tiistai 18. joulukuuta 2012

Pascalin maailmanloppu

Joidenkin mielestä nyt on meneillään viimeinen viikko, ei ainoastaan ennen joulua, vaan silleen ikinä. Ja kaikki tämä vain tai enimmäkseen siksi, että eräällä mesoamerikkalaisella sivilisaatiolla oli erilainen kalenteri kuin meillä. 21.12.2012 nyt sitten kuitenkin pitäisi tapahtua jotakin apokalyptisen mullistavaa. 

Paskan marjat. 
Onhan näitä törppöjä nähty jo ties kuinka kauan, ja aina he ovat nolanneet itsensä, nuo säälittävät pölvästit. Esimerkiksi alkukristityt, joita jostain syystä idealisoidaan, olivat pikaisen maailmanlopun odotuksessaan täysin väärässä ja täysin naurettavia tampioita. Jopa apostoli Paavali meni halpaan ja kirjoittelee siitä, miten Kristus on palaava ihan suunnilleen välittömästi. En usko, että Paavalinkaan mielestä tuhansien vuosien ajanjaksot ovat enää laskettavissa viipymättömiksi ja pikaisiksi välittömyyksiksi ainakaan inhimilliseen kokemukseen perustuvassa kielessä, jota hän oletettavasti käytti kirjoittaessaan ihmisille hyvinkin käytännönläheisesti. Paavali on tietysti vain yksi pitkässä epäonnistuneiden ja säälittävien pölvästien ketjussa, jotka ovat yrittäneet milloin milläkin perusteilla maailmanloppua omalle elinajalleen odottaa.
Örf örf örf öööörf! Löin pääni todella pahasti. Toivottavasti tämä ei saa minua tekemään mitään tyhmää.
Martti Luther odotti alkukristittyjen tavoin tuomiopäivän olevan aivan ovella, ja hän yhdisti tämän aikakauden pelkoihin ottomaanien hyökkäyksestä. Moderni aikamme ei ole vienyt välittömän apokalypsin odotusta pois kahjojen agendalta. Yhdysvalloissa adventismin perustaja William Miller julisti olevansa suhteellisen varma siitä, että Kristuksen toinen tuleminen tapahtuisi vuoden 1844 aikana - saarnaaja Samuel S. Snow laski tarkaksi päivämääräksi 22.10. Tämä oli tietysti täyttä potaskaa, jota oli laskeskeltu Danielin kirjasta (joka ei ole ainakaan sen Danielin kirjoittama) ja Johanneksen ilmestyksestä (jota tuskin koki se samanniminen evankelista) revittyjen Hieronymus Bosch ottaa LSD:tä paranoidin skitsofrenian syövereissä -tyylisten höperehtimisten suosta. Miller oli tietysti tyhmä ja herkkäuskoinen suunpieksäjä, eikä vuonna 1844 tapahtunut sen ihmeempiä kuin että Ruotsissa kehitettiin moderni tulitikku. Millerin typeryys maksoi tuhansille surkeille tolvanoille aika paljon, sillä lukuisat seuraajat olivat lahjoittaneet kaiken omaisuutensa pois ja luopuneet muutenkin mistään ajatuksista palata enää koskaan maalliseen elämään. Tapaus tunnetaan suurena pettymyksenä.
William Miller, ammattitolvana.
Jehovan todistajina nykyisin tunnettu sekopäisistä adventisteista vähitellen eriytynyt maailmanloppukultti edeltäjäjärjestöineen on tehnyt itsestään naurunalaisen aivan modernina aikana lukuisilla juosten kustuilla apokalypsihöperehtimisillään. Jehovan todistajain tyhmät ja vastuuttomat johtajat ovat sekoilleet kaikenlaisia apokalyptisiä merkityksiä erilaisille vuosiluvuille. Koska varsinaisesti Kristus ei ole näemmä palannut, on näitä typerehtimisiä sittemmin liikkeen selkärangattomien selittelijöiden toimesta selitelty siten, että kyseessä ei koskaan minkäänlainen ennustus ollutkaan. Jos ei alun perinkään olisi hullu ja laskisi asioita päin persettä väittäen juttujaan erittäin luotettaviksi, niin ei ehkä tarvitsisi turvautua tällaiseen halveksittavaan semattiseen hiuksenhalkomiseen jälkikäteen. Jehovan todistajat ovat mm. odottaneet virallisesti harmageddonia vuodelle 1914 ja sitten korjatusti vuodelle 1915. Käytiinhän toki ensimmäinen maailmansota, mutta harmageddonia ei tullut. Jehovan todistajat olivat myös varmoja siitä, että kristilliset kirkot kaikkine kannattajineen tuhoutuisivat vuonna 1918. Kaikkien maailman hallitusten piti sortua vuoden 1920 aikana. Vuonna 1925 syntyisi maanpäällinen paratiisi ja kuolleet herätettäisiin henkiin. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Tuskin on vuosikymmentä, jona nämä pellet eivät olisi ennustaneet jotain äärimmäisen massiivista päin persettä. Joka ainoa kerta tämä naurettava lahko on epäonnistunut surkeasti laskelmissaan ja odotuksissaan, ja silti miljoonat pysyvät sen jäseninä.

