perjantai 23. marraskuuta 2012

Jumalpuntari: Mölyapinajumala

Jumalpuntari on täällä taas! Ihmiskunnan merkittävimmän artikkelsarjan tavoitteena on seuloa kaikista ihmisille itsensä ilmoittaneista jumalista ne parhaat, kyvykkäimmät, mahtavimmat ja eniten palvonnan arvoiset. Jumalpuntari - artikkelisarja, jota yhdelläkään ihmisellä ei ole varaa jättää lukematta.

Kaiken maailman sekopäät ovat noin viimeiset 3-4 vuotta räyhänneet siitä, miten maailmanloppu tai likiapokalypsi on tulossa tämän vuoden (2012) joulukuussa, koska mayasivilisaation käyttämän kalenterin jakso päättyy silloin.
Palaamme siis vielä mayojen sekavaan, sekavaan, sekavaan pantheoniin. Erittäin sekavaan. Tähän mielipuoliseen porukkaan verrattuna Olympoksen helleeninen pantheon muistuttaa preussilaista kirjastoa.

Prekolumbiaanista mayasivilisaatiota (mayathan eivät ole kansana mihinkään hävinneet, ja heitä on yhä reippaasti enemmän kuin vaikka jotain suomalaisia, latvialaisia, tanskalaisia tai slovakkeja) on tapana populaarissa historiankirjoituksessa kohdella epämääräisehköllä kunnioituksella, jonka syy ei ole koskaan minulle selvinnyt. Ilmeisesti keskelle viidakkoa pykätyt porraspyramidit ovat sen verran salaperäisiä, että lietsovat tiettyä kunnioitusta. Jostain syystä kreikkalaisten ja roomalaisten muinaisuskoa pidetään yleisesti jotenkin itsestään selvästi koomisena, kun taas intiaanisivilisaatioiden mytologioiden ajatellaan olevan jotenkin henkisempiä tms. epämääräistä. Siksi kai ainakin riittävän moni kuvittelee, että romahtanut sivilisaatio, joka ei kyennyt muuntautumaan edes säilyttääkseen itsensä eikä ilmeisesti koskaan tiennyt juuri mitään lähialueensa ulkopuolisesta maailmasta, onnistui saamaan selville jotain oleellista globaalin tulevaisuuden kannalta (siis jotain muuta kuin sen meille epäsuorasti jätetyn opetuksen siitä, että ilmaston ja elinympäristön muutokseen kannattaisi yrittää keksiä jotain soveltavia ratkaisuja). Osasivathan ne laskeakin ja kaikkea.

Millään edellä kirjoittamallani en tarkoita, ettäkö mayat tai amerintiaanit olisivat yhtään höhlempiä kuin ketkään muutkaan. Tarkoitan vain, että tuskinpa prekolumbiaaninen mayasivilisaatio tunsi sen suurempia globaaleja salaisuuksia kuin esim. roomalaiset, persialaiset, egyptiläiset tai varhaiset islantilaiset (no, oikeastaan varhaiset islantilaiset tiesivät useamman mantereen olemassaolosta kuin nuo muut, joten etu heille).

Mayapantheonista on paljon valinnan varaa. Tällä kertaa haluan ottaa esipuheeni innoittamana käsittelyyn jonkin arvokkaan ja kunnioitusta herättävän jumalolennon. Esimerkiksi ryteikössä suoraa huutoa rääkyvä epäsosiaalinen kirppukasa kävisi hyvin. Siispä tällä kertaa jumalpuntariin asetetaan muinaisten mayojen Mölyapinajumala, kirjoituksen, musiikin, kuvataiteen ja sen sellaisen pidemmälle hioutuneen kulttuurin jumalallinen suojelija. Mölyapinajumalia esitetään usein kaksi yhdellä kertaa, sillä yhdelle jumalalle olisi tuossa vastuualuessa melko paljon puuhaa.
Hyvät naiset ja herrat, sallikaa siis esitellä uudet jumalanne:

Lähde
Jep, valistahan kasvosi meille, Mölyapinajumala. Ovat muuten myös varsin äänekkäitä jumalia. Esimerkki:



Totta vieköön äärimmäisen kiintoisa valinta taiteiden jumalaksi. Mayojen nöyryys herättää tiettyä kunnioitusta. Heillä oli sangen sofistikoitunut sivilisaatio ja erittäin monimutkainen, kehittynyt ja omaleimainen taidetyyli, joka ilmenee heidän taidokkaassa kuvataiteessaan, kestävässä monumentaaliarkkitehtuurissaan ja erilaisissa musiikki-instrumenteissaan. Tämän luovan impulssin lahjoittajaksi ja haltijaksi he sitten identifioivat pahansisuisen,  keskellä metsää kurkku punaisena karjuvan apinan. Joskus huono nonfiguratiivinen kuvataide provosoi kommentin apinakin osaisi maalata tuollaisen, mutta muinaisten mayojen kuvataiteilijat nimenomaisesti pyrkivät jäljittelemään apinain esimerkkiä - olivathan nämä mystiset, mekkaloivat kädelliset heidän suojelijoitaan.

Mölyapinajumalten genealogia ja niihin liittyvät myytit ovat sekavia ja keskenään ristiriitaisia. Todennäköisenä voidaan pitää, että Mölyapinajumala(t) keksi(vät) musiikin, kuvataiteen ja kirjallisuuden ja opettivat nämä taiteet ihmisille. Mayojen kalenterissa Mölyapinajumalan kuvio tai kuva voi edustaa yhden päivän mittaa, ja tämän perusteella ko. jumaluus on usein yhdistetty kalenteriin ja ajanlaskun taitoon sekä myös ennustamiseen ja tietoon menneestä sekä tulevasta.

Suoraan sanoen Mölyapinajumala (tai -jumalat) ei vaikuta kovin käytännölliseltä valinnalta palvonnan kohteeksi. On epäselvää, mitä nimenomaisia hyötyjä juuri Mölyapinajumalan valitseminen tuottaa yksilölle. Ehkä innoitusta hakeva taiteilija voisi kokeilla tämän jumalan kutsumista avukseen, mutta ikävä kyllä ei ole oikein tietoja jumalan edellyttämistä rituaaleista tai uhrilahjoista. Tulevaisuuteen näkeminen on aina siistiä, mutta Mölyapinajumala ei joko osannut tai halunnut varoittaa omaa sivilisaatiotaan sitä uhkaavasta tuhosta, joten en laskisi ennustuskyvynkään varaan. Suosittelisin Mölyapinajumalaa lähinnä viihdyttäjäjumaluudeksi hieman korkeatasoisimpiin illanviettoihin. Tiettävästi sen erikoiskykyihin kuuluu erittäin tasokas elävä musiikki ainakin päätellen siitä, että musisointi on eräs mayojen taiteessa tähän jumalaan useimmiten yhdistettävistä ilmiöistä.

Tutkailkaamme vielä Mölyapinajumalan (tai -jumalten) jumaluuspisteet. 

