maanantai 25. marraskuuta 2013

Kansallissymboliarvostelu: Indonesia

Kriittisellä maailmankiertueellamme otamme tänään kurssin Kaakkois-Aasian saaristoon. Siellä, seitsemälletoistatuhannelleviidellesadallekahdeksalle saarelle levittäytyneenä, pitää yllä kansallisia symbolejaan Indonesian tasavalta

Planeettamme neljänneksi väkirikkain valtio (n. 240 milj. as.) on laajuudestaan (lähemmäs 2 milj. km2) ja suuresta etnisestä kirjostaan huolimatta kohtalaisen yhtenäinen ja rauhallinen. Kohtalaisen. Alueellisia sisällissotia on ollut aina välillä, mutta ne eivät ole olleet sellaisia, että niistä Suomessa oltaisiin juuri välitetty. 
 Japanin miehityshallinnon kanssa yhteistyötä tehnyt indonesialaisnationalisti Sukarno julisti Indonesian tasavallan itsenäiseksi Alankomaiden kuningaskunnan alaisuudesta 17.8.1945, muutama päivä sen jälkeen, kun toinen maailmansota päättyi Japanin antautumiseen. Neuvostoliiton tukema Sukarno (1901–70) ja Yhdysvaltain kannattama Suharto (1921–2008) hallitsivat enemmän tai vähemmän diktatorisesti ja kansanmurhamaisesti joutumatta koskaan varsinaiseen vastuuseen mistään. Tämän jälkeen Indonesia on kehittynyt demokraattisempaan suuntaan, mitä on tukenut huomattava talouskasvu ja sisäisen rauhan edistyminen. Indonesian pitkään miehittämä Itä-Timor itsenäistyi lopulta 1999, ja 2000-luvulla pitkään vaihtelevalla liekillä roihunnut aseellinen konflikti Acehissa saatiin sovittua Martti Ahtisaaren myötävaikutuksella.

Kun ottaa huomioon maan etnisen ja kulttuurisen monimuotoisuuden, niin voi varmasti odottaa jotain hyvin värikylläistä ja persoonallista Indonesian valtiollisilta tunnuksilta, ja...


Vau. Tämän vähempää on vaikea yrittää. Lipun sommittelu on ehdottomasti kaikista tähän mennessä nähneistämme laiskin, ja värivalinnat mielikuvituksettoman sovinnaisuuden huipentuma. Tämän tylsemmäksi ei lippua saa. Itse asiassa yksivärinenkin lippu olisi tätä kiinnostavampi.

Kaiken huipuksi Indonesia ei edes ole ainoa tätä designia liehuttava suvereeni valtio. Monacon ruhtinaskunta on syyllistynyt lähes täysin vastaavaan mielikuvituksettomuuteen, joka eroaa vain hienoisesti mittasuhteidensa puolesta. Ja Monaco liehutti tätä ensin. Yleisesti ottaen voi pitää aika epäkohteliaana plagioida suoraan jo olemassa ja käytössä oleva lippu värejä myöten.
 
Monacon lippu. Värit peräisin 1300-luvulta, sommitelma virallistettu vuonna 1881.

Indonesian lipun mittasuhteet ovat 2:3. Monacon lipun suhde on virallisesti 4:5, mutta hyväksyttävänä pidetään myös suhdelukua 2:3, mikä tekee lipuista täysin identtiset.

Koska mielikuvituksettomia ihmisiä on paljon, on aika lailla samanlaisia lippuja käytössä paikallisesti muuallakin.

Hessenin osavaltion lippu. 3:5 tai 1:2.
Wienin kaupungin ja osavaltion lippu. Tai Salzburgin, kuka näistä tietää. Itävallassa suurin piirtein joka kolmannen osavaltion lippu näyttää tältä.

On myös syytä varoittaa, että Indonesia on anti-Puola: 


Puolan lippu

Indonesian mielikuvituksetonta lippua kutsutaan nimellä Sang Saka Merah-Putih, joka merkitsee Pyhää Punavalkeaa. Myös termi Sang Dwiwarna on joskus käytössä; se tarkoittaa Kaksiväristä.

Haukotuttava sommitelma väittää esikuvakseen 1200-lukulaisen Majapahit-valtakunnan viiriä, jossa oli tiettävästi useita punaisia ja valkeita raitoja. Punainen ja valkoinen ovat värejä, joilla on merkittävä symboliarvo kaikkien austronesialaisten kansojen keskuudessa, eikä kukaan ole koskaan latonut niitä yhteen samalla mielikuvituksen puutteella kuin Indonesian tasavalta. Virallisen nykysymboliikan mukaan lipun punainen kenttä symboloi rohkeutta ja fyysisyyttä, valkoinen taas puhtautta sekä sielua ja henkisyyttä, ja yhdessä fyysinen ja henkinen siis muodostavat harmonisen kokonaisuuden. Tylsän harmonisen kokonaisuuden. Tässä ei ole mielikuvitusta eikä yritystä. On menty siitä, mistä aita on matalin. Täydellinen epäonnistuminen, tunkkaisen ja tyylittömän halpisminimalismin suruvoitto. 

