tiistai 23. huhtikuuta 2013

Kansallissymboliarvostelu: Georgia

Kansallissymboliarvostelujen sarjassa on jälleen etenemisen aika. Lähdemme Georgiaan. Emme sinne orjuusapologeettojen ihmemaahan, missä asuu tuo sietämätön, luonnevikainen Scarlett-ihmisperse, vaan sinne Kaukasukselle. Georgia, paikalliselta nimeltään საქართველო eli Sakartvelo, sijaitsee Mustanmeren pohjukassa Venäjän ja Turkin välissä. Olemme jo aiemmin käsitelleet Abhasian ja Etelä-Ossetian, joita Venäjä ja pari muuta valtiota, kuten Nauru ja Nicaragua, pitävät suvereeneina valtioina, mutta joita Georgia ja melkein kaikki muut valtiot pitävät Venäjän enemmän tai vähemmän miehittäminä Georgian osina. 

Nyt siis pääsee arviointiin itse Georgia, joka oli enimmäkseen itsenäinen kuningaskunta keskiajalta 1800-luvun alkuun. Moderni Georgia erkaantui Venäjän keisarikunnasta kevättalvella 1918 osana uutta Transkaukasian liittovaltiota, joka hajosi saman vuoden toukokuussa, jolloin Georgia julistautui itsenäiseksi. Itsenäisyyttä kesti vuoteen 1921, jolloin neuvostojoukot valtasivat Tbilisin, ja Georgiasta tuli osa Neuvostoliittoa. Moderni Georgia itsenäistyi toistamiseen Neuvostoliiton hajoamisprosessissa vuonna 1991 ja otti käyttöön vuoden 1918 valtiolliset tunnukset. Maassa käytiin sisällissotaa vuoteen 1994, ja seuraavana vuonna maan presidentiksi valittiin Neuvostoliiton entinen ulkoministeri Eduard Ševarnadze. Hänet syrjäytettiin vuonna 2003 ns. ruusuvallankumouksessa, joka toi valtaan Miheil Saakašvilin. Vallankumouksen jälkeenkin Georgiaa ovat riivanneet monet ongelmat, kuten korruptio ja Venäjän kanssa kesällä 2008 käyty sota. Joka tapauksessa vuonna 2004 maa vaihtoi viimeksi kansalliset tunnuksensa, joten tarkastellaanpa niitä.


Georgian lipusta saa sellaisen vaikutelman kuin maa olisi jotenkin kohtalaisen innokkaasti kristitty. Lippua hallitsee suojeluspyhimys Yrjön risti, ja siten se muistuttaa Englannin tunnusta. Tunnuksisto on peräisin eurooppalaisittain varhaiselta keskiajalta ja/tai myöhäisantiikista ja muistuttaa osaltaan siitä, että Georgia oli Armenian ja Etiopian ohella ensimmäisiä kristittyjä valtioita. Nelikenttiin sirotellut pienet ristit perustuvat reliefiin 400-luvulla rakennetussa ja yhä paikoillaan seisovassa Bolnisi Sionin katedraalissa. Georgiassa kuvio tunnetaan bolnur-katskhuri-ristinä, mutta kansainvälisesti sitä voi pitää eräänä ns. Jerusalemin ristin muotona. Lipun pohjana oleva suuri punainen Yrjön risti on esiintynyt georgialaisissa tunnuksissa myös jo viidennellä vuosisadalla.

Viiden ristin lippu erottuu kyllä selvästi muiden maiden tunnusten joukosta, mutta ei sitä voi mitenkään erinomaisen tyylikkäänä pitää. Pyrkimystä on jonkinlaiseen minimalismiin, mutta lopputulos näyttää pikemminkin täydeltä kuin levolliselta tai harmoniselta. Lippu välittää hyvin vanhanaikaisen vaikutelman: se näyttää kuuluvan pikemminkin ristiretkien aikaan kuin 2000-luvulle. Jos lippuunsa haluaa välttämättä sijoittaa jonkin uskonnollisen symbolin (risti, kuunsirppi, Daavidin tähti), yleensä yksi riittää. Vähemmän on usein enemmän. Vaikka symboliikkaa onkin suhteellisen raskaasti mukana, on väriskeema onneksi pidetty yksinkertaisena ja raikkaana. Se osoittaa varsin hyvää makua. Georgian nykyinen lippu on mielenkiintoinen keskiaikainen lisä globaaliin lippurivistöön. Arvosana: 7

Nykyinen lippu on otettu käyttöön ns. ruusuvallankumouksen jälkeen vuonna 2004, mutta vastaavaa sommittelua oli esitetty jo joitakin vuosia aiemmin. Kovin yllättävää ei liene, että varsinkin Georgian ortodoksinen kirkko on halunnut, että koko maata edustaisi lippu, jossa esiintyy juuri heidän tunnuksensa.

