keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Kansallissymboliarvostelu: Historiallinen katsaus: Ympärysvallat

Keskusvallat on katsottu, nyt ympärysvaltojen vuoro. Voinee pitää osoituksena ensimmäisen maailmansodan merkityksestä sitä, että monien isoimpien voittajavaltioiden kansalliset tunnukset ovat muuttuneet varsin vähän ensimmäisen maailmansodan ajoista siinä missä kahden suurimman keskusvallan liput ovat tyystin toisenlaiset tänä päivänä.

Merkittävimpien ympärysvaltojen lippuja propagandapostikortissa vuodelta 1917. Vasemmalta: Portugali, Serbia, Belgia, Italia, Ranska, Britannia, Yhdysvallat, Romania, Venäjä, Japani. Maapallon päällä seisoo hyvin samothrakelaisen näköinen voitonjumalatar, ja nauhassa seisoo, notta Vapauden puolesta. Se ei ehkä ole täysin uskottavaa, sillä Saksa ja Itävalta-Unkari eivät olleet varsinaisesti mitään diktatuureja, vaan parlamentaarisia systeemejä, kun taas ympärysvalloista Venäjä oli helmikuun vallankumoukseen saakka muodollisesti absoluuttinen monarkia. Toki esimerkiksi Belgia kamppaili sodassa selvästi kansallisen vapautensa puolesta.

Ison-Britannian ja Irlannin Yhdistynyt kuningaskunta

Britannia liittyi sotaan 4.8.1914 sen jälkeen, kun Saksa oli julistanut sodan Belgialle, jonka puolueettomuuden ja koskemattomuuden suojelemiseen Euroopan suurvallat olivat yhteisesti sitoutuneet. Tähän mennessä Saksa oli julistanut sodan jo myös Venäjälle ja Ranskalle, joiden kanssa Britannialla oli liittosopimusten verkko. Britannian kansalliset tunnukset eivät ole oleellisesti vuodesta 1914 muuttuneet, joskin valtion nimi on vaihtunut. Ensimmäinen maailmansota lietsoi Irlannissa kytenyttä itsenäisyysaatetta, ja pääsiäiskapina syttyi 1916. Irlannin vapaavaltio erosi Britanniasta 1922, ja lopullisesti Ison-Britannian ja Irlannin Yhdistynyt kuningaskunta siirtyi historiaan myös nomenklatuurassa vuonna 1927: tästä alkaen maan virallinen nimi on ollut Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhdistynyt kuningaskunta. Myös kuninkaallinen suku vaihtoi symbolisesti nimensä. Saksalaisvastaisen propagandan leimutessa kiivaimmillaan Yrjö V vaihtoi dynastisen sukunimen saksalaisesta Sachsen-Coburg-Gothasta brittiläiseen Windsoriin.

Britannia selvisi sodasta voittajana, mutta suurin uhrauksin. Asevelvollisuus otettiin käyttöön vasta vuonna 1916, mutta jo tähän mennessä maa oli koonnut suuren vapaaehtoisarmeijan. Britannia kärsi noin miljoonan hengen tappiot sodassa, joka myös tuli merkitsemään imperiumin huippukauden päätöstä. Sota muutti perinpohjaisesti suhdetta emämaan ja imperiumin välillä. Lisäksi aiemmin vakavarainen Britannia velkaantui pahasti, ja punnan arvo romahti. Lisäksi sota jätti brittiläiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin syvät jäljet, joita ylläpidetään maan traditioissa. Ensimmäisen maailmansodan vaikutus brittiläiseen kulttuuriin on ohittamattoman oleellinen. Yhdistyneen kuningaskunnan lippu, vaakuna ja kansallishymni ovat kuitenkin säilyneet muuttumattomina tähän päivään.

Britannian mukana sotaan liittyi myös Brittiläinen imperiumi, ja siellä on toki tapahtunut muutoksia niin poliittisella kuin symbolisellakin tasolla.

Kanadan liittodominio

Kanadasta oli tullut itsehallinnollinen kokonaisuus vuonna 1867 ja toimi useimmissa kysymyksissä kuin itsenäinen valtio. (Täydellinen valtiollinen itsenäisyys koitti 1931, ja lopullisesti perustuslailliset dokumentit kanadalaistettiin 1982.) Kanada oli kuitenkin sidottu Lontooseen ulkopoliittisissa kysymyksissä, ja näin ollen Britannian sodanjulistus Saksalle merkitsi samaa myös Ottawassa: kenraalikuvernööri julisti maan sotatilaan 5.8.1914.


Kanada liehutti tyypillistä brittiläistä siirtokuntalippua aina 1960-luvulle saakka. Tämä versio oli käytössä vuosina 18681921, näin ollen siis myös ensimmäisen maailmansodan aikana. Vaakuna on kömpelönpuoleinen yhdistelmä provinssien heraldisia tunnuksia, ja joukossa on tuttuja vaahteranlehtiä. Kanadan parlamentti ei missään vaiheessa virallistanut näitä brittipunalippuja, mutta yhtä kaikki niitä käytettiin virallisissa tilaisuuksissa.

Newfoundlandin dominio

Newfoundland oli olemassa erillisenä itsehallinnollisena dominiona vuosina 1907-1949; se käsitti nykyisin Kanadaan kuuluvan Newfoundlandin ja Labradorin provinssin.



Newfoundland sai ylläolevan lipun vuonna 1904. Se on brittiläinen siirtokuntalippu, jota oli tarkoitus käyttää ensisijaisesti merenkulussa, mutta josta tuli kansallinen symboli. Sinetissä lukee yllä Terra Nova eli Uusi maa; vasemmalla punaiseen viittaan verhoutunut Merkurius esittelee sinisiin pukeutunutta kalastajaa, joka tarjoaa oikealla seisovalle, kilpeen nojaavalle Britannian personifikaatiolle meren antimia. Sinetin alaosassa lukee "HÆC TIBI DONA FERO" eli "Nämä lahjat tuon sinulle".

Australian dominio ja Uuden-Seelannin dominio liehuttivat ensimmäisen maailmansodan aikaan samoja lippuja kuin nykyäänkin. Myös vaakunat olivat molemmilla mailla oleellisesti samanlaiset, vain Uuden-Seelannin vaakunakilven harjalla oli tuolloin Britannian standaaria kantava kultainen leijona nykyisen kruunun asemesta. Australian ja Uuden-Seelannin kansallisen identiteetin muodostumiselle ensimmäisen maailmansodan huonosti johdetut operaatiot Ottomaanivaltakuntaa vastaan olivat hyvin merkittäviä.

Brittiläinen Intia

Lähes puolitoista miljoonaa Brittiläisen Intian armeijan sotilasta otti osaa ensimmäiseen maailmansotaan. Suurin osa heistä taisteli Lähi-idässä, mutta heitä oli huomattavia määriä myös länsirintamalla. Intian itsenäisyysliike voimistui sodan aikana, ja maassa ilmeni myös ristiriitoja, kun osa Intian muslimeista suhtautui epäluuloisesti sotaan Ottomaanivaltiota, kalifin kotimaata, vastaan.


Brittiläisen Intian lippua kutsuttiin Intian tähdeksi. Lipussa on kuvattuna Viktorian vuonna 1861 perustaman Intian tähden ritarikunnan merkki. Keskustan viisisakaraista tähteä reunustavassa sinisessä nauhassa on valkea teksti "Heaven's Light Our Guide".

Etelä-Afrikan unioni

Vuonna 1910 neljän brittiläisen siirtokunnan yhdistyessä perustettu Etelä-Afrikan unioni miehitti sodan syttyessä sangen nopeasti luoteisen naapurinsa, Saksan Lounais-Afrikan. Saksan Lounais-Afrikan asema Etelä-Afrikan alaisuudessa aiheutti sittemmin paljon kansainvälistä päänvaivaa, joka ratkaistiin vasta vuonna 1990, kun se itsenäistyi Namibian tasavallaksi.


