keskiviikko 29. elokuuta 2012

Ne tavanomaiset törttöilyt

Taas on vettä virrannut typeryyden koskessa. Tulvahuipuiltakaan ei ole aivan vältytty. Lyhyt katsaus muutamiin mainitsemisen arvoisiin urpoihin:

Julian Assange, australialainen naisten (mahd. väkisin) kaataja, vuotojournalisti ja ammattimainen egouhriutuja, oleskelee Ecuadorin Lontoon-suurlähetystössä paetakseen Ruotsin puolueellisuudestaan tunnettua oikeusjärjestelmää. Perustelut eivät ole veden- tai pierukaasunpitävät: Assange ja hänen puolijauhoiset puolestapuhujansa väittävät, että koko juttu on pelkkä juoni, jonka nojalla Ruotsi luovuttaa Assangen Yhdysvaltoihin, missä tätä tietysti heti koneesta nostettaessa mosautetaan myrkkypiikillä hauikseen. Tällainen satuilu kertoo lähinnä siitä fantastisesta rinnakkaistodellisuudesta, jossa Assangen kiihkeimmät kannattajat - ne, jotka eivät usko mitään, mitä yhdenkään länsimaan hallitus sanoo, mutta kaiken, minkä Assange keksii ilmoille pulauttaa - elävät. 

Hassunhauskaksi tilanteen tekee monta asiaa. Ensinnäkin Assange oli ennen lähetystöön luikkimistaan elellyt siinä osassa Lontoota, joka ei ole kv. lain nojalla vieraan valtion aluetta. Ruotsiin lähteminen olisi valtava USA-luovutusriski, vaikka juuri Britannia Yhdysvaltojen lähimpänä eurooppalaisena liittolaismaana on kunnostautunut luovutuksissa Yhdysvaltoihin - Britannia on tunnetusti passittanut Yhdysvaltoihin myös omia kansalaisiaan sellaisista teoista, jotka eivät Britanniassa edes ole lainvastaisia. Ruotsi sen sijaan ei pidä tapanaan luovuttaa ketään minnekään, missä näitä voisi uhata kuolemantuomio. Jostain syystä Assange kuitenkin katsoi olevansa paremmassa turvassa Britanniassa kuin Ruotsissa. Ehkä siksi, että häntä ei epäillä seksuaalirikoksista Britanniassa.

Toinen hupaisa seikka on se, että Assange, joka on vuototoimillaan ja puheillaan kritisoinut voimakkaasti juurikin diplomatian maailman salailua, avoimuuden puutetta ja epädemokraattisuutta, on päättänyt turvautua diplomaattisiin erivapauksiin, jotta oikeusvaltio ei kykenisi toimimaan. Suurlähetystöt nauttivat diplomaattista koskemattomuutta (joka tosin on tietyin edellytyksin purettavissa isäntämaan lainsäädännöstä riippuen), eikä diplomaattisen koskemattomuuden nojalla voida suoraan puuttua edes rikolliseen toimintaan, jos se tapahtuu diplomaattien suojeluksessa. Ei ole salaisuus, että esim. Pohjois-Korean lähetystöt ovat olleet vuosien varrella osallisina monenlaisiin viinanmyyntihankkeisiin. Ilmeisesti kuitenkin Assange ei enää olekaan sitä mieltä, että diplomatiasta kuuluisi karsia kepulikonstit suuremman läpinäkyvyyden saavuttamiseksi. Mikäs siinä, saahan sitä toki mies mieltään muuttaa, varsinkin, kun oma nauta on ojassa.

Kolmanneksi on hilpeätä, että Assange on saanut juuri Ecuadorin presidentin Rafael Correan suojeluksen. Omassa maassaan Correa, joka on paatoksella puhunut Assangen merkityksestä, ei juuri suosi vapaata tiedonvälitystä. Correan hyviä kavereita ovat mm. sellaiset informaationvapauden airuet kuin Hugo Chávez ja Mahmud Ahmadinejad. No, kunhan vain oikeus (so. jokin muu kuin pohjoismainen oikeusvaltio) toteutuu. On tässä täsmennettävä, että Assange ei suinkaan ole idiootti. Hän on vain egoisti, jonka mielestä normaalit lait eivät hänen kaltaisiaan ylhäisyyksiä koske. Hänen intomielisimmät kannattajansa sen sijaan ovat idiootteja. Jostain syystä henkilö ei vain mitenkään, millään järjellä, voi olla tärkeä ja sitten toisaalla syyllistyä mahd. rikokseen samanaikaisesti. Ilman että näillä olisi välttämättä mitään yhteyttä toisiinsa. Aika saatanan heikkoa.

            *****
Suuren itäisen naapurimme Venäjän autorisaatio etenee hyvää vauhtia. Tällä kertaa kyse on ilmeisesti vain Putinin ja hänen kaveriensa etujen turvaamisesta mahdollisimman pitkälle tulevaisuuteen - muuten näet voisi kuvitella, että tällainen jo ennestään kastroidun opposition lisäkuritus enteilisi jotain ekspansiivista manööveriä. Osana klassista fasismitouhua (totta, Venäjän ulkopuolisessa maailmassa fasismin käsite on yleensä tarkoittanut jotain muuta kuin pelkkää ulkomaalaista) viholliskuvaan istutetaan myös homoseksuaalit, ainakin ne, jotka eivät älyä pitää homoturpaansa ummessa. Pietarissa on tunnetusti säädetty Venäjän federaation perustuslain vastainen homokieltolaki, ja sen laajentamista muualle suunnitellaan. Lain tukena ovat kaikki tavanomaiset tukahduttajat alkaen Venäjän ortodoksisesta kirkosta, tuosta hallinnon uskollisesta propagandarukkasesta. Muistutuksena siitä, miten älyllisesti kyvytöntä kuonaa Venäjän homovihaajat ovat, toimikoon tämä hieno pikku uutispala kulahtaeen amerikkalaisen poptähden vierailusta Pyhällä Venäjänmaalla. Uutisessa siteerattu urpoileva aktivisti Aleksei (osaamme translitteroinnin, YLE!) Kolotkov tulee kätevästi paljastaneeksi, millaiseen läpeensä fasistiseen ihmiskuvaan homoviha Venäjällä perustuu. Hän tulee myös paljastaneeksi sen täydellisen tietämättömyyden tai huikaisevan tyhmänteeskentelyn, jota moisen ylläpitäminen vaatii:
"Ehkä kaikki eivät näe yhteyttä, mutta kenties Madonnan konsertin jälkeen joku poika voi tulla homoksi ja joku tyttö lesboksi. Sen seurauksena syntyy vähemmän lapsia ja tämä iso maa ei enää pysty puolustamaan rajojaan"
Tämä tuli selväksi. Ensinnäkin kaiken tutkimuksen voi heittää yli laidan. Ja valtio omistaa lähtökohtaisesti ihmiset jo futuuripuolellakin, ja valtion perimmäisenä tarkoituksena on mobilisaatio sotaa varten, koska kaikki verenhimoiset ulkomaiset juonittelijat suunnittelevat jatkuvasti hyökkäävänsä Venäjälle (se on näet aina osoittautunut nokkelaksi tempuksi). Näin siis Aleksei Kolotkov, tyylipuhdas venäläinen fasisti ja mahdollisesti kaupan päälle kaappihomo (ei voi todistaa, etteikö olisi, ja jos rupsahtaneen popparin näkeminen oikeasti on Kolotkovin mielestä seksuaalisuutta muuttava tapaus, niin sangen heppoinen on hänen suuntautumisensa joka tapauksessa).

