keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Marskin ryppy

Populaaria Mannerheim-kuvaa on viime vuosikymmenet dominoinut epähistoriallinen uuspatriotismi, josta on yleisemminkin tullut kansallisen historiatietoisuuden este siinä missä suomettuneesta lässytyksestä aiemmin. Mannerheimista on rähjätty viime vuosina aika paljon, ja hänellä on myyty paljon paskoja iltapäivälehtiä. Nyt asialla ovat vaihteeksi ihan oikeat tutkijat, joilla on jotain ymmärtämystä historiasta ja sotastrategiasta. Ja he kertoivat juttuja, jotka eivät ole olleet akateemisessa historiantutkimuksessa mitään varsinaisia salaisuuksia, mutta jotka ovat ilmeisesti uuspatriotismin läpitunkemassa kansallisessa itseymmärryksessä jossain harhaopin rajalla. Asia oli tietysti se, että Mannerheimin ratkaisuja voi kyseenalaistaa, ja että hänen verraten korkea ikänsä ei välttämättä ollut sotavuosina mikään etu.
 
Miten muka voin olla merkittävä historiallinen henkilö, ellen ole täydellinen?

Mistään kovin raflaavasta ei ole kyse, vaan ihan normaaleista arvioista, joita on tehty maailman sivu kaikista sotilaallisista ja poliittisista johtajista ja heidän ratkaisuistaan. Mitään hirmuista kohuakaan ei syntynyt (vaikka Yle MOT-ohjelmaansa sellaisena markkinoikin), minkä toivon viittaavan siihen, että Suomi olisi ehkä löytämässä terveemmän suhteen itsenäisyytensä historiaan. Mutta toki oli väistämätöntä, että jotain noloa tästä seuraisi. Esimerkki päivän HS:n (25.9.2013) yleisönosastolta, jota kunnioittaa läsnäolollaan yleisönosastokirjoittelijoiden keisari Raimo Ilaskivi. Katsotaan ja kommentoidaan, mitä hän aiheesta kirjoittaa.
Keskustelu marsalkka Mannerheimin ympärillä käy vilkkaana. On tehty elokuva, jossa hänet on leimattu homoksi.
Kyseessä oli kerronnaltaan surrealistinen stop motion -animaatio, joka taisi olla ihan fiktiota, että en ihan takuuseen voi mennä leimaamisesta, mutta olkoon.
Toisaalta on kerrottu hänen naissuhteistaan.
Jep, muistamme hulvattoman Gustav Hägglundin, joka ylpeänä rehvasteli Marskin lähennelleen hänen äitiään.
On kirjoitettu kriittinen romaani ja julkaistu artikkeleita. Viimeisimpänä Ylen MOT-ohjelma esitti (23.9.), kuinka monta ihmishenkeä maksoi hänen vääräksi leimattu päätös [sic] kesällä 1944, kun joukkoja ei ajoissa siirretty Itä-Karjalasta Kannakselle.

Ketkä ovat olleet asialla edellä mainituissa? Yleensä nuoret, sotaa kokemattomat ihmiset, jotka aineistoa sopivasti valikoiden ovat esitelleet kantojaan tai aineiston puuttuessa vahvoja olettamuksia. Päämäärä tuntuu selvältä: suurmies on revittävä alas kansakunnan kaapin päältä.
Ilaskivi esittää tässä epäsuorasti vakavia syytöksiä MOT:n kuulemia professori Meinanderia, professori Visuria ja kenraaliluutnantti evp. Koskeloa ja näiden tutkimusetiikkaa vastaan. Ensinnäkin täysin typeränä ja arvottomana voidaan sivuuttaa Ilaskiven implisiittinen väite siitä, että pitää olla itse elänyt aikana, jonka historiaa tutkii. Tällainen ääliömäisyys tekisi toteutuessaan historiantutkimuksesta mahdotonta. Lisäksi - ja tämä on paljon luihumpaa ja halveksittavampaa - Ilaskivi epäsuorasti väittää, että tutkijat valitsevat jonkin tutkimukselle ulkopuolisen päämäärän ja sitten manipuloivat aineistoa saavuttaakseen sen.
Tyypillistä niille alhaisille henkilöille, jolla ei ole esittää faktoja ja jonka kyvyt eivät riitä tutkimiseen: keskustelu on käännettävä keskusteluun osallistujien "todellisiin" motiiveihin asioiden sijasta. Myös Ilaskiven tapa niputtaa fiktiontekijät ja historiantutkijat samaan ryhmään on syvästi epärehellinen ja epäoikeudenmukainen. 
Sota-ajan kokenut muistaa elävästi, mikä hahmo Mannerheim silloin oli. 
Kyllä varmaan, jos muisti pelaa, mutta tämä enemmänkin kulttuurihistorian pariin kuuluva alue ei ollut tässä käsittelyssä, paitsi tietysti sen mutkan kautta, että Mannerheimin strategisten, sotilaallisten ja poliittisten ratkaisujen arviointi laajemmassa, populaarissa julkisuudessa on ollut rajoittunutta osittain Mannerheimin symbolisesti ladatun aseman johdosta. Sota-ajan kokenut Ilaskivi (s. 1928) ei muuten tuolloin takuulla tiennyt päämajan keskusteluista tai arvioista, ja siksipä muuten tutkijoilla, joilla on pääsy aineistoon ja kyky analysoida sitä, on edellytykset luoda parempi kuva asiasta kuin kenellä tahansa arkipäivän asiantuntijalla, joka sattui olemaan tapahtuma-aikana elossa.
Hänen luottivat miehet ja naiset rintamalla, häneen uskoi kotirintama. Hänen hahmonsa piti kansakunnan yhdessä ja valoi uskoa luottamukseen vaikeinakin aikoina. Jos hänen päätöksensä olisi silloin revitty rikki, voi kysyä, miten olisi käynyt.
Voi tosiaan kysyä, ja pitääkin kysyä. Ihan historiantutkimuksen ja strategian ja totuuden nimissä. Mutta kahden täysin erilaisen tilanteen rinnastaminen ja ennen kaikkea ekvivalenssin luominen sota-ajan päätöksenteon ja sitä n. 70 vuotta myöhemmin arvioivan tutkimuksen välille on käsittämätöntä, aivan kuin kirjoittaja ei ymmärtäisi, miten mikään toimii. Sentimentaalinen retoriikka hupaisine konstruktioineen (valoi uskoa luottamukseen) on ihan huvittavaa luettavaa, mutta argumentaatiosta se ei käy.
Heittäköön kiven se, joka on virheetön.
Tällä logiikalla Ilaskiven ei olisi pitänyt koskaan kirjoittaa mitään. Raimo Ilaskiven mukaan olemme kaikki epätäydellisiä, joten meillä ei ole varaa tuomita millään tavalla Neuvostoliiton johtajien tekemisiä. Tämä selvä.
Osatekijöissä voi olla virheitä, raskaitakin, mutta lopputulos ratkaisee.
Niin miksi niitä virheitä ei saisi sitten tutkia tai arvioida?
Suomi on ainoa toiseen maailmansotaan osallistunut maa, jota vieras ei miehittänyt. Kiitos siitä Suomen marsalkan ja hänen joukkojensa.
Nyt Ilaskivi suoraan valehtelee tai sitten hänen muistinsa pätkii niin raskaasti, että nolottaa. Miten voi moittia oikeita historiantutkijoita tyyppi, joka ei selvästikään näemmä tiedä sellaisista maista kuin Britannia, Yhdysvallat, Neuvostoliitto, Australia, Kanada, Uusi-Seelanti, Etelä-Afrikka, Meksiko ja Mongolia? Valtiotieteen tohtorilta tämä on niin käsittämätöntä örvellystä, että on aiheellista kysyä, missä kirjeopistossa hänen väitöskirjansa on hyväksytty. Tällainen amatöörimäinen moka asettaa Ilaskiven näkemykset suurin piirtein niille kuuluvaan arvostukselliseen kategoriaan, joka vastaa karkeasti käytettyä nenäliinaa. Helsingin Sanomain yleisönosastoon näemmä kelpaavat paitsi perustelemattomat tutkimuseettiset syytökset, niin myös yksiselitteiset valheet. Ainakin jos kirjoittaja on joskus toiminut Helsingin ylipormestarina.
Kiitos siitäkin, että Mannerheim sodan jälkeen otti tehtävän tasavallan presidenttinä, Neuvostoliitonkin hyväksymänä, johtaen maan tielle kohti vakaampia oloja.
Tässä on ihan pointtia. Mannerheimia on hyvät syyt pitää erittäin merkittävänä siltä kannalta, että hänellä oli se arvovalta, joka epäsuorasti mahdollisti Rytin gambiitin ja uskottavan sekä hyväksytyn siirtymän aselevon kautta rauhaan. On vaikea kuvitella toista henkilöä, jolla olisi ollut vastaava kansainvälinen ja kotimainen uskottavuus niinä kriittisinä hetkinä, jolloin Suomi irtautui sodasta. Tämä ei suoraan liity hänen sotilaallisten ratkaisujensa onnistuneisuuden ja järkevyyden arviointiin. Ilaskiveltä jää huomaamatta, että vaikka hän ei ymmärräkään, miten historiallinen kontekstointi toimii, niin muualla oikean tutkimuksen alueella on ihan tavallinen käytäntö keskittyä tiettyihin rajattuihin yksityiskohtiin ilman, että samalla täytyy esittää liitteeksi koko maailmanhistoria osoituksena siitä, että myös kokonaiskäsitys on olemassa. On lapsellista ja alentuvaa kuvitella, että tutkijat eivät muka ymmärtäisi kokonaisuutta vain siksi, että päättävät tutkia yhtä siihen kuuluvaa aspektia.
Marsalkalle ja veteraaneille nostan hattua. Aika hävittää kirjat ja elokuvat. Ratsastajapatsas sekä hautapaasi Hietaniemessä säilyvät kertoen jälkipolville siitä arvostuksesta, jonka kunnian mies ansaitsee.
Siinä se sitten olikin. Ilaskivellä ei ollut tarjota asiaa, vaan pelkkää retoriikkaa. Ne harvat asiatkin, jotka mukaan eksyivät, ovat täysin väärin (Britannia, Yhdysvallat, Neuvostoliitto. Ei ole vaikea muistaa näitä kenenkään, joka tietää historiasta mitään.). 