Etelä-Afrikka käytti 19121928 tunnuksenaan tätä persoonatonta tekstiiliä, jossa kuvattu vaakunakin on harvinaisen tökerö. Tässä tuo heraldinen häpeä koko komeudessaan:




Hieman omituisesti muotoiltu motto "EX UNITATE VIRES" kääntyy virallisesti "Yhtenäisyys on voimaa", mutta tarkoittaa oikeastaan "Yhtenäisyydestä voimia".

Ranskan tasavalta käytti tismalleen samoja kansallissymboleja kuin nykyisinkin. Ranska kärsi sodassa toiseksi pahimmat menetykset ympärysvaltojen puolella: vain Venäjän sotilas-, siviili- ja materiaalitappiot olivat suuremmat. Kokonaisen sukupolven kuihtuminen sodassa jätti Ranskan heikentyneenä odottamaan toista maailmansotaa, jossa se ei enää huvenneine ihmis- ja materiaaliresursseineen kyennyt tekemään yhtä tehokasta vastarintaa.

Venäjän keisarikunta harjoitti sotaa edeltäneinä vuosikymmeninä hyvin tempoilevaa ulkopolitiikkaa, eikä ollut aina alkuunkaan selvää, kenen puolelle se toden teolla päätyisi. Esimerkiksi Britannia ja Venäjä olivat toistensa pahimmat kilpailijat Persiassa ja Keski-Aasiassa. Venäjän pyrkimys edistää pääsyään Välimerelle saattoi maan tiiviisiin yhteyksiin Balkanin pienehköjen valtioiden kanssa. Venäjä esiintyi pienempien slaavilaisten kansojen suojelijana, ja Venäjän suurlähettiläällä oli 1910-luvulla suuri vaikutus Serbian hallituksen toimiin. Venäjän ulkoasiainhallinto kärsi hämyisyydestä ja keskinäisen yhteistyön puutteesta, mikä sitoi Venäjän intressejä toisinaan keskinäisesti ristiriitaisiin hankkeisiin. Ranska oli erityisen innokas saamaan Venäjän liittolaisekseen, koska tämä kaikkein todennäköisimmin estäisi Saksaa uhkaamasta Ranskaa koko voimallaan. 

Joka tapauksessa Venäjä kärsi ensimmäisessä maailmansodassa likimain täydellisen tuhon. Venäjän armeija lyötiin jo sodan alussa 1914 Tannenbergissa, eikä se enää tämän jälkeen kyennyt todella uhkaamaan Saksaa. Keisari profiloitui Venäjällä surkeasti sujuneen sodan johtajana, ja hänen oli helmikuun vallankumouksessa 1917 luovuttava kruunusta ja jätettävä heikentynyt valtakuntansa väliaikaisen hallituksen käsiin. Hallitus yritti vaikeuksistaan huolimatta pitää kiinni Venäjän sitoumuksista liittolaismailleen, vaikka sotaonni ei ollut kääntymässä. Saksan sodanjohto halusi kuitenkin eroon kahden rintaman sodasta, ja päätti myöhemmin samana vuonna päästää Sveitsissä maanpaossa eläneen Leninin kulkemaan Saksan läpi Itämerelle ja sieltä Petrogradiin horjuttamaan väliaikaista hallitusta. Bolshevikkivallankaappauksen tuloksena itärintamalle tuli aselepo, ja Saksa pääsi kääntämään koko voimansa länsirintamalle, joskin hieman myöhään. Venäjän tappioita on vaikeata arvioida kovin tarkasti, mutta sotilastappioiden arviot liikkuvat puolentoista ja kahden ja puolen miljoonan välillä, minkä lisäksi satoja tuhansia siviilejä kuoli sekasortoisissa oloissa nälkään ja normaalioloissa ehkäistäviin sairauksiin.

Venäjän romahtaessa sisällissotaan koko joukko siitä irroittautuvia valtioita julistautui itsenäisiksi. Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Valko-Venäjä, Ukraina, Azerbaidzhan, Armenia, Georgia, Moldavia, Kubanin kansantasavalta, Krimin tasavalta, Keski-Kaspian diktatuuri, Aras, Kirjasalon tasavalta ja muutamia muita maita pysyi pystyssä omillaan ja miehittämättä vaihtelevan pitkiä aikoja, pisimpään yhtäjaksoisesti Suomi.


Venäjä käytti ensimmäisessä maailmansodassa lippua, joka on täsmälleen samanlainen kuin Venäjän federaation nykyinen kansallissymboli. Yllä oleva lippu ei ollut valtiollisessa käytössä, vaan oli tarkoitettu yksityisille kansalaisille. Esitän sen lähinnä kuriositeettina: erikoista siinä ei ole vaakunaneliön lisääminen yläkulmaan, vaan se, että vaakunakenttä ei noudata lipun värikenttien mittoja tehden omituisen kulman siniseen hirteen. Vaakunakenttää liehutettiin sellaisenaan keisarillisena standaarina eli tsaarin henkilökohtaisena lippuna:





Venäjän suuri keisarillinen valtakunnanvaakuna kokoaa keskuskilven ympärille suurherttua- ja suuriruhtinaskuntien vaakunat. Esimerkin vuoksi Puola on kello yhdeksässä ja Suomi kello viidessä. Venäjän väliaikainen hallitus säilytti Venäjän trikolorin, muttei tasavaltalaisen luonteensa vuoksi katsonut voivansa käyttää keisarillista valtakunnanvaakunaa, vaan korvasi sen karsitulla ja yksinkertaistelulla kaksoiskotkalla, jolta on riisuttu keisarillinen regalia. Sitä voi bongata lähinnä väliaikaisen hallituksen painattamissa ruplissa, ja se näyttää tältä:





Italian kuningaskunta 

Italia oli harjoittanut sodan alla kaikkein innokkaimmin eurooppalaisille suurvalloille tyypillistä politiikkaa, jossa solmittiin lukuisia päällekkäisiä ja keskenään ristiriitaisia liitto-, puolustus- ja yhteistyösopimuksia niin julkisesti kuin salaisestikin. 1860-luvulla yhdistyneen kuningaskunnan sisäpolitiikka oli tempoilevaa, ja tämä heijastui ulkopoliittisena epävarmuutena. Italialaiset sekularistinationalistit suhtautuivat yleisesti epäluuloisesti Itävalta-Unkariin (Italian itsenäisyyssodat käytiin juuri Itävaltaa vastaan) ja ystävällisesti Ranskaan, kun taas Italian katoliset konservatiivit kannattivat yhteisymmärryksen rakentamista itävaltalaisten kanssa ja kyräilivät Ranskaa.

Siirtomaakisailuun myöhässä saapuneella Italialla oli välillinen rooli ensimmäisen maailmansodan alkamisessa. Vuonna 1911 Italia käynnisti valloitussodan Ottomaanivaltion kiinteitä libyalaisia maakuntia vastaan. Se sai saaliikseen Tripolitanian, Fezzanin ja Kyrenaikan lisäksi myös Rhodoksen ja Dodekanesian Aigeianmerellä. Tämä sai Balkanilla pienemmät valtiot toteuttamaan opportunistisesti omia tavoitteitaan, kun Serbian, Bulgarian ja Kreikan muodostama liittokunta kävi sotaan ottomaaneja vastaan. Balkanin voimatasapaino, jonka varaan Itävalta-Unkari oli rakentanut omaa turvallisuuttaan, oli mennyttä. Lisäksi syntyi itsenäinen Albania, joka oli serbien mielestä luonnollinen osa Suur-Serbiaa, Wienin kaavailuissa Habsburg-protektoraatti ja Rooman visioissa avain Adrianmeren hallintaan.

