tiistai 26. maaliskuuta 2013

Piinaviikolla 2013 jKr.

Katolilaisilla on nyt sitten uusi paavi, mutta meidän kaikkien muidenkin, jotka muodostamme musertavan enemmistön planeetan populasta, tulee myös hänen kanssaan jotenkin elää. Uusi piispa saatiin Roomaan valittua Jumalan tahtoa vaalissa edustavien alle 80-vuotiaiden kardinaalien viiden kuudesosan ääntenenemmistöllä varsin nopeasti ottaen huomioon, miten erikoinen ja historiallisesti äärimmäisen harvinainen, jopa shokeeraavaksi mainittu oli Benedictus XVI:n ero.

Koska olen aina silloin tällöin mätkinyt verbaalisesti paavia sekä hänen johtamaansa instituutiota sekä valtiota, on paikallaan käsitellä alustavasti ja lyhyesti uuttakin kaapuhemmoa.

Aina on muistettu mainita jopa arvostetuimmissa tiedotusvälineissä, että Franciscus olisi muka ensimmäinen ei-eurooppalainen paavi, mikä ei tietystikään ole alkuunkaan totta. Ensimmäinen paavi ja oletettavasti maineikkain ko. sijaisuuden haltija oli Pietari, joka oli kotoisin Galileasta. Viides paavi Evaristus oli kotoisin Betlehemistä, yhdestoista paavi Anicetus Syyrian Homsista ja Viktor I (nro 14), Miltiades (nro 32) ja Gelasius I (nro 49) olivat Pohjois-Afrikasta. Seitsemäskymmeneskolmas paavi Theodorus I syntyi Jerusalemissa; Sisinnius (nro 87), Konstantinus (nro 88) ja Gregorius III (nro 90) olivat syyrialaisia. Franciscus on kanonisessa luettelossa yhdestoista ei-eurooppalainen paavi, joskin on huomattava, että kaikkien paavien tarkka henkilöhistoria ei ole säilynyt historian tyrskyissä, joten on mahdollista, että todellinen järjestysluku olisi tätäkin korkeampi. Koska ammattitoimittajat eivät tunne alkeishistoriaakaan eivätkä osaa tarkistaa asioita enää edes Wikipediasta, levitetään harhaluuloa Franciscuksen historiallisesta ei-eurooppalaisuudesta todennäköisesti vielä hänen kuolemansa jälkeenkin. 
Lisäksi tietysti on huomattava, että hänen vanhempansa olivat ensimmäisen polven italialaissiirtolaisia Amerikan kaksoismantereen eurooppalaisimmassa maassa, mutta geografisesti Argentiina toki ei ole Eurooppaa.
Maantieteen tiedotusvälineet sentään vielä osaavat tarkistaa.
Ja totta on, että Franciscus on ensimmäinen jesuiittapaavi, siitä huolimatta, että tiedotusvälineissä sekin on mainittu. Jesuiitat ovat traditionaalisesti olleet katolisen kirkon sivistyksellistä ja kyvykästä eliittiä, joilla oli pitkään aikakauteensa nähden (paino noilla sanoilla) hyvin edistykselliset asenteet kulttuurisen rinnakkaiselon, tieteen ja tutkimuksen suhteen, ja ovatpa he juuri Etelä-Amerikassa pitäneet väliaikaisesti pystyssä harvinaisen ei-katastrofaalisia valtiorakenteitakin. Juuri jesuiittojen hakeutuminen poliittisen vallan äärelle oli omiaan nostattamaan vastustusta, ja jesuiittojen poliittinen vaikutusvalta on eräs toistuvia teemoja valistusajattelijoiden kirjoituksissa. Kritiikin yltyessä paavin oli taivuttava lakkauttamaan koko veljeskunta 1700-luvulla, kun monet katoliset valtiot olivat jo kieltäneet sen toiminnan. Jesuiittajärjestö kuitenkin säilyi eräillä Itä-Euroopan katolisilla seuduilla, joilla Venäjä ei tunnustanut paavin ukaasien valtaa - ja pakenemalla uskonnollisesti suvaitsevaisiin protestanttivaltaisiin maihin, kuten Preussiin. Paavi elvytti järjestön vuonna 1814, ja nykyisin jesuiitat ylläpitävät mm. satoja tieteellisesti varsin arvostettuja yliopistoja eri puolilla maailmaa.

