lauantai 27. lokakuuta 2012

Viisisenttiset!

Olen pari viime vuotta kuullut tiedotusvälineiden ja pääministerien mutisevan jotakin eurokriisistä. Monet ovat olleet vaatimassa tarkempaa taloudenpitoa. Pystyn samastumaan tähän vaatimukseen - ei itsellänikään ole varsinaisesti liikoja mällättävänä. Löysinkin paljon ärsyttävämmän taloudellisen ongelman omasta kotitaloudestani, kun päädyin hieman inventoimaan monetaarista omaisuuttani. Tarkalleen ottaen päätin laskea, paljonko edestä minulla on viisisenttisiä - niitä kun on päässyt kertymään. Niitähän oli liki kymmenen euron edestä, siis lähes 200 kappaletta.

Joten kiitos, nyt minulla on eteislipaston laatikot täynnä tätä käyttökelvotonta leikkirahaa. Tässäkö kiitos siitä, että nopeutan kassajonoja maksamalla käteisellä - toisin kuin ne edelläni olevat kuusi neropattia, jotka kaikki viivyttävät jonoa ja odotuttavat muita asiakkaita näpyttelemällä korttikoodinsa saadakseen viimeisen käyttöpäivän alennuksella nappaamansa mikropizzan?

Viisisenttiset ovat perseestä. Ne ovat roskarahaa, jota työnnetään kouraan vaihtojätteenä, mutta jota ei voi käyttää juuri mihinkään. Pysäköinti- tai muihin automaatteihin ei jostain syystä kelpuuteta 20-senttistä pienempää rahaa, vaikka juuri ne olisivat ihanteellisia tapoja saada pienimmätkin kolikot käytettyä hyödyksi. Ostoksista maksaessa viisisenttisistä on vaikeata päästä eroon, ellei tiedä tasan tarkkaan joka ainoan artikkelin hintaa jo etukäteen ja suunnittele ostoksiaan taktisesti juuri tästä näkökulmasta. Mitä minun nyt pitäisi käytännössä arvottomalla kympilläni tehdä? Viedä muovipussissa pankkiin ja tallettaa tilille? Ei sellaista kehtaa. Parempi olisi vain tehdä pyöristämiskäytännöistä sellaiset, ettei tällaista roskaa tarvitsisi dumpata kuluttajille.
EKP:n tapa sanoa "haista paska" miljoonille kuluttajille joka päivä.
Viisisenttinen on turha ja käytännössä arvoton raha. Mitä sillä voi ostaa? Lisäksi se on naurettavan pieni, likaisen värinen ja heppoinen kolikko, josta tulee mieleen viimeisimmän markkasarjan ällistyttävän tyhjänpäiväiset, tinaroskaa muistuttavat kymmenpenniset, jotka olivat niin onnettomia, että tuuli saattoi viedä ne mukanaan - paitsi että niilläkin sentään sai jotain, jos vain kehtasi mennä karkkikioskille. Viisisenttisen vuoksi ei vaivaudu kumartumaan, jos sellaisen sattuu maassa näkemään. 

Tietysti vielä ärsyttävämpää on, kun muissa euromaissa käydessään huomaa saavansa vaihtorahana mielä mitättömämpää jätettä, kaksi- ja yksisenttisiä. Ne ovat kokonsa puolestakin sellaisia, että käsittelyyn tarvitsisi pinsetit ja suurennuslasin. Yhden sentin "arvoinen" kolikko. Onko se olevinaan joku sairas sadomonetaarinen vitsi? Jumalauta, kolikon valmistamisen on pakko maksaa tässä tapauksessa roimasti sen nimellisarvoa enemmän. Mitä helvettiä muka voi ostaa yhdellä sentillä? Ei mitään. Jos sillä ei voi ostaa mitään, ei sellaista kuulu lyöttääkään. Jos joissain maissa vain ei osata pyöristää, niin saisivat laittaa pillit kokonaan pussiin minun puolestani - parempi sekin kuin ylihintaisen ja arvottoman metalliroskan tehtailu. 

Tehkää edes kolikkoautomaateista sellaisia, että niihin voisi tunkea nämä perkeleelliset viisisenttiset valuuttakeskisormet ja mielellään vielä ne pienemmätkin kärpäsenpaskarahat. Voi Euroopan perse, että ottaa taas aivoon. 

torstai 18. lokakuuta 2012

Kansallissymboliarvostelu: Curaçao

Kansallissymboliarvostelut suuntaa taas Karibianmerelle. Siellä, Venezuelan rannikolla, lilluu likööristään kuuluisa hollantilaissaari, Curaçao (ääntyy osapuilleen "kurassau").

Saari, viralliselta nimeltään Curaçaon maa (Land Curaçao, Pais Kòrsou) on Alankomaiden kuningaskuntaan kuuluva itsehallinnollinen maa. Se irtautui omaksi kokonaisuudekseen, kun Alankomaiden Antillit hajotettiin vuonna 2010. Curaçao on siis osa Alankomaiden kuningaskuntaa hieman samalla tavalla kuin Skotlanti on osa Yhdistynyttä kuningaskuntaa. Maa ei kuulu Euroopan unioniin, mutta asukkaat ovat EU-kansalaisia. Valuuttana saarella käytetään yhä Alankomaiden Antillien guldenia, joka on tarkoitus korvata uudella karibianguldenilla aikaisintaan 2013. Pääkaupunki on Willemstad, tärkeimmät kielet hollanti ja papiamento, ja asukkaita on hiukan alle 150 000. Siinäpä tärkeimmät, nyt maan symboleihin.



Curaçaon lippu on minimalistisen tyylikäs. Tummansininen symboloi merta ja taivasta - ei järin kekseliästä, mutta sininen pohjaväri on lipussa harvoin haitaksi. Keltainen vaakahirsi on sijoitettu fiksusti ja silmää miellyttävästi hieman keskikohdan alapuolelle. Tämä ratkaisu tekee lipusta horisontaalisesti mielenkiintoisen epäsymmetrisen. Tangon puolelle ylempään sinikenttään sijoitetut valkeat tähdet edustavat maan kahta saarta: isompi tähti on
Curaçao ja pienempi 1,7 neliökilometrin laajuinen, asumaton Klein Curaçao, jolle Saksan keisarikunta yritti 1880-luvulla perustaa laivastotukikohdan. Tähdet ovat geografisesti katsoen juuri päinvastoin - oikeasti Klein Curaçao on pääsaaresta 10 km luoteeseen, mutta nykyinen järjestely on kiistatta tyylikäs. Tämä vähäeleisen onnistunut lippu on ollut käytössä vuodesta 1984. Käyttöönottoa edelsi lippuehdotusten suma, ja on onni, että ehdotuksista tuli valituksi näin tyylikäs ja hyvällä maulla tehty versio. Ohessa ensimmäinen, sangen mahtaileva ensiehdotus Curaçaon lipuksi vuodelta 1978:
Näyttää pikemminkin superpartiolaisen arvomerkiltä.