Italia kuului Saksan ja Itävalta-Unkarin kanssa kolmiliittoon (Triple Entente, Triplice intesa) ja oli näin ollen sitoutunut tulemaan näiden maiden avuksi. Pitkän epäröinnin ja laskelmoinnin jälkeen Italia liittyi sotaan 1915 - ympärysvaltojen puolella. Salaisissa neuvotteluissa Britannia ja Ranska olivat luvanneet Italialle sodan päätteeksi alueita Tirolista ja Adrianmeren rannalta. Italiassa kansan ja parlamentin enemmistö vastustivat sotaa, mutta poliittisen kriisin ja nationalistien voimakkaan painostuksen turvin Italia lähti sotaan ilman parlamentin suostumusta. Italia soti itävaltalaisjoukkoja vastaan Tirolissa ja Sloveniassa usein hyvin hankalissa oloissa. Libyassa italialaisjoukot joutuivat välillä perääntymään valloittamiltaan alueilta. Yhteensä yli miljoonan italialaisen arvioidaan kuolleen sodan seurauksena. Rauhanteossa Italia hyötyi alueellisesti vain vähän, ja sotavelat saatiin maksettua vasta 1970-luvulla. Italiassa päällimmäiseksi tunteeksi jäi pettymys, mikä antoi radikaaleille nationalisteille enenevässä määrin vaikutusvaltaa maan politiikassa. 


Italian lippu oli samanlainen kuin nykyäänkin, lukuun ottamatta valkoiseen kenttään keskitettyä Savoijin kuninkaallista vaakunaa. Italian yhdistymistä johtanut Sardinian kuningaskunta (jonka keskusalue oli Piemontessa eikä suinkaan Sardiniassa) oli käyttänyt tätä sommitelmaa sotalippunaan jo 1850-luvun puolivälissä. Lippu poistui käytöstä toisen maailmansodan jälkeen, kun Italiasta tuli kansanäänestyksen nojalla tasavalta.


Italian kuninkaallinen vaakuna perustuu Sardinian kuninkaalliseen vaakunaan. Se on kärpännahkaviittoineen ja vaakunaa kannattavine leijonineen sekä ritarikuntien tunnuksineen melko tyypillinen kuninkaallinen valtakunnanvaakuna, joita Euroopassa tuolloin harrastettiin. Kiintoisana yksityiskohtana esiin nousee kruunun päällä seisova kaksoisviiristandaari, jonka takana liehuu kapea siniviiri: sininen, joka kehystää myös lipun ristivaakunaa, on Savoijin kuningassuvun tunnusväri, joka juontuu suvun julkisesta hurskaudesta: sininen, jota oli vielä uuden ajan alussa hankalaa ja kallista valmistaa, on vanhastaan myös Neitsyt Marian väri.



Italian kuninkaan standaari jatkaa Savoijin sinistä neitseellisyyden symboliikkaa. Keskellä on kuvattuna kruunattu musta kotka, joka kantaa Savoijin pyöristettyä kilpeä. Musta kotka, jolla on siipiensä kärjissä omituiset kynnet, on Pohjois-Italiassa vanha symboli, jonka juontaa Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan aikoihin. Kotkaa kiertää Marian pyhimmän ilmestyksen korkein ritarikunta (Ordine supremo dalla Santissima annunziata), Italian korkein ritarikunta, jonka suurmestarina toimi kuningas.

Belgian kuningaskunta oli julistautunut puolueettomaksi ja sai kokea, mitä arvoa tällaisilla julistuksilla ja liittoutumattomuuspolitiikalla tosipaikan tullen on. Saksan pyrkimys minimoida kahden rintaman sota edellytti Ranskan nopeaa lyömistä pikahyökkäyksellä Belgian maaperän läpi. Preussin kuningas oli 1830-luvulla Euroopan muiden suurvaltojen johtajien kera taannut Belgian koskemattomuuden, mutta Vilhelm II, joka oli muiden titteliensä ohella Preussin kuningas, ei piitannut edeltäjiensä vakuutuksista. Britannia oli luvannut taata Belgian koskemattomuuden, ja sitä myöten olivatkin sävelet länsirintamalla selvät.

Belgia kärsi sodasta suunnattomasti. Sen alueella käytiin siihenastisen historian suurimmat taistelut, ja asemasota tykistökeskityksineen tuhosi lukuisia taloudellisesti ja kulttuurisesti tärkeitä kaupunkeja ja keskuksia maan tasalle. Saksan miehittämillä alueilla siviiliväestöä ja -kohteita kohdeltiin julmasti. Satojatuhansia belgialaisia lähti pakolaisiksi Ranskaan ja Britanniaan. 

Belgian kansalliset tunnukset ovat säilyneet identtisinä tähän päivään. Belgia on mukana tässä katsauksessa muistutuksena sen alueella käydyistä valtavista taisteluista.

Serbian kuningaskunta oli epävakaan Balkanin epävakaita valtioita. 1910-luvun aluksi maan kuningasperhe murhattiin julmassa palatsivallankumouksessa, ja uusi kuningassuku kutsuttiin valtaan. Eurooppalainen nationalismi teki erityisen pahaa jälkeä Serbian politiikassa: kiihkoserbialainen nationalismi nautti alikehittyneessä, enimmäkseen lukutaidottomassa ja köyhässä maassa valtavaa suosiota, ja suurin piirtein kaikkiin naapurikansoihin suhtauduttiin serbeinä, jotka eivät vain tajunneet olevansa serbejä. Serbiassa yleisesti kiistettiin kroatialaisten, sloveenien ja makedonialaisten olemassaolo omina etnisinä ja kielellisinä ryhminään. Serbialainen nationalismi oli luonteeltaan ekspansiivista, mutta vältteli virallisia sodanjulistuksia, vaan naapurimaissa toimi erilaisia epämääräisiä asejoukkoita, joiden toiminta muistutti pikemmin rosvousta kuin edes sissisotaa. Jo tuolloin Serbiassa itkettiin vanhaa virttä siitä, miten serbit ovat aina ja poikkeuksetta vain uhreja, ja Kosovosta rähjättiin yhtä säälittävin ja huuruisin äänenpainoin kuin tänäkin päivänä.

Serbia kävi Balkanin sodassa Bulgarian ja Kreikan rinnalla sotaan ottomaaneja vastaan, ja ajautui pian tämän jälkeen uuteen sotaan turkkilaisten luovuttamista alueista aiempien liittolaistensa kanssa. Serbian ulkopolitiikka oli toisinaan epäjohdonmukaista johtuen siitä, että maan hallinnossa oli erittäin vahva klikkiytyminen erilaisten ja vaihtelevan radikaalien salaseurojen, keskustelukerhojen ja juonittelupajojen kesken. 

Serbian hallinnolla oli todennäköisesti ainakin jotain tietoja Gavrilo Principin toveripiirin attentaattisuunnitelmista Sarajevossa, vaikka nämä radikaalit toimivatkin aivan itse ja ilman hallituksen tukea tai osallisuutta. Serbian hallitus päätti kuitenkin syystä tai toisesta jättää Itävallalle vain hyvin yleisluontoisen ja yksilöimättömän varoituksen mahdollisesta uhasta. Sitä ei voi pitää varsinaisesti pahantahtoisena, huolimattomana kylläkin. Itävallassa Principin attentaatti, joka uhkasi koko kaksoismonarkian pysyvyyttä, tulkittiin kuitenkin pääosin Serbian vastuulle, ja sotahan siitä tulikin.

Serbian osalta sota oli selvä, kun Bulgaria liittyi keskusvaltoihin ja käynnisti hyökkäyksen Serbiaan: maa murtui kuukauden sisällä. Ympärysvaltojen voiton ansiosta Serbia kuitenkin kuuluu sodan voittajiin, vaikka hävisikin kartalta: sen johtoasemassa perustettiin vuonna 1918 Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunta, jonka nimi virallistui Jugoslavian kuningaskunnaksi vuonna 1929.



