torstai 24. tammikuuta 2013

Kansallissymboliarvostelu: Falklandinsaaret

Kansallissymboliarvostelukierros suuntaa vuoden 2013 ensimmäisellä kriittisellä ekskursiollaan eteläiselle Atlantille. Noin 500 kilometrin päässä Patagonian rannikolta sijaitsee pieni ja karu saaristo, jolla on ollut suhteettoman suuri painoarvo lähihistoriassa, Falklandinsaaret. Tällä Britannian merentakaisella territoriolla on laaja sisäinen itsehallinto. Koska kansallissymboliarvostelu on luonteeltaan esteettinen sarja, olen yrittänyt välttää politiikan voimakasta sekoittamista sarjan artikkeleihin. Falklandinsaarten kohdalla tietty poliittinen taustoitus on tosin välttämätön, koska se, että valitsen kirjoittaa saaristosta tällä nimellä ja arvioida näitä symboleja, voidaan itsessään tulkita erittäin poliittiseksi kannanotoksi ainakin monien argentiinalaisten mielestä.

Falklandinsaaret tulivat eurooppalaisten tietoon hollantilaisten purjehtijoiden kautta vuonna 1600. Ensimmäiset pysyvämmät asukkaat olivat ilmeisesti ranskalaisia, ja Bretagnessa sijaitseva Saint-Malon satamakaupunki antoi saarille niiden nykyisen espanjankielisen nimen Malvinas (ransk. Îles Malouines), jota Argentiinassa pidetään saarten ainoana oikeana nimenä. Ranskalaiset, britit ja espanjalaiset perustivat saarille siirtokuntia, jotka kasvoivat ja hiipuivat vaihtelevasti. Vuonna 1820 amerikkalainen palkkasotilas ja merirosvo David Jewett ajautui aluksellaan myrskyssä Falklandsaarille, teki maihinnousun ja julisti saaret Río de la Platan yhdistyneiden provinssien, Argentiinan edeltäjän, omaisuudeksi. Samaan aikaan amerikkalaiset ja brittiläiset kalastajat ja valaanpyytäjät alkoivat pitää saaria strategisesti tärkeänä tukikohtana. 1830-luvulla Argentiina päätti perustaa Falklandinsaarille rangaistussiirtolan - siis tehdä siitä argentiinalaisen Australian. Suunnitelmat kuitenkin epäonnistuivat, ja rangaistussiirtolan perustajilla oli heti työnsä aluksi käsissään kapina, jota he eivät kyenneet hallitsemaan. Sekasortoisessa tilanteessa Britannia otti saaret haltuunsa.

Falklandinsaaret pysyi tämän jälkeen osana Britanniaa ja osana argentiinalaista kansallismielistä irredentismiä. Tilanne kärjistyi sodaksi vuonna 1982, kun vaikeuksiin joutunut Leopoldo Galtierin sotilasjuntta päätti peittää taloudelliset ongelmat nostattamalla nationalistista huumaa. 
Nerokasta!
Argentiina hyökkäsi Falklandinsaarille ilman sodanjulistusta ja miehitti ne. Galtieri joudutti tällä oman junttansa tuhoa ja onnistui ainoastaan edistämään Margaret Thatcherin uudelleenvalintaa Britannian pääministeriksi. YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma vaati Argentiinaa vetämään joukkonsa saarilta. Näin ei tapahtunut, ja taantunut, sotilasmahtiaan huomattavasti supistanut Britannia lähetti sotavoimansa Etelä-Atlantille. Argentiina ei kyennyt puolustamaan näitä luovuttamattomaksi osaksi omaa valtapiiriään laskemiaan saaria, ja 14. kesäkuuta 1982 tämä puolitoista kuukautta kestänyt absurdi konflikti päättyi aselepoon ja Port Stanleyä miehittäneen argentiinalaisen varuskunnan antautumiseen. Sota oli ollut Argentiinalta käsittämätön virhelaskelma. Argentiinan merkittävin kirjailija Jorge Luis Borges kuvasi konfliktia sangen osuvasti kahden kaljun miehen kamman omistuksesta käymäksi sodaksi. Erittäin hyvin sanottu, joskin on myös päivänselvää, että näistä kaljupäistä Argentiina oli se, joka aloitti. Ylipäänsä kyseessä oli täysin turha ja typerä sota, joka on täten erinomainen aihe kilpailuun maailman viheliäisimmästä, tyhmimmästä ja vaahtosuisimmasta YouTube-kommentista.

