tiistai 30. joulukuuta 2014

Kansallissymboliarvostelu: Itävalta

Kansallissymboliarvostelusarjassa päästään tänään tarkastelemaan sangen vanhaa alkuperää olevia tunnuksia, kun vuoroon pääsee Itävallan tasavalta. Itävallan rajakreivikunta (Marchia Orientalis, Östliche Mark, Ostarrîchi, Ostmark) muodostettiin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan Unkarin-vastaiselle rajalle Baijerin herttuan alaisuuteen vuonna 976. Frankenilaislähtöiset Babenbergit, jotka hallitsivat maakuntaa Baijerin alaisuudessa vuoteen 1156, jolloin keisari korotti heidät Itävallan herttuoiksi. Itävalta nostettiin näin rajamaan asemasta valtioksi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan yhteyteen. Itävalta on valtiona siis sattumoisin syntynyt piispa Henrikin legendaarisen Suomen-matkan aikoihin.

Vuonna 1276 Itävalta siirtyi Aargausta (nyk. Sveitsissä) peräisin olevan Habsburgin dynastian hallintaan, kun roomalaisten kuningas (mikä tarkoittaa, että hän hallitsi Saksassa, tietystikin) Rudolf I teki pojastaan Itävallan herttuan. Habsburgit pitivät Itävallan hallussaan vuoteen 1918 saakka, ja (enimmäkseen) Itävallasta käsin Habsburgit pysyttelivät myös Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan kruunussa yhtäjaksoisesti 1438–1740 palatakseen vielä keisarilliselle valtaistuimelle lothringeniläisen sukuhaaran kautta vuodesta 1745 vuoteen 1806, jolloin keisarikunta lakkautettiin. 

Itävalta oli tällä välin kokenut muutoksia asemassaan: se oli vuonna 1457 korotettu arkkiherttuakunnaksi (arkkiherttua on hienompi kuin pelkkä herttua siinä missä arkkipiispa on pahaista piispaa fiinimpi). Vuonna 1804 Itävallan arkkiherttuana sekä Böömin, Unkarin ja Kroatian kuninkaana toiminut Frans II korotti Itävallan keisarikunnaksi vastineena Napoleonin ambitioille. Ja sehän toimi, siinä missä Napoleon oli pelkkä ranskalaisten keisari, oli Frans sekä Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan että Itävallan keisari – historian ainoa kaksinkertainen keisari. Sitä riemua ei tosin pitkään riittänyt, sillä Ranskan armeija murskasi Itävallan ja Venäjän armeijat Austerlitzissa 1806, minkä jälkeen Fransin oli pakko lakkauttaa Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta. Tämän jälkeen hänelle jäi enää yksinkertainen keisarius, mutta sentään vielä kolme kuninkuutta.

Vuonna 1868 muodostettiin Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia, mikä vahvisti Unkarin itsellistä asemaa valtakunnan sisällä. Ratkaisu auttoi valjastamaan voimistuvat nationalistiset liikkeet osittain ja hetkeksi valtakunnan säilyttämisen asialle, mutta lopulta Itävalta-Unkari hajosi ensimmäisessä maailmansodassa kärsimänsä tappion yhteydessä vuonna 1918 useiksi vaihtelevan vakaiksi kansallisvaltioiksi. Habsburgien merkitys Itävallalle on täysin oleellinen, minkä huomaa jo siitä, että heidän poistuessaan näyttämöltä keisarikunta hajosi ja koko Itävallan käsite ja identiteetti olivat kyseenalaisia ilman heitä. Itävallan tasavallan itsenäisyys ei ollut kovin suuressa suosiossa itävaltalaisten keskuudessa, ja tätä taustaa vasten Saksan oli melko vaivatonta sulauttaa se itseensä vuonna 1938 pitkän epävakauden jälkeen.

Toisen maailmansodan jälkeen Itävalta vakiintui lopullisesti itsenäiseksi valtioksi Itävallan valtiosopimuksen ja YK-jäsenyyden myötä 1955. Sodanjälkeisenä aikana erillisen itävaltalaisuuden korostaminen, jota aiemmin ei juuri harjoitettu, nousi suosioon, kun sattuneista syistä maa halusi nyt erottautua kovasti Saksasta. 

Itävallan monien vaiheiden läpi on sydänkeskiajalta saakka säilynyt oleellisesti sama punavalkea tunnus, joka hallitsee maan nykyistäkin lippua.


Itävallan lippu, joka on vahvistettu lailla 1918, on ollut käytössä virallisena tunnuksena ainakin 1200-luvun ensimmäiseltä puoliskolta alkaen. Perimätiedon mukaan Itävallan Babenberg-herttua Leopold V Hyveellinen (1157–1194) keksi tunnuksen osallistuttuaan kolmannella ristiretkellä Akkon piiritykseen 118090-lukujen taitteessa. Ankaran saraseeninlahtauksen jäljiltä oli Leopoldin valkea päällystakki verestä aivan punainen paitsi leveän vyön kohdalla olleelta alueelta, jolla se oli säilynyt valkeana. Leopold ja hänen kumppaninsa olivat niin vaikuttuneita tästä näystä, että herttua päätti ottaa tunnuksekseen valkean raidan punaisessa kentässä.

Leopold V kuvattuna Klosterneuburgin luostarin koristemaalauksissa 1400-luvun lopulla, siis n. 300 vuotta kuolemansa jälkeen.
Herttua Leopold V:een liitetty legenda Itävallan tunnuksen alkuperästä on joka tavalla graafisena tarinana vetoava, mutta varsin epäluotettava. Sitä tiedetään ensi kertaa kerrotun yli puoli vuosisataa Akkon piirityksen jälkeen, ja lisäksi olisi erittäin epätodennäköistä, että nestettä imevän tekstiilin peitetty osa säilyisi verikylvyssä puhtaana. Babenbergit sitä paitsi käyttivät jo 1100-luvun alussa heraldisena tunnuksenaan kolmiraitaista kilpeä, jossa hopeista (maallikolle valkeaa) hirttä reunustaa punainen kenttä ylä- ja alapuolelta. Tämän tunnuksen alkuperästä ei ole varmuutta, mutta oletettavaa on, että Babenbergien dynastinen tunnus on vähitellen yhdistetty heidän hallitsemaansa poliittis-alueelliseen kokonaisuuteen. Itävallan herttua Fredrik II Sotaisa (1211–1246) otti valtaan noustessaan vuonna 1230 käyttöön virallisesti itseensä ja asemaansa Itävallan herttuana yhdistyvän puna-valkea-punaisen vaakunan, joka esiintyy todistettavasti ensi kerran samana vuonna Lilienfeldin luostarin asiakirjoissa.

Ei ole varmuutta siitä, milloin vaakunasta muokattiin lippu; todennäköisesti vaakunan värejä on ensin käytetty erilaisissa viireissä ja standaareissa. Dokumentaatiota on yllättävän vähän, mutta hyvin todennäköisesti samalla heraldisella aiheella on tehty liehutettavia tunnuksia, jotka eivät kuitenkaan ole olleet modernin valtiolipun kaltaisen kansallistunnuksen asemassa. Joka tapauksessa värit vakiintuivat Itävallan tunnukseksi niin, että ne jäivät maan symboliksi myös Babenbergien väistyttyä Itävallan johdosta. Itävallan Habsburgit ottivat 1500-luvulla tunnuksekseen Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan väreistä johdetun musta-kultaisen viirin/lipun, jolla oli Itävallassa virallinen ja kansallinen, joskin läheisesti juuri monarkiaan liittyvä asema 1700-luvun alusta alkaen: 



Habsburgien musta-kultaista tunnusta liehutettiin virallisissa yhteyksissä Itävallan Unkarin ulkopuolisilla alueilla. Vuonna 1868 muodostettu Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia otti käyttöön uuden kansallislipun, jossa Itävallan vanha heraldinen tunnus sai veksillologisen ilmiasun, todennäköisesti siksi, että se sopi näin paremmin yhteen Unkarin trikolorin kanssa:



Itävalta-Unkarin lippua käytettiin jonkin verran, mutta valtakunnan sisällä se ei ollut kovin ahkerassa liehutuksessa. Unkarissa käytettiin Unkarin lippua, ja sen ulkopuolelle jäävässä ns. Cisleithaniassa Habsburg-monarkian lippua sekä tietysti alueellisia lippuja. Kansainvälisesti yllä oleva erikoinen kaksoislippu toimi Itävalta-Unkarin pääasiallisena tunnuksena. Lipun itävaltalainen osa oli ollut jo 1700-luvun lopulta saakka käytössä Itävallan keisarillisen laivaston lippuna:


Itävallan nykyinen lippu, jolla on ollut virallinen asema vuodesta 1918, on kiistatta perinteikäs ja arvokas tunnus, mutta sen yksinkertaisuus valahtaa latteuden ja ikävystyttävyyden puolelle. Ymmärrän hyvin, ettei kunniakkaasti palvellutta sommitelmaa haluta vaihtaa, mutta mielikuvituksesta tai luovuudesta se ei pisteitä saa. Parasta, mitä siitä voi sanoa, on että se on graafisesti erittäin selkeä ja helposti tunnistettava. Arvosana: 6-


Itävallan punavalkean vaakunan alkuperää tulikin jo edellisessä osiossa käytyä läpi siten, ettei siihen ole tarvetta nyt lähemmin puuttua. Tosin on syytä muistuttaa, että Itävallan nykyisessä heraldisessa tunnuksessa työkaluja heristävä kotka vie kaiken huomion itse vaakunakilveltä, joka on tunnuksen vähiten huomiota herättävä yksityiskohta:


Itävallan herttuakunta käytti tällaista vaakunaa 1100-luvulla, ja tunnuksen epäselvästä alkuperästä on jo edellä kirjoitettukin. Musta kotka taas on mitä ilmeisimmin nykyiseen tunnukseen päätynyt muistumana Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan kotkasta, jonka käytön Habsburgit omaksuivat. Vuodesta 1815 vuoteen 1867 Itävallan keisarikunnan heraldinen tunnus näytti tältä:


Lakkautetun Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan mustan kaksoiskotkan jäljitelmä kantaa rinnassaan Habsburg-Lothringenin vaakunaa, josta keskeltä voi erottaa kaistaleen Itävallan heraldista tunnusta. Keisarillinen regalia, jota voi yhä käydä katsomassa Wienin Hofburgissa, on hyvin esillä, samoin Kultaisen taljan ritarikunnan suurmestarin käädyt.

Vuonna 1868 muodostettu Itävalta-Unkari  sai entistäkin komeamman valtakunnanvaakunan, jossa kotkan siipien ja pyrstön suojiin on sijoitettu valtakunnan eri osien vaakunat. Kotkan (omasta) oikeasta siivestä vastapäivään: Unkari, Galitsia-Lodomeria, Itävallan arkkiherttuakunta, Salzburg, Steiermark, Tiroli, Krain (Krajnska), Määri-Sleesia, Transylvania, Illyria, Böömi. 