Omituinen on näkemys, että tutkimus jotenkin kertoisi arvostuksen puutteesta. Historian ja strategian tutkimuksen tehtävä ei ole herättää kunnioitusta joitakin henkilöitä kohtaan, vaan saada aikaiseksi vakavasti otettavaa tietämystä. Silti Ilaskivi haluaa rinnastaa (edelleen epärehellisesti fiktion kanssa yhteen niputtamansa) Mannerheim-tutkimuksen presidentin hautaan. Ikään kuin tutkimus olisi jotain haudanhäpäisyä. Tässä ollaan kaukana rationaalisuudesta.

En tiedä, mitä sanoisi Ilaskiven ajan hammasta koskevista käsityksistä. Horatius ehkä vetäisisi siihen yhtä retorisen exegi monumentum aere perennius -kortin, ja jos historiallista yleiskuvaa haluaa (kun siihen kerran Ilaskivi tuntuu olevan ihastunut), voi hakea vertailukohtaa juurikin Roomasta ja miettiä, tiedämmekö keisareista enemmän kirjoitusten kuin heidän säilyneiden patsaidensa kautta. Tai sitten Ilaskiven unohtamasta Neuvostoliitosta, josta on sittemmin hävinnyt paljonkin ihailtujen suurmiesten patsaita. Mutta jos on arvokkaampaa ihailla kuin tietää, asetelma on selvä. Historiantutkimukseen sitä ei vain pidä sekoittaa. Ilaskiven sentimentaalinen asenne ei osaa tehdä eroa paraatien ja tutkimuksen välillä. Ne ovat eri tilanteita, joihin lähdetään vähän eri mielellä.

Annettakoon silti Ilaskivelle anteeksi, että hän välillisesti häpäisee valtionhoitajaa, marsalkkaa ja presidenttiä luullessaan puolustavansa tätä näin avuttomin ja alhaisin asein.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Hetero Heil

Olin alun perinkin sitä mieltä, että olisi tarpeetonta ja jopa haitallista masinoida minkäänlaista paikan päälle vaivautuvaa vastamielenilmausta Helsingissä viikonloppuna järjestettyyn vuoden mediatapaukseen, Hetero Prideen. (Ja mitä helvetin "tasa-arvoa" muka on, että rintamamieseläkettä saavat vain sotaveteraanit? Ja entäs tää, etteivät ottaneet minua sairaalaan hyysättäväksi ja ruokittavaksi, että miksi terveitä syrjitään, vaikka olemme enemmistö? Ja missä ovat vammattomien palvelutalot? Miksi kehitysapu suuntautuu vain kehitysmaihin, eikä esim. Sveitsiin? Ja miksi juutalaisilla on kokonainen valtio, mutta kristityillä vain pari vaivaista pytinkiä Rooman keskustassa?) Osasin aavistaa aivan oikein, että paikalle saapuisi niin säälittävä joukko niin sekoa sakkia, että tämä olisi ns. parasta mainosta homojen yhdenvertaiselle asemalle yhteiskunnassamme. On turha mennä väliin oman asiansa vuoksi, kun tumpelo kampittaa itseään. Ainakin TV-kuvissa vilahtanut ilmeisesti anarkisti/höyrypäätransfeministiporukka ei voi kuin legitimoida, vaikka vain vähäisesti, tätä syvästi huvittavaa tempausta.

Syvästi huvittavaa ja syvästi tyydyttävää on näet ollut seurata tapahtumain kulkua. Medianäkyvyyden kannalta hyvään saumaan tuli Ylen äskettäinen dokumentti/tragikomedia Liikaa homotusta. Kaikki ohjelmassa henkilöinä esiintyvät ovat sangen huvittavaa katsottavaa, mutta ehdottoman komediakruunun vie perussuomalaisten (minkä muunkaan) kangasalalainen kunnallispoliitikko Jani Viinikainen. Kaiken tähän mennessä tapahtuneen perusteella olen taipuvainen uskomaan, että Viinikainen on jonkin Kummeli-elokuvan hylätyn käsikirjoituksen henkilöhahmo, joka on jotenkin onnistunut murtamaan omamme ja fiktioulottuvuuden rajan. Viinikaisen dualistinen konspiratorisuus yhdistettynä perustelemattomina esitettyihin ja keskinäisesti riitasointuisiin argumentinneljänneksiin on itsessään hauskaa, mutta loppusilauksen suo miehen hämmästyttävä koominen vivahteikkuus ja ennen kaikkea ajoitus. Miehen koko habitus tukee hahmon komiikkaa, ja intonaatio on niin ilmiömäinen, että purskahtelin tämän tästä hersyvään nauruun häntä katsellessani ja kuunnellessani. Ja tietysti Viinikainen on yksi Hetero Priden primus motoreista. (Itse Hetero Priden järjestäjä, perussuomalainen [mikä muukaan] kunnallispoliitikko Jani Salomaa, ei ole hahmona yhtä hauska, vaikka hänen haastattelunsa HS:n viikkoliitteessä 20.9.2013 onkin erittäin hupaisa.)

Viinikaisella on jo jonkinmoinen nettijalanjälki, ja kaikki alan touhuja vähänkään seuraavat tietävät, että tämä yhteiskunnallisesti laaja-aktiivinen kunnallispolitiikko on erityisen viehättynyt uusnatsitouhuista. Käsitykset siitä, miten syvällä toiminnassa mies oikein on, vaihtelevat, mutta ainakaan Viinikka ei koskaan onnistu pysymään kaukana piireissä jo legendaksi muodostuneesta Klaus Elovaarasta, josta ehkä parhaan ja hyvin totuudenmukaisen tiivistelmän tarjoaa Hikipedia.

Tapahtumaan otti osaa vielä Elovaaraakin suurempi natsihörhöidoli, tamperelainen Seppo Lehto, joka on tehnyt kampanjatyötä avoimesti hakaristin alla, ja jonka henkilöön käyvä kirjoittelu on huomioitu tuomioistuimissakin. Muu osanottajajoukko oli nähtävästi ideologisesti samoilta suunnilta. Kuten kuva-aineisto osoittaa, on huomattava osuus Suomen ylpeistä heteroista uusnatseja. Viinikainen tietysti valehteli natsitouhuistaan ja siitä, että päätyi kuvaan vahingossa. Riittävän ilmeisen kiinnijäämisen jälkeen hän suostuu tulemaan totuutta hiukan vastaan. Yhä toki väittää mies, ettei koe uusnatsismia läheiseksi. (Suhteesta siihen alkuperäiseen echt-tuotteeseen ei ole virallista tietoa.)