   ***** 
Loppukesän kirjallisuuskeskustelu on ollut - yllätys, yllätys - järkyttävän tyhmää. Ei kai se muuten tähän olisi päässytkään. Kyse on tietysti Riikka Ala-Harjan romaanista Maihinnousu, joka on kirjailijan sisaren mielestä törkeästi varastettu, koska siinä lapsi sairastuu - ihan kuin tosielämässäkin! Jukran pujut, ei käy laatuun, että kirjailija käyttää leukamialasta, kun siihen on muilla copyrightit! Tuskin on koskaan yksikään toinen lapsi leukemiaan sairastunut. Näin tyhmästä ja turhanaikaisesta jähnäämisestä ei olisi alun pitäenkään kuulunut edes raportoida, mutta kun jo aiemmin on oman lapsen leukemia pakottanut valtakunnallista TV:tä myöten avautumaan, niin miksipä ei sitten kokeilisi ihan perusteetontakin tunnepornoa? Eli siis puoliomakohtaisesta, mutta ei mitenkään erityisen harvinaisesta tai ainutlaatuisesta asiasta kirjoittaminen on sama kuin raiskaus. Ei tiedä, mitä tällaiseen idioottimaiseen seksuaalirikollisuuden trivialisointiin pitäisi enää sanoa.

Helsingin Sanomain kulttuuritoimituksen esimies Jarkko Lyytinen veti asiassa tietysti välilliset persu-räsäset: tälläisen pösilöyden kritisointi on sananvapauden rajoittamista. Kulttuuritoimituksen taso ei päätä huimaa tällaisten munattomien persudiskurssiavautumisten perusteella. Hälyttävää on, että kulttuuritoimituksen esimies ei ymmärrä, mitä sananvapaus edes tarkoittaa.
Random-Räsänen: Miksi kiistätte sananvapauteni pitämällä julkisesti näkemyksiäni hölmöinä?
*****
Syksyllä koittaa kunnallisvaalien aika, ja tietystikin kansanedustajiksi valitut ovat sankoin joukoin asettumassa ehdoille kotipitäjissään. Joku roti tähänkin hommaan: kansanedustajien ei missään nimessä pitäisi tunkea poissaolijoiksi kotikuntiensa valtuustoihin. Heille on annettu isompi ja tärkeämpi valtakunnallinen valtakirja, ja sen täyttämiseen heidän tulisi keskittyä. Vielä urpompaa on ministerien asettuminen ehdokkaiksi kunnallisvaaleissa. Jos voitaisiin sopia, että edes valtioneuvoston jäsen keskittyisi siihen omaan salkkuunsa ilman, että joutuu selittelemään poissaolojaan Korpikunnaan kunnanvaltuuston kokouksista? Europarlamentaarikkojen, kansanedustajien ja vieläpä ministerien vyöry kuntaehdokkaiksi kielii toki hyvin läpinäkyvästi äänestäjien aliarvioinnista, jos sellainen ylipäänsä on tässä maassa mahdollista. Nämä tyrkyt ovat ehdolla vain ja ainoastaan puolueelle ääniä keräämässä.

Perussuomalaiset odottaa kuntavaaleista toista jytkyä. Sellainen saattaa hyvinkin tulla, ainakin suhteessa edellisiin kunnallisvaaleihin. Ihan persujen itsensä puolesta tosin huolestuttaa se, että näköjään kaikki kelpaavat mukaan. Puolueen kansanedustaja Mika Niikko sanoi, että ehdokkaita tulvii "ovista ja ikkunoista". (Onko mikään salaisuus, etteivät maailmasta opportunistit lopu?) Puheenjohtaja Timo Soini värväsi ehdolle itseään kuljettamaan sattuneen taksikuskin. Tämä vaikuttaa hieman arveluttavalta sikäli, että persut saavat ehkä kunnallisvaaleista kaksiteräisen miekan. Jos siivilöinti on näin olematonta, ei kannata ihmetellä, jos jossain vaiheessa huomaa joutuvansa selittelemään kaiken maailman kunnanvaltuutettujen levottomia lausuntoja. Niitä kun on jo tähän mennessä puolueen kuntatasolla riittänyt kaikenlaisia ravintolamurhaajien ylistäjiä myöten.

         *****
Marokon valtio voi määrätä kansalaiset paastoamaan. Oikeasti. Nuori mies sai kolme kuukautta vankeutta ja sakot siitä, että hän söi julkisesti. Lisäksi tuomio on lievä, sillä kuningaskunnan lait mahdollistavat perusteettomasta ramadan-paaston rikkomisesta enimmillään puolen vuoden vankeusrangaistuksen. Jos ei ole pahimman lajin totalitarismia määrätä ihmisiä vankilan uhalla paastoamaan, niin enpä tiedä, mikä olisi. Hävetkää, perkeleet. Olisi varsin korkea aika erottaa moskeija ja valtio toisistaan. Oikeastaan kannattaisi laittaa ramadanin ajaksi välipalakoju moskeijan viereen - juuri ja juuri itse tontin ulkopuolelle tietysti.

Kiitos siis kaikille näihin osallistuneille, pitäkää helvetinmoisen typeryyden lippu korkealla!

Edit: Turhaa hellämielisyyttäni vaihdoin aiemman otsikon nykyiseen muotoon tajuttuani, että em. teot ovat poikkeuksetta törttöjä, niitä tekevät ihmiset taas eivät aina. Välttämättä. Todennäköisesti kumminkin, mutta voihan olla, että esim. kassajonossa ovat hyvinkin kohteliaita ja järjellisiä.

maanantai 27. elokuuta 2012

Jumalpuntari: Hittavainen

Elämäntyöni parhaan jumalan löytämiseksi jatkuu. Tähän mennessä olen tarkastellut egyptiläisten, kreikkalaisten, roomalaisten ja mayojen pantheonien tarjoamia vaihtoehtoja. On korkea aika tulla näistä muinaisista korkeakulttuureista hieman maanläheisemmille mannuille. Olihan näet entisaikojen suomalaisillakin kelpo kokoelma jumalia ja muita henkiotuksia, joista sopi kunnioitettavaa valita. On siis suomalaisen jumalan vuoro. Se jumala on Hittavainen.

Karjalaisten parhaiten tuntema Hittavainen saattaa olla hiiden sukua, ja hän ei ehkä ole jumala aivan samalla tavalla kuin vaikka Zeus tai Poseidon. Hittavaisessa on metsänhengen piirteitä, mutta joka tapauksessa hän on ihmistä ylempi, ilmeisen kuolematon henkiolento. Hän asustelee mitä todennäköisimmin metsässä, missä hän hallitsee riistaa - tai tarkemmin sanoen erästä osaa riistasta. Mikael Agricola laati vuonna 1551 (epätäydellisen) suomalaisten ja karjalaisten "epäjumalten" luettelon, jossa kerrotaan, että
 "Hittavanin toi Jenexet Pensast"
Hittavainen rinnastetaan Agricolan tekstissä Nyyrikkiin, joka puolestaan oli jonkinmoinen oravain johtaja. Hittavainen on siis Agricolan (ja muita lähteitä ei hirmuisesti ole) mukaan metsästyshaltia, joka toi hyvää (tai mahdollisesti huonoa) onnea jänisjahdissa. Mitään käsitystä ei ole Hittavaisen ulkomuodosta, mutta minua huvittaa kuvitella hänet jänishahmoiseksi ristiturpien ikuiseksi johtajaksi. 

Varsin selvää on, että Hittavainen ei ole jumalten kärkikastia. Modernissa yhteiskunnassa elävälle ihmiselle jänisjahti on sangen perifeerinen kiinnostuksenkohde, eikä kenenkään henki totisesti ole tämän asian vuoksi alttiina. Pahantahtoiseksi äityessään Hittavainen saattaisi pahimmillaan johtaa alamaisensa puputtamaan vaivalla hoidetut istutukset poskeensa, mutta Caerbannog-luokan terminaattoria ei varmasti ole syytä odottaa. Kaiken kaikkiaan en ole vaikuttunut.