Tietysti varsinkin protestanttisessa Pohjois-Euroopassa Societas Iesu on demonisoitu viimeistään kolmikymmenvuotisen sodan melskeessä uskonnollisista syistä niin pahasti, että meillä sana jesuiittamainen on merkitykseltään yksiselitteisen negatiivinen ja ilmaisee tarkoitus pyhittää keinot -mentalitaattia räikeimmissä ilmiasuissaan. (Erikoinen ilmaisu pohjoisen protestanteilta, jotka sotivat ja hävittivät Saksaa, Puolaa ja Böömiä virallisesti vain pelastaakseen sen paavillis-keisarilliselta harhaopilta. Norjassa jesuiittojen toiminta oli lailla kielletty vuoteen 1956.) Paitsi että jesuiitat olivat hyvin aktiivisia vastareformaatiossa, on protestanttinen jesuiittaviha ymmärrettävää myös protestanttien maailmankuvan ja tradition kautta. Tämä sopii varhaisen ja puhdasoppisen luterilaisuuden/protestanttisuuden henkeen, jossa laaja (ei-raamatullinen) oppineisuus, kulttuuri ja muu hömpötys on Babylonin kauheata saastaa. Tukensa asennoituminen saa tietysti juurikin Vanhan testamentin kulttuurivihamielisistä painotuksista, joissa kosmopoliittisuus ja erilaisten ryhmien ja uskomusten ko-eksistenssi pitkälle erikoistuneissa yhteiskunnissa on turmelusta. Juuri siksi sivistynyt, kosmopoliittinen ja mahtava Babylon merkitsee turmeusta ja ikävä, harras, nurkkakuntainen ja kämäinen Jerusalem hyvyyttä, esikuvallisuutta ja parhautta. Ei ole sattumaa, että yksin Raamatun innoituksesta ammentava Luther tuomitsi kusisesta Wittenbergistä ja kosteasta Wartburgista käsin ikiaikaisen Rooman mesenaattipaavien ns. turmeluksen.
Renessanssin apoteoosi. Keskipisteen tuntumassa Pietarinkirkon rakennuttaja Julius II. (Mihály von Munkácsy, Wienin taidehistoriallisen museon portaikon kattofresko.)

Mutta palataan tältä kulttuurihistorialliselta sivupolulta takaisin nykyaikaan, sillä ei tarvitse olla kiihkeä reformaattori käsittääkseen, että katolinen kirkko kaipaa pelastusta omalta kiistattomalta turmelukseltaan. Kyse ei ole enää mistään merkityksettömistä teologisista fleimisodista siitä, voivatko tolvanat ostaa katumusyksikköjä itselleen ja muille rahallisena transaktiona, vaan ison luokan järjestäytyneestä talous- ja seksuaalirikollisuudesta. Jos minun pitäisi valita joku hemmo puhdistamaan pahasta mädännäisyydestä kärsivä ja rikolliseen toimintaan pahasti sekaantunut globaali organisaatio, jolla on massiivinen omaisuus ja oma valtio, en todennäköisesti valitsisi hommaan 76-vuotiasta kääkkää, jolle kävely tuottaa vaikeuksia. Mutta koska hänen vertaiskääkkänsä moisen valinnan tekivät, niin ainakin on kiintoisaa huomata Franciscuksen edeltäjästään poikkeava imago. Kyse on tietysti osittain kosmetiikasta, mutta sekin voi olla merkittävää ja antaa osviittaa tulevasta.

Kun Franciscuksen oli määrä käydä ensi kertaa näyttäytymässä Pietarinaukiolla, hänelle tarjottiin viileän ilmanalan vuoksi camauroa, sitä kärpännahkareunuksista punaista joulupukkimyssyä, joka paaveilla on periaatteessa vuosisatoja ollut talvipäähinekäytössä jonka Benedictus XVI mieluusti elvytti.
                                                 Fotografia Felici
Franciscus kuitenkin kieltäytyi tästä päähineestä, mitä voi pitää symbolisesti merkittävänä. Benedictus otti uudelleen käyttöön useitakin ikivanhoja paavillisia vaatekappaleita, joita hänen edeltäjänsä eivät käyttäneet. Vaikka monet niistä ovatkin minusta sinänsä viehättäviä ja huvittavia, välittävät ne estetiikallaan myös epäsuoran viestin siitä, että Benedictus näki paavin osaksi menneisyyden kirkkoruhtinaana, joka viestii asemaansa käyttäen näkyvästi vain hänelle tarkoitettuja vaatekappaleita, jotka tulevat näin muodostamaan osan paavillista regaliaa. Eikä siinä mitään, paavi nyt kuitenkin on valtionpäämies ja monarkki sui generis, ja hän saa siitä tietysti pukeutumisellaan muistuttaa. Mutta se myös etäännyttää hänet kirkkokansasta ja myös muista valtionpäämiehistä tavalla, joka korostaa hänen erityisasemaansa. Paluu kirkkoruhtinaseetokseen ei välttämättä ole edes esteettisellä tasolla hyvä viesti moninaisten skandaalien ja kriisien repimässä instituutiossa, jonka yhteensopivuus modernien yhteiskuntien kanssa on jo entuudestaan kyseenalainen. (Lisäksi monet niistä vaatekappaleista näyttävät kohtalaisen typeriltä, mutta se on sivuseikka.)