Serbia käyttää nykyisin lähes samanlaisia kansallistunnuksia kuin ensimmäisessä maailmansodassa. Lipun vaakuna ei tosin enää ole keskitetty, vaan tangon puolella, ja lipussa esiintyvää vaakunaa on typistetty pelkään kilpeen ja vaakunakruunuun: tässä Serbian kuningaskunnan lipussa esiintyvän valtakunnanvaakunan kärpännahkaviitta kruunuineen ja tasseleineen on jätetty pois. Serbian varsinainen vaakuna sen sijaan on yhä täsmälleen sellainen kuin tässä vanhassa lipussa esiintyvä. Serbia on näin ollen eräs harvoista nykyaikaisista valtioista, jotka käyttävät ekplisiittisen monarkistisia tunnuksia tasavaltalaisesta hallitusmuodostaan huolimatta. (Muita ovat Montenegro, Unkari (vaakunan osalta), Bulgaria (vaakunan osalta) ja Venäjä (vaakunan osalta).


Montenegron kuningaskunta oli sodan voittaneen puolen valtioista ainoa, joka menetti itsenäisyytensä sodan lopulla (jos katsomme, että Venäjän paikan otti sisällissodan päätteeksi itsenäinen Neuvosto-Venäjä, ja Serbian tuo edellä kuvattu proto-Jugoslavia). Sotaan Serbian rinnalla lähtenyt Montenegro jäi Itävallan miehittämäksi tammikuussa 1916. Iäkäs kuningas Nikola I pakeni Italiaan ja sieltä Ranskaan. Montenegron pakolaishallitus toimi Bordeaux'ssa, kunnes Montenegro vapautettiin syksyllä 1918. Nikola oli aikeissa palata Podgoricaan, kun Montenegrossa kerääntynyt kansalliskokous pani kuninkaan viralta ja päätti yhdistyä Serbian kanssa uudeksi kuningaskunnaksi. Montenegro katosi kartalta ja sulautui Jugoslavian kuningaskuntaan.



Montenegron kuningaskunnan lippu muistuttaa Serbian lippua. Värit järjestyksineen ja sommitelmineen ovat samat, ja valkea kaksoiskotka hallitsee tätäkin lippua. Nyky-Montenegron lippu on enemmän vuonna 1878 ottomaanivallasta itsenäistyneen Montenegron ruhtinaskunnan punaista lippua: Nikola I korotti ruhtinaskuntansa kuningaskunnaksi vuonna 1910 saadakseen enemmän kansainvälistä prestiisiä.


Montenegron kuninkaallinen vaakuna on sekin hyvin läheistä sukua Serbian vastaavan tunnuksen kanssa. Lipussa esiintyvä kaksoiskotka leijonavaakunoineen on saanut vain taustalleen kärpännahkaverhoilun ja ylleen helmikoristeisen kruunun.

Kreikan kuningaskunta kävi ankaran sisäpoliittisen väännön sotapolitiikastaan. Pääministeri Eleftherios Venizelos kannatti liittymistä sotaan ympärysvaltojen puolella syksyllä 1915, kun Bulgaria liittyi sotaan Saksan liittolaisena ja käynnisti hyökkäyksen Serbiaan. Kreikalla oli Serbian kanssa liittosopimus, jonka nojalla Kreikan oli tultava Serbian tueksi, jos Bulgaria hyökkäisi. Kuningas Konstantin I ja hovia lähellä olevat voimat kannattivat kuitenkin Kreikan puolueettomuuspolitiikkaa; heillä oli läheiset suhteet Saksaan. Kuninkaallisten piirien kanta oli, että Kreikan ja Serbian sopimus ei määritellyt toimia tilanteessa, jossa Bulgarian liittolaisena oli jokin suurvalta. 

Kuningas pani Venizelosin viralta, mutta jälkimmäiseltä eivät konstit siihen loppuneet: hän kutsui ympärysvaltojen joukkoja Thessalonikiin, mikä helpotti Gallipolilla ottomaaneja vastaan taistelevien armeijoiden tilannetta. Konstantin taas luovutti Keski-Makedoniassa sijaitsevan merkittävän linnoituksen Saksan ja Bulgarian käyttöön. Kreikan virallisesti puolueettomalla maaperällä oli sekä ympärys- että keskusvaltojen joukkoja, kun Bulgaria käynnisti kesällä 1916 hyökkäyksen Kreikkaan. Venizelos muodosti kilpailevan hallituksen Thessalonikiin, kun taas ympärysvaltojen edustajat yrittivät taivutella Ateenan virallista hallitusta ja kuningasta Venizelosin kannalle. Tilanne kärjistyi aseelliseksi konfliktiksi, kun ranskalaisjoukot kävivät katutaisteluja kreikkalaisia vastaan Ateenassa. Kreikan kuninkaallinen armeija ajettiin vaarattomiin oloihin Peloponnesokselle, ja Ranska otti hallintaansa helleenisen laivaston. Konstantin I taipui vasta, kun hänen vahvin kuninkaallinen tukijansa ympärysvaltojen johdossa, keisari Nikolai II, luopui kruunusta helmikussa 1917. Konstantin luovutti kesäkuussa 1917 kruunun pojalleen Aleksanterille (joka kuoli sittemmin apinanpuremaan). Tämän turvin koko maa tuli Venizelosin hallituksen komentoon, ja kesäkuun lopulla Kreikka julisti sodan keskusvalloille. Kreikka kävi sotaa Traakiassa ja Makedoniassa. Kreikan yritykset tunkeutua Bulgarian ydinalueille torjuttiin, mutta Bulgaria pakotettiin aselepoon syyskuussa 1918. Kreikan tuella Serbia onnistuttiin vapauttamaan, ja ympärysvallat saivat avoimen hyökkäyskiilan Unkariin, mikä pakotti Unkarin luopumaan sodasta.



Kreikan lippu noudatti nykyisiä värejä ja ristisommitelmaa, mutta oli hieman nykyistä yksinkertaisempi. Kreikan nykyinen virallinen valtiolippu puolestaan oli käytössä jo tuolloin, mutta vain vesillä ja ulkomaanedustustoissa. Kreikan ristilipun keskelle sijoitettiin virallisissa yhteyksissä kultainen kruunu maan hallitusmuodon merkiksi.


Kreikan kuninkaallinen vaakuna pitelee keskuksessaan varsin sekavaa kilpeä, jonka moninaisuus selittyy, kun tietää sen viittaavan Kreikan kuningassukuun, jonka nimessä on vaatimattomat kolme yhdysviivaa: Schleswig-Holstein-Glücksburg-Sonderburg. Yksinkertaistettu versio vaakunasta tipauttaa kuninkaallisen keskuskilven pois paljastaen suuren sinisen kilven, jossa seisoo valkea kreikkalainen risti. Kilpeä kannattelee kaksi viillimiestä, kuten hahmot heraldiikassa tunnetaan, mutta nuija ja Nemean leijonan talja paljastavat, että kyseessä lienee Herakles ja tämän identtinen kaksoisveli, joka kuristi Nemean leijonan identtisen kaksoisveljen. Kilven ympärillä kulkee Vapahtajan ritarikunnan nauha.

Tunnuslauseeksi on valittu Η ΔΕΞΙΑ ΣΟΥ ΧΕΙΡ, ΚΥΡΙΕ, ΔΕΔΟΞΑΣΤΑΙ ΕΝ ΙΣΧΥΙ eli "Sinun oikea kätesi, Herra, ihmeellinen voimassaan" (2. Moos. 15:6). Todellako? Ei Homerosta, vaan jotain Moosesta? Säälittävää.