Mahti: 2/10. Ei tiettävästi kovin vavisuttavia kykyjä. Osaa kuulemma ennustaa, mutta en ensimmäisenä luottaisi tämän kädellisen juttuihin.
Vaikuttavuus: 4/10. Keksi melkoisesti kulttuuria - se ansaitsee tunnustusta. Montako uutta kulttuurimuotoa sinä olet tähän mennessä esitellyt maailmalle, arvoisa lukija? Ilmeisesti myös taitava musikantti. Ja esiintyvät apinat on aina hauskoja.
Vaarallisuus: 1/10. Tiettävästi sangen vaaraton, joskin rasittavan kovaääninen.

Eettisyys ("hyvyys"): Mölyapinajumala on kaikesta päätellen antelias ja hyvä ja halukas jakamaan laajat kulttuuriset innovaationsa ihmiskunnan kanssa, joten on kaikki syyt pitää sitä hyvänä jumalana.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Kansallissymboliarvostelu: Filippiinit

Kansallissymboliarvostelujen sarjan on yhä vain jatkuttava. Tällä kertaa kriittinen dispositiomme kuljettaa meidät Etelä-Kiinanmerelle. Siellä sijaitsee maailman huomattavimpiin saaristovaltioihin kuuluva Filippiinien tasavalta. Espanjan kuninkaan mukaan nimetty saaristo siirtyi vuoden 1898 espanjalais-amerikkalaisessa sodassa Yhdysvaltain hallintaan. Jo aiemmin samana vuonna oli annettu Filippiinien itsenäisyysjulistus, ja vuonna 1899 julistettiin perustetuksi Filippiinien ensimmäinen tasavalta. Yhdysvallat ei kuitenkaan hyväksynyt Filippiinien täyttä itsenäisyyttä, ja tästä seurasi Filippiinien itsenäisyyssota 1899-1902, jonka hiljentyessä alueellisten kapinaliikkeiden epäsäännölliseksi vastarinnaksi oli ilmeistä, että saaristo pysyisi Yhdysvaltojen hallussa. Filippiinit itsenäistyi virallisesti vuonna 1946. 

Tarkastelkaamme nyt saaristovaltion lippua, jota liehutettiin ensimmäistä kertaa vuonna 1898:


Filippiinien lippu on jaettu vaakasuunnassa kahtia siniseen ja punaiseen puolikkaaseen. Sininen edustaa rauhaa, oikeutta ja totuutta, punainen taas rohkeutta ja isänmaallisuutta. Tangonpuoleisessa päädyssä on tasasivuinen valkea kolmio, joka symmetriassaan ja puhtaudessaan symboloi yhdenvertaisuutta ja veljeyttä.

Valkean kolmion keskellä loistaa kahdeksansakarainen aurinko joutuukin symboloimaan melkoista abstraktien asioiden ja arvojen joukkoa: se edustaa yhtenäisyyttä, vapautta, kansanvaltaisuutta ja itsenäisyyttä. Auringosta lähtee kahdeksan sädettä, koska vuonna 1896 kahdeksan maakuntaa liittyi kapinaan Espanjan heikkoa hallintoa vastaan.

Valkean kolmion jokaisessa kulmassa tuikkii vielä viisisakarainen tähti. Ne edustavat Filippiinien saariston kolmea maantieteellistä aluetta, jotka, niin kuin nykyaikaisissa tietovisoissa jotain tällaista muka kysyttäisiin, ovat Luzon, Mindanao ja Visayas.
 
Mainittakoon, että Filippiinien lipun käyttö riippuu maan diplomaattisesta ja sotilaallisesta statuksesta. Edellä esitetty tapa liehuttaa lippua pätee, kun maa on rauhan tilassa. Sen sijaan sillä hetkellä, kun Filippiinit ryhtyy sotaan, asetetaan kansallinen symboli päälaelleen.

Näin:

Ajatus on oikeastaan sopiva, sillä sotatilassa asiat kääntyvät ylösalaisin. Siinä missä rauhan aikana tappamisesta saa ankaran rangaistuksen, saa siitä sodassa palkintoja. Filippiineillä tosin lipun kääntämisellä ei ole ainakaan virallisesti tarkoitus esittää symbolista tulkitaa saarnasta siitä, miten tekopyhää on sanktioida valtion sisäinen väkivalta ja suosia valtioiden välistä väkivaltaa, kun kaikki tosiasialliset osanottajat ovat yksilöitä. Ei, vaan Filippiineillä tarkoitus on vain nostaa ylimmälle sijalle rohkeutta edustava punainen ja alas rauhaa symboloiva sininen. Todella inspiroivaa. Varmasti innoittaa suurenmoisiin uhrauksiin tämä veto.

Ainutlaatuisen Filippiinien lipusta maailman itsenäisten valtioiden joukossa tekee valkean kolmion keskellä säteilevä kahdeksansakarainen aurinko, joka esiintyi itsenäisyyttä ajavan Katipunan-nimisen, vapaamuurareita jäljitelleen paikallisen salaseuran virallisessa lipussa vuonna 1897, tosin silloin kasvoilla varustettuna:
Valkean värin ansiosta tunnus vain näytti tuolloin elävältä aasialaiselta lumihiutaleelta, joka on vajonnut apatiaan.

Palatkaamme kuitenkin Filippiinien nykyiseen lippuun pohtiaksemme sen visuaalisia meriittejä. Se ei ole maailman lipuista huonoimpia. Symmetriset kolmiot kuuluvat ihmissilmää eniten miellyttäviin kuvioihin, ja minusta tällaista veksillologista "päätykolmiota" hyödyntävät sommitelmat ovat lähtökohtaisesti melko tyylikkäitä. 

Väriyhdistelmäkään ei ole huono. Väreillä on virallinen symbolinen merkitys, mutta mieleen nousee väkisinkin epäilys siitä, ettei innoitusta vain olisi ammennettu Ranskan tai Yhdysvaltojen lipusta - tai Alankomaiden trikolorista, joka sentään 1890-luvulla liehui laajalti aivan lähivesillä Hollannin Itä-Intiassa.

Vaikka pidänkin kolmiosommitelmasta, en voi antaa varauksetonta tukeani itse kolmioon sijoitetuille kuvioille. Ensinnäkin tässä kohdassa värisommittelu on lipun yleisestä linjasta poiketen heikonlaista. Kullankeltainen ei erotu kovin hyvin valkeaa taustaa vasten. Lisäksi kolmio näyttää hieman ahtaalta. Lippu toimisi hyvin ilman kolmea tähteäkin, jotka lisäävät vain levottomuutta lipun muuten tyylikkäimpään kohtaan.

Yhteenvetona luonnehdin tätä kelpo valtiolipuksi, johon on ikävä kyllä tungettu hieman liikaa symboliikkaa. Arvosana: 7

Nyt Filippiinien vaakunan kimppuun:

Filippiinien vaakuna... ei yllä yhtä korkealle kuin lippu. 

Omituisella sakaraharjalla varustetun kilven värit ja taivaankappaleaiheet on poimittu lipusta (enkä tiedä, miksi aurinko on sijoitettu ovaaliin, mikä saa sen näyttämään munankuoresta karanneelta keltuaiselta), mutta vaakunaelukat on lisätty siniseen ja punaiseen lohkoon muistuttamaan siirtomaamenneisyydestä. Niitä ei ole pyritty mitenkään sopeuttamaan uuteen elinympäristöönsä, vaan ne on vain leikelty mukaan.

