perjantai 10. tammikuuta 2014

Pater Patriae Hispanicus

Borbónin hovilla ei mene tällä hetkellä mainittavan hyvin. Äskettäin 76 vuotta täyttänyt kuningas Juan Carlos on 38 valtaistuinvuotensa jälkeen epäsuositumpi kuin koskaan. Kuningas on vallitsevan käsityksen mukaan etääntynyt liian kauas tavallisten espanjalaisten arjesta: hän tunnetusti vietti aikaansa norsumetsällä talouskriisin runnellessa hänen kuningaskuntaansa ankarimmin iskuin. Kuninkaalla ei tietysti ole talouspoliittista valtaa, mutta monarkki ei ole tuntunut enää tajuavan, mitä merkitystä on imagolla ja sillä, miltä asiat näyttävät ulkopuolisten silmin. 
Hovin ympärillä pörrää korruptioskandaaleja. Kuninkaan vävy, Palma de Mallorcan herttua Iñaki Urdangarin, vaikuttaa sekaantuneen melko ison luokan talousrikollisuuteen, ja tämä koettelee hovin asemaa entisestään. Kyselyissä espanjalaisten niukka enemmistö ilmaisee nyt vastustavansa monarkiaa. Arvauspörssi käy kuumana siitä, koska Juan Carlos luopuu kruunustaan ja nostaa valtaan prinssi Felipen.

Juan Carlosin harteita painaa kaiken muun ohella Jerusalemin kuninkuus. Ko. titteli kuuluu virallisesti hänelle, eikä sille ole muita vaatijoita. (Kuvalähde: Viron ulkoministeriö)
Olen itse kovasti tasavaltalainen – minusta on periaatteellisesti kestämätöntä pitää edes symbolisia valtiollisia virkoja perinnöllisinä, ei vähiten perillisten itsensä kannalta, ja periytyvä valtionpäämiesasema näyttäytyy minulle syvästi absurdina – mutta silti minua harmittaa se surullinen jama, johon Espanjan kuningashuone on päätynyt. Maailman nykyään vallassa olevista monarkkisista valtionpäämiehistä (kattaa kaikki ruhtinaat, sen yhden suurherttuan, emiirit, sulttaanit, sen ainoan jäljellä olevan keisarin – ja paavin) arvostan näet Juan Carlosia eniten. Hän on mielestäni hallitsevista monarkeista ainoa, joka on tehnyt jotain todella merkittävää ja jopa ottanut henkilökohtaisia riskejä maansa ja kansansa hyväksi.

Diktaattori Francisco Franco hyväksyi Borbón-prinssi Juan Carlosin paluun Espanjaan ja mukautui vähitellen siihen ajatukseen, että kuningassuku palaisi valtaistuimelle, kun caudillosta itsestään aika jättäisi. Francon falangistien taustalla olleet sotilasvoimat, kiihkokatoliset, monarkistit, nationalistit ja fasistiset ainekset elättelivät toivoa paluusta esimoderniin absoluuttiseen monarkiaan, ei suinkaan paluuta heidän silmissään heikkoon, 1800-luvulla muodostettuun perustuslailliseen kuningaskuntaan, jonka tasavaltalaiset olivat onnistuneet kaatamaan. Tällaisen haaveen toteutuminen ei ehkä ollut enää 1970-luvulla vähitellen avautuvan talouden piirissä hirmuisen realistinen olettama, mutta kaikki syyt oli pitää jälkifrancolaisen Espanjan suuntana autoritaarista hallintoa, jossa nuori kuningas olisi toiminut falangistipuolueen kaaderin tai sotilasjuntan keulakuvana.