Arvosana: 4


Indonesian vaakunaa ei hallitse itse vaakunakilpi, vaan sen takana seisova kultainen petolintu. Tämä olento on garuda, hindulaisuudessa ja eräissä buddhalaisuuden suuntauksissa tavattava lintumainen taruolento, joka on tunnuksessa ottanut sangen konkreettisen kultaisen jaavanjalokotkan (Nisaeus bartelsi) hahmon. (Alkuperäisissä suunnitelmissa otuksella oli ihmismäisiä piirteitä, mitä Indonesian tiukemmat muslimit pitivät epäsuotavana, pakanallisena, islaminvastaisena ym. odotettavissa olevaa rähjäystä.) Juuri tämä lintu tekee koko tunnuksesta huomionarvoisen; sen kuvun päällä komeileva vaakunakilpi on silkkaa nelikenttäsurkeutta.

Kilpi on jaettu neljään osaan, ja keskustaan on vielä lisätty pienoiskilpi. On aina huono merkki, kun vaakunanväsääjä ei pysty rajoittamaan kuva-aiheitaan enintään kahteen. Kilven viisi kuva-aihetta edustavat Indonesian virallisen valtioideologian, pancasilan, viittä periaatetta. Tarkastelen niitä seuraavaksi bonuskierroksella, mutta tähän riittää todeta kilpi huonoksi, täyteen ahdetuksi, rumaksi ja hajanaiseksi. 

Kotka pitelee kynsissään mottoa Bhinneka tunggal ika. Tämä on peräisin Jaavalla 1300-luvulla kirjoitetusta eeppisestä runoelmasta Kakawin Sutasoma. Se tarkoittaa osapuilleen erilaisia, mutta yhdessä tai erilaisuudessaan yhtenäiset. Runossa tämä tarkoittaa hindulaisuutta ja buddhalaisuutta, mutta Indonesian mottona sen olisi tarkoitus käsittää kaikki maan kansalliset, kielelliset ja uskonnolliset ryhmät.

Vaakunakilpi on tökerö ja harvinaisen tyhjänpäiväinen, mutta kultainen kotka tuo tunnukseen edes hiukan potkua ja erottuvuutta sekä tyyliteltyä arvokkuutta. Hylkäisin itse vaakunakilven yksinään, mutta kotkan ansiosta tunnus saa hieman korkeamman arvosanan.

Arvosana: 6

Bonuskierros: Indonesian kansallisideologia!

Joillain mailla on vieläkin virallisesti määriteltyjä kansallisideologioita, joita pidetään kansallisen symbolin asemassa. Tämä on rehellisesti sanoen outoa ja vaikuttaa sellaiselta touhulta, jota joku fasistinen valtio harjoittaisi. Indonesian tasavallan virallisesti määritelty poliittis-ideologinen perusta on nimeltään pancasila (ääntyy pantšaSIla). Sanskriitista periytyvä sana merkitsee viittä periaatetta, ja Indonesian kansallisideologia ilmaistaankin juuri viiden periaatteen tiivistetyssä muodossa. Ne ovat tässä kommentaareineen; varsinaista numeroarvosanaa en katso voivani antaa näistä symboleista, jotka liukuvat estetiikan ulkopuolelle. On huomattavaa, että erikieliset lähteet käyttävät erilaisia käännöksiä indonesialaisista termeistä. Paljonpa se minua kiinnostaa.

Pancasila-aatteen osat ovat toisistaan erottamattomia. (Jostain syystä tätä ei lasketa periaatteisiin, vaikka se siltä aika lailla vaikuttaa.)

1. Usko Jumalan jumaluuteen (Ketuhanan Yang Maha Esa): Öh. Ei kai tästä oikein voisi ateistikaan olla eri mieltä. Vaikka ei uskoisi Jumalaan, pitäisi varmaan periaatteessa kaiken koherenssin nimessä myöntää, että ollakseen Jumala on oltava jumalallinen. Ilman jumaluutta eli jumal-ominaisuutta ei voi olla Jumala. Yhtä hyvin voisi uskoa kumkvatin kumkvattiuteen. Tosin esim. ranskankielinen Wikipedia-artikkeli antaakin ymmärtää, että tässä pitäisi uskoa Jumalan ykseyteen tai yhteen jumalaan. Tämä aiheuttaa heti enemmän ongelmia kuin yhtenäisyyttä. Muslimin mielestähän kristityt eivät usko yhteen jumalaan, vaan kolmeen. Puhumattakaan hinduista. Ja eräät buddhalaiset eivät usko yhteenkään. Ei voi oikein teeskennellä olevansa maallinen valtio, jos koko valtioideologian ensimmäinen velvoittava pykälä on, että uskot sitten yhteen jumalaan. Tosin sen yhden jumalan saa ilmeisesti valita vapaasti. (Kuten odottaa voikin, on tämä pykälä tiukemman linjan muslimien mielestä liian väljä. Mikäpä ei heidän mielestään olisi.) Itse pidän hauskempana englanninkielisen Wikipedian määritelmää Belief in the divinity of God eli uskoa Jumalan jumaluuteen, joka on paljon vapaatulkintaisempi ja silti samaan aikaan vaikuttaa joltain Anselmus Canterburyläisen kehäpäätelmäargumentin teesiltä.