Tämä juuri on sitä parasta mahdollista mainosta. Kristillisdemokraatti Asmo "Ass-Moe" Maanselkä (oikeasti, mikä hiton etunimi muka Asmo on?) löytää itsensä jälleen helsinkiläisen pride-tapahtuman suhteen samasta seurasta uusnatsien kanssa, mikä kielii johdonmukaisesta linjasta. Perussuomalaisten kansanedustaja Mika Niikko oli myös mukana jakolinjan uusnatsipuolella. Tosin en usko, että hänellä asiaan liittyy kovin syvää ideologista vakaumusta, sillä mies tuli jo osoittaneeksi, ettei ymmärrä edes, mitä evoluutioteoria käsittelee

Tapahtumajärjestäjä Salomaa teki tietysti sen ovelan vedon, että julisti epätavallisesti jo etukäteen tapahtuman tyystin huumoripohjaiseksi (mutta ei silti antanut viitteitä siitä, että olisi jotenkin tiedostanut touhun absurditeetin). Yleensähän persupiireissä näin tehdään vasta post festum. Ainakin voi olla tyytyväinen siihen, että Suomessa on ilmeisesti humoristisemmat uusnatsipiirit kuin missään muualla. Mielenkiintoista on seurata, miten perussuomalaisten puolueorganisaatio suhtautuu Viinikaisen uusnatsikaverikuviin ja niistä valehteluun. (Ainakin valtiopäivien johdonmukaisimmin huumorilinjalla luoviva jäsen Juho Eerola [ps, mikä muukaan], todennäköisesti pitää sitä erinomaisena ja älykkäänä huumorina, mutta hänen nyt ei tiedetä ikinä suhtautuneen vakavasti mihinkään, joten en tiedä, voiko laskea.) 
Päivitys: Kangasalan perussuomalaisten valtuustoryhmä on erottanut Viinikaisen, joka on samalla itse eronnut perussuomalaisista. Kyseessä oli mitä ilmeisimmin taas, jälleen ja vielä kerran eräs näistä lukuisista yksittäistapauksista. Voisiko ehkä nyt jossain vaiheessa myös media kiinnostua perussuomalaisaktiivien kansallissosialistisista kytköksistä? Voisi olla tutkivalle journalismille ihan aihetta, ettei tarvitsisi varsinaisen median koko ajan ravata somen perässä tällä saralla.

Itsehän en ole sitä mieltä, etteikö mielenosoituksia sun muita tapahtumia saisi järjestää. En ole sitäkään mieltä, etteikö natsitervehdyksiä saisi tehdä. Mutta kiva olisi tosin olla rehellinen touhuissaan, eikä ainakaan ihan suoraan julkisuuteen valehdella sinne ensin hankkiuduttuaan. Mutta kukin tuhisee tyylillään, ylpeät heterot vaikka sitten roomalaistervehdyksen ja hätävalheen voimalla. Itse pidän pepun paneksimista jokseenkin kunniallisempana ja siistimpänä toimintana, mutta eipä kukaan minua Eduskuntatalon edustalle pakottanut, joten samapa tuo. Parempi tämä on kuin kemiallisin asein toteutettu terroritouhu, joten porukka on sikäli edistynyt. Kai otetaan ensi vuonna uusiksi?

torstai 19. syyskuuta 2013

Kansallissymboliarvostelu: Guinea-Bissau

Guinea-Bissaun tasavalta on valinnut erottautua muista guineoista lisäämällä nimeensä oman pääkaupunkinsa. Se on ihan hyvä valinta, sillä naapurissa sijaitsee Guinean tasavalta. Guinea-Bissau tunnettiin aiemmin Portugalin Guineana tai synkähköllä talouspohjaisella nimellä Orjarannikko. Maa julistautui itsenäiseksi Portugalista syyskuussa 1973. Itsenäisyyden aika on ollut naapurimaiden tapaan sekava ja verinen. Sotilasvallankaappaukset, levottomuudet ja sisällissota ovat tehneet maan taloudellisen kehittämisen vaikeaksi. Viimeksi tämä alle kahden miljoonan asukkaan valtio pääsi kansainvälisiin otsikoihin, kun sotilaat murhasivat presidentti João Bernardo Vieiran maaliskuussa 2009.


Guinea-Bissaun lippu otettiin käyttöön vuonna 1973 maan itsenäistyessä, ja se perustuu hyvin selvästi maassa vaikuttavan marxistisen itsenäisyyspuolueen, Guinean ja Kap Verden afrikkalainen itsenäisyyspuolueen (Partido Africano da Independência da Guiné e Cabo Verde, PAIGC) tunnukseen. Puolueen lippu oli ja on täysin samanlainen kuin Guinea-Bissaun nykyinen tunnus sillä erotuksella, että punaisessa kentässä tähden alla seisoo puoluetunnus PAIGC mustin kirjaimin.

Panafrikkalaiset värit hallitsevat tätäkin afrikkalaislippua, erotuksena se, että punaisen värin voi yhdistää myös itsenäisyyspuolueen marxilaiseen ideologiaan. Ghanan lipusta on lainattu afrikkalaisvaltaa edustava musta tähti. Ghanalaiset vain osasivat sijoittaa sen oikeanväriseen kenttään. Musta tähti ei yksinkertaisesti toimi kovin hyvin punaisella pohjalla. Sommitelma on ihan mukava osoitus siitä, että panafrikkalaisen trikolorin voi tehdä muillakin tavoilla kuin pelkällä vertikaalisella tai horisontaalisella kolmijaolla. Symboliarvosta huolimatta lipusta tulisi paljon parempi, jos tähti olisi valkea tai keltainen. Lopputulos riitelee silmieni kanssa niin ikävällä tavalla, että annan arvosanaksi kuutosen.


Guinea-Bissaun vaakuna tai pikemminkin sinetti... tunnus... juttu lainaa lipusta mustan tähden punaisella pohjalla. En siis juurikaan pidä siitä. Tunnuksesta puuttuu paikallisuus tyystin, eikä mielikuvituksettomassa sommitelmassa olla edes kallellaan tyylikkään minimalismin suuntaan, mistä voisi olla hieman apua. Motto kuuluu YHTENÄISYYS, KAMPPAILU, EDISTYS. Se voisi olla puolueen PowerPoint-esityksestä. Hengetön ja ruma ilmestys, joka herättää minussa kielteisiä banaanitasavaltalaisia assosiaatioita. Arvosana: 5

Historiallisena kuriositeettina on aihetta esitellä Portugalin Guinean vaakuna, joka oli pienin tekstuaalisin muutoksin käytössä vuodesta 1935 itsenäistymiseen saakka:

Tässä tunnuksessa sentään on vaakuna mukana, vaikka ympyrämuoto hallitsee portugalilaisen armillaarikehrän kautta. Ikävä kyllä vaakuna on ruma ja todennäköisesti nykysilmin jokseenkin epäkorrekti. Tai ainakin mustassa kentässä oleva hahmo on hyvin epäilyttävän näköinen.

 

Guinea-Bissaun kansallislaulu Esta é a nossa pátria bem amada (Tämä on suuresti rakastettu isänmaamme) toimi vuosina 1975–1996 myös Kap Verden musiikillisena tunnuksena. Portugalinkieliset sanat on runoillut itsenäisyysjohtaja Amílcar Cabral, josta todennäköisesti olisi tullut maan ensimmäinen johtaja, ellei puolueensisäinen kilpailija olisi järjestänyt hänen murhaansa naapurimaa Guinean Conakryssa yhdeksän kuukautta ennen Guinea-Bissaun itsenäisyysjulistusta (juttuun olivat sekaantuneet myös Portugalin fasistisen hallinnon asiamiehet, mutta he yrittivät vain pidättää Cabralin).

Cabral oli kansallismielinen poliitikko, jonka sitoutuminen sosialismiin oli eklektistä; varsinaisena puhdasoppisena marxistina häntä ei ole yleensä pidetty, ja tämä ehkä selittää sen, että itsenäisyyslaulun sanat eivät sisällä juurikaan sosialistista käsitteistöä, mikä lienee estetiikan kannalta ihan hyvä. Tosin varsin kasvotonta on laulun tarjoama nationalistinen kuvasto. Värikkäin ja onnistunein säkeistö on ehkä viimeinen, jossa kansaa kuvataan yhden rungon oksistoksi.