Kuningas valitsi kuitenkin toisen tien. Hän oli jo aiemmin pitänyt salaa yhteyttä oppositioelementteihin ja ulkomaille, ja noustuaan valtaistuimelle hän jatkoi tätä neuvonpitoa. Kuningas teki varsin nopeasti selväksi, että halusi ohjata Espanjan perustuslailliseen monarkiaan, jossa politiikkaa tehtäisiin demokraattisesti.  Hän nimitti hallituksen, jonka päätehtävänä oli siirtää Espanja parlamentaariseen monarkiaan. Monet monarkistiset ja katoliset tahot olivat hyvin pettyneitä tähän suuntaukseen, ja kuninkaan oli tasapainoiltava täpärissä tilanteissa, sillä varsinkin armeijaan oli pesiytynyt falangistisia klikkejä, joille kaikki Francon raadosta poliittisen keskustan suuntaan sijoittuva oli kommunismia, joka tulisi murskata. Lisäksi sisällissodasta katkeroitunut, vuosikymmenet vaiennettu ja sorrettu vasemmisto ja liberaalipiirit olivat epäluuloisia Francon valtaistuimelle nostamaa kuningasta kohtaan. Oli tärkeätä saada varsinkin näiden aiemmin marginalisoitujen ryhmien luottamus monarkian taakse, sillä armeijan taantumukselliset elementit odottivat tekosyitä kääntää kelloja taaksepäin tai ryhtyä vallankaappaukseen. Epäluuloja kasvatti baskilaisen ETA-terroristijärjestön nouseva aktiivisuus murha- ja pommikampanjoineen.

Vuonna 1977 levottomuuksista huolimatta pidettiin onnistuneet demokraattiset vaalit, ja muodostettiin koalitiohallitus. Sama toistui vuonna 1979, ja ulkomaillakin alettiin laajemmin uskoa Espanjan demokratisoitumiseen. Vuonna 1978 oli hyväksytty kansanäänestyksessä uusi perustuslaki.
Falangistielementit eivät silti luovuttaneet ilman viimeistä yritystä. Helmikuun 23. päivänä 1981 everstiluutnantti Alberto Tejero muassaan 200 valtiopetoksellista santarmia rynnisti Espanjan parlamenttiin ammuskellen sarjoja kattoon. Tejero miehineen otti koko parlamentin ja hallituksen panttivangeiksi, ja samaan aikaan Valenciassa muut salaliittolaiset komensivat panssarivaunut kaduille. Tarkoituksena oli nostaa valtaan itse järjestetyn hätätilan nojalla sotilashallitus. Kuten kuvitella saattaa, tilanne, jossa maan koko poliittinen johto on jokseenkin tasapainottomien, heitä kohtaan vihamielisten asemiesten armoilla, on perin vakava. On mainittava erikseen, että parlamentissa pääministeri Adolfo Suárez kieltäytyi suojautumasta lattialle; että puolustusministeri Manuel Gutiérrez Mellado kieltäytyi istuutumasta ja vaati sankarillisesti Tejeroa miehineen luopumaan hankkeestaan; ja että kommunistijohtaja Santiago Carrillo vain sytytti savukkeen.



Juan Carlos myötävaikutti oleellisesti siihen, että tämä suunnattoman katastrofin ja verilöylyn ainekset sisältänyt tilanne kuivui kokoon. Kun oli saatu tarkempi käsitys salajuonen laajuudesta ja tarkoituksesta nostaa armeija hallitusta vastaan, piti ylipäällikön univormuun pukeutunut kuningas televisioidun puheen klo 1.14. helmikuun 24. päivänä. Hän tuomitsi kaappausyrityksen ja ilmoitti että kruunu no puede tolerar yrityksiä horjuttaa laillista ja demokraattista hallintoa. Kuningas, kansa ja armeijan enemmistö eivät tulleet valtiokaappauksen taakse, ja panttivankitilanne parlamentissa päättyi verettömästi kestettyään 22 tuntia. (Tejero joutui istumaan valtiopetoksestaan vankilassa mitättömät 15 vuotta ja vapautui 1996. Hän asuu nykyisin Málagan lähistöllä, ja poikansa mukaan on vain "vilpittömän uskonnollinen" mies, joka halusi tehdä "parhaansa Espanjan puolesta". Sanonpa vain, että kunniallisten ja rauhaa sekä vapauttaan rakastavien kansalaisten on parasta tosissaan pelätä vilpittömän uskonnollisia miehiä siinä tapauksessa.)

