tiistai 19. helmikuuta 2013

Jumalpuntari: Moritasgus

Minua pyydettiin osoittamaan elintärkeääkin tärkeämmän jumalpuntari-kirjoitussarjan yhteydessä huomiota myös kelttiläisille jumaluuksille. Niitähän riittää, mutta ikävä kyllä tietoa mytologiasta ja riiteistä on säilynyt varsin niukasti. Jopa nimistöä tunnetaan huonosti. Tähän on muutamia syitä. Ensinnäkin keltit päättivät jossain vaiheessa lopettaa dominanssinsa Keski-Euroopassa ja jäädä erillisinä ryhminä jäljelle lähinnä Bretagnessa ja Brittein saarilla. En tiedä, pitäisikö tämän kertoa meille mitään siitä, kuinka kannattavaa heidän jumaliinsa on luottaa. Toiseksi tietomme kelttien jumalista tulevat lähinnä roomalaisilta, ja roomalaiset sivistyneinä synkretisteinä samaistivat kelttien jumalat omiinsa ja kutsuivat niitä latinalaisilla nimillä. Tapa tunnetaan nimellä interpretatio romana. 

Näistä syistä tietomme kelttiläisistä jumalista, niiden vastuualueista, symboliikasta ja palvonnasta ovat usein lähinnä valistuneita arvauksia. Täten on ehkä vaikeata tehdä kelttijumalille täyttä oikeutta, mutta toisaalta ehkä he olisivat itse voineet vaikuttaa palvelijoidensa menestykseen siten, että tuntisimme aihepiirin tänä päivänä paremmin.

Jumalia kelteillä kuitenkin riittää. Osa oli ilmeisesti heimosidonnaisia, mutta eräitä jumalia palvottiin laajalti eri kelttiheimojen keskuudessa. Heimolla saattoi myös olla jokin erityissuojelija hieman samaan tapaan kuin Athene on Ateenan kaupungin suojelusjumala. 

Aloitetaan kelttijumalten kartoitus jostakin edes hieman omintakeisesta ja potentiaalisesti hyödyllisestä yli-inhimillisestä tuttavuudesta. Arvoisaa lukijaa varmaankin kiinnostaa terveenä pysyminen sekä mahdollisesti lääkäri- ja vakuutuskuluissa säästäminen. (Ajattelen aina parastasi, lukija hyvä.) Mitä siis sanoisit parantavasta mäyräjumalasta, joka hoitaa vaivasi, jos teet savijäljennöksen kipeästä ruumiinosastasi ja viet sen yöksi hänen pyhäkköönsä ja kylvet hänen pyhässä altaassaan?

Kävikö ikinä mielessä, että ehkä sittenkään nuo roomalaiset eivät ole niitä hulluja? Voisit välillä suhtautua samalla kriittisyydellä ihan omiin galleihisi, Obelix.

Moritasgus on kelttiläisestä parantajajumaluudesta käytetty nimi, josta tunnetaan tasan neljä mainintaa, jotka kaikki ovat Alesiasta, missä sijaitsi myös jumalan kulttikeskus. Alesia, missä Vercingetorix antautui Caesarille 52 eaa. on äskettäin varmistettu nykyiseksi Alise-Sainte-Reinen kunnaksi, joka sijaitsee Bourgognen viinialueella Itä-Ranskassa. Pyhäkön alueelta on löytynyt votiiviesineitä, joita sairaat ovat tuoneet temppeliin parantuakseen vaivoistaan. Ajan tavan mukaan esine muotoiltiin muistuttamaan sitä ruuminosaa tai elintä, joka oli parantumisen tarpeessa. Temppelin papit ovat saattaneet hallita ainakin jonkin verran lääketieteellistä tietotaitoa, mihin viittaavat alueelta löydetyt antiikkiset kirurgiset instrumentit. Kreikassa, Peloponnesoksen Epidauroksessa, sijaitsi ilmeisesti hieman samantyyppinen parantajajumala Asklepioksen pyhättö, jossa kukaan ei koskaan kuollut: siellä näet papit erottelivat toivottomat tapaukset ja raahasivat nämä läheiseen metsään kuolemaan. Kun tämä vaikuttaa olleen melko yleinen käytäntö antiikin aikana, en välttämättä ihan vankkumattomasti luottaisi Moritasguksenkaan voimiin.
 
Ja sitten vielä... mäyrä. Mäyräjumaluus on se, joka parantaa. Ei hyvä. Mäyrät eivät selviä hengissä edes maantien yli puhumattakaan siitä, että niistä olisi apua tyrään, peräpukamiin tai hammassärkyyn, saati sitten johonkin vakavampaan.
                                                   Halvard
Mäyräjumala on vielä mölyapinajumalaakin tyhmempi ajatus. Miten ihmeessä minun on edes psykologisesti mahdollista kunnioittaa otusta, jonka yleensä näen raatokärpästen peitossa tien reunalla, vieläpä sen takia, ettei kirppukasa osaa väistää? Pitäisikö minun rukoilla parantumista lahjoittamalla pienoisveistoksia jollekin läskille näädälle? Ei tule kesää.

Menen jatkossakin vaivan tullen ihan oikealle lääkärille, kiitos vain, Moritasgus. Jotkut oikeat lääkärit vannovat valansa Apollonille, joka on suoraan satoen hitosti professionaalisemman oloinen tyyppi.

Vakuuttavuuteen vaikuttaa mm. se, että hän ei ole nahjusmainen näätäeläin, jolla on kirppuja ja en katso molempiin suuntiin ennen väylän ylittämistä -asenne. Noin esimerkiksi.
Moritasguksen palveleminen on parantumisen toivossa on niin nuijaa, että ennemmin menen vaikka homeopaatille. Se ei tietysti paranna, mutta ainakaan siltä ei saa kirppuja tai kapia muun vaivan päälle. Lisäksi Moritasguksen vihaakaan en osaa erityisemmin pelätä. Mäyristä ei ole kostamaan, kun ne eivät pysty edes ylittämään tietä hengissä pysyen. Vesikauhuunkin on oikeilla lääkäreillä tarjota apu. Pitääkö tällaisen suututtamista siis muka erikseen välttää?
No voi pahkena.

tiistai 12. helmikuuta 2013

Pontifex maximus emeritus

Viikon uutista ei kauaa tarvitse hakea: paavi Benedictus XVI muuttuu perin harvinaiseksi entiteetiksi, eläväksi ex-paaviksi, tämän kuun lopussa, jos Jumala suo. Rooman piispa, Vatikaanin valtionpäämies ja katolisen kirkon johtaja ilmoitti 11.2. luopuvansa tiaarasta terveydellisten syiden takia. Edellisen kerran vastaavan uutisen hautoi Gregorius XII noin 600 vuotta sitten päättääkseen ns. suuren skisman. Ensin huumori alta pois.
Noin.

On syytä tehdä jonkinlainen pieni tilinpäätös 265. paavin valtakaudesta. Olenhan häntä toisinaan omissakin kirjoituksissani käsitellyt. (Mikä sekin osoittaa hänen olevan merkittävä mies.) Siksikin siihen on syytä, että nyt Benkkua voi mätkiä hänen ansaitsemallaan tavalla ilman tarvetta teeskennellä huonoa omatuntoa siitä, että hän on kuollut. (Kuolleista vain hyvää tai ei sanaakaan -sääntö on naurettavaa roskaa ja törkeiden paskiaisen omaksi postuumiksi kilvekseen keksimä.)

