torstai 21. elokuuta 2014

Jumalpuntari: Marduk

Viimeisimmästä jumalpuntaroinnista on kulunut jo aivan liian pitkä aika. Tällä kertaa käsiteltäväksi arpoutui Marduk, joka onkin todella hieno tapaus.

Hirviöjumaluus, mahdollisesti Tiamat pakenee salamakimppuja heristävää Mardukia. (Kuvatun jumalan identifioinnista on tosin epäselvyyttä, mutta useimmat miespuoliset mesopotamialaisjumalat näyttävät tuolta, joten kelvatkoon.)
Marduk on mesopotamialainen monialajumaluus, joka yhdistetään oikeudenmukaisuuteen, magiaan, veteen ja kasvillisuuteen. Jupiter-planeettaa pidetään hänen ilmentymänään kaldealaisessa astrologiassa. Kaikkein tunnetuin Marduk kuitenkin epäilemättä on babylonialaisten ylijumalana ja erityisesti Babylonin kaupungin suojelijana.
No sepä sujui hyvin.
Mardukin nimen alkuperän otaksutaan piilevän akkadilaisessa määreessä amar-Utu, joka merkitsee auringonjumala Utun vasikkaa. Etymologiasta ei kuitenkaan ole täyttä varmuutta, mutta historiallisen kielitieteen harjoittajat uskovat, että nimi on ääntynyt jotakuinkin (a)Marutuk.

Marduk nousi 1700-luvulle eaa. mennessä babylonialaisen pantheonin ylimmäksi jumalaksi, ja mytologia heijastaa tätä nousua, jota kuvataan osin vallansiirroksi ja osin kamppailuksi.

Marduk on syntyisin ns. hyvästä perheestä: hänen isänsä on Eridun suojelusjumala Ea (sumeriksi Enki), joka keksi koristetaiteen ja oluen panemisen, hallitsi kolmea eri vesityyppiä ja hallitsi älyä. Ei mikään turha henkiolento. Mardukin äiti on jumalatar Damagalnuna, joka oli ennen Eaa naimisissa sumerien ylijumala Enlilin kanssa. Tarkkaa syytä suhteen päättymiselle ei tunneta, mutta ilmeisesti Enlil löysi uuden jumalattaren: hän avioitui myöhemmin Ninlilin kanssa. 

Jumalilla ei kuitenkaan ollut kovin hyvät oltavat Mardukin lapsuudessa. Merkittävä ongelma oli, että jumalat joutuivat asumaan Tiamat-nimisen hirviömäisen, lohikäärmeenhahmoisen kaaosjumalattaren sisälmyksissä. Tämä ei ymmärrettävästi ole kenenkään kannalta ihanteellinen järjestely. Tiamat oli hyvin ärsyyntynyt kropaansa asuttavien jumalten aiheuttamasta metelistä, närästyksestä, suolistukaasusta ja muista vaivoista, joita sisäelimiin pesiytyvät henkiolennot voivat aiheuttaa. Tiamatin puoliso, jos tällaisista järjestelyistä voi kaaosjumalten kohdalla puhua, oli Apsû, joka suositteli jumalten tappamista ilmeisesti jonkinlaisella ylimaallisella matokuurilla. Tiamat vastusti ajatusta tuntemattomista syistä: ehkä hän tunsi myötätuntoa loisjumaliaan kohtaan. Apsûn neuvonantaja Mummu (jep, Mummu) alkoi juonitella tämän kanssa Tiamatia vastaan.

Tiamat pääsi selville Apsûn ja Mummun (tirsk) juonista, muttei uskaltanut käydä avoimesti näitä vastaan, vaikka sattui olemaan jättiläismäinen lohikäärmehirviö. Sen sijaan Tiamat teki sopimuksen vartalossaan asuvan Ean kanssa. Ea, siis Mardukin isä, teki taikoja, joilla vaivutti voimakkaan Apsûn syvään tiedottomuuteen, jonka turvin tämä surmattiin. Ilman Apsûn suojelusta oli helppoa hankkiutua eroon myös juonikkaasta Mummusta. 

