maanantai 30. joulukuuta 2013

Vuonna 2013 opittua

Kyseenalaisen armon vuonna 2013 tulivat opituksi mm. seuraavat seikat:

  • Jos laittomaan toimintaan uskovat ympäristöaktivistit rikkovat lakia ja vaarantavat öljynporauslautan tai jäänmurtajan turvallisuuden, niin vihreät ymmärtävät ja puolustavat heitä.
  • Jos anarkistit hakkaavat poliisia ja eläimiä mailoilla, uhkailevat diplomaatteja väkivallalla ja rikkovat liikkeiden ja kirkkojen ikkunoita, niin vassarit ymmärtävät ja puolustavat heitä.
  • Jos uusnatsit riehuvat kirjastossa tai missä tahansa ja puukottelevat heidän kanssaan eri mieltä olevia, niin persut ymmärtävät ja puolustavat heitä.
  • Ylpeät heterot ovat usein kaappikansallissosialisteja.
  • On mahdollista olla liian mauton, sekopäinen ja natsi jopa perussuomalaiseen eduskuntaryhmään.
  • Puolet Suomen lähetysseuran jäsenistöstä rikkoisi mieluummin lakia kuin sietäisi homoseksuaalia. Ja siitä puheen ollen...
  • Poliisiministerin mielestä Raamattu on ylempi kuin Suomen laki, paitsi jos erikseen kysytään.
  • Poliisiylijohtajan mielestä ei kukaan tiedä, että onko sillä sellaista ensinkään. Mitään ei äijä ainakaan tiedä.
  • Timo Soini vastustaa ryhmäkuria, paitsi jos sillä voidaan estää kansalaisten yhdenvertaisuuden toteutumista siten kuin roomalainen vierasta valtiota johtava vanhus haluaa.
  • Kirkonmiehillä ja -aktiiveilla ei ole yhteyttä kirkon enemmistöjäseniin. Kirkonmiehet ja -aktiivit ihmettelevät, miksi kukaan vauvana kirkkoon liitetty on jäsen kirkossa, jos ei tiedä, että raamatun pitää olla demokraattista lakia korkeampi, kun onhan se kirjattu joihinkin tunnustuskirjoihin, joiden olemassaolosta ei edes tiedä kuin joku hullu, kun ei niitä mainita uskonnontunneilla sen paremmin kuin rippikoulussakaan. Sitten pilkataan sivistymättömäksi. Kirkosta ei saa kuitenkaan tämänkään jälkeen erota, sillä silloin on itsekäs. Ja asioihin voi vaikuttaa vain sisältä päin, mutta raamatun sanoma ei kuulemma muutu ikinä. Eli itse asiassa emme oppineet Suomen evankelis-luterilaisen kirkon henkilöstön ja aktiivien toiminnasta mitään uutta tänäkään vuonna. Paitsi että...
  • Arkkipiispa Kari Mäkinen kannattaa ja vastustaa samaa sukupuolta olevien avioliittoa uskaltamatta kommentoida asiaa, koska on selkärangaton ja hyvin inhimillinen pelkuri, jolla on kauravellin konsistenssi. Ai niin, piti olla jotain uutta...
  • Paavikin voi tehdä järkevän päätöksen, jos joutuu riittävän huonoon kuntoon. Esim. erota.
  • Saksan liittokansleri pahoittaa lievästi mielensä siitä, että vieras valta vakoilee halutessaan suurin piirtein kaiken tavallisten Saksan kansalaisten sähköisestä viestiliikenteestä. Saksan liittokansleri raivostuu täyspultinvedolla siitä, että vieras valta vakoilee Saksan liittokanslerin sähköistä viestiliikennettä ainakin joskus.
  • Mitään yksityisyyttä ei ole kenelläkään, joka käyttää mitään sähköisiä viestimiä. Mutta se on vain meidän parhaaksemme ja turvallisuutemme takaamiseksi, ainakin niin sanovat ne, joiden ei tarvitse meille mitään muuta kertoa.
  • Kenenkään mielestä syyrialainen siviili ei ole minkään arvoinen. Jos olisi, jotain olisi jo tehty.
  • Ennen kaikkea opimme, että Suomen hallitus ei nähtävästi voi epäonnistua. Vaikka kaikki menisi päin helvettiä, eivät hallituksen omat failure standardit täyty. Sikäli kuin sellaisia on edes kuviteltavissa. 

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Kansallissymboliarvostelu: Irak

Kansallissymboliarvostelu matkustaa sivilisaation (eräälle) synnyinseudulle Mesopotamiaan. On aika käsitellä Irakin tasavallan kansalliset tunnukset.


Irakin nykyinen lippu on liehunut virallisena vuodesta 2008 alkaen. Se pohjautuu sommitelmaltaan maan aiempiin lippuihin ja käyttää panarabialaisia värejä. Horisontaalinen punavalkomusta trikolori erottuu rivistöistä lähinnä sillä, että valkean keskiraidan päällä seisoo väitelause Allahu akbar (الله أكبر) tyylitellyllä kuufilaisella tekstillä. Aiemmin tämä tunnuslause, joka arabiaksi tunnetaan nimellä takbīr, on tullut sarjassamme vastaan Afganistanin lipussa. (Sinetissä seisovan kupolin huipulla.)

Eräs perustavista säännöistä, jota olen veksillologisissa arvioissani pyrkinyt valtiolippujen kohdalla noudattamaan, on että lipuissa ei kuulu olla tekstiä, lukuun ottamatta ehkä joitakin erittäin harvoja ja pitkälle tyyliteltyjä poikkeuksia. Teksti lipussa näyttää hölmöltä ja lattealta; se muuttaa symbolisen tilan pelkäksi yksinkertaiseksi kirjoitusalustaksi. Jos haluaa lippuunsa islamilaista sisältöä, on kuunsirppi paljon parempi, tyylikkäämpi, kattavampi ja monipuolisempi vaihtoehto.

Irakin lipun latteutta korostavat tylsät värivalinnat, joita mielikuvitukseton allekkainsommittelu vain köyhdyttää entisestään. Tympeä, masentava ja mielikuvitukseton tusinalippu, jota ei vaivaudu kahdesti katsomaan. (Vrt. Egypti)

Arvosana: 5

Lippujen muutokset heijastavat valtiollista historiaa. Irakilla on historiaa suurin piirtein niin paljon kuin voi olla (historiallinen aika näet alkaa kirjallisten lähteiden ilmaantumisesta), joten ei ihme, että maalla on ollut käytössä useitakin lippuja. Irakin valtio tosin on 1900-lukulainen postkoloniaalinen luomus, mutta sen vaiheet ovat olleet sangen myrskyisät. Liitteenä käytöstä poistuneita irakilaisia lippuja:

Irakin kuningaskunta (1921–59)
Irakin kuningaskunta perustettiin vuonna 1921 ottomaanivaltion jäännöksistä brittihallinnon tuella, ja lähes neljänkymmenen vuoden ajan se liehutti ylläolevan kaltaista lippua, jonka värit ovat säilyneet kaikissa myöhemmissäkin sommitelmissa. Vihreä, punainen, musta ja valkea ovat värejä, jotka toistuvat yleisesti eri yhdistelminä arabivaltioiden lipuissa. Ne tunnetaan panarabialaisina väreinä. Tämän lipun värit ovat ihan yhtä tylsät kuin nykyversiossakin, mutta sommittelu on paljon mielenkiintoisempi, ja esteettisesti kokonaisuus nousee huomattavasti nykytilanteen yläpuolelle.