Sillä mätkintää tämä mies ansaitsee. Hänen valtakautensa on ollut katoliselle kirkolle suoraan sanoen melkoinen PR-katastrofi. Se ei ole yksin hänen vikansa. Benedictus seurasi virassa Johannes Paavali II:ta, joka vietti viimeiset kymmenen vuottaan pelkän vanhan karismansa voimalla. Johannes Paavali aloitti suhteellisena uudistajana, mutta 25 vuodessa uudistajakin etabloituu ja jäykistyy varsinkin kun saa johtaa omaa valtiota. Vaikka Johannes Paavali II:n uran loppu olikin irvokasta pyhimystehtailua ja kyvyttömyyttä tehdä johtopäätöksiä omasta terveydentilasta, oli punaisiin tohveleihin astuminen hänen jälkeensä melko hankala homma. Johannes Paavali II kun onnistui säilyttämään jotakuinkin suosionsa melko lailla ansiotta viimeisinä vuosinaan. Pitkäaikaisen paavin kuolema tarjosi kaikille mahdollisuuden sekä verrata Benedictusta edeltäjäänsä ja toisaalta arvioida koko katolisen kirkon organisaatiota ja toimintatapoja uudelleen suhteessa ympäröivään maailmaan. Nämä ovat seikkoja, joihin Benedictus ei välttämättä pystynyt paljoa vaikuttamaan.

Mutta on hänellä omaakin mokaa mukana, vieläpä pitkältä ajalta. Kardinaali Ratzinger kun oli Johannes Paavali II:n aikana kollegion vahva mies ja vaikutti voimakkaasti Vatikaanin opillisiin ja poliittisiin linjoihin koko ajan, ja johdonmukaisesti konservatiiviseen suuntaan. Hän oli tietyllä tavalla jo Johannes Paavalin aikana luonut omien PR-kriisiensä siemenet, kylvänyt ne ja lannoittanut huolella. 

Katolisen kirkon räikein ja kuvottavin rikos on tietysti kirkon pedofilia- ja laajemman hyväksikäyttöskandaalin hoito, tai pikemminkin hoitamattomuus. Johannes Paavali II on itse asiassa tässä suhteessa paljon moraalittomampi ja alhaisempi olio: hän tiesi väärinkäytöksistä, mutta ei puuttunut niihin ja hänen johdollaan kirkko häpeällisellä tavalla hyssytteli ilmiötä uhkaillen, vaientaen ja trivialisoiden uhreja. Benedictus XVI on sentään joutunut julkisesti puuttumaan asiaan, mutta hänenkin toimintaansa on leimannut passiivinen vähättely. Ja mainittakoon, että Johannes Paavali (josta ollaan hirmuvauhdilla tekemässä pyhimystä, vaikka oikeampi olotila miehelle on jossain aivan toisaalla) on hyväksikäyttöskandaalissa iljettävämpi tapaus vain paavin virassa: kardinaali Ratzingerin on täytynyt tietää asiasta ja hyväksyä kirkon toimintatapa sen suhteen, ellei peräti ole itse sitä luonut.

Benedictus XVI:n toimet ovat siis kirkon suurimman modernin moraalisen skandaalin aikana jääneet surkuteltavan vähäisiksi, ja koko ilmiötä, jonka mahdollistamisessa koko organisaatio - jonka kaikilla tasoilla tiedettiin asiasta - on enemmänkin päädytty vähättelemään. Tämä on ala-arvoista moraalista toimintaa ja lisäksi helvetin huonoa politiikkaa. Se, että kaikki ovat syntisiä, ei riitä oikeutukseksi sille, että tällaisten hirviömäisyyksien mahdollistajat ja aktiiviset peittelijät olisivat mitenkään kelvollisia luennoimaan kenellekään muulle oikeasta moraalista.

Benedictus XVI ei ole kuitenkaan tyytynyt pelkkään luennoimiseen, vaan on valtionpäämiehen ja organisaation pään ominaisuudessa jatkuvasti puuttunut vieraiden valtioiden sisäisiin asioihin. Etenkin Benedictus XVI tuntee halua puuttua länsimaisten demokratioiden asioihin sosiaalisessa ja taloudellisessa lainsäädännössä.
 Varsinaisen Euroopan valtiot ovat aivan oikeassa protestoidessaan Venäjän lakeja "ulkovaltojen agentteja" vastaan. Euroopassa ja muuallakin kun ollaan yleisesti ottaen niin sallivia tällaisen suhteen, ettei edes eri maiden katolisia pappeja, piispoista puhumattakaan, pidetä vieraan vallan agentteina. Mutta niin nämä vain pyrkivät edistämään omissa maissaan Vatikaanivaltion Apostolisessa palatsissa määritettyä politiikkaa, jota johtaa absoluuttinen monarkki, jonka muutamat kymmenet tyypit valitsevat kysymättä keneltäkään muulta. Vieläpä aivan järjestelmällisesti ja käskystä toteuttavat näin muotoiltua politiikkaa. Jos sellaista henkilöä ei voi pitää vieraan vallan agenttina, niin jäljelle jää enää James Bond.

Toinen asia, josta Benedictus on tykännyt muita maita valistaa tietämättä itse asiasta yhtään mitään, on HIV:n ja AIDSin vastainen taistelu. Tämä sairaus leviää voimakkaimmin siellä, missä ei käytetä kondomia, ja ne seudut ovat tätä nykyä Afrikassa ja Aasiassa, missä katolisella kirkolla on paikoitellen paljon vaikutusvaltaa ja aivan kunniallistakin avustustoimintaa. Tosiasiain tunnustaminen on AIDS-asiassa vain paaville kovin vaikeata, ja ilman tosiasioiden tunnustamista syntyy huonoa politiikkaa. Likipitäen rikollisen huonoa. Sen sijaan, että katolinen kirkko tunnustaisi kondomin käytön hyödyn taistelussa sairautta vastaan - mikä ei tarkoita, ettäkö pitäisi muutoin mitenkään kannustaa seksuaaliseen löyhätapaisuuteen tai edes aktiivisuuteen - valehtelee se suoraan paikan päällä niille ihmisille, joiden hengen ja koko valtiollisen tulevaisuuden oikea tieto voisi pelastaa. Niissä maissa, joissa on lukutaitoinen ja koulutettu väestö, kirkko joko vaieskelee asiasta tai sitten saivartelee täysin epä-älyllisesti jostain sataprosenttisesta suojasta jota ei silleen voi kortsun kanssa olla ku kato jos siihen vaikka tulee naarmu ku sen laittaa siihen pippeliin niin sillon voi päästä kato pöpö läpi etc. etc. Lyhyesti ilmaisten katolisen kirkon vastuutonta disinformaatiokampanjaa kolmannen maailman ihmisten henkeä, terveyttä ja tulevaisuutta vastaan olisi syytä pitää ideologisista syistä toteutettuna rikoksena ihmisyyttä vastaan, ja paavi kuuluisi vastaamaan osuudestaan tämän häpeällisyyden johtajana ja sallijana johonkin Haagin tapaiseen.  Sellainen ihme tosin on Benedictus XVI:n aikana nähty, että hän taipui myöntämään, että ehkä kondomeilla voi sittenkin hiukan estää HI-viruksen leviämistä. Väitettyään ensin kondomien pahentavan viruksen vastaista kamppailua.

Skandaalinkäry ja toisten valtioiden touhuihin puuttuminen olemattomin moraalisin valtuuksin ulottuu myös taloudelliselle puolelle. Viime vuodet Vatikaani on värjötellyt valtaisan rahanpesu- ja talousrikosmyrskyn silmässä. Pääjehut lienevät italialaisia kardinaaleja, ja juonteet ulottuvat niin laajalle, että spekulaatiokin hirvittää. Benedictus XVI ei ole kyennyt kardinaalia eikä paavina suitsimaan kirkkonsa rikollisia bisneksiä, vaan Vatikaani lienee Euroopassa se valtio, jonka hallinnolla on tiiviimmät yhteydet järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja kaikenmoisiin hämärähemmoihin - vastaavaan taitavat yltää vain Liechtenstein, Kosovo ja Venäjä. Italian valtio on jo joutunut reagoimaan Vatikaanin hämärähommiin raha-asioissa, eikä muutenkaan tällainen venkoilu oikein sovi taholle, joka esiintyy moraalisena johtajana. Rahanpesu ja muu vastaava kun on petosta ja käytännössä varastamista toisten maiden veronmaksajilta.