On mielenkiintoista, että 1900-luvun aikana länsimainen kulttuuri on pitkälti normalisoinut maailmanlopun teemana. Kyse ei ole sekopäiden päin honkia laskemista "raamatullisista" excel-taulukoista, vaan siitä, että maailmanlopusta ja erilaisista maailmanlopuista on kuluneen vuosisadan ajan tullut henkisen kulutuskulttuurimme valtavirtaa. Kaunokirjallisuudessa, elokuvassa ja sarjakuvassa apokalyptiset ja postapokalyptiset tapahtumat eivät ole mitenkään epätavallinen aihe. 

Ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen länsimaissa yleistynyt pseudo-okkultistinen ja mystillis-synkretistinen höpinä, joka vetää yhteen Blavatskyn ja Nostradamuksen kaltaiset lahjattomat historialliset huijarit ja epämääräiset vaikutteet muinaisten sivilisaatioiden luulotelluista salaisuuksista, ovat tuoneet millenniaaliseen maailmanloppuvouhotukseen vielä astetta rasittavampia piirteitä. 

Mutta maailmanlopputematiikan valtavirtaistumiselle on myös asiallisia syitä. Kylmän sodan aikana mahdollisuus jos ei maailman, niin ainakin pitkälti globaalin sivilisaation tuhosta nousi esiin eräänä lähitulevaisuuden mahdollisuutena. 
Ja sen jälkeen luomme uuden, paremman sivilisaation, merenalaisen sivilisaation, uuden uljaan maailman aaltojen sylissä.
Globaali ydinsota ei sinänsä olisi mitenkään sen yliluonnollisempi tapahtuma kuin vaikka Oolannin sota, mutta se tarjosi konkreettisen uhkan liki täydellisestä tuhosta. Tämä uhka myös lietsoi uskonnollisten fanaatikkojen ylivilkasta mielikuvitusta yhä hullumpiin tulkintoihin tuhansien vuosien takaisten tekstien kuvitellusta voimasta ennustaa Kashmirin kriisiä tai Turkin asehankintoja.

Myös ympäristötuhot ja kasvanut tietoisuus ihmisen toiminnan ympäristövaikutuksista ovat tuoneet tiettyä apokalyptista tuntua kulttuuriimme. Sekä sota että ympäristökatastrofit ovat todellisia ja potentiaalisesti erittäin tuhoisia uhkia, joiden torjuminen edellyttää diplomaattisia, sotilaallisia ja teknologisia toimenpiteitä. Vaikka uhkat ovat todellisia ja toimenpiteet rationaalisia, on selvää, että maailmanlopun profeetat - niin uskonnolliset kuin maalliset - käyttävät todellisia uhkia ja kasvanutta riskitietoisuutta hyväkseen omien alarmististen visioidensa rakennusaineina ja pönkkinä.