Oikealla, punaisessa kentässä, näemme leijonan. Olemme jo tavanneet sen Espanjan vaakunassa. Kyseessä on vanha tuttumme Leónin leijona, joka on vain vaihtanut väriä purppurasta kulaiseksi - joka on muuten leijonalle huomattavasti luontevampi sävy. (Joku roti, Espanja! Mitä oikein yrität syöttää meille seuraavaksi - vihreitä siilejä?)

Vasemmalla, sinisessä kentässä, vasta mielenkiintoinen olento siipiään levitteleekin. Se on valkopäämerikotka (Haliaeetus leucocephalus) - jota tietenkään ei tavata Filippiineillä - suoraan Yhdysvaltain virallisesta vaakunasta:
Ja kuten varmasti nokkelimmat jo arvasivatkin, Filippiinien vaakunan alla kiemurtelevassa nauhassa seisova teksti REPUBLIKA NG PILIPINAS ilmoittaa valtion nimen paikallisella valtakielellä tagalogilla.

Filippiinien vaakuna on sangen heikko esitys. Se on kunnianhimoton ja innoton toisinto lipun symboliikasta, johon heraldiset lainaeläimet eivät sovi alkuunkaan. Ja kuten olen jo monta kertaa tolkuttanut, valtion nimi tai muukaan teksti ei kuulu valtiovaakunaan. Halpaa, sekavaa, vieraannuttavaa. Arvosana: 5

Kohtalaisen lipun ja surkean vaakunan jälkeen enää kansallislaulu voi merkittävästi nostaa Filippiinien loppuarvosanaa:


Eikä se totta vie onnistu keskiarvoa ainakaan nostamaan. Filippiinien kansallislaulu Lupang Hinirang eli Valittu maa on... suoraan sanoen naurettavimpia ja tökeröimpiä töräyksiä, joka tässä pahamaineisessa sarjassa on korviin kantautunut. Tätä nuijaa ja jankkaavaa epämusiikkia en kelpuuttaisi edes alle kymmenvuotiaitten edutainment-TV-ohjelmaan saati mihinkään virallisempaan funktioon.

Tämän simplistisen töräyttelyn on "säveltänyt" vuonna 1898 Julián Felipe, joka Wikipedian mukaan sai "palkintoja ja kunnianosoituksia" "saavutuksistaan" musiikin alalla. Filippiineillä ei ilmeisesti niihin aikoihin ollut paljoakaan musiikillista kilpailua. Tai ehkä hän sitten sävelsi joskus jotain oikeastikin kuuntelemisen arvoista, tiedä häntä. Mutta aivan varmaa on se, että noin 12-vuotias lapsi pystyisi heittämään kasaan sellaisen "sävellyksen", jonka ikäväksemme jouduimme edellä kuulemaan. Pahinta tekeleessä on, että se jää tuskallisesti soimaan päähän. Se ei aina ole hyvän sävellyksen merkki, ja tässä yhteydessä käytän termiä sävellys varsin väljästi.
Julián Felipe (1861 - 1944), huono säveltäjä ja kansallissankari.
Olen oikeastaan äimistynyt siitä, miten näin lyhyt kappale osaakin olla niin loputtoman, toivottoman pitkästyttävä ja itseään toistava. Ainoa yhtään kelvollisempi - ja hyvin lyhyt - kohta koko tässä innottomassa työläismuurahaisten tuutulaulussa kuullaan kohdassa 0:39, ja sekin on melko häpeämätön ja huonosti naamioitu plagiaatti Marseljeesista.

Filippiinit vetää kansallissymboliarvostelumme musiikkipuolella ehdottomasti pohjat. Ei sentään aivan uppoa pohjamutien syvyyteen, sillä yhden huonomman olen tähän mennessä kuullut. Se on Azawadin piinallinen, epäinhimillinen audiaalinen jätös, joka saattaa muuten olla huonoin ikinä nuoteiksi kirjoitettu kyhäelmä lajimme historiassa. Sitä paitsi Azawad ei edes ole mikään oikea valtio. 

Filippiinien kansallislaulu on täten hylätty. Arvosana: 4

Filippiinien loppuarvosana on 5,3. Mutta ottaen huomioon, miten käsittämättömän huono on lahjattoman Felipen typerä rätkytys, niin sekin tuntuu turhan korkealta.

tiistai 6. marraskuuta 2012

Kansallissymboliarvostelu: Fidži

Kansallissymboliarvostelujen sarjamme etenee itsenäisten valtioiden jotakuinkin aakkosellisessa järjestyksessä F-kirjaimeen. Alkajaisiksi purjehdimme taas Tyynelle valtamerelle, noin 2000 km Uudesta-Seelannista koilliseen. Niillä tienoin sijaitsee Fidžin tasavalta, Tyynenmeren vauraimpia ja luonnonvaroiltaan huomattavimpia mutta myös poliittisesti epävakaimpia saarivaltioita. Fidži on taas yksi niistä valtioista, jotka ehkä ansaitsevat pienen esittelyn, kun siitä ei välttämättä monellakaan ole kovin selkeää käsitystä.

Polynesialaisten ja melanesialaisten purjehtijoiden n. 5000 vuotta sitten asuttama
Fidži päätyi 1800-luvulla Britannian hallintaan. Saaret olivat tuolloin kuuluisia siellä paikoitellen harjoitetusta rituaalisesta ihmissyönnistä. Udre Udre -niminen fidžiläispäällikkö tiettävästi söi tuhat vihollistaan uskoen, että tämä tekisi hänestä kuolemattoman. Sopii myös vähähiilihydraattiseen ruokavalioon.

Britit kuljettivat saarten plantaaseille työläisiä Intiasta, ja yli kolmannes nykyisestä väestöstä onkin intialaista alkuperää. Tämän vuoksi hindu-urdu on yksi maan virallisista kielistä; muut ovat fidži ja englanti

Fidži itsenäistyi Britanniasta vuonna 1970 demokraattiseksi parlamentaariseksi monarkiaksi. Saarten alkuperäinen väestö jäi kuitenkin hieman syrjään poliittisesta päätöksenteosta, jota dominoi indofidžiläinen väestö. Tämä johti vuonna 1987 peräti kahteen sotilasvallankaappaukseen, joissa pääministeri Bavadra ja kuningatar Elisabet syöstiin vallasta. Fidži julistettiin tasavallaksi, ja se erosi Brittiläisestä kansainyhteisöstä. Käyttöön otettiin rasistinen perustuslaki, jolla evättiin oikeus valita pääministeriksi ketään intialaista syntyperää olevaa. 1990-luvulla kriisiajat tuntuivat päättyneen, demokratia palasi ja samoin Kansainyhteisön jäsenyys. Kansanryhmien välit eivät kuitenkaan parantuneet, ja vuonna 2000 äärikansallismieliset ryhmät tekivät uuden vallankaappauksen estääkseen pääministerin viran päätymisen indofidžiläiselle. Vuonna 2006 seurasi jälleen uusi vallankaappaus. Kun tuomioistuin totesi kolme vuotta tämän jälkeen kaappauksen laittomaksi, presidentti Iloilo kumosi perustuslain, erotti kaikki tuomarit ja julisti poikkeustilan, joka rajoittaa merkittävästi mm. tiedonvälityksen vapautta. Melko paljon saa 40 vuodessa aikaan sählinkiä n. 800 000 asukkaan maa.

