tiistai 29. lokakuuta 2013

Kansallissymboliarvostelu: Haiti

Kansallissymboliarvostelujen sarja on ehtinyt suvereenien valtioiden aakkosellisessa sarjassa H-kirjaimeen. Kriittinen retkemme kuljettaa meidät taas vaihteeksi Karibianmerelle, missä vastaan tulee Haitin tasavalta. Sen kansalliset tunnukset ovat pitkälti peräisin Ranskan vallankumouksen aikakaudelta. Harvemmin tullaan muistaneeksi sitä tosiasiaa, että Haiti on järjestyksessä toinen eurooppalaisvallasta itsenäistynyt valtio Yhdysvaltain jälkeen. 
Haitin vallankumousjohtaja Toussaint L'ouverture (s. n. 1740, k. 1803)
Vuonna 1791 Ranskan suuren vallankumouksen aatteet olivat leviämässä myös Ranskan siirtokuntaimperiumissa. Haitilla, sokeriplantaasien hallitsemalla saarella, syttyi orjakapina, joka kuuluu historian harvoihin menestyksiin lajissaan. Jo vuoden kuluessa kolmannes saaresta oli kapinoivien orjien hallinnassa, ja vuonna 1804 yli vuosikymmenen raa'an ja verisen sodan jälkeen Haiti julistautui itsenäiseksi valtioksi. 
Ranskan tunnustus itsenäisyydelle saatiin vasta 1825, kun Haiti suostui maksamaan ranskalaisille valtaisat korvaukset menetetyistä orjista. Haiti suoritti korvausten viimeisen erän vasta vuonna 1947, kun kenelläkään Ranskassa ei ollut häpyä luopua näiden häpeällisten rahojen vaatimisesta. 
Pitkälti tämän rampauttavan velkataakan vuoksi, mutta myös muista syistä (luonnonkatastrofit, diktatoriset johtajat, surkea hallintokulttuuri) Haiti on Amerikan köyhin maa. 1900- ja 2000-luvuilla Haitia ovat koetelleet Duvalierien diktaattoridynastia, vallankaappaukset (kesäkuussa 1988, syyskuussa 1988, 1991 ja 2004) ja vuoden 2010 maanjäristys, joka tappoi yli 100 000 haitilaista ja hävitti laajasti pääkaupunki Port-au-Princeä tuhoten mm. parlamentin, presidentin residenssin ja katedraalin.


Haitin sinipunainen lippu periytyy Ranskan vallankumouksen aikakaudelta, ja sen pohjana on Ranskan trikolori. Tradition mukaan vallankumousjohtaja Jean-Jacques Dessalines (1758–1806) kiskoi Ranskan lipun salosta ja repi siitä irti keskustan valkean kentän. Sininen ja punainen kenttä ommeltiin yhteen uudeksi tunnukseksi. Tämä on tulkittu merkiksi siitä, että Haiti oli ensimmäinen mustaihoisten johtama ja enemmistöllisesti kansoittama tasavalta. (Dessalines varmisti asian toteuttamalla verisen etnisen puhdistuksen, jossa murhattiin tuhansia valkoihoisia haitilaisia – hirmutyö, jota vastustettiin niin voimakkaasti, että Dessalinesin täytyi lähes aina valvoa henkilökohtaisesti toteutusta ankaran rangaistuksen uhalla vahvistettuna. Hän oli muutenkin varsin epämiellyttävä tyyppi: hän asetti kaikille mustille haitilaisille ankarasti valvotun työvelvoitteen joko plantaaseilla tai armeijassa. Tämä ankaran orjuutta vastaan käydyn kapinan jälkeen. Mutta hei, työvelvoite on ihan eri sana!)
 
Dessalines, mies, joka vapautti haitilaiset orjuudesta ohjatakseen heidät pakkotyöhön.

Valtiollisissa ja virallisissa yhteyksissä käytettäviin lippuihin lisätään keskelle Haitin toinen tunnus, jota ei voi oikein vaakunaksi luonnehtia. Tunnuksen koko suhteessa lipun mittoihin vaihtelee. Siviilikäytössä saarella liehutetaan sinipunaista lippua, jossa ei ole muita yksityiskohtia. Tämä siviililippu sekoittui Berliinin olympialaisissa Liechtensteinin lähes tismalleen samanlaiseen lippuun, minkä seurauksena alppiruhtinaskunta lisäsi omaan tunnukseensa kultaisen kruunun.