Ja kun nyt ihmiskunnan etuoikeutettu osa lisäksi toimii globaalissa tietoverkossa, on helpompaa kuin koskaan kenen tahansa teknisessä mielessä luku- ja kirjoitustaitoisen laatia käsittämättömiä eskatologisia synteesejä ja holistisia ragnarök-akupunktiovisioita, ja aina löytyy joku, joka ottaa sen todesta. Siten voidaan vetää yhteen Nostradamus, kaldealaisten magia, mayojen kalenterikäytännöt, tyystin keksitty näkymätön vaeltajaplaneetta, juutalaisten ja vapaamuurarien salaliitto ja kaikki muukin inhimillisen kulttuurin sekavin ja älyvapain kuona. Aiemminkin kristilliset eskatologit - ainakin ne tyhmemmät - tapasivat tulkita oman aikansa poliittiset tapahtumat Raamatun "ennustusten" todentumina. Nykyisillä sekopäillä metodit ovat pitkälti samoja, mutta modernit eskatologiat ovat enemmänkin interlinkitettyä apokalypsia, jossa oletetaan, että jos satunnaista "todistusainesta" on massiivisen kumuloituvasti mahdollisimman monesta hörhöstä lähteestä, on paikkansapitävyys varmempi ja läsnä enemmän mahdollisuuksia korjaaville uudelleentulkinnoille.

On syytä kuitenkin muistaa eräs asia, jota minua huvittaa kutsua Pascalin maailmanlopuksi.

On ehdottomasti kannattavampaa olla uskomatta maailmanloppuun aina, kun joku sitä lähiajoiksi julistaa. Jos maailmanloppu tosiaan tulee, ei siihen voi mitenkään vaikuttaa, ja sen jälkeen kaikki on ohi. Mutta jos maailmanloppua ei tule, näyttävät ne, jotka eivät ottaneet asiaa vakavasti ja jopa nauroivat sille räkäisesti, astetta viisaammilta, luotettavammilta ja tasapainoisemmilta ihmisiltä. Kun taas ne, jotka sitä julistivat, näyttävät iän kaiken noloilta pösilöiltä ja säälittäviltä sekopäiltä. Jos odotat maailmanloppua ja olet oikeassa, et pääse sillä mitenkään pätemään. Maailmanloppu-uskoisen voittokin on silti kaiken tuho. Sen sijaan sillä, joka nauraa maailmanlopun profeetoille, on hävittävänä tasan yhtä paljon kuin koko luomakunnalla (elämä kaikkinensa) ja voitettavanaan tyydytys ja (suhteellinen) arvonanto. On siis selvästi kannattavampaa olla uskomatta maailmanlopun profeettoihin ja jopa aktiivisesti pilkata heitä kuin ottaa heidän ennusteensa todesta.

Lisäksi apokalyptisiin huuruihin uskomaton välttyy melkoisen suurelta stressiltä ja ahdistukselta. Hän pystyy elämään normaalimpaa ja rauhallisempaa elämää sekä ennen luuloteltua ajankohtaa että sen jälkeen - tässä mielessä edellä kuvattu Pascalin maailmanloppu pätee myös.

Ajatusrakennelma koskee parhaiten mahdollisimman spesifiksi ajankohdaksi ennustettua ja luonteeltaan yliluonnollista apokalyptista tapahtumaa - tai luonnollista tapahtumaa (asteroiditörmäys tms.) joka on ennustettu yliluonnollisella tavalla. Jos sen sijaan kaikki astronomit laskevat, että edessä on tuhoisa törmäys, ei Pascalin maailmanloppu välttämättä päde - tosin en näe siitä silloinkaan erityistä haittaa, ellei tuhoa sitten ole mahdollista rajata tietyillä toimenpiteillä, jolloin passiivisuus voi olla haitaksi kaikille.