Irakin tasavalta (1959–63)
Vuonna 1958 kenraali Abd al-Karim Qasim kaappasi vallan. Monarkia lakkautettiin, kuningas Faisal II perheineen murhattiin, ja kenraali Qasim johti maata pääministerin valtuuksin. Hänen kaudellaan käynnistettiin hanke Yhdistyneen arabitasavallan luomiseksi: jäseniksi olisivat tulleet Irakin lisäksi Syyria ja Egypti. Hanke kuitenkin haudattiin nopeasti.

Qasimin ajan lippu on Irakin valtiolipuista ainoa, joka poikkeaa kaikkien muiden lippujen horisontaalisesta sommittelusta. Kultainen pallo edustaa Irakin kurdiväestöä, joka on traditionaalisesti käyttänyt aurinkoa tunnuksenaan. Seitsensakarainen punatähti taas viittaa Mesopotamian historiaan: se oli eräs Ishtar-jumalattaren tunnuksista, ja sitä käyttävät symbolinaan myös modernit assyrialaiset. Tämä lippu on keskustunnuksensa ansiosta ainutlaatuinen. Värien ja sommittelun yhdistelmä ei ole kaunis, mutta erottuva.


Irakin tasavalta (1963–91)
Qasim syrjäytettiin ja teloitettiin kyseenalaisen oikeudenkäynnin jälkeen Baath-puolueen vallankaappauksessa 1963. Antikommunistisella Baath-puolueella oli tässä vaiheessa Yhdysvaltain tuki takanaan. Vuoteen 1979 mennessä kenraali Saddam Hussein oli keskittänyt puolueen ja valtion vallan itselleen. Irak säilytti länsimaiden tuen läpi 1980-luvun katkeran Irakin-Iranin sodan, mutta sekä itä että länsi tulivat väliin, kun Irak miehitti Kuwaitin ja liitti sen itseensä. Persianlahden sodassa Kuwaitin itsenäisyys palautettiin, ja Irak päätyi kansainväliseen eristykseen. 

Irak otti käyttöön Yhdistyneen arabitasavallan lipuksi kaavaillun sommitelman. Hanke ei edelleenkään edennyt muulla kuin symbolisella tasolla: Syyria liehutti täysin identtistä lippua vuosina 1963–72.

Irakin tasavalta (1991–2004)
Persianlahden sodan aikana Saddam Hussein lisäsi arabinationalistiseen ideologiaansa myös korostetut uskonnolliset viittaukset. Lipun tähtien väliin lisäättiin slogan Allahu akbar Saddamin omalla käsialalla.

Irakin tasavalta (2004–08)
Vuonna 2003 Yhdysvaltain johtama liittouma hyökkäsi Irakiin syrjäyttäen Saddam Husseinin. Maan uudesta lipusta laadittiin useita esityksiä, joista ei saavutettu yksimielisyyttä. Yhdysvaltain tukema Irakin väliaikaishallinto otti vuonna 2004 käyttöön kompromissiratkaisun, jossa Saddamin käsiala poistui tähtien välistä; tilalle tuli sama teksti Irakissa 600-luvulla kehitetyllä kuufilaisella kirjoituksella. Vuonna 2008 lipusta poistettiin tähdet, ja tekstiä tiivistettiin ja suurennettiin. Näin on haudattu viimeisetkin symboliset haaveet Yhdistyneestä arabitasavallasta, mikä on ehkä vain realistista, kun Irakilla on vaikeuksia pitää edes itsensä yhtenä kappaleena.

Ekstrabonusliitteenä on mainittava vielä Irakille vuonna 2004 esitetty lippu, joka pysyi pitkään kaavailuissa päävaihtoehtona ja oli vähällä päätyä postbaathilaisen ajan tunnukseksi:


Sommittelu ja värimaailma ovat rohkeat, jopa hätkähdyttävät. Turkoosin ja YK:n sinisen seokselta näyttävä kuunsirppi (Ei ole puolikuu tämä! Alle 50 % on kuusta näkyvissä!) valkealla taustalla kuvaa toivetta rauhasta ja harmoniasta maan kansanosien kesken. En ole varma, onko tämä varsinaisesti kaunis, mutta ainakin omaperäinen ja mieleenpainuva. Ehdotus kuitenkin hylättiin, osaksi siksi, että monien irakilaisten mielestä se muistutti liikaa Israelin lippua. Jos tällä tarkoitetaan sitä, että se on ainakin kauniimpi ja tyylikkäämpi kuin rumankirjava Allahuakbar-raidasto, niin pitää paikkansa.

Se lipuista, nyt paneudun vaakunaan.



Irakin vaakunaa hallitsee tyylitelty versio jo Egyptistä tutusta Saladinin kotkasta. Tämä tunnus on pienin vaakunakilpeä koskevin muutoksin ollut käytössä vuodesta 1965. Sitä ei voi kehua kauniiksi, vaikka on se parempi kuin Egyptin hailakka versio. Mustan ja kullan yhdistelmä on graafisesti tehokas, mutta itse vaakunakilpi on vielä rumenpi kuin lippu. Kotka seisoo ornamentaalisella jalustalla, jossa seisoo arabiaksi valtion nimi.
Periaatteessa symboli olisi ihan kelvollinen (oudot jalatkin pitkin hampain hyväksyen), mutta vihreä jalusta ja vaakunakilpi ovat hiton rumat. 

Arvosana: 6½

Hyvin lyhyt katsaus Irakin aiempiin vaakunoihin. Huomioin vain ne selkeästi nykyversiosta poikkeavat.
Irakin kuningaskunnan vaakuna (1921–58) otti keskeiseksi aiheekseen tyylitellyn esityksen Mesopotamiasta eli Kaksoisvirtainmaasta.
Irakin valtiollinen tunnus (1959–65) yhdisti assyrialaisiin ja kurdilaisiin tunnuksiin viljantähkän ja edistystä symboloivan hammasrattaan.


Irakin kansallislaulu on nimeltään Mautini (موطني). Nimi saattaa kuulostaa puhevikaiselta baaritiskillä, mutta se tarkoittaa Kotimaatani. Sanat ovat palestiinalaisakateemikko Ibrahim Tuqanin (190541) vuonna 1934 kirjoittamasta isänmaallisesta runosta. Musiikin on säveltänyt Muhammad Fuliefil. Laulu on toiminut palestiinalaisten musiikillisena tunnuksena, joskin Palestiinalaishallinto käyttää eri laulua kansallishymninään. Irakin kansallislauluksi Mautini valittiin vuonna 2004, enkä onnistu löytämään millään ymmärtämälläni kielellä tämän päätöksen taustaa tai perusteluja.

Laulu on kauhea, kammottava ja väsyttävä. Ehkä länsimaiset korvani ovat vain tottumattomat, mutta sävelkulut kuulostavat samanaikaisesti sekä mitättömiltä että äärimmäisen mahtailevilta. Melodia ei ole mainittava (itse asiassa se junnaa vain paikoillaan tekemättä minkäänlaista vaikutusta) eikä tätä mitenkään jaksaisi kuunnella loppuun asti, kun se ei tunnu olevan menossa minnekään. Sanat ovat kyllä ainakin käännöksen perusteella ylevät, mutta siitä huolimatta ajattelen tätä kuunnellessani vain sanoja "loppuisi jo". 

Arvosana: 4

Irakin loppuarvosana on 5,2.