2. Oikeudenmukainen ja sivistynyt ihmisyys (Kemanusiaan Yang Adil dan Beradab):
Tämä on kuin minkä tahansa suomalaisen eduskuntapuolueen vaalislogan. Yleishyvä, nolo ja syvällisen ontto.

3. Indonesian yhtenäisyys (Persatuan Indonesia): Minulle jää hyvin epäselväksi, miten tämä, ensimmäinen kansallinen pykälä kansallisideologiassa, liittyy kahteen edelliseen. Mutta ainakin käy järkeen, että valtioideologia pitäisi valtiollista yhtenäisyyttä tavoiteltavana. 

4. Edustajien keskuudessa käymien pohdintojen nostattaman yksimielisyyden sisäisen viisauden ohjaama demokratia (Kerakyatan Yang Dipimpin oleh Hikmat Kebijaksanaan, Dalam Permusyawaratan dan Perwakilan): Tämän on pakko olla poliittista satiiria. Tai sitten se edustaa ns. aasialaista demokratiaa, joka on... on se ainakin aasialaista. Sikäli että sitä sanotaan eräissä Aasian maissa harjoitettavan. Se on eräs autoritaarisen hallinnon laji. Mutta neljäs periaate on joka tapauksessa niin bullshittiä, ettei sitä pysty vakavalla naamalla lausumaan. Vain komitea voi saada aikaan tällaista tekstiä.

5. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus koko Indonesian kansan kesken (Keadilan Sosial bagi seluruh Rakyat Indonesia): Onneksi nämä teidän periaatteenne eivät ole yhtään väljiä ja tulkinnanvaraisia.

En ole hirveän innostunut tästä ns. filosofiasta. Vaikuttaa tekopyhältä, autoritaariselta ja sanahelinämäiseltä samaan aikaan. Tosin saatan olla myös kateellinen, kun omalla kotimaallani ei ole hienoa kansallisideologiaa, vaan ihan pelkkä perustuslaki. Ideologiat on meillä jätetty puolueiden alueelle.

 

Indonesia Raya -nimeä (Suuri Indonesia) kantaa maan kansallislaulu. Sen sävelsi ja sanoitti vuonna 1924 Wage Rudolf Supratman (1901–38), ja se on ollut virallisessa asemassa Indonesian itsenäistymisestä lähtien. Nykyinen sovitus on otettu käyttöön vuonna 1958. Sävelmä ei ole mitenkään kelvoton. Siinä on tilaa toiveikkuutta välittävälle tulkinnalle. Marssimainen rytmi on arvokas, muttei liian läpitunkeva. Sanat eivät indonesiaa taitamattomalle paljasta mitään suurta lyyristä mestariteosta, mutta melodia on jopa kohtalaisen miellyttävä, vaikka itseään paljon toistaakin.

Arvosana: 7+

Indonesian loppuarvosana on 5,7.

torstai 14. marraskuuta 2013

Rumat ihmiset, menkää kotiinne


 

Ranskassa on noussut pienimuotoinen kohu siitä, että eräät kärkipään pariisilaisravintolat pitävät epävirallisena tapanaan jaotella asiakkaansa "kauniisiin" ja "rumiin" ja jaotella nämä pöytiin tämän esteettisen kriteerin mukaan. "Rumat" halutaan pois näkyviltä. Toivoa sopii, että ravintolat eivät valitse kokkejaan ulkonäkökriteerien perusteella.

Kauneus on toki tärkeä arvo, varsinkin Pariisissa. (Eron huomaa esimerkiksi kaupunkikuvaa vertailemalla: suomalaisissa kaupungeissa ja kaupunkisuunnittelussa kauneus ei ole tärkeä arvo, ja siksi useimmat suomalaiset kaupungit ovat yleisilmeeltään tolkuttoman rumia.) Ranskassa on toki myös muitakin arvoja, kuten nyt vaikkapa eräätkin égalité ja fraternité, jotka saattavat olla ristiriidassa ravintoloiden asiakasjaottelun kanssa. Jos pidämme johdonmukaisuutta ja hyvettä kauneutena, kuten useammallakin merkittävällä ajattelijalla muinoin Kreikassa oli ajatuksena, ei ravintoloiden kauneudensuosimispolitiikka ole itsessään kovin kaunista.