Toki edelleen paras syy olla uskomatta koheltajien maailmanlopun ennusteisiin on, että ne ovat järjestään äärimmäisen laaduttomia. Kun aina silloin tällöin puuhataan globaalia finanssiveroa, suosittelisin eskatologisten ennustusten maailmanlaajuista verollepanoa. Vakavissaan maailmanloppua ennustavien olisi pulitettava muhkea apokalypsivero, esimerkiksi 98 % kaiken omaisuutensa arvosta käytettäväksi vaikkapa YK:n hankkeisiin, mutta vain siinä tapauksessa, että heidän ennusteensa menee pieleen. Siis jos esimerkiksi joku nykyajan Miller ennustaisi maailmanlopun tulevan vuoden 2012 aikana, saisi hän viimeistään 2.1.2013 karhukirjeen. Tämä ehkä auttaisi tuomaan toimintaan edes hieman vastuullisuutta ja ehkä vähentäisi maailmanloppuennustuksiin potentiaalisesti uskovien piruparkojen panikoimista, rituaalisten joukkoitsemurhien mahdollisuutta ja muita epäonnistuneiden maailmanloppujen lieveilmiöitä. Lisäksi olisi hauskaa, kun maailmanlopun profeettojen pitäisi verotussyistä täyttää iso määrä lomakkeita profetiastaan. Verolta voisi tietysti välttyä, jos jättää ennustuksestaan pois takarajan, joko ajallisesti tai tapahtumallisesti ilmaistun, johon mennessä maailmanloppu profetian mukaan koittaa. Mutta se vaatisi byrokraattista painia, mikä olisi erinomaisen hauskaa.

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Kansallissymboliarvostelu: Färsaaret

F-kirjaimella alkavia itsenäisiä valtioita onkin suomen kielellä melko vähän, joten täytyy jo siirtyä niitä alempiin hallinnollisiin yksiköihin. Norjanmerellä on jumissa noin 50 000 ihmistä Färsaarilla (sikäläisellä kielellä Føroyar, joka kääntyy suomeksi Lammassaariksi). Vaikka itse pidän tilannetta lähinnä traagisena (ja asun sentään Suomessa), niin färsaarelaiset ovat ilmeisesti ihan onnellisia karussa ja syrjäisessä kotimaassaan. 

Fäärsaaret on vuodesta 1948 ollut statukseltaan itsehallinnollinen maa, joka kuuluu Tanskan kuningaskuntaan. Se on siis maan asemassa pykälää korkeammalla kuin esimerkiksi Ahvenanmaa, joka on vain itsehallinnollinen maakunta. Ja vähältä piti, ettei Färsaaret ole kokonaan itsenäinen valtio: toisen maailmansodan jälkeen, vuonna 1946, saarilla järjestettiin kansanäänestys. Vaihtoehdot: pysyäkö Tanskan yhteydessä, kuten oli ollut vuodesta 1388 asti, vai itsenäistyäkö täysin suvereeniksi, itsenäiseksi Pohjoismaaksi. Äänestys antoi tulokseksi hyvin niukan enemmistön itsenäisyysmielisille, mutta Løgtingið (Färsaarten parlamentti, jolla on keskiaikaiset juuret) ei päässyt yksimielisyyteen ei-sitovan kansanäänestyksen tuloksen toteuttamisesta, ja uusissa vaaleissa Tanskan alaisuudessa pysymistä kannattavat unionistit saivat niukan vaalivoiton, minkä jälkeen itsenäisyysajatus pantiin jäihin. Itsenäisyysajatuksen suhteen puntit ovat yhä 2010-luvullakin saarilla melko lailla 50-50. Kehitystä Färsaarten valtiollisen aseman suhteen kannattaa seurata, sillä parhaillaan maassa valmistellaan uutta perustuslakia, jonka yhteensopivuus Tanskan perustuslain kanssa on herättänyt epäilyksiä Kööpenhaminassa. Mahdollisia käänteitä odotellessa ehtii sentään syventyä Färsaarten kansallisiin symboleihin.