Franciscus, vuoden paavi

Ulkomailta:
Kuvalähde: presidencia.gov.ar

ROOMA / NEW YORK CITY - Yhdysvaltalainen aikakauslehti Time on valinnut paavi Franciscuksen vuoden paaviksi. Lehden mukaan paavi Franciscuksesta on tullut yhdeksän vallassaolokuukauden kuluessa selkeä roomalaiskatolisen kirkon johtohahmo ja Vatikaanin valtionpäämies.

Toiseksi Time-lehden kisassa vuoden paavin tittelistä sijoittui Benedictus XVI.

Joopa joo, huumori pois. Paavi Franciscuksella menee julkisuudessa melkoisen hyvin. On ollut sinänsä mielenkiintoista seurata, miten hänen valitsemansa taloustaantuman ajan mediastrategia on purrut tiedotusvälineisiin. Samalla Franciscuksen edeltäjä, moraalisesti kuvottava olio Benedictus XVI, jonka paavinuran ainoa kaikin puolin hyvä teko oli eroaminen, on painunut nopeasti unohduksiin.

Heti valtakautensa aluksi Franciscus välitti kosolti symbolisia ja sanallisia viestejä pyrkimyksestään uudistaa (tai palauttaa, kuten konservatiivi-uudistusmieliset sanovat) katolista kirkkoa. Nyt on Time-aikakauslehti nimennyt paavin Vuoden Henkilökseen™. Se saattoi olla jotenkin odotettavissa jopa E. Snowdenin ja V. V. Putinin juhlavuonna, mutta paljon yllättävämpää on, että Yhdysvaltain vanhin ja laajin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen lehti The Advocate nimesi Franciscuksen vuoden henkilöksi. Kun ottaa huomioon katolisen kirkon ja seksuaalivähemmistöjen totunnaiset suhteet, on tilanne vain hieman kärjistäen sama kuin jos Israelin ystävät -julkaisu valitsisi vuoden henkilöksi Iranin uuden presidentin. (On turha kuvitella, että The Advocate ei muka olisi miettinyt valinnassaan myös omaa julkisuusarvoaan. Olisikohan esim. Yle raportoinut asiasta, jos lehti olisi nimennyt henkilöksi vaikkapa jonkun Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomarin?)

The Advocate toteaa artikkelissaan, että Franciscuksen tapa puhua seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä, etenkin homoseksuaaleista, poikkeaa huomattavasti hänen kahdesta edeltäjästään, jotka käyttivät kaikki mahdolliset tilaisuudet lietsoa enemmän tai vähemmän sofistikoituneesti ilmaistua vihaa, halveksintaa ja dehumanisaatiota homoja ja lesboja kohtaan. Jo se, että uusi paavi ei näin tee, on huomionarvoista, ja tämäkin kertoo jo jotain katolisesta kirkosta. Franciscus sen sijaan on ensinnäkin todennut, että kirkko profiloituu aivan liiaksi ehkäisyn ja homojen kaltaisissa asioissa ja toiseksi, että hän ei katso voivansa tuomita homoa, joka "etsii Jumalaa hyvässä uskossa". Karua kieltään katolisen kirkon historiasta kertoo, että tällaisia kannanottoja pidetään ällistyttävinä ja vallankumouksellisina, vaikka ne ovat melkoisen laimeita ja sisältävät hirmuisen luvun epämääräisiä, implikoituja ehtoja.

Franciscus on myös osin onnistunut muuttamaan tapaa, jolla media raportoi paavinistuimeen liittyvistä asioista. Kun kirkko aiemmin tuli uutisissa esiin lähinnä (ja aiheellisesti) talous- ja seksuaalirikollisuuden ja näiden suojelemisen kautta sekä alati kiihtyvien (ja ansaittujen) ehkäisyyn, naisiin (n. puolet maailmasta) ja ihmisen seksuaalisuuteen liittyvien arvovaltatappioiden kautta, on Franciscus järjestänyt koko joukon mediatempauksia, joilla katolinen kirkko on saavuttanut sille nykyisin harvinaista, myönteiseksi katsottavaa julkisuutta. Hän kävi pesemässä nuorisorikollisten jalkoja, tervehtimässä hukkumiselta pelastettuja, Lampedusalle leiriytettyjä laittomia siirtolaisia ja käyttänyt harvinaisen kovaa kieltä taloudellista kohtuuttomuutta vastaan. Viimeksi mainittua siinä määrin, että häntä on jo ehditty marxistiksi haukkua. (Eräiden katolisten intellektuellien hellimä distributismi on vielä marxismiakin typerämpi talousideologia.)

Paavi Franciscus vaikuttaa minusta ihan kivalta tyypiltä. Tarkoitan tällä sitä, että hän sanoo kivoja ja hyviä asioita ottaen huomioon, että hän on paavi. On se eri reilu jätkä. Siis paaviks.
Mutta suhtaudun hieman epäilevästi ja kyynisesti hänen imagoonsa. Pidän häntä tähän asti nimenomaan imagonhallintapaavina, joka on keksinyt hyvän julkisuusstrategian. Jos eteen tulee tilanne, jossa luopumalla jostain vaivalloisesta, jota ei oikeasti edes halua tai tarvitse ja jota suurin piirtein kukaan täysjärkinen ei halua tai tarvitse – kuten typerät kirkolliset hatut vuosisatojen takaa tai saakelin epäkäytännöllinen ja sokkeloinen asumisratkaisu Apostolisessa palatsissa  tulee pidetyksi rohkeana, avoimena, aitona ja nöyränä, niin miksi hitossa ei tekisi sitä? Franciscuksen kuuluisa nöyryys vaikuttaa laskelmoidulta win-win-nöyryydeltä. Paavilta nuorisorikollisten tai ihan kenen hyvänsä jalkojen peseminen ei ole myöskään mikään uhraus: muutama minuutti kameroiden edessä lievästi epämukavassa asennossa valtaisaa suosiota ja vuoden henkilöksi valitsemista vastaan, ja pahin mahdollinen kielteinen seuraus on syylätartunta.

Kyynikko minussa tunnustaa paavin ansion myös siinä, että hän on oppinut kontrolloimaan tietovuotojen mekaniikkaa. Kun aiemmin tietovuodot olivat paavin ulottumattomissa ja aina hänelle kiusallisia (lapsenraiskaajien suojelua, korruptiota jne.), on Franciscus tajunnut, että kun tietovuodot tekee omasta aloitteestaan, saa niistä viimeinkin sellaisia kuin haluaa. Esimerkkinä miellyttävästi "vuotaneet" väitteet siitä, että Franciscus poistuisi toisinaan Vatikaanista incognito munkinkaavussa tavatakseen Rooman syrjäytyneitä.

Julkisuustaktiikkana voi kyynikko pitää myös paavin "uutta fokusta". Koska ehkäisy ja homojen asema yhdenvertaisina ihmisinä on kirkolle vaikea pala, on oivaltavaa sysätä ne ainakin hetkeksi taka-alalle julkisesta diskurssista sanomalla, että kirkko on keskittynyt niihin "liikaa". Ei ole mitään indikaatiota siitä, että kirkko tekisi asiassa mitään radikaalia linjamuutosta, vaan paavi on viimein ymmärtänyt, että länsimaissa näiden teemojen julkinen käsittely kirkon yhteydessä tekee Vatikaanille nykyisin enemmän hallaa kuin villaa. Ja villasta puheen ollen, sitä Franciscus on kuitenkin kerryttänyt perin vähän poruun nähden. Hän on miellyttävillä sanavalinnoilla ja julkisilla epäuhrauksilla muuttanut huomattavasti itsensä muodostaman instituution julkisuuskuvaa. Ällistyttävintä tässä kaikessa on se, miten helppoa se on ollut. 