Vallankaappauksen kuivuttua kokoon katsoivat sosialistit ja liberaalit voivansa luottaa kuninkaaseen. Salaliiton tutkinnan ja oikeudenkäyntien yhteydessä asevoimat ptikälti puhdistettiin valtiopetoksellisista elementeistä, ja vuonna 1982 siirtymäkausiluonteisen demokratisaatioajan katsotaan saavuttaneen päätepisteensä, kun Espanjaan tuli ensimmäinen monarkialle lojaali sosialistihallitus. Tämän jälkeen Juan Carlos vetäytyi kansallisen ja kansainvälisen suosionsa huipulla päivänpolitiikasta. Ilman hänen panostaan Espanja saattaisi olla tänä päivänä demokratia, mutta on vaikeata kuvitella, että vailla hänen vaikutustaan kehitys olisi ollut niin veretöntä ja rauhallista kuin mitä se on ollut. Eräs Juan Carlosin jatkuvia palveluksia maalleen on ollut hänen haluttomuutensa puuttua millään tavalla päivänpoliittisiin aiheisiin demokratian vakiinnuttua. Hänellä olisi ollut siihen mahdollisuus, ja hänen pitkään korkeana pysynyt suosionsa olisi tehnyt siitä kansan parissa laajalti hyväksyttyä, mutta hän on pitänyt sitä periaatteellisesti ongelmallisena. Esimerkiksi hallitusten yksittäisiä lakihankkeita on kuningas johdonmukaisesti kieltäytynyt kommentoimasta muulla tavoin kuin vakuuttamalla vahvistavansa kaikki perustuslain mukaiset, laillisessa järjestyksessä säädetyt lait. (Hieman yllättäen kuninkaalliset ovat Euroopassa puuttuneet päivänpolitiikkaan viime aikoina lähinnä liberaalina pidetyssä Luoteis-Euroopassa: esim. Belgiassa ja Luxemburgissa hallitsijat ovat tehneet hieman erikoisia mielenilmauksia mielestään uskonnollisia aiheita sivuavasta lainsäädännöstä.)

Espanjalla on tietysti vakavia ongelmia, joita poliitikot eivät ole onnistuneet ratkaisemaan: talouspulmia syvempiä ovat erimielisyydet valtion yhtenäisyydestä. Baskimaan separatistijärjestö ETA on tosin viimein luopunut terrorismista, mutta samaan aikaan Kataloniassa nationalistiliike on voimistunut. 2000-luvulle saakka kuningas oli kansallinen symboli, jota vastaan edes separatistinationalistit eivät mielellään hyökänneet. Nyt hovin asema on murtunut. Tasavaltalaisliike on voimistunut, ja vaikka siltä puuttuukin ideologista yhtenäisyyttä, on se vahvampi kuin koskaan sisällissodan jälkeen.
En jaksa uskoa Espanjan hajoamiseen; vallan hajauttaminen entisestään on sen sijaan täysin mahdollista. Politiikassa on korruptiota, ja järjestäytyneellä rikollisuudella on ollut vaarallisen iso asema talouselämässä, kaavoituksessa yms. Francon diktatuurin tapahtumia on jäänyt liian pitkäksi aikaa käsittelemättä. Mutta Espanjan demokratia itsessään periaatteena ei ole toden teolla ollut uhattuna. Ja meidän hemmoteltujen pohjoiseurooppalaisten olisi syytä muistaa, että siellä on jouduttu painiskelemaan oikeasti hankalien ja vaarallisten asioiden, kuten laajamittaisen terrorismin, kanssa. On ihan aiheellista antaa pieni kiitos Espanjan kaikesta huolimatta menestyksekkäästä tiestä myös kuninkaalle, sille modernin maailman ainoalle, joka todella on lunastanut ja ansainnut asemansa. On surullista, että hän päättänee valtakautensa suosionsa aallonpohjassa.

Eikä ole syytä unohtaa erästä Juan Carlosin ehdottomista huippuhetkistä. Hän pyysi
Hugo Chávezia, tuota suunpieksäjäroistoa, tukkimaan tyhjänpäiväisen leipäläpensä
(¿Por qué no te callas?). Se on suurenmoista.
 

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Kansallissymboliarvostelu: Hongkong

Aiemmin niin yleiset kaupunkivaltiot ovat modernin ajanjakson kuluessa kadonneet kartoilta. Jäljelle jääneet ovat enimmäkseen väestöllisesti ja alueellisesti hyvin pieniä, Monacon ja San Marinon kaltaisia kääpiövaltioita. Aasiassa on kuitenkin säilynyt muutama kaupunkivaltio, kaikilla tosin ei ole täyttä itsenäisyyttä. Tällä kertaa kansallissymbolikriittinen katsauksemme vie meidät Etelä-Kiinan merelle kaupunkivaltioon, jolla on oma valuutta ja olympiajoukkue, mutta joka silti kuuluu virallisesti toiseen valtioon. Kyseessä on seitsenmiljoonainen Hongkongin Kiinan kansantasavallan erityishallintoalue eli lyhyemmin Hongkong.