Curaçaon lippu miellyttää silmää harkitulla epäsymmetriallaan, hienoisilla tähtien kokoerollaan ja harmonisella mutta eloisalla väriyhdistelmällään.
Arvosana: 9



Curaçaon vaakuna ei sitten olekaan enää samaa sarjaa. Se on kunnianhimoton, naurettava, lapsellinen ja ruma. Kilpi on jaettu pituussuunnassa keskeltä kahtia niin, että pääasiallinen taustaväri on jännittävä kopiopaperinvalkoinen. Vasemmalla on epäheraldinen hollantilaisaluksen pienoismalli merellä. Se edustaa kauppamerenkulun historiaa saarella ja on typerän näköinen. Asiaa ei auta se, että osan laivasta peittää kilven keskelle tällätty toinen vaakunakilpi. Tyhmää, tyhmää, tyhmää. Tässä ylimääräisessä kilvessä on kuvattuna Amsterdamin kaupungin vaakuna, joka kokonaisuudessaan ohessa:


Sen on tarkoitus edustaa kauppa- ja muita yhteyksiä vanhaan emämaahan. Ikävä kyllä se näyttää naurettavalta. Miksi tunkea oikeasti graafisesti tehokas, yksinkertainen ja tyylikäs vaakuna omaan piirustusharjoitukseensa?  
Curaçaon vaakunan oikeaa puolta hallitsee pitkävartinen appelsiinipuu, joka kasvaa näemmä merenpintaa alempana sijaitsevalla maalla. Hedelmäpuulle on vankat historialliset perusteet: espanjalaiset istuttivat saarelle appelsiineja vuonna 1527 - hedelmiä oli hyvä olla olemassa merimatkoja varten, niin hampaita irtoili vähemmän. Curaçaon maaperä ja ilmasto eivät vain oikein soveltuneet sitrushedelmien kasvattamiseen, ja hedelmistä tuli niin kitkeriä, ettei niitä voinut käyttää ravinnoksi. Sen sijaan niihin tuli omintakeinen aromi, ja niiden kuorta alettiin käyttää varsinaisen ravinnon mausteena. Ennen pitkää Curaçaon appelsiinit jalostettiin omaksi lajikseen, ja nykyisin näiden hedelmien kuoresta syntyy saaren tunnetuin tuote, curaçao-likööri.
Joten se siitä. Hedelmäpuu ja varsinkin maa, jossa se seisoo, näyttävät edelleen naurettavan alkeellisilta. Vaikutelma saattaisi olla parempi, jos arvon 12-vuotiaat sunnuntaiheraldikot olisivat valinneet joko laivan tai appelsiinipuun (suosittelisin jälkimmäistä) ja malttaneet tehdä siitä vaakunan eksklusiivisen aiheen. Vaan ei.
Kilven päällä tönöttää kruunu merkkinä siitä, että Curaçao on perustuslaillinen monarkia. 
Onpa kaiken kaikkiaan alkeellinen ja tökerö tekele. Hylkään tämän.
Arvosana:4


Himno di Kòrsou eli Korson hymni Curaçaon hymni on tavallaan peräisin vuodelta 1898. Tuolloin curaçaolainen munkki, Veli Radulphus, kirjoitti runon kuningatar Vilhelmiinan kruunajaisten kunniaksi. 1930-luvulla toinen munkki, Veli Candidus Nouwens, teki kollegansa säkeisiin sävelen. Ja 1970-luvulla sanoitus pantiin uusiksi, ja tuloksena on nykyinen kansallislaulu. Viralliset sanat laululla on vain papiamentoksi - kyseessä on espanjaa, portugalia, hollantia, länsiafrikkalaiskieliä ja karibianintiaanikieliä yhdistelevä kreoli.

Normaalisti laulusta esitetään kaksi ensimmäistä säkeistöä, jotka ovat sanoituksensa puolesta äärimmäisen mitättömät. Sävelmä on raukeanpuoleinen, kuten Karibianmeren imagoon sopiikin, eikä varsinaisesti häikäise. Ei se nyt sietämätönkään ole, mitä nyt lievästi vain pitkäpiimäinen.
Arvosana: 6

Curaçaon loppuarvosana on 6,3. Sääli päätyä tähän näin hienolla lipulla, mutta itsepähän valitsivat tökerön vaakunan kiskomaan pisteitä alas.

Kaunis on kuolla, kun seurasi puolesta tuhdisti tienaat

Eduskunnan apulaisoikeusasiamies Jussi Pajuoja pyytää Puolustusvoimilta selvitystä ammattiurheilijoille asepalveluksen suorittamisessa räätälöidyistä erityisjärjestelyistä. Ammattiurheilijat kun yleensä pääsevät varusmiespalveluksensa aikana lajinsa harjoitusleirille ulkomaita myöten, ja pääsevätpä ottamaan osaa kisoihinkin, ts. siis harjoittamaan ammattiaan. Jännää tästä järjestelystä tekee se, että muiden ammattikuntien edustajille ja/tai opiskelijoille ei vastaavia järjestelyjä ole räätälöity, siinä missä urheilijoille on aivan erityinen koulutusyksikkö.