Sävelen on laatinut Xiao He, mitä ilmeisimmin kiinalainen (hänestä on vaikeata löytää tietoa). Lopputulos ei ole sen paremmin kiinalainen kuin afrikkalainenkaan. Pikemminkin kyseessä on epämääräisen eteläeurooppalaisen tyylinen sekava marssi, johon ei ole muistamisen arvoista ainesta eksynyt. Kappale soljuu ohi tekemättä oikein minkäänlaista vaikutusta. Onneksi sen kuuntelu ei ole tuskallista eikä kestä turhan pitkään. Sanoitus tosin vaikuttaa näin vaatimattoman säveleen yhdistettynä huvittavalta. Arvosana: 6

Guinea-Bissau saa tyytyä loppuarvosanaan 5,7.

maanantai 16. syyskuuta 2013

Kansallissymboliarvostelu: Guinea

Kansallissymbolikritiikin kiertue kaartaa jälleen Länsi-Afrikkaan ja laskeutuu Guinean tasavaltaan. Ranskan siirtomaavallasta vuonna 1958 itsenäistynyt valtio kärsii pahasta epävakaudesta, eikä sen parlamentti ole kokoontunut kertaakaan sitten vuoden 2008. Pitkälti poliittisen epävakauden ja diktatoristen hallitsijoiden vuoksi maailman suurimpiin bauksiitin tuottajiin kuuluva maa on Afrikan köyhimpiä.


Guinean lippu seuraa tunnollisesti panafrikkalaista värisymboliikkaa. Ranskan Saharan eteläpuolisessa Afrikassa merkittävin itsenäisyysliike oli RDA-puolue (Rassemblement Démocratique Africaine), jonka tunnusvärit ovat Etiopian lipun innoittamat. Niiden erillisesti määritelty maakohtainen symboliikkakin pätee useimmissa näitä värejä käyttävissä maissa: punainen symboloi kamppailua ja uhrauksia, keltainen vaurautta ja aurinkoa, vihreä hedelmällisyyttä, viljelystä ja metsiä. Vertikaalisen trikolorisommitelman voi helposti yhdistää siirtomaaisäntä Ranskaan. 

Selkeä lippuratkaisu ei juhli omaperäisyydellä, eikä mitään säväyttävää elementtiä ole saatu mukaan. Lippu on selvästi afrikkalainen, mutta mitään erityisesti guinealaista siinä ei ole. Se on persoonaton ja huonosti erottuva monista muista hyvin samantyyppisistä afrikkalaislipuista; esim. Malin tunnus on lähes identtinen, vain tanko on toisella puolella. Tylsä esitys, joka ei ota riskejä, ei erotu lähialueen tunnuksista eikä jää mieleen.  
Arvosana: 6


Jos on Guinean lippu masentavan keskinkertainen, niin vaakuna vasta surkea esitys on. Kullanväriset ääriviivat hädin tuskin erottuvat tylsänvalkeaa kilpeä vasten. Kuva-aihe on kaikessa rauhansymboliikassaankin mielikuvitukseton, ja kansallisvärien integrointi tunnukseen on toteutettu kömpelösti. Ranskankielinen motto TYÖ, OIKEUS, SOLIDAARISUUS on on geneerinen ja näyttää rumalta. Aivan kuin toivottaisiin, että tämä kunnianhimoton tunnus jätettäisiin tyystin huomiotta. Koska tämä vaakuna epäonnistuu kaikkein alkeellisimmillakin visuaalisen kulttuurikompetenssin tasoilla, en voi antaa muuta kuin hylkäävän arvosanan: 4.

Kuriositeettina mainittakoon, että vuodesta 1993 vuoteen 2011 Guinea käytti hieman toisenlaista vaakunaa, jota jostain syystä karsittiin nykyiseen muotoonsa melko äskettäin. Aiempi vaakuna näytti tältä:


Vaikka se on hyvin keskinkertainen ja tylsähkö ilmestys, osoittaa se sentään värien käyttönsä puolesta edes perustavanlaatuista graafista kompetenssia (paitsi mahdollisesti punavihersokeille).
Tosin vuonna 1960 käyttöön otettu ensimmäinen itsenäisyysvaakuna oli ehkä maan paras siinä mielessä, että sen voisi jopa eläinaiheensa vuoksi muistaa kerran nähtyään, vaikka väritysratkaisu onkin omituinen ja kuva-aiheen käsittely kuvakirjamaisen infantiili:



Guineassa on muuten yhä jäljellä jonkin verran norsuja, joskaan tiettävästi ei tässä kilvessä esiintyvää, tieteelle tuntematonta vihreää alalajia.

 

Guinean kansallislaulu on nimeltään yksinkertaisesti Liberté eli Vapaus. Se on pysynyt kansallislauluna vuodesta 1958 saakka. Kappale perustuu Alfa yaya -nimiseen perinnesävelmään, josta sen on kansallislauluksi sovittanut Fodéba Keïta (1921–1969). Sanoituksen laatija on tuntematon, mutta ei ole kovin kaukaa haettu ajatus, että Keïta olisi senkin takana.

Keïta oli monipuolinen taiteellinen lahjakkuus, joka harjoitti musiikin lisäksi runoutta ja teatteria. Hän oli läheisesti mukana Länsi-Afrikan itsenäisyysliikkeessä. Guinean itsenäistyttyä itsevaltainen presidentti Ahmed Sékou Touré nimitti Keïtan puolustus- ja turvallisuusasioista vastaavaksi ministeriksi vuonna 1961 – outo valinta kulttuurivaikuttajalle. Keïta ei onnistunut rakentamaan visioimaansa vapaata Afrikkaa, vaan hän päätyi tutkimaan ja löytämään lukuisia salajuonia – osa todellisia, osa ei – presidentin kaatamiseksi. Irvokas tragikomedia sai viimeisen näytöksensä, kun Keïtaa itseään alettiin epäillä vehkeilystä. Hänet teljettiin pahamaineiseen Camp Boiron kidutuskeskus/vankilaan, jonka hallinnosta hän oli itse ollut ministerinä vastuussa. Fodéba Keïta teloitettiin nälkiintyneenä ilman oikeudenkäyntiä toukokuussa 1969. Sékou Touré pysyi presidenttinä kuolemaansa (1984) saakka vaihdettuaan maan nimen Guinean vallankumoukselliseksi kansantasavallaksi, josta jo näkee, että kyseessä oli varmasti suuri inhimillinen menestystarina. Keïta oli aiheellista mainita tässä, koska hän edustaa aika hyvin sitä, mitä voisi kutsua afrikkalaiseksi tragediaksi.

Joka tapauksessa Liberté, vaikka pysyykin guinealaisille suurimmaksi osaksi saavuttamattomana unelmana käsitetasolla, on kansallislaulujen joukossa melko korkeatasoinen tuotos. Sanoitus on mahtipontinen ja dramaattinen, ja kansallislauluksi korostaa erikoisen paljon panafrikkalaista aatetta: laulussa mainitaan Afrikka useammin kuin Guinea. Melodia on erittäin kaunis, pehmeä ja ylevä sekä mahtailusta pidättyvä. Pidän omaperäisestä noususta. Lisäksi kappale on ytimekäs, eikä säkeistöjä ole kymmenittäin. Kyseessä on selvästi paras tähänastisista afrikkalaisista kansallislauluista, joka on kilpailukykyinen muidenkin mantereiden huippujen kanssa. Arvosana: 10

Guinean loppuarvosana on 6,7. 

perjantai 6. syyskuuta 2013

Jumalpuntari: Artemis

Jumalpuntari, palkittu ihmiskunnan historian todennäköisesti tärkein kirjoitussarja, jatkuu niin pitkään kuin jumalia riittää.

Hellaan tärkeimmät kaksitoista jumalaa ovat kaikki samaa perhettä, mikä voi joko selittää paljon tai sitten ei. Heidät tunnetaan olympolaisina jumalina siksi, että heidän pääpaikkansa on Thessalian ja Kreikan Makedonian rajalla sijaitseva 2917-metrinen Olymposvuori.
     Olympokselta ei kuitenkaan tavoita kaikkia jumalia (ja vuorikiipeilijöiden tai ilmailijoiden mukaan siellä ei näyttäisi asuvan ketään), ellei käynnissä ole heidän neuvostonsa kokous, Tupperware™-kekkerit (pitää ambrosiantähteet kätevästi järjestyksessä) tms. 
Poseidon pysyttelee mieluiten meressä, ja Haades varjelee mustasukkaisesti kuolleiden valtakuntaansa. Harvemmin vuoren laella tapaa Artemistakaan, joka on tämänkertaisen artikkelin aihe. Tämä villi jumalatar suosii yksinäisyyttä, itsellisyyttä ja luonnon rauhaa.
 