Hongkong siirtyi brittihallintaan ensimmäisessä oopiumisodassa vuonna 1842, ja pysyi brittiläisenä (lukuun ottamatta toisen maailmansodan japanilaismiehitystä) aina vuoteen 1997, jolloin se luovutettiin Kiinan kansantasavallalle.
Hongkong on Portugalin vuonna 1999 luovuttaman Macaon ohella Kiinan kansantasavallan ainoa paikka, jossa on toimiva oikeusvaltio ja taatut sekä tunnustetut ihmis- ja kansalaisoikeudet. Hallinto on tosin vain osaksi demokraattinen, mikä on toki paljon enemmän kuin Pekingin hallitsemilla alueilla. Kiinan ja Britannian Hongkong-sopimus takaa hongkongilaisille itsehallinnon, brittiläisen oikeusjärjestelmän ja erityisaseman säilymisen vuoteen 2047 saakka.


Hongkong otti vaikuttavan, jo vuonna 1990 hyväksytyn uuden lippunsa käyttöön vallanvaihdon yhteydessä vuonna 1997. Punainen ja valkea ovat yleisesti Kiinassa (ja kaikkialla muuallakin) lipuissa käytettyjä värejä, joista saa muuten aikaiseksi myös Englannin lipun. Lipun punainen pohja korostaa yhteyttä Kiinan punalippuun, sillä sävy on molemmissa täsmälleen sama. Punainen väri yhdistetään Kiinassa juhlaan ja ylpeyteen. Kahden värin läsnäolo viittaa kiinalaiseen yhden maan ja kahden järjestelmän periaatteeseen, jonka nojalla Hongkong kuuluu Kiinaan, mutta on hallinnoitu toisin.

Valkea kuvio on tyylitelty versio erään Hongkongissa tavattavan perhospuulajin (Bauhinia blakeana) kukinnosta. Terälehtien punaisten tähtien on tarkoitus edustaa hongkongilaisten kiinalaista isänmaanrakkautta. Lipun kokonaisuus symboloi Kiinan yhteydessä kukkivaa ja kukoistavaa Hongkongia.

Hongkongin yksinkertaista, kaunista ja harmonista lippua on ilo katsella. Ainoat moitteet annan siitä, että kukan terälehtien punatähdet tuovat sommitelmaan levottomuutta. Lippu olisi vielä parempi ilman niitä. Pienestä nyrpistelystä huolimatta erinomaisen tyylikäs, klassinen ja ajaton suoritus, joka yhdistää minimalistisia ja koristeellisia elementtejä. Arvosana: 9


Hongkong liehutti brittiläisenä siirtokuntana tyypillistä brittiläistä siirtokuntalippua vuosina 1959-97. Se on tylsä, moneen kertaan mielikuvituksettomaksi ja persoonattomaksi haukkumani, korostetun korrekti sommitelma, jossa paikalliväriä tuo vain vaakunan kiinalainen lohikäärme. Aiemmassa, 1800-luvulla käytössä olleessa versiossa oltiin vielä paljon tökerömpiä, kun lippuun oli vain läästitty kirjaimet H. K. Hongkongille ehdotettiin vallanvaihtoon useita vaihtoehtoisia lippuja, joista valituksi tuli selvästi kaunein ja arvokkain.


Hongkong käyttää vaakunafunktiossa yllä olevaa sinettiä, joka pitäytyy lipun aiheessa. Kiinan perinteisillä merkeillä on kirjoitettu koko itsehallinnollinen nimi, ja alla seisoo kansainväliseksi vakiintunut brittiläinen muoto Hong Kong (huomatkaa, että suomeksi nimi kirjoitetaan yhteen). Sinetiksi tämä on tyylikäs, vaikkakin teksti on hieman häiritsevää. On toki hieman tylsää, että sekä lippu että sinetti käyttävät täsmälleen aihetta. Vaan ei tätä saata oikeudentuntoinen kriitikko oikein haukkuakaan.
Arvosana: 8
 

Hongkongin vaakuna oli vuosina 1959-97 ylläolevan kaltainen. Siinä esiintyy kaksi brittiläistä leijonaa, helmi, kiinalainen lohikäärme ja kaksi džonkkia. Yleisvaikutelma on huvittava, varsinkin kypäränkoristeen paikalle tällätty leijona näyttää enemmän kristallipalloennustajalta kuin helmenpuolustajalta.