Lippu on yksinkertainen ja väriyhdistelmässä on ytyä, mutta sommittelun puolesta tulos on tylsähkö, ja värikenttien yhtymäkohta särisee silmissä. Valkopohjainen, suorakaiteen mallinen tunnus keskellä on erittäin häiritsevä ja aivan liian täynnä yksityiskohtia; jos sen on pakko olla läsnä lipussa, kannattaisi se ehkä pikemminkin sijoittaa tangonpuoleiseen yläkulmaan. Ei tätä voi onnistuneeksi kehua. Silmiä särkevä ja ns. "vaakunoineen" tökerö yhdistelmä ei ansaitse kuin välttävän arvion. Arvosana: 5½

Bonuksena tarkastelen lyhyesti Haitin lipusta eri aikoina liehutettuja versioita. Edellä mainittu Jean-Jacques Dessalines muutti lippua sen jälkeen, kun hän julistautui keisariksi melkein täsmälleen samaan aikaan, kun samanlaisen hallintoratkaisun teki eräs toinen vallankumouksella huomattavaan valta-asemaan nousseen ranskankielisen valtion vahva mies. Haitin ensimmäinen keisarikunta (1804–06) korosti valtion mustaa identiteettiä, ja niinpä lipun sininen vaihdettiin mustaksi. Kenttien jako oli vertikaalinen:


Kun keisari Jaakko I:n nimellä hallinnut Dessalines murhattiin lokakuussa 1806, jakautui Haiti kahtia. Etelään muodostettiin Haitin tasavalta, pohjoiseen taas Haitin valtio, joka käytti vertikaalisesti jaettua lippua, jossa musta kenttä palautettiin siniseksi:


Vuonna 1811 Haitin valtion presidentti Henri Christophe julisti itsensä kuninkaaksi. Henrik I ehti yhdeksänvuotisen valtakautensa aikana rakennuttaa omaan käyttöönsä Haitille viisitoista linnaa ja yhdeksän palatsia, joista suurin, sittemmin maanjäristyksessä raunioitunut Sans-Souci (ei pidä sekoittaa Fredrik Suuren Potsdamissa sijaitsevaan vapaa-ajan palatsiin nimeltään Sanssouci) Cap-Haïtienin kaupungin liepeillä, oli mittojen suhteen lähes Versailles'n veroinen. Haitin kuningaskunta liehutti tällaista lippua:


"Ex cinerubus nascitur" ei tarkoita mitään, mutta luulen, että tarkoitus oli kirjoittaa "EX CINERIBUS NASCITUR", joka merkitsee "Tuhkasta tulemme nousemaan" (tai syntymään, mutta käyttämässäni käännöksessä on mielestäni enemmän järkeä). Ainakin se selittäisi sinetin keskellä räpyttelevän feenikslinnun. Ihan hieno tunnus, mutta kannattaisi silti tarkistaa, että saa ablatiivin oikein, ennen kuin ryhtyy tällaista ompelemaan. "Cinerubus" ei ole sana! Vuonna 1820 kuningas Henrik I teki itsemurhan ja kruununprinssi lynkattiin.

Haitista tuli jälleen tasavalta, mutta ei kovin vakaata sellaista. Vuonna 1844 Hispanionlan saari jakaantui kahtia, kun Dominikaaninen tasavalta julistautui itsenäiseksi ja irtautui Haitista. Vuonna 1849 Haitin presidentiksi noussut entinen plantaasiorja Faustin Soulouqe julisti itsensä keisariksi (Faustinus I) ja yritti yhteensä neljään otteeseen valloittaa Dominkaanista tasavaltaa onnistumatta tässä. Haitin toisen keisarikunnan (1849–59) lippua paranneltiin asiaankuuluvan imperiaalisella pömpöösiydellä:


Faustinus I luopui kruunusta vuonna 1859 suuren kapinan keskellä ja pakeni Jamaikalle. Haiti on tästä lähtien ollut valtiomuodoltaan tasavalta, joskaan ei vakaa sellainen eikä yleensä kovin demokraattinenkaan. Vuosina 1964–86 valtaa pitäyt häikäilemätön ja läpeensä korruptoitunut Duvalierin perhe palautti käyttöön Haitin ensimmäisen keisarikunnan lipun paranneltuna valtiollisella tunnuksella, jossa siinäkin siniväriset osat oli vaihdettu mustiin:



Vuodesta 1986 Haiti on liehuttanut nykyistä lippuaan. Käydään nyt käsiksi tai silmiksi Haitin valtiolliseen tunnukseen/sinettiin/epävaakunaan, joka on jo nähty pienenä muutamssa edellisistä lipuista:


Tämän tunnuksen kohdalla ei voi puhua enää vaakunasta edes väljässä merkityksessä. Siinä ei ole minkäänlaista kilpeä tai edes sinetteihin yleensä kuuluvaa pyöreää muotoa. Se on vain suorakulmio, jossa tyhjää taistaa vasten on melko täyteen ängetty palmukukkula. Kultaisten pistimien, standaarien (joissa roikkuvat Haitin liput), tykkien, kirveiden, trumpettien, ankkurien ja tykinkuulien lomassa on Napoleonin aikaisia krenatöörinpäähineitä ja ruutinassakoita. Kaikki tämä krääsä suojelee palmua, jonka latvassa komeilee fryygialaismyssy, vapaudenrakkauden ja vallankumouksen symboli. Maassa lojuu kaiken muun irtaimen ohessa katkenneita kettinginpätkiä, oletettavasti orjuuden päättymistä juhlistamassa. Valkeaan nauhaan kirjailtu motto julistaa yhtenäisyyden tuomaa voimaa.