Ennen vuotta 2004 itsenäinen georgia käytti sekä sotienvälisenä että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisenä aikana viininpunaisen värin dominoimaa sommitelmaa:


Sitä ei voi pitää mitenkään onnistuneena, ja kun symboliikkakin on perin hämäräksi jäävää, on lipun vaihtoa pidettävä parannuksena. Tosin kaikkein surkein ja ala-arvoisin sekä silmiäsärkevin ilmestys on ehdottomasti ollut Georgian sosialistisen neuvostotasavallan (jota Suomessa kutsuttiin venäläisittäin Gruusiaksi) lippu:


Hyh. Siirtykäämme vaakunaan. Georgia vaihtoi myös vaakunatunnuksensa vuonna 2004. Nykyisin se näyttää tältä:


Georgian vaakunakilvessä komeilee maan suojeluspyhimys Yrjö tekemässä sitä, mitä ei tietenkään ikinä voinut tehdä, eli kukistamassa lohikäärmettä. Se ei muuten näytä tämän vaakunan perusteella edes olevan kovin kummoinen uroteko, sillä hirviö on pieni ja säälittävän oloinen, sellainen, jonka ylitse ajetaan vahingossa Ford Taunuksella matkalla kesämökille. Punavalkea keskuskilpi on aivan liian yksityiskohtainen, eikä siitä tahdo saada kovin helpolla selvää. Kilvenkannattajat, kaksi kultaista leijonaa, ovat kelvollisia, ja kruunu on tasavallan tunnuksessa vain hämmentävä. Tilpehööri ei sovi keskusvaakunan ikonitaiteesta muistuttavaan ilmeeseen.

Motto ძალა ერთობაშია kääntyy suomeksi muotoon Ykseydessä on vahvuus. Eräs maailman yleisimmistä valtiomotoista, esiintyy huomattavan usein ranskankielisenä.

Arvosana: 6


Georgian aiemmassakin vaakunassa esiintyi naurettavan yksityiskohtainen esitys Pyhästä Yrjöstä, tosin ilman lohikäärmettä. Sen sijaan ornamentaalinen koristekehys on varsin hieno. Ai niin, oli tietysti Georgian sosialistisella neuvostotasavallalla oma vaakunansa:
Kiitos kun muistutitte. Se onkin niin omaperäinen kerrassaan. No ainakin nyt tiedän, miltä Marxin vetoomus näyttää georgian kielellä.

Georgian kansallislaulu Tavisupleba eli Vapaus on sekin otettu käyttöön vuonna 2004. Sen takana on välillisesti sangen kuuluisa muusikko, merkittävimpiin georgialaisiin säveltäjiin kuuluva Zakaria Paliašvili (1871–1933).


Tavisupleba on yhdistelty Paliašvilin muutaman oopperan sävelmistä, ja lopputulos on laimea, sekava ja syvästi epämiellyttävä. Kelvollista alkufanfaaria lukuun ottamatta melodiat ovat ylivenytettyjä keskinkertaisuuksia, joita oikea säveltäjä kykenisi pyörittelemään kokoon koomassakin. Toivon, että kyse on vain sovittajien huonoista valinnoista ja huonosta mausta, sillä jos tämä edustaa Paliašvilin parhaimmistoa, on kyseessä väistämättä melkoisen lahjaton tapaus. Koominen sanoitus ei paranna asiaa. David Magradze (s. 1962) on kansainvälisesti ilmeisesti jokseenkin huomattava runoilija, mutta Tavisupleba ei vakuuta. Ehkä se on parempi alkuperäiskielellä, mutta Wikipedian tarjoama englanninkielinen käännös ei lupaa hyvää. Otetaanpa vain esimerkiksi kaksi ensimmäistä säettä:
"My icon is my motherland,
And the whole world is its icon-stand"
Voi hyvä luoja sentään. Iskelmänikkaritasoa tämän perusteella. Kokonaisuutena Tavisupleba (jonka nimeä on lisäksi lähes mahdoton näppäillä ensiyrittämällä oikein) on laimea ja tyhjänpäiväinen tapaus. Arvosana: 5

Georgian loppuarvosanaksi muodostuu kuutonen.

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Jumalpuntari: Ravgga

Ravgga. Saamelainen oraakkelijumala esiintyy kalan hahmossa ja ennustaa tulevaisuutta. En oikein tiedä, mitä tuon jälkeen enää voisi kirjoittaa. Yritetään kuitenkin.