No, noista kahjoista ajoista on varmaankin Argentiinassa otettu opiksi ja kasvettu hieman aikuisemmaksi kansakuntana... tai sitten ei. Presidentti Cristina Fernández de Kirchner kannattaa voimakkaasti Falklandinsaarten vaatimista Argentiinan lipun suojiin ja on vain tiivistänyt vaatimuksiaan. Ehkä on vielä 2010-luvullakin helpompaa mölistä nationalistisia iskulauseita kuin tehdä varsinaista sisällöllistä politiikkaa.
Nerokasta! (Kuva: Presidencia de la Nación Argentina)
Argentiinan vaatimuksia ovat kannattaneet vain muutamat poliittiset liittolaiset Latinalaisessa Amerikassa. Nähdäkseni argentiinalaisten vaatimukset rakentuvat lähinnä lapselliselle kansallismieliselle irredentismille, eikä niitä voi nykyisessä muodossaan pitää mitenkään eettisesti vakavavasti otettavina tai hyväksyttävinä. Saarten asukkaat kun ovat toistuvasti ilmaisseet tahtonaan pysyä Britannian yhteydessä, ja on hieman vaikea ohittaa niiden ihmisten mielipidettä, joiden elämään asia todella kaikkein välittömimmin vaikuttaa. Lisäksi Argentiinalla ei ole mitään aikomuksia antaa saarille minkäänlaista sisäistä itsehallintoa, josta ne Britannian osana nauttivat. Itse asiassa Argentiina on torjunut kaikki saarelaisten oman hallinnon välityspyrkimykset neuvotteluissa alueen asemasta. Ilmoitan täten omana kantanani, että Argentiinan kannattaisi hieman priorisoida tavoitteitaan, kasvaa aikuiseksi ja ottaa hieman perspektiiviä historiaan.

Kaiken tämän jälkeen koen voivani hyvällä omallatunnolla arvioida Falklandinsaaria sillä nimellä ja niillä symboleilla, jotka edustavat saarten asukkaiden valitsemaa hallintoa.

Falklandinsaarten lippu edustaa jo useasti manaamaani, aivan liian yleistä ja täysin mielikuvituksetonta brittiläistä siirtokuntalippua. Jotain omaperäisempääkin voisi joskus kokeilla. Yrittää. Olisi vähemmän tylsää kaikilla. Mutta kaipa tämä ratkaisu siirtokuntahistoriaa ilmentää, eivätkä värit nyt ainakaan ihan surkeat ole.

Arvosana: 5

Falklandinsaarten vaakuna onkin jo meille lipusta tuttu. Kansallissymboliarvostelujen viime osassa kohtasimme myös heraldisen lampaan sinisellä pohjalla, mutta Färsaarten pässi on merkittävästi hurjempi ja jännittävämpi ilmestys kuin tämä tylsämielisen realistinen, alakuloinen villakarjan edustaja.

Laivat ovat yleensä huono heraldinen aihe, sillä ne tuppaavat näyttämään vaakunoissa aina melkoisen typeriltä. Falklandinsaaret on yllättäen saaristo, jonne on pääsääntöisesti voinut hankkiutua vain laivalla, ja siten valinta on ymmärrettävä. Mutta tässä vaakunassa esitetyllä merikelvottomalla banaanilla ei taatusti pitkään Etelä-Atlantilla kelluisi. Sinivalkoinen lainekuvio naurettavan aluksen takana sotkee visuaalista ilmettä, eikä kaksijakoinen vaakuna ylipäänsä toimi kovin hyvin. Suosittelisin valitsemaan joko lobotomialampaan tai kolmimastoisen irvikuvan, sillä yhdistelmä on sekava.

Motto Desire the Right on jopa omassa kunnianhimottomassa sarjassaan harvinaisen mitäänsanomaton ja lattea.

Jos vaakunasta voi mitään kivaa sanoa, niin on siinä sentään värit, jotka sopivat suht hyvin yhteen.

 Arvosana: 6

 
Falklandinsaarelaiset ovat Yhdistyneen kuningaskunnan kansalaisia, ja näin ollen heidän kansallislaulunsa on God Save the Queen. Paikallisesti saarten omana tunnuslauluna käytetään Falklandin laulua (Song of the Falklands). Christopher Lanham laati kappaleen 1930-luvulla, ja se on erittäin pliisu, suorastaan vetämätön tapaus, joka kaiketi yrittää olla jotenkin jylhä ja sankarillinen. On myönnettävä, että kappale on musiikillisesti tosin sentään parempi kuin Argentiinan kansallislaulu - ihan ilman politiikkaakin.