Tässä kaameassa militäärisessä sillisalaatissa ei ole muuta hyvää kuin symmetria. Muuten luomus on kauhea, sekava ja liian kulmikas. Yksinkertaistamisen ja keskittymisen varaa olisi paljon, ja symbolille olisi voinut keksiä jonkin paremman ja vähemmän kömpelön muodon kuin pelkän tympeän suorakaiteen. Ei tule kesää. Hylkään tämän ylevämielisen rumiluksen.  
Arvosana: 4

Kuriositeettina näytettäköön myös Duvalierin dynastian vuosina 196486 käyttämä hieman muunneltu tunnus:

Kiintoisa yksityiskohta on fryygialaismyssyn ja katkottujen kahleiden puuttuminen, mikä vie tunnuksesta kaikki vallankumoukselliset assosiaatiot. Ehkä Duvalierit eivät halunneet luvata mitään vapautta edes symbolisella tasolla.


Haitin kansallishymni, La Dessalinienne eli haitinkreoliksi Desalinyèn, Dessalinen laulu, tekee kunniaa jo varsin kyseenalaiseksi havaitsemallemme Jean-Jacques Dessalinelle. Haitin itsenäisyyden 100-vuotisjuhlassa 1904 käyttöön otetun laulun on sanoittanut Justin Lhérisson (1872–1907) ja säveltänyt Nicolas Geffrard (1871–1930). 

Kyseessä on sankarillinen ja dramaattinen paraatimarssi, jossa on roimasti iskua, vaikka musiikillisesti kokonaisuus jää vähemmän mielenkiintoiseksi. Se sentään tosin pitäytyy yhdessä tunnelmassa ja muodostaa jonkinlaisen kokonaisuuden toisin kuin monet Latinalaisen Amerikan sekavat kansallislaulut. Useamman kuuntelukerran myötä juhlava kappale alkaa kuulostaa yhä paremmalta, mutta ei voi silti paeta mielikuvituksettomuuttaan. Iskevyytensä ja juhlavan dramatiikkansa ansiosta laulu saa minulta ehkä hieman yläkanttiin olevan arvosanan, seitsemäisen.

Haitin loppuarvosana on

torstai 17. lokakuuta 2013

Jumalpuntari: Shakpana

Jumalpuntari ei ole vielä vieraillut Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, mutta tänään tulee sekin aukko paikattua. Shakpana on Dahomeyn fon-kansan isorokon jumala. Harva on tullut ajatelleeksi, että tietyntyyppisillä viruksillakin on oma jumalansa.

Jos Shakpana loi isorokon omaksi kuvakseen, näyttää hän tältä.
Shakpana tiettävästi antoi ihmisille myös sellaisen vähemmän tieteellisesti määritellyn vaivan kuin "hulluus", ja mainitaanpa hänen olevan muutamien muidenkin pulmien ja tautien takana. Tästä huolimatta hänet yhdistetään kaikkein läheisimmin isorokkoon, joka on tietysti ollut paitsi vaarallinen, niin myös ihmisen ulkomuotoa vastenmielisillä rakkuloilla radikaalisti muuttava sairaus.
Olkaapa hyvä, arvoisat lukijat.
Historiallisesti isorokko on ollut pelottava virusvastustaja ihmiskunnalle. Toisen vuosisadan lopulla Antoninusten ruttona tunnettu isorokkoepidemia tappoi Rooman valtakunnassa arviolta viisi miljoonaa, näiden joukossa keisari Lucius Verus. Shakpana ei tee eroa mahtavien ja heiveröisten välillä.
Hän on vihassaan ollut historiallisessa katsannossa hyvin satunnainen, mitä voi halutessaan pitää osoituksena jonkinlaisesta kierosta oikeudenmukaisuudesta tai ainakin puolueettomuudesta. Juuri mitään käsitystä ei ole siitä, miksi tämä jumala haluaa kiusata, kauhistuttaa ja tuhota ihmisiä. Vaikuttaa mulkerolta jumalaksi.

Shakpanan alttari Brasiliassa
Shakpana on jumala, jolta rukoillaan lepyttelymielessä poissaoloa. Hän on parhaimmillaan ollessaan passiivinen ja pysyessään kaukana. Hänelle on annettu uhrilahjoja, toisinaan myös verta, mikä tietysti hassunhauskasti lisää riskiä sairastua useisiin tauteihin. Shakpanan kulttia harjoitetaan yhä paikallisesti Beninissä ja myös joissain Brasilian länsiafrikkalaisyhteisöissä. Tämä on erikoista, sillä Shakpana on eräs niistä jumalista, jonka ihmiset ovat käytännössä voittaneet ja tehneet voimattomaksi.
Edward Jenner, kuolevainen, joka kukisti jumalan.
Rokotuskampanjat ovat hävittäneet isorokon, Shakpanan pääasiallisen luomuksen ja hänen identiteettinsä keskustaudin, tyystin maailmasta. Pari kantaa on jäljellä (toivon mukaan) tarkasti vartioiduissa laboratorioissa Venäjällä ja Yhdysvalloissa, mutta viimeinen isorokkotapaus ilmeni Somaliassa vuonna 1977. (Ko. viimeinen isorokkopotilas, Ali Maow Maalin, kuoli 22.7.2013 - malariaan. Hän oli 59-vuotias ja oli isorokosta parannuttuaan omistanut loppuelämänsä kampanjalle polion hävittämiseksi.) WHO julisti isorokon hävitetyksi vuonna 1979. Joten ime sitä, Shakpana. Ihmiset voittivat hemmon, joten hän ei loppujen lopuksi ollut mikään kovin ihmeellinen jumaluus. Shakpanan tappion jälkeisistä aktiviteeteista ei ole tietoja. 
Tässä hänen suorituksensa vielä lukuina:

Mahti: 1/10. Historiallisesti mahtava jumaluus, joka on kuitenkin kukistettu rokotteilla. Nykyisin täysin voimaton.
Vaikuttavuus: 2/10: Isorokko näyttää ja tuntuu helvetillisen epämiellyttävältä, mutta modernissa maailmassa siitä on jäljellä enää kuvotusreaktio vanhoja valokuvia katseltaessa.
Vaarallisuus: 3/10. Helppo arvostella numeerisesti. Noin kolmannes kaikista isorokkoon sairastuneista kuoli tautiin. Nykyisin riski on olematon, ja niin on kaverin vaarallisuuskin.
Eettisyys ("hyvyys"): Paha. Kiusaa ja tappaa ihmisiä tarkoituksella. Kusipää. Ei palvomisen arvoinen enää muutenkaan, kun on menettänyt kaiken mahtinsa. 
Kannattajat/Suositukset: Rokotusinfo ry, Korean demokraattisen kansantasavallan kansan vapautusarmeijan biologisen sodankäynnin tutkimusjaosto.

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Kansallissymboliarvostelu: Guyana

Kansallissymbolikritiikin kiertue poikkeaa pitkästä aikaa Etelä-Amerikan mantereelle. Vuorossa on Guyanan osuustoiminnallinen tasavalta, aiemmin Brittiläisenä Guyanana tunnettu. Paha sanoa, kumpi nimistä on parempi. Ainakin se entinen oli helpommin ymmärrettävissä. Mitä ihmettä osuustoiminnallisuus (engl. co-operative) tarkoittaa valtiollisessa kontekstissa? Jättäkäämme nämä pohdinnat valtioviisaille.

Asukkaita on tässä enimmäkseen viidakosta koostuvassa maassa hieman alle 800 000. Pinta-alaa on noin kaksi kolmannesta Suomen vastaavasta, ja Venezuela vaatii siitäkin suurinta osaa itselleen. Melkein kaikki asuvat alavalla rannikkomaalla, ja väestön koostumus on hyvin monipuolinen. Suurimmat ryhmät ovat intialais- ja afrikkalaisperäiset guyanalaiset, ja näiden lisäksi joukossa on tietysti myös eurooppalaisperäisiä (varsinkin brittiläisiä ja hollantilaisia), intiaaneja ja monensorttisia sekoituksia edellämainituista. Sokerin- ja riisinviljelyn lisäksi maassa harjoitetaan merkittävästi kaivostoimintaa.


Guyanan lipun on suunnitellut arvostettu amerikkalainen veksillologi Whitney Smith (s. 1940). Lippu otettiin käyttöön Guyanan itsenäistyessä Britanniasta vuonna 1966. Smithin alkuperäinen ehdotus ei pitänyt sisällään mustaa eikä valkeaa reunusta, mutta ainakin valkean lisäämistä voi pitää hyvänä ratkaisuna. Lippu näyttää päältä katsoen olevan kytköksissä panafrikkalaiseen perinteeseen, mutta sitä ei ole ainakaan tietoisesti tavoiteltu, vaikka suuri osa väestöstä toki onkin afrikkalaisperäistä. (Guyana ei suuntaudu Afrikkaan eikä edes Etelä-Amerikkaan, vaan toimii läheisessä yhteistyössä Karibianmeren saarivaltioiden kanssa.)

Guyanan lippu on hyvin dynaaminen ja energinen. Sommittelu on rohkeaa ja luo vastustamattoman mielikuvan liikkeestä. Kolmionkärjet tekevät vaikutelmasta terävän, hieman villin ja kineettisen. Vihreä, keltainen ja punainen eivät aina ole paras mahdollinen yhdistelmä, mutta Guyana jakaa nokkelasti ja dramaattisesti koko lipun suuriin kolmioihin, mikä tekee värien vuorovaikutuksesta mielenkiintoista. Valkea ja musta reunus tuovat lippuun selkeyttä ja terävyyttä, joskin on myönnettävä, että punaisen kolmion musta reunus on vaarassa varastaa shown. Onneksi sitä on käytetty hyvin ohuelti.