Hetken vaikutti jo siltä, että jumalat kykenisivät elämään jonkinlaisessa harmoniassa Tiamatin sisuksissa, mutta mieli muuttui Mardukin ansiosta. Marduk oli hyvin aktiivinen lapsi, ja hänen vanhempansa antoivat hänelle tuulia leikkikaluiksi. Niin taitavaksi osoittautui Marduk tuulipuuhissa, että keksaisi omasta päästään useita aivan uusia tuulityypperjä trombista tornadoon. Tämä ei ainakaan parantanut Tiamatin vointia, ja lisäksi osa hänessä asuvista jumalista piti tuulella leikkimistä tulella leikkimisenä, jolle piti saada stoppi. Merkittävä näitä jumalia haitannut tekijä oli, että Mardukin tuulet valvottivat heitä. Jumaltenkin pitää huolehtia riittävästä unensaannista. 

Osa jumalista kääntyi Tiamatin puoleen ja suostutteli tämän kostamaan kumppaninsa Apsûn kuoleman Ealle ja tämän perheelle. Tiamat oli jo ottanut Apsûn pojan, Kingun, uudeksi rakastajakseen, ja teki tästä nyt hirvittävän armeijansa johtajan. Armeija kansoitettiin toinen toistaan kaameammilla hirviöillä, joista yksitoista voimakkainta Tiamat loi erikseen tätä tarkoitusta varten. Nämä otukset olivat enimmäkseen erilaisilla sarvilla, kynsillä, siivillä ja/tai ylimääräisillä päillä varustettuja jättiläiskäärmeitä ja kissapetoja, mutta onpa joukossa myös Skorpionimies.
Hän ei tosin ole kovin suuri uhka, koska muodostuu huonosta tietokonegrafiikasta ja vielä huonommasta näyttelemisestä.
Ean liittolaiset olivat näiden sekasikiöiden edessä hätää kärsimässä, kun Marduk tarjosi heille apuaan sillä ehdolla, että hänestä tehdään jumalten kuningas. Tämä ei ole kovin kohtuullinen tai reilu ehdotus, kun koko porukalla on selkä seinää vasten, mutta jumalat suostuivat. Kamppailuun Marduk valmistautui veistämällä jousen ja nuolia sekä punomalla suuren verkon. Hän haastoi Tiamatin suureen taisteluun. (Tässä vaiheessa on hyvin epäselvää, asuivatko jumalat enää Tiamatin vartalossa; ainakaan Marduk ei ilmeisesti ole voinut taistelun ajan sijaita Tiamatin sisällä. Assurbanipalin kirjaston raunioista Ninivestä fragmentaarisena pelastettu Enûma Eliš -nimellä tunnettu mardukilaista apologetiikkaa edustava eepos ei säilyneessä muodossaan auta selvittämään näitä ristiriitoja, ja lisäksi tapahtumista on useampia keskenään erilaisia kuvauksia. Monista jumalista on tehty apologeettisia teoksia, koska jumalat tarvitsevat aina ihmisiä selittelemään asioita itselleen parhain päin.)

Mardukin ja Tiamatin välillä käytiin kaikkien aikojen kamppailu. Marduk lennätti Tiamatia keksimiensä uusien tuulien avulla, kaappasi tämän verkkoonsa, loi salamoita ja kaatosateen (sekin hänen uusia keksintöjään) sekä mäiski kaaosjumalatarta eritoten tähän tarkoitukseen veistämällään nuijalla. Lopulta voittoisa Marduk repi Tiamatin kahtia vapauttaen viimeistään loputkin tämän ruumiissa elelleet jumalat. Ruumiinkappaleista Marduk valmisti maan ja taivaan kappaleineen, sillä on mukavampi asua avarasti kuin käärmemäisen hirviön elimistössä. Saman tien Marduk päätti sutaista kasaan sellaiset innovaatiot kuin astrofysikaaliset ja meteorologiset vakiot sekä luonnonlait, ja laati saman tien ensimmäisen kalenterin, mikä toki on helppoa, kun on itse säädellyt kalenterin kuvaamat ilmiöt.