Edeltävät kaksi tapausta ovat suuria valtakunnanvaakunoita. Itävalta-Unkarin pienempi valtakunnanvaakuna näytti tältä:
Sinusta, lukijasta, katsoen vasemmalla puolella on valtakunnan itävaltalaisen (ei-unkarilaisen) osan eli ns. Cisleithanian heraldinen tunnuksisto mustakultaisene aarnikotkakannattajineen ja keisarinrkuunuineen, oikealla taas enkelin kannattama Unkarin kuningaskunnan vaakuna, jonka päällä komeilee Pyhän Tapanin kruunu. Keskellä pienimpänä erillisenä kilpenään killuu Habsburg-Lothringenin dynastinen vaakuna. Itse Cisleithanian pieni valtakunnanvaakuna oli vailla Unkarin tunnuksia ja Habsburg-Lohengrinin kilpeä, ja sillä oli symmetriset vaakunankannattajat, Habsburgien väreihin sonnustautuneet aarnikotkat:

Itävalta-Unkari hajosi syksyllä 1918, kun liberaalit, ympärysvalloille myönteiset nationalistit ottivat varsin verettömästi vallan eri puolilla valtakuntaa. Keisari Kaarle I (Unkarin kuninkaana Kaarle IV) yritti vielä lokakuun puolivälissä uudistaa rajusti valtakuntansa hallintoa ja teki ympärysvalloille rauhantarjouksen pyrkimyksenään pelastaa kruununsa, mutta se oli liian myöhäistä. Lokakuun viimeisenä päivänä Unkarin pääministeri purki muodollisesti Itävallan ja Unkarin personaaliunionin, minkä seurauksena Unkarin kuningaskunta käytännössä itsenäistyi ja erosi valtioliitosta. Cisleithaniassa tasavaltalaiset nationalistit hallitsivat Itävallan valtioneuvostoa, joka valitsi lokakuun lopussa Saksalaisen Itävallan (Republik Deutsch-Österreich) ensimmäiseksi kansleriksi tri Karl Rennerin, joka 31.10.1918 julkaisi Itävallan uuden, tasavaltalaisen heraldisen tunnuksen:



Tämä vaakunatunnus jäi hyvin lyhytikäiseksi. Kultaiset viljantähkät edustavat maanviljelystä, musta linnantorni porvaristoa ja punaiset vasarat työläisiä. Värit ovat Saksan tasavaltalaiset tunnusvärit musta, punainen ja kulta, mikä kuvaa Saksalaisen Itävallan kaipuuta Saksan yhteyteen. Tämä tavoitehan torpattiin Versailles'ssa. Kun tämä oli vuonna 1919 käynyt selväksi, suunniteltiin Itävallalle uusi heraldinen tunnus. Habsburg-vaakunoista tuttu musta kotka teki paluun, mutta tällä kertaa yksipäisenä ja tasavaltalaiseen makuun sopivan muurikruunun koristamana:


Itävallan ensimmäinen tasavalta käytti tätä kotkaa tunnuksenaan vuodet 1919–1934. Kotka edustaa Itävallan itsenäisyyttä, ja vanha punavalkea tunnus teki paluun. Maanviljelijät ja työläiset ovat edelleen edustettuina ainutlaatuisessa ei-sosialistisen maan sirppi–vasara-yhdistelmätunnuksessa. Porvaristoa edustaa muurikruunu; linnat, tornit ja muurit ovat vanhastaan kaupunkeihin keskittyneen porvariston symboleja. Tämä tunnus eroaa Itävallan nykyisestä vaakunasta vain siten, että nykyään Itävallan kotkan koivissa on rikotut kahleet symboloimassa Itävallan vapautumista ja uutta suvereniteettia toisen maailmansodan jälkeen.

Sen tunnustaminen ja muistaminen jäi tosin kylmän sodan maailmassa Itävallassa melko vähäiseksi, että Hitler ei suinkaan kaapannut valtaansa mitään demokraattista alppitasavaltaa, vaan fasistisen, joskin natseihin torjuvasti suhtautuvan, valtion. Kansleri Engelbert Dollfuss kaappasi vallan vuonna 1933, ja seuraavana vuonna julistettiin uusi Itävallan liittovaltio, joka noudatti fasistista, korporatiivista, antiekspansionistista ja voimakkaan katolista politiikkaa. Natsit murhasivat Dollfussin samana vuonna, mutta seuraaja Kurt Schuschnigg jatkoi austrofasistista hallintoa aina siihen asti, kunnes Saksa vuonna 1938 kaappasi Itävallan. Vuosina 1934–38 austrofasistinen Itävallan liittovaltio käytti kaksoiskotkatunnusta, jonka tarkasta symboliikasta on vaikeata saada selkoa:



Jos arvata pitää, niin kaksoiskotkan palauttaminen saattaisi liittyä Habsburg-monarkian katolisen luonteen ja perinnön korostamiseen: kaikenlaiset kruunut ja muu regalia loistavat tunnuksessa poissaolollaan, ja austrofasismi oli muutenkin korostetun tasavaltalainen ideologia.
Vuonna 1938 Itävallasta tehtiin Ostmark-nimisenä kiinteä osa Saksan valtakuntaa, ja oman lipun sekä vaakunan käyttö kiellettiin.

Palautetaan vielä arvostelua varten mieleen, miltä nykyinen, vuodesta 1946 edustustehtävissä toiminut Österreichischer Adler näyttää:

Itävallan heraldinen tunnus on kiistatta tehokas ja vaikuttava näky. Tähän raskaasti aseistautuneeseen, solakkaan ja tuimaan petolintuun verrattuna Saksan liittotasavallan (sen toisen mustaa kotkaa vaakunassaan pitävän eurooppalaisen valtion) tunnus on hyvinkin sovinnollisen oloinen. Itse vaakunakilpi onkin niin simppeli, että se kaipaa ympärilleen hieman krumeluuria, jota löytyy mm. kotkan viehättävän monimutkaisesta, mutta symmetrisestä pyrstöstä. Kyllä tätä kelpaa passin kanteen painaa. Ehkä lopputulos olisi parempi, jos linnun koivet olisivat vailla työkaluja ja kahleita, muttei tätä tyylikästä ja vanhahtavaa tunnusta voi paljosta moittia. Arvosana: 9


Itävallan kansallishymni on vuodesta 1947 ollut Land der Berge, Land am Strome eli Vuorten maa, maa virtojen varrella. Kansallislaulujen sarjassa on sillä varsin ainutlaatuisen nimekäs säveltäjä: melodia on pantu W. A. Mozartin nimiin. Mozartin viimeinen täydellinen sävellys, 5.12.1791 valmistuneen Vapaamuurarikantaatin (K.623) osa Laßt uns mit geschlungen Händen, valittiin toisen maailmansodan jälkeen Itävallan uudeksi musiikilliseksi valtiotunnukseksi. Valitettavasti kappale ei liene kuitenkaan Mozartin käsialaa (ja jos olisikin, olisi se hänen tuotantonsa vähäisimpiä osasia), vaan sen on ilmeisesti säveltänyt joku Johann Baptist Holzer -niminen tyyppi joka oli aikoinaan (1753–1818) Wienin suosituimpia Singspiel-säveltäjiä. 

Kansallislaulun sanoista vastaa Paula von Preradović (1887–1951), ja ne ovat... kökköä kitschiä. 
Land der Berge, Land am Strome,
Land der Äcker, Land der Dome,
Land der Hämmer, zukunftsreich!
Heimat bist du großer Söhne,
Volk, begnadet für das Schöne,
Vielgerühmtes Österreich,
Vielgerühmtes Österreich!
Peltoja, vasaroita, tuomiokirkkoja, suurmiehiä. Tämä on niin tökeröä, että runosta loihdittiin välittömästi lukemattomia parodioita, joissa ylistettiin herneitä, papuja, mustaa pörssiä ja kaikenlaista banaalia. Preradovićin loru aiheuttaa myötähäpeää, eikä siksi kenellekään tullut edes tunnontuskia siitä, kun tätä kökkötraktorilyriikkaa muutettiin vuonna 2012 siten, että nykyään ensimmäisen säkeistön neljäs säe kuuluu Heimat großer Tochter und Söhne, jossa saatiin myös naiset mukaan. Itse en haluaisi välttämättä olla edustettuna näin huonon ja nolon runouden parissa.

Hölmön sanoituksen lisäksi pseudomozartiaaninen sävellyskin on hieman vaisu. Sen pystyy juuri ja juuri muistamaan, ja jonkinlaisena raukeana Lied-lajityypin edustajana tai tylsän saksalaisen kantaatin (onko niitä muunkinlaisia?) osana se voisikin olla paikallaan. Kansallislauluna se on hieman turhankin levollinen ja pitkäpiimäinen, vaikka rauhallinen tunnelma miellyttävä onkin. Arvosana: 6½ Hei kaikki annoin juuri Mozartin nimissä kulkevalle sävellykselle huonot arvostelut.

Itävallalla on ollut aiemmin muitakin kansallislauluja, jotka esittelen vielä lyhyesti. 


Mozartin luokkaa musiikkiauktoriteettina on Joseph Haydn, joka innostui Englannissa konserttimatkoilla vieraillessaan God Save the Kingistä siinä määrin, että ehdotti Wieniin palattuaan vuonna 1797 keisarilliselle kirjastonhoitajalle Gottfried van Swietenille, että heidänkin pitäisi saada oma hallitsijaa kunnioittava, isänmaallinen laulu, joka sopisi myös kansan suuhun. Van Swieten otti yhteyttä runoilija Lorenz Leopold Haschkaan, joka runoili nopeassa aikataulussa sanat. Gott erhalte Franz den Kaiser eli Jumala pelastakoon keisari Fransin sai ensiesityksensä keisari Frans II:n (tuolloin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsija; hän julistautui vasta myöhemmin Itävallan keisariksi järjestysluvulla I) syntymäpäiväjuhlallisuuksissa 12.2.1797, ja siitä tuli välittömästi suosittu. Laulu saavutti Itävallassa epävirallisen kansallislaulun aseman, ja Haydn itse oli siitä erittäin ylpeä lukien sen parhaimpien sävellystensä joukkoon – ja tämä mies suurin piirtein kehitti koko sinfonian ja jousikvarteton lajityypit. Melodia muodostui niin suosituksi, että se kaapattiin Itävallalta: 1800-luvulla Saksan liberaalit nationalistit laativat sävelmään omat sanansa, ja se päätyi Weimarin tasavallan sekä nykyisen Saksan liittotasavallan kansallislauluksi.


Vuonna 1920 Itävallan tasavalta sai ensimmäisen virallisen kansallislaulunsa. Deutsch-Österreich, du herrliches Land eli Saksalainen Itävalta, sa ihana maa. Sanat laati itse kansleri Karl Renner, jolta ei ainakaan itseluottamusta puuttunut. Tulos on hillittömän mahtipontinen ja huvittava wir lieben dich -huutoineen ja... ja, tällaisine konstruktioineen:
Seelen, die gleich wie Berge beständig,
Sinne, die gleich wie Wasser lebendig,
Herzen so sonnig, mitteilsamer Gunst,
Schaffen sich selber ihr Glück, ihre Kunst.
Sävelmä on postwagnerilaisen oopperasäveltäjä Wilhelm Kienzlin (1857–1941) tekosia, ja se kuulostaa erittäin stereotyyppiseltä marssityyliseltä kansallislaululta Mitteleuropa-alueelta; sitä voisi pitää jopa jonkinlaisena alan prototyyppinä. Tämä hyvin keskinkertainen kappale kesti Itävallan tunnuksena vajaan vuosikymmenen. Vuonna 1929 se korvattiin uudella laululla. Tai vanhalla.