Franciscuksen imagopolitiikan hallitseva piirre on tähänastisen perusteella vähäeleisyys ja koruttomuus. Se voi hyvinkin olla viisas valinta. Tämä ei tarkoita, ettäkö suuntaus olisi kunnianhimoton. Päinvastoin, Franciscuksen tähänastiset symboliset (eikä hän kohtuuden nimissä muuta ole ehtinytkään) valinnat viestivät halusta uudistua tradition puitteissa. Benedictus suuntasi menneisyyden traditioon liki kaikissa symbolisissa valinnoissaan. Hän yritti tuoda takaisin muinaista liturgiaa ja riittejä, kasvattaa kirkkolatinan merkitystä ja esiintyä Kirkkovaltion aikojen asuissa. Lisäksi hän otti itselleen erään runsaslukuisimmista paavillisista hallitsijanimistä, jonka viimeisimmät haltijat edustavat selvästi mennyttä aikakautta. Edellinen Benedictus kruunattiin paaviksi ensimmäisen maailmansodan alkaessa, häntä edellinen roimasti ennen Ranskan vallankumousta ja Yhdysvaltain itsenäisyyssotaa. Uusi paavimme sen sijaan otti hallitsijanimen, jota ei entuudestaan ole luettelossa. Symbolisella tasolla tämä on selkeä merkki halusta hakea paavin viralle uutta merkitystä. Kun nimi vielä viittaa Fransiskus Assisilaiseen, johon yhdistetään köyhyys, nöyryys, vähäosaisuus ja luonnon kunnioittaminen, näyttää kontrasti ilmeiseltä. Nimivalinta on muuten sikäli sangen osuva, että Euroopassa paavin saarnoja kuuntelevatkin johdonmukaisimmin juuri Pietarinaukion pulut. Silti tavallisten katolilaisten on varmasti helpompi samaistua inhimillisellä tasolla joukkoliikennettä käyttävään paaviin kuin aristokraattiseen kirkkoruhtinaaseen, joka huomioi modernin aikakauden lähinnä olemalla välillisesti läsnä Twitterissä.

Ja onhan minullakin kaksi merkittävää piirrettä, jotka jaan paavi Franciscuksen kanssa. Jorge Luis Borges on suosikkikirjailijoitani, ja olen homoseksuaali. Franciscuksen edeltäjän kanssa minulla olikin vain yksi merkittävä yhteinen piirre.

Tyylinvaihdoksella ei kuitenkaan vielä pitkälle pötkitä. Vatikaani on syvällisen kulttuurinmuutoksen tarpeessa, eikä tämä koske pelkästään sen väestö-, seksuaali- ja sosiaalipoliittisesti vahingollisia opetuksia, vaan aivan suoranaista organisoitua rikollisuutta, johon se on uppoamassa.

Lisäksi Franciscuksen vaakuna on naurettavan huono.

Mutta kirkkovuoden suurimman juhlan alla ei ole syytä unohtaa protestanttejakaan. Tulinkin jo edellä hieman tölväisseeksi Martti Lutheria, tuota apokalyptista antisemiittiä. Lutheria saammee kiittää siitä, että hän repi lännen lopullisesti ja peruuttamattomasti kulttuuriseen hajaannukseen. Häntä saamme osaltaan kiittää myös niistä verisistä talonpoikais- ja uskonsodista, jotka hävittivät Saksaa tavalla, jolle vain toinen maailmansota on vetänyt vertoja. Tähän väkivaltaan hän ei ehkä itse yllyttänyt (toisin kuin uskonnollista väkivaltaa juutalaisia kohtaan, mitä hän jatkuvasti oli vaatimassa), mutta älykkäänä miehenä takuulla tajusi, että ristiriitojen kärjistäminen tulisi johtamaan vakaviin seurauksiin. Ja vaikken Lutherista pidäkään, niin ei hän ole mädin, paskin ja pahin ikinä elänyt ihminen. Se oli näet Jean Calvin.
Historian suurin hirviö. (Olen tosissani.)
Mutta Lutheria enemmän minua kiinnostavat ne nolot vehtaukset, joilla hänen aloittamaansa repimistyötä jatketaan. Paavi ehkä on lämmin ja haiseva sontaläjä, mutta ainakin hänellä on ollut 16. vuosisadan jälkeen melko hyvä kyky pitää laumansa koossa. Protestanttiset kirkot sen sijaan ovat tässä suhteessa erittäin huonoja paimenia. Oppiriidoissaan ja jakautumis- sekä lohkeiluinnossaan protestantit muistuttavat kommunisteja. Tämä piina jatkuu myös Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Siedettyään vuosikaudet Luther-säätiön hemmojen röyhkeää ja aggressiivista isottelua, henkilöön käyviä hyökkäyksiä ja muita ko. pauliinisen ongelmajätteen törkeyksiä alkaa viimein näyttää siltä, että kansankirkolta loppuvat posket, joita kääntää. Niinkin äärimmäinen ratkaisu on lähellä, että vuosikaudet kirkkoa vastaan hääränneiltä Luhter-säätiön riidankylväjiltä voidaan viedä pappisoikeudet siinä kirkossa, jota nämä systemaattisesti häiritsevät, provosoivat ja trollaavat. Ilmeisesti siis on mahdollista olla liian yhteistyökyvytön ja vanhoillinen kääpä jopa Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Olen käsitellyt jo aiemmin ihan riittämiin teemaa kirkon halukkuus taipua mitä taantumuksellisimpien, epäinhimillisimpien ja kaikin tavoin änkyröimpien lahkolaisten tahdon mukaisesti yhdistettynä haluttomuuteen tarjota vanhoillisten retoriikan voimaa lähestyvää tukea liberaaleille kirkon jäsenille, joten en hirveästi jaksaisi jauhaa siitä enää.