Romanian kuningaskunta oli aluksi haluton liittymään sotaan, mutta julisti lopulta sodan keskusvalloille 1916 tarkoituksenaan saada hallintaansa Unkarin kuningaskuntaan kuulunut Transylvania. Romanian sotasuunnitelmat epäonnistuivat, ja maa pakotettiin toukokuussa 1918 rauhaan keskusvaltojen kanssa. Se joutui luopumaan vaateistaan Transylvaniaan, mutta sai hallintaansa Venäjän vallankumouskohinoissa itsenäistyneen Moldavian ns. Bessarabian unionissa. Saksalle oli tärkeää sodan viime kuukausien aikana pitää Romania rauhallisena, sillä sieltä tuotettu öljy ja vilja estivät Saksan länsi- ja kotirintamaa romahtamasta.

Kun Bulgaria pakotettiin aselepoon, liittyi Romania uudelleen sotaan keskusvaltoja vastaan. Se ehti olla sodassa yhden päivän ennen kuin yleinen aselepo astui voimaan. Sodan jälkijunassa Ukrainan Bukovinassa ja Unkarin Transylvaniassa kokoontui kansalliskokouksia, jotka päättivät alueiden liittymisestä Romaniaan; Versailles'ssa nämä päätökset pidettiin Unkarin suureksi pettymykseksi voimassa.

Romanian lippu oli 1910-luvulla aivan samanlainen kuin nykyään, mutta vaakunassa oli eroa:
Romanian kuninkaallinen vaakuna on varsin perinteinen nelikenttä, jossa on historiallisten maakuntien heraldisia tunnuksia. Nauhaan kultakirjaimin kirjailtu tunnuslause "Nihil sine Deo" merkitsee "Ei mitään ilman Jumalaa".

Kiinan tasavalta oli vuonna 1912 tehnyt lopun parituhatvuotisesta keisarillisten dynastioiden ajasta. Tasavalta oli heikko ja sekasortoinen, ja se antoi Japanin toimia omalla maaperällään Saksaa vastaan. Vallankaappausyritysten ja kapinoiden jälkeen pääministeri Duan Qirui julisti elokuussa 1917 sodan Saksalle ja Itävalta-Unkarille, mikä tarjosi hallitukselle kätevän tilaisuuden takavarikoida Kiinassa oleskelevien vihollismaiden kansalaisten ja firmojen omaisuutta. Britit palkkasivat pitkin sotaa kiinalaisia vapaaehtoisia erilaisiin huolto- ja rakennustöihin sotaponnistusten tueksi: näissä töissä ja matkoilla sinne menehtyi noin kymmenentuhatta kiinalaista, joista osa saksalaisten sukellusveneiden torpedoimina. Kiinan sotilaat osallistuivat sotatoimiin vasta aivan sodan lopulla, kun ympärysvallat tekivät sotilaallisen intervention Siperiassa tukeakseen valkoista armeijaa Venäjän sisällissodassa.



Kiinan tasavallan viisivärinen lippu oli käytössä Shanghain tienoilla jo ennen tasavallan julistamista. Suosittu se oli odotetusti niillä alueilla, joista keskushallinnolla oli paras kontrolli. Sun Jat-senin mukaan punainen väri edustaa han-kiinalaisia, keltainen mantshuja, sininen mongoleja, valkea uiguureja ja muita Kiinan muslimeja, ja musta tiibetiläisiä. 


Kiinan tasavallan vaakunatunnuksena toimi tämä ihastuttava sommitelma, jossa riikinkukko ja sininen lohikäärme kilistelevät samppanjalaseja.

Siamin kuningaskunta julisti sodan Saksalle ja Itävalta-Unkarille vuonna 1917. Se oli sekä pakkotoimi että ovela veto. Ranskan ja Britannian hallitsemien seutujen ympäröimällä monarkialla ei ollut juuri valinnanvaraa vihollisten suhteen. Sodanjulistus ei kuitenkaan edellyttänyt Siamilta kuin minimaalisia uhrauksia, ja näin sille taattiin edustus Versailles'ssa, missä maan itsenäisyys ja suvereniteetti tuli vahvistettua koko maailman edessä.



Siamin valtiolippu näytti tältä vuodet 1912–1917. Valkea elefantti on Thaimaassa kuninkaallinen symboli. Vuonna 1917 otettiin käyttöön Thaimaan nykyinen raitalippu.

Yhdysvallat liittyi sotaan 6. huhtikuuta 1917 pitkän ja katkeran sisäpoliittisen kiistelyn jälkeen. Amerikkalaisten suhtautuminen sotaan pysyi hyvin jakaantuneena, ja vaikka Yhdysvallat oli voittajavaltio ja esiintyi suurvaltojen johtajana, äänestettiin seuraavissa presidentinvaaleissa ylivoimaisesti valtaan eristäytymispolitiikkaa kannattanut republikaani Warren Harding, joka torppasi Yhdysvaltain jäsenyyden Kansainliitossa. Senaatti ei edes suostunut ratifioimaan Versailles'n rauhansopimusta, vaan Yhdysvaltain oli solmittava erilliset rauhansopimukset Saksan ja sen liittolaisten kanssa.

Yhdysvaltoja kallisti sodan kannalle ja keskusvaltoja vastaan erityisesti Lusitanian upotus vuonna 1916 ja sukellusvenesota ylipäänsä. Varsinainen syy sodalle saatiin ns. Zimmermannin sähkeestä, jossa Saksan ulkoministeri Arthur Zimmermann esitti tammikuussa 1917 Saksan Meksikon-lähettiläälle järjestelyä, jossa Meksiko saataisiin sitoutumaan sodanjulistukseen Yhdysvaltoja vastaan tilanteessa, jossa Yhdysvallat liittyisi sotaan Britannian rinnalla Saksaa vastaan. Tämä oli varomaton ja huonosti harkittu suunnitelma, jota Meksikon kaltaisella sotilaallisesti heikolla ja sisäisesti hajanaisella valtioilla ei ollut mitään intressiä hyväksyä, mutta sähkeen julkitulo tietysti järkytti amerikkalaisia. Se tulkittiin osoitukseksi Saksan petollisuudesta.

Presidentti Woodrow Wilson otti sodan aikana käyttöön tiukat turvatoimet myös kotirintamalla. Nämä olivat paikoin erittäin yliampuvia ja uhkasivat sananvapautta ja kansalaisoikeuksia. Ääri-ilmiöinä mainittakoon mm. Beethovenin, Brahmsin ja Wagnerin konserttien järjestämisen hankaloittaminen osana "vihollisen propagandan" torjuntaa, ja armeijaan liittymistä vastaan argumentoivien pamflettien julkaisemisen kieltäminen. Amerikkalaissotilaiden saapuminen länsirintamalle ei ratkaissut välittömästi sodan lopputulosta, mutta sillä oli kiistatta rohkaiseva vaikutus britteihin ja ranskalaisiin, ja demoralisoiva vaikutus yhä ahtaammalle jääviin saksalaisiin. Yhdysvallat menetti sodassa vajaat 120 000 sotilasta, näistä huomattavan osan espanjantaudin uhreina.



Yhdysvaltain lippu poikkesi nykyisestä siten, että siinä oli vain 48 tähteä; Alaska kasvatti tähtimäärän 49:ään vasta 1959, ja Havaijin myötä päästiin tasan viiteenkymmeneen vuonna 1960.