Mutta kuten sanottu, läntinen maailma alkaa olla kirkolle todella auringonlaskun seurakuntaa. Kaikista yrityksistä huolimatta Euroopan, Anglo-Amerikan ja Latinalaisen Amerikan kansakunnat eivät enää juuri samaistu paavin määrittämiin oppeihin vaan erkanevat niistä jatkuvasti. Vatikaanissa vikaa on tavattu etsiä kaikkialta paitsi Apostolisen palatsin peilistä. Normaaleissa organisaatioissa vaadittaisiin päitä vadille, jos skandaaleita muhitettaisiin yhtä törkeästi, röyhkeästi ja piittaamattomasti. Aihetta olisi Vatikaanissakin. Ja absoluuttisessa monarkiassa ei liene epäselvää, kenellä on korkein vastuu.

Mutta kyllä paavista yleensä tavataan jotain hyvääkin sanoa. Benedictus XVI:ta mainitaan merkittäväksi teologiksi. Se voi hyvinkin olla osuva arvostelma. Ainakin hän on selvästi kielimiehiä. (Ihailen ja kadehdin sujuvaa latinan taitoa, vaikka se olisikin epäpuhdasta kirkkolatinaa.) En ole lukenut hänen paljon (yleensä aktiivisten ja paavia ihailevien katolilaisten toimesta) kehuttuja teologisia ja yleishengellisempiä teoksiaan. Olen päätellyt pärjääväni maailmassa ilman sellaista merkittäväksi ajattelijaksi kehuttua tyyppiä, jonka mielestä homoseksuaalisuus on yhtä paha uhka kuin sademetsien tuhoutuminen. Jos päässä kypsyy tuollaisia muotoiluja, niin voin vain kuvitella, mitä tapahtuu, kun ajatus todella pääsee lentoon.

Jos miehellä on hyviä ajatuksia ja loistavaa argumentaatiota, niin ainakaan hänen julkisista esiintymisistään ne eivät hirmuisesti ole välittyneet. Ja niillä sitä kirkon asiaa juuri edistetään. Aika harva lukee aktiivisesti teologista kirjallisuutta edes katolisissa maissa. Ja julkisissa esiintymisissä ottaessaan kantaa poliittisiin ja sosiaalisiin aiheisiin Benedictus on tuntunut olevan jokseenkin perustavalla tavalla hukassa ja vailla realismia. 
Hänen argumentaationsa homoseksuaalisuudesta ja avioliitosta näyttäytyy julkilausumien perusteella ihmeellisenä puurona, jossa kelpaa suurin piirtein melkein kaikki: luonnonoikeus vaihtuu saumattomasti pauliiniseen kristinuskoon, äijän itse kirjoittamiin dogmiin, tomismiin ja aina pseudofreudilaisiin mukaelmiin saakka sen mukaan, mitä pitää ns. todistaa. Mikään varsinainen psykologinen, sosiaalinen, neurologinen tms. moderni tutkimus ei oikein tapaa Benedictuksen linjaa tukea. Suhteellisuudentajukin heittää häränpyllyä, kun Vatikaani ensin kehuu ja siunailee ugandalaista pastoria, joka ajaa homoseksuaalisuuden ankarasti kriminalisoivaa lakia (tiedoksenne, että Vatikaanivaltion alueella homoilu ei sinänsä ole rikoslaissa) ja sitten syyttää Ranskan tasavaltaa katolisten vainosta, kun tämä puuhaa samaa sukupuolta olevien avioliitolle puhtaasti maallis-juridista asemaa. (Mainittakoon, että joka ainoa aikuinen katolisen kirkon jäsen on omalta pieneltä osaltaan tukemassa tätä toimintaa. Joka ainoa, mukaan lukien Antti Nylén ja Timo Soini.)

Paavi Benedictus XVI ei ole pelkästään traditionalisti, vaan aktiivinen kellojen taaksepäin kääntäjä. Hän otti uudelleen käyttöön ihan omasta aloitteestaan vanhakantaisen messun, jossa erikseen rukoillaan juutalaisten - noiden Kristuksen surmaajien (roomalaisille ei tästä ole kovin usein syytä sälytetty, liekö syynä sitten pytingin pääpaikan sijainti tms.) - kääntymystä väärästä uskonnostaan. Tätä on vaikeata pitää muuna kuin takapakkina Johannes Paavali II:een, joka otti suhteet juutalaisuuteen erityishuomion kohteeksi ja jota siksi muistetaan Israelissa erityisellä lämmöllä. 

Ulkosuhteet ovatkin eräs hyvä paavin onnistumisen mittari, onhan hän absoluuttisena monarkkina myös maansa ylimmäinen diplomaatti. Johannes Paavali II matkusti enemmän kuin yksikään Pietarin avainten haltijoista ennen häntä, ja häntä arvostettiin ja kunnioitettiin laajasti. Vatikaanilla oli pääsääntöisesti hyvät suhteet muihin maihin. Benedictus XVI sen sijaan ei ole erityisessä suosiossa. Hänen valtiovierailujaan protestoitiin katolisissakin maissa, ja uskonnollista dialogia hän kävi siteeraamalla Bysantin keisaria, joka luonnehti Muhammedia suurin piirtein pösilöksi ja islamia pahuudeksi. Mikä ei välttämättä ole aina ollut läpeensä huono arvostelma vertailukohdasta riippuen, mutta melko paksua ja ajattelematonta, kun ottaa huomioon, kuka sen viimeksi päätti suustaan päästää. Paavi Johannes Paavalia käsittääkseni kunnioitettiin ulkomailla hänen itsensä ansiosta ja hänen kanssaan hengaaminen oli muille johtajille hyvää PR:ää, kun taas Benedictusta on nähtävästi pikemminkin vain viran puolesta kestitty.

Jos nyt miehen urasta jotain mukavaa pitäisi sanoa, niin sitä ei voi kiistää, etteikö Benedictus XVI olisi toisinaan muistanut niiden ihmisoikeuksia, jotka elävät konfliktialueilla - vakiintuneissa yhteiskunnissahan hän on aktiivisesti toiminut ihmis- ja kansalaisoikeuksien yhdenvertaista toteutumista vastaan alkaen sellaisesta "vähemmistöstä", jota naisiksi kutsutaan. Mutta Benedictus on johdonmukaisesti vedonnut kaikissa konflikteissa rauhan, neuvottelujen ja yhteisymmärryksen puolesta. Benedictus on myös suominut kansainvälisen finanssijärjestelmän ylilyöntejä käynnissä olevan talouskriisin aikana. Nämä puheet ovat enimmälti aiheellisia, mutta ei niistä oikein mitaliakaan kehtaisi myöntää, kun pystyn kaivamaan mistä tahansa kommuunista jonkun uusiohipin, joka sanoo tasan samat asiat yrittämättä samaan aikaan syrjiä porukkaa irrelevantein syin ja suojelematta muita rikollisia kuin ehkä jotain tuntemiaan kotikasvattajia, joita ei ehkä voi ihan organisoituihin pedofiileihin verrata. Hitto, Jyrki Kataiselta saa samat lausunnot, ja senkin politiikka (mikä sitten lieneekään) ei ole likipitäenkään yhtä kauheata kuin paavilla. Oikeastaan suurin piirtein kuka tahansa sanoisi rauhasta ja oikeudenmukaisuudesta samat latteudet kuin Benedictus, paitsi ehkä joku Linkola tai Hizbollah-pomo tai muu hullu. Ei siinä mitään, etteikö ole hyvä muistuttaa niistä jos on näkyvässä asemassa, mutta eipä se ole paljoa tavannut aikaiseksi saada. Joten siis parasta, mitä voin Benedictuksesta sanoa, on, että hän on kielitaitoinen eikä lietso sotia. Tunnen tosin henkilökohtaisesti paljon parempiakin ihmisiä, joihin tuo kuvaus pätee. (Enkä minäkään varmaan hirmuisesti sapelia kalistelisi, jos takanani olisi lähinnä pari sataa hilparein varustautunutta konkistadorikypäräistä alppimaaharlekiinia. Mutta voi vain kuvitella, mikä olisi toimintatapa, jos Kirkkovaltio sattuisi kaiken lisäksi olemaan sotilaallinen suurvalta.)