Mutta sen nyt voin sanoa, että perin outoa on, että naispappeuden neljännesvuosisata sitten hyväksynyt instituutio ei ole saanut aikaiseksi mitään selkärankaiselta vaikuttavaa toimintatapaa asian suhteen. Kun on kulunut niinkin pitkä aika, ei voi enää kuvitella, etteivätkö papeiksi hakeutuvat tietäisi ihan tismalleen, että voivat joutua tekemisiin yököttävien likkojen kanssa. Ja kun tietävät, niin ovat paskoja työntekijöitä ja väärissä hommissa, jos siitä tulee vielä ongelmia.

Luther-säätiön jätkät ovat tietysti äärimmäinen ja poikkeuksellisen huonokäytöksinen esimerkki, joka on mennyt lahkolaisuudessa niin pitkälle, että se ilmeisesti pakotetaan tekemään perinteinen luterilainen ratkaisu. Mutta kansankirkon lahkolaisongelma on pientä Luther-säätiötä isompi, ja siksi on aihetta odottaa kirkon piinaviikkojen yhä jatkuvan. Hyvä ja ehkä tahattomankin valaiseva esimerkki on Mikkelin entisen piispan Voitto Huotarin antama haastattelu kirkon lahkolaisongelmasta. Lahkot eli suomalaisittain herätysliikkeet toimivat evankelis-luterilaisen kirkon piirissä ja ovat aktiiviseurakuntalaisia, mutta ovat selvästi myös kirkolle kiusallisia ja ongelmallisia. Toisaalta he ainakin tuovat muassaan varoja kirkollisen byrokratian kannattelemiseen. Ongelmana on, että lahkolaisten käsitys kristinuskosta ei vastaa useinkaan kovin läheisesti kirkon passiivisempien enemmistöjäsenten näkemyksiä, ja jos kirkko ottaa instituutiona kantaa kumpaan tahansa suuntaan, on vaarana tuntea taloudelliset seuraukset nahoissaan. Kuvaavaa on, että emerituspiispa Huotari kiittelee lahkolaisten jäämistä kirkon piiriin erikseen ("onneksi") ja toteaa herätysliikkeet "ehdottomasti voimavaraksi", mutta samalla toivoo, ettei herätysliikkeitä käsiteltäisi julkisuudessa eikä luultaisi, että aktiivisimmat kirkossakävijät edustaisivat sitä kuuluisaa kirkon kantaa, joka on niin epäselvä, että itsekin tiedän vain, ketkä sitä eivät edusta (hämmentävästi he ovat usein uskonnollisesti ja kirkollisestikin hyvin aktiivisia toimijoita).

On kuulemma helppoa käyttää herätysliikkeitä "lyömäaseena" kirkkoa vastaan. Varsin selväksi käy, että Huotari ja kirkollinen johtoeliitti pitävät herätysliikkeitä nolostuttavina ja kiusallisina. Asenne vaikuttaa suoraan sanoen alentuvalta, sellaiselta, joka kohdistuu  jossain sisäsiittoisessa junttilassa asuviin epämiellyttäviin sukulaisiin, joilla nyt kuitenkin on se rakennusfirma, jolla menee hyvin. Ja hirveästi metsää myös.

Pulmana nyt vain on se, että kirkko vaikuttaa toiminnallaan tukevan herätysliikkeiden vaihtelevan erikoisia käytäntöjä, jotka joissain tapauksissa liikkuvat yhteisöllisen vallankäytön puolella aika kyseenalaisella alueella siihen nähden, mitä kaikkea perustuslaki kansalaiselle takaa. Ja koska kirkolla on julkisoikeudellinen asema ja merkittävä sanansija yhteiskunnassa, niin on varsin aiheellista odottaa kirkolta jonkinlaista selkeyttä suhteessaan herätysliikkeiden teologiaan ja kirkon kantaan. Ei ole ihmettelijän ilkeyttä, jos kirkko ei saa omaan hommaansa selkeyttä ja johdonmukaisuutta. Päinvastoin, Huotarin välillisesti vaatima ristiriitojen maton alle lakaiseminen vaikuttaa jopa epärehelliseltä, ei vähiten herätysliikkeiden jäseniä kohtaan. Merkillepantavaa on myös, että kun herätysliikkeissä kyse on juurikin teologisista tulkintaeroista ja uskonnollisista sisällöistä, haluaa Huotari muistuttaa "kaikesta siitä uudistustyöstä, jota kirkko tekee yhteiskunnan hyväksi". Uskonnosta ei mielellään kirkossa näköjään haluttaisi keskustella, yhteiskunnasta sitäkin enemmän. Tämä on Suomessa hyvin yleistä.

Huotarin mielestä on ilmeisesti jonkinmoinen mediasalaliiton esiaste, että on yleisesti tiedossa, että kirkon piirissä toimii verraten vanhoillisia herätysliikkeitä. Tällä tiedolla kun annetaan kirkosta "tarkoituksella vanhoillinen kuva". Itse uskon, että lahkolaiset ovat vilpittömiä ja ihan mielellään antavat itsestään "vanhoillisen" vaikutelman, jos sitä nyt tuolla sanalla haluaa kuvata. Se on varsin merkityksellinen osa näiden ihmisten uskonnollista ja sosiaalista identiteettiä. Ei heitä voi jättää huomiotta kirkollis-yhteiskunnallisessa keskustelussa, koska heidän osuutensa kirkossa on merkittävä. Jostain syystä kirkon vaikuttajat haluavat perustella kirkon relevanssia jäsenten osuudella ja määrällä, mutta kirkon sisällä jakautumista osuuksiin ja määriin haluttaisiin hyssytellä.