Lasse Virén, joka muistaakseni kävi jossain Saksassa kompuroimassa vuonna hikisukka ja Musta syyskuu ja oli sittemmin kansanedustajakin, "ei ymmärrä keskustelua urheilijoiden erityiskohtelusta armeijassa" (HS 15.10.2012). Virén demonstroi ymmärrysvaikeuksiaan haastattelussa laajemminkin:

"Onko suomalainen yhteiskunta sitä mieltä, että huippu-urheilulla ei ole mitään merkitystä?"
Eli jos urheilijoita kohdeltaisiin kansalaisvelvollisuuden osalta samoin kuin muita, se välittäisi viestin, että huippu-urheilulla ei ole mitään merkitystä. En tiedä, onko Lasse kaatunut nyt vähän turhan monta kertaa pää edellä, mutta ajatuksen logiikka vaikuttaa olevan hukassa. Ilmeisesti suomalainen yhteiskunta siis Virénin järkeilyn mukaan on sillä kannalla, että millään muulla ammatilla kuin urheilijan ammatilla ei ole mitään merkitystä. Muut kun eivät tapaa saada varusmiespalveluksesta vapaata milloin haluavat omien bisneksien hoitamiseen. (Ja sivumennen sanoen: huippu-urheilulla ei ole mitään merkitystä. Se on hyödyttömintä ajanhukkaa koko planeetalla, mutta ikävä kyllä suomalainen yhteiskunta ei ole tätä mieltä. Itse pidän urheilussa merkittävimpänä jännityselementtinä vääjäämättömiä doping-käryjä. Liekö yksikään muu laillinen ammattikunta todisteiden valossa ja suhteessa yhtä epärehellinen kuin kansainväliset huippu-urheilijat?)

"Pitääkö toiminnan olla tasapaksua ja pitääkö kaikkien tulla ulos samasta putkesta?" jatkaa Virén. Nähtävästi vain kaikkien muiden paitsi urheilijoiden. Tasapaksuus on prolelle, urheilijain kaltaisia yli-ihmisiä ei voi muiden kanssa samaan saastaputkeen tunkea.

Edes Puolustusvoimat ei tunnu ymmärtävän koko asiaa. Urheilukoulustakin vakuutellaan, että armeijassa urheilijat "joutuvat lujille". "Urheilukoulussa tulevat varusmieskoulutuksen päälle vielä omat lajitreenit. Jokainen voi kuvitella, miltä tämä tuntuu", sanoo Puolustusvoimien koulutuspäällikkö, eversti Hannu Hyppönen. Olisiko mahdollista kuvitella, miltä tuntuu, jos Puolustusvoimat ei sitten aikataulunsa ja ohjelmansa puolesta joustakaan siten, että vaikkapa siviilissä perin vähävarainen nuori hitsaaja voisi harjoittaa siviiliammattiaan palvelusaikana? On ihan sama, joutuvatko urheilijat miten "lujille". Olkoot vaikka kuinka lujilla, mutta miksi saavat erikseen harjoittaa siviiliammattiaan ohessa? Voin kuvitella, miltä tuntuu, herra eversti: paljon paremmalta ja taloudellisesti henk.koht. kannattavammalta järjestelyltä kuin mitä muille isänmaan puolustajille tarjotaan. Ylipäänsä on oire asioiden peittelystä ja keskustelun harhauttamisesta viedä diskurssi lujuussuuntaan. Varusmiespalveluksen tarkoitus ei ole panna ketään lujille. Katsokaa vaikka perustuslaista, jos ette usko.

Jalkapalloilija Mikael Forssell osaa sentään ohimennen tuoda esiin, mikä asiassa on ongelmana. "Olen kiitollinen, että armeija mahdollisti ammattini harjoittamisen samaan aikaan", Forssell sanoo. Forssell tietysti ei ollutkaan missään kansallisesti merkityksettömässä työssä, kuten pienyrittäjänä, lääkärinä tai kansallisoopperan balettitanssijana, vaan isänmaallisten perinteiden mukaan tekemässä kovaa tiliä Englannin ja Saksan potkupalloliigoissa. Miksi muut eivät saa vapaata omien ja oikeasti paljon tärkeämpien ammattiensa ja bisneksiensä hoitamiseen palvelusaikana?

Juuri siitä onkin kysymys - kansalaisten yhdenvertaisuudesta. Apulaisoikeusasiamies haluaa tietää, mikä on ammattiurheilijoiden ammatinharjoittamisen varusmiesaikana mahdollistavan erityiskohtelun juridinen perusta. Sellaista ei vain taida lakikirjoista löytyä. On todella huolestuttavaa, että kansanedustajana lainsäädäntövaltaa käyttänyt Virén tai Puolustusvoimat ei ymmärrä kansalaisten yhdenvertaisuusnäkökohtaa ilmeisesti lainkaan. Ilmeisesti urheilupiireissä ollaan niin herraa ja hidalgoa, ettei arvottoman keskivertokansalaisen kokemusmaailmaan ole juuri kontaktia. Tavallisilta ihmisiltä odotetaan lähinnä palvontaa, ja sitten loukkaannutaan ja uhriudutaan, jos joku kehtaa sanoa, että samojen sääntöjen tulisi koskea jopa urheilijoita. Jos armeijan olisi tarkoitus tuoda ikäluokka yhteen, kuten hurskastelevat poliitikot lässyttävät, niin hyvä alku tämän varmistamiselle olisi Urheilukoulun lakkauttaminen. Voisi edesauttaa sitä, että tulee kontakteja tavallisiinkiin ihmisiin eikä vain tällaisiin muita arvokkaampiin sporttielviksiin. Se taas voisi edistää hiukan keskivertokansalaisen kokemusmaailman välittymistä kilpakenttien sankareillekin.

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Kansallissymboliarvostelu: Cookinsaaret

Jatkan vielä aakkosellisessa järjestyksessä väliin jättämieni täyttä itsenäisyyttä vailla olevien valtiontapaisten kokonaisuuksien symbolien arviointia. Tällä kertaa keskellä Tyyntä valtamerta, sillä sinnekin on joku joskus muinoin katamaraanillaan eksynyt.

Cookinsaaret on Uuden-Seelannin liitännäisvaltio, itsenäinen valtiollinen kokonaisuus, jonka ulkopolitiikasta ja puolustuksesta vastaa Uusi-Seelanti yhteistyössä Cookinsaarten hallinnon kanssa. Maalla on oma parlamentti, hallitus ja oikeuslaitos. Valtiolla on myös täyden kansainvälisen itsenäisyyden optio, jonka käyttämiseen Uusi-Seelanti on sitoutunut suostumaan. Saarten asukkaat ovat Uuden-Seelannin kansalaisia, mutta kansallisuudeltaan cookinsaarelaisia. Valtionpäämiehenä toimii Uuden-Seelannin monarkki eli Elisabet II, joka hallitsee tähän mennessä sarjassamme esiintyneistä maista myös Antigua ja Barbudaa, Australiaa, Bahamaa, Barbadosta, Belizeä sekä Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhdistynyttä kuningaskuntaa.