Tästä nimenomaisesta jumaluudesta on aika vaikeata löytää tietoa. Kyseessä on kuitenkin mitä ilmeisimmin yliluonnollisilla kyvyillä varustettu kala. Tai oikeammin kaiketi yhdellä yliluonnollisella kyvyllä. Ravgga pystyy ennustamaan tulevaisuutta. En oikein keksi, miten kala kommunikoi profetiansa, joten ihan suoraan sanoen en ole hirmuisen vaikuttunut tästä suomuisesta henkiolennosta. Ei ole tiedossa yhtään tapausta, jossa Ravgga olisi antanut laadultaan edes Delfoin Apollonin oraakkelin vittuilutyyppiseen ambiguiteettiin yltäviä "ennustuksia".

Tietoa ei juuri ole siitäkään, minkä lajin kalan hahmossa Ravgga esiintyy, joten todennäköisyys saada haaviinsa tämä nimenomainen jumaluus jostakin Lapin järvestä, joesta tai tunturipurosta on erittäin heikko. Lisäksi uskoisin, että tulevaisuuteen näkevää kalaa olisi jotakuinkin mahdotonta saada kiinni, sillä se varmaankin osaisi erikoiskykynsä ansiosta välttää kaikki koukut, verkot, perhot ja muut ansat. 

Ravggasta ei juuri löydy kuvia, mutta kyllä te kaikki tiedätte, miltä kala näyttää. Ravgga on kala, jolla vain sattuu olemaan orakulaarisia lahjoja. Ja joka on oletettavasti kuolematon, jumalaksi kun mainitaan. Ravggaa ei siis löydy, mutta tässä korvikkeeksi kvagga:
 
Jumalpisteet (1-10):

Mahti: 2. Tuntee ja tietää tulevaisuutta, mikä on aina siistiä. Toisaalta on kala, mikä laskee pisteitä roimasti. Kalat eivät ole mahtavia.
Vaikuttavuus: 2. Kuin edellä. Edelleen: hemmo on kala.
Vaarallisuus: 1. Se on kala.
Eettisyys ("hyvyys"): Neutraali. Ja vaikka olisikin jopa paha, niin mitä sitten? Kyseessä on kuitenkin kala.

Kansallissymboliarvostelu: Gambia

Kansallissymboliarvostelujen on jatkuttava. Esittelyssä tänään: Gambian tasavalta. Tämä hieman Sodankylän kuntaa suurempi parin miljoonan asukkaan valtio sijaitsee Gambiajoen rantatöyräillä ja itsenäistyi Britannian alaisuudesta vuonna 1965. Valtion suurin leveys pohjois-eteläsuunnassa on 48 km, ja presidentti (1994 - ) Yahya Jammeh sanoo osaavansa parantaa astman ja AIDSin yrttiteen ja koraaninsäkeiden yhdistelmällä. Eikö olisi tämä fysiologian ja lääketieteen nobelin arvoista, häh?

Siirrytään kuitenkin maan kirjaimellisesti uskomattomista tieteellisistä saavutuksista sen kansallisiin symboleihin. Aloitetaan totuttuun ja hyväksi havaittuun tapaan lipusta.


Gambian lippu on ollut käytössä koko itsenäisyyden ajan, ja sen on suunnitellut joku Pa Louis Thomasi. Hän on tehnyt hyvää työtä, sillä tämä on parhaita kohtaamistamme valtiolipuista. Lopputulos on koruttoman yksinkertainen, värikäs mutta harmoninen, rytmikäs, tyylikäs, hillityllä tavalla vaikuttava ja vieläpä valtion ominaispiirteisiin vahvasti kytkeytynyt. Sininen virta näet kulkee keskellä niin maassa kuin sen lipussakin. 

Muillakin väreillä on symboliset merkityksensä, jotka eivät tosin ole aivan yhtä ilmeisiä kuin sinisen raidan. Punainen palkki edustaa auringon lämpöä ja myös kuivahkoa savannia, jota, kuten kaikkea muutakin maa-alaa, tosin lienee Gambiassa vain sangen kapealti. Vihreä edustaa sangen ennalta-arvattavasti maan hedelmällisyyttä. Kapeat valkeat raidat merkitsevät rauhaa, ja myönnettävä onkin, että juuri tämä piirre tuo lippuun sen harmonisen ja tasapainoisen yleisvaikutelman. Gambian lippu on kaunis, ja sitä on miellyttävä katsella. Se on erinomainen kansallinen symboli, rauhoittava ja pröystäilemätön.

Arvosana: 10


Vaakuna ei ikävä kyllä jatka lipun linjaa. Siinä on keskenään hyvin erilaisia heraldisia elementtejä, jotka eivät sulaudu yhteen alkuunkaan harmonisesti. Vihervalkealla kehyksellä reunustetussa sinisessä keskusvaakunassa komeilevat ristityt kirves ja kuokka, jotka tietenkin edustavat maataloutta ja yleisemminkin työtä. Lisäksi kaksi työkalua symboloivat sitä, miten Gambian kahden pääasiallisen kansanryhmän, mandinkojen ja fulien, olisi tarkoitus yhteistyössä rakentaa maata. Ajatus on ihan kaunis, mutta keskusvaakuna näyttää siitä huolimatta joltain ruotsalaisten pioneerijoukkojen tunnukselta. Maanläheisyys voi olla hyvästä, mutta maanmuokkausyökalut kuuluvat mielikuvissani keskisuomalaisten kuntien vaakunoihin.