Arvokeskustelua kuuluttavaksi instituutioksi kirkon onkin huomattavan vaikeata tehdä valintoja. Yksikään maamme poliittisista puolueista ei yritä yhtä voimakkaasti miellyttää aivan kaikkia. Kaikkia ei voi miellyttää. Kirkolla olisi valintojen aika, mutta kukaan ei haluaisi tehdä niitä valintoja. Sen sijaan pyritään hallinnoimaan mediajulkisuutta. Huonosti. Erimielisyydet ovat kiinnostavaa uutisoitavaa. Instituutiot ovat relevantteja uutisaiheita. Sitä ei voi muuttaa. Ja ylimääräisenä varoituksena todettakoon, että on aika vaikeata pysyä relevanttina yhteiskunnallisena instituutiona, jos välttelee itselleen hankalia asioita sen sijaan, että ratkaisisi ne suuntaan tai toiseen. En kadehdi kirkon osaa, mutta en liiemmin ihaile sen kykyjä tehdä ratkaisuja ja valintoja.

Lisämuistutuksena kirkon huonoista julkisuudenhallintakyvyistä tapaus tältä päivältä. MTV3 uutisoi aamulla, että arkkipiispa Kari Mäkinen kannattaa samaa sukupuolta olevien avioliittoa. Sitten arkkipiispa kiisti ottaneensa kantaa avioliittolakiin. Tällainen sekoilu on nykyisessä mediamaailmassa todennäköistä, jos toiminnan ainoa johdonmukaisuus on miellyttää laajinta mahdollista segmenttiä.

Keskustelun sanantarkka translitteraatio tosin osoittaa, että toimittaja Juhani Kontiovaara Lauri Karhuvaara muotoilee kysymyksen hieman epätarkasti. Mutta en voi siitä huolimatta syyttää MTV3:a virheellisestä uutisoinnista. Pikemminkin arkkipiispa on joko ajattelussaan epäjohdonmukainen tai hiton huono esittämään näkemyksiään.

Arkkipiispa siis kannattaa samaa ja eri sukupuolta olevien parien täydellistä yhdenvertaisuutta yhteiskunnassa. Mutta ei ota kantaa lainsäädäntöön. Näistä asioista on vain tavattu oikeusvaltiossa lailla säätää. Ilman spesifisiä lakeja kansalaisten yhdenvertaisuus ei ole tähänkään asti millään tasolla toteutunut. Arkkipiispan täsmennys vaikuttaa tyhjältä ja pupupöksyiseltä hiusten halkomiselta, sillä tässä kysymyksessä yleistason tavoite voidaan saavuttaa vain partikulaarisella lainsäädännöllä. Erottelu lain ja lain nojalla erikseen sallitun asian tekemisen välillä on yhteiskunnallisessa keskustelussa hyvin väkinäinen.

Lisäksi tietysti on epäloogista olla samaa mieltä väitelauseen samaa sukupuolta olevat voisivat lain alla olla aivan samanarvoisia kuin avioliitossa olevat heterot, siis lainsäädännöllisesti, omaisuuden ja kaiken muun suhteen kanssa kuvitellen, että se ei implikoisi kannatusta laille, joka sallisi samaa sukupuolta olevien avioliiton. Itse asiassa jos arkkipiispa toivoo, että "toteutuisi tasa-arvo tässä suhteessa", ei se oikein voi tarkoittaa mitään muuta kuin kannatusta samaa sukupuolta olevien avioliitolle. Mutta mitäpä siitä, kun julkisuusstrategia taas rulettaa.

(Finlandese) Siunatua pessieiste itse kullekin säädylle vaan taas. Hoitakaa hommanne. 

torstai 21. maaliskuuta 2013

Kansallissymboliarvostelu: Gabon

Kansallissymboliarvostelujen sarja on edennyt aakkosissa G-kirjaimeen asti, ja se tietää länsiafrikkalaisten maiden joukkiota. Ensimmäisenä tarkasteluun pääsee Gabonin tasavalta. Päiväntasaajalla Guineanlahden rannalla sijaitseva pinta-alaltaan hieman Britanniaa suurempi valtio itsenäistyi Ranskan alaisuudesta vuonna 1960. Asukkaita siellä on puolitoista miljoonaa. Valta on ollut hyvin keskittynyttä presidentille: virkaa piti vuodesta 1967 vuoteen 2009 hallussaan Omar Bongo, ja virka vapautui vasta presidentin kuoleman kautta. Nykyinen presidentti Ali Bongo on hänen poikansa. Demokratisaatio on kuitenkin edennyt viimeisen parinkymmenen aikana, mutta erittäin varovasti.