Saaret asutettiin osapuilleen 600-luvulla nykyisestä Ranskan Polynesiasta käsin. Asuttaminen tapahtui ilmeisesti useammassa aallossa. Väestöstä reippaasti yli 80 % on nykyään sikäläisiä maoreja, jotka ovat sukua uusiseelantilaisille alkuperäiskansalle. Espanjalaiset kävivät saarilla 1500-luvulla, mutta systemaattisemmin aluetta kartoitti vasta 1700-luvulla James Cook. 1800-luvulla saaristosta tehtiin Britannian suojelualue, ja 1901 se luovutettiin Uuden-Seelannin hallintaan. Itsehallinnon Cookinsaaret sai vuonna 1965, ja siitä alkaen se on päättänyt sisäisistä asioistaan täysin itsenäisesti.  Cookinsaaret ajautui 1990-luvulla pahoihin taloudellisiin vaikeuksiin otettuaan hulvattomasti lainaa ulkomailta. Valtio ja kunnat toteuttivat rankat irtisanomiset, ja monet työttömiksi jääneet muuttivat ulkomaille, enimmäkseen Uuteen-Seelantiin - joka myös päätyi maksamaan talouskriisin viulut. Cookinsaarten talous on yhä epävarmalla pohjalla, vaikka sillä onkin Tyynellämerellä liki kahden miljoonan neliökilometrin laajuinen erityistalousalue. Merkittäviä luonnonvaroja ei juuri ole, sijainti on eristynyt (Lähimmälle vähänkään isommalle kiinteälle maapalalle eli Uuden-Seelannin pohjoissaarelle on matkaa 3500 km, ja itse Cookinsaarten osienkin välillä on merta paikoin tuhannen kilometrin edestä) ja asukkaita 20 000. Turismi tuo rajatusti tuloja, sillä on siistiä olla käynyt niinkin legendaarisissa paikoissa kuin Manihiki ja Pukapuka. Cookinsaarten kulttuuri taas haluaa kontribuoida ensi viikon painajaisiinne seuraavalla käsityötuotteella:

Hyvää yötä.

Pieni taustoitus oli ehkä tarpeen, sillä Cookinsaarten kohdalla saattaa valistuneemmillakin suomalaisilla tulla eteen ns. koskaan kuullutkaan -ilmiö. Joka tapauksessa on siis hyvin perusteltua käsitellä kansallissymboliarvostelujen sarjassamme myös tämä liitännäisvaltio. Aloittakaamme:

Omaperäisyys on siis heti suunnitteluasteella suljettu pois vaihtoehtojen joukosta. Lopputulos on vain sikäli hauska, että on vaikea sanoa, onko lipun tarkoitus viitata Britannian vai Uuden-Seelannin tunnukseen. Uuden-Seelannin lippu kun on sekin oikea omaperäisyyden ja riippumattomuuden riemuesimerkki:
Ghöhöö, olen itsenäinen, sen huomaa vieraan valtion lipusta nurkassani!
1850-luvulla saarten polynesialaiset asukkaat perustivat itsenäisen Rarotongan kuningaskunnan, jonka tunnus puolestaan näytti tältä:
Kun Rarotonga alkoi pelätä Ranskan valloitusaikeita 1880-luvulla, hakeutui se omasta aloitteestaan Britannian suojelualueeksi. Hänen Majesteettinsa hallituksellehan moinen passasi, ja vuonna 1888 lippuakin uudistettiin:
Vuonna 1893 britit muodostivat Cookinsaarten federaation, jonka lipusta tuli tähän mennessä nähdyistä ehkä hauskin:
Brittien hallinnoimmat itävaltalaiset palmusaaret?
Kun saaret luovutettiin Uudelle-Seelannille, vaihtui lipuksikin pian Uuden-Seelannin alamaisuutta henkivä kuvatus. Kun itsehallintoa oli 1970-luvulla takana jo liki vuosikymmen, otettiin käyttöön aivan uusi oma lippu, joka tosin ei selvinnyt 1980-luvulle:
Värivalinnat ovat hieman erikoiset, mutta tässä lipussa esiintyy ensi kertaa 15 kehään asetetun viisisakaraisen tähden aihe. Tähdet edustavat 15 pääsaarta, ja niiden asemointi kehäksi edustaa tietysti saarten liittoa. Huomatkaahan, että Cookinsaarten tähtiasetelma eroaa Euroopan unionin lipun vastaavasta paitsi lukumääränsä (EU 12) niin myös asemointinsa puolesta. EU:n tunnuksessa kaikki tähdet ovat samoin päin, kun taas Cookinsaarten tähdet on aseteltu siten, että jokaisen tähden yksi (ja vain yksi) sakara on täsmälleen ympyrän säteen suuntainen. Näin siis historiallisen katsauksen jälkeen päädymme taas - tähän:
On mielestäni vähän hupsua tuoda lipussaan esiin merkittävä historiallinen yhteys Britanniaan, kun varmaan noin viidesosalla maailman valtioista on sellainen. Se ei ole mitenkään erityisen ihmeellistä eikä sillä varsinkaan tässä maailmassa erottauduta. Vielä masentavampaa on, kun tätä kaikkialla toistuvaa siirtokuntakuvastoa suositaan oikeasti omaleimaisen paikallisen symboliikan asemesta. Polynesialaisesta kuvataiteesta varmasti löytyisi hyviä ja mieleenpainuvia aiheita aivan lippuunkin asti. Cookinsaarten nykyinen lippu on täydellisesti vailla persoonaa ja paikallisväriä. Se näyttää brittiläisen vapaakauppa-alueen tunnukselta. Ja kuten olen jo moneen kertaan todennut: ei tungeta muiden lippuja omiin tunnuksiin, vaan viitsitään yrittää ihan itse. Arvosana: 5 