Hän käytti kauriita käsitukinaan.

Artemis on huomattavimpia ylijumala Zeuksen lukemattomista äpärälapsista. Zeus ei tällä kertaa kyennyt pitämään salamalinkoaan aisoissa Leton läheisyydessä. Kyseessä ei ole mikään helleeninen suotyyppi, vaan Leto oli naispuolinen titaani... jumala... joku ihmistä mahtavampi. Letosta ei tiedetä hirmuisesti, mutta häntä ilmeisesti pidettiin joskus kaukaisemmassa muinaisuudessa tärkeämpänäkin jumaluutena; ainakin hänen asemansa näyttää olleen vahva Kreetalla pian minolaisen kulttuurin kulta-ajan päättymisen jälkeen. (Arkadialaisten mielestä Artemiin äiti oli agrijumala Demeter, Zeuksen sisar, mutta ketään ei kiinnosta, mitä jotkut arkadialaiset maalaistollot kuvittelevat.)

Joka tapauksessa Zeus tapansa mukaan liukeni paikalta pian yhdynnän jälkeen luvaten jotain epämääräistä siitä, että ottaisi vielä yhteyttä Hermeksen välityksellä tai jotain sensuuntaista. Leton synnytyksestä oli muodostumassa hankala, sillä Zeuksen erittäin mustasukkainen, vanhoillinen ja lehtolapsiin murhanhimoisella vihamielisyydellä suhtautuva puoliso (ja sisar) Hera otti asiakseen nirhata Leton syntisine hedelmineen. Hera antoi määräyksen, että Letolle ei pidä antaa sijaa synnytykseen sen paremmin mantereella kuin saarillakaan, ja kaikki tätä määräystä vastaan rikkovat joutuisivat tekemisiin ylijumalan verenhimoisen vaimon kanssa. 

Leton mahdollisuudet vaikuttivat melko huonoilta, mutta hän löysi onnekseen Kykladeilta Deloksen, joka ei ole mannerta mutta ei myöskään varsinainen saari. Oikeat saaret ovat nähkääs kiinni merenpohjassa, kun taas Delos on pelkkä vapaasti kelluva maanpala Aigeianmerellä. 
 
(Sukeltajien ja geologien näkemykset eivät tue väitettä.)

Deloksen pyhällä kelluvalla maankappaleella synnytti Leto kaksoset: Apollonin ja Artemiin. Artemis tuli maailmaan ensin ja ollakseen hyödyksi toimi äidilleen kätilönä, kun tämä puski Apollon-veljen maailmaan.
Apollon ja Artemis. Hellenistis-roomalainen jäljitelmä ateenalaisesta reliefistä. Jäljitelmiä massatuotettiin kotien sisustamiseen n. vuonna 50 eaa.

Apollon ja Artemis. Siinä vasta pari. Molemmat olivat säteileviä jumaluuksia; Apollon liittyy aurinkoon, Artemis kuuhun. He ovat selvästi hyvin, hyvin kiintyneitä äitiinsä, sikäli kuin kiintymys tarkoittaa psykoottista obsessiota, mitä se hyvinkin voi tarkoittaa. Kun Sipyloksen (nyk. Manisan maakunnassa Länsi-Turkissa) prinsessa Niobe pilkkasi Letoa, olivat kaksoset heti valmiina puolustamaan rakasta äitiään. Niobe oli korea, rikas ja suosittu prinsessa, jolla oli neljätoista toinen toistaan lahjakkaampaa ja hienompaa lasta. Kaikki tämä nousi Niobella päähän, ja hänestä sukeutui ylimielinen kerskailija. Kuolevaisten mahtailu on sellainen asia, jota muutoin eettisesti melko passiiviset Kreikan jumalat eivät siedä lainkaan. Se on hybristä, ja siitä rangaistaan, ihan vain jo siksi, että jumalten ja ihmisten raja pysyisi selkeänä (yksi idea: eräs tapa pitää se raja selkeänä olisi olla sekaantumatta ihmisten asioihin esim. paneksimalla niitä, mutta tämä nyt on vain tällainen kuolevaisen ajatus). Niobe pilkkasi Letoa siitä, että tällä on vain kaksi lasta, ja koska 2<14, niin lällislää. Joku toinen olisi voinut kiinnittää huomiota esim. siihen, että 14 lasta pyöräyttäneen naisen kroppa on yleensä hieman erilaisessa kunnossa kuin kaksosten äidin, mutta voi tuota jonkinlaisena saavutuksena pitää aikana, jolloin ei ollut tavatonta menehtyä synnyttäessään.

Joka tapauksessa Leton ei tarvinnut keksiä mitään heiveröisiä sanallisia vastineita, sillä Apollon ja Artemis tarttuivat jousiinsa (molempien suosikkiase) ja teurastivat Nioben jälkikasvua urakalla. Artemis otti tähtäimeensä tytöt ja Apollon pojat (jako oli sopivasti 50-50). Nuolia ei säästelty.
Hyvä on! Hyvä on! Olen pahoillani siitä, mitä sanoin! Nyt toivon, ettei Letolla olisi ollut edes kahta lasta!

Kuolonuhrien ja Nioben lasten lukumäärästä on pientä erimielisyyttä antiikin lähteissä, mutta ilmeiseltä vaikuttaa, että kyseessä oli kohtalaisen näyttävä ja verinen joukkomurha. Niobe käyttäytyi kusipäisesti, mutta vastatoimet eivät ole aivan samassa mittakaavassa. Murhattujen isä Amfion tappoi itsensä, kun ei kestänyt surua – tai sitten Apollon suhautti hänenkin elimistöönsä nuolen, mikä ei vaikuta ainakaan sellaiselta, mitä nämä jumalat ehdottomasti eivät tekisi. Niobe oli siinä määrin surun murtama, että hän pakeni Sipylosvuorelle, missä muuttui itkeväksi kiveksi. Tämän huokoisen, kostealla säällä vettä tihkuvan kiven voi yhä käydä bongaamassa vuoren rinteellä, jos liikkuu alueella ja on jotenkin emotionaalisesti sekaisin. Tärkeintä tietysti on, että Niobe oppi läksynsä eikä enää koskaan loukannut muiden äitien tunteita.

Nyt tiedätte siis, millaisista kaksosista on kyse. Apolloniin palaamme toiste ja käymme käsiksi varsinaisiin Artemiin touhuihin. Ei tarvitse pettyä, luvassa on lisää verenvuodatusta, julmuutta ja sairaalloisen suhteettomia vastaiskuja.

Artemis ei mielellään seurustele muiden jumalten saati ihmisten kanssa, vaan vaeltaa erämaissa seuranaan satunnaiset luonnonhenget, nymfit ja elukat. Hänellä on erityisen läheinen suhde kauriisiin ja muihin hirvieläimiin, joita ainakin veistoksissa tapaa hakeutua hänen läheisyyteensä. Myös naaraskarhuilla on kiinteä suhde tähän jumalattareen, joka kerran pelasti metsään hylätyn ei-toivotun tyttövauvan antamalla tämän karhuemon hoitoon; vauvasta kasvoi sittemmin taitava metsästäjä nimeltään Atalante (lat. Atlanta). Kauris on Artemiin pyhä eläin, ja sypressi on hänelle pyhitetty puu. Erämaat, metsät, kaikki asumattomat seudut ovat hänen valtakuntaansa, ja hän hallitsee kaikkia villieläimiä. Hän on niiden suojelija, mutta hän myös antaa metsästyssaaliit. 

Jos haluaa siis hyvän metsästysonnen, ei sovi unohtaa uhreja Artemiille. Eräs Artemiin uhrimenoissa unohtanut oli aitolialaisen (Patraksenlahden pohjoisrannalla) Kalydonin kuningas Oineus. Sadonkorjuujuhlassa kuningas ei suorittanut uhria Artemiille, johon luonnon helmassa oleilu ei nähtävästi vaikuta renouttavasti. Artemis lähetti Kalydonin maille kammottavan, verenhimoisen villipedon, joka oli tehdä koko seudusta asumiskelvottoman. Tämä hirviö tunnetaan Kalydonin villikarjuna. 