Heipä hei, Suomen lippu, kukapa suti sinun päällesi punaisen ristin? No, aivan yksi yhteen ei lipun pohja Suomen vastaavan kanssa sentään ole, sillä Färsaarten ja Suomen lippujen mittasuhteet eroavat toisistaan hienoisesti. Färsaarten  mittojen suhde on 8:11 (vertikaalinen:horisontaalinen) - sama kuin Norjalla - ja Suomen taas 11:18. Myös ristin paksuudessa on hienoista eroa. 

Mutta kumpi oli ensin, Suomen vai Fäärsaarten lippu? Laki Suomen lipusta säädettiin 1920, ja tuolloin siis lippu määriteltiin ensimmäisen kerran tasavallan viralliseksi symboliksi. Färsaarten lippu oli suunniteltu nykyiseen muotoonsa niukasti aiemmin edellisenä vuonna, mutta virallista asemaa sillä ei ollut vielä 25 vuoteen. Lisäksi Suomessa oli nykylipun kaltaisia sommitelmia ja sen variantteja samoissa väreissä käytetty epävirallisesti jo 1800-luvulla. Tuskin kummankaan lipun suunnittelijat edes tiesivät toisistaan.

Färsaarten lippua kutsutaan nimellä merkið, joka tarkoittaa yksinkertaisesti merkkiä. (Tuota kirjainta, joka tunnetaan yleensä nimellä eth ja fäärin kielessä nimellä edd [Ð, ð], ei ole aivan helppo ääntää. Yleensähän, esim. islannissa ja anglosaksissa, se ääntyy kuten th englannin sanassa that. Vaan fäärin kielessä se ei edusta mitään tiettyä foneemia. Joten pitää joko vain tietää tai arvata. Vaikuttaa järkevältä pitää omissa latinalaisissa aakkosissaan kirjaimia, jotka eivät merkitse mitään äännettä, fäärsaarelaiset. Mutta toisaalta heidän mielestään Färsaarilla asuminenkin on hyvä idea. Fäärin nykyaikaisen ortografian takana on muuten eräs paikallinen pappi, joka kantoi taakkanaan erästä pohjoismaiden naurettavimmista nimistä - Venceslaus Ulricus Hammershaimb.) Sen suunnitteli siis vuonna 1919 kolme Kööpenhaminassa lakia lukenutta färsaarelaista opiskelijaa, Jens Olivur Lisberg, Paul Dahl ja Janus Øssursson.

Lippu otettiin virallisesti käyttöön vasta vuonna 1940 Britannian miehityshallinnon toimesta - Saksa oli miehittänyt Tanskan aiemmin samana vuonna, ja britit ottivat haltuunsa sekä Färsaaret että personaaliunionissa Tanskan kanssa olleen Islannin turvatakseen Pohjois-Atlantin hallinnan. Britit halusivat päätöksellä helpottaa fäärsaarelaisten alusten tunnistamista sekä varmaankin myös tehdä itseään symbolisesti tykö saarten asukkaille.

Färsaarten lipun väreistä sininen ja punainen ovat olleet yleisesti näkyvästi käytössä saarten tunnuksissa ja kansantaiteessa keskiajalta saakka. Lisäksi ainakin yksi näistä väreistä on läsnä Tanskan, Norjan ja Ruotsin lipuissa. Pohjoismaisen ristilipun malli tietysti liittää Fäärsaaret symbolisesti vielä vahvemmin pohjoismaiseen ja kristilliseen kulttuuripiiriin. Valkea pohjaväri viittaa suunnittelijoiden mukaan meren vaahtoon ja taivaan kirkkauteen.