Mahti: ½ (paitsi jos elät yksinomaan jäniksiä metsästämällä, jolloin olet muutenkin sekaisin)
Vaikuttavuus: 1 (luontokappaleiden hallinta on aina vähintään kiva temppu)
Vaarallisuus: 0

Eettisyys ("hyvyys"): Hyvä. Agricolan mukaan Hittavainen "antaa" saaliin. Ja puput on söpöjä.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Kansallissymboliarvostelu: Etelä-Afrikka

Vaihtelevasti antoisa ja epäkiitollinen tehtävä, jonka päämääränä on tuottaa subjektiivinen arvio jokaisen valtion kansallisista symboleista, etenee tällä kertaa Afrikan suurimpaan talouteen ja pinta-alaltaan maailman 25. suurimpaan valtioon. Tarkastamme tänään Etelä-Afrikan tasavallan tarjoomukset.


Tämä alkaa hyvin: Etelä-Afrikan lippu on maailman tyylikkäimpiä ja vaikuttavimpia veksillologisia ilmestyksiä. Vuonna 1994 käyttöön otetusta lipusta kaavailtiin ensin väliaikaista, mutta se on onneksi jäänyt pysyväksi. Suunnittelija, Etelä-Afrikan valtiollinen heraldiikkavastaava Frederick Brownell (virassa 1982-2002) suunnitteli myös Namibian lipun ja useita rykmenttilippuja, mutta tämä on hänen kiistaton mestariteoksensa. Harmoninen ja dynaaminen lippu yhdistää vanhojen siirtmaaisäntien Britannian ja Alankomaiden värit (punainen, valkoinen, sininen) buurien historiallisen Transvaalin tasavallan väreihin (vihreä, punainen, valkoinen, sininen) ja ottaa mukaan vielä Etelä-Afrikan mustia (n. 80 % väestöstä) edustavan Afrikan kansankongressin (ANC) vuoden 1917 tunnusvärit (vihreä, keltainen, musta). Visuaalisesti erittäin tehokas Y-muoto edustaa toivetta siitä, että ihonväristä ja etnisyydestä riippumattomaan demokratiaan 1990-luvulla siirtynyt tasavalta tulisi yhtenäiseksi ja harmoniseksi. Omaperäinen, pysäyttävä, väreissään runsas mutta silti yhtenäinen ja harmoninen, historiaan ankkuroitu - Etelä-Afrikan lippu on planeetan parhaita, kauneimpia ja onnistuneimpia. Arvosana: 10+

Nykyisen lipun hienous korostuu, kun katsoo, millaisen hirvityksen se korvasi pois tankoja rumentamasta:
Vuosina 1928-1994 Etelä-Afrikka liputti tällä järkyttävällä katastrofilla, joka pohjautuu afrkaanerien toiveiden mukaisesti vanhaan ja alkuperäiseen Alankomaiden lippuun, jossa ylinnä oli myöhemmän punaisen asemesta Oranian tunnusväri. Jonkinlaisena epäonnistuneena kompromissina keskelle on tungettu sikinsokin kolme muutakin lippua. Eräs merkittävä vinkki: lipun ei pidä sisältää suoraan muita olemassaolevia lippuja. Jos näin on, yritelmä on syytä hylätä. Pätee aina. Keskellä möllöttävät Britannian ja Transvaalin liput horisontaalisesti. Niiden väliin on täysin käsittämättömästi työnnetty Oranjen vapaavaltion (1854-1902) roikkumaan vertikaalisesti alaspäin siten, että tangonnuppi on vasemmalla. Täysin epäonnistunut ja ruma sekasotku. Vielä lyhyet vilkaisut niihiin kahteen vähemmän tunnettuun lippuun, jotka tähän katastrofiin piti tunkea:


Oranjen vapaavaltio oli buurien Oranjejoelle 1854 perustama itsenäinen tasavalta, jonka pääkaupunki oli Bloemfontein ja virallinen kieli hollanti (ei siis afrikaans). Itsenäisyys näyttäytyy hieman oudossa valossa sikäli, että tunnukseen sisältyy alankomaiden lippu ja että koko roskan suunnitteli henkilökohtaisesti Vilhelm III (1817-1890), joka sattui olemaan Alankomaiden kuningas ja Luxemburgin suurherttua. Yhdysvaltojen lipun sommittelun inspiroima tökerö viritys ei suostunut ihan heti painumaan historian roskakoriin, vaan jäi vielä kummittelemaan rumentavana lisäelementtinä tuohon äsken jo käsiteltyyn lippuun, tyystin ilman visuaalisia ansioita tai syitä. Paras, mitä tästä voi sanoa, on että se ei yksin ole ihan yhtä ruma kuin se lippu, jonka keskelle se myöhemmin päätyi.


Etelä-Afrikan buuritasavalta (Zuid-Afrikaansche Republiek), joka tunnetaan sekaannusten välttämiseksi Transvaalin tasavaltana, kamppaili koko itsenäisyytensä 1856-1877 brittien kolonisaatiota vastaan. Ensimmäisen buurisodan jälkeen valtio sai itsenäisyytensä takaisin vuosiksi 1881-1902 menettääkseen sen uudelleen toisessa buurisodassa. Tämän valtion pääkaupunki oli Pretoria, ja sen lippu on parempi kuin kaksi viimeksi nähtyä. Pohjana on alankomaiden lippu, johon on tangon puolelle sijoitettu vihreä pystyhirsi.

Kun britit vuonna 1902 lopulta olivat saaneet koko Etelä-Afrikan valtaansa, perustettiin 1910 Etelä-Afrikan unioni, joka oli asemaltaan Brittiläisen imperiumin dominio. Se käytti mielikuvituksetonta brittiläistä laivastolippupohjaa, johon vain on lätkäisty paikallisväriä edustava vaakuna.
Ihan sama, ketä kiinnostaa?
Vuonna 1961 Etelä-Afrikasta tuli uuden perustuslain myötä täysin itsenäinen tasavalta - ja vuonna 1948 afrikaaneripuolueiden aloittamaa virallista apartheid-politiikkaa päästiin kätevästi jatkamaan, kun samalla jätettiin myös Brittiläinen kansainyhteisö.

Eiköhän siinä ollut ihan kylliksi historiaa lipuista. Sitten vaakunaan.

Etelä-Afrikan vaakuna ei tosiaankaan nouse lipun tasolle. Vuonna 2000 käyttöön otettu tunnus sisältää hieman turhan monta elementtiä, ja sen ankea väritys ei paranna asiaa. Tunnuksen perustana on jonkinlainen vihreä puoliovaali, joka jatkuu yhteensä neljäksi elefantin syöksyhampaaksi. Vihreällä pohjalla on motto khoisankielellä, jonka taidetta edustaa myös kilven ihmispari. (Khoisanit lienevät Etelä-Afrikan alkuperäisimmät ihmisasukkaat, jotka olivat siellä ennen bantujen vaellusta alueelle.) Motto tarkoittaa suurin piirtein "Yhdistykää, monenlaiset ihmiset". Viljantähkillä reunustetussa afrikkalaistyyppisessä kilvessä kaksi khoisantaiteen ihmishahmoa tervehtii. Kilven päällä on perinteisiä aseita, ja niiden päällä puolestaan sangen monimutkainen geometrinen kokonaisuus edustaa seudulla tavattavaa proteakukkaa, ja kasvin ja nousevan auringon väliin jää siipensä levittävä sihteerilintu.
Sihteeri (Sagittarius serpentarius) Louis Agassiz Fuertesin maalaamana (1927). Ison kurjen kokoinen pitkäjalkainen petolintu on saanut monilla kielillä suomenkielistä versiota vastaavan nimen, koska jonkun sekopäisen eurooppalaisen mielestä niskatöyhtö näytti korvan taakse asetetulta kynältä. Mitään nyhverömäistä toimistotyön häivettä ei tässä linnussa muutoin ole: se on erikoistunut saalistamaan Afrikan savanneilla ja aavikoilla ravinnokseen käärmeitä, jotka se polkee hengiltä pitkillä ja luisevilla jaloillaan. Esiintyy myös Sudanin kansallistunnuksessa.