Valtava villisika oli niin raivoisa ja tuhoisa, että koko Kalydonin poliksen tulevaisuus oli vaakalaudalla. Karju hävitti viljelyksiä ja tiloja, ja vain kaupunginmuurien sisällä saattoi olla turvassa. Ruoka alkoi loppua. Kalydonilaiset eivät uskaltaneet tai pystyneet kaatamaan karjua omin voimin, joten kuningas Oineus lähetti avunpyynnön muille valtioille. Kreikkalaisten polisten suurimmat sankarit, kuten Theseus "Minotauroksenteurastaja" Ateenasta, karhun adoptoima Atalante ja Apollonin poika Asklepios (josta tuli sittemmin lääkinnän jumala), vastasivat kutsuun kymmenittäin. Kuningas lupasi karjun kaatajille palkkioksi elukan nahan ja suunnattomat syöksyhampaat. Vain vaivoin onnistuivat Kreikan suurimmat sankarit yhdessä tappamaan tuholaisen, ja niukasti saatiin Kalydon pelastettua. Maaseutu oli raunioina, karju oli tappanut muutaman Hellaan suurimmista sankareista ja muutama "sankari" oli onnistunut juoksemaan päin oman metsästysseurueensa paljastettuja teräaseita (Idiootti-Eurytion, Fthian tolvanakuningas). Oletettavasti seuraavassa, hieman köyhemmässä sadonkorjuujuhlassa Artemista muistettiin asiaankuuluvalla hartaudella ja liikuttuneella kiitoksella.
Maailman kallein suvlaki.

Lopuksi saaliinjaostakin syntyi riitaa, kun joku sianmetsästäjien sovinistisikajaostosta keksi, ettei Atalantea pitäisi naisena huomioida tässä lainkaan. Tästä seurasi mytologis-kreikkalaiseen tapaan naurettava tappelu, jossa sankarit lahtasivat toisiaan, eikä siitä sen enempää.

Tämä kertomus puhuu karua kieltä Artemiin toimintatavoista. Hänen kunniaansa loukattiin passiivisimmalla mahdollisella tavalla, tahattomalla unohduksella, ja hän lähettää luonnonkatastrofiin verrattavan vastineensa välittömästi paikalle. Paljonkohan uhrilahjoja liikenee autioituneelta, tuhotulta valtiolta? Sopii myös pohtia, miten jumalatar toimisi, jos joku nimenomaisessa loukkaamistarkoituksessa ilkeyttään häntä yrittäisi vahingoittaa. Koko touhu on ampiaispesän hävitystä risteilyohjuksella.

Samalla linjalla jatkaa jumalatar tunnetuimmassa häntä koskevassa myytissä. Thebalainen sankari (tässä epämääräisessä myyttisessä ajassa Kreikassa olivat kaikki paikat täynnä epämääräisiä "sankareita", jotka tekivät sankarijuttuja kukistaen kaiken maailman epäsikiöitä ja pahansisuisia rusakoita sun muita) ja bon viveur (hänen isänsä keksi mehiläistenhoidon) Aktaion oli metsästyskoiriensa kera virkistävällä saalisretkellä Boiotian rauhaisissa metsissä. Ikävä kyllä samoissa metsissä liikkui myös jumalattaremme, jolla on sevästi hyvin voimakas reviiriajattelu. Hän kokee tarvitsevansa paljon ns. henkilökohtaista tilaa ja välimatkaa muihin, kuten saamme huomata.

Artemis riisuutui yksinäisellä metsälammella ja ryhtyi kylpemään. Samassa paikalle saapui täysin sattumalla Aktaion, jonka leuka loksahti hänen nähdessään alastoman jumalattaren.
Taidemaalarit eivät ole tiettävästi koskaan kuvanneet myyttiä siten, että siinä esiintyisi vain yksi alaston naishahmo.
Artemis oli vielä nopeampi tulkitsemaan tahattoman katseen raiskaukseksi kuin kolmannen aallon feministit, ja hän reagoi siihen vielä raivokkaammin. Mitä jumalatar tekee kokiessaan tulleensa seksuaalisesti uhatuksi paikalle sattumalta osuneen ja täysin epäaggressiivisen kuolevaisen taholta? Artemis muutti Aktaionin kauriiksi, ja metsämiehen omat koirat repivät metamorfosoituneen isäntänsä kappaleiksi. 
Oma syyni, mitäs olin mies ja lähdin symbolisesti dominoimaan feminiiniseksi miellettyä luontoa!

On tosin todettava tässä myös, että Artemiin raiskaaminen oli eräille mytologisille hahmoille jonkinmoinen pakkomielle. Saavuttamattoman neitsyen yrittivät ottaa väkisin joenhenki Alfeios (jolta jumalatar naamioitui sotkemalla kasvonsa mutaan, ookoo) ja titaani Bufagos, jonka jumalatar ampui hengiltä luettuaan tämän pahat ajatukset. Paimenpoika Sipriotes teki Aktaionit eli sattumalta näki kylpevän jumalattaren. Liekö pojan nuori ikä saanut jumalattaren rajoittamaan vastatoimiaan, mutta joka tapauksessa sillä kertaa riitti, että Artemis vaihtoi tahattoman tirkistelijän sukupuolen. 

Oli Artemiilla sentään pitkäkestoisempiakin suhteita kuolevaisten sankarien kanssa. Hänen metsästyskumppaneitaan/heilojaan olivat Theseuksen poika Hippolytos, Adonis ja Orion. He kaikki kuolivat jokseenkin väkivaltaisesti, yleensä Artemiin toimesta. Jumalatar todella halusi varmistaa neitsyytensä.

Aina yksinkertainen elukaksi muuttaminen tai nuolen kurkkuun ampuminen ei toiminut seksuaalista häirintää vastaan. Poseidonilla oli jonkun naisseikkailunsa kanssa kaksospojat, Efialtes ja Otos, karseat gigantit jotka olivat huomattavan väkeviä, lähes voittamattomia ja pahasti puutteessa. Kaksosia kutsutaan aloadeiksi heidän aisankannattajaisäpuolensa mukaan. Artemis ja Hera himottivat giganttiveljeksiä niin pakottavasti, että he katsoivat vaivan arvoiseksi valloittaa Olympoksen, piestä jumalat ja ottaa em. jumalattaret pakkovaimoikseen. (Veljesten suunnitelma Olympoksen valloittamiseksi on ennakkoluuloton: heidän oli määrä irrottaa kallioperästä Kreikan matalammat vuoret ja pinota ne päällekkäin tikkaiksi Olympoksen huipulle.) Tällaisten roistojen varalle Zeuksella on ukonvasamansa jne., mutta pulmana olikin, että Efialtes ja Otos olivat jonkin äärimmäisen spesifisen geenimutaation vuoksi lähes kuolemattomia: vain he itse kykenivät tappamaan toisensa. Artemis osoitti kiistatonta neuvokkuutta ja pelasti paitsi koskemattomuutensa, niin myös Olympoksen (lukija voi arvuutella, kumman säilyttäminen oli jumalattarelle ensisijaista): hän muutti itsensä upeaksi kauriiksi ja loikkasi keihäillä aseistautuneiden giganttien väliin. Jumalainen kauris väisti kaksosten sinkoamat keihäät, jotka päätyivät heidän elimistöönsä. Efialtes ja Otos tulivat tappaneeksi toisensa.

Neuvokkuudestaan huolimatta on Artemis alkanut vaikuttaa raivohullulta, sadistiselta psykopaatilta, jolla on pahoja itsetunto-ongelmia. Hänen lapsuutensa ei tosin ollut helppo. Harvan täytyy viiden minuutin ikäisenä auttaa maanpaossa olevaa äitiään kaksoisveljensä synnyttämisessä. Myöhemminkin Artemis sai tuta loukatun Heran vihan, eikä Artemiin ja hänen äitipuolensa suhde juuri parantunut. Hera näyttääkin olevan suurin piirtein ainoa, joka pystyy todella päihittämään Artemiin. Iliaassa on suhdetta hyvin kuvaava episodi, olympolainen bitchfight. Tässä Hera puhuu Artemiille ja sitten toimii:
"Kuink' uhitella sa uskallat mua, julkea narttu?
Helppo sun ei väkikilpaan lie mun kanssani käydä,
jousi jos onkin sulla ja Zeus sinut vaimoja vastaan
loi jalopeuraks, surmata soi, kenen vain sinä mielit.
Onnekkaampi sun ois salon hirviä, hukkia vuorten
vainoten pyydystää kuin vastustaa väkevämpääs.
Vaan sota jos halus on, tule, saat tuta kuink' ylivoipa
voimani on, kunssani noin muka vertana veikkaat."
  Virkki, ja neidon [Artemiin] ranteisiin vasen iski jo koura,
taas olalt' oikeahansa hän jousen riisti ja viinen;
neitosen rimpuillessa hän ripsui nauraen niillä
ympäri korvia kohta, ja maahan kirposi nuolet.
Artemis itkien karkkosi pois kuin kyyhkynen arka,
haukan ahdistaissa mi kiitää kallion onton
onkalohon, sill' ei viel' ollut säätty se surmaan:
noinpa hän itkien karkkosi pois; jäi jousi ja nuolet.