Gabonin lippu otettiin käyttöön vuonna 1960. Se on horisontaalinen trikolori, jossa vihreä edustaa maan vehreitä metsiä, kultainen raita kuvaa päiväntasaajaa ja vaaleansininen kuvastaa Atlanttia, joka maan rantoja huuhtoo. Lipun värit ja sommittelu ovat aiemmasta, siirtomaa-ajan lopulla käyttöön otetusta lipusta, jossa keltainen raita oli kapeampi ja täten päiväntasaajamaisempi, mutta jossa tangonpuoleiseen yläkulmaan oli sijoitettu Ranskan lippu:



Itsenäisyyslipun sommitelma ei ole mitenkään häikäisevä, mutta värivalinnat luovat miellyttävän ja harmonisen kokonaisuuden, joka onnistuu olemaan rauhoittava ja sopusointuinen. Afrikan monien muiden trikolorien rinnalla Gabonin väriyhdistelmässä on tervetullutta harmonista raikkautta, vaikka on toki myönnettävä, että se on graafisesti melkein kunnianhimottoman yksinkertainen. Pidän silti siitä melkoisesti. Arvosana: 8

Gabonin vaakuna on sveitsiläistä laatutyötä: sen suunnitteli Louis Mühlemann, tunnettu ja arvostettu heraldikko ja veksillologi, jonka käsialaa on myös Gabonin naapurissa sijaitsevan Kongon tasavallan tunnus. En tiedä, millaisten paineiden ja odotusten alaisena Mühlemann joutui työskentelemään, mutta tästä vaakunasta ei tullut kovin hyvää.

Kilven värit ovat samat kuin lipussa, ja tarkkasilmäiset huomaavat, että vaakunassa jopa esiintyy valtion lippu, laivan peräosassa: tämä tekee sinisillä aalloilla purjehtivasta mustasta purjeluksesta vertauskuvallisen valtiolaivan, joka purjehtii kohti valoisaa tulevaisuutta. Niin ainakin olisi tarkoitus. Minusta musta laiva keltaisella pohjalla näyttää pikemminkin purjehtivan kohti auringonlaskua. Ylipäänsä laivat eivät minusta ole erityisen hyvä aihe vaakunoissa. Niissä ei ole samaa persoonallisuutta kuin heraldisissa eläimissä, ja ne tuovat lopputulokseen yläluokkaisen purjehdusseuran makua. 

Mitä vaakunan yleiseen värisommitteluun tulee, on lopputulos hieman turhan kirjava ja mustan laivan vuoksi jopa sotkuinen. Selkeyttä olisi voinut parantaa, jos olisi maltettu olla toistamatta lipun värejä vaakunassa.

Kilven yläosassa on kolme kultaista kiekkoa vihreällä pohjalla. Näitä kultaisia ympyröitä kutsutaan heraldiikassa joskus nimellä besantti (ransk. bezant, viittaa bysanttilaisiin kultarahoihin) ja ne symboloivat yleensä vaurautta ja varallisuutta, tässä tapauksessa Gabonin öljy- ja kaivannaisvaroja. Tätä voisi pitää jonkinlaisena bisnesmarkkinointina, jos kansainväliset liikemiehet osaisivat lukea vaakunoita.

Kilven takana kasvaa gaboninmahonki (Aucomea klaineana), joka on perinteisesti ollut merkittävä vientituote. Mahonkipuun juurakkohaarojen päällä seisovat vaakunakilven kannattajat, kaksi mustaa leopardia. Nämä kissapedot ovat tunnuksen paras osa, ja ne näyttävät asianmukaisen koomisilta, kuten heraldisten elukoiden kuuluukin. Ehkä pedot olisivat hieman majesteettisempia, jos niiden päät olisi kuvattu profiilista.

Ja kaksi mottoa? Vielä eri kielillä? Toistan jälleen kerran kantani: vaakuna ei ikinä tarvitse minkäänlaista tekstiä. Jos ihan pakko on lisätä jokin motto, niin olkoon se lyhyt ja latinaa. Uniti progrediemur on latinaa ja tarkoittaa "etenemme yhdessä". Ranskankielinen Union, justice, travail taas on näitä persoonattomia yleishyvän ylistyksiä, joita on jo nähty aivan riittävästi.

Sekavahkosta ja tuplamottoisesta vaakunastaan Gabon saa arvosanaksi kuutosen.

Gabonin kansallislaulu La Concorde eli Sopusointu, Yksimielisyys tms. on otettu käyttöön maan itsenäistyessä 1960. Sen sanat ja sävel ovat Georges Aleka Damas'n (1902–1982) käsialaa. Kansallislauluaktiviteettiensa ohella Damas toimi diplomaattina, parlamentin puhemiehenä ja presidentin neuvonantajana.  

Musiikillisesti tätä ei voi pitää varsinaisena saavutuksena. Soljuu arvokkaan marssimaiseen tapaan, ja mitään siitä ei kerran kuultuaan jälkikäteen muista. Eikä toisenkaan kerran jälkeen. Eikä kuudennenkaan kerran jälkeen. Mukava kuunnella, mutta musiikillisesti ilmeisen tyhjänpäiväinen. Melodiat ja teemat ovat äärimmäisen yksinkertaisia ja jopa latteuteen sortuvia.