Tämä hätkähdyttävä, säväyttävä ja alkuvoimaisen tyylikäs lippu jää korkeimmasta mahdollisesta arvosanasta hitusen vain siksi, että musta väri dominoi herkkää väribalanssia hieman liikaa kiinnittäen huomiota erityisen painokkaasti lipun tangonpuoliseen puoliskoon, joka voi näin korostettuna vaikuttaa hieman turhankin touhukkaalta. Erinomaista työtä silti. Tätä kelpaa liehuttaa, Chilen ohella ehdottomasti paras tähän mennessä kohtaamistamme eteläamerikkalaisista lipuista. 

Arvosana: 9½


Guyanan vaakuna on ollut käytössä koko itsenäisyysajan, vuodesta 1966 alkaen. Britannian kuninkaallinen vaakunavirasto (College of Arms) myönsi itsenäistyvälle valtiolle tämän tunnuksen, joka on rasittavan vastakohtainen. Valkea on tylsä pohjaväri vaakunalle, ja erityisen mitättömältä kilpi näyttää, kun sen kannattajiksi on nostettu kaksi kullanhohtoista jaguaaria, jotka varastavat huomion niin täydellisesti, että ne tekevät tunnuksen muihin yksityiskohtiin paneutumisesta lähes mahdotonta. Jaguaarit pitelevät tassuissaan kilven lisäksi hakkua sekä sokeriruokoa ja riisinvartta esitellen näin maan merkittävimmät elinkeinot.

Myös vaakunan laella tönöttävä kypärä kruunukoristeineen kerää enemmän huomiota kuin itse kilpi. En nyt ryhdy aprikoimaan, miten turnajaistyyppinen silmikkokypärä liittyy Guyanaan, mutta ainakin sen kruununa komeilee perinteinen intiaanipäähine, jonka läsnäolo on perustelua.

Itse kilpi jää täysin sivuun aneemisen valkean pohjavärinsä sekä hajanaisen sommittelunsa vuoksi. Vaakunaan, varsinkin valtiolliseen vaakunaan, olisi hyvä saada selkeyden ja yhtenäisyyden vuoksi yksi heraldinen aihe, mutta tähän kilpeen on niitä tungettu kolme. Ylinnä komeilee viktorialumme (Victoria amazonica), jonka lehden halkaisija voi olla kolmekin metriä ja kantaa ihmisen painon. Kolme vaaleansinistä laineraitaa symboloivat maan kolmea tärkeintä jokea (Essequibo, Demerara, Berbice) ja yleisemminkin runsaita makean veden varantoja. Alinna vaakunakilvessä komeilee alueelle tunnusomainen lintu, hoatsin eli haisukäki (Opisthocomus hoazin). Se on omaperäinen ja ainutlaatuinen valinta, ja on kieltämättä mukavaa, että tämä arvoituksellinen siivekäs, jonka evoluutio ja asema lintujen sukupuussa on yhä pitkälti hämärän peitossa, on päässyt edes parrasvalojen laitamille. Konventionaalisessa mielessä eläin ei ehkä ole kaunis, mutta onpahan omintakeinen:
Geoff Gallice
One People, One Nation, One Destiny on mottona iskevä, mutta tavanmukaisen tarpeeton ja muistuttaa hieman liikaa (oletettavasti tahattomasti) erästä keskieurooppalaista tunnuslausetta, joka meni muodista 20. vuosisadan puolivälin tienoilla. 

Guyanan vaakuna on turhauttava. Itse vaakunakilpi on tunnuksen huomaamattomin ja vaatimattomin osa. Parannusta voisi hakea yksinkertaistamalla kilpeä. Se voisi keskittyä vain joko hoatsiniin tai lumpeeseen ja karsia muut elementit. Väritystä olisi myös syytä miettiä, sillä keltainen on niitä värejä, joihin silmä tarttuu, ja tällä hetkellä jaguaarit omivat kaiken huomion itselleen. Toisaalta on siistiä, että tunnuksessa ylipäänsä esiintyy jaguaareja.

Arvosana: 6

 

Dear Land of Guyana, of Rivers and Plains on toiminut maan musiikillisena tunnuksena muiden symbolien tapaan yhtäjaksoisesti vuodesta 1966. Archibald Leonard Luker laati sanat ja Robert Cyril Gladstone Potter sävelen.

Sanat ovat ylevät ja kankeat omituisine sanajärjestyksineen ("Dear land of Guyana, to you will we give, / Our homage, our service, each day that we live"). Hymni on kaunis, melodinen ja arvokas, mutta myös aika sävytön, anonyymin oloinen ja ennalta-arvattava. Se edustaa kansallislaulujen joukossa entisten Britannian alusmaiden suosimaa hyvää, vakaata ja turvallista keskinkertaisuutta. Arvosana: 7.

Guyanan loppuarvosanaksi muodostuu 7,5.

torstai 3. lokakuuta 2013

Ylen mureneva laatutaso (ja lisää kiukun aiheita)

Yleisradiota on aina hauska pilkata, se kun ei tuppaa olemaan tilanteen tasalla. Mutta on silti eriteltävä toisistaan pelkkä huolimattomuus ja tietämättömyys (jotka toki ovat huolestuttavia ilmiöitä valtiollisessa uutispalvelussa) silkasta inkompetenssista. Ylen verkkouutisten taso laskee kuin rahtikoneesta pudotetun lehmän ruho. En usko, että pohjakosketusta on vielä saavutettu, mutta lähemmäs päästään jatkuvasti. Tällä kertaa Yle on nöyryyttänyt itseään julkaisemalla todella surkeaa kuraa.