Ensimmäisenä tunnuksessa huomion kuitenkin kiinnittävät itse kilven sijaan sen kannattajat: kaksi purppuraista leijonaa, jotka pitelevät tassuissaan kilven ohella myös kilvessä kuvattuja työkaluja. Asetelma on jossakin hyvin syvällisessä mutta vaikeasti sanoiksi artikuloitavassa mielessä järjetön.

Sekasotkun kruunaa kilven päällä komeileva koristeellinen kypärä, joka vie ajatukset hyvin selkeästi keskiajan Eurooppaan. Kypäränkoristeeksi on valittu öljypalmun latvus, mikä on... mielettömyyttä. Kyseessä on nyt poikkeuksellisen mahtipontinen ja läpeensä eurooppalainen vaakuna, joka on sekoitettu ei-eurooppalaisella ideologisella ikonografialla (ideologisia työkaluja näet esiintyy tunnuksissa juurikin Euroopan ulkopuolella ja varsinkin 1800-luvulta alkaen itsenäistyneissä maissa). Kilven alla on laimea, yhdentekevä ja turha mottonauha. Tämä vaakuna on lievästi huvittava sekasotku, jonka sekavuus ja ylettömyys ovat täysin eri sarjassa kuin maan lipun arvokas, värikkään hillitty sommittelu.

Arvosana: 5

 
Gambian kansallislaulu For The Gambia Our Homeland perustuu länsiafrikkalaiseen kansansävelmään, jonka ovat viralliseksi tunnukseksi muokanneet Virginia Julia Howe (sanat) ja Jeremy Frederic Howe (sävel). Teos on edustanut Gambiaa musiikillisesti vuodesta 1965.

(Ja kyllä, nimessä kuuluu olla se The: Gambia on niitä maita, jotka englanniksi - maan virallisella kielellä - lähes aina käytetään määräistä artikkelia ilman että valtion nimeen sisältyisi sen valtiomuoto [vrt. Yhdistynyt kuningaskunta, Yhdysvallat] tai että maan nimi olisi monikollinen [vrt. Alankomaat, Filippiinit]. Muita ovat molemmat Kongot ja Ukraina, jotka eivät kuitenkaan ilmeisesti käytännöstä erityisesti pidä.) 

Sanoitus on tyyliltään tuttua inspiroivaa amatöörirunoilijatuubaa (For The Gambia, our homeland / We strive and work and pray, / That all may live in unity, / Freedom and peace each day), mutta sävel on kohtalaisen hyvä, rauhallinen, seesteinen ja selkeä. Hieman se on kieltämättä ehkä geneerinen, mutta toisaalta myös koreilematon ja vilpittömän kuuloinen. (Esittäjän valinta on, miten paljon pauhua haluaa, ja tässä versiossa sitä on ehkä hivenen liikaa makuuni, mutta sitä ei voine lukea sävellyksen viaksi.) Melodia on yksinkertainen ja kansallislaulujen joukossa suhteellisen kaunis ja myös normaali-ihmisen musiikilliset lahjat huomioon ottaen helpohkosti laulettava. Ei varsinaisesti musiikillinen (eikä varsinkaan lyyrinen) mestariteos, mutta kelpo luomus, joka täyttää tehtävänsä.

Arvosana: 7 

Gambian loppuarvosana on 7,3.

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Hukanhäntä kainalossa

Sudet (Canis lupus lupus) eivät kiinnosta minua ihmeemmin. En ole kohdannut sellaista luonnossa, kuten eivät ole useimmat muutkaan suomalaiset. Karhun olen kertaalleen luonnossa kohdannut, mutta karhu ei tainnut sillä kertaa kohdata minua. Mutta ei herätä minussa sen kummempia intohimoja koko aihepiiri. Metsässä on ikävä liikkua: on ryteikköistä ja hämärää, neulaset pistävät, ötökät purevat ja silleen. Haja-asutusalueilla on vuoroin tomuisia ja vuoroin kuraisia hiekkateitä, liian vähän laatoitettua katua jne. Lisäksi elukat ovat pääsääntöisesti viheliäisiä, kirppuisia ja kapisia otuksia, jotka pelkäävät kuollakseen koko ajan ja ovat siksi arvaamattomia. Mutta kai tuommoisesta joku voi pitääkin, en minä sitä.