Hongkongilla ei ole omaa kansallis- tai aluehymniä, vaan virallisissa yhteyksissä soitetaan Kiinan kansantasavallan kansallislaulu, Vapaaehtoisten marssi. Arvioin ko. kappaleen vasta Emä-Kiinan yhteydessä, enkä pisteytä sitä Hongkongin kohdalla lainkaan.

Hongkongin loppuarvosana on 8,5.

lauantai 4. tammikuuta 2014

Jumalpuntari: Janus

Roomalaisille alut olivat tärkeitä. Jos jokin toimi, varsinkin valtiollinen, poliittinen, oikeudellinen tai sotilaallinen, alkoi hyvin, antoi tämä ymmärtää, että prosessi jatkuisi menestyksekkäänä. Jos taas alku oli huono, pidettiin tätä merkkinä siitä, että koko hanke epäonnistuisi. Hyvin aloitettu on toki puoliksi tehty, mutta roomalaisten yleisessä ajattelutavassa huolellisinkaan valmistelu ei voi varmistaa kohtalon, sattuman tai jumalten suosiota. On turha oma voimamme, jos kohtalo ja jumalat ovat meitä vastaan. Siksi roomalaisille oli hyvin tärkeätä lukea ennusmerkkejä ja käydä jumalten kanssa kauppaa menestyksestä.

Jumalpuntari haluaa aloittaa vuoden 2014 menestyksekkäästi suomalla tuokion roomalaiselle alkujen jumalalle Janukselle (Ianus), jonka mukaan on useissa eurooppalaisissa kielissä nimetty tammikuu (Mensis Ianuarius). Kaksikasvoinen Janus-jumaluus on tiettävästi aivan alkuperäistä roomalaista perua, eikä hänelle ole vastinetta kreikkalaisessa mytologiassa – seikka, jota sekä roomalaiset että varsinkin kreikkalaiset pitivät jo antiikin aikana mainitsemisen arvoisena.

Janus. Antiikkinen marmoriveistos Vatikaanin museoiden kokoelmassa.
Janus on etenkin alkujen, mutta myös loppujen jumala, ja hänen kaksikasvoisuutensa saattaa liittyä alun perinkin tähän rooliin, tai sitten alku-loppu-vastinpari on yhdistetty jumalaan myöhemmin hänen fysiologiaansa tulkitun symboliikan vuoksi. On huomattava, että alun perin Janus ei liittynyt itsestään selvästi vuoden alkuun ja loppuun kuukaudennimen tasolla, sillä alkuperäisessä roomalaisessa kalenterissa oli vain kymmenen kuukautta (minkä paljastaa jo se, että vuoden viimeinen kuukausi on kirjaimellisesti "kymmenes kuukausi", Mensis December). Alun perin roomalaisten ensimmäinen kuukausi oli Marsille omistettu maaliskuu (Mensis Martius). Vuosi päättyi joulukuussa ja alkoi maaliskuussa; näiden välille jäi noin 60 päivän ajanjakso, jota ei ollut järjestetty kuukausiksi lainkaan. Rooman legendaarinen toinen kuningas Numa Pompilius (trad. 753–673 eaa.), joka oli toki silti vähemmän legendaarinen kuin välitön edeltäjänsä Romulus (jonka kohtaamme myöhemmin tässä sarjassa), jakoi tämän välikauden kahdeksi kuukaudeksi nimiltään Ianuarius ja Februarius (jonka nimi viittaa puhdistautumisjuhlaan), jotka sijoitettiin vuoden loppuun. Näin ollen alkuja ja loppuja meidän mielestämme itsestään selvästi symboloiva Januksen kuukausi olikin siis vuoden toiseksi viimeinen kuukausi (pituudeltaan tuolloin 29 päivää). On epäselvää, milloin roomalaiset rukkasivat vuodenkiertoaan siten, että tammi- ja helmikuu siirtyivät uuden vuoden alkuun. Mahdollisesti tämä tapahtui lopullisesti vasta 150-luvulla eaa. Joka tapauksessa kaksikasvoinen Janus yhdistetään läheisesti aikaan ja sen kulumisen tuomiin muutoksiin: hänen toinen silmänsä katsoo menneisyyteen ja toinen tulevaisuuteen. Tämä merkitys on ehkä korostunut varhaisempina aikoina, jolloin Janus esitettiin siten, että toiset hänen kasvoistaan olivat parrattoman nuorukaisen, toiset parrakkaan miehen. Myöhemmin Januksen molemmat kasvot esitettiin parrakkaina.