Tiamatin tuho tiesi pahaa hänen kanssaan liittoutuneille, Mardukin tuulileikeistä ärsyyntyneille jumalille, jotka pakotettiin Mardukin johtaman jumalliittokunnan palvelijoiksi. Marduk osoittautui kuitenkin armolliseksi voittajaksi ja vapautti Tiamatin liittolaiset orjuudesta nerokkaalla tavalla, jolla tuli hoitaneeksi kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Tiamatin uusi kumppani Kingu oli näet vielä vapaalla jalalla. Ilman Tiamatin suojaa hän oli kuitenkin Mardukille helppo saalis, ja tämä listi hänet nopsasti. (Kingu muuten merkitsee työläistä, joten Marduk ei välttämättä ole kaikkein luontevin jumalvalinta kovin vasemmistolaisesti ajatteleville.) Marduk laski Kingun veren maahan ja muovaili näin syntyneestä savesta ensimmäiset ihmiset, joista tuli orjuutettujen jumalten tilalle uusi raatajakatras. Joten jos olet joskus pohdiskellut elämäsi tarkoitusta, niin babylonialaisen maailmanselityksen mukaan olet pitämässä planeettaa kunnossa ja huolehtimassa asioista, koska jumalia ei huvita. Marduk antoi ihmisille sen verran työntöapua, että perusti heille ensimmäisen kaupungin, Eridun. Arkeologinen todistusaineisto tukee väitettä varsin hyvin, ja on hyvin mahdollista, että kyseessä on vanhin kaupunki.

Valtansa Marduk sai siis osittain kiristämällä poikkeusoloissa, mutta hän myös otti tilanteessa kaikki riskit kehitellen aiempaa paremman maailmanjärjestyksen, ja jumalat mukautuivat päätökseen taistelun päätyttyäkin. Marduk osoittautui kaikin tavoin niin ylivertaiseksi lahjoiltaan ja kyvyiltään, että hänen isänsä Ea katsoi retrospektiivisestikin järkeväksi luopua suosiolla vallasta pojan hyväksi. Ea on harvoja jumaluuksia, jotka luopuivat vallasta vapaaehtoisesti. Tämä osoittaa, että jumalakin voi olla nöyrä, vaikka yleistä se ei ole. 

Marduk ryhtyi Babylonin kaupungin suojelijaksi. Hän tiettävästi asui temppelialueella omassa pyhätössään. Mardukin jumalankuva oli arvostettu ja tunnettu veistos, joka oli toteuttamassa profetiaa. Yhä nykyäänkin kanssaihmistensä arvostamat ja järkeviksi tunnustetut henkilöt pitävät toteutuneita profetioita painavina todisteina tiettyjen uskontojen ja jumalten todellisuudesta, ja näin voidaan kiistatta esittää, että Mardukin olemassaolosta on hyvin vakuuttava todiste. Babylonin armeijoiden mukana kulkenut ja vihollisten kaappaama jumalankuva toteuttaa profetiaa, joka ennustaa Babylonin historiaa. Ennustus julistaa, että Marduk on vielä lähettävä maan päälle uuden kuninkaan, joka murskaa elamilaisten vallan. Näin kävi, kun Nebukadnessar I kävi voittoisan sodan elamilaisia vastaan ja palautti näiden viemän Marduk-patsaan Babylonin temppeliin. Tämä on todistettua tietoa, ihmiset! Uskokaa Mardukiin nyt kaikki hei! (Nebukadnessar muuten vapautti Mardukin veroista, mikä lähinnä herättää kysymyksen siitä, miten verot oli siihen mennessä häneltä kerätty.)

On tietysti myönnettävä, että Marduk on vaihtokauppajumala: jos palvot häntä, on hänellä intressi huolehtia hyvinvoinnistasi. Toisaalta hän ei ole muuta luvannutkaan. Hän ei velvoita ketään rakastamaan itseään. Hänhän saavutti ylijumalan aseman tekemällä vaihtokaupan muiden jumalten kanssa. Näistä syistä Mardukin arvottaminen hyvä–paha-akselilla inhimillisistä lähtökohdista on ongelmallista. Hän loi ihmisen, jotta tämä kantaisi vaivat ja murheet jumalten edestä, siis sijaiskärsijäksi ja maailman vetojuhdaksi. Mutta loipa kuitenkin. Eivät muutkaan luojajumalat ole kysyneet, haluaako joku erityisesti tulla olemassaolevaksi. Mardukia voi palvella uhraamalla hänelle satoa ja laulamalla hänen ylistyksiään. Palvontamenoihin tarvitaan jumalankuva, joka traditionaalisesti veistetään kivestä.