 Kaikki tämä visuaalinen aines yhteen paikkaan tungettuna vaikuttaa hiukan turhan täydeltä, ja jotenkin tyylittelykin vielä kirkuu vuosituhannen vaihdetta. Näyttää pikemminkin jonkin hyväntekeväisyysjärjestön kuin varsinaisen valtion tunnukselta. Bonuksena ruma väriskaala. Arvosana: 5


Etelä-Afrikan kansallislaulu onkin erikoinen tapaus. Se vaihtaa sävellajia kesken kaiken ja on kursittu kokoon kahdesta täysin erilaisesta laulusta. Nykyversiossa ensimmäinen, nimeltään Nkosi Sikelel iAfrika eli Jumala Afrikkaa siunatkoon, on varmasti monille tuttu Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjasta  (nro 501), ja sitä käytetään muutaman muunkin afrikkalaisen valtion kansallislauluna. Sen sävelsi vuonna 1897 metodistikoulun opettaja Enoch Sontonga.
Enoch Sontonga (1873-1905)
Laulun jälkimmäinen osa on alkujaan nimeltään Die Stem van Suid-Afrika eli Etelä-Afrikan kutsu. Sen on säveltänyt rovasti Marthinus Lourens de Villiers vuonna 1921, ja se oli yksin Etelä-Afrikan kansallislauluna 1957-1994. Vuodesta 1994 molemmat laulut olivat tasavertaisessa asemassa, ja 1997 virallistettiin nykyinen hybridi. Laulun viralliset sanat ovat säkeistöittäin eri kielillä. Aivan jokaista maan 11 virallisesta kielestä ei ole saatu mukaan, mutta tässä laulettu versio (jossa englanninkielinen käännös mukana kautta linjan). Kielet ovat järjestyksessä xhosa, zulu, sesoto, afrikaans ja englanti.


Ratkaisu on sangen ennakkoluuloton ja omalaatuinen, mutta ei sitä oikein onnistuneeksi voi sanoa. Oma suositukseni olisi ollut valita näistä sävelmistä toinen ja pitäytyä siinä tai sitten säveltää kokonaan uusi. Ongelma on tietysti ollut hyvinkin poliittinen: metodistihymni edusti apartheidin aikana marginalisoidun mustan enemmistön vastarintaa, ja Die Stem taas oli apartheid-hallinnon hymni. Yhdistelmä on täten outo kompromissi ja käytännöllis-musiikillinen ele kansallisen eheytymisen hyväksi. Haluan, että sanomaani ei nyt lueta poliittista merkitystä, kun lausun näkemyksenäni, että musiikillisilta avuiltaan Die Stem on kaksikosta parempi, rauhallinen, arvokas ja juhlallinen. Mitä kansallislaulun alkuosaa tulee, niin en ole koskaan pitänyt tästä hermostuttavasti ja jankkaavasti hakkaavasta, ankeasta ja simplistisestä virrestä, aivan pelkästään esteettisin perustein tarkastellen. Etelä-Afrikan hybridi saa arvosanakseen kuutosen.

Etelä-Afrikan loppuarvosana on täten 7+. Upeimpia lippuja tähän mennessä.

tiistai 14. elokuuta 2012

Kansallissymboliarvostelu: Espanja

Päädymme kansallissymboliarvostelusarjassa jo toista kertaa Pyreneiden niemimaalle. Liki pari vuotta sitten käsittelin Andorran ruhtinaskunnan, ja nyt on vuorossa Espanjan kuningaskunta. Espanjan imperiumi oli aikanaan siihenastisen historian suurin, mutta nykyään Espanjan kuningas hallitsee lähinnä* Iberian niemimaalla Euroopassa, mukaan lukien Baleaarit, Kanariansaaret, Ceuta ja Melilla muutamine saarineen Marokon rannikolla - ja mielipuolinen 13 neliökilometrin laajuinen Llívian enklaavi Etelä-Ranskassa.

*Espanjan kuninkaan virallinen titteli tosin ei tiedosta tosiasioita laisinkaan. Tätä kirjoitettaessa Juan Carlos (Miksei muuten Juhana Kaarle? Kun meinaan on Kaarle XVI Kustaa ja Elisabet II) on virallisesti

Espanjan kuningas, Kastilian, Leónin, Aragonin, Molempain Sisiliain (sis. Sisilia ja Napolin kuningaskunta), Jerusalemin(!), Navarran, Granadan, Toledon, Valencian, Galician, Mallorcan, Sevillan, Sardinian, Córdoban, Korsikan, Murcian, Menorcan, Jaénin, Algericasin, Kanariansaarten, Itä- ja Länsi-Intian sekä Suuren Valtameren saarten ja mantereen kuningas, Itävallan arkkiherttua, Burgundin, Brabantin, Milanon ja Neopatran (ristiretkeläisvaltio Keski-Kreikassa) herttua, Habsburgin, Flanderin, Tirolin, Roussillonin ja Barcelonan kreivi, Biskajan ja Molinan herra.
Espanjan kansalliset symbolit ovat muuttuneet paljon vuosisatojen varrella. Espanjan muodostuminen alkoi toden teolla 1469, kun itäisen Iberian (so. pl. Portugali) voimakkaimmat valtiot Kastilia ja Aragon liittoutuivat kuninkaallisen avioliiton kautta. Kastilian Isabella ja Aragonin Ferdinand viimeistelivät reconquistan valloittamalla islamilaisen Granadan vuonna 1492 - samana vuonna, kun he lähettivät Kolumbuksen valloittamaan Intian. Tarkastelen Espanjan aiempia lippuja hetken kuluttua, mutta ensin katsotaan nykytilannetta.
Espanjan nykyinen lippu, la Rojigualda, on ollut käytössä vasta vuodesta 1981, jolloin Espanja oli lopullisesti siirtymässä demokratiaan Francisco Francon diktatuurin jälkeen. Punainen ja keltainen ovat Espanjan vanhat tunnusvärit, jotka esiintyvät monen aiemman ibeerisen valtakunnan tunnuksissa - mm. Aragon, Kastilia, Katalonia ja Navarra. Tangon puolella on Espanjan vaakuna, jolla on paha tapa varastaa huomio tässä sommitelmassa. 
Väriyhdistelmä on iskevä, mutta silti lämmin. On syytä huomata, että horisontaaliset palkit eivät suinkaan ole yhtä suuria, vaan keltainen on paksumpi kuin punaiset.