Mutta kiistatonta on myös, että Benedictuksen päätös erota tuo paavin virkaan rahtusen arvokkuutta Johannes Paavali II:n suosiman irvokkuuden jälkeen. Johannes Paavalihan kieltäytyi itsepintaisesti eroamasta, vaikka oli selvästi kyvytön hoitamaan paavin tehtävän edellyttämiä hommia. Sen sijaan sairasta vanhusta retuutettiin irvokkaasti korokkeelta toiselle pitämään puheita, joita parka ei nähnyt lukea eikä jaksanut puhua. Camerlengo kuivasi kuolaa pellavaliinaan kesken puheen, ja päätöksenteko seisoi. Touhussa ei ollut mitään arvokkuutta, koska Johannes Paavali II joko kuvitteli olevansa korvaamaton tai sitten oli jo neurologisesti niin sairas, ettei kyennyt huomaamaan olevansa kyvytön hoitamaan niitä tehtäviä, joihin hänet oli valittu. Benedictus XVI on tehnyt tässä suhteessa historiallisen ja arvokkaan ja vastuullisen päätöksen vielä siihen kyetessään. On surkuhupaisaa, että se on kenties hänen paavinuransa paras päätös. En tosin erityisemmin pysty yhtymään muutoin ansiokkaissa ja enimmäkseen osuvissa kirjoituksissa ilmenevään tervemenoa-henkeen, sillä ei ole mitään takeita siitä, että Benedictuksen seuraaja olisi yhtään häntä parempi orbi et urbi.

torstai 7. helmikuuta 2013

O-saan kom-men-toi-da it-se!

Uutisten katsotaan yleensä vaativan jonkinlaista kommentaaria. Ennen muinoin uutisten julkinen kommentointi oli rajoitettu lähinnä kulloistakin aihealuetta pitkään, yleensä ammatikseen, tutkineiden tahojen analyyseihin. Toisinaan myös ns. kadunmies (vaikka joskus olikin nainen, niin sana kadunnainen kuulostaa jotenkin sopimattomalta) päästettiin ääneen, ja hän yleensä naurahti hermostuneesti ja esitti jonkin hyvin yleisluontoisen arvion, joka useimmiten liikkui dikotomian hyvä-huono tietämillä. Aivan toinenlainen oli sitten se yksityinen uutiskommentaari, jota esitettiin kotona, lehden ääressä aamiaispöydässä ja olohuoneessa television iltauutisten aikaan.

Onneksi ylimielisen mediasanelun aika on ohi. Meidän valistuneella vuosisadallamme uutiskommentaari käydään verkossa. Jopa ennen niin korskeat sanomalehdet ja TV-kanavat ovat avanneet uutisiinsa kommentointimahdollisuuden, jota kuka tahansa internetin- ja näppäimistönkäyttötaitoinen voi hyödyntää. Eikä tässä kaikki: yhä useammin myös nirppanokkainen valtamedia päättää uutisoida siitä, mitä internet-uutiskommentaattorit kirjoittavat. Yhä useammin poliitikot sovittavat sanansa netin uutiskommentaattorien ehkä tietämättään määrittämien parametrien mukaisiksi. Olemme totisesti tulleet pitkälle Horace Greeleyn ja hänen mustavalkoisen mielikuvitusystävänsä Charles Foster Kanen ajoista.

Uuden ajan uutiskommentaarin kulttuuria ei kuitenkaan ole aivan helppoa omaksua. Ensi näkemältä keskiverto nettiuutiskommentti kun saattaa vaikuttaa mielisairaan, vaillinaisesti lukutaitoisen ihmisapinan voimattomalta rähjäykseltä, jolla ei ole yhtymäkohtia sen paremmin käsillä olevaan uutiseen kuin sen ulkopuoliseen todellisuuteenkaan. Kun kuitenkin malttaa jonkin aikaa opetella, pystyy varsin helposti omaksumaan nykyajan uutiskommentaattorille oleellisen mindsetin. Minä näet olen yrittänyt kovasti viime aikoina oppia lähemmin ymmärtämään vallitsevaa jälkimodernia ja raja-aidatonta uutiskommentaaria sekä tapaa, jolla se muokkaa niin mediakenttää kuin laajempaakin julkista tilaa. Olen uskoakseni viimein oppinut kommentoimaan uutisia ihan itse.

Koska minulla nyt on nämä taidot, suorastaan palan halusta kokeilla ja soveltaa niitä. Käytän esikuvanani kahta runsaasti kommentaaria ja poikkimediallista näkyvyyttä tämän vuoden alussa saavuttanutta uutismediailmiötä: Umayya Abu-Hannan esseetä ja Jyväskylän keskustelutilaisuuden puukotusta. Sovellan uusiin ajankohtaisuutisiin niitä kommentaaritaitoja, joita minulle opettivat näiden jupakoiden yhteydessä kaikkein itsenäisimmät, rohkeimmat ja muutenkin parhaat sekä älykkäimmät kommentoijat ja kyseenalaistajat.

Otetaanpa sitten ensimmäinen uutinen: tanskalaista islamkriitikkoa ammuttiin. 
Hyvä! Nyt pääsen soveltamaan Jyväskylä-kommentaarista oppimaani. Tämä ns. islamkriitikko Lars Hedegaardhan on toimittaja ja kirjailija, joten mielestäni on aika ilmiselvää, että hän on lavastanut koko tilanteen vain saadakseen julkisuutta asialleen ja kirjoituksilleen. Todennäköisesti mitään asemiestä ei ole edes ollut. Vai miten muka selitetään, että häntä ei ole saatu kiinni? Hedegaard väittää, että lähetiksi naamioitunut n. 25-vuotias mies osoitti häntä aseella päähän ja yritti ampua, mutta ampui ohi. Kysynpä vain, miten ovenavausetäisyydeltä mukamas voi ampua ohi? Sori vaan, mutta vähänkin kriittisesti ajattelevilla ihmisillä on kaikki syyt epäillä Hedegaardia valehtelijaksi, joka halusi vain järjestää kyynisen julkisuustempun. Ilmeisesti äijän asia ei sitten muuten myy.

Ja jos vaikka oletetaankin, että tapaus sitten muka ei ollut Hedegaardin itsensä järjestämä (mitä se tietysti todennäköisesti oli), niin mitäköhän nyt voi odottaa tapahtuvan, jos tulee tunnetuksi vain siitä, että jatkuvasti haukkuu jotakuta ja julkaisee koko ajan vain jotain ryhmää vastustavia tekstejä? Mielestäni on täysin aiheellista mietiskellä, että mitäpä jos kirjoittaisi vaikkapa anti-islamisteja, kristittyjä, tanskalaisia, aasoihin uskovia uuspakanoita, ns. maahanmuuttokriitikkoja, hevidiggareita tms. porukkaa käsittelevän (ko. porukan näkemysten mukaan ehkä asenteellisenkin?) kirjoituskokoelman ja sitten olisi vieläkin niin raukka, että linnoittautuisi vain vastalauseilta taloonsa tuolta kritisoimaltaan jengiltä, niin kyllähän minua kusipäänä pidettäisiin. Ja syytä olisi edellisen virkkeen perusteella pitää myös kieliopillisesti huonona kirjoittajana, kun en osaa pitää lukua lauserakenteesta ja subjektista. Joten ehkä voisi Hedegaard mennä hieman itseensä, kun on tuollainen raukkis, että pitää kotiovelle tulla ampumaan. Mutta todettakoon, että postipaketin tuojaksi naamioituminen on kyllä niin nokkela idea, ettei ole tarvis enää ainakaan naamioitumisneuvoja murhaajakandidaateille jaella.