Pariisilaisravintoloiden käytäntö näyttää pohjaavan objektiiviseen kauneuskäsitykseen. Tämän käsityksen mukaan kauneus on erillinen ominaisuus, joka voidaan erottaa sen havainnoitsijalle tuottamasta mielihyvästä. Vastakkaisen näkemyksen mukaan tietysti kauneus on ns. katsojan silmässä, eli sitä ei voi olla ilman havaitsijaa, ja täten kauneus onkin vain aistimuksen, ajatuksen, kokemuksen tms. havaitsijalle tuottama esteettinen mielihyvä. Objektiiviseen kauneuskäsitykseen viittaa vahvasti se, että hovimestari tulee tiettävästi valittamaan tarjoilijoille, jos rumia tai kauniita asiakkaita on istutettu väärälle alueelle: kyseessä on siis ravintolan näkökulmasta selvästi havaittava ominaisuus, jonka toteamisen pitäisi olla varsin yksinkertaista.

Objektiivinen kauneuskäsitys periytyy antiikista, missä eräät suunnat pyrkivät sitomaan kauneuden kiinteästi mitattaviin suureisiin. Pythagoralaisten mukaan todellisuus on lukujen hallitsemaa, ja luvuilla joko on itsessään kauneuden, täydellisyyden jne. kaltaisia ominaisuuksia tai sitten ne tuottavat nämä ominaisuudet. Näiden periaatteiden mukaan esimerkiksi ihmisvartalon ja -kasvojen mitat sekä suhteet voidaan esittää numeerisissa ja geometrisissä muodoissa. Jos tämä matemaattinen reduktio (tai salatun pyhän esiintuominen, jos seuraamme mystisempiä pythagoralaisia) tuo esiin lukuja, suhteita ja kuvioita, jotka ovat "kauniita" tai "tasapainossa", on kyseessä kaunis ihminen. 

Tällaisessa lähestymistavassa voi olla jotain perää, tietyin varauksin. Taide, arkkitehtuuri ja psykologia ovat moneen kertaan osoittaneet, että ihmiset pitävät tietyistä muodoista ja suhteista. Esimerkiksi tasakylkiset kolmiot ja kultainen leikkaus tuottavat useimmille ihmisille jonkinlaista esteettistä mielihyvää. Jos kasvoja haluaa purkaa tällaisiin rakenneosiin, saadaan yleensä tulokseksi, että tiettyjä matemaattisia sopusuhtaisuuksia noudattavat kasvot miellyttävät sangen suurta joukkoa ihmisistä.

Tämä ei muuta sitä seikkaa, että ravintolalta asiakkaiden jaottelu kahteen ulkonäkökategoriaan ja näiden kohtelu eri tavalla on moukkamaista toimintaa, so. sosiaalisesti rumaa touhua.

Ja nyt levitän sosiaalista rumuutta omalla toiminnallani. Ohessa on luettelo eräistä historian rumimmista ihmisistä. Olen yrittänyt valita listalle henkilöitä, joiden rumuus ei johdu vammaisuudesta ja jotka myös mielellään olisivat edesmenneitä. Lisäksi olen välttänyt ihmisiä, jotka muuttuivat rumiksi vasta vanhemmiten. Tosirumuus ei vaadi rappeutumista. Luettelo muistuttakoon meitä kahdesta asiasta: ensinnäkin siitä, että kauneus on vain pintaa, kun taas rumuus menee luuytimeen saakka; ja toiseksi siitä, että rumat ihmiset ovat saavuttaneet melko suuria asioita.

Vaikka kunnioitankin melkoista osaa seuraavista henkilöistä, ei luetteloa voi pitää minään hyvän maun huipentumana. Otettakoon se myös muistutuksena siitä, ketkä mm. eivät pääsisi hyvään pöytään Pompidou-keskuksen (on muuten ruma rakennus se) kattokerroksen ravitsemusliikkeessä.

Antonín Dvořák

Böömiläinen säveltäjä Antonín Dvořák (1841–1904) näytti masentuneelta bulldogilta. Silmät sojottavat arviolta metrin etäisyydellä toisistaan, ja multaista juurakkoa muistuttava parta viimeistelee kokonaisuuden saaden pään näyttämään liian isolta ja omituisen muotoiselta. 

Jean-Paul Sartre



1900-luvun luetuin ranskalaisfilosofi Jean-Paul Sartre (1905–80) muistutti parhaat päivänsä nähnyttä särkikalaa kulahtaneen torikojun styroksialtaassa. Vaikka päätinkin karsia suoranaiset vammat pois listaltani, on todettava, että Sartre oli lähes sokea, mistä aiheutuu hänen silmiensä harittaminen. Se ei kuitenkaan ole hänen rumuutensa hallitsevin piirre, vaan pikemminkin yksityiskohta, joka kuvaputkilinssien avulla viimeistelee paksujen huulien, tasapaksujen, vahamaisten poskien, piirteettömän otsan, niljaisen kampauksen yritelmän ja tyystin puuttuvan leuan luoman vaikutelman.