Sanat ovat huomionarvoiset, sillä niissä viitataan velhojen kylvämiin myrkkyihin:

Et chasse les sorciers, ces perfides trompeurs.
Qui semaient le poison et répandaient la peur.
Kyseessä on siis tähän saakka ensimmäinen noituutta vastustava kansallislaulu. Mikäpä siinä, joskin vakavampiakin ongelmia pystyn postkoloniaalisille valtioille keksimään. Arvosana: 6

Gabonin loppuarvosana on 6,7.

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Lyhyt sarjakuvaplösähdys


Olen aiemmin harvakseltaan päivitellyt syndikaatioon päätyneiden strippisarjakuvien käsittämätöntä laaduttomuutta, järjettömyyttä ja selittämättömyyttä. Siihen olisi aihetta useamminkin, mutta tämänpäiväinen (8.3.2013) Helsingin Sanomat antoi sarjakuvasivullaan jälleen aihetta enimmäkseen muuhun kuin nauruun tai edes hymyyn. Olen jo aiemmissa kirjoituksissani ihmetellyt, miksi sanomalehdet vaivautuvat julkaisemaan niin paljon strippisarjakuvia ottaen huomioon, että n. 70 % niistä ei ole ikinä hauskoja. Olen karsinut vaihtoehdot kahteen:

 1. Iki-inhojen sarjakuvien tekijät harjoittavat monimutkaista, omituista ja erittäin kunnianhimotonta kiritystä mediatalojen suurimpia omistajia kohtaan
 2. Ketään ei kiinnosta, ja tietty osa ihmisistä luulee oikeasti, että Harald Hirmuinen ei olisi pysynyt sarjakuvasivuilla arviolta 90 vuotta olematta hauska (harhaluulo tämä, mutta silti)

Sanomakin voisi käyttää osakkeenomistajiensa varoja paremmin kuin hankkimalla oikeudet ulkomailta tuotettuihin umpipaskoihin strippeihin. Kuraa saa kotimaastakin halvemmalla, mutta jostain syystä Hesarissa on tätä nykyä arkinumeroissa vain kaksi kotimaista sarjaa, ja niistä Fingerpori on useimmiten sarjakuvasivun parasta (tai siis oikeammin ainutta) antia.

Nyt päivän tarjoomuksiin.

Harald Hirmuinen:

Huoh. Mistä aloittaisin? Ai niin: sarjakuva, unohdit kertoa vitsin. Se on yleensä strippisarjakuvassa mielletty kohtalaisen oleelliseksi elementiksi. Mikä on tämän ruudun pointti? Kyseessä näyttää olevan kohtaus, joka sopisi kolmiruutuisen stripin ensimmäiseen ruutuun. Olette nyt keksineet tähän vasta sen, mitä komiikan harrastajat kutsuvat set-upiksi. Teiltä puuttuu kehittely, jännitteen lisääminen ja kliimaksi eli punch line. Jos Helgan retorisen kysymyksen on tarkoitus olla punch line, niin... vau. Siinä tapauksessa tämä olisi kai jokin maailman laimein muunnelma puhelinmarkkinointikokemuksesta. Ei siis vitsistä, vaan pelkästä arkikokemuksesta, jossa ei ole mitään huvittavaa. HS, lopettakaa Harald Hirmuisen julkaiseminen heti. Chris Browne, lopeta sarjan piirtäminen. Tai piirtämisen salliminen, eihän sillä hemmolla ole varmaankaan mitään tekemistä itse strippien kanssa.

Lisähuomio: Koikkalaisen katonkorjausfirma? Varhaiskeskiaikaisessa Norjassa? Koikkalainen ei ole tietojeni mukaan viikinkinimi. Se ei ole edes skandinaavinen nimi. Vaikka strippi ei edes yritä, ei se tarkoita, ettei suomentajankaan tarvitsisi.

Ekstralisähuomio: Harald on ehkä nössöin viikinkisoturi, joka aikakirjoista löytyy. Tämmä hemmo ryöstää ammatikseen kyliä, luostareita ja linnoja. Murhat ja orjuutus ovat hänelle arkipäivää. Jos joku ärsyttävä katontekijä hyppii silmille, saa siitä veistelemällä vaivattoman uhrin Odinille. Ja jos viranomaiset puuttuvat asiaan, voi aina purjehtia länteen ja aloittaa uuden elämän Islannissa.

Masi:
Minulle on karvas pettymys joutua myöntämään, että tämänpäiväisessä Masi-stripissä on jopa jotain ideaa. Siinä on äärimmäisen yksinkertainen visuaalinen vitsi, joka on arviolta tuhat kertaa Masin normiksi muodostuneita absoluuttisia epävitsejä parempi. Mikä vielä harvinaisempaa, on ko. visuaalinen vitsi sellainen, että se istuu sarjakuvan äärimmäisen ala-arvoiseen ja äärimmäistä lahjattomuuden ja kunnianhimottomuuden yhdistelmää edellyttävään kuvataiteelliseen tasoon.