Jatkuva sisäinen levottomuus ei kuitenkaan ole sulkenut Fidžiä ulkomaailmalta. Vaikka  Fidži ei pysty ylläpitämään omaa yhteiskuntarauhaansa, on se todellinen rauhanturvaamisen suurvalta kokoonsa nähden. 3500 aktiivisotilaasta ja 6000 reserviläisestä koostuva Fidžin armeija on osallistunut ansiokkaasti YK:n rauhanturvaoperaatioihin Libanonissa, Siinailla ja Kosovossa. Mutta siinä riittämiin itse valtiosta, nyt käydään käsiksi sen symboleihin. Esimmäisenä tuttuun tapaan Fidžin lippu:


Jumaliste, taas näitä Union Jack -kuppailuja. Kun näen valtiolipun, jonka tangonpuoleisessa yläkulmassa seisoo Britannian tunnus, en ajattele, että onpa viehättävä ja fiksu kunnianosoitus yhteiselle historialle - aattelen, että tässäpä taas yksi maa, joka ei viitsi paneutua asioihin yli kolmeksi minuutiksi. 

Sitä paitsi kuuluminen Brittiläiseen imperiumiin ei ole mitään niin erikoista, että sillä voisi hirmuisesti muista erottua ja että sit kannattaisi erikseen tuoda esiin itsenäisen valtion lipussa. Itse asiassa Britannian alusmaana oleminen on kansainvälisessä katsannossa eräs kaikkein yleisimmistä valtiollisen historian vaiheista. Jos siis lipussanne on Union Jack, ette enää edes jäljittele Britanniaa, vaan jäljittelette muita sen entisiä siirtomaita. Se on surkeaa, säälittävää ja tylsää. Tämä ei koske pelkästään Fidžiä, vaan kaikkia samaan ratkaisuun lankeavia maita ja territorioita. Onnettomuudekseen Fidži vain suoriutuu hommasta vielä niitä muitakin huonommin.

Sillä tämä lippu ei ole edes niinkään hyvä - ja käytän adjektiivia tässä varsin suhteellisessa mielessä - kuin useimmat tähän saakka näkemämme henkistä alamaisuutta ilmoittavat, mielikuvituksettomat brittinurkkausliput. Niissä muissa sentään taustaväri on yleensä tummansininen tai punainen, jolloin se sointuu yhteen Union Jackin kanssa. Vaan Fidžilläpä taustaväriksi on valittu Tyyntämerta edustava vaaleansininen, lähes sama sävy kuin Somalian, Mikronesian tai YK:n lipuissa. Heleä sinisävy on peräisin 1870-luvulla käytetystä lipusta, mutta tässä se ei vain toimi. Lopputulos on riitaisa, mitätön ja typerän näköinen, anteeksi nyt vain. Yrityksestä ei ole merkkiäkään, ja väriyhdistelmässä on onnistuttu vertailumaita huonommin. Arvosana: 4  



Fidžin vaakuna on tyylitön ja infantiili nelikenttäsotku. Britannian vaakunaviranomainen myönsi sen vuonna 1908, ja ikävä kyllä sen typerä vaakunakilpi esiintyy myös maan lipussa.
Ja tämä vaakunakilpi toden totta on typerä. 

Kilven huipulla on kruunupäinen englantilainen goatse-leijona, ja Englannin Pyhän Yrjön risti jakaa loput vaakunasta neljään osaan. Mutta miksi käyttää nelikenttää, jos kolme neljännestä niistä on alkeellisia tuherruksia talouskasveista? Talouskasvit eivät ole kiinnostavia kansallisen identiteetin kannalta! Tämä osoittaa vain sen, että britit näkivät saaret pelkkänä siirtomaatavaraplantaasina vailla pienintäkään kiinnostusta alueen omaan historiaan tai identiteettiin. Luetellaan nyt silti vielä nämä tylsät rehutkin: kolme sokeriruokoa, kookospalmu ja banaaniterttu. 

Ai niin, se leijonan goatse on jokin kookostuote myös. Yhteen neljännekseen on sentään päätynyt paikallinen symboli, rauhankyyhky. Sitä käytti tunnuksenaan Fidžin ensimmäinen kuningas, sotapäällikkö Seru Epenisa Cakobau (1815 - 1883). Hänen lippunsa, joka otettiin käyttöön 1870-luvulla, näytti tältä:


Palataksemme nykyiseen vaakunaan: kilven harjalla seilaa paikallinen purjekanootti, ja kilvenkannattajiksikin on sentään saatu paikalliset aiheet, kaksi fidžiläissoturia - masentuneena jurottava keihäsmies ja toinen, jolla on olallaan... jotain kivuliaan näköistä. Itse asiassa ananasnuija. Siinäpä tarvekalu, joka ainakin omasta kotitaloudestani puuttuu. 

Tunnukseen on saatu ängettyä myös kansallinen motto fidžin kielellä: Rerevaka na Kalou ka doka na Tui, suomeksi Pelkää Jumalaa ja kunnioita kuningatarta. Kiintoisan monarkistinen tunnuslause tasavallalle. Aikaa olisi ollut uudistaa iskulausetta, sillä maassa on viimeksi ollut kuningatar neljännesvuosisata sitten.

Lattea tekele - vaakunakilven elementit ovat kuin lasten värityskirjasta, motto on turha ja tasavallalle sopimaton, eivätkä kilvenkannattajat tai kanootti ainakaan selkeytä kokonaisuutta. Jos valitsisitte vaakunaan yhden aiheen? Voisi tulla parempi. Vasemmanpuolisen soturin ilme on kuitenkin niin huvittava, että armosta suon tälle luomukselle arvosanaksi viitosen.

Kuten tarkkasilmäiset varmasti huomasivatkin, FidFidžinin lipussa ei esiinny koko vaakunatunnusta, vaan pelkkä vaakunakilpi. Monet fidžiläiset kuitenkin haluaisivat vaakunan mottoineen, kannattajineen ja kanoottikoristeineen kokonaisina lippuunsa. Esimerkiksi paikallinen senaattori Asesela Sadole perustelee vaatimustaan vaakunan kokonaisesityksestä lipussa seuraavin vahvoin argumentein:
"Mielestäni [koko] vaakuna on hyvin tärkeä, koska siinä on Jumalan sana, sitten siinä on myös kaksi soturia ja myös fidžiläinen kanootti."
Eri hieno perustelu. Onko tämä senaattori jotain seitsemän vuotta vanha? Äh, siirrytään kansallislauluosioon.

 

Fidžin kansallislaulu Meda Dau Doka tunnetaan myös nimellä God Bless Fiji eli Jumala Fidžiä siunatkoon. Sanoitukset eivät ole käännöksiä toisistaan - itse asiassa eri kieliversioilla ei ole juuri mitään yhteistä - esimerkiksi fidžinkielisissä sanoissa ei mainita Jumalaa kertaakaan.