Benedictus XVI oli ehkä oppinut ja sivistynyt, mutta hän ei hallinnut julkisuuden retoriikkaa. Eivät tavalliset ihmiset lue teologisia kirjoja. Franciscus on tajunnut modernin mediajulkisuuden retoriikan. Hän kiertää hankalat aiheet sanavalinnoilla, jotka saavat hänet näyttämään raikkaan avomieliseltä. Myös hänen julkisuustekonsa ovat luonteeltaan retorisia ottaen huomioon, että hän saa tarvittaessa määritellä erehtymättä doktriineja ja johtaa omaa valtiota. Todellisia linjanvetotekoja hänellä ei vielä oikein ole. Tämä saa minut ikävä kyllä epäilemään, että kyseessä olisi vain sitä samaa vanhaa paavia, mutta nyt vain sosiaalisesti lahjakkaassa pakkauksessa.

Kiistatonta on, että Franciscus on tehnyt jonkun hyväksi jotakin: hän on tehnyt ainakin hetkeksi merkittävän sosiaalisen palveluksen niille roomalaiskatolisille, jotka eivät pidä homoja toisen luokan ihmisinä tai ehkäisyä kaameana. Jotakuinkin henkisesti nykyajassa elävät katoliset voivat ainakin jonkin aikaa uskotella itselleen ja ympäristölleen olevansa kannatusjäseniä aiempaa mukavammassa ja ihmisystävällisemmässä kerhossa. Heille elämä on hieman vähemmän kiusallista.

P.S. Ikävän lukemisen arvoinen on The Advocaten listaus vuoden pahimmista homovihaajista, jolla kaikki sijat ovat hyvin ansaittuja.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Kansallissymboliarvostelu: Intia

Kansallissymboliarvostelujen sarja ottaa roiman askeleen kohti entistä suurempaa kattavuutta. Tällä kertaa vuoronsa saa Intian tasavalta, jonka piiriin kuuluu yli 1200 miljoonaa asukasta, huomattava osa planeettamme väestöstä. Vuonna 1947 Brittiläisen imperiumin vallasta itsenäistynyt Intia on maailman väkirikkain demokratia, joskin köyhyys ja kansalaisyhteiskunnan hyvin vaihteleva toiminta aiheuttavat ongelmia. Intia on pikemminkin historiallinen ja geografinen luomus kuin mikään selkeästi määriteltävä etninen tai kulttuurinen kokonaisuus, kielellisestä homogeniasta puhumattakaan. Rajariidat ovat kärjistyneet sodaksi neljä kertaa Pakistanin ja kerran Kiinan kansantasavallan kanssa. Intia on laajentunut alueellisesti viimeksi vuonna 1975, kun nimellisesti itsenäisen Sikkimin kuningaskunnan monarkia lakkautettiin ja maasta tuli Intian 22. osavaltio.

Intialla on suunnattoman vilkas ja monipuolinen historia, ja maan kulttuurinen, uskonnollinen ja etninen monimuotoisuus on huomattavaa. Kaikesta tästä aineksesta ammentamalla moderni Intia on päätynyt seuraaviin valtiollisiin symboleihin:


Intian lippu on alakuloinen pettymys. Yksinkertaisesti Trikoloriksi (तिरंगा, Tirangā) kutsuttu tunnus koostuu kolmesta tasamittaisesta horisontaalisesta kentästä, joista ylin on vaalean oranssi, keskimmäinen valkea ja alin vihreä. Keskellä valkeaa kenttää on sininen 24-puolainen pyörä, jota kutsutaan Ashokan chakraksi. Tätä symbolia käytti erinäisissä virallisissa yhteyksissä lähes koko Intian niemimaata 200-luvulla eaa. hallinnut keisari Ashoka. Ashoka oli buddhalainen, ja symbolilla on uskonnollisia merkityksiä sekä hinduille että buddhalaisille, mutta niitä on yli 24, enkä aio ryhtyä niitä tässä luettelemaan. Kokonaisuutena pyörän on tarkoitus symboloida dharmaa. Tämä käsite esiintyy hindulaisuudessa, buddhalaisuudessa, jainalaisuudessa ja sikhiläisyydessä useimmiten merkitsemässä jonkinlaista kosmista oikeudenmukaisuutta, ja Intian kansallislipussa sen on tarkoitus edustaa järjestystä ja oikeudenmukaisuutta ilmeisesti maallisen valtion puitteissa.

Lipun väriyhdistelmä ei ole ihanteellinen, vaan kokonaisuus on jokseenkin lattea. Oranssi edustaa rohkeutta ja itsenäisyyskamppailua, valkea totuutta ja puhtautta, ja vihreä taas vaurautta (ei dollarin setelien kääntöpuolen painatusvärin vuoksi). Tummansininen pyörä tahtoo varastaa huomion, ja tämä heikentää varsinkin oranssin (aina lipuissa ongelmallinen valinta) värin tehokkuutta. Hieman innottomalta vaikuttaa.

Lyhyt katsaus modernin Intian lipun historiaan. Vuodesta 1858 vuoteen 1947 brittiläinen valtakoneisto, jota kutsutaan nimellä Brittiläinen Raj, liehutti hyvin tyypillistä Britti-imperiumin lippua:

1900-luvun alussa itsenäisyysliikehdinnän lisääntyessä esitettiin useita erilaisia ehdotuksia itsenäisen Intian lipuksi. Mahatma Gandhi esitti vuonna 1921 tällaista vaihtoehtoa:



Ei suoraan sanoen kovin taiteellinen, ja näyttää joltain Bulgarian tekstiilityöläisten unionin tunnukselta. Gandhi kuitenkin halusi lippuun rukkielementin. Kaikesta suuruudestaan huolimatta Gandhi oli elinkeino- ja talousasioissa suoranaisen taantumuksellinen, ja hän halusi tukeutua iänikuisiin, modernissa maailmassa auttamatta vanheneviin elinkeinoihin hamaan tulevaisuuteen.

Vuonna 1931 Intian kongressipuolue otti virallisesti käyttöön ns. swaraj-lipun ("itsehallinto"), joka oli siihen mennessä toiminut jo joitakin vuosia itsenäisyysmielisten tunnuksena. Se muistuttaa jo hyvin paljon nykyistä sommitelmaa:



Kyseessä on sofistikoituneempi versio Gandhin ideasta, ja nykyiseen lippuun rukki on abstrahoitu pelkäksi tyylitellyksi pyöräaiheeksi, jolla on laajempia uskonnollisia ja historiallisia symbolimerkityksiä.

Intian nykyinen lippu on laimea ja väriyhdistelmältään hieman epämiellyttävä tunnus, jolla on ehkä puolellaan itsenäisyyskamppailun traditio, mutta josta puuttuvat mielikuvitus, sujuva estetiikka ja oikeus maan ainutlaatuista historiaa kohtaan. Masentava ja jopa ruma esitys. Pystyisitte helposti paljon parempaan ja vähemmän tylsään suoritukseen.
 Arvosana: 5½

On syytä muistuttaa, että Intian lipun käyttöä säädellään hyvin tarkasti. Vasta vuonna 2002 yksityiset kansalaiset ovat saaneet Intiassa käyttää maan lippua kansallisten juhlapäivien ulkopuolella, ja vasta vuodesta 2005 alkaen on ollut laillista käyttää vaatteita, joissa esiintyy Intian lippu.