Sei gesegnet ohne Ende eli Ollos loputtoman siunattu on paluu Haydnin sävelmään, joka oli tuolloin toiminut jo seitsemän vuotta Saksan kansallislauluna. Uudet sanat oli laatinut jo vuonna 1920 pappi Ottokar Kernstock (1848–1928), jonka mukaan tämä laulu tunnetaan myös Kernstock-hymninä. Sävelmä on tietysti moitteeton, mutta sanat jäävät ehkä taas kerran hieman korkeimmista lyyrisimmistä ja sisällöllisistä vaatimuksista:
Sei gesegnet ohne Ende,
Heimaterde wunderhold!
Freundlich schmücken dein Gelände
Tannengrün und Ährengold.
Deutsche Arbeit, ernst und ehrlich,
Deutsche Liebe, zart und weich,
Vaterland, wie bist du herrlich,
Gott mit dir, mein Österreich!
Kuusien vehreyttä ylistetään, hoh hoijaa. 

Se siitä historiakatsauksesta. Itävallan loppuarvosana on 7,2. 

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Puolimatkan krouvin pseudohistoriaa

2010-luvun Suomen näkyvimpiä kristillisiä intellektuelleja on eittämättä Tapio Puolimatka, ja kristityt ovat juuri jonkun hänenlaisensa ansainneet. Kavatustieteen alalla, jos silläkään, asiantuntijana toimiva Puolimatka ottaa kaikkein innokkaimmin ja varmimmin kantaa sellaisilla tieteenaloilla, joiden toiminnasta ja perusteista on jatkuvasti osoittanut olevansa niin tietämätön, että asia voisi kieliä jo käsityskyvyn puutteesta. Mutta olisi tylsää selittää tyhmyydellä sitä, mikä selittyy myös ilkeydellä, ja Puolimatkan keskustelunhämäyksissä tavanomaiset harhaanjohtamiset, väärän todistuksen antamiset, väärät lähteistykset, villit ja omapäiset tulkinnat, joita ei kuitenkaan tällaisiksi eksplikoida, sekä suoranaiset valheet ovat vakiokamaa.

Viimeksi professori on vetänyt uusiksi sivilisaatiohistoriaa. Helsingin Sanomain jostain syystä julkaisema yleisönosastokirjoitus "Sukupuolineutraali ajattelu on utopistista" (HS 25.11.2014) väittää, että länsimaisen antiikin kulttuurit tuhoutuivat sukupuolineutraaliin perheajatteluun. Puolimatkan omin sanoin:
"Länsimaiden historiassa perheen biologinen perusta on vastaavalla tavalla hajotettu jo kaksi kertaa aikaisemmin: ensin antiikin Kreikassa ja myöhemmin antiikin Roomassa. Molemmissa tapauksissa tällainen perheen atomisoituminen johti vähitellen korkeakulttuurin rappeutumiseen, koska atomistinen perhe ei lopulta pysty riittävällä tavalla turvaamaan lapsen kehitysedellytyksiä."
Puolimatkan huikeat väitteet ovat epätosia, vääristeleviä eivätkä osoita mitään lähdettä. Hänen esittämänsä käsitys historiasta on valheellinen tavalla, jonka esittäminen on tieteenalan professoriksi itseään tituleeraavalle häpeällistä.

Kautta Juppiterin, kunpa olisimme kuunnelleet kreationistisia helppoheikkejä!
Kreikan tapauksessa Puolimatkan virheiden ja valheiden oikominen on melko yksinkertaista. Helleeninen maailma oli nimenomaisesti sivilisaatio; se ei muodostanut yhtenäistä ja keskitetysti johdettua poliittista kokonaisuutta Rooman valtakunnan tapaan. Jos helleeneillä joskus oli suurvalta-asema, oli sen kesto hyvin lyhytikäinen: Makedonian Aleksanterin valtakunta perustui häikäisevään sotilaalliseen valloitukseen, ja se hajosi heti kuninkaan kuoltua kestettyään joitakin vuosia. Kreikan kaupunkivaltioista ei ollut yhtenäistä vastusta Rooman legioonille, jotka operoivat Kreikassa paljon lähempänä kotiaan kuin Persian suurkuningas eräitä vuosisatoja aiemmin. Tämä on melko yksinkertaista, ja ehkä siis perimmäisiä syitä sille, että Hellas jäi Rooman vallan alle, on etsittävä kreikkalaisten polisten keskinäisestä kilpailusta ja lopulta perimmältään Kreikan haasteellisesta maantieteestä. Perhekäsityksen ja homoseksuaalisuuden kanssa tällä ei vaikuta olevan mitään tekemistä, ja lisäksi ylipäänsä tunnemme kreikkalaisten asenneilmastoa ja yhteiskuntaoloja näiltä alueilta vain muutamasta kaupungista muutamilta ajoilta. Jos haluaa historiasta jotain oppeja Puolimatkan tapaan etsiä, niin voi mainita, että helleenisen klassillisen kulttuurin kirkkaimpana kukoistusaikana Ateenan kulta-aikana homoerotiikka oli kovassa huudossa ja naiset poissa näkyviltä.

Lisäksi Kreikan kulttuuri ei suinkaan romahtanut, päinvastoin. Aleksanterin hajonneessa valtakunnassa syntyi paikallisiin traditioihin valikoiden yhdistyvä hellenistinen kulttuuri (joka oli alkanut kehittyä Anatoliassa ja Levantissa jo aiemmin), ja roomalaiset tykästyivät lopulta kreikkalaiseen kulttuuriin siinä määrin, että omaksuivat helleenien mytologiankin. Jos kreikkalaisen klassillisen korkeakulttuurin traditioiden katkaisemisesta voi jotain yksittäistä tahoa syyttääjos välttämättä haluaa niin kristityt vallanpitäjät ovat keskimääräistä parempi kohde. Kristityt keisarit Theodosius I (347395) ja Justinianus I (n. 482–565) kunnostautuivat osaltaan antiikin kulttuurin romuttamisessa. Kiinni meni Ateenan Akatemia, ja lakkasivat Olympian kisat. Delfoin Apollonin temppelin ja Aleksandrian Serapeionin hävitykseen ei pahemmin puututtu. Kristityt tuntevat molemmat hallitsijat lisänimillä Suuri.

Rooman tapauksessa tilanne on sikäli monimutkaisempi, että Puolimatkan simplistinen esitys vaikuttaa jo pikemminkin tietoisen typerältä kuin vain tietämättömältä.

Ensinnäkin populaari "Rooman valtakunnan tuho" on käsitteenä harhaanjohtava ja ongelmallinen, sillä pikemminkin tapahtui hidas ja vähittäinen hiipumis- ja hajoamisprosessi, joka koski erityisesti valtakunnan läntistä osaa. Populaari ajatus selkeästi rajattavasta, yksittäisenä tapahtumana näyttäytyvästä romahduksesta on virheellinen. Kun Odovakar vuonna 476 syöksi vallasta keisarina esiintyneen Romulus Augustuluksen ja julistautui Italian kuninkaaksi, ei kyseessä ollut tuolloin elossa oleville ihmisille mikään ilmeisen monumentaalinen rajapyykki ja uuden periodin, keskiajan, selkeä alkupiste. Rooma oli ryöstetty ja hävitetty jo moneen kertaan, ja itäinen keisarikunta pysyi vielä vuosisatoja merkittävänä alueellisena vaikuttajana. Ajatus rappiollisista roomalaisista, jotka yksinkertaisesti ryyppäävät ja vulgaariepikuroivat valtakuntansa historian roskatynnyriin, on kieltämättä vetoava ajatus, mutta sen historiallisuus on heikompaa kuin menneiden aikojen sandaalielokuvien tapahtumat. 

Tämä vain mainintana, jotta voin kehua Puolimatkaa edes yhdestä asiasta: hän tunnustaa vastoin ikävän yleistä populaaria käsitystä, että Rooman hajoaminen oli vähitellen etenevä historiallinen prosessi, ei yksittäinen katastrofi. Ikävä kyllä Puolimatka jäljittää vähittäisen prosessin yhteen ainoaan tekijään, joka on alan varsinaisten tutkijoiden keskuudessa korkeintaan perifeerisessä roolissa; alan peruskirjallisuudesta on vaikea löytää yhtään yritystä selittää Rooman romahdusta "perheen atomisoitumisella", jota täytynee pitää Puolimatkan itse keksimänä terminä. On vaikeata tietää, mitä antiikin kulttuurin piirrettä hän tarkoittaa, kun ei kirjoituksessaan vaivaudu tarkentamaan. Ylhäältä johdettuja uudistusmielisten "utopistisisten" visioiden mukaan toteutettuja yhteiskunnallisia perheinstituution yleisiä hajottamisia ei antiikista oikein tunneta. 
Sapfo ei ole vaikuttunut professorin argumenteista.
Utopismin käsite sopii lisäksi hyvin huonosti antiikin käytäntöihin. Antiikin utopistiset yhteisöt olivat syrjäänvetäytyviä ja korostivat pikemminkin yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta luopumista kuin yhteiskunnan uudistamista joidenkin ihanteiden ympärille. Esimerkiksi paljon parjatut, juutalaisten ja kristittyjen tahallaan misrepresentoimat epikurolaiset ovat hyvä esimerkki tällaisesta eristäytyvästä utopismista, joka ei osoita kiinnostusta yhteiskunnan uudelleenmuokkaamiseen. Stoalaisuuskaan ei käy mistään yhteiskuntautopiasta, vaan se on itsehallintaa ja -hillintää, maailman välttämättömyyksien kestämistä korostava oppi, joka tosin kannustaa yhteiskunnalliseen hyvään, muttei esitä mitään konkreettista uudistusohjelmaa vaikkapa modernin kommunismin tapaan. Yhteiskunnallis-kollektiivisesta utopiasta ei antiikista oikeastaan löydy konkreettisia esimerkkejä. Platonin totalitaarinen painajaisvaltio (tunnettu vain nimellä "Valtio") jäi kirjaksi, eikä sitä yrittänyt panna täytäntöön edes se hullu Syrakusan tyranni. Kristityt ovat toki sittemmin ihastuneet Platonin oppeihin, mutta se ehkä selittyy sillä, että juuri heidän keskuudestaan löytyy antiikin maailmassa, tosin aika myöhäisessä vaiheessa, myös utooppista ajattelua. Puolimatkan teesit ovat sekavia, virheellisiä ja anakronistisia.

Rooman valtakunnan hiipumista ja hajoamista on pyritty selittämään monin eri tavoin, ja lienee selvää, että pitkän ja alueellisesti laajalle levittäytyvän historiallisen prosessin selittäminen yhdellä tekijällä on mahdotonta ja lapsellista. Nykyään ei löydä vakavasti otettavaa akateemista antiikin historioitsijaa, joka esittäisi yhden selkeästi rajatun syyn Rooman vähittäiselle romahdukselle.