Sävelmä otettiin virallisesti käyttöön valtion itsenäistyessä vuonna 1970, mutta se perustuu Charles Austin Milesin vuonna 1911 säveltämään virteen Dwelling In Belulah Land. Sovituksen ja (ilmeisesti vain englanninkieliset) sanat laati Michael Francis Alexander Prescott, joka saisi valita nimistään kaksi ja tyytyä käyttämään niitä. 

Sävelmä on virsimäinen, vailla suuria nousuja, laskuja tai tunteita. Se etenee vääjäämättä eikä tee kummoistakaan vaikutusta. Virreksi se toki on ihan kelvollinen, muttei kansallislauluna säväytä. Arvosana: 6  

Fidžin loppuarvosana jää viitoseen. 

maanantai 5. marraskuuta 2012

Gitler ja gänen varieteensa - gupia koko pergeelle!

Kun viimeksi tein katsauksen piirrettyyn sotapropagandaan, oli asialla amerikkalainen Warner Brothers animaatiossa Daffy - The Commando. Liittoutuneet kävivät kuitenkin sotaa kahdella rintamalla, joten on syytä katsastaa myös neuvostoliittolaista propagandaa. Tässäpä siis näytteenä Moskovan Sojuzmultfilm-studion animaatio vuodelta 1942. Sen nimi on Kinosirkus - Piirrossatiiri kolmessa näytöksessä. Ei kaikkein vetävimpiä nimiä, mutta kokeillaan. Venäjä ei ole minulla aivan hallussa, joten joudun tukeutumaan videon englanninkieliseen tekstitykseen, jonka tarkkuudesta minulla ei ole mitään takeita.
 
Käydäänpä tämä piirretty vielä läpi kohta kohdalta samaan tyyliin kuin Repe Sorsankin kohdalla. 

Ensimmäiseksi näkyvissä on esirippu; olemme siis mitä ilmeisimmin teatterissa. Esiripun takaa esiin luikahtaa... Charlie Chaplin?
Oikeastaan kyseessä on karikatyyri Neuvostoliiton kuuluisimmasta klovnista (siinäpä titteli, jota ei turhan usein näe) Mihail Nikolajevitš Rumjantsevista (1901 - 1983), joka tunnettiin paremmin taiteilijanimellään Karandaš eli Lyijykynä. Mutta oleellisesti kyseessä on Chaplin, sillä Rumjantsev tuli alkujaan kuuluisaksi Chaplin-imitaattorina ja säilytti Chaplinilta tietoisesti matkitun ulkoasun läpi uransa.

Joka tapauksessa Neukku-Chaplin kehuu, että tulossa on viihdyttävä show, joka ei tarvitse minkäänlaista esittelyä tai johdantoa. Kiva, kun teit itsesi tarpeettomaksi, toveri Charlie. On toki totta, että natsit hyökkäävät täydellä rintamalla ja ovat parinsadan kilsan päässä Moskovasta, mutta kiva, että sinulta kuitenkin liikenee aikaa johonkin tärkeään, kuten julkiseen ilmoitukseen omasta turhuudestasi. Muuten vielä lisäksi aivan tajuttoman ärsyttävällä äänellä. Mikä on tämän kerronnallisen kehyksen pointti?

Ensimmäinen "attraktiomme" on näytös nimeltään Koirankouluttaja Adolf ja hänen hauvansa. Kuulostaa lupaavalta.
Ja niin esirippu nousee, ja näyttämöllä on jo illan toinen viiksimies, itse Adolf Hitler. Hän ei tosin näytä olevan missään kennelissä koiria kouluttamassa, vaan hän istuu pöydän ääressä yllään kyltti, jossa seisoo "Ravintola Uusi Eurooppa". Hitler on varsin pönäkkä tapaus, mutta toisaalta näemmekin, että hänellä on tapana syödä perinpohjaisesti: hän kaluaa isosta luusta viimeisetkin rustot hampaisiinsa.

Tämän kohtauksen on mitä ilmeisimmin tarkoitus osoittaa Hitlerin barbaarisen heikot käytöstavat, jotka ovat vallitsevia koko hänen Uudessa Euroopassaan: raakalaismainen, eläimellinen ahnehtiminen on selvästi Führerin toimintatapa. Lisäksi esitys vihjaa, että Hitlerin uljas uusi maailma ei ole erityisen mukava resurssienkaan puolesta, kun tarjolla on ilmeisesti vain luita kaluttavaksi.

Tähän mennessä on käynyt ilmeiseksi, että filmin tekninen laatu ei vedä vertoja viimeksi näkemällemme amerikkalaistuotokselle. Tämä neuvostoliittolainen piirretty on mustavalkoinen, animaatio on selvästi toisteista ja yksityiskohtia on vähemmän. Tähän epäilemättä vaikutti se, että Yhdysvaltain ei tarvinnut käydä sotaa omalla ydinalueellaan, missä elintaso oli ennestäänkin jo aivan toista luokkaa kuin Neuvostoliitossa. Vaikka animaatio ei siis ylläkään aivan korkeimmalle tasolle, niin pidän tämän Hitlerin ulkonäöstä.
Tämän piirretyn Hitler näet on varsinainen karikatyyri eikä sellainen omituisesti mallinnettu realistinen hahmo, jota Repe Sorsa kumautti nuijalla. Hitler on tässä hauskempi koomisine riukujalkoineen, tynnyrimäisine vartaloineen ja pitkine nenineen. Kuvaus muistuttaa kuuluisan neuvostoliittolaisen pilapiirtäjätrio Kukriniksin legendaarisia Hitler-karikatyyreja.
Viimeinkin koirakouluttajan esitykseen saapuu koiria! Ravintolaan kipittää kolme hattupäistä piskiä, joille Hitler kirkuu omituisella korkealla äänellä. Nämä koirat ovat Saksan liittolaisten ja/tai marionettien johtajien karikayyrejä, joista tosin vain Mussolini on merkittävästi esikuvansa näköinen. Tässä trio:
Benito Mussolini (1883 - 1945), Italian duce;
Amiraali Miklós Horthy (1868 - 1957), Unkarin kuningaskunnan sijaishallitsija;
Marsalkka Ion Antonescu (1882 - 1946), Romanian conducător.

Jostain syystä Suomi on jätetty pois operaatio Barbarossaan osallistuneista maista (ne kaksi muuta, Slovakia ja Kroatia, olivat suurin piirtein avoimesti nukkevaltioita), tiedä sitten miksi. Ehkä siksi, että Suomi katsoi olevansa Saksan kanssasotija, ei liittolainen. On tosin vaikea kuvitella, että tällaiset semanttiset erot olisivat paljoa painaneet Neuvostoliiton propagandistien ja animaattorien mielissä.