Ympärysvaltoihin kuuluivat edellä esiteltyjen lisäksi myös seuraavat maat, joiden kansalliset symbolit eivät eroa nykyisistä siinä määrin, että niiden erillinen esittely olisi perustelua:
Andorra, Armenia, Bolivia, Costa Rica, Ecuador, Guatemala, Haiti, Honduras, Japani, Kuuba, Liberia, Monaco (Monaco julisti Saksalle sodan 1.8.1914 eli ennen Ranskaa!), Nepalin kuningaskunta, Nicaragua, Panama, Peru, Portugali ja San Marino. Lisäksi Luxemburg oli Saksan miehittämänä vuoden 1914 elokuun 2. päivästä sodan loppuun saakka: virallisesti suurherttuakunta oli puolueeton, mutta kansalaiset juhlivat ympärysvaltojen voittoa Saksan miehitysjoukkojen poistuessa maasta.

tiistai 9. syyskuuta 2014

Kansallissymboliarvostelu: Israel

Kansallissymboliarvostelujen kavalkadi kiertää tällä kertaa Lähi-idässä. Vuoronsa valokeilassa saa Israelin valtio. Vuonna 1948 perustettu Israel, jota ei kannata sekoittaa antiikkiseen Israelin kuningaskuntaan, vaikka jotkut hihhulimielipuolet niin tekevätkin, on poliittisesti harvinaisen kiistelty valtio, ja siksi pidän tarpeellisena muistuttaa, että pyrin arvioimaan kaikkien maiden kansallissymboleja estetiikan ja funktionaalisuuden, en kunkin poliittisen kokonaisuuden hallintosysteemin tai kansainvälisen aseman perusteella tai sen mukaan, mitä milloinkin minkäkin maan hallituksen toimista tai tekemättä jättämisistä ajattelen.


Israelin yksinkertainen lippu koostuu kahden sinisen hirren väliin sijoitetusta kahden sinisen tasasivuisen kolmion muodostamasta heksagrammista eli tässä yhteydessä Daavidin tähdestä valkealla pohjalla.  Daavidin tähti on ikivanha seemiläisellä kulttuurialueella käytetty symboli, joka tosin vakiintui juutalaisen identiteetin tunnukseksi vasta myöhään, 1800-luvulla. Tähän saakka kuvio oli ollut melko yleinen koristeaihe myös kristillisessä taiteessa, vaikkakin tietyissä Keski- ja Itä-Euroopan juutalaisyhteisöissä sitä oli jo ainakin keskiajalla käytetty yhteisöllisenä symbolina. Ensimmäisen kerran Daavidin tähti sai virallisen aseman erityisesti juutalaisena tunnuksena Baselissa 1897, jossa pidettiin unkarinjuutalaisen Theodor Herzlin johtama ensimmäinen sionistikongressi. Siellä otettiin käyttöön liettuanjuutalaisen David Wolffsohnin aloitteesta lippu, joka on käytännössä täysin identtinen Israelin nykyisen lipun kanssa. Herzl halusi kuitenkin parannella tätä. Hän teki tähdestä kultaisen ja lisäsi joukkoon vielä seitsemän pientä kultaista heksagrammia sekä leijonan:


Sininen väri on juutalaisuudessa merkittävä symboli, joka edustaa taivaan Jumalaa sekä tasapainoa asettuen valkean ja mustan puoliväliin. Raidat ovat ilmeisesti viittaus tallitin, juutalaisten miesten aamurukouksella käyttämän hartiaviitan, raitakuviointiin. Tähden keskellä seisoo Juudan leijona. Seitsemän pientä heksagrammia viittaavat Herzlin hellimään ajatukseen yleisesti säädetystä seitsentuntisesta työpäivästä. Herzlin lisäykset eivät jääneet kovin kestäviksi, ja esimerkiksi vuoden 1904 maailmannäyttelyssä St. Louisissa sionistiaktivistit liehuttivat Wolffsohnin yksinkertaisempaa lippua, jonka suora perillinen on Israelin moderni lippu. 

Israelin lippuun sisältyy 1900-luvun tapahtumien jälkeen väistämättä myös synkempää symboliikkaa. Natsit pakottivat juutalaiset identifioitumaan julkisilla paikoilla Daavidin tähdellä, ja Nürnbergin rotulaeissa kielletään juutalaisia käyttämästä Saksan kansallisia värejä, joskin "turvataan" heidän oikeutensa käyttää omia kansallisia värejään, jotka määritellään siniseksi ja valkoiseksi.

Israelin lippu on yksinkertaisessa erottuvuudessaan ja välittömässä tunnistettavuudessaan omaa luokkaansa. Se on erittäin tyylikäs ja harmoninen sommitelma kauniissa väreissä. Siihen ei ole mitään lisättävää, eikä siinä ole mitään liikaa. Arvosana: 10


Israelin vaakunaa hallitsee toinen juutalainen symboli, menora. Seitsenhaaraisen öljylampun ja/tai kynttilänjalan rakentamisen neuvoo Moosekselle itse Jumala (2. Moos. 25:31-39). Alkuperäistä menoraa säilytettiin Jerusalemin temppelissä vuoteen 70 jaa., jolloin Tituksen johtamat roomalaislegioonat kukistivat juutalaisten kapinan ja veivät temppelin aarteet sotasaaliina Roomaan. Vuonna 82 valmistuneessa Tituksen voitonkaaressa Forum Romanumin yhteydessä on kaaren sisäreliefiin kuvattu Jerusalemin menora osana Tituksen triumfikulkuetta:


Menora on juutalaisille merkittävä historiallinen symboli, ja sillä on valaisimena myös valistuksellinen symbolimerkitys. Sen valinta vaakuna-aiheeksi on erittäin onnistunut. Muoto on välittömästi tunnistettava, ja väriyhdistelmä toimii yhä oikein hyvin. Hieman levottomuutta ja tarpeetonta krumeluuria vaakunaan tuovat oliivipuun lehdet, joiden tulisi tosin edustaa rauhaa. Miinusta tulee minun kirjoissani siitä, että vaakunaan sisältyy tekstiä – kilpeen on tarpeettomasti ja varsin typerästi läästitty sen valtion nimi, jota tunnuksen on määrä edustaa.

Arvosana: 8½



Israelin kansallislaulu Hatikvan nimi merkitsee Toivoa. Galitsialainen runoilija Naftali Herz Imber kirjoitti lyhyen runon Jerusalemin-kaipuusta ja diasporan päättymisen haaveesta vuonna 1877 ollessaan kyläilemässä tutun juutalaisaktiivin luona Romaniassa. Musiikin on sovittanut Shmuel Cohen La Mantovanan, italialaistenori Giuseppe Cencin vuoden 1600 tietämillä säveltämän laulelman, pohjalta. Mantovana saavutti valtaisan suosion, ja sen melodiaa on omaksuttu kansanmusiikkiin eri puolilla Eurooppaa. Tunnetuin sävelmän käyttäjä on Israelin valtion ohella böömiläissäveltäjä Bedřich Smetana, jonka Má vlast -sävelrunosarjan suosituimmassa osassa Mantovanan melodia on tärkeässä roolissa.

Hatikva on ehdottomasti tähänastisten kansallislaulujen parhaimmistoa. Se on melankolinen ja juhlallinen sekä parhaimmillaan erittäin liikuttava. Elegantti ja tiivis sanoitus on plussaa, mutta tämä laulu on pelkkänä instrumentaalinakin loistava.

Arvosana: 10

Israelin loppuarvosanaksi muodostuu täten 9,5.

maanantai 1. syyskuuta 2014

1. syyskuuta 1939

Rikoskumppanien tapaaminen. Saksan ja Neuvostoliiton vielä ystävällinen kohtaaminen kukistetussa Puolassa lokakuussa 1939.
I sit in one of the dives
On Fifty-Second Street
Uncertain and afraid
As the clever hopes expire
Of a low dishonest decade:
Waves of anger and fear
Circulate over the bright
And darkened lands of the earth,
Obsessing our private lives;
The unmentionable odour of death
Offends the September night.
Näin alkaa W. H. Audenin (1907–1973) runo September 1, 1939. Runoilija oli tuskin ehtinut asettua taloksi New Yorkiin, kun Euroopasta saapui masentavia uutisia: Saksan ja Slovakian nukkevaltion joukot vyöryivät lavastetun rajaselkkauksen verukkeella Puolaan syyskuun ensimmäisenä päivänä, ja kaksi päivää myöhemmin Britannia ja Ranska liitännäisineen ja lähiliittolaisineen totesivat olevansa sodassa Saksan kanssa. Syyskuun 17. päivänä Neuvostoliitto käynnisti hyökkäyksen idästä Puolaa vastaan, ja lokakuun alussa kaksi poliittista kokonaisuutta, Puolan toinen tasavalta ja Danzigin vapaavaltio, oli pyyhitty Euroopan kartalta kahden totalitaarisen diktatuurin toimesta. Miljoonat puolalaiset olivat joutuneet terrorihallintojen kynsiin kenenkään muun kykenemättä mitenkään tätä estämään. 