Lanhamin sanoitus on aika hillitöntä luettavaa. Pingviinit, ruskolevä ja väkinäinen riimittely - näistä on ponteva lyriikka tehty.
In my heart there’s a call for the isles far away
Where the wind from the Horn often wanders at play.
Where the kelp moves and swells to the wind and the tide
And penguins troop down from the lonely hillside.
Jo ensimmäisen säkeistön matkailumainosmainen kankeus on huvittavaa, mutta surkuhupaisaksi touhu käy, kun kolmannessa (ja armeliaasti viimeisessä) säkeistössä kaikki leviää käsiin, riimittely käy myötähäpeällisen tökeröksi ja ruskoleväkin (kelp) on mainittava jo toistamiseen, kun eipä näillä absurdeilla saarilla oikein muutakaan kiinnostavaa ole. Onneksi olkoon, hymninne kantava teema on levä.
Now we’re off to the Falklands, so wild and so free,
Where there’s tussock and kelp and the red diddle-dee,
And the wild rugged beauty that thrills more than me
Is bred in the bones on the isles of the sea.
Mainittakoon, että red diddle-dee ei ole nonsenserunoutta, vaan tarkoittaa saarilla tavattavaa meikäläisen variksenmarjan punaista sukulaista.

Äärimmäisen keskinkertainen sävellys siis, mutta sanoituksella on iso arvo kaikille hyvän tahattoman komiikan ystäville.

 Arvosana: 6

Falklandinsaarten loppuarvosana on 5,7.

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Jumalpuntari: Perkunas

Oikein jumalallista uutta vuotta kaikille! Alku onkin ollut perin jumalinen, sillä tasavallan presidentti Sauli Niinistö lopetti uuden vuoden puheensa toivottamalla Jumalan siunausta. Hän siis piti, minkä vaalikampanjansa aikana lupasi. Kirjoitin tästä nykymuodossaan mielestäni sangen tekopyhästä ja politiikkaan asiallisesti kuulumattomasta retorisesta ilmiöstä vähän yli vuosi sitten, enkä näe tarvetta lisätä mitään suhtautumisessani asiaan. Siksi vaadinkin nyt tasavallan presidenttiä selittämään, mitä sellaiset käsitteet kuin Jumala, siunaus, ja Jumalan siunaus hänestä tarkoittavat. Ne kun eivät ole mitään yksiselitteisiä käsitteitä.

Jos poliitikko omasta tahdostaan tuo uskonnollisia sisältöjä politiikkaan, on hänellä velvollisuus selvittää myös uskonnolliset näkemyksensä. Monet ulkomaisista valtionpäämiehistä, jotka Jumalaa mainitsevat, kuten vaikkapa Benedictus XVI, Ali Khamenei ja Barack Obama, ovat kaikki vaivautuneet selvittämään uskonnollisia näkemyksiään, mikä on vähintäänkin reilua. Suomalaisilla on oikeus odottaa omalta presidentiltään samanlaista reiluutta ja avoimuutta. Osoittavathan sitä vähäarvoisemmatkin poliitikot: esimerkiksi sisäasiainministeri Päivi Räsänen (kd) on jaksanut johdonmukaisesti tuoda uskonnollisia näkemyksiään esiin ja vieläpä analysoida tapaa, jolla ne vaikuttavat hänen harjoittamaansa politiikkaan. Jos siis Jumalan siunauksella on mitään merkitystä, selittäköön presidentti, mitä. Jos sillä ei ole mitään merkitystä, niin turhapa moista on vaivautua sanomaan. Pahimmillaan kyynistä ja halpahintaista identiteettipolitikointia ja oman erinomaisuuden hurskastelevaa korostamista on moinen - näistä en toki tässä vaiheessa tasavallan presidenttiä syytä tai edes epäile.

Edellinen vain pienenä ajankohtaisena esipuheena vuoden 2013 ensimmäiseen jumalpuntariin, tähän ajattomaan kirjoitussarjaan, jonka aiheena on tällä kertaa balttilainen ukkosenjumala Perkunas (ääntyy liett. Perkūnas, siis pitkällä U:lla), joka tunnetaan suomalaisittain Perkeleenä. Latvialaisten, liettualaisten ja muinaispreussilaisten palvelema ukkosen, sateen ja ylipäänsä taivaan ilmiöiden jumala tunnettiin myös virolaisten ja suomalaisten keskuudessa ja on toisinaan samaistettu Ukkoon. Suomessa Perkelettä on käytetty Ukon nimityksenä.