Sudet eivät siis kiinnosta minua juuri lainkaan. Mutta jossain menee raja, ja se on nyt tullut vastaan. Näistä elukoista on kitisty ja inisty viime vuodet vaihtelevalla intensiteetillä suurin piirtein jatkuvasti, ja nyt pöljäily on tungettu valokeilaan salakaatojen myötä siihen malliin, että pakko on jotenkin reagoida. Ja onhan tätä jo kasattukin.  Koko helvetin talvi kohtalaisen intensiivisesti on mouhkattu.

Siis, kröhöm:

Ns. susista huolestuneiden voimallisimmat äänitorvet yhteisöineen ovat eploogisia itkupillejä, raukkamaisia propagandisteja, vellihousuisia pelkureita, paranoideja foliohattuja, surkeita kitisijöitä ja pahimmillaan vaaraksi kunniallisten kansalaisten terveydelle. Näiden viiden pennin marttyyrien typerä vinkuminen on saavuttanut sellaiset moraaliset kaltevuustasot, että tolkun ihmisten olisi aihetta puuttua asiaan. Aion seuraavassa tyydyttää itseäni henkisesti pilkkaamalla näiden hemmoteltujen, vauhkojen nysveröiden ns. "hätää", joka ei totisesti tunnu lakia lukevan.

Viimeisintä susikohua, joka itseltäni katkaisi kamelin selän, on puitu kahtaalla: Satakunnassa ja Pohjanmaalla. Suomen Kuvalehti teki oikein reportaasinkin asiasta. Isäntämiehet Halsualla ja Perhossa päättivät lähtiä asein lakia uhmaamaan, kävivät siis susien salakaatoon. Jahti sujui varsin menestyksekkäästi. Suuri, suuri epäoikeudenmukaisuus kajasti miehille vasta, kun kävi ilmi, että rikoksista tapaa oikeusvaltiossa seurata niistä säädetty rangaistus. Nerokkaiden rikollisten mielestä oli täydellinen yllätys, että poliisi oli kiinnostunut heidän rikoksistaan. Ja kaikestä päätellen laajemman yhteisön mielestä on myös syvästi väärin, että rikoksista joutuu vastuuseen.

Joka tapauksessa yhden isäntämiehen nuppi ei kestänyt sitä odottamatonta painetta, jonka omista teoistaan vastuuseen joutuminen aiheuttaa. Hän ampui itsensä, kun ei kestänyt ajatella mahdollisia seurauksia. Ikävä juttu, mutta olisiko ehkä kannattanut ajatella sitä ennen kuin ryhtyy järjestäytyneeseen rikollisuuteen? Kohtuuttomana pidettiin mm. sitä, että metsästys- ja aseluvat joutuivat prosessin takia vaakalaudalle. Itsestäni on kyllä mitä kohtuullisinta, että hyvin selvän ja harkitun metsästysrikoksen tekijä menettää oikeuden metsästää. Ja aseetkin olisi hyvä ottaa pois, päätellen siitä, että normaali oikeusvaltion toiminta voi ottaa näin kovasti hermoille. Itsensä tappanut metsästysrikollinen kun vaikuttaa olleen paitsi harkitsematon, myös täysin vainoharhainen foliohattuilija, joka eli siinä absurdissa harhaluulossa, että poliisi salakuuntelee häntä mitä mielikuvituksellisimmilla Bond-vempaimilla. Aseet eivät ole turvassa tällaisten yksilöiden käsissä. 

Kaikkein traagisinta, hulluinta ja inhottavinta tietysti on se, että paikallisyhteisö ja jopa kansanedustuslaitoksemme jäsenet ovat sitä mieltä, että lain noudattaminen ja rikollisten edesvastuuseen saattaminen on täysin kohtuutonta. Viimeksi järjestäytynyttä rikollisuutta on lainsäätäjistä noussut puolustamaan Keskustan kansanedustaja Mikko Alatalo, joka teki aiheesta oikein laulunkin, mikä jo sinänsä riittäisi tuomitsemaan hänet, sillä mitä enemmän Mikko Alatalon lauluja, sitä pahempi paikka maailma on. Alatalon mielestä Halsuan ja Perhon salakaatajia on "kohdeltu liioitellusti". En enää näiden kaikkien vuosien jälkeen ihmettele sitä, että joillain kepulaisilla on omia käsityksiä laista, mutta en oikein näe, mitä liioiteltua on siinä, että poliisi selvittää tapahtunutta rikosta ja kuulustelee epäiltyjä. Ilmeisesti tälle ah-niin-avuttoman-viattomalle syrjäkylien maan suolalle pitäisi sallia ottaa aseet kourassa laki omiin hoteisiinsa ilman seuraamuksia, paitsi ehkä palkintona rikollisuudesta voisi aluetukea nytkyttää sille suunnalle vielä lisääkin. Mikko Alatalo on kansanedustajana lain, järjestyksen ja oikeuslaitoksen halveksinnassa vielä alhaisempi ja moraalittomampi tapaus kuin persujen Jussi Halla-aho. Se kysyy jo lahjoja. Edelleen Alatalo vetää kansanedustajista salametsästyskysymyksessä (jota salametsästäjien ihailijat ja rikollisten puolustajat haluavat susikysymykseksi tai -ongelmaksi kutsua) pohjat. Edellistä ennätystä tunnetusti hallitsi jäkälän koherenssilla muutenkin varustettu Metsästyshauveli Oinonen. On todella vaarallinen signaali, kun kansanedustaja yllyttää kansalaisia halveksimaan lakia, järjestystä ja yhteisiä pelisääntöjä ja asettumaan niiden yläpuolelle "sorretuksi" (so. mä en saa tarpeeksi tulonsiirtoja) määritellyn asuinpaikkansa perusteella.