Tähän johtaneen kehityksen oli vain annettu tapahtua, koska olisi ollut liian vaivalloista, kiusallista, uudelleenvalinnan kannalta kannattamatonta ja etenkin kallista toden teolla puuttua siihen. Toinen maailmansota oli alhaisen ja epärehellisen vuosikymmenen summa. Auden ei käytä korulauseita eikä monien modernistien tavoin herätä menneitä lyyrisiä konventioita eroon ironisina katkelmina: hän kirjoittaa suoraviivaisesti ja vilpittömyyttä tavoitellen. (Mainittakoon, että runoilija oli sittemmin hyvin itsekriittinen tätä nimenomaista runoa ja useita muitakin parhaita saavutuksiaan kohtaan.) Audenille päättyvän vuosikymmenen ja päättyvän rauhan aikakauden toivot ovat "nokkelia" (clever). Eivät siis viisaita, eivät kaukonäköisiä, vaan pikemminkin hyviä supliikkimiehiä, joita kasvatamme päämme sisällä esittämään asiat meille parhain päin, kaunistamaan analyysimme maailman tilasta, sanalla sanoen petkuttamaan meitä tavalla, jonka älymme pystyy hyväksymään. Petollisen vuosikymmenen nokkelat toivot kuolevat tylysti kuin puolalaiset sotavangit.

Accurate scholarship can
Unearth the whole offence
From Luther until now
That has driven a culture mad,
Find what occurred at Linz,
What huge imago made
A psychopathic god:
I and the public know
What all schoolchildren learn,
Those to whom evil is done
Do evil in return.

Runon seuraava säkeistö rinnastaa historian- ja kulttuurintutkimuksen sekä psykologisen analyysin huomattavasti yksinkertaisempiin inhimillisiin totuuksiin, jotka ovat selvästi arkijärjen ja -kokemuksen ulottuvilla. Tämä liittyy erääseen runon pääteemoista, teorian ja analyysin sekä käytännön ratkaisujen erillisyyteen. 

Auden on sikäli kaukonäköinen, että hän ennakoi lyhyessä tekstikappaleessa useita selitysmalleja, joilla on toisen maailmansodan jälkeen pyritty käsittelemään kansallissosialismin ja eritoten Adolf Hitlerin arvoitusta. Martti Lutherin maininta ei ole mikään satunnainen heitto: Wittenbergin saarnamiestä voi hyvällä syyllä pitää ensimmäisenä modernina saksalaisena. Hän muistuttaa Saksan historian vuosisataisista mullistuksista, jotka ovat muodostaneet tuon kummallisen, vastakohtaisen valtion Euroopan sydämeen. Luther on saksan kirjakielen kasvatusisänä myös saksalaisen kulttuurin vertauskuva hyvässä ja pahassa. Hän saarnasi kansalle kansankielellä ja nostatti väkeä ulkoisina vihollisina esitettyjä vääristelijöitä vastaan; hänen murhanhimoinen juutalaisvihansa kielii sairaalloisesta mielenlaadusta, joka voi riittävästi vaikutusvaltaa saadessaan muuntautua kokonaisen kulttuurin hulluudeksi. 

Hulluudesta päästäänkin sulavasti Hitleriin. Häntä ei mainita nimeltä koko yhdeksänsäkeistöisessä runossa kertaakaan, mutta Linz on ilmeinen viittaus häneen. Hän vietti nuoruutensa tässä Ylä-Itävallan pääkaupungissa, josta oli sittemmin määrä tulla Suur-Saksan valtakunnan kulttuurinen keskus: Linz julistettiin vuonna 1937 yhdeksi viidestä Führerstadt-kaupunkiarvonimen haltijoista. Tässä valitussa joukossa Linz oli primus inter pares, Jugendstadt des Führers. Jos on psykoanalyyttisesti suuntautunut, on tällainen lapsuus- ja nuoruusasuinpaikan hysteerinen apoteeosi varmasti erityisen mielenkiintoista. Auden oli 1930-luvulla kiinnostunut jungilaisesta psykologiasta, ja imago on tässä selkeä jungilainen käsite: se liittyy oletettuun kollektiiviseen alitajuntaan, eikä sen tunteminen ole runon kannalta välttämätöntä.

Hitlerin psykologia, psykoanalyysi, ns. sielu, mielentila, uskonto, uskonnottomuus, lapsuusolot, sukuhistoria ja seksuaalisuus on kaiveltu perinpohjaisesti, ja hänet on julistettu suurin piirtein kaikkien tunnettujen ja muutamien keksittyjen uskontojen, aatteiden, ideologioiden, seksuaalisten suuntautumisten ja sairauksien ilmentymäksi siinä uskossa, että tämä selittää meille hänen enigmansa, jota Salvador Dalí ilmensi lepakoiden ympäröimällä lautasella, jonka yllä roikkuu bakeliittipuhelimen rikkinäinen luuri. Yritykset "selittää" Hitlerin persoona tai hänen luuloteltu "neroutensa" yhden seikan kautta ovat suurin piirtein yhtä valaisevia kuin Dalín maalaus.

En ole vakuuttunut useimmista Hitler-myyteistä, joita ovat tehneet sekä hänen ihailijansa että vastustajansa, ja myös muutamat tutkijat. Ian Kershaw'n mittavan Hitler-elämäkerran sivuilta ei paljastu mikään pimeä nero, vaan erittäin keskinkertainen ja jokseenkin lahjaton ihmisriepu, joka osasi sörkkiä oikeita sosiaalisia namiskoja oikeaan aikaan 1920- ja 30-luvuilla. Hannah Arendtin analyysi Adolf Eichmannista (toisesta linziläisestä) oleellisesti banaalina keskinkertaisuutena tuntuu pätevän hämmästyttävän hyvin myös Führeriin, jonka ajattelu oli pinnallista ja pakkomielteistä, maku kitschiä (Wagnerin suosiminen oli luonteeltaan poliittis-ideologista; Hitler piti paljon enemmän tyhjänpäiväisistä opereteista) ja lahjat heiveröiset. Hänen suuri rakkautensa, Eva Braun, oli likipitäen aivoton mallinukke, joka kommentoi politiikkaa vain, kun sotatalousohjelmassa kaavailtiin rajoituksia kosmetiikkatuotteisiin. YouTube-pätkät, joissa Hitler rähjää saunakaljoista sun muusta mitättömästä ja kanavoi energiaa äärimmäisen typeriin ja latteisiin hankkeisiin, eivät oikeastaan ole kovin kaukaa haettuja.  

Auden asettaa kaiken em. analyyttisen spekulaation tai spekulatiivisen analyysin rinnalle yksinkertaisen, jopa simplistisen, maksiimin. Those to whom evil is done / Do evil in return. Tässä voi, jos haluaa noudattaa hänen infernaalisen majesteettinsa eksegetiikkaa, nähdä epäsuoran oikeutuksen Saksan toimille ja kaikuja Versailles'n "häpeärauhasta", mutta ottaen huomioon runon kokonaisuuden on oikeutettua tarkastella sitä yleisemmällä tasolla, inhimillisten velvoitteiden kautta, joista kuullaan lisää myöhemmissä säkeistöissä. Tässä ei esitetä, että Hitler jäi vain vaille paria halia lapsena, vaan esitetään yleisluontoisia näkemyksiä ihmisyydestä ja ja korostetaan, että pahuus on ihmisperäistä.