Mutta on tietysti odotettavissa, että tällaisten ääriryhmien kuten ääri-islamistien ja äärimmäisten islamkriitikko-sananvapausfanaatikkojen kiistat voivat kääntyä väkivaltaisiksi. Ääri-ihmisten kiistoissa on sellainen taipumus. On aika hyvät perusteet pitää Hedegaardia jokseenkin vaarallisena ekstremistinä, jonka pitäisi katsoa peiliin. Ikävä kyllä Tanskan hyysäripoliitikot eivät uskalla näin tehdä, vaan vaivautuvat kommentoimaan tällaista julkisuustempausta. Jopa pääministeri Thorning-Schmidt vaivautui julkisesti tuomitsemaan tämän Hedegaard-tempauksen, vaikkei siinä edes kuollut kukaan. Samaan aikaan pääministeri on koko ajan vaiennut lukuisista muista murhista ja tapoista ja liikenneonnettomuuksista, joissa Tanskassa kuolee koko ajan ihmisiä. Ilmeisisesti kansalaisten henget eivät sitten olekaan samanarvoisia.

Lisäksi on syytä muistaa, että pohjoismaissa ääri-islamistit ovat täysin mitätön uhka. Tähän mennessä he ovat saaneet hengiltä tasan yhden ihmisen, pommittajan itsensä, Tukholmassa. Sen sijaan islam-kriitikot ja monikulttuurisuuden vastustajat ovat oikeasti tappaneet pohjoismaissa kymmenittäin ihmisiä suunnitelmallisissa terroriteoissa, jotka ovat kohdistuneet erityisen raa'asti juuri lapsiin ja nuoriin. Pohjoismaiden tuhoisin terrorihyökkäys lamautti koko Norjan, ja sen takana oli juuri islamkriitikko. Suomessa koulusurmaaja Auvinen oli monikulttuurikriitikko. Ihmisten kannattaisi muistaa, että oikeasti juuri islamkriitikot yleistä turvallisuutta uhkaavat, ja siihen Breivikin ja Auvisen ryhmään kuuluu itsestään selvästi myös Hedegaard. Kaikki he kritisoivat islamia ja monikulttuurisuutta, joten samaa jengiä ovat.

Eiköhän tuossa tullut käsitellyksi jo se, miksi tätä Hedegaard-nahistelua ei kannata ottaa tosissaan ellei sitten osoituksena Hedegaardin vaarallisuudesta. Siirrtytään toiseen kommentoitavaan asiaan.

Tässä sentään oikeasti kuoli joku. Tunisialainen oppositiojohtaja Choukri Belaidi ammuttiin kuoliaaksi kahden tuntemattoman henkilön toimesta Tunisissa eilen keskiviikkona. Poliittiset murhat ovat tietysti tuomittavia, mutta ehkä Belaidi olisi hiukan voinut miettiä, millaista politiikka ajaa. Hän oli näet vasemmistolainen sekularisti. Jos hyökkää kommunistisella milintantilla ateistisella aggressiolla monien ihmisten pyhiä arvoja vastaan, niin ainakin kannattaisi huolehtia omasta turvallisuudestaan kunnolla. Belaidin vastustajat, Tunisian salafistit, jotka ovat todellisia arvokonservatiiveja ja uskaltavat avoimesti puolustaa perinteisiä arvoja kaiken sallivan liberalismin petokselta, ovat suoraan kutsuneetkin Belaidia kommunistiksi, joten en näe tällaisessa nimessä mitään pahaa, koska se kertoo henkilön poliittisista kannoista.

Poliittiset murhat ovat tietysti iljettäviä ja valitettavia, mutta Belaidin ruumis kalpenee vaikkapa asiaan läheisesti (vasemmisto, muistattehan!) liittyvän Neuvostoliiton uhriluvun rinnalla. Osoituksena Belaidin edustaman vasemmistolaisen ääriajattelun vaarasta voi mainita sen, että hänen kuolemansa aiheuttamissa mellakoissa on kuollut ainakin yksi ihminen. Koskapa vasemmisto oppisi.

Uskon tämän perusteella hallitsevani uutiskommentaarin taidon varsin hyvin. Lisäbonuksena on, että osaan kirjoittaa yhdyssanat, kirjoittaa kokonaisia lauseita ja käyttää välimerkkejä oikein, mikä ei uutiskommentaarissa ole laisinkaan välttämätöntä. Olen aika ylpeä uusista taidoistani. Ainoana haittapuolena on, että tästä tulee jatkuvasti jotenkin likainen olo, ja pitää vähän väliä käydä suihkussa. Vesilasku on paisunut melkoisesti. 

tiistai 5. helmikuuta 2013

Kansallissymboliarvostelu: Flanderi

On kulunut jo pitkähkö aika siitä, kun kansallissymboliarvostelujen sarjassa on ollut käsittelyssä oikea itsenäinen valtio, mutta pysytellään siitä huolimatta yhä suvereeneja valtioita alemmilla hallintotasoilla. 

Sitä paitsi tällä kertaa käsittelyyn tulee poliittinen kokonaisuus, jolla on erittäin laaja itsehallinto ja tämän lisäksi vielä aktiivinen itsenäisyysliike. Belgian liittovaltion pohjoinen, hollanninkielinen osa eli Flanderi (holl. Vlaanderen, ransk. Flandre, saks. Flandern) on jatkuva päänsärky muille belgialaisille, jotka yleisesti ottaen haluavat pysytellä belgialaisina - mitä se sitten tarkoittaakin, sillä Belgiassa hallinto on niin hajautettua, että on isompi muutos siirtyä Valloniasta Flanderiin tai Flanderista Brysseliin kuin Belgiasta Alankomaihin tai Ranskasta Belgiaan. Hitto, Belgiassa ei ole edes yhtään puoluetta, joka toimisi sekä Flanderissa että Valloniassa.

Flaamit ovat yleisesti ottaen tyytymättömiä siihen, että liittovaltion sisäiset tulonsiirrot liikkuvat nykyään pohjoisesta etelään. Kohtalaisen vahva flaamilaisnationalistinen liike ajaa Flanderin erkanemista Belgiasta. On epäselvää, mitä tynkä-Belgialle - jonka pääkaupunki sijaitsee Flanderin sisällä -  tämän jälkeen kävisi, mutta se ei flaamilaisnationalisteja kiinnostane. Hollantilaiset ainakaan eivät tiettävästi ole kiinnostuneita ottamaan flaameja huomiinsa, eikä Vallonia totta vie Ranskaa kiinnosta. (Saksan mahdollinen territoriaalinen laajeneminen on tietysti yhä tabu, mutta Belgian hajoaminen voisi tuoda tämänkin ajatuksen pintaan, sillä maassa on pieni mutta tiivis saksankielinen kansanosa.) Flanderilla on jo erittäin laaja itsehallinto, se on yksikielinen alue, ja flaamilainen kulttuuri, sikäli kuin se hollantilaisesta kulttuurista eroaa, on vailla uhkaajia. Historiallisesti flaameja on Belgian itsenäisyyden (1831-) aikana pidetty heikommassa asemassa ja on aivan ymmärrettävää, että Belgian hallintoa on tämän vuoksi hajautettu. En oikein pidä nykyaikaisesta nationalismista ylipäänsä enkä flaamilaisesta nationalismista yksittäistapauksenakaan. Sitä tuntuvat innokkaimmin ajavan epäilyttävät vouhottajat, joiden aatteelliset oppi-isät ajautuivat viime sodassa huomattavan liukkaasti yhteistyöhön miehittäjävallan kanssa.

Ottamatta tämän enempää kantaa Belgian ja Flanderin poliittisiin ongelmiin siirryn tarkastelemaan Flanderin symboleja. 