Väriyhdistelmä on tehokas, mutta ainakin minun silmiini aina ottavat ikävästi keltaisen ja punaisen rajapinnat tässä lipussa. Tunnistaminen on helppoa, mutta vaakunan tunkeminen hankalaan keltaiseen väriin saa koko värikentän näyttämään hieman likaiselta. Perusteltu ja toimiva, mutta ei omaperäisyydellä tai tyylikkyydellä juhliva ratkaisu.
Arvosana: 6

Sitten hyvin lyhyt katsaus Espanjan aiempiin lippuihin:
Katolisten monarkkien, Ferdinandin ja Isabellan, viiri yhdistää Aragonin (raidat, kotkat) ja Kastilian (linna, leijona) tunnukset varsin ahtaasti ja sekavasti. Sitä paitsi mukana on muutakin: Aragonin osioon on tungettu sille kuulunut Napoli (se kotkaosuus) ja Kastilian linna on saanut seurakseen valtakuntaan liitetyn Leónin purppuraleijonan. Viiri oli käytössä vuodesta 1469 vuoteen 1492, ja todennäköisesti Kolumbus teki valtauksensa sen hulmutessa.
Burgundin risti, Espanjan imperiumin tunnus vuodesta 1506. Tätä ja sen variantteja käytettiin läpi Espanjan siirtomaaimperiumin. Tunnus on nimensä mukaisesti Burgundista Itä-Ranskasta, ja kuten muistatte, Burgundin herttua kuuluu Espanjan monarkin arvonimiin.
Burgundin ristin variantti selvemmin espanjalaisissa väreissä.
Kun Espanjan viimeinen ja lapseton, todennäköisesti kehitysvammainen, Habsburg-kuningas Kaarle II, kuoli 38 vuoden iässä vuonna 1701, kruunu periytyi hänen edesmenneen isänsä Filip IV:n tahdon mukaisesti Ranskan Ludvig XIV:n pojanpojalle. Muut eurooppalaiset suurvallat eivät halunneet katsoa sivusta Pyreneiden luisumista Aurinkokuninkaan komentoon, ja asiasta käytiin 13-vuotinen Espanjan perimyssota, jossa olivat osallisina Espanjan ja Ranskan lisäksi Portugali, Britannia, Baijeri, Savoiji, Itävalta, Preussi ja Alankomaiden tasavalta. Sotaa käytiin Euroopan lisäksi ympäri Pohjois-Amerikkaa ja Antilleja, minkä vuoksi sitä on toisinaan mainittu ensimmäiseksi todelliseksi maailmansodaksi. Lopputulos oli, että Espanja päätyi kuin päätyikin Bourbonien haltuun, mutta menetti samalla ison osan eurooppalaisista alueistaan Pyreneiden ulkopuolella. Bourbonit ottivat käyttöön perinteisen valkean lippunsa, johon yksinkertaisesti sijoitettiin vaakuna Kultaisen taljan ritarikunnan käätyineen.
Vuonna 1785 Kaarle III päätti ottaa käyttöön tämän selvimmän edeltäjän modernille Espanjan lipulle, tosin vain merillä ja rannikkolinnakkeissa. Syyt olivat hyvin käytännölliset: yllättävän monen eurooppalaisen valtion lippu, varsinkin laivastoliput, pohjautuivat valkeaan väriin, ja ne piti erottaa toisistaan monimutkaisten heraldisten yksityiskohtien kautta. Kaarle III helpotti tunnistamista ottamalla käyttöön selvästi erottuvan lipun, jota olisi vaikeata sekoittaa muuhun. Vaakunassakin heraldinen pröystäily on karsittu minimiin, ja ovaaliin on sijoitettu yksinkertaisesti Kastilian vaakuna.
La Tricolor, Espanjan toisen tasavallan (1931-1939) lippu otettiin käyttöön 13 päivää tasavaltalaisten vaalivoiton jälkeen. Kuningas Alfonso XIII pakeni maasta. Espanjan kaksiväristä lippua pidettiin rojalistisena, ja siihen haluttiin Ranskan esimerkin innoittamana lisätä kolmas väri, jotta saataisiin aikaan aidon tasavaltalainen trikolori. Kolmanneksi väriksi valikoitui violetti. Hyvin epätavallinen valinta - en ole kohdannut toista modernia valtiolippua, jossa käytettäisiin purppuraa. Väri on peräisin Leónin vaakunan leijonan turkista. On huomionarvoista, että tässä lipussa kaikki kolme värikenttää ovat yhtä suuret. Keskitetyn vaakunan kuninkaallinen kruunu on korvattu muurikruunulla. Espanjan tasavaltalainen pakolaishallitus käytti tätä tunnusta hävityn sisällissodan jälkeen 1939-1977, ja Espanjan tasavaltalainen liike liehuttaa sitä yhä, usein ilman vaakunaa.
Diktaattori Francisco Francon valtakaudella (1939-1975) ja sen jälkeen aina vuoteen 1981 käytettiin kolmea erilaista varianttia tästä mustan kotkan lipusta. Tämä nimenomainen versio oli käytössä pisimpään, 1945-77. Vaikka Franco olikin meko tavallinen oikeistodiktaattori, jonka ideologia ei ehkä mennyt ihan syvimpään fasismiin, on yksinkertaisesti aika noloa pitää näin fasistista tunnusta valtiolippua rumentamassa. Katolisia arvoja korostanut Franco korvasi vaakunankin uusvanhaksi: hän palasi katolisten monarkkien 1400-lukulaiseen tunnukseen, jossa Navarran kettinkivaakuna korvasi Napolin tunnukset. Diktatuurin tunnusta korostaa standardinomaisen valheellinen kolmiosainen tunnuslause: Una, grande, libre - Yksi (so. yhtenäinen), suuri, vapaa.
  Tämän historiallisen katsauksen jälkeen siirrymme Espanjan vaakunaan.
 Tämä uusvanha vaakuna, joka on otettu käyttöön francolaisen kotkanrumiluksen jälkeen 1981, summaa Espanjan historian 1400-luvulta alkaen heraldisessa mielessä. Kilvessä vasemmalla ylhäällä komeilee Kastilian linna, sen oikealla puolella hyökkää Leónin purppuraleijona. Alhaalla vasemmalla ovat Aragonin raidat, sen oikealla puolella taas Navarran kettingit. Kilven keskellä näemme Ranskan liljat muistutuksena siitä, että nykyinen kuningassuku on Bourbon. Ja hauskasti kaikkien alla ja siten maantieteellisesti kohtalaisen oikeassa paikassa on Granadan granaattiomena. Päällä komeilee Espanjan kruunu, ja kilpeä kannattelee kaksi pilaria. Ne ovat tietysti Herakleen pylväät, ja näin Espanja vihjaa muutamia seikkoja Gibraltarista, joka on osa Britanniaa. nauhassa lukee PLUS ULTRA, mikä tarkoittaa latinaksi suurin piirtein "enemmän ulkopuolella". Tämä Espanjan kansallismotto viittaa siihen, että maa lähti rohkeasti tutkimaan tuntematonta - ja päätyi sitten valloittamaan isoja osia siitä ulkopuolisesta maailmasta kysymättä varsinaisesti lupaa paikallisilta - olivathan nämä ihan ulkopuolisia.

Vaakunaa vaivaa yhdistelmä-ähky, ja vaikka se onkin periaatteessa kohtalaisen näppärä, ei se ole kovin mieleenpainuva. Tuskin kukaan muistaa ensinäkemältä kaikkia vaakunan oleellisia elementtejä. Tunnuksena se siis ei ole paras mahdollinen. Arvosana: 6

Sitten hieman heraldista historiaa. Vain vähän. Ja varoittavana esimerkkinä. Espanjan nykyinen vaakuna käsittää siis kuusi erillistä vaakunaa, mutta asiat voisivat olla paljon huonomminkin. Kas tässä Espanjan heraldinen tunnus Kaarle I:n (tunnetaan Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijana Kaarle V:nä) aikana 1530-1556:
Lähde
Jäljellä on vielä Espanjan kansallislaulu:


Marcha real eli Kuninkaallinen marssi on vailla virallisia sanoja, ja siksi urheilujoukkueet sun muut ovat vaiti sen kaikuessa. Syyt ovat käytännölliset: Espanjassa on viisi virallista kieltä. Sanoituksen puute ei vaikuta arviooni ainakaan heikentävästi: yleensä sanoitus onkin kansallislaulun kököin osa, ja olenkin hyväntahtoisesti pyrkinyt arvostelemaan hymnit melko puhtaasti musiikillisista lähtökohdista, mitä nyt yrittänyt sanoituksissa huomioida ääripäät (ne tuntuvat painottuvan enemmän siihen huonoon kuin hyvään päähän).