Eleanor Roosevelt


Yhdysvaltain pitkäaikaisin ensimmäinen nainen, hyväntekeväisyyskampanjoitsija ja ihmisoikeusaktivisti Eleanor Roosevelt (1884–1962) oli merkittävä, mutta ei koskaan kaunis. Nuorena tyttönä hän piti itseään rumana, kuten kaikki nuoret tytöt, mutta hän sattui olemaan oikeassa.  Hänen kasvojensa alaosa näyttää aina joutuneen johonkin sulamisonnettomuuteen, eivätkä jyrsijämäiset etuhampaat auta asiaa. Leukaa ei ole, on vain jokin alahuulen ja kaulan välinen poimu.

Johann Nepomuk Hummel



Itävaltalainen säveltäjä (1778–1837) on tässä kaunistellussa maalauksessakin tunnistettavissa kaulaan sulautuvasta leuastaan, pahkuraisen melonin muotoisesta päästään, porsasmaisista tihrusilmistään, hörökorvia korostavista pulisongeistaan ja ennen kaikkea järjettömän valtavasta nenästään. Ko. profiilintuhoajaista riittäisi nenää kuudelle tavalliselle tallaajalle. Ja nenistä puheen ollen...

Gérard Depardieu



Ranskalainen näyttelijä (s. 1948). Ranskan nenäkuningas oli jo entuudestaan karsean klyyvarinsa varjostama (hän ainoa Cyrano de Bergeracia näytellyt, jonka nenää oli pienennettävä roolia varten), mutta viime vuosina mies on lisäksi levittänyt itseään niin valtavasti, ettei enää mahtunut Ranskaan, vaan joutui lähtemään Venäjälle. Nykyään tämä joskus ihan hyviäkin näyttelijäsuorituksia tehnyt heppu ei enää pääse muihin kuin ihraisen, rasvalettisen nenän luonnerooleihin. Hyväksyttäväksi elossa olevan Depardieun lisääminen tähän listaukseen tekee se, että hän on tunnetulla mässäilevällä elämäntyylillään paisuttanut itsensä tilaan, jonka rinnalla Obelix näyttää salkopavulta – ja lisäksi hänen yleinen vastenmielisyytensä Putinin jengin röyhkeänä XXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXL-mannekiinina.

Michael Jackson


Amerikkalainen popartisti (1958–2009). Kaikki rumuus tai potentiaalinen rumuus ei ole synnynnäistä. Michael Jackson muutti itsensä jollakin Frankenstein-tyyppisellä metodilla edustuskelvottomaksi hirviöksi. Onneksi hän uskalsi näyttää tukkapehkonsa keskelle muovattua ohuella albiinovahakerroksella kuorrutettua pääkalloa vain harvoin julkisuudessa. Ehdottomasti kuvottavin tämän paleltumakuolemasta henkiin heränneeltä muinaisegyptiläiseltä rauniolta näyttäneen avaruusolion luonnottomia kasvoja kierouttanut yksityiskohta oli hänen asteittain poishilseilevä nenänsä, joka muistutti rapautuvaa keskiamerikkalaista pyramidia. Karu kielenkäyttö on aiheellista, sillä Jackson tuhosi inhimillisen ulkonäkönsä ällistyttävällä, mutta silti tietentahtoisella, omaa aktiivisuutta ja määrätietoisuutta vaativalla typeryydellä. Erityisen rumat nämä kasvot ovatkin siksi, että niissä näkyy harhaisuus, typeryys ja äärimmäisen vääristynyt minäkuva.

Rudolf II


Rudolf II (1552–1612), Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari, Böömin, Kroatian ja Unkarin kuningas ja Itävallan arkkiherttua, on esimerkki Habsburgien genetiikkaongelmista. Habsburgien hallitsijasuku levittäytyi Itävallasta niin monen eurooppalaisen maan hoviin, että ajan mittaan tuli solmittua perintöaineksen osalta turhan yksipuolisia avioliittoja. Seurauksena saatiin lopulta steriilejä ja kehitysvammaisia hallitsijoita, kuten Espanjan Kaarle II 1600-luvun lopulla. Rudolf II ei kuitenkaan ollut tylsämielinen – hän oli tunnettu anteliaasta taide- tiede- ja rajatietoharrastuksestaan (erityisesti hän himoitsi viisasten kiveä, mikä voi sinänsä olla heikkomielinen pyrkimys) siinä määrin, että se saattoi jo haitata poliittisten tehtävien hoitamista – mutta kammottavan ruma hän oli silti. Hänessä tulee erityisen hyvin esiin ns. Habsburgien leuka, hirmuinen kaivuuinstrumentti, joka tekee alapurennasta normaalitilan ja vaikeuttaa syömistä. Leuan epämuodostuma yhdistyneenä runsaaseen ruokaan ja vähäiseen liikuntaan teki Rudolfista epämuodostuneen kummajaisen, jonka pää muistuttaa muodoltaan perunaa tai kieroon kasvanutta päärynää. (Hatun virkaa toimittanut samettipäällysteinen ämpäri ei ole omiaan parantamaan vaikutelmaa.)