Lisäksi Intian lippu tulee aina valmistaa perinteisin metodein käsinkehrätystä ja -kudotusta khādī-puuvillasta tai -silkistä. Muilla menetelmillä tuotetut liput eivät ole hyväksyttäviä eivätkä käy Intian tunnuksesta. Tällä hetkellä Intian lippua saa valmistaa vain yksi tuotantolaitos, joka sijaitsee Karnatakan osavaltiossa. 


Intian tunnus, joka lähinnä vastaa meidän ymmärtämäämme valtiollista vaakunaa, on sinettimäinen piirros keisari Ashokan aikaisesta kolmoisleijonakapiteelista, jonka alkuperäiskappaletta säilytetään Sarnathin museossa Uttar Pradeshin osavaltiossa. Kapiteelissa on neljäskin leijona, mutta sitä ei piirrosversiossa perspektiivi- ja näkökulmasyistä voi nähdä. 

Perustuksessa esiintyy Ashokan chakra, joka on meille tuttu jo lipusta. Pyörän oikealla puolella on härkä, ja sen vasemmalla puolella laukkaa hevonen. Kapiteelin alla seisoo Intian motto, सत्यमेव जयते eli Satyameva Jayate eli "Totuus yksin voittaa". Se on osasäe Mundaka Upanishadista, joka kuuluu veda-kirjoihin.

Symboli on omalaatuinen, vaikuttava, helposti erottuva ja historiallisesti arvokas. Lisäksi siihen ei ole ympätty turhan takia valtion virallista nimeä tai muuta vastaavaa typeryyttä. Se olisi vieläkin parempi ilman mottoa, ja ikävä kyllä mustavalkoisuus syö hieman ulkonäköpisteitä, vaikka se tekeekin symbolista sopivan moneen paikkaan ja yhteyteen. 
Arvosana: 8


Intian kansallislaulu Jana Gana Mada on huomattavan korkeakirjallista alkuperää. Sen on sekä runoillut että säveltänyt bengalilainen kirjallisuudennobelisti Rabindranath Tagore (1861–1841), joka on myös Bangladeshin kansallislaulun takana. Laulu esitettiin ensimmäisen kerran kongressipuolueen tapahtumassa 1911, ja kansallislaulun aseman se sai virallisesti vuonna 1950.
 
Tagore. Tai mahdollisesti Zeus.

Tagoren nimiin on laitettu myös runon virallinen englanninkielinen käännös. Se ainakin on tyylikästä ja arvokasta kieltä siihen nähden, että runo on käytännössä luettelo Intian alueista.
Sävelmä... vaatii totuttelua. Se alkaa länsimaisiin korviin kovin hahmottomasti ja paranee hieman loppua kohtiin, mutta mitään kovin selkeätä muotoa en saa sille käsitettyä. Se vain nousee melko satunnaiselta kuulostavaan huipennukseen ja tuntuu loppuvan kesken käymättä juuri missään. On se sentään rauhallinen ja tunnelmaltaan arvokas. Tätä kuunnellessa ei ainakaan kiihdy tai liiemmälti kärsi, mutta en muista koko jutusta nuottiakaan, sävelkuluista puhumattakaan. Melodiaa en huomannut olevan mukana, mitä voi pitää merkittävänä puutteena. Tagore ei saanut koskaan Nobelin sävellyspalkintoa. Loppuvaikutelma on kuitenkin hämmentävä, mitätön ja abstrakti, muttei sentään ärsyttävä.

Arvosana: 5

Intian loppuarvosana on .

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

JFK – kutistuva tapaus

Melko äskettäin, perjantaina 22.11.2013, tuli kuluneeksi 50 vuotta erään merkittävän ja kuuluisan henkilön kuolemasta. Jätän kuitenkin tällä kertaa Aldous Huxleyn (1894–1963) rauhaan ja otan käsittelyyn John Fitzgerald Kennedyn (1917–63), Yhdysvaltain 35. presidentin. Olihan Kennedy toki merkittävä, ei siinä mitään, mutta hänen murhansa 50-vuotispäivän uutisoinnissa juuri kukaan ei tullut maininneeksi hänen varsinaisia saavutuksiaan. Jatkuvasti omaa tasoaan kohti roskaidiotiaa laskeva YLE väänsi juttuja siitä, miten joku Yleisradion siivooja kuuli ensimmäisenä suomalaisena Kennedyn kuolemasta. Ikään kuin tämä voisi edes teoreettisesti kiinnostaa ketään, jonka aivoilla on kuivattua pesusientä suurempi tiheys. Hakemalla sai hakea uutisvälinettä, joka olisi uhrannut edes paragraafia Kennedyn poliittisen merkityksen ja perinnön arvioinnille, pohdinnalle ja kokonaisuuteen asettamiselle, vaikka murheellinen vuosipäivä melkein tyrkytti mahdollisuuksia siihen. 
 
Olemme kaikki hyvin pettyneitä.

Tiedotusvälineet eivät siis tulleet ainakaan lisänneeksi tietoa. Myöskään minkään kyseenalaistavan ja kontekstoivan näkemyksen ottamista murhattuun valtionpäämieheen oli turha toivoa. Vuosipäiväuutisista välittyi lähinnä se, että Kennedy murhattiin, ja se tapahtui aikana, jolloin oli sähköistä tiedonvälitystä, ja oli traumaattista, ja kaikki 60-vuotiaat ja sitä vanhemmat muistavat, missä olivat siitä kuullessaan. Mitä Kennedy sitten teki presidenttinä? Miten hänen murhansa saattoi muuttaa historiaa? Näitä voisi yhtä hyvin kysyä satunnaiselta vastaantulijalta. Koska Suomen koulusysteemissä ei tarvitse tietää melkein mitään Yhdysvaltain(kaan) historiasta tai politiikasta, ei juuri kukaan osaa sanoa Kennedystä muuta kuin että se nyt oli se yksi presidentti, joka murhattiin. Joku ehkä muistaa Kuuban kriisin, mutta siihen taitaa jäädä.

Koska tiedotusvälineet eivät vaivautuneet miettimään Kennedyä poliitikkona tai kysymään asiasta sellaisilta, joiden työnkuvana on tietää ja pohtia näitä juttuja, vaan lähinnä käsittelivät murhaa mediatapahtumana (Media rakastaa mediasta raportoimista ja tekee sitä vuosi vuodelta enemmän. Neljäs valtiomahti ei muista, että Narkissoksen kohtalo ei lopulta kiinnosta ketään.) raahaten historian- ja politiikantutkijoiden asemesta haastateltaviksi ikäloppuja uutistenlukijoita, niin tarjoan oman, kieltämättä suppean ja pintapuolisen, näkemykseni Kennedyn asemasta ja merkityksestä historiassa sekä siitä, miten hänen väkivaltainen kuolemansa on hänen julkisuuskuvaansa vaikuttanut. Pintapuolisuudestaan huolimatta se on enemmän kuin mikään suomalainen valtamedia onnistui saamaan aikaan. 