Joka tapauksessa Antonescu, Horthy ja Mussolini tekevät muutamia temppuja - hyppivät, heittelevät kuperkeikkoja, kävelevät kahdella tassulla - kunnes Hitler nakkaa niille loppuun kaluamansa luun. Esitys päättyy koirakolmikon luusta käymään tappeluun, jota Führer yrittää epäonnisesti hillitä.
Tämän kuvaelman ilmeinen viesti on, että muille akselivalloille jäisi Euroopassa vain rippeet niitä mielensä mukaan komentelevan Saksan saaliista. Esitys ei kuitenkaan saanut minua juuri syttymään. Koirien temppuilu on poliittisen satiirin teemana suurin piirtein yhtä puhtaaksi kaluttu kuin piirretyn luu, eikä kuvaelma tarjonnut juuri oivalluksia sen paremmin dialogin kuin visuaalisten vitsien muodossa.

Seuraava tableau on nimeltään "Hitler tapaa Napoleonin". Se alkaa erittäin tehokkaalla kuvalla Pariisin Invalidikirkon kryptasta, jonka punaisessa kvartsiittiarkussa lepäävät keisari Napoleon I:n (1769 - 1821) maalliset jäännökset. Esittelykuvan rajaus on hyvin onnistunut, aavemainen jousimusiikki luo mukavasti tunnelmaa, ja keisarin kaksikolkkahattu sarkofagin laella on piste I:n päällä. Lisäksi kuvaelmalla on todellisuuspohjaa, sillä vieraillessaan saksalaisten miehittämässä Pariisissa 1940 Hitler todellakin käväisi Invalidikirkossa Napoleonin hautaa katsomassa.
Murhaaja kohtaa surmaajan. On ero!
Piirretyssä hyvin onnistunut on myös Hitlerin elehtiminen hänen saapuessaan sarkofagin luo. Führerin ruumiinkielen koominen mahtipontisuus välittyy hienosti.



Hitler osoittaa harvinaista kunnioitusta polvistuessaan Napoleonin sarkofagin ääreen. "Kuuletko minua, Napoleon?" hän kysyy ja jatkaa: "Minä tässä, Gitler." Mitä? Gitler? Tämän tyypin nimi EI ole Adolf Gitler! Se on Adolf Hitler, H:lla. Mikä ihme näitä venäläisiä oikein vaivaa? Kyllä vain Horthyn kaulapannassa oli ihan oikea kyrillinen kirjain merkkinä siitä, että nimen alkuun tosiaan tulee jotakuinkin meidän H:tamme vastaava äänne. Mutta Gitler? Ainoa Wikipedian tuntema Gitler on vuonna 1928 syntynyt brooklynilainen jazzhistorioitsija.

Mikä venäjän fonetiikassa muka on vikana? Eikö ihan korvakuulolta havaitse, että Heil Hitler ei kuulosta yhtään samalta kuin Geil Gitler? Mutta jostain syystä kuitenkin näemmä venäläisille Hitler on Gitler, Hess on Gess, Himmler on Gimmler jne. Täysin käsittämätöntä ottaen huomioon, että Venäjällä on mm. sellainen kaupunki kuin Harkov, että Neuvostoliiton johdossa oli sellainen tyyppi kuin Hruštšov, että tunnetuimpiin venäläisiin oopperoihin kuuluu Hovanštšina ja että sangen kuuluisa venäläinen kirjailija on nimeltään Tšehov. Ehkä näissä kaikissa se H:n kaltainen äänne on lähempänä sitä, joka esiintyy vaikkapa sanassa München tai skottilaisessa sanassa loch, mutta se on hiton paljon parempi approksimaatio vaikkapa nimeen Hitler kuin joku saatanan gee. Lopettakaa tällainen typeryys nyt jo oikeasti. Kyllä me ulkomaalaisetkin edes yritämme teidän nimienne kanssa.
Totibebti, toveri Btalin!
Palataksemme siis piirrettyyn, Hitler Gitler (Jeg, gänen nimensä on tästä lägin Gitler, koska olemme tygmiä eikä meitä gotsita edes yrittää tuottaa muissa kielissä esiintyviä foneemeja! Guraa guraa!) sanoo tulleensa hakemaan Napoleonilta "siunausta" ja "neuvoja". Gitler myös keksii hyvää käyttöä Napoleonin hatulle ja julistaa haluavansa valloittaa koko maailman.
Tuo naurettava rimppakinttuinen poseeraus saa aina vain hymyn huulille. Ja onneksi olkoon, taiteilija, piirsit natsitunnuksen justiinsa väärin päin. Joka tapauksessa tämä lyhyt pikku kuvaelma on tähän saakka sangen hupaisa. Se hakee kontrastia hautaholvin staattisen arvokkuuden ja irvokkaasti toikkaroivan Gitlerin välille. Asetelma viittaa siihen, että Napolenin rinnalla Gitler on pelkkä barbaari, jonka mahtailu on tyystin tyhjänpäiväistä. Viehättävän irvokas näytös tähän mennessä.

Ja meno vain paranee, kun kuollut keisari vastaa Gitlerille. Pidän erityisen hauskana, että Napoleonin sarkofagi toimii huulien tapaan ja konkreettisesti puhuu Gitlerille. Eikä sillä ole kovin rohkaisevaa sanottavaa. Kokeneempi valtiomies - jolla on varmasti jonkinlainen sana sanottavana siitäkin, miten järkevää on hyökätä Venäjälle - kehottaa Gitleriä liittymään seuraansa, vainajiin.

Kauhuelementit, joita aavemainen musiikki enteili jo alussa, kaappaavat nyt kuvaelman kokonaan Don Juan -tyyppisessä käänteessä, jossa hautamonumentista nousee luinen käsi, joka yrittää kiskoa Gitlerin mukanaan. Viehättävää.
Gitler säikähti niin, että hakaristikin kääntyi oikein päin.
Ja siihen kuvaelma päättyykin. Se oli lyhyt, mutta erittäin tehokas ja resursseihin nähden tyylikkäästi toteutettu. Siinä on yhä animoidun pilapiirroksen makua, mutta toteutus on onnistunut ja tunnelma kohdillaan. Propagandistiseltakaan kannalta viesti ei ole hassumpi: Euroopan hallintaan pyrkivät hyökkääjät on päihitetty aiemminkin ja pähitetään nytkin. Voin jo paljastaa, että tämä oli Gitlerin varieteen kolmesta osiosta paras.

(Toinen ja täysin mahdollinen tulkinta näytöksestä on, että Napoleon alkaa tuntea eroottista vetoa Gitleriä kohtaan ja pyytää tämän siksi "makaamaan" viereensä. Luurangon koura myös tavoittelee kovasti Führerin takamusta. Homoeroottista diktaattorinekrofiliaa siis. Charmanttia.)