Cookinsaarten vaakunassa sentään on paikallisväriä. Kilvenkannattajiksi on saatu lentokala ja jostain syystä kullanväriseksi värjäytynyt valkotiira (Gygis alba). Mukana on myös saarten perinteisiä elinkeinoja ja yhteiskuntaa edustavat keihäs ja heimokokouksissa käytetty puhujansauva niinikään paikallista käsityötä edustavaan telineeseen ripustettuina. Mutta mitä ihmettä on kilven päällä? Maissinjyvä ja herne, joiden päälle on asetettu... kives? Ei sentään - se on paikallinen seremoniapäähine, joka valmistetaan punatuistä höyhenistä. Hyvä on, mutta sanonpa vain, että se näyttää ihan liikaa kivespussilta. Saarten nimi on tietysti tällätty mukaan täysin tarpeettomaan nauhaan, mutta kaiken kaikkiaan tähän saakka tunnus vaikuttaa olevan ihan kelpo keskitasoa noita tahattomanilmeisiä genitaaliassosiaatioita lukuun ottamatta. Mutta itse vaakunan keskus, itse vaakunakilpi, on sangen heikko esitys. Se ei näytä laisinkaan heraldiselta luomukselta, eikä sillä ole taatusti yhteyttä alueen floraan, faunaan tai kaukaiseen kansanperinteeseen. Se näyttää asiaankuulumattomalta ja epäonnistuneelta. Arvosana: 6


Cookinsaarten kansallishymni Te Atua mou e, englanniksi God Is Truth, tuntuu ensi tutustumalta edustavan saarelaisten tarvetta kiitellä lähetyssaarnaajia vielä vuosisadat senkin jälkeen, kun mokomat tulivat tappamaan paikalliset tauteihin, hävittämään yhteiskunnan ja rikkomaan kaiken perinteisen taiteen (se edellä nähty puuveistos on toinen niistä kokonaisina säilyneistä). Mutta niin asia ei ehkä kuitenkaan ole. Kyse on ehkä muuten vain heikosta esityksestä.

Vuodelta 1982 periytyvä kansallislaulu on tehty korkea-arvoiselta amatööripohjalta. Sen on säveltänyt Cookinsaarten silloinen pääministeri Sir Tom Davis (1917 - 2007) ja sanoittanut tämän puoliso Pa Tepaeru Terito Ariki Lady Davis (1923 - 1990). Lady Davis oli muuten uskonnoltaan bahailainen kuten myöhemmin aviomieskin, joten sanoituksen uskonnollisuus ei välttämättä olekaan eksplisiittisen kristillistä. Olipa se uskonnolliselta taustaltaan mitä tahansa, niin lyyrinen mestariteos se tuskin on, vaikka rarotongani onkin hiukan ruosteessa. 

Itse sävelmä on vielä sanojakin mitättömämpi. Näin pliisua, ponnetonta ja yhdentekevää luritusta hädin tuskin muistaa kuunnelleensa enää viisi sekuntia sen päätyttyä. Ei se nyt kauhea ole, mutta tyystin mitäänsanomaton ja vailla persoonaa. Sopii sinänsä saarten lipun pariksi. Mitään mielenkiintoista tai muistamisen arvoista hymni ei tarjoa, joten lähinnä osakseni jää kiitellä sitä, että Yhdysvaltain laivaston soittokunta (kaikkeen sekin joutuu) saa vaskista aikaan varsin kauniita ääniä. En suosittele jatkamaan käytäntöä, jossa pääministeri suunnittelee kansalliset symbolit korkeimman omakätisesti. Ei tule kovin säväyttävää jälkeä.

Arvosana: 6 

Cookinsaarten loppuarvosana on 5,7. Vielä voisi hioa ennen päätöstä täydestä itsenäisyydestä.

perjantai 12. lokakuuta 2012

Nobel oikeaan osoitteeseen

Nobelin rauhanpalkinto on myönnetty aikoinaan sangen epäilyttäville hemmoille, sellaisille kuin Henry Kissinger, Jasser Arafat ja Jitzhak Rabin - siis tahoille, jotka eivät ole tunnettuja rauhan ja yhteisymmärryksen ja laillisuuden ja vapauden ja ihmisoikeuksien ja aseistariisunnan edistämisestä. Joskus palkinto on mennyt myös taholle, joka ei ole tehnyt oikein mitään konkreettista rauhan edistämiseksi - mieleeni tulee Barack Obama. Vuonna 2012 asiasta ei ole sen sijaan juuri riidan aihetta. Euroopan unioni olisi ansainnut rauhanpalkinnon jo vuosia sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Olen aiemmin kirjoittanut unionin merkityksestä maanosan ja maailman rauhalle . Eurooppa on synnyttänyt 1900-luvun tuhoisimmat sodat, ja takana on vielä useampi sodantäyteinen vuosisata. Euroopan hiili- ja teräsyhteistyön alettua Saksa ja Ranska ovat päässeet eroon perinteestään sotia kerran sukupolvessa. Rauha, vauraus ja ennennäkemätön hyvinvointi ovat olleet seurauksena, kun eurooppalaiset valtiot ovat luopuneet läpimädästä nationalismista ja luovuttaneet suvereniteettiaan saadakseen merkittävämpiä etuja.

Euroopassa ei ole EU:n historian aikana käyty uutta suursotaa, eikä ainuttakaan jäsenvaltioiden kesken. Unionin sitoutuminen demokraattiseen hallintotapaan on tarjonnut diktatuureista 1970-luvulla luopuneille Espanjalle ja Portugalille positiivisen, vauraan ja luonnollisen kehityssuunnan. Myös Kreikka, joka saa syyttää ahdingostaan pitkälti omaa vempulointiaan, on saanut unionista itselleen tuen sotilasdiktatuurin jälkeiseen kehitykseen. Kreikka on saanut unionilta paljon enemmän kuin unioni Kreikalta.

Berliinin muurin murtumisen ja kommunistidiktatuurin romahduksen jälkeen (Putinin ja kommunistien mielestä kansojen vankilan romahdus oli katastrofi, kuten on hyvä muistaa) Euroopan unioni oli luonnollinen viitekehys vapautuneille valtioille. Rauhantilan kannalta on ollut arvaamattoman tärkeätä, että Itä-Euroopan maille on ollut tarjota yhteinen, ei-nationalistinen visio vapaudesta ja vauraudesta yhdessä muiden kanssa. Ratkaisun puolesta puhukoot myös ne, jotka ovat omasta tahdostaan jättäneet optionsa käyttämättä - vaikkapa Minskin suuri kiekkotähti Aljaksandr.