Käsitykset ja mielikuvat John F. Kennedystä niveltyvät kaikki siihen lopultakin melko satunnaiseen tosiseikkaan, että hänet murhattiin kesken presidenttikautensa. Tästä murhenäytelmästä on ollut hänen jälkimaineelleen hyötyä, niin ikävältä ja kyyniseltä kuin tuntuukin näin todeta. Kennedyä pidetään populaareissa käsityksissä varsinkin Yhdysvalloissa viimeisenä "suurena" tai jopa "oikeana" presidenttinä. "The Last Real President" on kuvaus, joka tuli usein esiin Google-haussa etsiessäni kuvamateriaalia tähän blogiartikkeliin. Kennedyn jälkeisinä vuosikymmeninä politiikka koki Yhdysvalloissa suunnattoman arvonalennuksen. Kaikki muuttui kontroversiaaliseksi. Presidenttejä halveksittiin ja inhottiin, erityisesti JFK:n välittömiä seuraajia. Lyndon B. Johnson ei yrittänyt havitella toista omaa kautta, kun maa tuntui olevan kaaoksessa ja kaikki syyttivät häntä. Johnsonin seuraaja, JFK:n vuoden 1960 presidentinvaalissa haastanut  
Richard M. Nixon, kiskoi presidentti-instituution pohjamutiin joutuen lopulta eroamaan ennennäkemättömän skandaalin keskellä. Kontrasti Kennedyyn, josta tehtiin traagisen ja järkyttävän murhan jälkeen liki pyhimys, oli melkoinen, muttei välttämättä kaikilta osin perusteltu.


JFK murhattuna presidenttinä

Kennedy on järjestyksessä neljäs murhattu Yhdysvaltain presidentti, ja tästä uhrinelikosta Lincolnin ohella tunnetuin. Erikoista on, että hän on uhreista ainoa, jonka murhalle ei ole selkeää motiivia. Abraham Lincolnin murhaaja (1865) oli kiihkomielinen Etelävaltioiden kannattaja, ja Pohjoinen oli vastikään toiselle kaudelle valitun Lincolnin johdolla kukistanut Konfederaation. James Garfieldin ampuja (1881) oli häiriintynyt urakiipijä, joka katsoi tehneensä hallinnolle palveluksia, ja katkeroitui, kun ei saanut haluamaansa diplomaatinpestiä. William McKinley (1901) kuoli luokkavihassa piehtaroivan anarkistin uhrina. Tapaukset ovat erikoislaatuisia, mutta käsitettäviä ja varsin selviä.
  Kennedyn murhan vaikuttimet ovat jääneet hämärän peittoon. Lee Harvey Oswald (paremman puutteessa pidän hänen syyllisyyttään täysin uskottavana) ei tarjoa yhtä helppoja vastauksia. Oswald joutui vaikeuksiin aseturvallisuuden kanssa merijalkaväessä, ihaili Neuvostoliittoa, minne yritti loikata, eikä ollut kielellisesti lahjakas. Moskovassa hän oli lyhyesti psykiatrisessa hoidossa yritettyään (varsin tehottomasti) itsemurhaa. Oswald itse murhattiin kaksi päivää Dealey Plazan tapahtumien jälkeen, eikä häneltä jäänyt selventäviä merkintöjä tai valaisevia lausuntoja. Kommunistisympatiat ja/tai mielenterveyden ongelmat ovat vakavasti otettava selitysmahdollisuus. 

Kennedyn seuraajat käyttivät hänen järkyttävää kuolemaansa hyväkseen varsin taitavasti. Siinä missä esim. Theodore Roosevelt ryhtyi varapresidentistä presidentiksi noustuaan harjoittamaan hyvin paljon murhatusta McKinleystä poikkeavaa politiikkaa ja viittasi tähän harvoin, oli Lyndon Johnsonin presidenttikaudella Kennedy jatkuvasti läsnä mainintojen, muisteluiden ja oikeuttavien perusteluiden muodossa. Amerikkalaisen liberalismin huipentumana pidetty kansalaisoikeus- ja sosiaalilainsäädäntö vietiin läpi Kennedyn haamun turvin hyödyntäen sitä, että traagisesti kuollutta presidenttiä tai tämän (melko arasti) kannattamia hankkeita ei sopinut liian ankarasti arvostella.


JFK 1900-lukulaisena presidenttinä

Virkaanastujaispuheessaan tammikuussa 1961 JFK korostaa asemaansa 1900-lukulaisena presidenttinä. Sellaisen Yhdysvallat olisi joka tapauksessa saanut, olisipa vaaleissa käynyt miten hyvänsä: vastaehdokas Nixon oli syntynyt 1913, neljä vuotta ennen Kennedyä.
  JFK luettelee puheessaan sukupolveensa vaikuttaneita kokemuksia: kahta maailmansotaa, haurasta rauhantilaa ja ideologista kamppailua demokratian sekä markkinatalouden liiton ja tämän kilpailijoiden, vaihtoehtojen ja vihollisten kesken. Näiden kokemusten valossa JFK päätyi korostamaan Yhdysvaltain ja presidenttiyden kansainvälistä roolia. Amerikkalaiset oli pakotettu maailmansotiin ulkopuolisen aggression, ystävien vaatimusten ja sisäpoliittisen kamppailun tuloksena, eikä suuri osa kansasta ollut perinteisesti ollut kiinnostunut kansainvälisistä asioista. Kennedyn edeltäjät, Truman ja Eisenhower, olivat tietysti johtaneet ulkopolitiikkaa, mutta he olivat usein poliittisista syistä halunneet ainakin vaikuttaa vähemmän aktiivisilta tai interventionistisilta. Kennedy sen sijaan oli vakaasti sitä mieltä, että Yhdysvaltain pitäisi johtaa maailmanpolitiikkaa.

Presidentin ulkopoliittinen aktiivisuus toi kahtalaisia tuloksia. Hän aloitti Peace Corps -kehitysapuohjelman, jota voi pitää internationalistisen idealismin ilmentymänä. Toisaalta hän oli edeltäjiään hanakampi puuttumaan myös sotilaallisesti asioihin ulkomailla katsoessaan sen kannattavaksi. Tämä johti muutamiin hyvin kohtalokkaisiin ratkaisuihin. 

Kennedy antoi lupansa ja tukensa kuubalaisille pakolaisupseereille, jotka yrittivät kaataa Fidel Castron hallinnon tekemällä aseistetun maihinnousun Kuuban etelärannikolle huhtikuussa 1961. Sikojenlahden maihinnousu oli fiasko ja Kennedyltä katastrofaalinen virhearvio. Se vahvisti Castron asemaa, varmisti Kuuban suuntautumisen kommunistiblokkiin ja tarjosi kaikille sitä haluaville todisteen Yhdysvaltain imperialismista. Kennedy, joka vaikuttaa olleen aidosti järkyttynyt Sikojenlahden verenvuodatuksesta, onnistui karistamaan tämän potentiaalisen katastrofin hämmästyttävällä tavalla: myöntämällä tyrimisen, ottamalla siitä itse vastuun ja pyytämällä anteeksi. Hänen suosiolukunsa nousivat kymmenen prosenttiyksikköä. Sinänsä kannatettavaa, mutta silti jälkijättöistä kriisinhallintaa.

Kovin hyvin ei Kennedy onnistunut suurvaltojen keskinäisessä politiikassakaan. Hänen ensitapaamisensa Nikita Hruštšovin kanssa Wienissä 1961 sujui surkeasti. JFK ei ollut ilmeisesti lainkaan kunnolla valmistautunut kohtaamaan neuvostojohtajaa, joka halusi koetella uutta presidenttiä. Kennedystä jäi häntä 23 vuotta vanhemmalle Hruštšoville heikko, päättämätön ja panikoiva vaikutelma, eikä hän uskonut presidentistä olevan kovan paikan tullen vastusta. Tällä oli hyvin vakavat seuraukset koko maailmalle.