Siirrytään kuitenkin vielä finaalinäytökseen, joka onkin sitten perinteisempää sirkusta - jonglöörausta. Osion nimi on Jonglööri Adolf ja ruutitynnyrit. Nimi kertookin jo olennaisimman. Tulella leikkiminen ruutitynnyrien päällä on suurin piirtein vanhin ja ilmeisin pilapiirrosklisee, mutta tässä nyt kuitenkin Gitler jonglööraa palavilla soihduilla Euroopan miehitettyjä valtioita edustavista ruutitynnyreistä koostuvan pyramidin harjalla.
Tämä voi päättyä vain hyvin.
On itsestään selvää, miten tässä käy, joten sanottakoon, että sirkusmusiikki on ihan hauskan kuuloista ja että Gitler esittelee yhden kohtalaisen hyvän visuaalisen vitsin tehdessään soihduista pyöriviä hakaristejä. Führer osoittautuu lisäksi erittäin taitavaksi jonglööraajaksi, mutta kun on valinnut näin idioottimaisen paikan, riittää pienikin virhe posauttamaan koko roskan taivaan tuuliin.
Der Untergang
Ja se siitä. Kokonaisuus on sangen heikko. Ensimmäinen ja kolmas näytös ovat pelkkiä rudimentaarisen kliseisiä pilapiirroksia, jotka voisivat toimia paremmin pelkkinä staattisina piirroksina paperilla. Niiden ideat ovat erittäin kuluneita, eikä niissä ole juuri oivalluksia. Toisaalta ne ovat myös sopivan lyhyitä, joten kyllä ne huvikseen kertaalleen katsoo. Tosin Hitler-karikatyyri on huvittava ja onnistunut - sellainen kappale perinteistä pilapiirrosta, joka on välittynyt menestyksekkäästi animaatioksi. Toinen näytös, joka tapahtuu Pariisissa, on näistä kolmesta selvästi paras. Tunnelmanluonti musiikkia myöten ja animaatio on siinä mainiota, ja se on myös viestiltään omaperäisin ja vähiten kulunut. Chaplin tyhjänpäiväisenä seremoniamestarina on vain ärsyttävä ja turha. Tämä piirretty on hyvin selvästi melko nopeasti kasaan nakattu kulttuurihistoriallinen kuriositeetti, jossa on kuitenkin yksi kunnianhimoinen ja aina katsomisen arvoinen osuus. 

Teknisesti, visuaalisesti ja sisällöllisesti tämä neuvostoliittolainen pläjäys on tietysti paljon heikompi kuin vauraammassa Hollywoodissa paljon paremmin resurssein. Tekniseltä osalta tämä on täysin ymmärrettävää ja anteeksiannettavaa. Mutta sisällön puolesta olisi kuvitellut neuvostoliittolaisten pystyvän parempaan. Yksinkertaisesti vitsien määrä, omaperäisyys ja laatu ovat paljon heikompia.

Sotapropagandapiirrettyjen sarja tulee jatkumaan, eikä viimeinen taisto ole vielä näköpiirissä.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Jumalpuntari: Haile Selassie

Ihmiskunnan historian merkittävin kirjoitussarja, tämän blogin Jumalpuntari, jatkuu taas. Tavoitteenammehan on seuloa kaikista ihmisille tunnetuista jumalista se paras, mahtavin ja kaikinpuolin kannattavin palvontavalinta.

Kaikkien jumalolentojen ei tarvitse olla näkymättömiä ja asua luoksepääsemättömillä vuorenhuipuilla tai ottaa liekehtivän aluskasvillisuuden hahmoa kommunikoidessaan ihmisten kanssa. Eikä kaikkien jumalolentojen inkarnaatioidenkaan tarvitse olla tuhansien vuosien takaa. Jotkut jumaluudet voivat olla moderneja valtionpäämiehiä, kuten Ras Tafari Makonnen (1892-1975), joka tunnetaan paremmin Etiopian keisari (Nəgusä Nägäst, 1930-1974) Haile Selassiena. Rastafariliikkeen piirissä Haile Selassieta pidetään sangen yleisesti palanneena messiaana ja näin ollen lihaksi tulleena jumalana. Haile Selassie on siitä kiitollinen aihe sarjaamme, että hän on harvoja jumalia, joista on valokuvallista evidenssiä.
Musta Mannerheim tai messias tai jotain sellaista. Joka tapauksessa ns. kansa raivostui.
Abessinian kuningashuone voi periaatteessa vaatia itselleen messiaanista asemaa, sillä se katsoo olevansa Daavidin ja Salomon sukua. Varsinaista kovaa todistusaineistoa tästä ei ole, mutta Etiopiassa tulkinta menee niin, että Daavidin poika, kuningas Salomo, olisi aloittanut dynastian Saaban kuningattaren kanssa. Vanhan Testamentin 1. Kuninkaiden kirjassa (10: 1-10) lyhyesti mainittu Saaban kuningattaren visiitti Jerusalemiin johti etiopialaisen tulkinnan (jolle ei ole suoraa tukea Raamatussa tai arkeologiassa) mukaan Etiopian ensimmäisen keisarin Menelik I:n syntymään. Etiopialaisen tradition mukaan Saaban valtakunta sijaitsi Etiopiassa (myös Jemeniä, Djiboutia, Somaliaa, Persiaa ja Sudania on toisaalla esitetty), ja Salomon poika Menelik kävi vielä aikuisiällä hakemassa liitonarkinkin Etiopiaan. Ilmeisesti israelilaiset yksinkertaisesti antoivat sen, kun Menelik kehtasi pyytää. Eipä se toki kovin merkittävä kapine ollutkaan. Hyvä kun vei pois temppelin nurkkia tukkimasta. 
Sori, Indy, mutta olet kyllä ihan liian pohjoisessa. Joitakin tuhansia kilsoja etelään, niin johan alkaa polttaa. Ja siellä ei edes ole natseja. Olisi tosin kyllä fascisteja.
Haile Selassie syntyi nimellä Tafari Makonnen Ejersa Goron kylässä 23.7.1892. Hänen isänsä oli Hararin maakunnan kuvernööri ja tämän isoäiti puolestaan keisari Menelik II:n täti. Haile Selassie nostettiin sijaishallitsijaksi, kun vanhoillinen salaliitto syrjäytti kruunaamattoman keisari Iyasu V:n syyskuussa 1916 ja valtaistuimelle nousi virallisesti keisarinna Zewditu. Kun keisarinna kuoli 1930, Tafari Makonnen kruunattiin tittelillä ja hallitsijanimellä Hänen keisarillinen majesteettinsa, Juudan voittoisa leijona, Jumalan valinta, Etiopian keisari Haile Selassie I

Jamaikalla taas Marcus Garvey -niminen poliitikko ja profeetta (1887 - 1940) alkoi 1920-luvulla ajaa panafrikkalaista nationalismia sekä rotuseparatismia ja puhui profetioita mustan kuninkaan kruunaamisesta Afrikassa. Näistä puheista innostuneena Leonard Howell (1898 - 1981) julisti Haile Selassien maan päälle palanneeksi Kristukseksi, joka tulisi johtamaan kaikki mustat takaisin kotimaahansa Afrikkaan. Howellia voinee pitää rastafarismin perustajana. Hänen opilleen keskeistä oli paitsi Haile Selassien tunnustaminen Jumalan persoonaksi ja korkeimmaksi olennoksi sekä kaikkien mustaihoisten johtajaksi, niin myös sellaiset seikat kuin järjestäytynyt massapaluu Afrikkaan, "mustan rodun" ehdoton ylemmyys kaikkiin muihin nähden ja viha sekä järjestäytynyt kosto valkoihoisia kohtaan näiden synnynnäisen pahuuden takia.
Jep, Leonard Howell vaikuttaa olleen erittäin paska ihminen, joskin toki epäilemättä varsin paskamaisista oloista. Tästä kuitenkin sai alkunsa rastafarismi, jonka nimi tulee Haile Selassien eiskeisarillisesta tittelistä. Nykyisin rastafarien ylivoimainen valtavirta on luopunut rasismista, sillä Haile Selassiekin painotti puheissaan lähimmäisenrakkauden merkitystä sekä rasististen ja uskonnollisten ennakkoluulojen haitallisuutta. Rastafarismi ei kysy etnistä alkuperää. Sen sijaan monet rastafarit lietsovat yhä aktiivisesti väkivaltaista homovihaa, ja osittain tämän takia Jamaika on maailman homofobisimpia yhteiskuntia. 