Lyhyesti sanoen on ollut kunnia saada maksaa omista veroistaan Euroopan unionin toiminnan kuluja. Hinta on pieni, saavutus suuri. Enää pitääkin valita, mihin unioni Nobel-rahat käyttää. Koska unionin budjetissa erä on verraten pieni, voisi palkintosumman ehkä lahjoittaa jollekin ruohonjuuritason hyväntekeväisyysliikkeelle tai muulle sellaiselle toimijalle.

Nobelin rauhanpalkinto ei kuitenkaan ole pelkkä päätä silittelevä tunnustus verrattoman arvokkaasta elämäntyöstä, niin ansaittu kuin se onkin. Se on myös velvoittava muistutus siitä, että työtä on jatkettava lannistumatta ja että nyky-Euroopan johtajien on osoittauduttava tunnustuksen arvoisiksi (sitä eivät heistä kaikki tosiaankaan vaikuta olevan). Euroopan unioni on jatkuvassa vaarassa jäädä sisäisten erimielisyyksien halvauttamaksi. Jäsenten tulisi löytää tasapaino kansallisen ja yhteisen edun välille. Epäkohdista ei ole puutetta: viallinen yhteisvaluutta-alue on korjattavissa, mutta ei varmasti kivuttomasti; epätasainen kehitys unionin eri osissa on omiaan luomaan ristiriitoja; unionin ulkopolitiikka on yhä sotkuista ja vähentää kansainvälistä vaikutusvaltaa (pahimmillaan kohtalokkaasti, kuten Jugoslavian hajotessa kansallismieliseen väkivaltaan); ja unionin budjetista, niin kunniakasta kuin sitä onkin osaltaan maksaa, on yhä liian suuri osa pöhöttynyttä ja tarpeetonta byrokratiaa sekä käsittämätöntä ja kyynistä kansallista vedätystä - esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa vain parlamentin kaksi istuntopaikkaa Brysselissä ja Strasbourgissa sekä käsittämätön maatalousbudjetti. Nämä todelliset ja merkittävät ongelmat ovat kuitenkin aivan toista luokkaa kuin Sudeettimaan kriisit, laivastokisat sun muut nationalistisen kärhämöinnin maanosalle aiemmin lahjoittamat sulot.

Ns. kansallismieliset eli toisin sanoen nationalistit tietysti ovat hyvinkin näreissään siitä, että Euroopan unionin merkitys rauhan takeena ja sen edistäjänä maanosassa ja koko maailmassa on viimein saanut tunnustuksen. Ihan ymmärrettävää, sillä samanaikaisesti palkinto muistuttaa siitä, miten eurooppalaisella nationalismilla ja sen perillisillä on käsissään enemmän verta kuin suurin piirtein kellään koskaan. Eurooppalainen nationalismi ja eurooppalaisen kansallismielisyyden vaalijat olisivatkin ansainneet anti-Nobelin. Eräs osoitus Euroopan unionin merkityksestä ja tarpeellisuudesta on, että kitkerimmät sanat järjestöstä on ollut sanottavanaan laitanationalisteilla, kommunisteilla ja uskonnollisilla fanaatikoilla. Rauhan vihollisille moinen aatteellinen touhu tietysti sopii kuin nauha käsivarteen.

torstai 11. lokakuuta 2012

Kansallissymboliarvostelu: Caymansaaret

Huomasin, että olin taas suurin piirtein aakkosjärjestyksessä pysyttelevässä maailman kansallisten symbolien katsauksessani ohittanut koko joukon täydestä itsenäisyydestä uupumaan jääviä alueellisia entiteettejä, joilla kuitenkin on kansallisiksi katsottavia symboleita ja merkittävästi omaa hallintoa. Paikkailen siis nyt aukkoja, ja kuin sattumalta ensimmäiseksi pääsee kokonaisuus, joka liittyy viime aikoina käytyyn veroparatiisikeskusteluun. Oi Caymansaaret, sinä rahanpesijöiden, rikollisten ja niljaisten limanuljaskojen suojelija, paljastathan meille sentään brittiläisen merentakaisalueesi symbolit ilman oikeustoimia.

Caymansaarten nykyinen lippu on otettu käyttöön vuonna 1990 ja perustuu vuosina 1958-90 käytössä olleeseen tismalleen yhtä mielikuvituksettomaan ja mielenkiinnottomaan brittiläiseen siirtokuntasommitelmaan. Britannian merentakaiset alueet eivät selvästikään ole graafis-visuaalisesti erityisen kunnianhimoisia seutuja, koskapa niille kaikille tuntuu kelpaavan sama persoonaton malli, jossa vain liehupuolelle lätkitty vaakuna erottaa siirtokunnat toisistaan. Lopputulos ei näin ole koskaan aivan tyylitön, mutta omaperäisyydelläkään ei voi kehua. Yritystä ei ole.

Mikä saatanan vimma sitä Union Jackiä on tunkea jokaiseen lippuun? Yleensä ei ole hyvä asia muistuttaa katsojia oman melkoisen ala-arvoisen tekeleensä kohdalla jostakin paljon paremmasta luomuksesta.

Arvosana: 5

Caymansaaret sai oman vaakunan vuonna 1958, mutta onko lopputulos tosiaan vaivan arvoinen? Vaakunakilven keskeinen elementti on kolme vihreää kultareunuksista viisisakaraista tähteä sinivalkoisessa aaltokuviossa. Nämä edustavat Caymansaarten kolmea tulo-, pääoma- ja yritysverotuksen raskauttamatonta saarta (Grand Cayman, Little Cayman, Cayman Brac). Vaakunan yläosassa on punaisella pohjalla kultainen kävelevä kohtikatsova leijona, joka on otettu Englannin heraldisesta tunnuksesta. Vaakunan päällä on laivaköydestä valmistettu punos, jonka yllä kypäränkoristeen paikkaa toimittaa liemikilpikonnan (Chelonia mydas), jonka takana on kultainen ananas. Kilven alla nauhassa on Caymansaarten motto He hath founded it upon the seas. Se on psalmista 24: "Hän on sen perustanut merien päälle" (Ps. 24:2). Koska merikilpikonnan, laivaköyden ja meren lisäksi tarvittiin vielä yksi muistutus siitä, että nätä saaria ympäröi meri. Tyhmä ja jankkaava, ruma vaakuna. Vihreät tähdet ovat ikävän näköiset ja lisäksi vihlovat silmiä aaltoilevassa kentässä. Ja jos haluaisimme nähdä Englannin leijonan, katsoisimme Englannin vaakunaa. Niitä on siinä kolmin kappalein.
Arvosana: 5