Neuvostoliiton johtajan uusi itsevarmuus rohkaisi häntä etsimään yksipuolisen ratkaisun Berliinin kriisiin, siis eristämään Länsi-Berliinin kuuluisalla muurilla. Kennedy oli ollut varovainen ottamaan tiukkaa kantaa Berliinin ja Saksan kysymykseen ennen kuin Berliinin kriisi oli näin lauennut. Tämän jälkeen hän kyllä pitikin kuuluisan Ich bin ein Berliner -puheensa, kun oli selvää, ettei se enää ollut minkäänlainen riski.

Heikoksi arvioidun Kennedyn koettelu innoitti Hruštšovin vielä paljon kohtalokkaampaan hankkeeseen, joka veti vuonna 1962 itä- ja länsiblokin kuilun partaalle. Kuuban ohjuskriisi oli Neuvostoliiton johtajalta vastuuton ja seikkailumielinen kokeilu, joka vaikutti merkittävästi siihen, että hänet ennen pitkää syrjäytettiin Kremlistä. Mutta tämän virhearvion motivoi Kennedyn heikko ja haparoiva suoriutuminen ulkopolitiikassa ja neuvotteluissa. Kuuban kriisi on erittäin 1900-lukulainen tapaus: suhteettomilla panoksilla pelattu arvovalta- ja turvallisuuspoliittinen peli, jonka epäonnistuminen johtaisi miljoonien kuolemaan hyvin lyhyen ajan sisällä. Haparoiva Kennedy onnistui nyt, tosipaikan tullen, kuitenkin pitäytymään asemissaan ja pakottamaan Neuvostoliiton perääntymään. Kaikki huokaisivat helpotuksesta, mutta erityisiä tyylipisteitä kriisin hoidosta ei suoran aggression välttämisen lisäksi voi jaella juuri kenellekään.

Kennedyn suurimpana virheenä voi perustellusti pitää Yhdysvaltain sitomista Indokiinan sotaan. Kennedy oli tässäkin halukas olemaan aktiivinen, mutta hän ei ollut kovin innokas sotilaallisen väliintulon kannattaja Vietnamin kysymyksessä. Presidentti kuitenkin päätyi pitkään epäröityään tekemään tuhoisan kompromissin, jossa Yhdysvallat lopullisesti sekaantui aseavun ja vallankaappausten muodossa Etelä-Vietnamin asioihin. Kennedy ei saanut tästä haukkuja – ne varattiin hänen kahdelle seuraajalleen – mutta hänen ratkaisevaa vastuutaan ei ole syytä unohtaa.

Kotimaassa Kennedy oli haluton ja varovainen reagoimaan vauhtiin kiihtyvään kansalaisoikeustaisteluun. Hän oli tosin valmis puolustamaan lakia ja ns. rodullista integraatiota selkä seinää vasten, ts. silloin, kun osavaltion kuvernööri toimi räikeästi vastoin lakia estääkseen mustaihoisen opiskelijan kirjautumisen yliopistolle. Mutta muuten Kennedy ei pyrkinyt erityisesti profiloitumaan asiassa, jota vaikuttaa kuitenkin sympatisoineen. Hän todennäköisesti tiesi, että rotuerottelun purkaminen tulisi maksamaan demokraateille näiden kannatusalueena tunnetun Etelän. Niin kävikin, kun Johnson vei läpi kansalaisoikeuslainsäädäntönsä.

Avaruustutkimus on leimallisesti 1900-lukulainen ilmiö, ja siinä Kennedy profiloitui vahvasti. Eisenhowerin aikana näytti siltä, että Neuvostoliitto oli avaruuden suhteen aina ensimmäisenä saavuttamassa mitä tahansa rajapyykkiä Yhdysvallat kannoillaan. Tästä syntyi populaari harha siitä, että Neuvostoliitto olisi yleisesti tieteellis-teknisesti Yhdysvaltoja edellä. (Kennedy käytti vaalikampanjassaan väitettä ohjusvajeesta: USA oli muka jäämässä taistelukärkien määrässä selvästi jälkeen Nl:sta. Tosiasiassa ohjusvaje oli olemassa, mutta siitä kärsi juurikin Neuvostoliitto, ja sen vaje oli huomattavan suuri.) Kennedy onnistui tässä ilmapiirissä viemään läpi päätöksen miehitetystä kuulennosta 1960-luvun loppuun mennessä, ja hanke myös toteutui ajallaan. Tämä ei ole aivan mitätön saavutus, sillä yleensä veronmaksajat, ja varsinkin amerikkalaiset, ovat perin haluttomia osallistumaan juuri minkään kustannuksiin.


JFK presidenttinä

JFK on melko varmasti sairaimpia ellei sairain presidentti, joka Yhdysvaltoja on johtanut. Vertoja vetävät lähinnä William H. Harrison, joka kuoli keuhkotautiin ainokaisen virkakautensa 32. päivänä, ja Woodrow Wilson vuoden 1919 halvauksen jälkeen. On tosin huomioitava, että hekin olivat alkujaan Kennedyä terveempiä.  

Addisonin tauti, krooninen selkäkipu (jonka edellyttämän tukiliivin vuoksi presidentti ei kyennyt Dallasissa kumartumaan ensimmäisen luodin jälkeen), krooninen ripuli ja nuoruudessa saadun sukupuolitaudin jälkivaivat tekivät Kennedyn kunnosta niin epävarman ja huonon, että hän oli saanut oletetulla kuolinvuoteellaan viimeiset riitit jo ainakin kahdesti ennen presidentiksi tuloaan. Hän saattoi olla useita päiviä peräjälkeen käytännössä toimintakyvytön – tila, joka on supervallan johtajalle perin vaarallinen. Kennedyn terveysongelmat pidettiin visusti piilossa julkisuudelta.

Vielä vaarallisemmaksi Kennedyn aseman teki se, että hän sai salassa, omien henkilääkäriensä tietämättä, amfetamiinijohdannaisia newyorkilaiselta julkkislääkäriltä, joka tunnettiin tavastaan kirjoittaa resepti suurin piirtein kaikkeen, mitä tultiin pyytämään. Näiden epävirallisten lääkkeiden avulla Kennedy tarvittaessa piti itsensä toimintakunnossa, jos kampanjointi tai kriisi sitä ehdottomasti edellytti. Lienee sanomattakin selvää, että tällainen touhu on paitsi hengen- niin myös yleisvaarallista. Juuri Kennedyn lääkityksen ja vakavien terveysongelmien paljastumisen pelossa ruuminavauspöytäkirjat määrättiin salattaviksi.

Kun JFK:stä puhutaan presidenttinä, jonka elämä jäi kesken, on syytä muistaa, että se oli ollut katkolla jo monta kertaa aikaisemmin ns. luonnollisista syistä. Spekulointi on historiassa aina perin epävarmaa, mutta erityisen riskaabelia on lähteä olettamaan hirmuisesti Kennedyn mahdolliselta toiselta presidenttikaudelta: on täysin mahdollista, ettei hän olisi selvinnyt siitä tai edes sen vaatimasta vaalikampanjasta hengissä aivan omien vaivojensa vuoksi. Voi pitää hyvänä tuurina, että Kennedy selvisi niinkin hyvin kuin selvisi edes marraskuuhun 1963.

