paksua tekstiä. Väitän valheeksi. Papit ja piispat juurikin Jeesusta viljelevät tässä yhteiskunnassa. Nyt on todellisuudentaju kajahtanut tällä pitkän uran tehneellä säkyläläisellä Pulitzer-toimittajalla. Aina, kun olen sattunut kuulemaan saarnaa, on aina mainittu Jeesus. En sitten tiedä, pitäisikö kirjoittajan mielestä n. joka neljännen sanan puheessa olla Jeesus. Jos on päässyt Jeesus-vaje yllättämään, niin tästä toki täydennystä, olkaahan hyvä:
Jeesus Jeesus Jeesus Jeesus Jeesus Jeesus Jeesus Jeesus Jeesus Jeesus Jeesus Jeesus Jeesus Jeesus Jeesus Jeesus Jeesus Jeesus Jeesus Jeesus Jeesus Jeesus Jeesus Jeesus.

"Yleensä ihmiset sanovat "uskon johonkin Korkeampaan", jotkut rohkenevat sanoa "uskon Jumalaan", mutta harvat toteavat uskovansa Jeesukseen Kristukseen. Miksi luterilaisuudessamme kartetaan Jeesus-nimeä, johon uskomme perustuu?" 
Öh, nyt menee taas oudoksi ja tyhmäksi tämä teksti. Ehkä ihmiset kysyttäessä vastaavat totuudenmukaisesti? Ehkä he eivät ole varmoja jumaluudesta tai sen identiteetistä ja vastaavat sen mukaan? Ehkä kannattaisi olla väheksymättä ihmisten uskomuksia, jos koettaa esiintyä uskonnon puolestapuhujana, vaan ottaa ne todesta - siten, että ehkä johonkin korkeampaan uskova ihminen puhuu totta uskomuksestaan, eikä vain pelkää jotain yhtä Jeesus-sanaa? Ehkä ihmiset ovatkin tässä rehellisiä? Toisin kuin esim. sellaiset epärehelliset ketkut, jotka olettavat, että kaikki "oikeasti" uskovat Jeesukseen, vaikka mitä sanoisivat?
"Maatamme puolustamaan lähteneiden miesten vaimot ja jo varttuneet lapset ovat kertoneet minulle, kuinka myös rautatieasemilla oli joukkorukouksia ennen miesten siirtymistä junaan. Olisikohan nyt joukkorukousten aika nuortemme puolesta? Maassamme riehuu nyt toisenlainen paha."
Joo, en olettanut, että 20-luvulla syntyneiden lapset olisivat enää ihan sylivauvoja, mutta kiitos tarkennuksesta.
Maassamme riehuu asenne, joka ei pidä Suvivirttä tärkeimpänä asiana ikinä! Mutta koetetaan nyt kuitenkin pohjamateriaalista huolimatta olla asiallisia. Siis: lievästi ylidramaattinen vertailukohta. Henkistä terveyttä ja asiallista, paineetonta keskustelua varmasti edistää kovasti se, että nuorten miesten pahoinvointi ja syrjäytyminen yhdistetään heti toiseen maailmansotaan. On tosi terve asenne kokeneella toimittajalla tässä. Yhtään ei tarpeettomasti pitkitä painostavan mieskuvan ja väkivallan ja yksilöllisyyden tukahduttamisen traditiota. Psykologi varmasti suosittelisi just tätä lähestymistapaa asiaan. Ei voi kuin ihmetellä tällaista vastuutonta lärväilyä vakavista asioista. Häpeäisi, mokoma.
"Nuorten tekemiä väkivaltarikoksia yritetään jatkuvasti selitellä samoin sanankääntein. Jopa johtava kirkonmies lähti TV-haastattelussa etsimään syytä mm. avuttomuudesta. Avuttomuutta toki on, mutta nyt tulisi tarttua todellisten syiden etsimiseen."
Ai niin, Teillähän oli nämä todelliset syyt hallussa. Suvivirren puute, kymmenen käskyn täysin kuviteltu ulkoaosaamattomuus jne. Väkevää analyysiä kyllä. Mutta epäilemättä saamme vielä lisää viiltävää ja oivaltavaa konkretiaa.
"Pitäisi myös kirkkomme heittäytyä lasten, nuorten ja nuorten aikuisten elämän keskelle."
Meinaatteko vaikka siten, että kirkonmiehet väittelisivät julkisesti siitä, onko esim. minun, nuoren aikuisen, syvä rakkaus toista miestä kohtaan synti ja sairaus, joka pitäisi "korjata" ja jota ei tulisi kirkossa hyväksyä? Se on kyllä ihan tuntuvaa heittäytymistä minun elämääni, ja täysin pyytämättä tapahtuvaa. Tosin ennemmin soisin tällaisen heittäytyvän jykänteeltä rotkoon kuin minun päälleni.
"Lapset ja nuoret saavat nykyisin oppia rellestämiseen musiikissa, käyttäytymisessä, puheessa ja kielen käytössä."
Eli siis ainakin n. 5000 vuotta vanha nuorison turmeluksen traditio siis jatkuu. Hohhoijaa. Melkein kaikki avuttoman änkyrämäisen sosiaalipornotätioksennuksen avuttomat retoriset kliseet on käytetty. Vieläkö on jotain jäljellä? Ai niin, eräs esimerkki rellestämisestä kielenkäytössä (huomaattehan tässä käyttämäni oikean kirjoitusasun, jonka osaan, vaikka takanani ei olekaan pitkää toimittajan, ts. ammattimaisen kielenkäyttäjän, uraa) on yhdyssanojen kirjoittaminen päin honkia. Voisitteko siis lopettaa nuorisomme houkuttelun kielelliseen rellestämiseen, hyvä säkyläläistoimittaja?
"Tyylikäs TV-esiintyjä on hyvää katseltavaa, mutta TV-ohjelmat "kukkivat" korkokenkiä ja sen sellaista, pahimmissa tapauksissa ohjelmissa lähes näkyy pylly lyhyiden ja läpikuultavien hameiden alta. Olisiko mietittävä, kuka saa toimia TV-juotajana ja -toimittajana?
 Mitä? Nyt tuli ihan puun takaa tämä. Tyylikäs TV-esiintyjä, miten tämä nyt liittyy yhtään mihinkään? Onko kirjoittajalla joku keskittymishäiriö? Mutta nyt kirjoittaja sentään paljasti, miksi Suomessa tapahtuu joukkomurhia. Syy on siinä, että televisiossa näkyy korkokenkiä ja sen sellaista. Korkokenkiä! Korkokenkiä! Eikö Suoma Tirkkosta yhtään hävetä tämä? Olisiko mietittävä, kuka saa toimia toimittajana ja ylipäänsä kirjoittaa mitään julkisuuteen? Vastaan itse: olisi mietittävä, ja vakavasti. Varsinkin yhden säkyläläistoimittajan tykönään. Tämä on niin tyhmää tekstiä, että sen lukeminen tekee kipeää.
"Kaikilla on vastuu nuorista lähimmäisistämme. Lapsemme kasvavat tahtomattaan rumaan, jopa väkivaltaiseen käyttäytymiseen ja turtuvat siihen."
Sanonpa, mikä on minusta rumaa ja moraalisesti alhaista. Retorinen löysäily, joka esitetään arvokkaana ajatteluna. Asenteellisuus, joka naamioituu kyseleväksi ajatteluksi. Nuorien ihmisten henkiä vaativien murhenäytelmien kampeaminen omien häiriintyneiden, korkokenkien TV-kieltoa vaativien talibaaniasenteidensa tueksi. Tällaista harjoittavat ihmiset ovat halveksittavia. Tällaista törkeää käytöstä ei tule esittää haluttavana eikä arvostettavana eikä hyvänä, vaan aivan päinvastaisena.
"Eikö media tajua sitä?"
Öh, Te, hyvä kirjoittaja, olette toimittajana osa sitä mediaa, ettekä Te tunnu tajuavan oikein mitään.
"Emmekä me aikuiset, lasten ja nuorten vanhemmat, mummit ja ukit sekä muut kasvattaja tajua, että se tuhoaa ihmisen jo varhain."
Onneksi Te tunnutte tajuavan, että korkokengät tuhoavat ihmisen jo varhain. Onko naurettavampaa ja töhnäisempää, siirapin rämettämämpää järjenjuoksua nähty?
"Nuorten, jopa lasten, juopottelu, on ongelma, mutta eivät varttuneetkaan lasiin sylkäise eivätkä häpeile kulkiessaan kaljapullo kädessä yleisillä paikoilla."
Onneksi olkoon, olette löytänyt muutoin arvottomaan kirjoitukseenne jopa oikean pointin. Nyt niitä on siis yhteensä... yksi. No, TS:n yleisönosasolla se on jo kelpo saavutus. On aivan totta, että häiritsevä alkoholinkäyttö julkisilla paikoilla on ongelma, ja että osalla nuorisosta on pulmia alkoholinkäytön kanssa, ja että tässä asiassa varmastikin esimerkillä on merkitystä. Mutta korkokenkäjuttua en edelleenkään ymmärrä.
  "Itkettää lasten ja nuorten puolesta."
Itke vaan, jos helpottaa,
arvostusta et sä saa,
lähden pois mä lukemaan
jotain parempaa.
Itke vaan, jos tunnet niin,
syöksy vaikka sementtiin,
mutta enää älä vaan
koeta kirjoittaa.