Puolimatkan simplistinen epäselitys muistuttaa Edward Gibbonin (1737–1794) suurteoksen The History of the Decline and Fall of the Roman Empire (1776–1788) teesiä, jonka mukaan roomalaiset menettivät valtakuntansa ajauduttuaan henkisesti rappiolle. Gibbonin mukaan ennen niin karaistuneet roomalaiset tulivat ylellisen elämän ja kristinuskon(!) myötä heikoiksi ja naismaisiksi. Mutta Gibbonkin on Puolimatkaa perusteellisempi älykkö, ja hän ottaa analyysissään esiin vallan luisumisen germanisoituvan ja gallialaistuvan palkkasoturiluokan haltuun. Gibbonin 1700-lukulainen teos ei tietenkään enää kelpaa lähteeksi Rooman historiasta, vaan pikemminkin oman aikansa kulttuurista ja historiografiasta, mutta se on kirjallisesti korkealuokkaista ja tyylikästä proosaa voittaen tältäkin osin Puolimatkan tekeleet. 

(On toki kiistattomasti totta, että Rooman valtakunnan alamäki kiihtyi aikana, jolloin kristinuskon suosio kasvoi; ja läntisen valtakunnan kuolinkellot jo soivat sen jälkeen, kun kristinuskosta tehtiin valtionuskonto. Jos haluaisi vajota Puolimatkan kanssa samalle tasolle, voisi tästä tarjota haasteena antikristillisen post hoc ergo propter hocin. Puolimatkan tapaiset kristityt saavat minut tosin toivomaan, että Diocletianus olisi aikanaan ollut vieläkin tarmokkaampi, mutta en kehtaisi tiivistää yhtä myöhäisantiikkista tuomiopäiväkulttia valtakunnan hajoamisen syyksi; se olisi epärehellistä.)

Jos on pakko valita yksittäinen tekijä Rooman luisun taustalla, niin se sattuu olemaan eräs niistä, joka Rooman myös nosti: sotilaskulttuuri ja alueellinen laajeneminen. Nämäkin silti liittyvät monisyisiin prosesseihin, jotka eivät etene tasaisella nopeudella.
Suomesta tuskin löytyy ansioituneempaa antiikin kulttuurin ja historian asiantuntijaa kuin klassillisen filologian emeritusprofessori Paavo Castrén. Hänen erikoisalaansa on muuten Rooman sosiaalihistoria sekä valtakunnan alamäen aikaan sijoittuva myöhäisantiikki, joten hän on aihealueelta tulkintoja muodostaessaan paljon varmempi auktoriteetti kuin kasvatustieteilijä, joka on tullut tunnetuimmaksi älykkään suunnittelun pseudotieteen papukaijana. Koska Puolimatka on mitä ilmeisimmin pihalla myös antiikin historiasta ja historiografiasta, voi sitaatiksi riittää alan perusteos, Antiikin käsikirja (Castrén & Pietilä-Castrén, 2000, s. 493). Sen asiantunteva tiivistelmä Rooman historiasta esittää valtakunnan hiipumista seuraavasti: 
"(...)ottopoikakeisarit 100-luvulla jKr. omaksuivat uuden asenteen: he katsoivat olevansa valtakunnan ensimmäisiä palvelijoita, joiden velvollisuutena oli pitää huolta kaikkien kansalaisten hyvinvoinnista [erotuksena eräiden aiempien keisarien mielivaltaisuuteen, jota on kuvattu aiemmassa tekstikappaleessa; toim. huom.]. Tämä tilanne päättyi 100-luvun lopulla sekä hallitsijan kykenemättömyyteen että yhä voimistuvaan paineeseen valtakunnan itä- ja pohjoisrajoilla, joka pakotti pitämään aseissa valtavaa ja kallista armeijaa. Sotaväki alkoi myydä keisarin valtaistuinta eniten tarjoavalle, ja kun useat sotaväenosastot yhtä aikaa valitsivat päälliköitään keisareiksi, syntyi sotilaskeisarien aika, kriisikausi, jota kesti lähes 100 vuotta (193–284) ja joka aiheutti myös valtakunnan taloudellisen romahduksen. Raja-alueita menetettiin, ydinalueetkin kärsivät barbaarien ryöstöretkistä(...)"
Tässä siis eriteltiin syitä Rooman imperiumin luisulle: hallinnon militarisaatio, barbaarikansojen aiheuttama sotilaallinen paine, kasvavat sotilasmenot yhdistyneenä provinssien väheneviin verovirtoihin. Oxford-historioitsija John Roberts (1928–2003), joka on julkaissut erityisesti kriisi- ja murrosaikojen historiaa, nostaa toimittamassaan antiikin historian perusreferenssiteoksessa The Oxford Dictionary of the Classical World (2005, s. 663–665) esiin myös sen, miten imperiumin kriisiytymiseen haetut ratkaisut osaltaan edistivät keskittyneen hallinnon hajoamista: Diocletianuksen tetrarkia osti valtakunnalle lisää aikaa, mutta mutta hajauttaminen ja vastuiden jakaminen myös eriytti provinsseja ja valtakunnan puoliskoja toisistaan entisestään. Sama näkemys korostuu myös Oxfordin historioitsijoiden Simon Price ja Peter Thonemann yleistajuiseksi tarkoitetussa perusteoksessa The Birth of Classical Europe: A History from Troy to Augustine (2010, s. 257330), jossa otetaan esiin myös talousvaikeudet ja imperiumin osien taloudellinen eriytyminen. Tätä voi ehkä kutsua atomisaatioksi, mutta perheyksikön kanssa sillä on perin vähän tekemistä.

Edellä mainitut ovat alan uudenaikaisista, viimeisintä tietoa edustavista ja selkeän yleistajuisista perusteoksista poimittuja näkemyksiä Rooman valtakunnan hajoamisesta, joita esittävät punnitusti alan tunnustetut asiantuntijat ilman erityistä referenssiä mihinkään päivänpolttavaan poliittiseen kiistakysymykseen. Ne ovat monin verroin pätevämpiä, järkevämpiä, perustellumpia ja parempia analyysejä antiikin valtakuntien hiipumisten syistä kuin Puolimatkan asiantuntematon ja perusteeton pelottelu. Professori Puolimatkan olisi syytä hävetä toimintaansa. Hän pystyisi varmasti ilmaisemaan kantansa avioliittolainsäädännöstä ilman pyrkimyksiä hämärtää yleisön käsityksiä historiasta ja historiantutkimuksesta varsinkin, kun hänellä ei tunnu olevan alueella sen paremmin pätevyyttä kuin edes perustietojakaan.

On kiistanalaista, voiko kovin kaukainen historia "opettaa" meille ylipäänsä mitään sellaisessa "näin pitäisi toimia" -mielessä. Kreikkalaisen poliksen ja roomalaisen maailmanvallan yhteiskunnat olivat niin kokonaisvaltaisen erilaisia kuin 21. vuosisadan pohjoismainen yhteiskuntamme, että on vähintäänkin kyseenalaista, voiko jotakin näiden yhteiskuntien yksityiskohtaa mielekkäästi verrata toisiinsa yksittäisten poliittisten, sosiaalisten tai taloudellisten kysymysten kohdalla. Antiikin kreikkalais-roomalaisen sivilisaation oppineimpien edustajien (so. niiden, joiden näkemykset ovat kirjallisina meille säilyneet, tosin ikävän satunnaisesti ja ei-kattavasti, mistä monesta kuuluu kiitos ja ironisempikin "kiitos" molempiin suuntiin menneiden aikojen kristityille) käsitykset oikeudesta, tieteestä, politiikasta, siitä, mikä ja mitä yhteiskunta ylipäänsä on, ja myös ihmisen seksuaalisuudesta, ovat niin perustavilla tavoilla erilaiset, että meidän on vaikeata täysin tavoittaa heidän maailmaansa. Asiaa eivät auta muilta tieteenaloilta väliin tunkevat päsmäröijät, jotka heittävät omia perusteettomia visioitaan muka kiistattomina tosiasioina pyrkimyksenään ilmeisesti vain saada perehtymättömät kuvittelemaan, että heidän ennakkoluuloillaan on jokin arvostettava perusta. Näin toimivat henkilöt ovat halpamaisia, eivätkä he ainakaan edistä tieteellistä näkemystä tai tietämystä näistä asioista. 
Antinoos valona pimeydessä.
Jos kiinnostaa lukea yleisesitys siitä, miten antiikin filosofien ja antiikin kulttuurin sekä yhteiskunnan näkemysten syvempi ymmärtämispyrkimys voi informoida nyky-yhteiskunnan debattia seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden yhteiskunnallisista ulottuvuuksista, tekee professori Juha Sihvola sangen valaisevan erittelyn artikkelissa Antiikin seksuaalietiikka (teoksessa Kajava, Kivistö, Riikonen, Salmenkivi & Sarasti-Wilenius: Kulttuuri antiikin maailmassa, 2009) päätyen siihen, että antiikin ajattelijat osoittavat näkemyksiä, joiden pohjalta on konstruoitavissa argumentteja myös homoeroottisen seksuaalisuuden yhteiskunnallisesti myönteisistä vaikutuksista. Mutta tämä keskustelu lienee Puolimatkan kanssa turhaa, sillä hän on määritellyt jo etukäteen kaiken kristillisen ihmiskuvan ulkopuolisen utopistikseksi (ehkä utopistisin antiikin lähdeteksti muuten on Matt. 57, Vuorisaarnana tunnettu) ja on siis filosofina suurin piirtein yhtä hyvä kuin sivilisaatiohistorioitsijana. 

P.S. Jos muuten tarkastellaan Rooman valtakunnan huippukaudeksi miellettyä aikaa, jolloin imperiumi oli laajimmillaan ja vahvimmillaan sekä kulttuurisesti ja taloudellisesti kukoistava ja enimmäkseen sisäisen rauhan tilassa, voidaan esiin nostaa erityisesti kaksi hallitsijaa: Trajanus (vallassa 98–117, jolloin imperiumi oli alueellisesti laajimmillaan ulottuen Skotlannista Persianlahdelle) ja tämän seuraaja Hadrianus (vallassa 117–138). Heitä pidetään mahtavimpina Rooman viitenä hyvänä keisarina tunnetuista valtiomiehistä. Trajanus oli tunnettu miestenvälisen seksin ystävä, ja Hadrianus otti elämänkumppanikseen Antinoos-nimisen bithynialaisnuorukaisen, jonka korotti postuumisti jumalaksi. Jos siis antiikista haluaa toimivia esimerkkejä hakea, niin Puolimatkan olisi kannattanut viime presidentinvaaleissa äänestää numero kakkosta. Itse en pidä näitä seikkoja välttämättä relevantteina hallinnollisten kykyjen osalta, mutta ei tietysti tällaisten arvostettujen valtioviisaiden ja suurten valloittajien mieltymysten merkitystä heidän menestykselleen sovi väheksyäkään. Ja he toki olivat myös pakanoita. Sikäli vain, että jos on merkittävää mainita vaikka Isaac Newtonin uskonollisia näkemyksiä ja perustella hänen saavutuksiaan siitä kulmasta, niin... Alkukristitythän taas olivat tuomiopäiväkulttilaisia, jotka eivät piitanneet avioliitosta tai lasten hankkimisesta sen kummemmin, koska he vielä ottivat todesta Jeesuksen lupauksen pikaisesta paluusta.

tiistai 4. marraskuuta 2014

Kansallissymboliarvostelu: Itä-Timor

Kansallissymbolikritiikin kavalkadi siirtyy Kaakkois-Aasian saaristoon. Itä-Timorin demokraattinen tasavalta on itsenäisyydessään tätä kirjoitettaessa toisella vuosikymmenellään: se itsenäistyi toukokuussa 2002. 