Marcha real on hyväntuulinen ja sopivan mahtava marssi kuninkaan talsia. Siinä on selvästi menneen maailman viehätystä. Kappaleen ensiesiintyminen, nimellä Krenatöörien marssi, on vuodelta 1761. Virallisen aseman marssi sai vuonna 1770. Tasavallan aikana kappale tietysti vaihtui - tasavalta kun ei voi olla kovin helpolla kuninkaallinen. Franco palautti kappaleen, mutta koska hänkään ei ollut kuningas, vaan caudillo, nimeksi tuli alkuperäinen Krenatöörimarssi.

Vaikka laulu on itsessään vanha ja anonyymi, on sen tekijänoikeudellinen asema silti epäselvä. Nykyisin käytettävän sovituksen teki Bartolomé Peréz Casas 1900-luvulla, ja tämän sovituksen tekijänoikeudet ovat yhä voimassa. Kruunu osti oikeudet Peréz Casasin perikunnalta vuonna 1997 130 miljoonalla pesetalla, ja nykyisin sovituksen tekijänoikeuksia hallitsee Espanjan kulttuuriministeriö. Kaikki Peréz Casasin sovituksen ei-valtiollisista esityksistä pitäisi siis periaatteessa maksaa, mikä on kansallislaulun kohdalla sangen... röyhkeää. Vaihtoehtoisia sovituksiakin on, ja ylipäänsä tavallisen ihmisen laululahjoilla moisia on vaikea pitävästi edes erottaa. Minä tietysti olen upottanut videolinkkini täysin puhtaassa arvostelumielessä, eli hyvinkin on fair use -puitteissa asiani tulkintani mukaan.

Kaikesta huolimatta Marcha real on mukava ja hieno kappale, viehättävällä tavalla vanhahtava ja silti espanjalaisittain iloluontoinen. Selvästi kuningaskunnan kansallisista symboleista kaikkein onnistunein ja miellyttävin. Arvosana: 8

Espanjan loppuarvosana on 6,7En usko, että kannattaa hyvin vakiintuneita tunnuksia lähteä vaihtamaan - monella vain on paljon tyylikkäämmät, siinä kaikki.

maanantai 13. elokuuta 2012

Suomen ortodoksinen kirkko tiedottaa: rienausopin alkeet

Sanomalehtiä oli päässyt syystä jos toisestakin kasaantumaan elokuun alkupäiviltä. Niitä selaillessani onnistuin paikantamaan todellisen makupalan. Perjantaina 3.8. 2012 Helsingin Sanomain mielipideosiossa julkaistiin seuraava kirjoitus:

Pussy Riot on Suomen Juhannustanssit
"Moskovan pääkatedraalin alttarin edessä, Sergei Rahmaninovin säveltämän keskiaikaisen Ave Maria -rukouksen sävelin esitetty Pussy Riot -ryhmän performanssi osui poliittisiin kipupisteisiin mutta vielä enemmän venäläisten ortodoksien pyhiin arvoihin."
Ensinnäkin Pussy Riot varmaankin olisi Venäjän Juhannustanssit, koska Suomen Juhannustanssit oli... öh, Juhannustanssit? Ja Rahmaninov kuoli vuonna 1943, mikä ei varsinaisesti ole yleisen määrittelyn mukaan enää keskiaikaa, ellei sitten historiaa periodisoida venäläisten ortodoksien maailmankuvan ja arvomaailman mukaan - niillä laskien saatamme ehkä hyvinkin yhä elää sydänkeskiaikaa, mutta mene ja tiedä, tällaisena vieraantuneena luterilaisuudesta luopuneena. Tietysti kirjoitus tahtoo varmaan sanoa, että Rahmaninov perusti työnsä keskiaikaiselle sävelmälle, mutta jos aikoo mainita hemmon nimen ja keskiajan, niin varmaan voisi selittää jutun aukikin. Mutta tiedotuksen laatu ei ole tässä tekstissä aivan kirkkaimmillaan, kuten tulemme huomaamaan riemuksemme. (Rahmaninovin esittäminen Venäjällä on muuten aivan selvästi ulkovaltojen agenttien touhuja - vai millä muullakaan termillä kutsuttaisiin Venäjältä Yhdysvaltoihin lähtenyttä Rahmaninovia, joka sai rahansa resitaaleista ja sävellyksistä länsimaisilta tahoilta?)

Joka tapauksessa kirjoittajan tarkoituksena näyttää tämän katkelman perusteella olevan osoittaa, että tunnetuksi tulleen venäläisen punktaideryhmän pitkä vangitsemisaika ja raskaat syytteet - syyttäjä vaatii vuosien ehdotonta vankeutta "huliganismista", jossa kukaan ei ollut vaarassa ja josta pitäisi kaiken järjen ja kohtuuden mukaan selvitä sakoilla siinäkin tapauksessa että tarkoituksena nimenomaisesti olisi ollut rienata ortodoksista uskontoa - eivät johdu performanssin Putin-vastaisuudesta, vaan venäläisten ortodoksien pyhistä arvoista. Venäläisten ortodoksien pyhät arvot lienevät siis Venäjän federaation sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden kannalta niin arvokkaat, että niiden subjektiivisia rikkojia pitää kohdella kuin rankkoja väkivaltarikollisia. Venäläisten ortodoksien pyhät arvot ovat nähdäkseni jotenkin vinksallaan, jos näin on. Kirjoittaja sentään myöntää, että asiassa on poliittinenkin ulottuvuus, mikä kai on hänestä hieman valitettavaa, ainakin sellaisen vaikutelman muotoilusta saan. Ilmeisesti olisi parempi, jos oikeus toimisi ihan vain persoonattomien uskonnollisten arvojen viitekehyksessä puhtaasti. Mutta jatketaan, paras on vielä edessä, itse asiassa se seuraa juuri nyt:

"Suomessa osuma samanlaisiin kansallisiin pyhiin arvoihin tulisi esimerkiksi siitä, jos seksuaalivähemmistöjen performassi pidettäisiin poliittisin sanoin ja suvivirren sävelin itsenäisyyspäivänä Mannerheimin haudalla."

Ehkä mahtavinta tekstiä ikinä. Onko tämän kirjoittaja edes tosissaan, vai onko kyse parodisesta sarkasmista? Vai onko kyseessä joku ortodoksipersu? Onko ortodoksipersuja olemassa? Puretaanpa lainattua virkettä. Sitä on pakko purkaa, koska siihen on pyöritelty suurin piirtein kaikki viime vuosina ns. kansallismielisiä ja pipipäisiä vauhkokonservatiiveja (erotukseksi järkevistä burkelaisista konservatiiveista, toim. huom.) roskajournalismin termein kuohuttanut potaska niin tiiviiksi paketiksi, että suosittelisin kirjoittajaa ryhtymään joko standup-koomikoksi tai perussuomalaisten kunnallisvaaliehdokkaaksi. (Ero on pieni, mutta todellinen.) Tässä kohdassa onkin hyvä paljastaa, että tekstiä ei ole kirjoittanut ilmeisestikään kukaan vähämielinen nettiurpo tai ironinen trolli. Sen on kirjoittanut, toimenkuvansa mukaan liittäen, Suomen ortodoksisen kirkon tiedottaja Jyrki Härkönen.

Ilmeisesti Suomen ortodoksisella kirkolla on sellainen näkemys suomalaisesta yhteiskunnasta, että on pohjimmiltaan ihan hiukkasen kuitenkin kansallisia arvoja loukkaavaa kuulua seksuaaliseen vähemmistöön - koskapa kirkon tiedottaja selvästi esittää hullun fantasiansa siten, että seksuaalivähemmistöön kuuluminen lisää skenaarion itsestäänselväksi määriteltyä loukkaavuutta. Ainakaan en kykene näkemään, millä muulla tavalla asian voisi tulkita. Jos Härkönen ei nimenomaisesti ole homofobi tai jos hänen ei ollut tarkoitus ainakaan sitä paljastaa - ja jos sama koskee hänen edustamaansa kirkkoa - niin tiedotuksen laatu ei varsinaisesti häikäise.