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö riista- ja petopolitiikkaa voisi kritisoida siinä missä kaikkea muutakin politiikkaa. Sitä pitääkin. Mutta jos haluaa tulla otetuksi vakavasti, on syytä koettaa pitäytyä asiaperusteissa, kuten tutkimustiedossa ja sen sellaisessa. Ennen kaikkea kuitenkaan lakia ei saa ryhtyä uhmaamaan. Jos asiaan halutaan muutoksia, voi aivan vapaasti vapaissa vaaleissa äänestää ehdokasta ja/tai puoluetta, joka pitää teemaa tärkeänä. Mutta jos muutos ei mene läpi, ei sitä voi ryhtyä asein vastustamaan. Silloin asettuu koko demokraattista järjestelmää ja valtion laillista perustaa vastaan ja ryhtyy yhteiskunnan viholliseksi. Marttyyrinkruunun sovittaminen aseellisille järjestystä uhmaaville rikollisille on täysin vastuutonta, inhottavaa ja halveksittavaa toimintaa, jota harjoittavat halveksittavat, alta arvostelun olevat oliot ja äärimmäisen paskat paikallisyhteisöt, joita pitäisi pikemminkin pyrkiä hajottamaan kuin elvyttämään kunniallisten etelän veronmaksajien rahoilla. Hähä.

Joku neropatti oli tajunnut lasten olevan paras ase kaikessa vauhkoilevassa propagandassa, ja niinpä jälkikasvu oli puettu paitaan, johon painettu teksti kysyi "kuka suojelisi minua?" Vastaus on tässä maassa varsin yksinkertainen. Meillä on lastensuojeluviranomaiset. Eikä muuten ole ihme, jos lapset pelkäävät susia, jos heidän vanhempansa vauhkoilevat tässä mittakaavassa ja pelottelevat jälkikasvunsa omien fobioidensa uhriksi. Parhaiten tuen susien hävittämiselle ja metsästysrikollisuudelle on tietysti mobilisoinut länsimaisen yhteiskunnan rasittavin ihmistyyppi: yhteiskunnallisen vaikuttamisen keksineet huolestuneet pienten lasten äidit. Tästä segmentistä koostuvat sekopääryhmittymät vastustavat täysin epätieteellisin perustein fanaatikonraivolla mitä mörköä milloinkin. Rokotteet, matkapuhelinverkkotukiasemat ja sudet - kaikki tieteellisestä näkökulmasta harmittomia ja usein suoraan hyödyllisiäkin - ovat suosittuja kohteita emoapinanraivolle. Taajamasusi-niminen aiheesta rähjäämiselle omistautunut yhdistys on kunnostautunut ainakin Varsinais-Suomen ja Satakunnan alueella esittelemällä käsittämättömiä salaliittoteorioita lehdistössä ja käyttämällä yleisönosastoissa monin verroin pahempaa kieltä kuin mitä tässä kirjoituksessa on sovellettu.

Sivumennen sanoen on huomattavasti todennäköisempää, että metsästysaseilla varustautunut vanhempi surmaa omat lapsensa teloitustyyliin kuin että satusudet aiheuttaisivat näille minkäänlaista vaaraa. Ja satususista tuntuu usein juurikin olevan kyse, parissakin mielessä. Sillä vähemmän konkreettisella tasolla kyse on metsästysrikollisuuden kannattajien käsittämättömän tekopyhästä ja älyllisessä epärehellisyydessään sensaatiomaisesta silmänkääntötempusta, jossa kaikki huoli susikannan geneettisestä elinvoimaisuudesta ja ekosysteemistä - siis hyvin tieteelliset huolenaiheet - redusoidaan Disneyn vääristämäksi luontokuvaksi. Tämä on tyhmien ihmisten tyhmiä ihmisiä varten keksimä kikka ja äärimmäisen tekopyhä, sillä susivihaajat vaikuttavat itse olevan täysin legendaarisen ja sadunomaisen, demonisoivan Punahilkka-tyypin susikäsityksen vallassa.