Lukaiskaapa tämä upea tekele, päiväykseltään 2.10.2013:


Ensinnäkin: onko tämä asiallista otsikointia Yleltä? Onko tämä edes minimaalisesti ammattitaitoista otsikointia? Otsikossa ei mainita tapahtumapaikkaa tai -aikaa. Koska Ylen sivuilla tasaisesti päivittyvä oikean laidan uutispalkki näyttää linkkeinä pelkät otsikot, on otsikkomuotoilussa kyseessä pelkkä skandaalilehtimäinen klikkaushuoraaminen. Sanavalinnat ovat naurettavaa melodraamaa. "Nuoren rakkauden päätös"; anna mun jumalauta kaikki kestää. Ylen pitäisi julkaista uutisia eikä kirjoitella paskaa ja manipulatiivista tunnepornosaippuaa. Häpeällistä, mutta häpeän kavalkadi vain jatkuu. 

Ingressi jatkaa typerän romanttisen kaartelun linjalla. "Lahtelaisen nuoren seurusteluparin rakkaus alkoi rakoilla aamuyöllä viime heinäkuussa." (Ai silloin heinäkuun aamuyöllä? Itse tykkäsin eniten siitä heinäkuun keskipäivästä.) Kyseessä on väkivaltarikos, joten emme tarvitse sivuun jotain ironista kommentaaria rakkauden rakoilusta, kiitos vain helvetisti. Mitä ihmettä tämä toimittaja edes yrittää? Tajuaako hän edes kirjoittavansa uutisartikkelia, joka menee luettavaksi muillekin kuin hänen saunakavereilleen?

Eikä tässä vielä kaikki: itse artikkelissa mokataan pitkälti viestintä ja kieliasu. Katsotaan nyt ihan kädestä pitäen, miten uutisartikkelia ei pitäisi laatia:
Päijät-Hämeen käräjäoikeudessa syyttäjä vaati 19-vuotiaalle naiselle rangaistusta törkeästä pahoinpitelystä. Vuotta vanhemman naisen aseena oli pitkäteräinen leipäveitsi, jolla hän huitoi poikaystäväänsä kohti.
Vuotta vanhemman? Mitä tai ketä vuotta vanhemman? Edellisessä lauseessa kerrotaan naisen olevan 19-vuotias. Onko hän siis sittenkin vuotta vanhempi, eli 20-vuotias? Mitä ihmettä tämä on tarkoittavinaan? Mietinnän jälkeen arvaukseni on, että naisen poikaystävä on naista vuotta nuorempi. Tai, kuten normaali, kommunikaatiotaitoinen ja tilanteen tasalla oleva journalisti olisi voinut kirjoittaa: "Nainen huitoi pitkäteräisellä leipäveitsellä 18-vuotiasta poikaystäväänsä kohti." Olisi paljon helpompaa. Mutta tällä kertaa kävi näin.
Tämän yrittäessä suojautua hän sai vammoja käsiinsä, joista aiheutui muun muassa runsasta valtimoverenvuotoa.
Tämän virkkeen "tämä" tarkoittaa aivan ilmeisesti poikaystävää, ja virkkeen "hän" voi tarkoittaa vain naista. Nainen sai siis omasta huitomisestaan vammoja omiin käsiinsä, minkä seurauksena nainen menetti verta. Jos siis uskomme toimittajaa. Itse en usko häntä. Uskon, että hänen tarkoituksenaan oli kirjoittaa, että naisen uhri eli tämän poikaystävä sai vammoja käsiinsä. Muttei kuitenkaan kirjoittanut niin. En tiedä, miksi. En tiedä, miksi joku, joka ei ymmärrä, miten suomen kieli toimii, on töissä toimittajana. Lisäksi muuten virkkeen sana "joista" viittaa sanaan "käsiinsä". Toimittaja on siis kirjoittanut virkkeen, jonka merkitys on osapuilleen seuraavanlainen: Kun poikaystävä yrittyi suojautua, sai nainen vammoja käsiinsä. Kädet aiheuttivat runsasta valtimoverenvuotoa. Jutussa ei ole järjen hiventä.
Yhteenotto sattui aamuyöllä tytön asunnolla Lahden ydinkeskustassa 16. heinäkuuta. Molemmat olivat humalassa.
Sekä tyttö (joka on todennäköisesti sama henkilö kuin aiemmin syytetyksi mainittu nainen, mutta tämän artikkelin kohdalla en uskalla olla enää varma mistään) että tytön asunto tai mahdollisesti Lahden ydinkeskusta olivat humalassa.
Käräjäoikeus katsoi teon pahoinpitelyksi ja tuomitsi siitä naiselle 8 kuukautta vankeutta, joka on ehdollista.
Vankeutta, joka on ehdollista. Joskus esiintynyt myös nimellä ehdollista vankeutta, joka on tietysti tylsempi muoto, koska siinä ei ole sivulausetta, joka on tarpeeton - eli tarpeetonta sivulausetta.
Lisäksi leipäveitsen käyttäjä tuomittiin 3 880 euron suuruisiin korvauksiin.
Luovutan. Annan periksi. Onko se leipäveitsen käyttäjä nyt enää sama henkilö kuin se 19-vuotias nainen? Tai kenties se tyttö? Miten Yle kehtaa julkaista artikkeleita, jotka ovat näin paskoja joka kantilta? Eikö puljulta voi odottaa enää edes alkeellista kompetenssia? Olkaa hyvät, te kanssakansalaiset, tätä saatte Yle-verovaroillanne.
Sitten tiedote. Ylen mureneva laatutaso ja tässä käsitelty uutisartikkeli ovat vain muutamia niistä monista seikoista, jotka vähän väliä saavat minut raivon partaalle. Näiden seikkojen luettelointia ja läpikäyntiä voi seurata niihin erityisesti keskittyvässä rinnakkaisblogissa nimeltään Raivon ensyklopedia. Siellä käsittelen kompaktisti niitä asioita ja ilmiöitä, jotka ovat salaliitossa minua, järkeä ja kunniallisia kansalaisia vastaan ainoana tavoitteenaan tehdä meistä niin kiukkuisia, että järki lähtee. Siellä julkaisin tämänkin kirjoituksen alun perin. Julkaisen sen tässäkin, koska on todella ärsyttävää julkaista blogikirjoitus, jossa ei ole muuta sisältöä kuin toisen oman blogin mainostaminen.