Flanderin kultaisessa lipussa, joka tunnetaan nimillä Vlaamse Leeuw (Flanderin leijona) tai leeuwenvlag (leijonalippu), on kuvattuna musta leijona, joka on lakannut kyntensä punaisiksi. Lippu on otettu virallisesti käyttöön vasta vuonna 1973, mutta sen historia ulottuu keskiajalle. Kultaisella pohjalla seisova pystyyn kavahtanut musta, punakyntinen leijona on Flanderin kreivikunnan heraldinen tunnus. Ensimmäisenä aihetta käytti vaakunassaan tiettävästi Filip Elsassilainen, joka oli Flanderin kreivinä 1168–1191. Flanderin kreivikunta oli olemassa lähes tuhannen vuoden ajan osana Pyhää saksalais-roomalaista kreivikuntaa ollen vuoroin Ranskan, Burgundin, Espanjan ja Itävallan hallinnassa, kunnes Ranskan tasavaltalaiset lakkauttivat sen vuonna 1795. 

Flanderin heraldisella tunnuksella on siis takanaan erittäin pitkä ja kunniakas historia, eikä sitä oikein saata visuaaliseltakaan kantilta aivan teilata. Leijona tosin näyttää varsin hoopolta, mutta niin heraldisten eläinten kuuluukin. Lisäksi musta leijona on konseptina aivan mielettömän siisti. Väriyhdistelmäkin on tällaiselle historialliselle lipulle sopiva – siinä on aitoa keskiajan tuntua. Lisäksi on huomattava, että musta, keltainen ja punainen ovat myös Belgian trikolorin värit

Turnajaistunnelmaa henkivä lippu on samanaikaisesti uljas ja ihastuttavan pittoreski. Jos Flanderi joskus irtautuu Belgiasta, niin kannattaisi ainakin pitää tämä lippu. Se ei ehkä ole kaikkein vakavimmin otettavaa sarjaa, mutta se on näyttävä, tehokas, historiallinen ja hauska heraldinen elvytystoimi. Arvosana: 8


Flanderin vaakunan historia tuli jo käsiteltyä lipun yhteydessä. Traditionaalisten vaakunoiden joukossa Flanderi edustaa hyvää makua ja pidättäytymistä naurettavimmista tehokeinoista. Kilpeä ei ole jaettu osiin, eikä jalopeuralle ole tyrkitty tassuihin teräaseita, päälaelle kruunua tai muuta hoopoa. Klassinen länsieurooppalainen vaakuna, jossa pääosassa on pelkkä kieli pitkänä raivoava musta kissapeto. Arvosana: 10

 

Flanderin virallinen tunnuslaulu perustuu sekin samalle heraldiselle aiheelle. Se on nimeltään De Vlaamse Leeuw eli Flanderin leijona (ääntyy jotakuinkin "dö flaamsö leöy"), ja se on lipun ja vaakunan tapaan otettu virallisesti käyttöön vuonna 1973. Itse laulu valmistui jo vuonna 1847. Sanat on runoillut näytelmäkirjailija Hippoliet Van Peene (18111864), ja sävellyksen on laatinut ghentiläinen Karel Miry (18231899), jonka tuotanto käsittää ainakin parikymmentä hollanninkielistä oopperaa (en edes halua tietää).

Sanat kehuvat tätä meille jo tutuksi käynyttä mustaa, punakyntistä kissapetoa kesyttömäksi ja arkailemattomaksi. Sanoituksessa viitataan vuonna 1302 käytyyn Kortrijkin taisteluun, jossa Ranskan kuninkaan pyrkimykset ulottaa valtansa Flanderiin saivat lopun, kun flaamien talonpoikaisarmeija päihitti ranskalaiset ritarit ja lopuksi vielä teurasti antautumista yrittäneet. Eivät kuulemma ymmärtäneet ranskaa ja olivat liian häijyjä tajuamaan kehonkieltä. Arvoesineet kyllä kerättiin kentältä talteen, ja niitähän ritareilla riitti. Taistelu tunnetaankin hollaniksi nimellä Guldensporenslag eli kultaisten kannusten taistelu. Tätä sotasaalista näet riitti ruumiilta riisuttaviksi.

Änkyräisimmät flaaminationalistit haluavat tulkita laulussa mainitut viholliset valloneiksi tai Belgian (lähes olemattomaksi) keskusvallaksi, mutta kyllä ne alkujaan viittaavat hyvin selvästi ulkomaiseen viholliseen. Sitä ei kuitenkaan voi kiistää, etteikö laulu olisi vakiintunut jo 1800-luvun lopulla aktiivisimpien flaaminationalistien tunnuskappaleeksi. Kun Flanderi ja flaamilainen yhteisö ottivat kappaleen viralliseksi symbolikseen 1970-luvulla, mukaan otettiin vain kaksi oleellisinta ja vähiten kahjoa säkeistöä. Sanoituksesta voi siltikin löytää kryptistä retorista logiikkaa, kuten toisen säkeistön alusta:
De tijd verslindt de steden, geen tronen blijven staan:
De legerbenden sneven, een volk zal nooit vergaan.
Suomeksi siis suurin piirtein, notta aika murentaa kaupungit, valtaistuimetkaan eivät kestä, sotajoukot tuhoutuvat, mutta kansa ei kuole koskaan. Kansa ei kuole? Totta hitossa kuolee, kun sen jäsenet kuolevat. Missä mahtavat olla etruskit? Eikö muka isorokko hävittänyt Siperian hodyntit 1600-luvulla? Eivätkö portugalilaiset tappaneet kaetéintiaanit, kun nämä menivät syömään Brasilian piispan 1500-luvulla? Ikävä ilmoittaa, jos tämä tosiaan oli uusi tieto, mutta kansat eivät ole sen ikuisempia kuin kaupungit, valtaistuimet tai armeijat.

Miryn sävellystä ovat tiettävästi innoittaneet ainakin jokin Robert Schumannin lied ja Ranskan sekä Belgian kansallislaulut. De Vlaamse Leeuw on marssilaulu, joka alkaa hiukan töksähtelevästi ja löytää sitten yksinkertaisen ja varsin tasapaksun melodian, joka tavoittelee kai joitain herooisia sfäärejä mutta päätyen kuulostamaan joltain Meyerbeerin heikomman oopperan joukkokohtauksen paraatimarssilta. Tehokeinot, nousut ja laskut, vaikuttavat päälle liimatuilta, ja yleisvaikutelma kappaleesta onkin väkinäisen teatraalinen. Se seuraa ehkä liiaksi mallejaan ja sävellysajankohdan tyyliä kuulostakseen ajattomalta ja vilpittömän innoittavalta. Kuuntelukokemus oli osaltani melko rasittava, ja käteen jäi hyvin vähän. Arvosana: 6

Flanderin loppuarvosana on täten 8.

perjantai 1. helmikuuta 2013

Jumalpuntari: Baldur

Maailmankaikkeuden tärkeimmässä kirjoitussarjassa, Jumalpuntarissa, ei ole vielä käsitelty skandinaavisen muinaisuskon jumalia. Puute korjataan tänään. Tänään puhutaan jumalasta; tänään puhutaan Balduria. Ei kun Baldurista. Tunnetaan myös muodoissa Balder ja Baldr.

Ja kautta Odinin korppien, en voi sanoa saaneeni kovin suotuisaa tai edes älykästä vaikutelmaa sen paremmin Baldurista kuin muistakaan aasoista (aasat eli æsir ovat skandinaavisten pääjumaluuksien perhe). Tämä sakki on ehdottomasti idioottimaisin tumpelojoukko, jonka olen tähän mennessä jumalten saralla kohdannut. Tämä porukka saa Aresin vaikuttamaan älylliseltä ja Jahve-Jumala-Kristuksen loogiselta. Katsastakaamme siis tämä masentava alisuoriutuja-aasa.