Mardukin pisteytys:

Mahti: 9/10. Luonut nykyisen maailmanjärjestyksen, hallitsee taivaaseen ja ilmaan liittyviä luonnonvoimia ja keksii tarvittaessa uusia. Äärimmäisen taitava ja kekseliäs, muttei tiettävästi kykene tuhoamaan koko maailmankaikkeutta. Lisäksi on jumala vasta toisessa tai kolmannessa sukupolvessa, ei ensimmäistä sukupolvea.
Vaikuttavuus: 10/10. Taistelee suomuisia kaaoshirviöitä vastaan. Hirviöitä, joiden sisään mahtuu Linnunrata (joka tuli Tiamatin sisälmyksistä). Valmistaa upeita aseita, ja saa karismallaan muut jumalat puolelleen.
Vaarallisuus: 9/10. Pystyy tappamaan sinut uskomattoman monella tavalla. Hallitsee myös magian.
Eettisyys ("hyvyys"): Neutraali, mutta suostuteltavissa. Häikäilemätön vallankäyttäjä.
Kannattajat/Suositukset: Black metal -yhtyeet

lauantai 16. elokuuta 2014

Kalifiksi kalifin paikalle


Suomalainen terroristi esiintyi Mesopotamiassa kansanmurhaa toteuttavan kalifaatin imelässä mainosspotissa, joka yhdistää somen tekopyhän yhteisöllisyyden islamismin apokalyptiseen sokeuteen sillä lapsekkaalla tavalla, joka on karmivan ominaista näille psykoseksuaalisesti estyneille rudimenttipersoonallisuuksille. Kun suomalaisia tai Suomessa asuvia lähtee harjoittamaan terrorismia yhteiskunnalliselle katastrofialueelle, on kahtalaiset syyt huoleen. Ensinnäkin tällaisten hurskaan verenhimoisten henkilöiden mahdollinen paluu Suomeen tai jopa heidän tänne ylläpitämänsä kontaktit voivat muodostaa vakavan uhan suomalaisen yhteiskunnan ja yksittäisten suomalaisten turvallisuudelle; tämän lisäksi – vaikka Suomella ei ole oikeusjärjestelmästään johtuen mahdollisuutta yleisesti estää asukkaitaan matkustamasta rajojensa ulkopuolelle pelkkien epäilyjen perusteella – on silti suomalaisen yhteiskunnan globaalin vastuun kannalta perin ongelmallista, jos suomalaiset lähtevät osallistumaan rikoksiin ihmisyyttä vastaan eri puolilta maailmaa. Tällaisen toiminnan ennaltaehkäisy ja monitorointi on valtion velvollisuus kansalaisiaan ja myös muita maita kohtaan.

Ylen A-studiossa keskusteltiin 11.8. suomalaisen jihadismin tilasta ja problematiikasta Suojelupoliisin ylitarkastaja Tuomas Portaankorvan ja Suomen islamilaisen yhdyskunnan imaami Anas Hajjarin kanssa. (On syytä muistaa tässä yhteydessä, että Suomen islamilainen yhdyskunta vaikuttaa enimmäkseen pääkaupunkiseudulla, ja viime vuonna se ilmoitti jäsenistönsä määräksi 1532. Suomessa asuu arviolta 60 000 muslimia, joten tämä organisaatio voi laskea seurakuntaansa alle kolme prosenttia Suomen muslimeista. Tästä huolimatta voi pitää uskottavana, että yhdistyksen piirissä on jotakuinkin ajantasaisia näkemyksiä suomalaisen islamin tilasta. Lisäksi Hajjar johtaa Suomen islamilaista neuvostoa, joka toimii muslimijärjestöjen kattojärjestönä, joten tämän kautta hänellä on epäilemättä laajempaakin kosketuspintaa.)

Hajjar esiintyy keskustelussa sikäli ansiokkaasti, että hän korostaa hyvän kansalaisuuden merkitystä ja muslimiyksilöiden jäsenyyttä yhteiskunnassa. Ymmärrän myös, että koska radikalisoitumisvaarassa olevien suomalaismuslimien nyanssintaju ei liene heidän vahvoja ominaisuuksiaan, on viesti fanatismin vaaroista välitettävä selväsanaisesti. Tästä huolimatta Hajjarin lausumat herättivät minussa ainakin lievää ihmetystä. Hän totesi useita kertoja ykskantaan, että kalifaattia rakentavien islamistien islam on ”väärää”, että se ei ole ”oikeaa” tai edes ”islamia”. On hämmentävää, kun julkisessa keskustelussa toisaalta yhdet islamin tuntijat muistuttavat jatkuvalla syötöllä siitä, että islam on hyvin monimuotoinen ja jopa sirpaloitunut uskontokunta, joka sisällä on lukuisia toisistaan poikkeavia tulkintoja ja traditioita lähes kaikesta muusta paitsi jumalten lukumäärästä ja Muhammadin asemasta viimeisenä profeettana – ja toisaalta nyt valtakunnallisesti merkittävä islamilainen auktoriteetti antaa ymmärtää, että on ilmeisesti yksi oikea islam, jonka hän tietää. Muutamia kertoja Hajjar sentään kvalifioi arvostelmansa ISIS-sakin epäislamilaisuudesta toteamalla, että sen teot eivät vastaa hänen käsitystään islamista.