Paul Kagame

Ruandan itsevaltainen presidentti Paul Kagame (s. 1957) ei kärsi ainakaan ylipainon aiheuttamasta rumuudesta. Arviolta 30-kiloinen valtionpäämies on helposti tunnistettavissa lyhyydestään, ympärysmitaltaan n. kymmensenttisestä kaulasta, pikkuruisesta, hörökorvien reunustamasta päästä, jonka outoa muotoa silmälasien kehysratkaisu korostaa, ja – mikä tärkeintä – kyvyttömyydestään hymyillä. Yrittäessään näyttää ystävälliseltä ja ei-avaruusolennolta Kagame nostaa ylähuultaan paljastaen valtavat hampaansa osana elettä, jota ei voi minkään kulttuurin piirissä vahingossakaan tulkita ystävälliseksi. Jos kyvyttömyys edes teeskennellä ystävällistä hymyä ei ole osoitus syvällisestä rumuudesta, niin ei sitten mikään.

Benedictus XVI

Ja hymyilykyvyttömyydestä puheen ollen: paavi Benedictus XVI, siviilipersoonaltaan Joseph Ratzinger (s. 1927, paavina 2005–13). En ole ihan tyytyväinen tähän valintaani, sillä Ratzinger oli paavin virkaan kärrättäessä jo sangen iäkäs, ja harva kaunistuu vanhetessaan. Mutta toisaalta listaankin hänen nimenomaan paavi Benedictus XVI:na, en yksilö Ratzingerina, joka hän vuosikymmenten ajan oli. Pottunokka, leveä pärstävärkki ja menninkäismäisesti höröttävät korvat ovat bonusta, mutta ylivertaisesti paras syy liittää emerituspaavi tälle listalle on, että hänen kasvonsa ovat niin rumat, ettei niistä ainoastaan ole mahdotonta saada millään ilveellä hyväntahtoisen näköisiä – vaan hänen kasvoillaan on mahdotonta olla näyttämättä pahantahtoiselta. Ulkonäköpisteitä tosin irtoaa vuosien tyylikkään silkkisesti valkaisemasta tukasta.

Boris Jeltsin

Venäjän federaation ensimmäinen presidentti Boris Nikolajevitš Jeltsin (19312007) muistetaan nykyään lähinnä virheistään, jotka ovat, järjestyksessä lievimmästä pahimpaan, hallitsematon yksityistäminen, Tšetšenian sota ja Vladimir Putin. Mutta ainakin hän oli ihminen eikä mikään KGB-androidi. Venäjällä on pitkä perinne, mitä tulee rumiin johtajiin: muistakaamme vain vaikkapa Georgi Malenkov (öljykampauslihapulla), Nikita Hruštšov (harvahampainen rantapallo) ja ylöskaivettuja ruumiita muistuttavat Brežnev, Andropov ja Tšernenko. Kaikkien näiden rumilustenkin keskellä Jeltsin erottuu joukosta. Hänen ulkonäöllisesti parhaat ominaisuutensa olivat hänen tyylikkään valkea tukkansa ja hänen kykynsä muuntaa kasvojaan erilaisiin ilmeisiin, mikä tuntuu muutoin olevan Venäjän johtajille, niin entisille kuin nykyisillekin, mahdotonta. Muutoin tämä tihrusilmäinen punkero neline leukoineen näytti olevan jatkuvasti ympäripäissään, myös niinä harvoina hetkinä, kun sattui olemaan selvä.

J. K. Paasikivi

Ja muistutuksena siitä, että rumat johtajat eivät ole ulkomaalaisten yksinoikeus: 
Juho Kusti Paasikivi (18701956). Itse asiassa suurin osa Suomen tasavallan presidenteistä on esihistoriallisen rumia. Onneksi Paasikivi hymyili äärimmäisen harvoin, sillä hän oli tuolloin selvästikin kammottavimmillaan.

Muammar Gaddafi


Libyan diktaattori, eversti Muammar Gaddafi (1940-luku 2011) oli monumentaalisen ruma. Massiivinen, kuonomainen nenä, pienet, jättimäisten säkkien reunustamat silmänraot, syvänmerenkalamainen suu, olematon leuka ja rasvainen, kokkareinen tukkapehko olivat jo itsessään uskomattoman vastenmielinen yhdistelmä, mutta viimeisen silauksen tarjosi Gaddafin kasvattama säälittävä alkoholistinsänki. Todella kuvottava ilmestys muistutti vanhemmiten kamelia tai Disneyn Robin Hoodin prinssi Juhanaa: 


Richard Wagner


Saksalaissäveltäjä Richard Wagner (181383) uudisti oopperan ja musiikin 1800-luvun jälkipuoliskolla. Hän oli innokas esteetikko, mikä tekee hänen järkyttävästä kaulaparrastaan entistäkin käsittämättömämmän. Miksi rumentaa itseään lisää, jos näyttää jo valmiiksi tältä? Konkkonokkaisen Wagnerin kasvojen tuho piilee hänen valtavassa leuassaan, joka näyttää nielaisevan kasvojen keskiosan. Poimujen alle peittyvät silmät vilkuilevat pahansuovasti ylisuuren otsan alaosassa, ja mainitsinhan jo järkyttävän, leuan alta rikkaruohomaisesti rehottavan parranraadon?