Lippu ei ole kaikkein hellävaraisimpia silmille. Punainen risti sinisellä pohjalla on hieman ristiriitainen ja säröisä yhdistelmä, mutta toisaalta se tuo muutoin pohjaltaan levollisen valkeaan lippuun tiettyä dynamiikkaa. Pohjoismaisen ristilipun hieman tangon puolelle syrjäytetty sommittelu on aina tyylikäs, ja erikoisella väriyhdistelmällään Fäärsaarten tunnus herättää huomiota. Se muistuttaa tosin paljon Suomen lippua, mutta erottuu siitä aivan riittävän hyvin. Yksinkertainen, tyylikäs, rauhaisa mutta silti hieman energinen tunnus on tämä. Arvosana: 8

Kylläpä tekeekin hyvää pitkästä aikaa nähdä kunnollinen, aito, sanan varsinaisessa mielessä heraldinen vaakuna viime aikoina arvostelusarjassani esiintyneiden keskinertaisuuksien ja hirvitysten asemesta. Tätä perinteikkään näköistä vaakunakilpeä koristaa eläin, joka ei ole heraldisista olioista kaikkein yleisimpiä: lammas. Kumma kyllä lohikäärmeitäkin näkee vaakunoissa useammin, ja niitä ei edes ole olemassa. Lampaita sen sijaan on miljoonittain ja miljoonittain, joten on vain oikein, että nekin saavat hiukan edustusta.

Färsaarten vaakunassa seisoo sinisellä pohjalla hopeinen pässi. Aggressiivisen oloisella sorkkaeläimellä on kultainen sarveisvarustus, ja punainen kielikin roikkuu ulkona, kuten heraldisilla elukoilla on tapana.

Valinta on Färsaarille onnistunut, sillä onhan koko saaret nimetty lampaiden mukaan, ja niiden kasvattaminen on historiallisesti elintärkeä elinkeino karulla alueella. Pässi eli sikäläisellä kielellä veðrur esiintyy saarten koristetaiteessa, ja se toimi myös vuosisatoja saarten kansalliskokouken tunnuksena.

Vaakuna on hyvin tyylikäs ja onnistunut. Se on yksinkertaisen tehokas, vailla tyhjänpäiväisiä krumeluureja, typeriä tunnuslauseita tai muuta epäoleellista roskaa. Kyseessä on myös arvokkaimman näköinen koskaan kohtaamani villakarjan edustaja. Se edustaa erinomaisesti saarten historiaa ja identiteettiä - pitää olla varsin itsepäinen ja hyvässä villassa asuakseen Färsaarilla. Lisäksi tämä lammas ei selvästikään ole mikään lammas siinä kuvaannollisessa mielessä, että sitä voisi viedä kuin pässiä narussa. Vaikuttava esitys, ehdottomasti sarjan tähänastista parhaimmistoa. Arvosana: 10



Tú alfagra land mítt eli vapaasti kääntäen Sa maani kaunehin on Färsaarten kansallislaulu, joka on otettu käyttöön... joskus 1940-luvulla todennäköisesti; asiasta on yllättävän vaikeata löytää tarkkaa tietoa. Sanat ovat kuitenkin Símun av Skarðin (1872 - 1942) runosta Mitt alfagra land (1906). Sävelen on taiteillut Petur Alberg (1885 - 1940). Sanoitus on varsin sympaattinen kotiseuturakkauden ylistys ja sävelmä taas hyvää ja melko mitäänsanomatonta keskitasoa. Musiikin puolesta kappale sopisi kansallislaulun lajityypin tyyppiesimerkiksi, niin geneeriseltä se kuulostaa. Mutta se on silti hyvä esimerkki: siinä on jokseenkin hyvin kulkeva melodia, joka jättää myös jonkinmoisen muistijäljen. Arvosana: 7

Färsaarten loppuarvosanaksi muodostuu sangen korkea 8,3. Itsenäistymispäätös on poliittisesti saarelaisten omissa käsissä, enkä halua ottaa siihen ulkopuolelta minkäänlaista kantaa suuntaan tai toiseen - mutta todettava on, että kansallisten symboliensa saralla färsaarelaiset ovat osoittaneet parempaa makua ja tyylitajua kuin monet paljon isommat ja itsenäiset valtiot.