Virallisena kansallislauluna Caymansaaret käyttää Yhdistyneen kuningaskunnan God Save the Queeniä. Viisas valinta ottaen huomioon, että saarten oma nimikkohymni, valssi(!) Beloved Isle Cayman kuuluu kasallislaulujen tyhjimpien ja pliisuimpien sutaisujen romukoppaan. Sopisi kenties vanhalle tanssilavalle, mutta kansallislauluna erittäin yhdentekevä. Jostain syystä juuri Karibianmerellä suositaan valssia. Aruballa on virallisena musiikkitunnuksenaan paljon vetävämpi sellainen. Caymansaarten epävirallisen laulun kuunteleminen ei nyt kuitenkaan sentään tee pahaa, ja tanssillisuus on kieltämättä omaperäinen valinta, joten kai sitä pitää sentään hiukan hyvittää.

Arvosana:6

Caymansaarten loppuarvosana on edellisen perusteella 5,3. En kyllä luottaisi omaa massiivista veronkiero-omaisuuttani näin mielikuvituksettoman porukan huoleksi.

torstai 4. lokakuuta 2012

Kirkot (taas vaihteeksi) ihmisarvoa, laillisuutta, maailman tulevaisuutta ja Suomen itsenäisyyttä uhkaamassa eli antiklerikalistista nurinaa syyssateessa

Aloitetaan vähemmän törkeästä tapauksesta ensin. Venäjän lapsiasiamies Molotov tai mikä hänen nimensä sitten onkaan on nyt Venäjän federaation ulkoministeriön avustamana lähtenyt taas ns. novgorodilaiselle retkelle Suomen suuntaan. Täällä kun viranomaisilla on epäkohtelias ja rasistifasistinen tapa ajatella, että säännöt ovat kaikille samat. Lisäksi mokomat tannerilais-mannerheimiläiset valkobandiitit vielä suuntaavat äärimmäisen raakaa institutionalisoitua rasistista sortoa vierasmaalaisiin esim. kieltäytymällä hyväksymästä lasten pahoinpitelyä. Jo on kumma, ettei tsuhna tajua, että herrakansan lapsille on eri säännöt kuin muiden kakaroille.

Ja nyt sitten Suomen tasavallan, jolla olisi oikeitakin asioita hoidettavana, pitää ilmeisesti setviä tällaista Terijoki-tason pelleilyä. Kas kun ei Lavrov seuraavaksi jätä uhkavaatimusta Sääksmäen jätehuollon toiminnasta. Mutta tutkijan mielestä tällainen infantiili rettelöinti kannattaa ottaa vakavasti. Kannattanee kuunnella tutkijoita, vaikka itselläni selkäydinreaktiona olisi lähinnä tuhahtaa ja saattaa tyhjää puhkuva elämöitsijä naurunalaiseksi kysymällä, että millä armeijalla. Tosin Astahovilla taitaisi olla siihenkin turhan napakka ja suhteellisuudentajuton vastaus.

Mutta eihän toki isovenäläinen möyhyäminen enää tänä päivänä onnistu ilman viidettä kolonnaa alusmaiden sisällä. Suomen venäläisväestö on onneksi ollut ihan liian työteliästä ja kunniallista moiseen rooliin - ehkä siksi, että heitä kohdellaan yleisesti ottaen viranomaistaholta hyvin, toisin kuin vaikkapa venäläisiä Virossa - mutta muita yhteistyöhaluisia on löytynyt ihan kantaväestön piiristä. Eräs dosentti lienee kaikille tuttu, mutta nyt touhuun on lähtenyt mukaan paljon vaikutusvaltaisempi taho. Suomen ortodoksinen kirkko on päättänyt työntää liturgisen lusikkansa sosiaalitoimen soppaan. 
Hieman vaikeata on ymmärtää, miksi Suomen ortodoksinen kirkko, joka on kuitenkin asemaltaan tasavertainen luterilaiseen nähden ja ollut rakentamassa itsenäistä Suomea sekä kansallista yhtenäisyyttä, olisi valmis lähtemään näin räikeästi Venäjän vallanpitäjien propagandamyllyn tueksi. Mitään velvoitetta tällaisiin epäisänmaallisiin venkoiluihin ja asioihinsekaantumiseen ei ole, kun Suomen ortodoksinen kirkko on Konstantinopolin patriarkaatin alaisuudessa ja täten riippumaton Moskovan patriarkan putin-nuolennasta.

Mutta kun ottaa huomioon, miten Euroopan monet muut ortodoksikirkot ovat sangen syvällä kiihkonationalistisessa liikehdinnässä ja muistaa myös, että viime aikoina Suomen ortodoksikirkko on muutenkin häröillyt suhteessaan putinistiseen Venäjään, ei Pavel Astahovin hyödylliseksi idiootiksi alistuminen tässä sosiaalitoimen propagandasodassa ole mitenkään kokonaiskuvaan sopimatonta. Yllättävää ja sangen vastuutonta se toki on. Jos toinen maamme kansankirkoista ottaa yleisemminkin asiakseen ajaa Putinin fasistijengin naapurimaiden suvereniteettiä mikromanageriaalisella uhittelulla uhmaavaa politiikkaa, on syytä miettiä, minkä kansan kirkko sellainen sitten enää mahtaa ollakaan. Terijoen kirkko?