J. V. Snellman


Suomen kansallisfilosofiksikin mainittu Johan Vilhelm Snellman (1806–81) näyttää hirviöltä, mitä sitä kiertelemään. William Henry Prattistä, kauhuelokuviin erikoistuneesta, kolhosta ulkomuodostaan kuuluisasta brittinäyttelijästä, joka tunnetaan taiteilijanimellä  
Boris Karloff, ei saatu koskaan edes maskeerauslisäkkeillä puoliksikaan yhtä hirvittävän näköistä kuin Snellmanista. Karloff Frankensteinin hirviönä on kauniimpi kuin Snellman. Eli rumuudestaan kuuluisa näyttelijä, josta tuntikausia kestäneen maskeeraushankkeen jälkeen tehtiin ruumiinkappaleista kokoon kursitun muotopuolen näköinen, näytti luonnollisemmalta ja kauniimmalta kuin kansallisfilosofimme tämän yrittäessä erikseen poseerata parhaimmillaan muotovalokuvaa varten. Siinäpä ajateltavaa. En ole koskaan nähnyt ihmistä, joka eläessään näyttäisi tätä enemmän vuosisatoja kuolleena kuivuneelta ruumiilta. Ja hänenkin mielestään kuvottavan rumat parrat ovat jotenkin kasvattamisen arvoisia.

Ja kun kerran pääsimme 1800-luvun kansallisiin suurmiehiimme, niin bonuksena on mainittava vielä eräs toinenkin:

Elias Lönnrot


Kalevalan kokoaja Elias Lönnrot (1802–84) näyttää särkikalalta, joka yrittää matkia vanhaa vuohieläintä. Hänkin on jo itse tuominnut ulkomuotonsa tuhoon valitsemalla kasvattaa kardinaalisynteihin luettavan leuanalusparran, joka repsottaa kauluksen raosta kuin vanhan korppikotkan untuvat. Bonuksena ääliömäinen kampaus, huulien puuttuminen ja hämmentynyt ilme-eleyhdistelmä, joka kuuluu miehelle, joka huomaa, että hänen lompakkonsa on varastettu julkisessa liikennevälineessä. Tai miehelle, joka pelkää sairaalloisesti valokuvaustilanteita.

Mutta kaikki nämä rumilukset voivat näyttää amatööreiltä, jos pääsemme oikein hardcore-muotopuoliin, sellaisiin kuin

John C. Calhoun


Eteläcarolinalainen poliitikko John Caldwell Calhoun (17821850), joka toimi mm. Yhdysvaltain varapresidenttinä ja pitkäaikaisena liittovaltion senaattorina, näyttää kaikissa hänestä otetuissa valokuvissa vanhan kauhufilmin hahmolta. Hän on kuin jokin hitaasti jäkälöityvä viktoriaaninen vampyyri.




Calhoun on niin hirvittävän näköinen, että hän ei enää edes ole perinteisessä mielessä ruma. Hän on fyysisiä pelkoreaktioita laukaisevan kammottava. Luojan kiitos hän kuoli (vai kuoliko hän sittenkään?) ennen fonografien tms. keksimistä. Virtsani karkailee kauhusta kun vain ajattelenkin, millainen tällaisesta kuvatuksesta lähtenyt ääni oikein onkaan ollut.

Joten olkaahan mukavia ja kunnioittavia myös rumille ihmisille, sillä muuten he valvottavat teitä öisin.

torstai 7. marraskuuta 2013

Kansallissymboliarvostelu: Honduras

Tupsahdamme kansallistunnuskritiikin maailmankiertueellamme Väli-Amerikkaan, missä kohteemme on tällä kertaa Hondurasin tasavalta, mainittu joskus 
Espanjalaiseksi Hondurasiksi erotuksena Brittiläisestä Hondurasista, joka tunnetaan nykyään nimellä Belize.

Honduras oli yksi niistä maista, jotka muodostivat 1800-luvun alussa Keski-Amerikan liittovaltion. Tuo sisällissodassa hajonnut luomus liehutti kolmeen vaakakenttään jaettua vaaleansinistä lippua, jossa keskellä oli valkea hirsi, jonka sisällä liittovaltion vaakuna. Liittovaltion lipun väreistä ja sommitelmasta on jälkiä kaikkien siitä täysin suvereeneiksi valtioiksi irtautuneiden maiden nykyisissä lipuissa. Aiemmin olen niistä käsitellyt 
Costa Rican, El Salvadorin ja Guatemalan.