Ilias, 21. laulu. Suom. O. Manninen.

Urhea ja itsenäinen metsästäjäjumalatar siis juoksi pillittäen pakoon, kun äitipuoli vähän läimäisi ja sotki leikkikalut. 

Joskus Artemiin ja Heran intressit olivat yhteneväiset, kuten edellä kuvatussa giganttiepisodissa, jossa oli hyvä syy käyttää väkivaltaa. Yleensä kuitenkin molemmat valvoivat intressejään huimasti pikkumaisemmin ja julmemmin. Artemis viihtyi yksin, mutta hänellä oli seuranaan tarvittaessa joukko naispuolisia (ettei tulisi mitään epäselvyyttä penetraatiostatuksesta) kumppaneita ja avustajia metsästysretkillään. Ylhäiset neidot saattoivat antaa neitsyyslupauksen ja ryhtyä Artemiin nymfiksi. Yhteen aikaan Artemiin suosikkinymfi oli Kallisto. Koska kaikki olisi muuten ollut liian rauhallista, sai Zeus vaihteeksi taas päähänsä hankkiutua intiimiin kanssakäymiseen Kalliston kanssa. Se on vain vapaaehtoispohjalta vaikeaa selibaattilupauksen antaneiden kanssa. Kuolevaiset filosofit eivät olleet vielä keksineet etiikkaa, joten Zeus muutti itsensä aivan Artemiin näköiseksi ja jumalattaren hahmossa vietteli nymfin.
Miespuoliset taiteilijat ovat tunteneet suurta vetoa tähän myyttiin.

Kallisto synnytti tämän seurauksena pojan. Poika, nimeltään Arkas (arkadialaisten kuningas ja kantaisä), oli, kuinka ollakaan, taitava metsästäjä ja sankari ja kaikkea sen sellaista. Artemis ja Hera olivat molemmat raivoissaan, mutta heidän vihansa kohdistui Kallistoon eikä Zeukseen. Kallisto oli tietysti helpompi tappaa, joten sikäli kelpo valinta, mutta hieman kohtuuttomalta vaikuttaa, kun otetaan huomioon, että nymfi oli täysin harhaanjohdettu hedelmöityshetkellä.
Artemis muutti Heran suostumuksella Kalliston karhuksi ja johdatti sitten Arkaan karhun jäljille... 
 
...ja sitten Disney/Pixar varasti siitä tarina-aihoita, koska Ovidiuksen perikunta ei voi enää vaatia royalteja.

 ...ja Arkas oli juuri tietämättään surmaamaisillaan äitinsä, kun Zeus puuttui peliin ja muutti sekä saaliin että saalistajan tähtikuvioiksi (Iso ja Pieni karhu). Joka tapauksessa näin toimii Artemis. Petä vahingossa ja tahtomattasi hänelle antamasi sana, ja hän panee jälkikasvusi murhaamaan sinut. Sairas sadisti.

Artemiin muut tunnetut seikkalut ovat yleensä samaa sarjaa, jossa hän käyttäytyy täysin paskamaisesti kaikkia vähänkään poikkipuolisia kohtaan. Hän ampui nuolellaan kerskuri Khionen kielen poikki, hän usutti Dionysoksen raiskaamaan tuulenvireenjumalatar Auran, joka oli epäillyt Artemiin neitsyyttä (jota ei kannata edes vihjata kyseenalaistavansa sanoin tai varsinkaan teoin; tätä ei voi liikaa korostaa), ja Troijan sodan yhteydessä hän vetäisi ns. iisakit eli tempauksen, joka on erillisen kertomuksen arvoinen.
     Kun kreikkalaiset lähtivät sotimaan Troijaan (nyk. Hisarlık Turkissa), tuli merkittävä takaisku vastaan jo ennen kuin oli merelle päästy. Kreikkalaisten laivasto kokoontui Auliissa Boiotian ja Euboian välisessä salmessa. Kaikki oli valmiina lähtöön, mutta sitten Mykenen kuningas Agamemnon kerskui metsästystaidoillaan, tai sitten hänen sotilaansa ampuivat raskaana olleen jäniksen tai jotain muuta sangen mitätöntä. Artemis posautti tietysti jumalaiset proppunsa välittömästi ja tyynnytti kaikki tuulet. Meri muuttui sileäksi laguuniksi, eikä laivasto päässyt lähtemään. Tietäjä Kalkhas selvitti, että jumalattaren voisi tyynnyttää (ja tuulen anti-tyynnyttää), jos Agamemnon uhraisi jumalattarelle tyttärensä Ifigenian. Tulihan se brutaali, julma ja sadistinen Artemis taas esiin. Agamemnon suostui, ja Ifigenia kannettiin alttarille.
Fresko roomalaisesta villasta Pompejista. Kalkhas (oik.) seuraa kun Ifigeniaa (kesk.) kannetaan uhrattavaksi. Agamemnon (vas.) on murheen murtama. Artemis (oik. ylh.) kutsuu paikalle kauriin. Niin, ja muuten Agamemnon on Abraham, Ifigenia on Iisak ja Artemis on Jumala. Tällä kertaa isällä tosin on edes jokin varsinainen motiivi.

Viime hetkellä, kun papin veitsi oli etsiytymässä Ifigenian kurkulle, syöksyi Artemis alttarille, kaappasi tytön mukaansa ja jätti tämän tilalle kauriin. Jumalatar häipyi niin pian kuin oli ilmestynytkin, Ifigenia muassaan. Ifigeniasta tuli Artemiin metsästysseuralainen, ja kreikkalaisia vedätettiin kunnolla. (Tosin kreikkalaiset vedättivät sitten troijalaisia vielä pahemmin.)

Tämä riittänee Artemiin tekemisistä; uskon, että jumalattaresta on piirtynyt jo riittävän selvä kuva. Jos Artemista haluaa palvella, kohtaa väistämättä ongelmia. Hänelle, kuten kreikkalaisille jumalille yleensäkin, tulisi uhrata eläimiä. Se on nykyään tehty vaikeaksi hygienia- ja eläinsuojelumääräyksillä. Lisäksi arvokkaimmat uhrieläimet eli naudat ovat varsin arvokkaita. Artemiille uhrattiin hänen toimenkuvansa johdosta myös eläimiä, joita ei muutoin kelpuutettu alttarille Kreikassa, kuten villisikoja ja kauriita. Patraksessa pidettiin tiettävästi suuria Artemiille omistettuja juhlia, joissa jumalattarelle uhrattiin villieläimiä, jotka heitettiin elävinä valtavaan kokkoon ja jotka sitten juoksentelivat ilmiliekeissä temppelialueella. Vaan yritäpä vastaavaa nyt, ja jo ruvetaan uskonnonvapauttasi sortamaan. Kyllä uskonnon takia saa vauvoja silpoja, ja sekulaaristi sopii hirviä metsällä murjoa, mutta yritäpä vaihtaa sekulaarin ja uskonnollisen paikat. Ei onnistu. Joudut vaikeuksiin.

Monista kreikkalaisista kaupungeista tiedetään, että niissä Artemiin kultti liittyi kasvatukseen ja siirtymäriitteihin. Useimmiten Artemis suojeli tyttöjen kasvamista ja aikuistumista, kuten esimerkiksi Attikassa, missä hänen kulttiinsa sisältyi arkteia, jossa pikkutytöt pukeutuivat taljoihin teeskennellen karhunpentuja. Spartassa Artemis liittyi läheisesti poliksen protofasistiseen poikien sotilaskasvatukseen. Artemiin kultilla on ollut yhteyksiä sodankäyntiin, sillä tiettävästi spartalaiset jumalattarelle aina ennen taistelua. Ateenalaiset lupasivat Artemiille uhriksi yhden vuohen jokaista surmattua vihollista kohti ennen Marathonin taistelua (490 eaa.). Kun persialaisia kaatuikin reippaasti yli 6000 (Herodotoksen muk.), ei seudulta löytynyt kylliksi vuohia. Ateenalaiset tiesivät, että Artemista ei pidä suututtaa, joten korvaukseksi he päättivät uhrata siitä eteenpäin joka vuosi 500 vuohta jumalattarelle suuressa uskonnollisessa juhlassa.