Ristiriita ”monen islamin” ja ”oikean islamin” välillä tulee yleensä ilmi kaikkialla, missä keskustellaan islamin olemuksesta ja roolista uskonnollisen ja poliittisen väkivallan alueella. Toisaalta korostetaan, että islam ei ole monoliitti (arvostelma, joka on minusta syytä hyväksyä), ja toisaalta eräät islamilaiset suuntaukset voidaan tuomita ”epäislamilaisiksi”. Yleensä viimeksi mainittu tehdään islamilaisten ääriliikkeiden kohdalla ja maltillisempien suuntien edustajien toimesta; mutta islamilaiset ääriliikkeet kykenevät yleensä perustelemaan toimintaansa Koraanin tai hadithien kautta (itse asiassa ne harvoin suostuvat tukeutumaan mihinkään muuhun perusteluissaan) eivätkä ainakaan tässä mielessä toimi islamin ulkopuolella. Kyse on epäilemättä äärimmäisistä, fundamentalistisista ja väkivaltaisista islamintulkinnoista, mutta nekin ovat islamin tulkintoja, eivät anti-islamin tulkintoja.

Kun islamilaiset oppineet ja pr-henkilöt, kuten Hajjar, tuomitsevat islamia tulkitsevat ääriliikkeet vääräoppisiksi, he yleensä vastaavat ääri-islamilaisten väitteisiin ja tulkintoihin tekstikappaleilla, jotka puhuvat armosta ja sen sellaisesta. Tämä ei vakuuta minua. Parhaimmillaan se osoittaa, että islamin opin tulkinnasta on hyvin fataaleja erimielisyyksiä ja pahimmillaan se osoittaa islamin sisäisesti ristiriitaiseksi ja jännitteiseksi tavalla, jolla Jumalan viimeisen ja täydellisimmän ilmoituksen ei soisi sellainen olevan. Kristinuskossa on läsnä aivan sama problematiikka. Kirjalliseen traditioon perustuva systeemi, joka väittää kattavansa kaiken – siis todellakin kaiken – ihmisen kannalta oleellisen, sisältää väistämättä ristiriitoja. Kristinuskollakin pystyy oikeuttamaan joukkomurhia ja orjuutta, jos on kallellaan sellaiseen tulkintatapaan. Sillä voi myös vastustaa niitä, jos on kallellaan sellaiseen traditioon. Otaksun eksegeettisten kysymysten ja teologian ylipäänsä riippuvan paljon tunnustettua enemmän siitä, millainen yksilö tulkinnan tekevä teologi on luonteeltaan, kokemuksiltaan ja temperamentiltaan. Kusipää tuottaa kusipäistä teologiaa. Mutta kusipääkin on ihan oikea uskovainen.

Islamista on mahdollista muodostaa väkivaltaisia ja brutaaleja tulkintoja, joita ei minusta voi suoralta kädeltä sivuuttaa teologisesti epälegitiimeinä. (Inhimillisyyden kannalta näin on eräissä tapauksissa toki velvollisuus tehdä; mutta teologia on usein tutkimusaloista inhimillisin – jopa allzumenschlich – metodeissaan ja lähtökohdissaan päätyen silti mitä epäinhimillisimpiin lopputuloksiin.) Ainekset väkivallan oikeuttamiseen ovat teksteissä, eikä sen kieltäminen auta ketään. Verenhimoista fundamentalismia ei lievitetä teologisella laiskuudella. Sen sijaan tulisi osoittaa, että maltillinen ja vähemmän hurmeinen tulkinta tekee paremmin oikeutta tekstien kokonaisuudelle (en ole varma, että näin on, mutta tällaisen argumentin voi varmasti legitiimisti muotoilla) ja myös jaetulle ihmisyydellemme.