Timorin saari, jonka nimi merkitsee indonesiassa ja malaijissa itää (jolloin Itä-Timor tarkoittaa Itä-Itää) jaettiin 1700-luvun alussa Alankomaiden ja Portugalin kesken. Itäosa pysyi Portugalin hallinnassa vuoteen 1974, jolloin Lissabonissa Salazarin hallinnon rippeet kukistuivat neilikkavallankumouksessa. Portugalin uusi vasemmistolainen johto pyrki purkamaan maan siirtomaaimperiumin, ja Portugalin Timorissa poliittinen keskustelu provinssin tulevaisuudesta kävi kiivaana. Kiistely maakunnan asemasta kärjistyi aselliseksi selkkaukseksi, jossa niskan päälle päässyt vasemmistolainen itsenäisyysliike Fretilin (Frente Revolucionária de Timor-Leste Independete, Itsenäisen Itä-Timorin vallankumousrintama) julisti Itä-Timorin itsenäiseksi 28.11.1975. Seuraavalla viikolla Indonesian joukot hyökkäsivät maahan, julistivat sen Indonesian maakunnaksi ja aloittivat 24-vuotisen miehitysvallan, jonka aikana toteutettiin varsin selkeä kansanmurha, josta ei nähtävästi tule olemaan Indonesialle mitään seurauksia, joten sama touhu voi kätevästi jatkua Länsi-Papualla. Mainittakoon, että Indonesialle antoivat tänä aikana materiaalista ja diplomaattista tukea useat merkittävät länsimaat, kuten Yhdysvallat, Britannia, Kanada ja Australia. Taustalla oli paranoidinen pelko kommunismin leviämisestä Itä-Timorille, vaikka edes maan vasemmistolaiset ryhmittymät eivät olleet ideologiassaan alun perin kommunistisia. Indonesialle tietysti oli edullista esittää tilanne ulkomaille toisessa valossa.

Indonesian vaateita Itä-Timoriin ei YK:ssa koskaan tunnustettu, vaan aluetta pidettiin osana Portugalin siirtokuntia kansainvälisen lain mukaan. Vuonna 1999 saatiin aikaan sopimus, jonka nojalla Itä-Timorissa järjestettiin YK:n valvoma kansanäänestys alueen tulevaisuudesta. Lähes kaikki äänioikeutetut äänstivät, ja liki 80 % kannatti Itä-Timorin itsenäistymistä. Tuloksen selvittyä Indonesian joukot käynnistivät Itä-Timorissa taas uuden terrori- ja murhakampanjan, mutta tällä kertaa maailmalla päätettiin välittää siitä niinkin paljon, että Indonesia painostettiin vetämään joukkonsa ja siirtymäkaudeksi Itä-Timor siirtyi YK:n komission hallintaan itsenäistymiseensä saakka. 

Itä-Timor on Aasian köyhimpiä ja lukutaidottomimpia valtioita. Levottomuuksista huolimatta maassa on tekeillä suhteellisen toimiva edustuksellinen demokratia monipuoluejärjestelmineen. Valtio tarvitsee silti vielä paljon tukea kunnollisen ja luotettavan hallinnon rakentamiseen sekä taloudelliseen kehitykseen, ja se on pyrkinyt luomaan ystävälliset suhteet kaikkiin maihin, myös Indonesiaan. Itä-Timorin itsenäisyyskamppailun poliittisille ja sosiaalisille johtajille, presidentti (2007–2012) José Ramos-Hortalle ja piispa Carlos Filipe Ximenes Belolle, on myönnetty Nobelin rauhanpalkinto.


Itä-Timor erottuu voimakkaanvärisellä lipulla, jota hallitseva punainen kenttä symboloi kansallista vapaustaistelua ja sen vuosikymmenten aikana vaatimia uhrauksia. Keltaisen on määrä edustaa kolonialismin jälkiä Itä-Timorissa – miten, siitä en ole varma. Musta väri viittaa virallisen selityksen mukaan tietämättömyyteen ja takapajuisuuteen, jota valaisee rauhan ja yhtenäisyyden valkea tähti. On syytä huomata, että viisisakarainen tähti on asemoitu hieman kallelleen, kun yleensä tätä symbolia käyttävissä lipuissa kahden sakaran yläreunat ovat samansuuntaiset lipun ylä- ja alareunan kanssa. Lippu on suunniteltu vuonna 1975, mutta se on otettu virallisesti käyttöön 2002.

Sommitelma on väriensä puolesta väkevä, ja kaksi sisäkkäistä, suhteiltaan erilaista tasakylkistä kolmiota tuovat lippuun dynamiikkaa. Väriyhdistelmä on tyylikäs, ja yhdessä sommitelman kanssa syntyy alkuvoimainen ja eksoottinen vaikutelma. Punainen kenttä on riskaabeli ratkaisu, mutta tässä sommitelmassa se toimii hyvin. Lippu voisi ehkä olla vielä hieman parempi, jos sen suhde ei olisi 1:2, joka saa sen näyttämään hieman venytetyltä.

Arvosana: 9½ 

Portugalin Timor liehutti Portugalin lippua. Indonesian miehitysaikana Timorin maakunnalla oli oma lohenvärinen lippu:


Timorin itsenäisyysliike Fretilin käytti puoluelippua, josta on johdettu Itä-Timorin nykylipun väritys ja muutamia graafisia elementtejä, kuten mustan hallitsema tankopuoli ja vino tähti:



Itä-Timorin itsenäisyyttä valmisteleva Itä-Timorin vastarinnan kansallisneuvosto (Conselho Nacional de Resistência Timorense, CNRT) piti vuonna 1998 Lissabonissa Itä-Timorin kansalliskokouksen istunnon, jossa pakolaishallinnon väliaikaiseksi lipuksi valittiin seuraava sommitelma, joka tosiaan kaikeksi onneksi myös jäi väliaikaiseksi:



Ikävä kyllä vaakunan suhteen itätimorilaisten tyylitajua ei voi kehua:


Itä-Timorin vaakuna on pikemmin sinetti kuin perinteinen vaakunasymboli, vaikka siinä esiintyykin muoto, joka muistuttaa suuresti ylösalaisin käännettyä vaakunakilpeä: kyseinen muoto jäljittelee maan korkeinta vuorta (Foho Tatamailau, 2986 m). Tästä ylikuormitetusta tunnuksesta ei voi sanoa oikein muuta hyvää kuin sen, että ainakin se seuraa lipun väriskeemaa.

Kilpi on täynnä huonosti piirrettyä sälää: riisiä ja maissia, hammasrattaalle asetettu kirja (sommitelmaa olisi mahdotonta hahmottaa ilman selitystä; se näyttää pyyntilehtensä avanneelta lihansyöjäkasvilta), jousi, nuoli ja AK-47-rynnäkkökivääri (tietysti). Näistä olisi voinut valita yhden tai kaksi, joihin keskittyä. Se ei olisi vielä tehnyt tästä hyvää, mutta ainakin siedettävämmän.

Tekstiäkin on näpytelty mukaan enemmän kuin vaakunaa tarkastellessa jaksaisi lukea. Maan virallisen nimen ja sen lyhenteen (molemmat totta kai ovat äärimmäisen tarpeellisia) lisäksi vuorikilven alle on levitetty maan hyvin yleisluontoinen motto Unidade, acção, progresso eli Yhtenäisyys, toiminta, edistys.  

Tämä vaakuna on syvältä, muttei täysi katastrofi. Arvosana: 5

Ohessa muutamia historiallisia vaakunatunnuksia samalta alueelta:

Portugalin Timorin vaakuna 1951–1975

Timorin maakunnan vaakuna Indonesian miehityksen aikana 1975–1999


Itsenäisen Itä-Timorin vaakuna 2002–2007. Huomattavasti nykyistä parempi ja selkeämpi. Miksi piti mennä vaihtamaan huonompaan?



Itä-Timorin kansallishymni Pátria eli Isänmaa on vuodelta 1975. Se on vallankumouslaulu, jossa tuomitaan kovin sanoin kolonialismi ja imperialismi sekä varsin hämmentävästi myös löytöretket tai tutkimus (não, não, não à exploração). Olkoon. Runoilija Francisco Borja da Costa ei voi enää selittää työtään, sillä hän sai surmansa Indonesian hyökkäyksessä Itä-Timoriin 7.12.1975. Sävellystyön on tehnyt Afonso Redentor Araújo.

Kappale on arvokas ja myös laulumainen, mikä ei aina ole kansallislaulujen kohdalla itsestään selvää. Mitään ihmeitä ei tässä hymnissä yritetä, ja lopputulosta voi pitää kohtalaisen onnistuneena. Sävelmä ei ole varsinaisesti mestariteos, vaan pikemminkin hyvin yksinkertainen. Mutta ainakin sen muistaa melko hyvin kertaalleen kuultuaan. Hieman mitäänsanomattomaksi Pátria kuitenkin jää, muttei sitä voi nuorelta valtiolta pitää heikkona esityksenä. Kelpo kappale.

Arvosana: 7½

Itä-Timorin loppuarvosana on 7,3.

perjantai 31. lokakuuta 2014

Tri Edelmannin liekehtivä sirkus: Draculan talo (House of Dracula, 1945)

Draculan talo (House of Dracula, 1945) saattaa päätökseen Universal-elokuvastudion klassiseksi mainitun Dracula-sarjan. Vampyyrikreivi esiintyy myös sivuhahmona elokuvassa House of Frankenstein (1944), jossa pääsee tekemään tuskin mitään, ja myös komediassa Bud Abbott and Lou Costello Meet Frankenstein (1948, jossa ei tavata ketään, jonka nimi olisi todella Frankenstein), joka jäi, surullista kyllä, Béla Lugosin toiseksi ja viimeiseksi filmiroolityöksi sinä hahmona, jonka esittäjänä hän on niin kuuluisa. Nuo elokuvat eivät kuitenkaan kuulu Dracula-sarjaan, koska kreiviä ei mainita elokuvan nimessä.

Draculan talon nimi muuten onkin pulmallinen ja hämärä. Sitä edeltäneessä Frankensteinin talossa todella esiintyy Frankensteinin suvulle kuuluva rakennus, mutta vuonna 1945 Dracula on vain puolikutsumattomana vieraana linnamaisessa kartanossa. Jos haluaa nähdä elokuvan, jossa vampyyri asioi kiinteistöbisneksessä, on katsottava alkuperäinen Dracula vuodelta 1931. House of Dracula voisi toki kääntyä myös muotoon Draculan (aatelis)suku, mutta tällä käännösvaihtoehdolla ei ole mitään yhteyttä elokuvan juoneen, tapahtumiin tai yhtään mihinkään.