Forum Holitoriumin Januksen (ja eräiden muiden jumalten) temppelin (260-l. eaa.) rauniot Rooman keskustassa ovat päätyneet osaksi San Nicola in Carceren kirkkoa. Nyt Janus valvoo liikennevaloista lähtevän uuden matkan alkua.
Janusta muistettiin kaikkien merkittävien hankkeiden alussa. Hän oli läsnä kylvöjen alkaessa, ja hänet yhdistettiin myös ihmisten syntymäpäiviin, jotka aloittavat aina uuden vuoden jokaisen yksilön elämässä. Janusta muistettiin myös hääpäivinä. Loppuihin liittyen Janus oli yksi sadonkorjuujumaluuksista päättäen näin kylvöstä alkaneen syklin. Myös matkojen alussa ja lopussa oli hyvä muistaa Janusta, jolle perinteisesti omistettiin rukous myös jokaisen uuden päivän alkaessa. On syytä huomata, että antiikin aikana matkat olivat hyvin riskialtista puuhaa, eikä ollut lainkaan varmaa, että matkalle lähtijä palaisi koskaan takaisin. Hyvän matkaonnen varmistaminen oli siis ensiarvoisen tärkeää, etenkin, jos matka edellytti purjehdusta: roomalaiset suhtautuivat erittäin epäluuloisesti merimatkoihin.

Janus yhdistettiin oviin, portteihin ja satamiin, siis paikkoihin, joista matkojen katsotaan alkavan. (Roomalaisilla oli tosin omat jumalansa erikseen kaikille näille asioille, mutta Januksen laajan symbolisen merkityksen vuoksi hänen toiminta- ja läsnäoloalueensa on huomattavan laaja.) Hänen erityisessä suojeluksessaan on se askel, jolla astumme kodistamme kynnyksen yli ulos. On hyvä tietää, että sitäkin joku varjelee. Rooman kaupungin portteja ja rajoja Janus suojeli erityisesti. Janicululum-kukkula (nyk. Gianicolo) oli nimetty hänen mukaansa. Se ei ole yksi Rooman alkuperäisestä seitsemästä kukkulasta, mutta muodosti rajan Rooman kaupungin ja Etrurian välillä. Januksella oli funktio myös sodankäynnissä, tosin ei niinkään varsinaisissa taisteluissa. Kuningas Numa Pompilius rakennutti Rooman Forumille Januksen temppelin (Ianus Geminus), jonka ovet avattiin aina, kun Rooma oli sodassa, ja suljettiin vasta rauhan palattua. Roomalaisten historioitsijoiden mukaan tällä traditiolla haluttiin muistuttaa roomalaisia rauhan arvosta ja tärkeydestä; takana oli mahdollisesti korostaa sodan tuomaa suurta epävarmuutta. Mahdollisesti ajatuksena oli myös se, että temppeli säilyttäisi rauhan sisällään, ja ovien avaaminen sodan syttyessä auttaisi levittämään rauhaa. Vergilius taas mainitsee Aeneis-eepoksessaan, että ovien sulkemisen on määrä pitää verenhimo ja sotaisuus temppelin sisällä, kunnes niille on taas käyttöä. Opetus ei kuitenkaan aivan mennyt perille, sillä Rooman historian aikana Januksen temppelin ovet suljettiin vain muutamia kertoja. Augustus, Pax Romanan arkkitehti, pitää hallussaan ennätystä: hänen aikanaan Januksen ovet suljettiin kolmasti.
Keisari Nero sulki Januksen temppelin portit vuonna 66 ja lyötti tämän kunniaksi sestertiuksen, jossa esitetään temppeli. Rauhan kunniaksi suljetut ovet on koristeltu yläosastaan kukkaseppeleellä.  
Lähde: Classical Numismatic Group, Inc.
Kertomuksen mukaan Januksella on merkittävä symbolinen funktio antiikin ja roomalaisajan lopussa, sillä tiettävästi hänen temppelinsä ovet avattiin viimeisen kerran 400-luvulla jaa., kun taas yksi germaanijoukko oli tulossa Roomaa hävittämään. Tämä oli jo kristillistettyä aikaa, jolloin Rooman omien jumalten observointi oli rikollista toimintaan, mutta eräs perinnetietoinen miekkonen teki tämän, tietääksemme viimeisen, roomalaisen rituaalin Januksen kunniaksi. Se on hyvä symbolinen päätepiste antiikille, mutta siitä ei sitten millään löydä tarkempia yksityiskohtia internetistä.