Baldur asuu Asgårdissa suuressa salissa nimeltään Breiðablik. Hän on ukkosenjumala Thorin poika. Hänen vaimonsa on nimeltään Nanna, ja liiton hedelmänä on syntynyt oikeuden ja sovinnon jumala Forseti. Baldurilla sen sijaan ei ole varsinaista omaa vastuualuetta, jota hän erityisesti edustaisi, ei ainakaan johdonmukaisesti. Hän on tosin valtavan suosittu. Miksi? No, Snorri Sturlusonin Eddan mukaan Baldurista on vain hyvää sanottavaa (er frá honum gott að segja). Baldur on yksinkertaisesti paras ja viisain ja kaunopuheisin ja supermahtavin kaikista aasoista (Hann er svá fagr álitum ok bjartr svá at lýsir af honum; Hann er vitrastr ása ok fegrst talaðr ok líknsamastr). 
Baldur ja Nanna. Eikö heppu olekin ihmeellinen? Hän... seisoo... ja levittelee käsiään. Upeaa!
Hän on myös aasoista valkoisin. Se on näemmä tärkeää. Hän on itse asiassa valkeampi kuin pakastettu kalkkilaivan kapteeni, ja ilmeisesti siksikin kaikki ihailevat häntä. Hän on niin valkea, että peräti loistaa valkeutta ympärilleen (eitt gras er svá hvítt at jafnat er til Baldrs brár), ja hänen valkeuttaan verrataan... saunakukkaan. Jep, saunakukka eli peltosaunio. Tämä jumala on siis paras kaikista, koska hän muistuttaa rikkaruohoa, jota minä en edes erota päivänkakkarasta.
EN OLE VAIKUTTUNUT.
Nyt oikeasti: miksi kaikki ihailevat Balduria? Kaveria pidetään nähtävästi parhaana tyyppinä ikinä, mutta ei hän tunnu varsinaisesti tekevän mitään, mitä nyt lienee jonkinmoinen albiino, jolla on oma ylistyskuoro. No, ehkä hän on jonkinlainen kauneuden jumala, kun häntä pidetään niin vaaleana ja kauniina. Nimi saattaa olla kytköksissä rohkeuteen (esim. nykyengl. bold), joten siihenkin suuntaan saattaa olla jotain taipumusta, mutta eipä siitä hirmuisesti todistusaineistoa ole. Minulle on tähän mennessä kerrottu, että kaikki ovat jotenkin lääpällään tämän ilmeisen toimettoman jumalan edessä, koska hän on siis niin siisti ettei voi tajuta. Ja hänellä on myös kaikkein hulppein laiva, Hringhorni nimeltään. Kuulostaa tyhmältä nimeltä paatille, anteeksi nyt vain.

Mitä Baldur sitten oikein tekee? Pääasiallisesti hän kuolee. Mitä perkelettä tämä oikein on olevinaan? Jumala, joka kuolee, on aika hiton heikko jumala! Nämä ovat ihan perusasioita: jumalten ja kuolevaisten jako on juuri siksi, että kuolevaiset kuolevat. Jumalat eivät! Ja tätä meidän tulisi siis pitää kaikkien aikojen parhaana jumalana? Olen keksinyt itse parempia jumalia omassa päässäni. Baldur on jo nyt surkein tapaus, jonka olemme jumalkiertueellamme kohdanneet, koska hän ei osaa olla edes kuolematta, mutta ei tämä tähän jää. Hän on VIELÄKIN HUONOMPI JA NAURETTAVAMPI. Minä olisin parempi jumala kuin Baldur. Ennemmin kannattaisi palvoa minua jumalana kuin tätä ääliötä, joka antaa aivan uuden merkityksen herjaustermille epäjumala. Tai vaikka perhana Ahti Karjalaista. Sekin on kuollut.
Ensin uhraatte Minulle kaiken hallussanne olevan alkoholin... hyyvä. Sitten teette Minusta viimeinkin tasavallan presidentin!
Käsitellään nyt kuitenkin Baldurin traaginen ja uskomattoman typerä kuolema. Tämä tarina on niin käsittämättömän tyhmä, että se saa pään kipeäksi. Toivottavasti teillä on ulottuvilla soveliaita lääkkeitä, sillä aasoilta on turha rukoilla kivunlievitystä.

Baldur oli haavoittumaton, koska hänen äitinsä kävi erikseen vannottamassa maailman kaikki eläimet, kasvit, kivet ja arkkibakteerit ja ameebat siitä, että ne eivät koskaan Balduria vahingoittaisi. Muistatko, kun lapsena sait sen perhanan ison tikun jalkaasi kesällä? Se johtui siitä, että äitisi ei käynyt käskemässä kaikkia maailman puita pidättäytymään sinun vahingoittamisestasi.
Suosittelen tässä vaiheessa vielä jättämään tämän kaikilta maailman asioilta nyhdetyn lupauksen omaan arvoonsa. Se on häkellyttävän typerää, mutta kalpenee sille, mitä tuleman pitää.

Baldur on siis haavoittumaton. Mikään miekka, keihäs, nuoli, kivi, keppi tai paperiviilto ei häneen pysty. Tällaisesta suojasta on epäilemättä paljon hyötyä, ja sitä voi käyttää monen arvokkaan ja muutoin vaarallisen työn tekemiseen. Miten Baldur ja aasat tätä lahjaa hyödyntävät?

He kokoontuvat yhteen ja heittelevät Balduria terävillä esineillä, kivillä ja kaikella käteen sattuvalla vain nähdäkseen, miten kaikki kappaleet vain sinkoavat pois hänestä aiheuttamatta naarmuakaan. Tämä on suosittu ajanviete Asgårdin jumalten keskuudessa, ja Baldur itsekin pitää siitä. Kas tässä teille jumalat, hyvät naiset ja herrat.
EN TOTTA VIE OLE VAIKUTTUNUT.
Ovatko nämä tyypit tosissaan olevinaan jumalia? Touhu on kuin supervoimilla varustetuilla 14-vuotiailla. Skandinaaviset jumalat ovat typerin ja idioottimaisin pantheon ikinä! Minä pidän tyhmää ja mitätöntä ja teennäistä pikku blogia, mutta jumankauta se on helvetisti järkevämpi tapa viettää aikaa kuin mitä aasat pystyvät keksimään. Moinen käytös olisi ihmistenkin keskuudessa harvinaisen ääliömäistä. Muistaakseni Balduria vielä mainittiin aasoista viisaimmaksi, joten ilmeisesti yleistasoltaan Asgårdin porukka on jotain kuolaavia, suun kautta hengittäviä keskikaljaidiootteja, joiden käsitys hauskasta illasta on sytytellä omia pierujaan tuleen ja nauraa Putouksen sketseille. Haistakaa paska, aasat, olette turhimpia jumalia ikinä.

Asgårdin debiili-idylli kuitenkin pirstoutuu, kun Loki päättää ottaa osaa näihin aseennakkelukekkereihin. Loki on tulenjumala, jota kuvataan ilkikuriseksi keppostelijaksi. Mutta siinä missä "kaikista viisain" Baldur on vähä-älyinen paskapää, joka vaikuttaisi ala-arvoiselta imbesilliltä Spede-leffojen sivuhahmojenkin rinnalla, on "ilkukurinen keppostelija" Loki sairas, murhanhimoinen sadisti-psykopaatti. Loki tulee kuokkimaan Baldurin esineilläheittelybileisiin ja antaa Baldurin veljelle, sokealle Höðrille, mistelistä veistetyn keihään. (Jep, jumalat voivat näemmä olla näkövammaisia.) Misteli on ainoa asia, joka ei antanut lupausta olla vahingoittamatta Balduria. Misteliä näet pidettiin vaarattomana, ja se oli sitä paitsi tuolloin liian nuori. 