Mutta asiat voisivat olla huonomminkin, niin kuin ne pääsääntöisesti ovatkin maissa, joissa toimii oikeasti vaikutusvaltainen ortodoksikirkko. Esimerkiksi Serbiassa menee vähän heikosti heillä, jotka sattuvat olemaan jotain muuta kuin sataprosenttisia heteroita ja/tai sotarikollisia. Belgradissa piti järjestää pride-kulkue tämän viikon lauantaina, mutta poliisi ei antanut sille lupaa. 
Päätös on periaatteessa ymmärrettävä ottaen huomioon, että poliisi ei ole varma siitä, pystyisikö se takaamaan tapahtumaan osallistuvien saati sivullisten turvallisuutta. Syy ei ole pride-marssijoissa vaan heidän vastustajissaan, jotka ovat toistuvasti reagoineet silmittömällä väkivallalla rauhallisiin mielenilmauksiin. Aiempien vuosien tapahtumat ovat saaneet paikalle ns. kansallismielisiä ja perinteisten arvojen kannattajia, mikä länsieuroopaksi käännettynä tarkoittaa fasisteja, äärinationalisteja, uusnatseja, uskontofanaatikkoja ja edellä mainittujen liepeillä riehuvia pikkurikollisia. Poliisin päätös on siis ymmärrettävä, mutta se antaa serbialaisille täysin väärän viestin: väkivallalla ja uhkailemalla saa viranomaiset taipumaan täysin laillisten ja rauhanomaisten asioiden kieltämiseen.

Lienee turha edes kysyä, kenen puolella Serbian ortodoksinen kirkko asiassa on. Se ei ole tuominnut väkivaltaa (miksi kansanmurhaajia aktiivisesti puolustava ja lain kouralta suojeleva organisaatio niin tekisikään), vaan on ponnekkaasti vaatinut pride-tapahtuman kieltämistä. Mitään lakiperusteita sillä tietenkään ei ole tyystin maallisen tapahtuman estämiseksi ollut esittää. Mutta kuka sitä olisi odottanutkaan, sillä onhan kyseessä eurooppalainen ortodoksikirkko. 

Seuraava ihana kirkollinen uutinen liittyy siihen ortodoksien sisarfirmaan, joka vuonna 1054 eriytettiin ihan omaksi puljukseen. Katolisen kirkon johtaja, Rooman piispa Benedictus XVI on tiivistänyt yrityksiä vakuuttaa eurooppalaiset siitä, että homoseksuaalisuus tuhoaa yhteis- ja ihmiskunnan. Toisin sanoen siis vieraan valtion johtaja yrittää valhepropagandalla vaikuttaa muiden valtioiden sisäpolitiikkaan. Eikä se niin ihmeellistä ole, mutta kun kääkkä esittää olevansa asiassa jotain muuta kuin vieraan valtion johtaja. Ranskassa valmistellaan yhdenvertaista avioliittolakia, ja Vatikaani onkin siksi komentanut Ranskan kirkot luetuttamaan erityisrukouksia, Lyonin arkkipiispa on mobilisoitu muistuttamaan sivistyksen tuhosta jne. Ranskan piispat koottiin äskettäin illanviettoon paavilliselle kesämökille Castel Gandolfoon, missä Rooman piispa esitteli näkemyksiään. 

Paavi implikoi puheessaan sangen vahvasti, että homoseksuaalit - tai ylipäänsä kaikki, jotka eivät kannata katolisen kirkon oppeja perhe- ja sosiaalipolitiikasta - eivät ole täysin kehittyneitä ihmisiä, vaan kehityksellisesti vajaita tapauksia. Mitäs me vammaiset, herra Hirvisaari. Benkulle tosin sellainen vinkki, että jos tulee Saksanmaalta ja on omassa elämässäänkin käynyt läpi tiettyjä Euroopan historiaan melko vahvasti vaikuttaneita 20. vuosisadan kehityskulkuja, kannattaa varoa lajittelemasta ihmisiä kunnollisiin ja vajavaisiin. Varsinkin sen perusteella, että onks ne samaa mieltä meidän kans. Toinen yleisempi muistutus on, että jos ei ole paavintouhuja tärkeämpää puuhaa ja ikää on jo 85, niin voi vaikka ruveta harkitsemaan kuolemista. Ihan perusvinkkinä.

Ainoa syy, miksi tämä kurttuinen misantrooppi on relevantti kenellekään, on se, että katoliset pysyvät kirkossaan. On aivan turha saivarrella, ettei ole samaa mieltä paavin kanssa, jos kuitenkin kuuluu hänen ex cathedra -yksinoikeudella johtamaansa kirkkoon. Jokainen roomalaiskatolisen kirkon jäsen tukee vähintään passiivisesti Benedictus XVI:n epäinhimillistä politiikantekoa niin kauan kuin on jäsen. Muutoin Benedictus XVI olisi arviolta yhtä relevantti kuin muut vastaavat rahanpesupostimerkkien valtionpäämiehet eli Monacon ja Liechtensteinin ruhtinaat. Viatonta täysi-ikäistä roomalaiskatolista ei ole. He ovat kaikki mahdollistamassa ja täten tukemassa paavin lausuntoja omasta vapaasta tahdostaan. Täten kaikki maailman katoliset ovat ikävä kyllä vihollisiani, kardinaalikollegiosta ja Mariano Rajoy Breystä Antti Nylénin kautta Timo Soiniin. Jos tämä on heistä pahasti sanottu, niin bene. Olemme kaiketi tasoissa, kun heidän kannattamansa paavin mielestä minä olen ihmiskunnalle samantasoinen uhka kuin sademetsien tuhoaminen. Hauskinta asiassa on se, että paavi itse aiheuttaa sademetsien ja muun ympäristön tuhoutumista ehkäisypolitiikallaan, joka sisältää mm. kehitysmaiden asukkaille valehtelua. Paavin oma politiikka uhkaa ympäristöä ja on oikeasti vaarassa syöstä heikkoja maita perikatoon. 

Tämä on se heppu, jota maailman roomalaiskatoliset jostain syystä haluavat tukea ja jonka horinoille he haluavat suoda painoarvon. Muistaakseni tuo Baudelairesta sekaisin mennyt dandy ja esteetikkokatolilainen Nylén marisi joskus siitä, miten paavia ei oteta meillä vakavasti. Hänet redusoidaan hassuhattuiseksi vanhukseksi sen sijaan, että häntä pidettäisiin "eurooppalaisena intellektuellina". Tri Joseph Goebbels oli eurooppalainen intellektuelli, mutta totta on, että paavi on tosiasiallisesti niin vaarallinen ja haitallinen, että hänen irrelevantisoimisensa hassuhattuiseksi käppänäksi ei ole perusteltua. Mutta juuri hänen vaarallisuutensa ja haitallisuutensa vuoksi viisveisaavaa ja naurunalaistavaa asennetta tarvittaisiin lisää.