Janus saattoi olla vanhan roomalaisen pantheonin tärkein jumaluus. Häneen viitataan usein epiteetillä Ianus Pater, Isä Janus. Tällä formulalla on melko todennäköisesti yhteys ukkosen- ja ylijumala Juppiteriin, jonka nimen etymologinen alkuperä on rekonstruoitu muoto Dies Pater, Isä Jumala. Rituaaleissa ja rukous- sekä uhriformuloissa Janus mainitaan usein yhdessä Juppiterin kanssa. Huomionarvoista on, että Janus on ainoa ns. aitoroomalainen jumaluus (eli sellainen, jota kreikkalainen mytologia ei subsumoinut), joka säilytti asemansa erittäin merkittävänä hahmona läpi roomalaisen antiikin. Hänen vastuualueensa ovat laajat, ja hänen kulttinsa oli erittäin merkityksellinen roomalaisille.

Mytologisesti Janusta pidetään yleensä Latiumin ensimmäisenä kuninkaana (poliitikot olivat kaksinaamaisia jo hamassa muinaisuudessa), joka otti vastaan seudulle muuttaneen, Juppiter/Zeuksen Olympokselta karkottaman Saturnuksen (kreik. Kronos) ja hallitsi tämän kanssa kulta-ajaksi luonnehditun yltäkylläisyyden ajan. Toinen myytti on vähemmän mairitteleva: sen mukaan Janus raiskasi Carna-nimisen nymfin, joka asui Helernuksen pyhässä metsässä Tiberin yläjuoksulla. Ovidiuksen mukaan sen verran Januksessa oli herrasmiestä, että hän sentään teki nymfistä jumalattaren nimellä Cardea. Cardea on saranoiden jumalatar, jonka tulemme ehdottomasti vielä sarjassamme kohtaamaan. Januksella on myös yhteyksiä eräisiin muihin jumaliin, mutta koska roomalainen mytologia on enimmäkseen kadonnut, on paljon hämärän peitossa. Se tiedetään, että Janus ja Juppiterin vaimo Juno (kreik. Hera) olivat hyvissä väleissä keskenään. Januksen kumppanuudesta nautti myös Portunus, ovien, avaimien ja viljavarastojen suojelijajumala, jonka vastuualueetkin ovat osin yhtenevät Januksen kanssa. Jonkinlainen symbolinen yhteys on saattanut olla myös kotilieden ja kesyteyn tulen jumalatar Vestan (kreik. Hestia) ja Januksen välillä: ainakin roomalaisissa rituaaleissa on tärkeätä muistaa, että Janus on aina ensimmäinen ja Vesta aina viimeinen (Ianus primus, Vestra extrema). Kyse ei selvästikään ole arvoasteikosta, sillä Vesta oli hyvin tärkeänä pidetty jumaluus, vaan mahdollisesti takana on jokin jo antiikin aikana unohtunut rituaalis-symbolinen yhteys.