Kiitos huomiostanne. Palaamme normaaliin päiväjärjestykseen. 

tiistai 1. lokakuuta 2013

Kansallissymboliarvostelu: Guernsey

Kanaalisaariin kuuluva Guernseyn voutikunta (Bailiwick of Guernsey, Bailliage de Guernesey) Normandian rannikolla on Länsi-Euroopan outo feodaaliaikainen jäänne. Kyseessä on itsehallinnollinen brittiläinen erityisalue, joka ei kuulu Yhdistyneeseen kuningaskuntaan, vaan sen suhde Britanniaan toimii kruunun kautta. Se on siis eräänlainen autonominen kruununmaa, joka ei ole lojaali Britannian valtiolle, vaan sen hallitsijalle. Ero ei ole käytännön tasolla kovin suuri, sillä Britannian hallitsija on lojaali valtiolleen. Guernseyn voutikunnan pienen saariston asukasluku on n. 65 000 ja pinta-ala on 78 km2, ja sen pääosan muodostaa ohessa näkyvä Guernseyn pääsaari:


Guernseyn (ja naapurissa sijaitsevan Jerseyn, jonka kohtaamme myöhemmin sarjassamme) omintakeinen hallintoratkaisu on peräisin tuhannen vuoden takaa. Frankkikuningas Kaarle Typerä (hänen isänsä oli Ludvig Änkyttäjä ja setänsä Kaarle Paksu, joten valitse siitä vähiten imarteleva lisänimi) luovutti vuonna 911 Englannin kanaalin rannikolta suurehkon alueen viikinkipäällikkö Rollolle kyllästyttyään jatkuviin ryöstöretkiin. Näin viikingit alkoivat puolustaa uutta herttuakuntaansa (joka sai pohjanmieshallitsijoistaan nimen Normandia) ja samalla frankkeja muita viikinkejä vastaan, mikä tyrehdytti varsin hyvin ryöstöretket Englannin kanaalissa. Joten ehkä Kaarle ei ollut niin typerä tai edes kovin yksinkertainen (lat. Carolus Simplex). Kun Vilhelm Valloittaja vuonna 1066 teki mitä parhaiten teki, eli valloitti, sillä kertaa Englannin, tulivat Guernsey ja Britannia ensi kertaa yhteen.

Guernsey on sittemmin pysynyt Normandian herttuakunnan (josta se erotettiin hallinnollisella asetuksella vuonna 1204) perinnön kautta yhteydessä Englantiin ja sitten Britanniaan huolimatta siitä, että aina silloin tällöin ranskalaiset ritarit ja aragonilaiset merirosvot ovat saariston miehittäneet. Toisen maailmansodan aikana Kanaalisaaret olivat ainoa brittiläinen alue, jonka Saksa onnistui miehittämään. Saaristo linnoitettiin raskaasti, mutta strategista merkitystä sillä ei juuri sodassa ollut.

Hallintoratkaisu tässä saaristossa on omituinen ja selvästi esimoderni. Sitä on lähes mahdotonta ymmärtää, ellei pidä hallussaan oppiarvoa sekä keskiajan historiasta, normannilaisesta oikeudesta että brittiläisestä oikeustieteestä. Neljän vuoden välein joka tapauksessa valitaan vaaleilla 45 kansanedustajaa johonkin säätyvaltiopäiväajalta periytyvään edustuslaitokseen. Tämän lisäksi joka pitäjän johdossa on hyypiö, jonka suomentamiskelvoton nimike on douzaine, joita valitaan vuosittain kyläkokouksessa kaksi ja... ei tätä ihminen jaksa tajuta tai selostaa. Meille riittää tietää, että systeemi on täysin naurettava ja epäkäytännöllinen.