Härkösen - ja mitä ilmeisimmin Suomen ortodoksisen kirkon - mukaan suomalaisuuden pyhimmät arvot kiteytyvät siis C. G. E. Mannerheimiin (oletan, että tässä ei tarkoitettu sitä entomologia, vaikka hyvin sekin olisi keskiaikaisen Rahmaninovin kanssa yhteen sopinut), itsenäisyyspäivään, aitovouhottajamaisesti Suvivirteen ja heteroseksuaalisuuteen. On hieman ongelmallista päätellä, miten tämän olisi tarkoitus olla suoraan vertailukelpoinen itänaapurimme tilanteen kanssa, varsinkin kun Suomi on demokraattinen oikeusvaltio ja Venäjä taas autoritaarinen, ei-vapaa yhteiskunta, jossa oikeudenkyttö on satunnaista ja tarkoitushakuista (disregarding tässä yhteydessä niiden hulluimpien persujen absurdit oksennukset Suomen oikeuslaitoksesta) ja valta on turvallisuuspalveluverkoston käsissä, ja ortodoksinen kirkko johtajineen tukee avoimesti korruptoitunutta mielivaltahallintoa. Mutta jos ymmärsin oikein, Mannerheim = Rahmaninov (tai mahdollisesti Neitsyt Maria tai Vladimir Putin), 6.12.= Moskovan katedraali ja kirjoitus = noloa höyrypäisyyttä.

Sivuhuomautuksena mainittakoon, että en tiedä, mistä Suvivirsi Härkösen tekstiin oikein uiskenteli. Ehkä se vain tulee luonnostaan mukaan, kun kynä karkaa lapasesta jonnekin Uranuksen kiertoradan tietämille. Ortodoksina Härkönen ei välttämättä tunne maallikkoluterilaista käytäntöä erityisen hyvin. Luterilaiset aktiivit kun ovat jatkuvasti viime aikoina tehneet selväksi, että Suvivirsi ei tarkoita oikeastaan yhtikäs mitään - näin sitä voi (ja pitää) täysin vailla merkitystä olevana hoilotuksena laulaa sekulaarissa kevätjuhlassa huoleti. Mitään pyhää sisältöä Suvivirressä ei siis ainakaan useamman luterilaisen maallikon ja kirkollisen auktoriteetinkaan mukaan ole. Lisäksi virsien sanojen muuttaminen sisällöltään pilkallisiksi voi ehkä olla iso juttu joillekin tiukkapipoisille venäläisortodokseille, mutta luterilaisissa piireissä se on arkipäivää ja alkaa viimeistään koulutien alkumetreillä. Enkeli taivaan lausui näin: Miks' annoit mulle päähän täin? Se ei yleensä ole koventamisperuste edes jälki-istunnolle.

Lyhyesti ilmaisten Härkösen analogiantynkä ei siis ole kovin pätevä ja saattaa kieliä jopa heikosta suomalaisen, luterilaisen tai venäläisen kulttuurin ja käytännön (mahdollisesti kaikkien kolmen) tuntemuksesta. Lisäksi Härkönen nolosti kuvittelee, että Pentti Oinonen, joka on itsekin myöntänyt olevansa vaille kaikkia järjen hienouksia jäänyt juntti, edustaa suomalaisten enemmistön käsityksiä joistain pyhistä kansallisista arvoista. Mikä raskauttavinta, Härkönen langettaa homofobian synkän varjon itsensä ja perin onnettomasti koko sen kirkon päälle, jonka tiedotusta hänen pitäisi hoitaa. Eikä tässäkään vielä kaikki, lisää tulee.

"Venäjän ortodoksisen kirkon reaktioita Pussy Riotiin voidaan myös verrata Hannu Salaman Juhannustansseista 1965 nousseeseen kohuun Suomen luterilaisessa kirkossa."
Sä siis vaan haluat jatkaa tätä vertailua, vaikka sä et ole siinä edes kovin hyvä? Olkoon menneeksi. Voidaan toki verrata, ja jos Venäjän ortodokseille on kunniaksi se, että he ovat yhtä ahdasmielisiä, taantumuksellisia ja kansalaisyhteiskunnalle vaarallisia kuin luterilaiset pösilöt puolen vuosisadan takaisessa Suomessa, niin mikäpä siinä. Paitsi että vertaus toimisi paremmin, jos Salama olisi tarkoittanut koko teoksensa vain ja ainoastaan avoimeksi kritiikiksi Urho Kekkosta vastaan - ja hän olisi juuri siitä syystä joutunut hankaluuksiin. Näin asia ei tunnetusti ollut ja lisäksi aika lailla juonettoman ja keskinkertaisen romaanin muutamat irralliset ns. jumalanpilkkapätkät tulevat ennakoimatta juopottelijahahmoilta ilman sen kummempaa kontekstia. Joten varsin heikko vertaus jälleen. Liekö tiedottaja edes lukenut kyseistä romaania?

"Pussy Riot oli rienausta."
Voi olla, vaikka tämän kirjoituksen perusteella en ole ainakaan aiempaa luottavaisempi, mitä ortodoksien arvostelukykyyn tulee. Mutta lähinnä kai ainoa, mitä punkryhmää vastaan (sen punkin idea on vähän niin kuin olla rienausta, jos tiedottaja ei sitäkään satu tietämään) voi sanoa, on, että he tekivät touhunsa luvatta seurakunnan kiinteistössä. Tällaisesta järjestyshäiriöstä voisi sakko olla paikallaan. Sellainen uskonnollinen vakaumus, joka saa vaatimaan tällaisesta ehdotonta vankeutta, on raaistava, armoton, yhteiskunnalle vaarallinen, tyrannimainen, tyhmä ja huono. Ortodoksien pr-suhteiden kannalta olisi siis nimenomaan järkevämpää korostaa asian poliittista luonnetta. Niin kuin sellaisissa länismaissa, missä vallitsee tiedotusvälineiden vapaus, on tehtykin. Syytä tällaisista taantumuksellisista aktioista ei ole yritetty vierittää Venäjän ortodoksien harteille. Mutta nähtävästi Suomen ortodoksisen kirkon tiedottajan mielestä hiukan pitäisi. Olen aika haltioissani, sillä näin monella tasolla totaalisen epäonnistunutta tuherrusta on harvoin HS:n yleisönosastoon päätynyt.

"Venäjän poliitikot äärioikealla ja -vasemmalla vaativat pitkiä tuomioita ja sysäävät osasyyn tyttöjen käytöksestä lännestä tulleeseen huonoon vaikutukseen."
Tässä sitten Suomen ortodoksisen kirkon tiedottaja tytöttelee asianosaisia. Sinänsä mielenkiintoinen on toki kysymys, onko Venäjällä muita poliitikkoja kuin äärioikeistolaisia tai -vasemmistolaisia. Ainakin meikäläisen poliittisen kartan mukaan tarkasteltuna ne ovat ne ainoat, jotka saavat olla vallanpitäjiltä suhteellisen rauhassa. Se nyt on kuitenkin sanottava tiedottajan kunniaksi, että hän ei niele väitteitä länsimaalaisen kansalaisyhteiskunnan huonosta vaikutuksesta, mitä itänaapurin politrukit ovat jankuttaneet suurin piirtein keisari Paavali I:stä saakka.