JFK muistetaan tietysti myös naissuhteistaan, mikä ei historiallisen ja poliittisen merkityksen arvioinnin kannalta olisi kovin relevantti puheenaihe, ellei se olisi vaikuttanut merkittävästi presidenttiin ja Valkoiseen taloon. Kennedyn seksinnälkä oli kyltymätön, ja aviollinen uskollisuus vaikuttaa olleen tälle hartaalle katoliselle tuntematon käsite. Tämä olisi vain moraalinen aihetodiste, sivuseikka, ellei presidentin esikunta olisi joutunut hankkimaan presidentille naisseuraa kaikkiin tämän residensseihin kaikkina mahdollisina aikoina. Tämä tehtiin tietysti virallisesti salassa, mutta Valkoisessa talossa ja turvallisuuspalvelussa asia oli niin laajasti tiedossa, että sen voi katsoa muodostaneen jo turvallisuusriskin tietovuotojen tai jopa kiristysmahdollisuuksien muodossa. Prostituoitujen ja maksuttomien bimbojen lisäksi Kennedy harrasti haureutta myös mm. tunnettujen mafiapomojen suojattien kanssa, mikä on vain mätä kirsikka tämän yleisen edesvastuuttomuuden kermakakun päälle. Bill Clinton sai tämän rinnalla kärsiä naurettavan mitättömyyden takia. Oli hyvää tuuria, että mitään vakavaa ja/kompromettoivaa ei Kennedyn hovissa tapahtunut.

Kennedystä on minulle piirtynyt kuva karismaattisena ja egoistisena poliitikkona, jossa oli aidon idealismin pilkahduksia. Hän halusi välittää itsestään hyväkuntoisen, urheilullisen, ruskettuneen ja intellektuaalisen kuvan ja onnistui siinä, kiitos pitkälti hyvien kampanjointitaitojen ja ennen kaikkea seurapiirinuolijoiksi taantuneen median. Todellisuudessa hän oli vakavasti sairas ja moraaliltaan hyvin kyseenalainen mies, jonka elinajanodote ei ollut kehuttava ja jonka Pulitzer-palkittu kirja (!) vaikuttaa varsin geneeriseltä, tosin lukemieni otteiden perusteella ihan hyvin kirjoitetulta (takana on varsin pitkälti Kennedyn puheenkirjoittajana sittemmin toiminut Ted Sorenson). Ulkopoliittisesti Kennedy vaikuttaa päättämättömältä ja heikolta, ja nähtävästi tuuri pelasti hänet tälläkin alueella katastrofilta. Ainoa, miltä ilmiömäisen hyvä tuuri ei JFK:tä pelastanut, oli äärimmäisen epätodennäköinen tapaus, joka ei mitä ilmeisimmin liittynyt mitenkään hänen henkilökohtaisiin tai ammatillisiin heikkouksiinsa.

Jos pitää arviodia Kennedyn asemaa valtiomiehenä ja presidenttinä 43 muun viranhaltijan joukossa, en saata pitää häntä yhtenä ns. suurista. Kuulentojen ja avaruustutkimuksen edistäminen jäänee historiankirjoissa pitkällä aikavälillä Kennedyn suurimmaksi saavutukseksi. Hän myös aiheutti Yhdysvaltain luisumisen Vietnamin sotaan, millä oli valtavat seuraukset kaikkialla länsimaissa, varsinkin kulttuurisesti mutta myös poliittisesti. Ja lopulta Lyndon Johnson pystyi viemään läpi kansalaisoikeus- ja sosiaalilainsäädäntönsä markkinoimalla ne murhatun Kennedyn sädekehällä kiillotettuina. Ohjelmat olivat oikeutettuja ja varmasti tarpeen, mutta Kennedyn murha muodosti sellaisen poliittisen reaaliteetin, nykykielellä momentumin, jonka puitteissa ne pystyttiin ajamaan läpi todennäköisesti pienimmällä mahdollisella vastarinnalla.
  
Kun aikanaan kuuluisa (ja räikeän nepotistinen; Harold Macmillan kutsui Kennedyjä "Mediceiksi, joilla on puhelimet") ja mahtava Kennedyn klaani harvenee ja laimenee, ja kun Kennedyn murhan omakohtaisesti muistavat ihmiset samalla tavoin harvenevat ja laimenevat, on odotettavissa myös Kennedyn muiston laimentuminen. Ja sen myötä historiallisesti realistisempi arvio JFK:stä valtionpäämiehenä. Tällä hetkellä minulle piirtyvä kuva on hyvin keskinkertainen presidentti, joka onnistui melko usein tuurilla ja joka otti itsensä, kansakunnan ja maailman kannalta pelottavia riskejä. Ulkopoliittisesti Kennedyä ei voi mitenkään pitää menestyksenä, ja on pitkälti hänen ansiotaan, että Kuubassa vallitsee tänäkin päviänä kommunistinen diktatuuri. Jos pitäisi veikata, sanoisin, että Kennedyn tähti on laskussa realistiselle tasolle, kun taas hänen edeltäjänsä Eisenhowerin alamaissa ollut arvostus on jatkuvasti nousussa. 
 

lauantai 14. joulukuuta 2013

Saatana ja ammatinvalinta

Suomessa on totuttu arvostamaan eri ammattikuntiemme korkeata koulutusta. Maistereita on meillä väkilukuun nähden paljon, ja joukkoon mahtuu varmasti paljon laadullista hajontaa. Aiheellisesti on nostettu esiin hieman erikoisempaa hajontaa. Suomessa on ainakin vielä hiljattain päässyt kasvatustieteen maisteriksi Saatanasta ja demoneista todellisina olentoina kertovilla pro gradu -tutkielmilla. Jyväskylän yliopiston kasvatustieteellinen tiedekunta (jossa muuten tätä nykyä on professorina valtakunnan tunnetuin kretinisti) on 1990-2000-lukujen taitteessa hyväksynyt pari melkoisen kyseenalaista tekstiä ottaen huomioon, että kyseessä tulisi olla tieteellinen opinnäytetyö. Jos seula läpäistään tällaisilla höperehtimisillä, ei hyväksyvällä laitoksella voi olla minkäänlaisia tieteellisiä standardeja. Ongelmanahan ei sinänsä ole aihe, saatananpalvonta, joka on äärimmäisen marginaalinen, mutta silti kai jotenkin olemassaoleva ilmiö, vaan käsittely, eli se, että demonien olemassaoloa pidetään selviönä, kun totunnaisesti tällaisesta jauhavat saavat ennen pitkää lääkityksen.

Ohessa ystävällisesti kokoamani epätäydellinen ammatti-, virka- ja toimiluettelo, jonka luettelemiin tehtäviin ei tulisi ikinä päästää ketään, jonka mielestä ns. "Saatana" ja "demonit" ovat todellisia, maailmassa vaikuttavia olentoja:


  • peruskoulunopettaja
  • lukio-opettaja
  • ammattikoulun opettaja
  • lastentarhanopettaja
  • rehtori
  • koulukuraattori
  • kouluterveydenhoitaja
  • itse asiassa mikään terveydenhoitaja
  • koulupsykologi
  • itse asiassa mikään psykologi
  • psykiatri
  • itse asiassa mikään lääkäri
  • kauppakorkeakoulun opettaja (tod. näk.)
  • ammattikorkeakoulun opettaja (tod. näk.)
  • yliopisto-opettaja (pl. teologinen tdk / tod. näk.)
  • merikapteeni
  • lentäjä
  • lentoperämies
  • upseeri
  • sosiaalityöntekijä
  • tuomari
  • syyttäjä
  • poliisikomisario
  • tasavallan presidentti
  • ministeri
  • oikeuskansleri
  • kansanedustaja
  • kunnanvaltuutettu
  • diplomaatti
Syy on aivan sama kuin siinä, miksi esim. paranoidi skitsofreenikko tai psykoottinen persoonallisuus ei ole hyvä valinta em. tehtäviin. Toivon asianosaisten ottavan tästä mieluusti mahdollisimman kattavaksi laajentuvasta luettelosta vaarin.