Perkunasin toimista, asemasta balttilaisessa panteonissa tai kultista ei tiedetä kovinkaan paljon mitään yksityiskohtaista, mikä on jopa hieman erikoista, kun muistaa, että Liettua oli viimeinen abrahamilaiseen uskontoon käännytetty Euroopan maa, missä pakanallisuus pysyi valta-asemassa aina 1400-luvulle saakka. Luulisi, että tietoa olisi sen puolesta säilynyt paremmin. Vaan ei - vanhaliettualainen pakanuus kadotti varsin nopeasti uskonnollis-kulttuurisen kokonaiskuvansa ja unohtui säilyen juuri perkeleen kaltaisissa manauksissa, joiden etymologiaa kansa ei enää tuntenut. Yhteys kristillisen mytologian paholaiseen on Perkunasin kohdalla jäänyt Itämeren itärannoilla niin vahvaksi todennäköisesti juuri siksi, että seuduilla sinniteltiin pisimpään pakanallisten jumalten alamaisuudessa. Jo roomalaisajan kristityt teologit pitivät Juppiteria, Neptunusta, Marsia ja muita todellisina olioina, mutta jumalten asemesta demoneina, jotka johdattivat ihmiset harhaan. Sama ajatus oli ilmeisesti mukana myös baltteja käännyttäneillä lähetyssaarnaajilla. Siten on varsin ymmärrettävää perkeleen maine yhteydessä demoneihin ja jopa itse pääpiruun.  Oikeudenmukaista moinen ei tietenkään ole, mutta yleensä jumalat ovat itse tavanneet olla sellaisen toiminnan yläpuolella, että ryhtyisivät toimiin moisten kunnianloukkausten johdosta.

Jotain kuitenkin Perkunasista sentään tiedetään, ja niillä tiedoilla on pyrittävä muodostamaan tästäkin henkiolennosta arvio.
Perkunas. Vitolis Trušysin mosaiikki (1978) Vilnan yliopistolla.
Perkunas mielletään balttilaisessa mytologiassa yleensä ensinnä ukkosenjumalaksi, joka hallitsi säitä ja taivaan ilmiöitä laajemminkin. Häntä pidettiin vastuullisena myös sateesta. Perkunas on näiltä osin toimenkuvaltaan melko samanlainen kuin kreikkalaisten Zeus tai roomalaisten Juppiter. Hän ei kuitenkaan ole ainakaan liettualaisen panteonin ylijumala; tuo kunnia kuuluu Dievasille (jonka nimellä muuten lienee etymologinen yhteys Zeukseen ja Juppiter/Deus Pateriin), joka ei kuitenkaan varsinaisesti tee mitään. Perkunas on näin ollen balttien de facto mahtavin, merkittävin ja aktiivisin jumala, jonka toimintaa näkee taivaalla omin silmin harva se päivä ja jonka suosio on sateen vuoksi oleellista viljasadon onnistumiselle.

Perkunas kuvataan parrakkaaksi mieheksi, joka on varustautunut jumalten kohtamiin uhkiin jousella, nuolilla, taistelukirveellä, nuijalla, lekalla ja tulisella puukolla. Perkunas voi lisätä meriittilistalleen senkin, että tuli keksineeksi aseet. Kaikkia käyttämiään aseita hän ei sentään ole aivan itse takonut, vaan osan on hänelle tehnyt seppäjumala Televelis, joka kuulostaa kreikkalaisen operaattorin nimeltä. Joka tapauksessa yliluonnolliset aseet ovat salamoiden ja sateen hallinnan lisäksi niin kunnioitettava lisä arsenaaliin, että ainakin itse koettaisin pysytellä ainakin poissa Perkunasin tieltä, ellen suorastaan pyrkisi häntä aktiivisesti miellyttämään.