Myös Hondurasin lippu muistuttaa sommitelmallaan ja väreillään Keski-Amerikan liittovaltiosta. Kolmen horisontaalisesti pinotun keskenään tasamittaisen sommitelman sinikentät symboloivat samaa asiaa kuin Keski-Amerikankin lipussa: Hondurasin rantoja huuhtoo kaksi eri valtamerta, Tyyni ja (Karibianmeren osalta) Atlantin valtameri. Valkea edustaa maan toivoa, rauhaa ja kansan puhtaita ihanteita. Leveän X:n muotoon keskitetyt viisi viisisakaraista sinitähteä muistuttavat Keski-Amerikan liittotasavallan muodostaneista maista (Costa Rica, El Salvador, Guatemala, Honduras, Nicaragua; Meksikon ja Guatemalan kesken jaettu Los Altos on näemmä jätetty pois) ja pyrkii näin pitämään hengissä ajatusta Keski-Amerikan espanjankielisten maiden yhtenäisyydestä.

Ilahduttavana on pidettävä sitä, että kerrankin on Keski-Amerikassa maltettu jättää maan vaakuna pois valtiolipusta. Viiden tähden muodostelma on paljon parempi ratkaisu, joka tukee kauniiden värien harmoniaa ja graafisesti yksinkertaista sommitelmaa. Silti en voi pitää tätä varsinaisena viiden tähden lippuna. Se on rauhallinen, minimalistinen olematta liian tylsä, harmoninen ja varsin hyvin silmää miellyttävä tunnus. Rohkeana tai dynaamisena sitä ei voi pitää, ja ikävä kyllä mukana on yhä tiettyä geneerisen latinomaan tuntua, mutta ainakin tässä on tähdätty tyylikkyyteen. 
Arvosana: 8-

Tämä lippu on ollut käytössä vuodesta 1866. Aiemmin Honduras liehutti paljon tylsempää tekstiiliä:



Maan vaakunasta puuttuukin sitten lipun selkeälinjaisuus. 
Mitään vaakunakilpeä ei tähän sekamelskaan ole saatu mahdutettua, vaan keskellä on sinettimäinen soikio, jonka keskellä seisoo vedestä nouseva linnoitettu pyramidi, jonka tornien välissä komeilee sateenkaari ja Japanin laivastolippua muistuttava punainen sädepallo. Tornien välistä kohoavan möykyn olisi tarkoitus olla tulivuori. 
Pyramidi ja sen edessä (saa olla varsin korkea rakennelma) paistava aurinko muodostavat kristillisessä symboliikassa paljon käytetyn kaikkinäkevän silmän, jota myös vapaamuurarit ja monet muut järjestöt ovat käyttäneet tunnuksenaan. Ovaalin kehyksessä seisoo tasavallan perustamispäivämäärä (15.9. 1821) ja valtion nimi...tunnus...lause...juttu. Se kuuluu: Hondurasin tasavalta, vapaa, suvereeni ja itsenäinen. Kultakirjaimista ei tahdo valkealla pohjalla oikein saada selvää. Sinettiä reunustavat kukkia ja hedelmiä pursuavat runsaudensarvet, ja koko komeuden kruununa on nuoliviini täynnä värikkäin höyhenin koristeltuja nuolia, muistutus alueen alkuperäisasukkaista.

Ehdottomasti tumpeloin osuus sijaitsee ovaalisinetin alapuolella. Se tukeutuu ristikkäin aseteltuihin kaivostyökaluihin (ei sinänsä hassumpi idea) ja kammottavaan puita kasvavaan kaivosmaisemaan, johon on katsottu tarpeelliseksi lisätä vielä Monopoly-pelimerkin näköinen tönö oikeaan alakulmaan. Tämä maapala leijuu irrallaan ilmassa, ja se näyttää uskomattoman typerältä. Kalkkikivirinteet voivat näyttää luonnossa hienoilta, mutta tässä vaikutelma on kammottavan infantiili.

Hirvittävä maisemanpilaaja. Arvosana: 5-


Vuonna 1915 käyttöön otetulla Hondurasin kansallislaululla ei ole erityistä nimeä. Sanat runoili Augusto Constantino Coello Estévez (1884–1941) ja musiikin sävelsi saksalaissyntyinen Carlos Hartling (1869–1920). Kyseessä on musikaalisesti erittäin keskinkertainen, tyhjää pauhaava ja ylipitkä tekele, jonka sanoitus käy läpi Hondurasin historian ensimmäisen maailmansodan päiviin saakka, mikä on ikävä kyllä ihan liikaa. Tämä mitättömiä teemoja pyörittelevä pakkopulla tuntuu tuskallisen pitkältä, ja sen päätyttyä puutuneet korvani eivät muista siitä enää mitään, iloitsevat vain vapautumisestaan.

Arvosana: 5½

Hondurasin loppuarvosana on 6.