Artemiin kunnollista palvontaa halajava kohtaa paljon muitakin käytännön ongelmia kuin kulttuurimme uskonnollisen insensitiivisyyden eläinuhrien suhteen. Erittäin painava pulma on pyhättöpula. Artemista, kuten muitakin kreikkalaisia jumalia, palveltiin erikseen tähän tarkoitukseen rakennetuissa paikoissa, temppeleissä tai pienemmissä pyhäköissä. Itse uhrialttari rituaalipatsaineen ei ollut juuri koskaan avoinna kaikelle kansalle. Vaikka uskonnolliset juhlat olivat yleensä yhteisöllisiä, oli itse uhraus valtiollinen toimenpide, jossa olivat läsnä vain papit avustajineen. Papit olivat virkamiehiä, jotka suorittivat riitit osana poliksen julkisia velvoitteita. Nykyajan artemiinpalvoja joutuu keksimään jonkin ratkaisun siihen, että näitä virkamiespappeja saati toimivia temppeleitä ei enää ole. Raunioituneilla temppeleillä voi toki vierailla. Niistä tunnetuin on Efesoksen (nyk. Efes Izmirin maakunnassa Turkissa) Artemision, joka oli yksi antiikin seitsemästä ihmeestä. Sen pituus oli 180 m, ja pylväiden korkeus oli 18 m. Se näyttää nykyään tältä:
CherryX

Kun Artemiin kostonhimo tunnetaan, on erikoista, että niinkin vähällä selvisi se heppu, joka tuhosi jumalattaren suurimman temppelin vain tullakseen kuuluisaksi. Herostratos-niminen tyhjäntoimittaja tuikkasi Artemisionin tuleen 21.7. 356 eaa. ja mainitsi motiivikseen vain halunsa saada nimensä historiankirjoihin. On outoa, että näin suunnaton hybris-loukkaus-häpäisy-yhdistelmä jäi ilman eri rangaistusta Artemiilta, joka muuten keksii tuskallisia kostoja pelkästä metsässä silmät auki vaeltamisesta. Jumalatar kuitenkin jätti vandaalin Efesoksen maallisen oikeuden haltuun (hänet tuomittiin kuolemaan, ja hänen nimensä mainitseminen kiellettiin kuolemanrangaistuksen uhalla), ehkä siksi, että jumalattarella oli synnytyksen suojelijana ko. yönä puuhaa. Kun Efesoksen Artemision näet leimusi, saapui syrjäisessä Pellassa Makedoniassa maailmaan muuan Aleksandros, jälkimaailman Aleksanteri Suurena tuntema. Joten ehkä Artemis sai kostonsa sillä, että edes yhden päivämäärän osalta ei hänen temppelinsä tuhoaja ole suurin kuuluisuus.

Efesoksen Artemision rakennettiin uudelleen entistä ehommaksi, ja se pysyi pystyssä kuusi vuosisataa. Apostoli Johanneksen teoista kertova apokryfikirja 100-luvulta jaa. väittää, että Johannes olisi rukoillut Artemisionissa ja ajanut siellä muka majailleet demonit tiehensä sillä seurauksella, että alttari olisi murentunut ja temppeli romahtanut. Rohkea väite, kun otetaan huomioon, että temppeli oli vielä ko. tekstin kirjoitusajankohtanakin merkittävä kulttikeskus, joka mainitaan roomalaishallinnon asiakirjoissa. (Nikean toinen kirkolliskokous julistikin Johannes-aiheisen valhekimpun kerettiläiseksi, ja lähes kaikki kappaleet tuhottiin.) 
Gootit polttivat Artemisionin (ja ison osan Efesoksesta) vuonna 268, ja sittemmin temppelin jäännöksiä käytettiin raaka-aineena muihin rakennusprojekteihin. Marmoria on päätynyt mm. Konstantinopolin Hagia Sofiaan.

Efesoksessa palvottu Artemis on muuten hieman... höm... erilainen kuin useimmat hänestä helleenisessä maailmassa tunnetut versiot. Hänen kultissaan on ollut ei-kreikkalaisia piirteitä. Todennäköisesti aiemmin seudulla palvottu, mahdollisesti anatolialainen, mahdollisesti minolainen hedelmällisyyden jumalatar samaistettiin helleeniseen jumalattareen. Efesoksen Artemis kuvataan kulttipatsaissa hyvin, hyvin hedelmällisenä.
 
Niin hedelmällisenä, ettei kaksi rintaa riitä.

Efesoksen Artemiilla on roimasti maitorauhasia. Ei siitä sen enempää. Tiedän, että jotkut tykkäävät. Ja jos haluaa valita palvelemansa jumalan tissien lukumäärän perusteella, on Efesoksen Artemis keskimääräistä parempi osuma.

Mainitaan vielä lopuksi, että roomalaiset samaistivat Diana-jumalattarensa Artemiin rooliin ja omaksuivat kreikkalaisen mytologian. Kultissa esiintyy joitakin eroja, mutta alkuperäisestä Dianasta ei tiedetä paljoakaan.

Kannattaako Artemista sitten palvoa? Hän on naisten erityissuojelija, joka pitää huolta tytöistä, raskaudesta ja naisten kunniasta, mutta ei kotiliesimäisellä tavalla eikä missään nimessä nyrkki–hella-akselilla. Hän edustaa myös kesyttömyyttä, ihmisen hallitsemattomissa olevaa villiä luontoa. Kontrasti kulttuuriin läheisesti yhdistetyn kaksoisveljen Apollonin kanssa on mielenkiintoinen, kun vielä muistaa, että Apollon yhdistetään aurinkoon ja Artemis kuuhun. Artemis voi olla hyvä omistautumisvalinta individualistiselle naiselle, kovalle kolmannen aallon feministille ja tietysti kaikille metsästystä harjoittaville. Metsästys ja riista-asiat ovat erityisesti sellaisia, joiden parissa Artemis on herkkä ottamaan murhanhimoisesti nokkiinsa. Miesten kannattaa metsissä liikkuessaan varoa, sillä Artemiilla on taipumus ruumiillista koskemattomuuttaan varjellessaan sortua hulppeaan hätävarjelun liioitteluun. Tämä jumalatar on todella vaarallinen ja pahansisuinen, joten missään luonto-olosuhteissa ei ainakaan kannata ryhtyä leveilemään, jos arvostaa omaa ruumiillista integriteettiään. Ja jos Artemiille omistautuu, kannattaa hänestä pitää kiinni. Hän ei ole kovin hyvä käsittelemään torjuntaa tai muita pettymyksiä palvontasuhteessa.

Yhteenvetona vielä Jumalpuntarin loppupisteet:

Mahti: 6/10. Rajattu toiminta-alue ja voimat. Jousen ja nuolten kanssa tappava, mutta toisaalta vanhempi jumalatar (Hera) päihittää tämän helposti itkupilliasteelle. Kykenee muuttamaan omaa ja muiden muotoa. Hallitsee villieläimiä. Kykenee hallitsemaan tuulioloja. Silti antaa usein rankaisemilleen ihmisille laajat reagointimahdollisuudet. Ei hallitse tulevaisuutta.
Vaikuttavuus: 7/10: Esiintyy ideaali-ihmisen hahmossa voittamattomine aseineen. Efesoksen Artemiskin tekee kieltämättä vaikutuksen.
Vaarallisuus: 10/10. Tuhoisa lähes kaikille ihmiskontakteilleen, etenkin miespuolisille ja sattumalta tapaamilleen. Rankaisee huomattavan tuskallisilla ja nöyryyttävillä tavoilla. Ylireagoi rankasti.
Eettisyys ("hyvyys"): Neutraali. Periaatteessa puolustaa heikompia. Käytännössä toimii pikkumaisesti sekä julmasti ja rankaisee usein sivullisia muiden ohessa. Pitää huolen ennen kaikkea omista henk. koht. intresseistään. Vihaa isottelua, mutta on itse hyvin kunniankipeä.

Kiitämme: Päättäväisyyttä ja ruumiillisen itsemääräämisoikeuden periaatteen puolustamista.
Moittisimme: Väkivaltaisuutta, julmuutta ja heikkoa suhteellisuudentajua, jos uskaltaisimme.