Vastenmielisimpiä piirteitä susihysteerikkojen kunniattomassa propagandasodassa on se, että kun data ei tue heidän väitteitään ja visioitaan, jotka perustuvat lähinnä säikkyyteen ja tietoiseen valehteluun, ryhdytään syyttämään datan kerääjiä ja tutkijoita joistain käsittämättömistä salaliitoista. Ao. tutkijoista käytetään niin kovaa kieltä ja esitetään niin röyhkeitä tutkimuseettisiä väitteitä, että aihetta olisi nostaa syytteitä kunnianloukkauksesta. Kun data ei tue omia ennakkoluuloja, kielletään tutkijoiden toiminta omilla mailla. Sen jälkeen valitetaan irtopisteitä mediassa huomiohuoraaville poliitikoille ja vaaditaan parempaa tutkimusta samalla kun itse nimenomaisesti pyritään estämään pätevän tutkimuksen tekeminen.

Tietysti on hyvä myös muistaa, että jotkut ihmiset pelkäävät aidosti susia. Hyvä siis muistaa, ei hyvä antaa sen ohjata politiikkaa. Pelätä voi vaikka mitä, yleensä aiheetta, kuten esimerkiksi susia Suomessa. Irrationaalisia pelkoja voi toki tiettyyn rajaan saakka ymmärtää, mutta salakaatajien glorifioijien tapa monopolisoida keskustelua omilla (ja lastensa) pelkotiloilla on naurettavaa. Jos oikeasti pelottaa niin vietävästi, niin eräs ratkaisu voisi olla tehdä ratkaisut omassa elämässään sen sijaan, että vaatisi koko systeemin muuttamista omien perusteettomien pelkojensa mukaiseksi. Ai niin, tällaista ei saa esittää. Selitän.

Syrjäseudun susihysteerikoilla on näet tietysti eräs konsti, jolla yritetään vaientaa kaikki kritiikki: Kehä Kolmosen kortti (KKK). Se esiintyy Suomessa muissakin konteksteissa, ja yksinkertaistettuna se tarkoittaa sitä, että jos olet kaupunkilainen, ei sinulla ole oikeutta kritisoida tai kyseenalaistaa millään tavalla alue-, maatalous-, ympäristö- ym. sellaista haja-asutusalueita koskevaa politiikkaa, joskin sinun odotetaan yhä osallistuvan em. politiikan kustannuksiin. Jos ei asu haja-asutusalueella, elä muiden siellä asuvien tavoin ja ole muutenkin samaa mieltä asioista heidän kanssaan, ei ole oikeutettu käymään keskustelua asiasta. Kaikki puheenvuorot aiheesta mitätöidään tietämättömän ja ylimielisen kaupunkilaisen haihatteluksi, ja päälle sanotaan, että eipä taida paljon susia olla siellä Kehä III:n sisäpuolella, että onpa helppo huudella. Argumentaatiotaidoton pelkuri siis leimaa kriitikot ja potentiaaliset kriitikot pelkureiksi näiden asuinpaikan perusteella. Ajatus, että debattiin voi osallistua vain, jos asuu jollain tietyllä paikkakunnalla, on tietysti typerä, sillä relevantti data on saatavilla joka puolella maata. Mutta koska susihysteerikkojen maailmankuva on tältä osin hyvin konspiratorinen, kuten edellä on jo selitetty, ei oikea, ammattitutkijoiden keräämä ja analysoima data ole tietystikään mitään paikallisen jäsentymättömän arkikokemuksen ja abstraktien pelkotilojen rinnalla: jos data ei täsmää oman tunnetilan kanssa, on data väärennetty. Tällaisen maailmankuvan kanssa ei kannata edes vaivautua käymään mitään debattia. Suoranainen tiedevastaisuuskin myönnetään usein avoimesti: "Susitutkimus on rahan tuhlausta", on ollut eräs metsästysrikollisten tsemppaajien iskulauseista.