Tämänkertainen elokuva luetaan ns. monster mash -alalajiin. Vaikkapa hirviöhulabalooksi kääntyvällä termillä tarkoitetaan Universalin 1940-luvulla tehtailemia kauhuelokuvia, joissa esiintyy yhdessä useampia studion aiemmista filmeistä kuuluisista hirviöistä. Ensimmäinen näistä oli vuoden 1943 Frankenstein kohtaa ihmissuden (Frankenstein Meets the Wolf Man, ja tässä jopa tavataan Frankenstein, nimittäin suvun naispuolinen perillinen), ja tämän jälkeen vastaavia tuotettiin lisää entistä väkinäisemmiksi käyvillä käsikirjoituksilla, mikä kertoo siitä, miten loppuun kaluttua tämä kauhufilmisukupolvi alkoi olla. Monster mash -elokuvat markkinoitiin periaatteella jos pidit Draculasta ja Frankensteinin hirviöstä ja ihmissudesta, niin totta kai pidät vielä enemmän elokuvasta, johon on tungettu kaikki kolme. Tämä on toki loogista: minäkin pidän pippuripihvistä, pizzasta ja madekeitosta, joten tietysti pidän kaikkein eniten annoksesta, joka yhdistää ne kaikki. Tuleeko useammasta hirviöstä parempi soppa? Lähdetään illalliselle Draculan talossa.

Jep, 1940-luvun Hollywoodissa "kyttyräselkä" oli legitiimi hirviö.
Tämä elokuva ei ehkä ole laadukas, mutta ainakin se on mielenkiintoisen kummallinen. Jäykäksi kumilepakoksi muuntautunut Dracula saapuu myöhäiseksi vierailijaksi Edelmannin linnaan.
                                        Soppakanuuna
Onneksi ei sentään: kyseessä on maineikas lääkäri ja tiedemies, Visarian pikkukaupungin laitamilla asuva tohtori Franz Edelmann (Onslow Stevens), joka on erikoistunut uraauurtaaviin kokeellisiin hoitoihin. Dracula (John Carradine) esittäytyy ja kertoo saapuneensa kaukaa Transylvaniasta saakka arvon tohtorin pakeille. Vampyyrikreivi etsii parannusta vampirismiinsa saadakseen viimeinkin levätä rauhassa, mutta hänellä saattaa olla myös muita motiiveja Visarian-matkansa taustalla, näiden joukossa päällimmäisenä tri Edelmannin hehkeä sihteeri Miliza (Martha O'Driscoll). Koska vampyyrin on levättävä päivällä kotihautansa mullassa, on Dracula ottanut vapauden jollain konstilla tuoda arkkunsa ja maa-ainesta Transylvaniasta Edelmannin linnan kellariin. 

Lisäksi, tohtori hyvä, minulla on ollut näitä kauheita selkäkipuja...
Tri Edelmann on tiedemies eikä usko yliluonnolliseen, mutta hän ottaa Draculan hoitoonsa peitenimellä paroni Latos. Eipä aikaakaan, kun Edelmann on kreivin näytteitä tutkimalla saanut selville eriskummallisuuksia tämän veressä. Pseudolääketieteellinen bullshitjargon ilmeisesti pyrkii esittämään, että vampirismi on veren välityksellä leviävä sairaus. Dracula pääsee verensiirtoterapiaan: pari kertaa viikossa tri Edelmann luovuttaa kreiville omaa vertaan vampirismin parantamiseksi.

Edelmannista on yhtäkkiä tullut yliluonnollisista vaivoista kärsivien julkkisten suosikkilääkäri, sillä hänen pakeilleen pyrkii myös Larry Talbot (Lon Chaney Jr.), joka haluaa parantua ihmissusikuukautisista, joista on tähän mennessä kärsinyt jo yhdessä hyvässä ja kahdessa keskinkertaisessa elokuvassa. Edelmann selittää putkaan itsensä lukituttaneelle Talbotille, että lykantropia on pelkkä mielen sairaus, kun kuu pilkistää kalterien läpi sisään ja muuttaa potilaan raivoavaksi, karvaiseksi villipedoksi muutamissa sekunneissa. 
 
Tuo alapurenta vaatii pitkän oikomishoidon.

Edelmann ottaa Talbotin hoitoonsa ja modifioi näkemystään: ihmissudeksi muuttuminen johtuukin nyt siitä, että Talbotin kallossa on liikaa tiettyyn aivoalueeseen kohdistuvaa painetta (tämä jättää hämäräksi sen, miksi tällainen oireyhtymä tarttuu pureman kautta). Leikkaus olisi aiemmin ollut mahdoton ajatus, mutta kuinka ollakaan, Edelmann kasvattaa avustajiensa kanssa linnassa harvinaista hometta, josta uutettava aine pehmittää luukudosta väliaikaisesti siten, että se on tuomassa vallankumouksen lääketieteen alalle. Vielä hometta ei vain ole riittävästi kasassa, sillä se kasvaa vain hyvin tarkasti rajatuissa olosuhteissa. Tästä homeesta odottaa parannuskeinoa myös Edelmannin avustaja Nina (Jane Adams), kyttyräselkäinen sairaanhoitaja. Hänet tosiaan luetellaan julisteessa yhtenä elokuvan hirviöistä huolimatta siitä, että hän ei tee mitään hirviömäistä, vaan on itse asiassa koko filmin johdonmukaisimmin hyveellinen hahmo.

Jos haluaa käsityksen siitä, miten viehättävän sekopäisestä ja omituisesta elokuvasta on kyse, kuvaa sitä ehkä seuraava juonenkäänteiden sekamelska: Talbot ei jaksa odottaa sarastavaa parannuskeinoa, vaan yrittää itsemurhaa heittäytymällä kielekkeeltä järveen. Tri Edelmann hankkii kylästä vinssin, jolla hänet lasketaan tutkimaan rantakallion luolia siltä varalta, että Talbot on pelastunut johonkin niistä. Tohtori osuu juuri oikeaan luolaan, missä torjuu aseettomana ihmissuden hyökkäyksen ja löytää noin minuutin sisään (1) Frankensteinin horrostavan hirviön, (2) ihanteelliset olosuhteet suurelle homeviljelmälle ja (3) unohdetun salakäytävän linnansa kellariin. En pysty inhoamaan tätä elokuvaa; se on aivan liian viihdyttävä ja huvittava.

Ai niin, Draculankin piti olla mukana filmissä, joka kantaa hänen nimeään. Elokuvan pahimpia ongelmia on, etteivät hirviöt ole interaktiossa keskenään, ainakaan suorasti. Lisäksi Draculaa nähdään liian vähän. John Carradine ohuine viiksineen on luiseva ja elegantti kreivi, ei mikään Lugosi, mutta aivan käypä Dracula. Hän väijyy yhä Milizaa yrittäen tehdä tästä vampyyrikumppaninsa käyden aiemmista sarjan filmeistä kierrätettyä dialogia. Draculan pirullisuus ei lopu tähän: hän sabotoi Edelmannin veriterapian johtamalla omaa vampyyrinvertaan kelpo tohtorin suoniin. Pian tämän jälkeen Dracula tuhotaan hyvin epätyydyttävällä ja antiklimaktisella tavalla, mutta sen voi melkein antaa anteeksi, kun filmi saa samalla lisää yhä oudompia kierroksia. 

Hmm... oireet: tummien renkaiden ilmaantuminen silmien ympärille, huimaus, protopsykedeeliset elokuvajaksot, voimistuva mollimusiikki, asteittain haihtuva peilikuva, kausittainen mielipuolisuus. Diagnoosi: pähkähullu käsikirjoitus, mahdollisesti Jekyll ja Hyde -plagiaatti.
Draculan saastunut veri näet sekoittaa Edelmannin pään. Hän ei muutu vampyyriksi (vaikka menettääkin peilikuvansa) vaan omaksuu öiseen aikaan (tai milloin käsikirjoitus pitää sitä kätevänä) toisen, pahantahtoisen, pirullisen persoonallisuuden. Kannatan tätä juonenkäännettä innokkaasti. Onslow Stevens tri Edelmannin roolissa on koko elokuvan parasta ainesta, ja hänen suorituksensa Mr. Edelhydena on hykerryttävän hauska ja myös paikoin aidosti pelottava. Kohtaus, jossa hän keskustelee maanisesti ajurinsa kanssa yhä kuumeisemmaksi käyvällä yöratsastuksella, on elokuvan uhkaavimpia, ja sitä seuraa kuvakerronnallisesti tehokas episodi, jossa mielipuoleksi muuttunut tohtori pakenee Visarian pikkukaupungista linnansa suojiin.

Puvustus: Pelastusarmeija
Tri Edelmann (hyvä) tekee voitavansa parantaakseen Talbotin leikkauksella pelätessään aikansa käyvän vähiin: Mr. Edelhyde taas alkaa virvoittaa Frankensteinin hirviötä (Glenn Strange), joka ei ikävä kyllä saa koko elokuvassa mitään mielekästä tekemistä. Visarian huvittava väki pohjustaa loppuhuipennusta saapulla linnan porteille perinteiseen kansantapaan soihtujen, talikoiden ja sekalaisten karttujen kera, eikä filmi jatku hetkeäkään pidempään kuin on välttämätöntä (67 min).

Tämä on omaperäinen ja kajahtanut filmi, jonka katsominen riittävän pitkin väliajoin on vietävän hauska kokemus. Ohjaaja Erle C. Kenton ja käsikirjoittaja Edward T. Lowe Jr. ovat tehneet pidäkkeettömän kummallisen elokuvan, joka on silkkaa yletöntä hupia. Juoni on naurettava, muttei ainakaan tylsä, ja tri Edelmann on Universalin "hulluista" tiedemiehistä kiintoisin (ja huvittavin) sitten vuoden 1939 Frankensteinin pojan. Dracula on kelvollinen antagonisti, ja Larry Talbotin hahmo saa mahdollisuuden nousta antisankaruuden alhosta, joskin Lon Chaney Jr. vaikuttaa välillä hieman leipääntyneeltä tunnetuimpaan rooliinsa. Elokuvan efektit ovat sarjan parhaimmistoa, ja ne ilahduttavat. Frankensteinin hirviön läsnäolo koko filmissä on niin vähäistä ja kaavamaista, että se on helppo jopa unohtaa. En oikein perusta myöhemmistä komediallisista Abbott & Costello -hölmöilyistä, ja siten tämä hörhöilykavalkadi vuodelta 1945 merkitsee minulle jäähyväisiä Universalin klassisille hirviöille camp-hengessä.

Elokuvaa ei voi ottaa vakavasti, mutta sen viihdearvo ja konseptuaalinen omituisuus on niin suurta, että se saa minulta asteikolla yhdestä viiteen kolme (3) lepakkoa. Reilussa kilpailussa se ansaitsisi vain kaksi, mutta absurdin huvittuneessa tilassa olen höveli.


Kokonaisuudessaan Universalin Dracula-sarja on kohtalaisen epätyydyttävä hukattujen mahdollisuuksien kokonaisuus, jossa on silti omat viehätyksensä. Elokuvahistorialliselta kannalta Dracula (1931) on vähintään kertanäkemisen arvoinen, vaikka hyvää elokuvaa siitä ei millään saa. Espanjankielinen Drácula on teknisesti ja draamallisesti paljon pätevämpi elokuva, jonka vampyyri on tosin täysin koominen ilmestys. Draculan tytär on nimihahmoaan lukuun ottamatta turhan haukotuttava. Jos tästä joukosta pitää tosissaan jotain suositella yleisesti, niin Draculan poika on sarjan paras tekele, vaikka kärsiikin epäkarismaattisesta vampyyrista, kun taas Draculan talo on kiehtovan, innostavan pöhkö. 