Hajjar haluaisi torjua radikalismia ”oikealla” tiedolla islamista, jotta muslimit eivät ymmärtäisi uskontoaan ”väärin”. Uskonkin, että hyvä uskonnollinen yleissivistys, johon tulee kuulua myös tieto uskonnon ja sen tekstien historiallisesta kontekstista sekä tulkinnallisista jännitteistä, on varmasti usein hyödyksi kamppailussa uskonnollista radikalismia vastaan. En vain oikein kuullut Hajjarin puhuvan sellaisesta: pikemminkin hän asettaa itsensä tulkinnallisessa mielessä kalifiksi Ibrahimin paikalle kertomaan, mitä islam ”oikeasti” opettaa vaivautumatta juuri edes mainitsemaan, että kyse on tulkinnasta. Kuitenkin väkivalta ja hirmuteot ovat läsnä islamin pyhissä teksteissä ja aivan islamin historian alkuun palaavissa tulkintatraditioissa. Itse asiassa islam olisi jäänyt paikalliseksi pikku-uskonnoksi Arabian niemimaalle paljon pidemmäksi aikaa, jos näin ei olisi. Nämä jännitteet voisi rehellisyyden nimissä myöntää sen sijaan, että latelisi latteuksia ”oikeasta islamista”, joka muistuttaa lähinnä juttuja ”todellisista skoteista”.

Toinen – paljon epämiellyttävämpi – studiokeskustelun aikana tekemäni havainto koskee Hajjarin sivumennen antamaa lausumaa kalifaatin ja islamilaisen valtion ideasta sinänsä. Hän toteaa lyhyesti kalifaatin ja islamilaisen valtion idean hienoksi asiaksi. Lausumaa on syytä kontekstoida sikäli, että imaami puhuu tässä siitä, miten ISIS käyttää tätä ideaa rekrytoidakseen muslimeja Euroopasta omaa islamilaista valtiotaan rakentamaan (eli käytännössä muita valtioita ja ihmisiä tuhoamaan). On mahdollista, että Hajjar sanoi näin, koska hän halusi esittää asian mahdollisimman tiiviisti tai koska hän ei puhu keskustelussa äidinkieltään. Silti kulmakarvani kohosivat, kun kuulin ohimennenkin suomalaisen islamin maltilliseksi mainostetun auktoriteetin kutsuvan islamilaista valtiota ja suoranaista kalifaattia edes ajatus- tai ideatasolla hienoksi, kauniiksi ja hyväksi. Minä näet tiedän osapuilleen, mitä minunlaisilleni ihmisille islamilaisessa valtiossa tapahtuu.



Jos suomalaisilta islaminoppineilta kysyy naisten todistajanlausuntojen juridisesta pätevyydestä tai homojen asemasta (kuten taannoisessa Ajankohtaisen kakkosen Islam-illassa), he tapaavat olla jokseenkin kiusaantuneita, ja toki ihan syystä: kyllä minuakin siinä asemassa hävettäisi. Kysymys kierretään sillä, että näille asioille nyt tapahtuu mitä tapahtuu ”islamilaisessa valtiossa/yhteiskunnassa”, jota ei olla Suomeen ajamassa ihan jo demografisista syistä. Mutta islamilaisen valtion puitteissa naisten juridinen syrjintä ja homojen tappaminen mitä ilmeisimmin on islamin mukaista ja jopa sen edellyttämää. Toisin sanoen maltillisen suomalaisen islamin auktoriteetit eivät halua tappaa minua niin kauan kuin satun olemaan Suomessa. (Erotuksena radikaaleihin, jotka ilmeisesti joko haluaisivat tappaa minut täälläkin tai matkustavat muualle päästäkseen tappamaan kaltaisiani siellä.) Ja tällaista nähtävästi ollaan ainakin sivulauseessa valmiita pitämään hienona ajatuksena.


Ajatus kalifaatista ja islamilaisesta valtiosta ei ole hieno, se on tuomittava totalitaarinen painajainen. Irakilaiset, myös muslimit, taistelevat parhaillaan islamilaista valtiota vastaan asein. Muslimien olisi syytä taistella kaikkialla selvästi myös islamilaisen valtion ideaa vastaan.