Jostain syystä tämä vastakkainasettelu ei koskaan nouse esiin monien todellisten ja ihmisiä oikeasti tappavien vaarojen kohdalla. Esimerkiksi tähän vuodenaikaan, keväällä, kaupunkien ilmanlaatu on maassamme erittäin heikko. Katupöly tekee hengittämisestä monelle vaikeata, ja ilman pienhiukkaset oikeasti tappavat kohtalaisen määrän ihmisiä Suomessa vuosittain. Kyseessä on todellinen uhka ihmisten hengelle ja elämälle, toisin kuin sudet. Kaupunkien ilmanlaatu on paljon merkittävämpi aihe kuin mikään tässä kirjoituksessa tähän mennessä sivuttu, mutta se ei saa aikaiseksi vastaavaa liikettä kuin susien muodostaman "uhkan" hävittäminen lykoholokaustin keinoin. Miksi? Eivätkö kaupunkilaisia kohtaavat todelliset uhkat ole narratiivisesti yhtä seksikkäitä kuin maalaisia kohtaavat luulotellut "uhkat"? Otin asian esille vain tasapainottaakseni epärehellistä keskustelukonstruktiota, jossa haja-asutusalueet on esitetty alistettuna ja niiden asukkaat valtiovallan toimesta tai toimettomuudesta vaarannettuina. Pikemminkin argumentoisin, että toimettomuus tappaa juuri kaupunkilaisia. Jos esim. hengitysvaikeuksista kärsiviä tai muutoin vaikkapa pienhiukkasia pelkääviä voi tämän ongelman johdosta suositella muuttamaan kotoaan haja-asutusalueelle (kuten on esim. lehtien yleisönosastoilla Varsinais-Suomessa ainakin esitetty), niin saman muuttoratkaisuesityksen pitäisi totta vie päteä vastaavasti myös perusteettomiin pelkotiloihin, kuten vaikkapa susiin.

Mutta otetaan vielä esille se, miten haja-asutusalueiden kyläyhteisöjen perusteeton susihysteria lieveilmiöineen (tai oikeammin todellisine keskusilmiöineen) on nimenomaisesti vaaraksi yhteiskuntajärjestykselle ja kansalaisten yhdenvertaisuudelle. Esimerkiksi edellä mainitussa, heikkohermoisen metsästysrikollisen itsemurhaan päättyneessä rikossarjassa on täysin ilmeistä, että salakaatajien paikkakuntayhteisöt suojelivat näitä rikollisia. Laittomuutta tukeva yhteisö on toki varsin mätä ja erittäin huono kasvuympäristö lapsille, mutta ei voida olettaa, että paikalliset vaikenisivat pelkästä solidaarisuudesta. Seuduilla asuu pakosti kunnon ihmisiäkin, ja kollektiivinen rikollisuudesta vaikenemisen ja rikollisten suojelemisen kulttuuri perustuu aina osaksi uhkaan. Osa uhkasta on sosiaalista: kunniallinen kansalainen, joka tekee velvollisuutensa ja kertoo laillisille viranomaisille sen, mitä rikollisuudesta tietää, asettautuu alttiiksi yhteisön sosiaaliselle painostukselle yhteisöstä ulossulkemisen yms. muodossa (toki se on lopulta vain hyväksi, sillä ei kunniallisen kansalaisen paikka moisessa yhteisössä olekaan). Mutta kun kyseessä on aseellinen rikollisuus, jota nähtävästi järjestävät enemmän tai vähemmän vainoharhaiset ja aseistetut yksilöt, jotka eivät selvästikään kykene hallitsemaan omien rikostensa painoa, on kunniallinen ja kansalaisvelvollisuutensa tekevä yksilö perheineen hyvin mahdollisesti todellisessa kuolemanvaarassa, siis todellisessa, ei sellaisessa, jonka tuottamiseen riittäisi pelkkä susi.

Poliitikkojen ja virkamiesten ei pitäisi antaa periksi aseistautuneiden rikollisten ja näiden kannatusryhmien faktoihin pohjaamattomaan painostukseen, vaan pikemminkin datan valossa susien kaatokiintiötä on kaikki syyt pienentää entisestään, jotta organisoidun salametsästyksen aiheuttamat haitat voitaisiin minimoida. Lisäksi periksi antaminen välittää sellaisen vaarallisen kuvan, että laittomuuksilla saa asioita läpi tässä yhteiskunnassa. Moinen toiminta on päättäjiltä edesvastuutonta. Viranomaisten ei tule edistää laittomuutta eikä käsitystä, että laittomuudella saa Suomessa mitään läpi.

Tai jos siis mielestäni nykyinen maatalous- ja aluetukijärjestelmä olisi väärä, voisin ilmeisesti vain jättää veroni maksamatta ja sitten hämmästellä tästä seuraavaa juridista prosessia räyhäten siitä, miten "korvessa" ei ymmärretä kaupunkilaisia. En usko että menee läpi. Enkä usko, että kovin moni kansanedustaja kehtaisi tehdä tällaisestä röyhkeydestä cause célèbren, vaikka kuinka hänelle ruikutusepistoloita spämmäisin. Jos sitten minua tästä rangaistaisiin, voisin toki aina tappaa itseni, ja ilmeisesti päätyisin apoteoosin kautta kansan syvien rivien marttyyriksi. Tai no toivottavasti en. Olisi näet aika säälittävän ääliömäistä.