Mutta palatkaamme itse Haile Selassien jumaluuteen tämän taustoituksen jälkeen. Haile Selassie kävi Jamaikalla vuonna 1966 ja sai hurmioituneen vastaanoton paikallisten rastafarien keskuudessa. Hän ei kuitenkaan koskaan itse julistanut olevansa Jumalan persoona, ylösnoussut ja palannut messias. Hän tosin suhtautui ystävällisesti rastafarivaikuttajiin ja tapasi näitä, muttei koskaan ilmaissut vahvistavansa näiden uskomuksia ja pyrki myös hillitsemään rastafarien halua muuttaa Etiopiaan kehottaen näitä pikemminkin ensin rakentamaan omia kotiyhteiskuntiaan täydellisemmiksi. Tämä ambivalentti suhtautuminen ei kuitenkaan horjuttanut useimpien rastafarien uskoa Haile Selassien jumalallisuuteen.
Vain todellinen messias kiistää jumaluutensa... tai jättää asian vaille kommenttia!
Mutta kannattaako Haile Selassieta pitää jumalallisena? Onko hänestä mihinkään? Sitähän tässä ollaan selvittämässä. 
Ainakin Rita Marley (s. 1946), Bob Marleyn vaimo, on kertonut nähneensä omin silmin todisteet Etiopian keisarin jumaluudesta. Hän oli läsnä Kingstonin lentokentällä satatuhatpäisen ihmisjoukon seassa vuonna 1966 Haile Selassien astuessa Jamaikan kamaralle ja kääntyi rastafarismiin tämän kokemuksen jälkeen. Marley kertoo nähneensä stigmojen ilmestyvän tuolloin keisarin käsiin. Hänen todistustaan arvioidessa on otettava huomioon, että lentokentällä pitkään odottanut ihmismassa vietti aikaansa polttaen valtavat määrät kannabista.

Toisaalta vaikka tyyppi saisikin aitoja stigmoja, ei se minusta ole kannattava syy kunnioittaa häntä jumalallisena. Ylipäänsä aiheettomien stigmojen ilmaantuminen kämmeniin on ehkä tyhjänpäiväisin ja turhin jumalallinen erikoiskyky. Sen kun pystyy tekemään ihan tavallinen kuolevainenkin. Jumalallisena erikoisvoimana se on vain vielä tyhmempi, koska se ilmaantuu tyhjästä. Kiitos vain, mutta ei ole erityisen vakuuttava ja vahva sellainen jumala, johon tulee reikiä tyhjästä. Miksi kukaan haluaisi jotain niin tyhmää? Katsokaa, saan käsiini reikiä, joista vuotaa verta, palvokaa mua nyt! No en tosiaankaan palvo. Surkein jumala ikinä tuollainen.

Mutta eihän tätä pelkästään Rita Marleyn kyseenalaisen ja heiveröisen todistuksen perusteella ratkaista. Kannattaako Haile Selassieta palvoa? Hänellä ei tunnu olevan mitään supervoimia, toisin kuin voisi Jumalan persoonalta kuvitella. Palanneen messiaan voisi kuvitella olevan varsin mahtava, ja minusta Hänen kannattaisi pelata ihmisten odotusten mukaan, jos haluaa vakuuttaa mahdollisimman monet. Messiaan paluun pitäisi näyttää enemmänkin tältä:

Tiedättehän - säteilee ylimaallista valoa, kykenee kumoamaan painovoiman, nostaa kuolleita haudoista, saa asioita leijailemaan ajatuksensa ja sanansa voimalla jne. Sen asemesta tämänkertainen palannut messias nyt sitten näyttääkin tältä:
Ymm-hmm. 

Tosin ei pelkän ulkonäön perusteellakaan voi kokonaisarviota tehdä. Mutta ongelmaksi muodostuu se, että Haile Selassie ei näytä osaavan oikein mitään jumalallista, eikä tunnu olevan erityisen taidokas normaalilla valtiomiestasollakaan. Hän tosin asetti tavoitteekseen Etiopian modernisoimisen, mutta mitään erityisen jumalallista ei tapahtunut. Valtaistuimella olevan elävän jumalan luulisi pystyvän esimerkiksi estämään satojentuhansien alamaistensa kuoleminen nälkään vuodesta 1958 alkaen. Lisäksi jumalallisella viisaudella todennäköisesti pystyisi tekemään hieman kaukonäköisempiä päätöksiä kuin yksipuolinen federaation lakkauttaminen, Eritrean yksipuolinen liittäminen Etiopian keisarikuntaan ja parlamentin omavaltainen hajottaminen - siitä alkoi vuonna 1961 sota, joka kesti kolmekymmentä vuotta, jossa kuoli yli 200 000 ihmistä ja jonka Etiopia hävisi menettäen samalla kaiken rantaviivansa. Lisäksi jumalan voisi joissain villeimmissä visioissa kuvitella voivan torjua kommunistisen vallankaappauksen. Vaan Haile Selassie syöstiin vallasta ja asetettiin arestiin, missä hän teki toisen hyvin epäjumalallisen teon, eli kuoli 27.8.1975. Messias on kuollut ja ylösnoussut; hänellä ei ole syytä kuolla uudestaan. Eipä ole Haile Selassiesta juuri sen koommin paljoa kuulunut. Hieno homma, messias.

Toisaalta ei mikään ihme, sillä tässä meillä nyt olisi jumala, joka pakenee Italian armeijaakin. Eiköhän ala olla sitä myöten selvillä, että Haile Selassie on aika onneton valinta jumalaksi. Matti Vanhanen olisi kannattavampi palvonnan kohde. Katsotaan nyt vielä kuitenkin Haile Selassien jumalpisteet.

Mahti: 2/10. Yksinvaltias Etiopiassa ja kohtalainen menestyjä kansainvälisessä politiikassa. Ei minkäänlaisia erikoiskykyjä eikä kovin onnistunut hallitsija. Olemassaolo voidaan useimmista muista jumalista poiketen todistaa.
Vaikuttavuus: 1/10. Kuollut keisari. Kiva titteli, mutta ei juuri muuta.
Vaarallisuus: 1/10. Elinaikanaan oli potentiaalisesti vaarallinen alamaisilleen, joita onnistui tappamaan nälkään aika paljon, mutta eipä ole enää vuosiin tehnyt mitään.

Eettisyys ("hyvyys"): Todennäköisesti hyväntahtoinen, mutta inkompetentti. Vanhemmiten mahdollisesti myös inkontinentti.