Pitäkää nyt itsenne koossa, hyvä ihminen! Voisi auttaa järjellisen kirjoituksen tuottamisessa, jos ei olisi ihanien pörrömuistojen ja itkunpuuskien vietävissä. 
"Mitä moisella rumalla käytöksellä saadaan aikaan?"
Mitä tällaisella rumalla ajattelun irvikuvalla saadaan aikaan?
"Uskomattomalta kuulosti radiouutinen vapun jälkeen löytyneiden tyhjien kuohuviinipullojen määristä. Rahaa siis viinin ja viinan ostoon on. Johtaako paksu lompakko ajan myötä syrjäytymiseen?" 
Kuohuviini = viina. Kiitti tästä, mahtavan epärehellistä ja alhaista vempulointia. Sinänsä tässä olisi taas oikea asia, mutta se kierretään huolellisesti kaukaa. Nimittäin vapunviettäjien tulisi tietysti korjata omat roskansa pois ympäristöstä. Jos tilastoja tutkii, niin paksu lompakko ei tunnu johtavan syrjäytymiseen, mutta saahan tästäkin sitten iskettyä tikusta paradoksia, joten mikä ettei. 

Ja siinä oli tämä tyhjänpäiväinen ja moraalisesti vastenmielinen kirjoitus, joka on taas kiskonut Turun Sanomain tasoa hieman alaspäin. Tajuan, että olen ehkä ollut muutamassa kohdassa hieman ilkeä suomiessani tätä kolumnin irvikuvaa, mutta se on minusta lähtökohdiltaan niin epärehellinen ja laiska, että on ansainnut kaikki sille osoittamani haukut. Ja naiset (ja miksei miehetkin), muistakaa: jos käytätte korkokenkiä, terroristit voittavat!