"Venäjän ortodoksisen kirkon patriarkka Kirill on tuominnut performanssin mutta vedonnut tyttöjen kohtelussa armeliaisuuteen ja kohtuuteen."
 Putinin käsikassara on siis sentään joskus osannut käyttäytyä oikean kirkonmiehen tavoin. Armeliaisuudelle tuskin on käyttöä: jos edes kohtuutta noudatettaisiin, kyseessä olisi pienen sakon paikka. Eikä isoa mediakohua, joka tarjoaa uskonveljien täkäläisille avuliaille aatuille mahdollisuuden heikentää kirkkonsa ja veljeskirkkonsa imagoa harvinaisen tönköillä, selittäväksi tarkoitetuilla tuhraisuilla, jotka selittävät asiaa ehkä vähän turhankin hyvin. Ihan ammattitiedottajia myöten.  

Kansallissymboliarvostelu: Eritrea

Pyrkimyksemme panna valtiot järjestykseen kansallisten symbolien esteettisen paremmuuden suhteen jatkuu edelleen. Nyt suunnaksi otetaan Afrikan sarvi, missä omia symbolejaan viljelee Eritrean valtio. Se on tarkastelemistamme maista nuoremmasta päästä. Italian siirtomaasta brittiläisen YK-mandaattialueen kautta Etiopian yhteyteen päätynyt Punaisenmeren rantakaistale kävi vuosikausia itsenäisyystaistelua etiopialaisia vastaan, kunnes vuonna 1991 YK:n valvoman kansanäänestyksen jälkeen Eritrea itsenäistyi virallisesti vuonna 1993. Tämä lehdistönvapaustilastoissa maailman perimmäiselle hännälle (Pohjois-Koreaa heikommin) sijoittuva yksipuoluevaltio on sittemmin päässyt käyttämään kansallisia symboleitaan aivan virallisessa Etiopiaa vastaan käydyssä sodassa 1997-2000. Ja sehän tiedetään, että kun arviolta maailman köyhimmät valtiot käyvät sotaa, niin rahaa palaa satoja miljoonia dollareita. Kalliilla siis on tämäkin kansakunta lunastanut lippunsa, vaakunansa ja kansallishymninsä.


Eritrean lippu rakentuu kolmen värien puolesta keskenään riitelevän kolmion horisontaaliseen sommitelmaan. Karmiininpunaisessa tasakylkisessä kolmiossa on rauhaa symboloiva oliivinlehväaihe, joka periytyy 1950-luvulla käytetystä varsin neutraalista YK:n sinisestä lipusta. Värit ja sommitelma ovat Eritrean kansan vapautusrintaman tunnuksesta, ja väreillä on tietysti vahva symbolinen merkitys (kuten aina). Vihreä suorakulmainen kolmio edustaa maan vehreyttä ja hedelmällisyyttä, sininen taas hieman hupaisasti Punaistamerta, jonka rannalla hyvin strategisessa paikassa valtio sijaitsee (Eritrea on ainoana maailmassa julistanut koko rantaviivansa luonnonsuojelualueeksi - yhteensä 1350 km mantereella ja vähintään toinen mokoma Dahlakin saaristossa). Punainen kolmio edustaa itsenäisyyden eteen vuodatettua verta - jokainen voi päätellä itse, miksi tämä kolmio on yhtä iso kuin ne kaksi muuta yhteensä.

Eritrean lippu ei varsinaisesti helli silmiä. Värit eivät suostu pelaamaan yhteen, vaikka sommittelu onkin mielenkiintoinen. Oudo väriyhdistelmän ja sommitelman vuoksi tämä lippu tuottaa kaksiulotteisena kaavakuvana hienoisen optisen harhan: ainakin minusta vihreän kolmion (ja koko lipun) yläreuna näyttää pyöristyvän hieman ylöspäin. Kullanvärinen oliiviseppele on sentään sijoitettu tismalleen oikeaan paikkaan. Siitä huolimatta sangen silmiä särkevä tapaus. Arvosana: 6

Eritrean vaakunan virkaa toimittaa tällainen dromedaarisinetti. Tupakkayhtiön logoa muistuttavassa ympyrässä omahyväinen kameli seisoo halkeilleella savimaalla seppeleen ympäröimänä. Sinisessä seppelnauhassa on kultakirjaimin valtion virallinen nimi sen virallisilla kielillä: vasemmalta alkaen tigrinjaksi (eteläseemiläinen kieli), englanniksi ja arabiaksi. (Kyllä, virallinen nimi kuuluu kokonaisuudessaan Eritrean valtio. Ilmeisesti ihan täyttä selvyyttä ei siis ole tarkemmasta valtiomuodosta.)
Dromedaari symboloi itsenäisyystaistelua, kuinkas muutenkaan. Virallisen selityksen mukaan itsenäisyystaistelijat (vapaus on sellainen termi, jonka käyttäminen Etiopian ja Eritrean kaltaisten valtioiden yhteydessä on hieman hankalaa, joten pitäydyn itsenäisyystaistelussa) käyttivät dromedaareja kuormajuhtinaan osana kamppailua. Mutta jos itsenäisyydestä on kyse, niin miksipä ei tämä itsepäinen ja pahansisuinen, mutta silti arvokas apuelukka kävisi itsessäänkin symboliksi ilman historiallista taustaakin.
Tässä vaakunassa/sinetissä hyvää on kameli, joka näyttää hauskalta ja joka erottuu kivasti joukosta. Huonoa on, että esitystapa ei ole edes etäisesti tyylikäs - heraldiikan säännöt voi heittää elukoiden kohdalla toki hiiteen, mutta silti kannattaisi pyrkiä tuottamaan symboli, joka ei näytä tupakka-askin kannessa komeilevalta tuotemerkiltä, vaan joltain, jota itsenäinen valtio kehtaisi käyttää. Arvosana: 5

Bonuksena pari aiempaa vaakunaa - ihan kontrastin vuoksi.
Eritrea on kokoonpanoltaan italialainen luomus. Italia julisti Italian Eritrean siirtomaakseen 1890, ja virallisesti alue kuului Italialle vuoteen 1947. Italialaiset myös keksivät nimen Eritrea, joka on antiikinaikainen Punaistamerta merkitsevä termi. Italialainen siirtomaavaakuna otettiin käyttöön 1919. Siinä korostuu Eritrean strategisesti merkittävä sijainti Punaisenmeren rannalla.


Kun Italiasta tuli fasistinen valtio, myös siirtomaasymboleja rukattiin. Mukaan otettiin fasistien ideologinen tunnus, fasces. Tätä vaakunaa ryhdyttiin käyttämään viimeistään vuonna 1936 (tarkkoja tietoja on yllättävän vaikeata löytää), kun Mussolini julisti Italian imperiumin perustetuksi ja päätti, että Eritreasta tulisi Italian Itä-Afrikan teollinen keskus. (Ne muut osat olivat Abessinia eli nyk. Etiopia ja Italian Somalimaa, joka käsittää suurimman osan nyky-Somaliasta.) Britannia pani lopun Italian Afrikan-imperiumille jo 1941.


Eritrean kansallislaulu on runollisesti nimeltään Ertra, Ertra, Ertra eli Eritrea, Eritrea, Eritrea. Se on junnaava marssi, joka voisi olla jostakin keskinkertaisesta sota-aiheisesta historiallisesta elokuvasta 1950-luvulta. Ja vuodelta 1951 sävelmä onkin. Sen takana ovat herrat Isaac Abraham Meharezghi ja Aron Tekle Tesfatsion. Solomon Tsehaye Berakin sanoitus hekumoi heti aluksi Eritrean "arkkivihollisen vaikeroivalla tuholla" - sentään nimeltä ei Etiopiaa mainita. Musiikillisesti tekele ei ole kummoinen, mutta siinä on kumma kyllä tarttuva poljento. Kuten sanottu, sopisi paljon paremmin puolikököksi elokuvamusiikiksi kuin kansallislauluksi, mutta silti yllättävän hauskaa ja viihdyttävää kuunneltavaa. Jotain jopa jäi mieleenkin, vaikka mestariteos tämä ei missään nimessä ole. Arvosana: 7
Eritrean keskiarvo on täten 6.