Exiled Thucydides knew
All that a speech can say
About Democracy,
And what dictators do,
The elderly rubbish they talk
To an apathetic grave;
Analysed all in his book,
The enlightenment driven away,
The habit-forming pain,
Mismanagement and grief:
We must suffer them all again.

Seuraava säkeistö alkaa Thukydideellä ja päättyy sanaan jälleen (again). Se on ehkä runon synkin ja masentunein tarkastellessaan historiaa loputtomana peloponnesolaissodan uusintanäytöksenä. Analyyttisen historian isä Thukydides, karkoitettu ateenalaiskenraali, käyttää suuressa historiateoksessaan huomattavan paljon puheita. Hän toistaa kokonaisuudessaan ja todennäköisesti kohtalaisella tarkkuudella Perikleen tunnetuimman demokratiapuheen ja useita muita; lisäksi teoksessa käydään dialogeja, kun valotetaan valtioiden välisten neuvottelujen kulkua ja strategiasta sotilasjohdon kesken laadittuja suunnitelmia. Aineisto on melko varmasti osaksi Thukydideen itse lähteidensä pohjalta muotoilemaa, mutta pitää sisällään kohtalaisen luotettavia ja järkeenkäypiä esityksiä eri toimijoiden intresseistä, pyrkimyksistä, asenteista ja strategioista. Thukydideen havainnot ihmisten toiminnasta eivät ole vanhentuneet 2400 vuodessa, ja runossa historiaa tarkastellaan itseään toistavana koettelemusten syklinä, jossa menneisyyden kauhut palavat aina uudelleen, koska sellainen on ihmisen luonto. 

Erityisen sattuvana voidaan pitää kitkerää luonnehdintaa diktaattorien ja poliittisten fanaatikkojen retoriikasta arvokkaana roskana, joka on suunnattu apaattiselle haudalle – jollaisten valmistaminen on ollut diktaattorien ominta alaa. Kannattaa huomata myös säe The enlightenment driven away: kliseen mukaan sodan ensimmäinen uhri on totuus, ja tämä pitää osittain paikkansa. Totuuden katoaminen johtuu siitä, että sotatilaan siirtyessään yhteiskunta järjestää prioriteettinsa uudelleen. Sotatila ruokkii ehdottomuutta ja kuuliaisuutta. Tällaiselle kollektiivisen ponnistelun ja uhrautumisen hengelle ei sovi kyseenalaistava perusasenne, kriittisen järjen viileä ote tai yksilöllinen valinta. Tällaiset valistusarvot on ajettava tiehensä, mikä toki tehtiin Saksassa jo ennen sotaa.

Seuraa muutama säkeistö, jossa rauhantilassa oleva puolueeton New Yorkin kaupunki näyttäytyy kodikkaaksi sisustettuna linnoituksena, jonka pilvenpiirtäjät, "kollektiivisen ihmisyyden" vahvuuden symbolit, ovat tarttumispintoja, joihin voi takertua uskotellessaan itselleen, että maailmassa ei vallitse kaaos ja että sen lähde ei ole potentiaalisesti meidän kaikkien sisällämme. Ja sitten:

The windiest militant trash
Important Persons shout
Is not so crude as our wish:
What mad Nijinsky wrote
About Diaghilev
Is true of the normal heart;
For the error bred in the bone
Of each woman and each man
Craves what it cannot have,
Not universal love
But to be loved alone.

Tämä säkeistö voi olla hieman kryptinen, ellei satu tuntemaan baletin historiaa (Auden oli kelpo homoseksuaali, joten hän tunsi). Suuri baletti-impresaario Sergei Djagilev erotti kuuluisimman tanssijansa Vatslav Nižinskin Ballets Russes -kokoonpanostaan, koska tämä meni naimisiin unkarilaisen aristokraatin kanssa. Mielenterveydeltään häilyvä Nižinski kommentoi erottamistaan ja Djagilevia erittäin katkerasti julistaen tämän omistushaluiseksi egoistiksi. (Heillä oli ollut romanttis-seksuaalinen suhde, mikä on omiaan tekemään työympäristöstä äärimmäisen funktionaalisen ja hyvähenkisen.) Säkeistö kehittelee yhtä runon teemoista, inhimillistä rakkautta, sen haurautta ja sen asemaa sivilisaation perustana. 

From the conservative dark
Into the ethical life
The dense commuters come,
Repeating their morning vow,
"I will be true to the wife,
I'll concentrate more on my work,"

Tässä esitellään kyyninen näkemys latteista käytännön sitoumuksista, joista rakennetaan eettistä järjestelmää. Moraalisina pidetyt arvot näyttäytyvät vain toistuvina, rituaalisina lauseina, ja ihmisyyskin on työtä, jolloin etiikka ja hyvä kansalaisuus ovat palkansaajarooleja, joihin virittäydytään siinä missä työmatkalla työn velvoitteisiin.

All I have is a voice
To undo the folded lie,
The romantic lie in the brain
Of the sensual man-in-the-street
And the lie of Authority
Whose buildings grope the sky:
There is no such thing as the State
And no one exists alone;
Hunger allows no choice
To the citizen or the police;
We must love one another or die.
Defenceless under the night
Our world in stupor lies;
Yet, dotted everywhere,
Ironic points of light
Flash out wherever the Just
Exchange their messages:
May I, composed like them
Of Eros and of dust,
Beleagured by the same 
Negation and despair,
Show an affirming flame.

On helppo ymmärtää, miksi Auden suhtautui myöhemmin tähän runoon hyljeksien: se kulkee usein naiiviuden ja vilpittömyyden rajapinnalla, ja siinä voi halutessaan havaita omahyväisiä sävyjä. Tästä huolimatta se on epäilemättä hänen tuotantonsa tunnetuin ja suosituin yksittäinen runo, ja olen valmis uskomaan sen vilpittömyyteen. (Tosin se ei ole oma suosikkini Audenin tuotannossa; se on The Unknown Citizen.) Jos iskulausemaisesti mieleen jäävä We must love one another or die voikin kuulostaa simplistiseltä, voinee 1900-luvun kokemusten perusteella todeta, että sivistys on haurasta ja että halu elää yhdessä rauhassa vaatii yritystä, niin lajityypillinen ominaisuus kuin se voikin olla. Jos halua yhteiseloon ei ole, liikutaan vaarallisilla vesillä. 

Tämä kirjoitus ei pyri olemaan mikään johdonmukainen tulkinta Audenin runosta, vaan lähinnä muutamia itseäni kiinnostaneita huomioita, joita tein lukiessani sitä 1. syyskuuta 2014, kun hyökkäyksestä Puolaan on kulunut tasan 75 vuotta. Sota ja diktaattorit tai sellaisiksi halajavat eivät ole tuossa ihmisiässä mihinkään kadonneet – sotaahan käydään parastaikaa keskellä Eurooppaa, ja yhtäläisyyksiä pimeimpään menneisyyteen on paljon. Sulkeutuvista valtioista savustetaan ulos kritiikin ja kansalaisaktiivisuuden henkiä, jotka haittaavat ulkoisten ja sisäisten vihollisten tehokasta konstruointia. Kaiken keskellä on arvoitus, joka tuntuu pakenevan analyyseja: outo johtaja, jonka psykologia on tavoittamattomissa. Tunne paluusta menneen ikävyyksiin ja hukatuista vuosikymmenistä on myös raskaana ja tuoreena ilmassa.

Tapasin viikonloppuna isoäitini, joka muistaa hyvin uutisen Saksan hyökkäyksestä Puolaan ja paljon muutakin. Hän totesi, että kulunut vuosi on ollut uutisten puolesta masentavin pitkään aikaan. Täytyy katsoa vuoden loppuun, ennen kuin voi sanoa, kuinka pitkään aikaan, vastasin hänelle.