Jos haluaa vain nähdä hyviä Dracula-filmejä, niin suosittelisin brittiläisen Hammer-yhtiön Dracula-elokuvia. Ne ovat teknisesti parempia, laadukkaampia ja silti hauskoja. Lisäksi ne ovat väreissä, ja verihän on parasta technicolorina. Siltikin kaikkine puutteineen Universalin 30-40-lukujen elokuvasarja on riittävän harvakseltaan katsottuna viehättävä ja paikoin tunnelmallinen. Jos kokee kovin verisen, uudenaikaisemman kauhun desensitisoivaksi tai muutoin epämiellyttäväksi, voi kannattaa palata klassikkojen ja camp-klassikkojen pariin. Nämä eivät enää pelota kuin pieniä lapsia, mutta aihepiiri on makaaberi, ja filmejä voi pitää lajityypiltään myös fantasiana.

tiistai 28. lokakuuta 2014

Anagrammikreivin suoretket: Draculan poika (1943)

Dracula ja tämän tytär hoideltiin hankkeilla, joiden oli alun perin määrä olla A-luokan elokuvia, mutta joiden budjettia leikattiin roimasti ennen kuin projektit pääsivät vauhtiin. Niitä ei voi luokitella varsinaisiksi B-elokuviksi, vaikka toteutus, varsinkin Draculan tyttäressä, on hyvin lähellä sellaista. Sen sijaan Draculan poika (Son of Dracula, 1943) on alusta asti täysiverinen B-filmi. Universalin viimeiseksi A-kauhufilmiksi jäi Ihmissusi (The Wolf Man, 1941), joka oli myös lähes viidentoista vuoden ajan viimeinen studion kauhuelokuvista, joka ei ollut jatko-osa aiemmille elokuville. Sen jälkeen aiemmin esitellyt hirviöt palasivat yhä uudelleen elämään vaihtelevan vakuuttavilla perusteilla ja päätyivät yhteisesiintymisiinkin. Tämä yhdistettynä pienentyviin budjetteihin johti kaavamaisuuteen ja toistoon. Draculan poika ei sentään ole pahiten kangistuneita tapauksia, jos kohta ei hän taida sen paremmin olla edes Draculan poika


Elokuva sai tähänastisen sarjan huonoimman pääjulisteen, jossa vihreä (?) vampyyri näyttää pikemmin hämmentyneeltä kuin uhkaavalta. Tämä on sinänsä osuvaa ottaen huomioon, kuka kyseisestä roolisuorituksesta vastaa, mutta palataan siihen, kun se on ajankohtaista.

Tämä on ensimmäinen Dracula-sarjan filmi, jossa tapahtumat eivät sijoitu Lontooseen tai Transylvaniaan. Tarina alkaa jostain päin Yhdysvaltain Syvää Etelää, Dark Oaks -nimisellä vanhalla plantaasilla. Maisemanvaihdos on virkistävää, ja Louisianan tyyppiset mangrovesuonäkymät sekä rapistuvat kartanot ovat hyvä amerikkalainen vastine eurooppalaiselle kauhugotiikalle. Ikävä kyllä elokuvan budjettirajoitusten takia suurin piirtein kaikki on kuvattu studiossa, mutta jonkin verran ilmapiiriä sentään välittyy. Saksalaissyntyinen ohjaaja Curt Siodmak (1902–2000), joka menestyi noir-rikosfilmeillä, ei ole tässä elokuvassa kuvausteknisesti kovin innovatiivinen, mutta hän on ammattitaitoinen ja tajuaa, miten tarinoita kerrotaan. Kun muistaa vuoden 1931 Draculan, pitää muistaa olla kiitollinen perusasioistakin. Käsikirjoituksesta muuten vastaa ohjaajan veli, Robert Siodmak (1900–1973).

Kvasi-Louisianan Dark Oaksissa valmistellaan juhlia, sillä Caldwellin suvun tytär Katherine "Kay" Caldwell (Louise Allbritton) on käynyt Budapestissa ja tavannut siellä transylvanianunkarilaisen kreivin nimeltään Alucard. Kay on kutsunut kreivin vieraakseen, ja tämä on viimeinkin saapumassa paikalle. (Jos joku ihmettelee, miten Alucard voi olla sekä transylvanialainen että unkarilainen, niin muistutettakoon, että Transylvania kuului Unkarin kuningaskuntaan vuoteen 1918 saakka, ja että alueella asuu unkarilainen vähemmistö, vaikka se nykyisin Romaniaan kuuluukin. Elokuvan tapahtuma-aikaa on puvustuksesta ja tekniikasta päätellen 1930- tai 1940-luku. Vuonna 1943 se ei voi tapahtua, sillä filmissä puhutaan täysin neutraalisti Unkarin suurlähetystöstä, ja Yhdysvallathan oli vuonna 1943 sodassa Unkaria vastaan.)

Kayn sulhanen Frank Stanley (Robert Paige) ja ilmeisesti Caldwellien perhetutun aseman saavuttanut tri Brewster (Frank Craven) odottavat kreivi Alucardia ja tämän matkatavaroita kuljettavan junan saapumista kylän asemalla, mutta junan mukana tulevat vain kreivin romppeet. Tri Caldwell viettää asemalla omituisen pitkän aikaa tarkastellen matkatavaroihin sopivan takaperoisluettavasti kirjailtua nimeä. Hänellä ei varsinaisesti ole tähän mitään syytä, koska nimien Alucard ja Dracula pitäisi sanoa hänelle tässä vaiheessa suurin piirtein yhtä vähän, mutta ainakin tässä tulee täytettyä muutama kauhupopkulttuurin klisee ensimmäistä kertaa: Draculan suvun huonot peitenimikäytännöt ja niiden loukkaavuutta hipovan ilmeinen esittely yleisölle.

Lisäksi muuten suvun nimeä ei todellakaan sijoiteta itse vaakunakilpeen. Tämä näyttää nyt jonkin transylvanialaisen jalkapalloseuran kannatuskrääsältä.
Kay on kärsimätön odottaessaan kreiviä, ja suuntaa mangrovehetteikköön kuningatar Zimban (Adeline De Walt Reynolds) luo. Minun oli ensi kertaa elokuvaa katsoessani vaikea ymmärtää ensialkuun, kuka tai mitä kuningatar Zimba on olevinaan. Hän asuu suolla hökkelissä, joka on täynnä omituisia, okkultistista roinaa. Luulin, että hänen oli tarkoitus olla jokin afroamerikkalainen voodoo-mummo, jota vain esittää oudosti meikattu valkoinen näyttelijä, mutta "kuningatar" Zimba on Kayn Euroopan-tuliaisia. Hänen on ilmeisesti tarkoitus olla jokin mystinen pustan mustalaiskuningatar. Hän ennustaa pahoja asioita ja kuolemaa yrittäen varoittaa Kayta, mutta eipä siitä mitään tule, kun hökkeliin lentää naurettavan iso ja häkellyttävän kömpelö kumilepakko, jonka nähdessään Zimba lysähtää kasaan, ilmeisesti alkavan naurukohtauksen aikaansaamaan aivoverenvuotoon menehtyen.

Arrrrrrrrrghhh... so fake... rghhh!
Lepakko oli tietysti Drac--- Alucard. Kutsun häntä kirjoituksen loppuosan ajan Draculaksi, koska tässä elokuvassa ei kertaakaan mainita kenenkään olevan kenenkään poika, ja sitä paitsi jos Draculalla olisikin poika ja tämä perisi kreivinarvon, olisi hän vain uusi kreivi Dracula. Tämä elokuva on ensimmäinen Universalin Dracula-sarjassa, jossa valkokankaalla todella näytetään, kuinka kreivi muuttuu lepakoksi. Muodonmuutoksen näyttäminen on hauska visuaalinen lisä, joka on omana aikanaan varmasti ollut verraten vakuuttava ja kilpailukykyinen efekti. Ainakin se on parempi kuin itse lepakot, jotka ovat sarjan muiden filmien tapaan naurettavan epäuskottavia ja räpyttelevät siipiään hulvattoman laiskasti. On kuin tehostemiehet eivät olisi koskaan nähneet, miten lepakot oikeasti lentävät. Ne eivät muistuta tässä suhteessa laiskoja albatrosseja, vaikka Universalin Dracula-sarjasta moisen vaikutelman saakin.

Draculan ihmishahmon kohdalla on käsiteltävä tämän elokuvan pahinta heikkoutta, joka on vampyyrikreivin rooli. Dracula-sarja on kärsinyt turhauttavista ratkaisuista. Draculassa kreivi on oivallinen, mutta elokuva muuten surkea. Dráculassa elokuva on parempi, mutta kreivi naurettava. Draculan tyttäressä vampyyri on kiehtova, mutta elokuva tylsähkö. Ja Draculan pojassa kreivin rooliin on valittu Lon Chaney Jr. Hän on säälittävän, koomisen surkea. 
 
Ei saa olla noin tyly! Dracula alkaa itkeä!

Mykän kauden kauhuelokuvien tähden Lon Chaney Sr:n poika oli tullut tunnetuksi ihmissuden roolistaan edellä mainitussa Ihmissusi-elokuvassa, ja sen jälkeen studio oli päätellyt hänen olevan kauhun uusi menestyskasvo. Hän esiintyi Kharis-muumiona, ja teki myös kertaroolin Frankensteinin hirviönä (The Ghost of Frankenstein, 1942). Chaney on Ihmissuden Larry Talbotina toimiva, koska hänen olemuksessaan on jotain aseistariisuvan, surkuteltavan traagista. Hän on kelvollinen muumiona ja Frankensteinin hirviönä, koska nämä roolit perustuvat paksuun maskeeraukseen ja puhumattomuuteen. Mutta Draculaa esittäessään hän on viheliäinen mahalasku. Chaneyn karisma on olematon, ja häntä on siunattu kasvonpiirteillä, joiden ansiosta hän näyttää jatkuvasti olevan purskahtamaisillaan itkuun. Hän on korkeintaan keskinkertainen näyttelijä, eikä hän ole hetkeäkään uskottava vampyyriaatelisena. Tämä on sääli, sillä elokuva ei ole huono. Ei se mikään hyväkään ole, muttei tämän sarjan heikoin esitys millään muotoa. Chaneyn heiveröinen presenssi ja surkuhupaisaa myötätuntoa herättävät yritykset vaikuttaa uhkaavalta kiskovat filmiä alaspäin aina, kun hän viettää ruudulla pidemmän ajan. Nämä ovat asioita, joille Chaney itse ei varmaankaan ole voinut mitään, enkä syytä häntä sinänsä. Casting on vain tyritty pahemman kerran, sillä on vaikeata sanoin välittää, miten yksiselitteisen sopimaton Chaney on tähän rooliin. Tämä muuten ei ole mikään mielipide, vaan absoluuttinen fakta. Chaneyn esitystä on sitäkin surullisempaa katsoa, kun tietää, että Béla Lugosilla oli kiinnostusta tähän rooliin. Hänen mukaantulonsa olisi voinut ehkä tehdä tästä filmistä kaikkien aikojen suurimpia vampyyriklassikkoja.