Perkunasin tukka on harmaa, mutta parta on tiettävästi hyvin värikäs, eräiden mukaan suorastaan sateenkaarimainen, kuten taivaanjumalalle tietysti sopiikin. Hän liikkuu taivaankannella kahden lentävän vuohen (joskus myös jumalan arvolle hieman paremmin sopivien hevosten) vetämissä tulisissa vaunuissa - aivan kuin Thor - ja taistelee pahaa Velnias-jumalaa (Latviassa Jods-jumaluutta) vastaan. Kyllä, alun perin juuri Perkunas suojelee maailmaa kaikilta perkeleiltä. Velnias demoneineen ei mahda lopulta mitään Perkunasin mahdille, ja siksipä mokomat kätkeytyvät onttoihin puihin tai kivenkoloihin tai muuntautuvat mustiksi kissoiksi, hauiksi, lehmiksi tai muiksi... sellaisiksi. Jos edes muista jumalista ja yliluonnollisista demoneista ei ole vastusta Perkunasille, niin enpä näe juuri mieltä kuolevaisille häntä erityisemmin vastustaa.

Sukusuhteissaan Perkunas ei tosin tunnu olevan kovinkaan onnekas. Hän on naimisissa maanjumalatar Žemynan kanssa ja joutuu siksi ottamaan osaa appivanhempiensa, auringonjumalatar Saulėn ja kuunjumala Mėnulisin aviokriiseihin. Mėnulis kun ei tahdo pysyä vaimolleen uskollisena. Pari on sittemmin eronnut, mutta ensin Perkunas hieman kurmootti appiukkoaan silpomalla tämän siivuiksi, mikä tietystikin selittää erinomaisesti Kuun vaiheet. Toisaalta Perkunasin piti alun perin ilmeisesti mennä naimisiin sateenkaaren jumalattaren Vaivan kanssa, mutta ilkeä Velnias sieppasi morsiamen ennen häitä. Tästä on eräiden asiasta hyvin perillä olevien lähteiden mukaan saanut alkunsa Perkunasin ikuinen kamppailu Velniasia vastaan. 

Kaiken tämän perusteella piirtyy kuva jumalasta, jota kannattaa olla häiritsemättä ja jonka kanssa ei kannata hakeutua kovin läheisiin suhteisiin. Varsinkin sukuriidoissa Perkunas kun näemmä voi käydä väkivaltaiseksi, ja seuraukset voivat olla ikävät, koskapa hän kanniskelee aina asekokoelmaansa mukanaan. Mikään tähänastinen ei myöskään anna aihetta pitää Perkunasia minään erityisenä älyn jättiläisenä kaikesta jumaluudestaan huolimatta.

Miten Perkunasia sitten voi palvella? Latvialaisten tiedetään uhranneen Perkunasille mustalla höyhenpeitteellä, turkilla tai nahalla siunattuja talouseläimiä ja myös keitettyä ruokaa. Uhraaminen tapahtui polttamalla, jolloin aine kaiketi muuttaa olomuotoa ja kulkeutuu taivaalle sellaisessa muodossa, että Perkunas siitä jotenkin hyötyy. Kuivuutta ja pahoja ukkosmyrskyjä torjuttiin kaatamalla tuleen olutta tai polttamalla hunajakennoja. Perkunasin kulttipaikat sijaitsevat tyypillisesti suurien ja vanhojen tammien luona.

Otetaanpa vielä lyhyt numeerinen yhteenveto, joka helpottaa Perkunasin vertailua muiden jumalten kanssa ja toivottavasti auttaa kirjoitussarjan tavoitteen - itse kunkin kannattavimman ja ansioituineimman palvonnan kohteen selvittämisen - saavuttamisessa.

Mahti: 8/10. Laajat voimat ja vastuualueet. Sateen hallinta on aika hiton kova juttu varsinkin maataloudesta elantonsa saaville. Toisaalta ei ole selvästikään kaikkinäkevä ja/tai -tietävä eikä hallitse kohtalon voimia.
Vaikuttavuus: 9/10. Tulisissa lentävissä vaunuissa ratsastava soturi, joka sinkoaa salamoita ja jonka parta säkenöi kaikissa spektrin väreissä. Hieman ehkä yliampuvaa, mutta kohdalle sattuessaan takuulla vaikuttavaa.
Vaarallisuus: 7/10. Hampaisiin asti aseistettu ja halkoo taivaankappaleita sille päälle sattuessaan. Tosin kohdistaa vihansa ja rangaistustoimensa lähinnä pahoja ja/tai huonosti käyttäytyviä henkiolentoja kohtaan. Ihmiset ovat useimmiten turvassa. Siltikin kannattanee välttää räikeintä mahdollista rietastelua ja roistoilua Perkunasin läheisyydessä.
Eettisyys ("hyvyys"): Yksiselitteisesti hyvä, taistelee aktiivisesti pahuutta vastaan, vaikka ehkä osin henkilökohtaisista syistä.