Ja mitäpä muuten tapahtuu, kun konseptiltaan vaan ei aina käytännöltään feodaalinen hallintorakenne yhdistetään nykyaikaan? Tapahtuu niin käsittämättömiä sekaannuksia, ettei kukaan ota niistä enää selkoa. Brecqhoun pieni saari, jonka pinta-ala on n. 30 ha, on tällä hetkellä Barclayn veljesten (Daily Telegraphin omistajat) omistuksessa, ja he esiintyvät myös ko. saaren linnanherroina. Sarkin saaren hallinto on asiasta eri mieltä; Sarkin hallinnon mukaan Brecqhou kuuluu Sarkin alaisuuteen, eikä Barclayilla ole oikeutta feodaalisiin privilegioihin. Asiasta on käyty oikeutta pitkään ja kalliisti, eikä jutussa ole tultu hullua hurskaammiksi, kun täytyy operoida linnanherran ja seigneurin kaltaisilla keskiaikaisilla ranskalaisilla käsitteillä, joiden merkityksestä niiden käyttöaikana tai nykyään ei ole yksimielisyyttä.

Lait on säädetty enimmäkseen ranskaksi. Englanti on jokapäiväinen valtakieli, ja paikallisesti tunnustetaan guernésiais, sercquiais ja auregnais, jotka ovat muinaisskandinaavista, anglosaksista ja englannista vaikutteita saaneita keskiaikaisen ranskan variantteja. Guernseylle on todella vaikeata saada muutto- ja asumislupaa, ja parhaiten se tunnetaan veroparatiisina. Merkittävin nähtävyys lienee talo, jossa Victor Hugo vietti Napoleon III:n hallintoa paossa vuodet 1855–70 julkaisten sieltä käsin mm. romaaninsa Kurjat.

Ja nyt kun tiedämme vähän, millaisesta paikasta on kyse, käydään käsiksi sen tunnuksiin:


Guernseyn lippu yhdistää punaisen Yrjön ristin Vilhelm Valloittajan henkilökohtaiseen kultaiseen ristitunnukseen, jonka (näin väitetään) paavi Aleksanteri II hänelle myönsi. Yrjön risti on meille tuttu jo Englannista ja Georgiasta, ja Guernseyn lipussa se tietysti viittaa saariston suhteeseen Englannin hallitsijan kanssa. Kultainen Jerusalemin ristin muunnelma on lätkäisty Yrjön ristin päälle. On syytä huomata, että Guernseyllä Yrjön punaristi on hieman paksumpi kuin Englannissa. 

Lippu on asiaankuuluvan keskiaikaiselta kalskahtava ilmestys, jonka riisuttuun värimaailmaan keskelle sijoitettu kullanvärinen risti tuo mukavasti eloa. Kilpailukykyinen ja alueelle sopiva, muttei silti kovin sykähdyttävä. Arvosana: 7.

Guernseyn kauppalippu näyttää puolestaan tältä:


Ja sitten vaakunan kimppuun.

Guernseyn vaakuna muistuttaa paljon Englannin vastaavaa, ja samantyyppinen aihe on myös Normandian herttuakunnan perinteisessä tunnuksessa. Vaakunassa kolme sinikielistä ja -kyntistä kultaista leopardia, joita tosin usein kutsutaan myös leijoniksi, riehuu allekkain punaisessa kilvessä. Englannin vaakunasta tekeleen erottaa koristeeksi sijoitettu nysämäinen lehväkimppu, jonka merkitys on hämärä. Vaakuna on heraldisesti oikeaoppinen ja miellyttävän kirkasvärinen, vaikkei sitä kovin omaperäisenä voikaan pitää. Arvosana: 8

Guernseyllä varsinaisena kansallislauluna veisataan God Save the Queen, mikä tietysti kruunuliitossuhteessa Britanniaan olevalta hallinnonalueelta onkin sopivaa. Paikallistunteen ilmaisemiseen kuitenkin käytetään sävelmää nimeltään Sarnia Cherie:

Sarnia Cherie on peräisin vuodelta 1911. Sanat runoili George Deighton, ja sävelmän kirjoitti Domenico Santangelo. Sanoitus on tyhjänpäiväistä paikallisnostalgiaa keskinkertaisella, mutta sentään rimmaavalla runoilmaisulla. Sävelmä on yllätys: en olisi osannut odottaa valssia. Hieman mehevöitetyllä orkestraatiolla tämä kelpaisi Wieniin. Mukavaa, mutkatonta ja vaivatonta kuunneltavaa (ja järjestyksessä sarjamme toinen valssi Aruban jälkeen). Ei ehkä kaikkein kuolemattomin melodia, mutta ennakkoluulottomuudesta sietää antaa pisteitä. Arvosana: 8 

Guernseyn loppuarvosanaksi muodostuu 7,7.