Januksen voimannäytöistä on perin vähän konkreettisia osoituksia, mutta yksi on sitäkin vaikuttavampi. Kun Roomassa oli liikaa miehiä ja liian vähän naisia, päätti (tradition mukaan) vuonna 750 eaa. Romulus järjestää ryöstöretken naapurikansa sabiinilaisten keskuuteen. Rooman miehet ryöstivät mukaansa suuren määrän sabiinilaisnaisia. Kun sabiinilaiset miehet hyökkäsivät kostoksi Rooman kimppuun, nostatti Janus maan uumenista vulkaanisen lähteen, joka syöksi kiehuvaa vettä, polttavaa kaasuhyöyryä ja palavaa tuhkaa sabiinilaisten päälle.
Esimerkki Janus-tulkinnasta, jossa jumalan kasvot kontrastoidaan siten, että toinen on vanha, toinen nuori.
Januksen kultti on meille säilyneiden tietojen mukaan sekava ja monimuotoinen. Koska melkein kaikki ihmisen ja luonnonkin toiminta ilmentää alkua, loppua ja siirtymää jollain tavalla, olivat Januksen riitit jatkuvasti läsnä roomalaisten uskonnollisessa elämässä. Kylvö- ja sadonkorjuuaikaan, aamuisin, syntymä- ja hääpäivinä tehtyjen riittien lisäksi Januksen suosiolle omistettiin rituaalisia toimia myös vuoden ensimmäisenä päivänä ja jokaisen kuukauden ensimmäisenä päivänä (lat. kalendae, harvinainen esimerkki K-kirjaimesta latinassa). Maalis- ja lokakuun väliseen aikaan sijoittuva sotilaskausi eli se ajanjakso, jolloin keliolosuhteet sopivat sodankäyntiin parhaiten, sai alkuunsa ja loppuunsa Januksen rituaalit. Syntymä ja kuolema, myös koti- ja talouseläinten kohdalla, oli Januksen muistamiselle otollista aikaa, ja Janus Quirinuksen ominaisuudessa jumala valvoi roomalaisten väestö- ja teollisuustuotannon alkuhetkiä. Lisäksi kaikkien virallisten riittien, myös muille jumalille osoitettujen, tuli Roomassa alkaa rukouksella Janukselle. Kun roomalainen kalenteri vakiintui meille läheisempään muotoonsa, tuli uudenvuodenpäivä, tammikuun 1., Janukselle pyhitetyksi. Tuolloin roomalaiset antoivat toisilleen pieniä lahjoja ja uhrasivat Januksen alttarille spelttivehnäkakkuja. Ylipäänsä Januksen kulttiin eivät vaikuta eläinuhrit kuuluneet, ja tämä on saattanut olla peräti vanhan roomalaisen uskonnon erityispiirre. Rooman valtiollisessa uskonnossa Januksen kultti oli pitkälti senaattorisäätyisen ylipapin, rex sacrorumin vastuulla. Rex sacrorum oli ehkä muinoin ollut koko roomalaisen uskonnon ylipappi (myöh. pontifex maximus, joka tuli sittemmin keisarien tittelistöön ja on säilynyt paavin tittelinä), mutta historiallisena aikanakin hän oli pappien arvojärjestyksessä korkeimmalla sijalla, perässään viisitoista flamiinia.

Janus on pikemmikin mielenkiintoinen kuin huippumahtava jumala, mutta häneen kannattaa pitää välit kunnossa. Jos ei halua obsessoitua aluista ja lopuista (sellaisia kun on elämässä ihan koko ajan), niin ainakin isojen ja tärkeiden hankkeiden alussa voi olla joskus suositeltavaa kääntyä Januksen kasvojen puoleen. (Kiintoisasti muuten suomeksi kasvot on plurale tantum -sana, ihan kuin kielemme olisi Janusta ajatellen muotoiltu. Liekö tässä jokin unohdettu muinaisaikainen yhteys? Tuskin.) Ja ellet halua kompastua nenällesi heti kotiovesi kynnykselle, on syytä harkita, olisiko spelttikakkujen leipominen pienempi vaiva.


Mahti: 6/10. Ihmiselämä on yhtä muutosta, jossa jatkuvasti jotain alkaa ja jotain päättyy, ja tämä kaksinaamainen tyyppi on siinä kaikessa läsnä. Hänellä on siis valtaisan suuri potentiaalinen vaikutusvalta, mutta hän käyttää sitä varsin säästeliäästi eikä nähtävästi mielellään astu muiden jumalten varpaille näiden omilla vastuualueilla.
Vaikuttavuus: 7/10. Kaksi pärstää on parempi kuin yksi. Kyllä tätä tulisi kahdesti katsottua, jos vastaan tulisi. Vähintään siis silmäys per naama.
Vaarallisuus: 6/10. Siirtymävaiheisiin liittyy paljon potentiaalisia vaaroja ja epävarmuustekijöitä, mutta vaarallisimmillaan Janus on nostanut maasta vulkaanisen lähteen, joten kykenee ainakin aiheuttamaan pahoja palovammoja.
Eettisyys ("hyvyys"): Hyväntahtoinen ja auttavainen, mutta silti kultistaan päätellen tyypillinen roomalainen jumaluus, jonka kanssa pitää käydä kauppaa. Tarvitsee oman intressin auttaakseen. Kultin harjoittaminen varsin helppoa ja eettisesti mutkatonta. Ei edellytä eläinuhreja.
Kannattajat/Suositukset: Harvey Dent, Suomen Keskusta rp