Minulle on täysi arvoitus, millä perusteella Masin 179 latteaa "hahmoa" valikoituvat mihinkin strippiin. Tyypillinen Masi-strippi on heikkotasoinen visuaalis-verbaalinen esitys toteamuksesta "Hönö on tyhmä", "Masi on laiska" tai "Kessu on läski, sadistinen sosiopaatti". Koska nämäkin komedian helmet kuitenkin vaativat yleensä dialogia, vaaditaan mukaan joku toinen hahmo vain olemaan läsnä. Tässä stripissä näemme jostain syystä sen aasialaisen kantahenkilökunnan jäsenen. Hänen luonteenpiirteensä on aasialaisuus. Hänen silmänsä ovat myös luonnostaan sellaiset viirut, joiksi Kessun silmät haukoteltaessa vetäytyvät.

Kamut:

Ööh, unohdit kertoa vitsin. Kuten tavallista. Kamut on nopeasti laskeutunut sarjakuvasivujen pahimman kuran tasolle. Suurimman osan vuodesta sarjakuvan paikalla nähdään vain "taiteilijan" jostain Valittujen palojen aforismikokoelmista riipimiä pseudosyvällisiä värssyjä ja sitten iänikuisia, loputtomasti saarnaavia tarinoita joistain "pelastetuista" orvoista hurtista ja katinrääpäleistä, joita ilmeisesti lukijoiden pitäisi rientää adoptoimaan. Strippisarjakuvat unohtavat vitsinkerronnan varsin usein, eli se ei ole niin vakavaa. Mutta kun vitsin puuttumiseen (ja äärimmäisen kaukaa haettu Teräsmies-viittaus ei muodosta vitsiä) lisätään sarjakuva"taiteilijan" oma, saarnaava agenda, joka on lisäksi globaalissa ja paikallisessakin mittakaavassa äärimmäisen mitätön, on tuloksena visvakeitos, joka lietsoo minussa pelkkää vihaa. Vie henkilökaartisi piikille, arvon taiteilija. Stripin vakiohahmoja näkee enää niin harvoin, että eroa tuskin huomaisi.

Surkeata sontaa. Tämä pois heti.

Wumo:

No voi perkele. Eikö kukaan tällä sarjakuvasivulla ole muistanut kertoa vitsiä?

Aiemmin kömpelöllä nimellä Wulffmorgenthaler julkaistu strippi uudistui Tabloidi-Hesarissa Wumo-nimiseksi. Onhan nimi sentään lyhyempi, vaikka kuulostaakin halvalta taiwanilaiselta kodinkonebrändiltä. Ikävä kyllä strippi ei ole kehittynyt yhtään parempaan suuntaan. Aivan liian usein strippi on täysin tekstipohjainen, ja esimerkiksi tämänpäiväinen sutaisu pätee suurin piirtein mihin tahansa yleisesti seurattuun ei-oleelliseen asiaan. Vaihtakaa monarkian ja kuningasperheen tilalle TV:n tanssikilpailut, lotto, Twitter tai ihan mikä tahansa, ja "vitsi" toimii aivan yhtä hyvin, eli yhtä hyvin kuin jossain blogissa sivuhuomautuksena heitetty puolitrollimielinen kommentti toimii vitsiksi miellettynä.

Rauta-Reetta:

Ha, tämä muisti kertoa vitsin... otaksun. Harmi vain, että kyseinen vitsi on vain kahta kuukautta nuorempi kuin inhimillinen kieli ilmiönä. Ja lisäharmi, että viimeiset kaksi viikkoa stripissä on eletty tällä tismalleen samalla vitsillä: sillä, että joku ei tajua, että erisnimi sattuu olemaan samaan aikaan myös adjektiivi. Homonymia ei ole sinänsä kelvoton lähtökohta huumorille: Fingerporissa juju on usein juuri homonymiassa, mutta siinä mennään vitsi per strippi -periaatteella, eikä palata enää seuraavana päivänä jänkkäämään samaa kuin eilen.

Rauta-Reetta on masentava uusi tulokas sarjakuvasivuille. Äärimmäisen formalistinen strippisarjakuva syntyi vasta vuonna 2008. Alusta asti minulle oli selvää, että sarjakuva on käytännössä Karvinen, jos Karvinen olisi roikkurintainen vanhus. Kolmiruutuinen formaatti liki identtisine kopiopiirroksineen on tuttu sitä yksityiskohtaa myöten, että keskimmäisellä ruudulla ei ole ääriviivoja. Hahmotkin ovat kuin hieman pidemmälle abstrahoituja versioita Karvisessa nähdyistä. Ja pieni tutkimustyö paljastikin, että sarjakuvan luoja on aiemmin käsikirjoittanut Karvista, tuota Jim Davisin pimeiden salatieteiden voimalla hengissä pitelemää iljetystä. Maailma ei tarvitse toista Karvista! Harvoja asioita maailma vähemmän tarvitseekaan.

Ensi kerralla koetatte sitten keksiä jotain vitsejä sarjakuviinne. Siitä kun käsittääkseni teille maksetaan. Minä voin vääntää blogiini mitä tahansa sontaa, kun ei siitä kukaan maksakaan. Mutta ammattimaisilla "taiteilijoilla" soisi olevan hieman eri asenne.