Ihan vain vinkkinä siitä, miltä viattomien elämänvoiman riistämiselle omistautunut saatanallinen, epäkuollut unkarilainen roistohahmo voisi näyttää. (Lähde: Európa Pont)
Mutta jättäkäämme nämä masentavat jossittelut ja palatkaamme itse tarinaan. Hoideltuaan kuningatar Zimban Dracula vierailee incognito Dark Oaksissa, missä hän tappaa suvun patriarkan, pyörätuolissa torkkuvan eversti Caldwellin (George Irving). Kovin huolellista työtä kreivi ei tee, sillä everstin savuke on aiheuttaa tulipalon. Talon isännän kuolema yhdistettynä tulipalonalkuun onnistuu melko tehokkaasti pilaamaan juhlan kuin juhlan, ja vasta tämän jälkeen Dracula suvaitsee saapua paikalle virallisesti ja on jopa loukkaantua, kun palvelijat yrittävät käännyttää hänet tiehensä. Dracula on melkoinen kusipää. Kay perii isältään Dark Oaksin tilukset, ja Dracula asettuu pysyvämmäksi vieraaksi. Tämä huolestuttaa Kayn sulhasta Frankiä ja myös tri Brewsteria, joka alkaa tutkia kreivin taustoja. Craven tekee hyvää ja sympaattista työtä Brewsterin, ovelan maalaislääkärin, roolissa. Hän ottaa yhteyttä Unkarin suurlähetystön kautta professori Lazloon (J. Edward Bromberg), joka on tämän elokuvan Van Helsing. Hänen roolityönsä on sävykkäämpi kuin Edward Van Sloanin teutooniset mäkätykset. Lazlo toteaa Brewsterille, että Alucard ei ole lähetystölle tuttu ja että Alucard ei ole unkarilainen nimi. (Ei muuten ole Draculakaan.) Tri Brewster alkaa selvittää Draculan legendaa käännellen taas nimeä tuskastuttavan ilmeisesti edestakaisin.
 
Hämmästyttävää! Se ei ole vaikuttavaa toisellakaan kerralla!

Tämän jälkeen juoni tiivistyy elokuvan kestoon (80 min) nähden aika tavalla, mikä ei ole huono asia, kun tylsiä kohtauksia ei juuri ole mukaan päätynyt. Nyt seuraa muutamia hyvin oleellisia juonipaljastuksia, joten ne kaikki kaksi henkilöä, joita ehkä tässä maassa kiinnostaa oikeasti nähdä tämä elokuva, voivat halutessaan lopettaa lukemisen tähän ja etsiä itse filmin käsiinsä. Teen tämän varoituksen, koska Siodmakin käsikirjoitus päätyy muutamiin aidosti yllättäviin ratkaisuihin, jotka ovat tämän ajan kauhuelokuvissa kortilla. Nämä juonenkäänteet muuttavat elokuvan loppupuolella tapaa, jolla koko filmi on siihen mennessä hahmottunut, joten spoilerivaara on vakava.

Suoryteikössä puisevan unkarilaisen kanssa, mikäpä sen romanttisempaa. Dracula ja Kay, rakastunut nuoripari.
Kay hylkää vanhan sulhasensa Stanleyn ja menee naimisiin Draculan kanssa, aivan kuten kuningatar Zimba oli ennustanut houraillessaan ruumiin kanssa avioitumisesta filmin alussa. Tämä on jotain, mitä emme ole aiemmin nähneet. Paikallisille pari kertoo omistautuvansa Draculan "tutkimustyölle" ja pitäytyvänsä sen vuoksi täysin omissa oloissaan. Kaikki vanhat tutut hyvästellään ja heitä kielletään tulemasta käymään. Stanley tunkeutuu mustasukkaisuuden puuskassa kartanoon, missä riitelee Draculan kanssa. Hän vetää esiin aseen (tämä on Syvän Etelän Amerikkaa, joten tietysti kaikilla on sellainen mukana kunnalliskirjastossakin) ja ampuu Draculaa. Luodit sujahtavat vahinkoa aiheuttamatta kreivin yliluonnollisen ruhon läpi ja surmaavat tämän takana seisoneen Kayn. Tämä on kieltämättä taloudellista käsikirjoittamista: saamme samassa kohtauksessa sekä yliluonnollisen vampyyrifolkloren demonstraation että oleellisen juonenkäänteen. Ja vieläpä kohtalaisen hyvin yhteen liitettyinä. Esimerkiksi vuoden 1931 Draculassa toiminta saatettiin keskeyttää, jotta voidaan osoittaa, etteivät vampyyrit heijasta kuvajaista. Draculan pojan tarinankerronta on paljon sujuvampaa ja dynaamisempaa.

Stanley kertoo hysteerisenä kokemuksistaan tri Brewsterille, joka tri käy urkkimassa Dark Oaksissa vain tullakseen samettiaamutakissa kartanossa kuljeskelevan Draculan yllättämäksi ja poisajamaksi. Lon Chaney ylellisessä aamutakissa on ehkä vähiten uhkaavia ja arvoituksellisia näkyjä kauhuelokuvan historiassa, mikä tekee kohtauksesta kierolla tavalla hauskan, varsinkin kun näyttelijä lausuu kaikki vuorosanansa aivan kuin niihin voisi sisältyä jotakin auktoriteettia tai uhkaa. Brewster tapaa myös Kayn nähtävästi hyvissä ruumiin voimissa, mikä tietysti ilmaisee katsojille, että tästäkin on tullut vampyyri. Frank on tällä välin käynyt tunnustamassa Kayn surman sheriffille. Tri Brewster taas kertoo nähneensä Kayn elossa väitetyn ampumisen jälkeen, eikä sheriffi todellakaan odottanut mitään tällaista asettuessaan ehdolle. Kun Dark Oaksissa suoritetaan päivällä etsintä, löydetään Kay kuolleena. Draculaa ei näy missään. Frank pidetään vangittuna piirikunnan putkassa, ja kaikki ovat pahasti sekaisin.

Asioita saapuu selvittämään tri Brewsterin paikalle kutsuma professori Lazlo, ja herrat päättelevät nopeasti, että seudulla riehuu vampyyri. Tämän kaksikon tutkimuksia on yllättävän hauskaa seurata. Molemmat näyttelijät tekevät vakuuttavat, mukavat työt rooleissa, jotka eivät edes anna heille paljon fyysistä tekemistä. He lähinnä kanavoivat vampyyrimytologiaa yleisölle, mutta tämä tapahtuu miellyttävästi ja pehmeästi, paljon sulavammin kuin mihin Draculan sinänsä viihdyttävä, mutta myös teatraalisesti koliseva Van Helsing pystyy. Mukaan tirisee tietysti myös tahatonta komiikkaa: vampyyrinmetsästäjät vaikuttavat jokseenkin tehottomilta ja yhteensattuma järkeä uhmaavalta, kun Dracula materialisoituu sumusta keskelle Brewsterin kammiota juuri samalla hetkellä, kun Lazlo siellä arvon tohtoriamme vampyyrien sumuksimuuntautumiskyvystä valistaa.

Lazlo, Dracula ja Brewster. Kaikkien aikojen parhaiten ajoitettu demonstraatio.
On käsittämätöntä, miksi Dracula ei vain yksinkertaisesti tunkeudu sumuna herrojen taakse ja puukota näitä hengiltä, mutta efekti on sentään taas mukavaa katsottavaa. Tällaiset kerronnalliset ratkaisut toki korostavat Draculan edustamaa uhkaa, mutta tiedemiehemme näyttäytyvät sen edessä hieman liiankin avuttomina, vaikka muutoin ovatkin hyvin sympaattisia.

Putkassa viruva Stanley saa tällä välin vieraan: lepakon hahmon ottanut Kay saapuu hänen luokseen kalteri-ikkunan läpi. Kay tekee entiselle sulhaselleen elokuvan omaperäisimpiin kuuluvan paljastuksen. Katsojat, minä ensikertalaisena mukaan lukien, ovat tähän mennessä olettaneet, että Dracula on pitänyt Kayta vallassaan ja junaillut kaikki tähänastiset kaameat tapahtumat. Kay paljastaa asian olevan päinvastoin: kyseenalainen sankarittaremme on vienyt vampyyrikreiviä kuin unkarilaista pässiä narussa. Kay on halunnut vain saada Draculan avulla kuolemattomuuden, sivuoireinaan vain äärimmäinen valoherkkyys, allisiini-intoleranssi ja krusifiksofobia (Krusifiksaatio? Crucifixe-idée?). Nyt kun tämä tavoite on saavutettu, ei kreivi Draculalla ole enää sijaa Kayn suunnitelmissa. Dracula on määrä tuhota, ja tämän jälkeen Kay voi elää ikuisesti todellisen rakkautensa Stanleyn kanssa. Kay neuvoo Stanleyä tuhoamaan Draculan arkun, jonka tämä on kätkenyt suolle. Jos vampyyri ei aamunkoitteessa ehdi hautaansa, se tuhoutuu (näin tämän elokuvan mytologian mukaan).

Elokuva tekee siis aidosti yllättävän käänteen. Draculan hahmoa tämä väistämättä heikentää, sillä vampyyrikreivi näyttää tämän vuoksi hyväuskoiselta hölmöltä, jolloin Chaneyn karisma-aneeminen roolityö saa tosin hieman perusteita alleen. Lisäksi Kay asemoituu elokuvan todelliseksi konnaksi: hän on surmauttanut oman isänsä tyydyttäkseen pakkomielteisen halunsa elää ikuisesti. Kay on sangen mieleenpainuva femme fatale, joka puhuu Draculasta avoimen halveksivasti, mikä on oikeasti aika hauskaa. Siodmakin parhaina töinä pidettyjen noir-filmien asetelmat on tuotu yllätyksellisellä tavalla yliluonnollisen kauhun pariin: petollinen ja aistikas nainen vetelee naruja, ja Dracula on hänen suunnitelmassaan vain petkutettava pikkukonna, noir-filmin vakiokalustoon kuuluva fall guy. Tätä en osannut odottaa, ja ratkaisu on edelleen hyvin mielenkiintoinen. Se tekee Draculasta vähemmän hohdokkaan, mutta ainakin se on omaperäistä.

Tämän jälkeen ei jääkään kuin loppujolkottelu: Dracula tuhotaan kamppailussa, joka ei ole aivan huono, ja Stanley valitsee mieluummin tuhota Kayn kuin elää tämän kanssa ikuisesti elävien verellä. Brewster ja Lazlo eivät pääse finaalissakaan kunnolla toimiin, mikä on pettymys. 

Minun on todettava, että pidän tästä elokuvasta aika lailla. Se ei ole missään nimessä ihanteellinen: Draculan rooli on suuri heikko kohta filmin ytimessä, mutta kokonaisuutena tämä elokuva on Universalin klassiseksi mainitusta Dracula-sarjasta se, jonka pariin mieluiten palaan. Kerronta on sujuvaa, ja viimeinkin on saatu aikaan Dracula-elokuva, joka ei ota asiakseen pitkästyttää katsojia. Itse vampyyrikreiviä lukuun ottamatta näyttelijät tekevät kohtalaisen hyvää työtä, ja vaikkei käsikirjoitus ole elokuvahistorian mestariteoksia, se tarjoaa aidosti mielenkiintoista ja yllätyksellistä kehittelyä. Vampyyrielokuvista kiinnostuneille tämä on viihdyttävää katsottavaa, jonka katsoo hyvin mielellään ainakin kerran.

Draculan poika saa minulta asteikolla yhdestä viiteen kolme lepakkoa. 


Ensi kerralla saatamme päätökseen Universalin Dracula-sarjan, kun poltamme maan tasalle Draculan talon.