MITEN HEVON HELVETISSÄ?! Miten niin misteli oli liian nuori? Voikukat ja banaanikärpäset ovat melkoisen lyhytikäisiä, mutta ne ilmeisesti ehtivät antaa lupauksensa. Mihin nähden misteli on liian nuori? Miksi mikään tässä ääliömäisessä tarinassa ei käy mitenkään järkeen? Miksi joka ainoa käänne vain kaataa aivoihimme lisää puhdasta hulluutta? Anteeksi nyt vain, muinaisskandinaavit, mutta mytologianne on perseestä. Jutuissa ei ole järjen hitusta, ja selityksiksi tarjotaan lisää asiaankuulumatonta hulluutta. Ihan kuin nämä jutut eivät olisi totta tai jotain sellaista. 

ðr, sokea kun on, ei huomaa, että Lokin antama keihäs on misteliä, ja heittää sen päin veljeään Balduria. Hän on sokeaksi hyvä tähtäämään ja nakkaa tämän tappavan teräaseen täysosumalla Baldurin rintaan. Baldur kaatuu kuolleena maahan. 
Ihan kuin tämä olisi ollut alun perinkin tyhmä ajatus.
 Öh, siis... normaalin jumalan voi tappaa kuka tahansa, jolla on vaikka vain puukalikka aseenaan? Baldurissahan erityistä oli se, että hän oli (lähes) vahingoittumaton. Mutta tämän edellä kuvatun naurettavan episodin perusteella päättelen, että jos mikä tahansa muu aasa saapuu minua määräilemään, niin sen kuin nirhaan mokoman keittiöveitsellä. Jumalan tappaminen on näemmä helppoa. Paljon helpompaa kuin luulinkaan.
Jumala on kuollut... eikä meidän tarvinnut edes vaivautua häntä surmaamaan.
Aasat ovat täydellisiä luusereita eikä kukaan heistä kykene edes herättämään kuollutta jumalaa henkiin. Niinpä Baldurin kaikesta omaisuudesta - mukaan lukien hänen ratsunsa ja maailman paras laiva - kootaan valtava kasa, hänet nakataan sen päälle ja koko roska tuikataan tuleen Mjöllnir-vasaran iskemällä kipinällä aitoon viikinkihenkeen. Baldurin leski Nanna vielä heittäytyy itsekin liekkeihin, koska ei kestä jäädä enää näiden jäljelle jääneiden urpojen seuraksi.

Ai niin, paikalle osuu myös joku entuudestaan täysin tuntematon Litr-niminen kääpiö (nimensä perusteella ilmeisesti maitotetran korkuinen), jonka Thor ohimennen potkaisee liekkeihin. Tässä on osapuilleen kaikki, minkä Litristä tiedämme. Hän sattui paikalle Baldurin hautajaisiin, ja Thor potkaisi hänet kärventymään roviolle syystä... että.
Perhanan kääpiötkin aina jaloissa. Liekkeihin siitä!
Olen jo aika lailla turtunut aasojen touhuja leimaavalle satunnaiselle ja provosoimattomalle järjettömyydelle, mutta tämä yksityiskohta on silti hätkähdyttävä kaikessa turhuudessaan. Mutta vielä lisää on tulossa, ennen kuin Baldurin tyhmä, tyhmä ruumis on liekkeihin kadonnut.

Thor ei voi itse rangaista sokeaa poikaansa toisen poikansa (täysin tahattomasta) surmaamisesta, joten hän toimii niin kuin jokainen vaikeaan tilanteeseen joutuva isä - antaa tehtävän ylijumala Odinille. Odin on aivan helvetin viisas, sillä hän on antanut toisen silmänsäkin saadakseen juoda tiedon lähteestä. Odin kehittää loogisimman mahdollisen ratkaisun siihen, miten Höðria tulee tahattomasta kuolemantuottamuksesta rangaista: ylijumala panee paksuksi naaraspuolisen jättiläisen, joka synnyttää jättiläisvauvan, joka tietysti kasvaa täyteen mittaan ja miehuuteen yhden päivän kuluessa. Tämän Váli-nimisen (pöljä nimi, vali vali) jättiläisen elämäntehtävä on surmata onneton Höðr. Ja senhän tämä päivän ikäinen jätti tietysti tekeekin. Elämäntehtävä täytetty. 

Baldur on kuollut ja saapuu Heliin, kuolleiden valtakuntaan. Aasat pyytävät, että paikan johtajatar, myös nimeltään Hel, antaisi Baldurin palata elävien joukkoon. Hel suostuu yhdellä ehdolla. Arvatkaa huviksenne, onko ehdossa järjen hiventä.

Hel antaa Baldurin palata elävien kirjoihin, jos kaikki olennot, niin kuolleet kuin elävät, itkisivät kuollutta jumalaa. Näin alkaa maailmanhistorian suurin itkuoperaatio, jonka mittasuhteet ylittävät sekä Bambin äidin kuoleman että Kim Jong-Ilin hautajaiset. Käy ilmi, että yksi ainut olento ei itkenyt Baldurin vuoksi, ja niinpä jumalan on pysyteltävä tuonelassa. Mikä olento oli kyseessä? Þökk, naispuolinen jättiläinen. Miksi hän ei itkenyt? Onko hänen kyynelkanavissaan vikaa? Ei - Þökk on todellisuudessa Lokin drag show. En käsitä tosin, miksi hänen oli naamioiduttava voidakseen käyttäytyä mulkeromaisesti: eikö hän olisi omana itsenään vain voinut olla itkemättä ilman tarvetta pukeutua naisjättiläiseksi? 

Loppu tyhmästi, kaikki tyhmästi: Baldur veljensä Höðr pysyvät tuonelassa aina ragnarökiin saakka. Kun ragnarökissä jumalat kuolevat ja siihenastinen maailmanjärjestys sortuu, palaavat veljekset elävien kirjoihin hallitsemaan maanpiiriä. Minulla on sellainen tunne, että se ei voi sujua kuin hyvin.

Baldur on jumalkatsaustemme sarjan tähänastinen pohjanoteeraus. Hän on uskomattoman typerä ja ajattelematon ääliö, jonka pystyy lisäksi kuka tahansa tappamaan rintaan osuneella tietystä puusta veistetyllä seipäällä niin kuin jonkun kansanperinteen vampyyrin. Kuolevaiset jumalat ovat surkeita, ja kun päälle lisätään vielä uskomaton räkäpäisyys ja jumalvoimien haaskaus, on kyseessä raivostuttavan tyhjänpäiväinen jumala tyrmistyttävän typerässä pantheonissa.
En luottaisi näihin pelleihin sen vertaa, että edes heikolla hetkellä pienen rukouksen luikauttaisin. Epäpäteviä ääliöitä koko sakki, ja Baldur sieltä typerämmästä päästä.

Sitä paitsi kuuluisin tämän luuserin mukaan nimetty ihminenkin oli kuvottava persläpi. Hän johti Hitler-Jugendia, roskajoukkoa, jonka älynlahjat olivat jossain aasojen tasolla.

Baldur von Schirach (1907 - 1974), kuolevainen mulkku.

Jumalpisteet (1-10):

Mahti: 1. Ei lähes haavoittumatonta, harvinaisen tylsämielistä jokapäiväistä ääliötä kummempi.
Vaikuttavuus: 1. Ainoastaan tampion avuton typeryys tekee tietyn säväyksen.
Vaarallisuus: 1. Kuka tahansa pystyy tappamaan tämän idiootin teroitetulla mistelinpalalla, ja ottaen huomioon kaverin alhaisen älykkyyden se ei liene konsti eikä mikään.
Eettisyys ("hyvyys"): Neutraali. Ei tee varsinaisesti mitään pahaa ja on yleisesti typerysten ylistämä. On toisaalta niin kädetön ja lahjaton amatööri, ettei tällaista voi päästää edes alakoulun teknisen työn tunnille saati sitten antaa valtuuksia maailmankaikkeuden rakenteeseen tai muuhun sellaiseen. Mitä vähemmän osoittaa kiinnostusta maailmassa vaikuttamiseen, sen parempi.