perjantai 31. lokakuuta 2014

Tri Edelmannin liekehtivä sirkus: Draculan talo (House of Dracula, 1945)

Draculan talo (House of Dracula, 1945) saattaa päätökseen Universal-elokuvastudion klassiseksi mainitun Dracula-sarjan. Vampyyrikreivi esiintyy myös sivuhahmona elokuvassa House of Frankenstein (1944), jossa pääsee tekemään tuskin mitään, ja myös komediassa Bud Abbott and Lou Costello Meet Frankenstein (1948, jossa ei tavata ketään, jonka nimi olisi todella Frankenstein), joka jäi, surullista kyllä, Béla Lugosin toiseksi ja viimeiseksi filmiroolityöksi sinä hahmona, jonka esittäjänä hän on niin kuuluisa. Nuo elokuvat eivät kuitenkaan kuulu Dracula-sarjaan, koska kreiviä ei mainita elokuvan nimessä.

Draculan talon nimi muuten onkin pulmallinen ja hämärä. Sitä edeltäneessä Frankensteinin talossa todella esiintyy Frankensteinin suvulle kuuluva rakennus, mutta vuonna 1945 Dracula on vain puolikutsumattomana vieraana linnamaisessa kartanossa. Jos haluaa nähdä elokuvan, jossa vampyyri asioi kiinteistöbisneksessä, on katsottava alkuperäinen Dracula vuodelta 1931. House of Dracula voisi toki kääntyä myös muotoon Draculan (aatelis)suku, mutta tällä käännösvaihtoehdolla ei ole mitään yhteyttä elokuvan juoneen, tapahtumiin tai yhtään mihinkään.

Tämänkertainen elokuva luetaan ns. monster mash -alalajiin. Vaikkapa hirviöhulabalooksi kääntyvällä termillä tarkoitetaan Universalin 1940-luvulla tehtailemia kauhuelokuvia, joissa esiintyy yhdessä useampia studion aiemmista filmeistä kuuluisista hirviöistä. Ensimmäinen näistä oli vuoden 1943 Frankenstein kohtaa ihmissuden (Frankenstein Meets the Wolf Man, ja tässä jopa tavataan Frankenstein, nimittäin suvun naispuolinen perillinen), ja tämän jälkeen vastaavia tuotettiin lisää entistä väkinäisemmiksi käyvillä käsikirjoituksilla, mikä kertoo siitä, miten loppuun kaluttua tämä kauhufilmisukupolvi alkoi olla. Monster mash -elokuvat markkinoitiin periaatteella jos pidit Draculasta ja Frankensteinin hirviöstä ja ihmissudesta, niin totta kai pidät vielä enemmän elokuvasta, johon on tungettu kaikki kolme. Tämä on toki loogista: minäkin pidän pippuripihvistä, pizzasta ja madekeitosta, joten tietysti pidän kaikkein eniten annoksesta, joka yhdistää ne kaikki. Tuleeko useammasta hirviöstä parempi soppa? Lähdetään illalliselle Draculan talossa.

Jep, 1940-luvun Hollywoodissa "kyttyräselkä" oli legitiimi hirviö.
Tämä elokuva ei ehkä ole laadukas, mutta ainakin se on mielenkiintoisen kummallinen. Jäykäksi kumilepakoksi muuntautunut Dracula saapuu myöhäiseksi vierailijaksi Edelmannin linnaan.
                                        Soppakanuuna
Onneksi ei sentään: kyseessä on maineikas lääkäri ja tiedemies, Visarian pikkukaupungin laitamilla asuva tohtori Franz Edelmann (Onslow Stevens), joka on erikoistunut uraauurtaaviin kokeellisiin hoitoihin. Dracula (John Carradine) esittäytyy ja kertoo saapuneensa kaukaa Transylvaniasta saakka arvon tohtorin pakeille. Vampyyrikreivi etsii parannusta vampirismiinsa saadakseen viimeinkin levätä rauhassa, mutta hänellä saattaa olla myös muita motiiveja Visarian-matkansa taustalla, näiden joukossa päällimmäisenä tri Edelmannin hehkeä sihteeri Miliza (Martha O'Driscoll). Koska vampyyrin on levättävä päivällä kotihautansa mullassa, on Dracula ottanut vapauden jollain konstilla tuoda arkkunsa ja maa-ainesta Transylvaniasta Edelmannin linnan kellariin. 

Lisäksi, tohtori hyvä, minulla on ollut näitä kauheita selkäkipuja...
Tri Edelmann on tiedemies eikä usko yliluonnolliseen, mutta hän ottaa Draculan hoitoonsa peitenimellä paroni Latos. Eipä aikaakaan, kun Edelmann on kreivin näytteitä tutkimalla saanut selville eriskummallisuuksia tämän veressä. Pseudolääketieteellinen bullshitjargon ilmeisesti pyrkii esittämään, että vampirismi on veren välityksellä leviävä sairaus. Dracula pääsee verensiirtoterapiaan: pari kertaa viikossa tri Edelmann luovuttaa kreiville omaa vertaan vampirismin parantamiseksi.

Edelmannista on yhtäkkiä tullut yliluonnollisista vaivoista kärsivien julkkisten suosikkilääkäri, sillä hänen pakeilleen pyrkii myös Larry Talbot (Lon Chaney Jr.), joka haluaa parantua ihmissusikuukautisista, joista on tähän mennessä kärsinyt jo yhdessä hyvässä ja kahdessa keskinkertaisessa elokuvassa. Edelmann selittää putkaan itsensä lukituttaneelle Talbotille, että lykantropia on pelkkä mielen sairaus, kun kuu pilkistää kalterien läpi sisään ja muuttaa potilaan raivoavaksi, karvaiseksi villipedoksi muutamissa sekunneissa. 
 
Tuo alapurenta vaatii pitkän oikomishoidon.

Edelmann ottaa Talbotin hoitoonsa ja modifioi näkemystään: ihmissudeksi muuttuminen johtuukin nyt siitä, että Talbotin kallossa on liikaa tiettyyn aivoalueeseen kohdistuvaa painetta (tämä jättää hämäräksi sen, miksi tällainen oireyhtymä tarttuu pureman kautta). Leikkaus olisi aiemmin ollut mahdoton ajatus, mutta kuinka ollakaan, Edelmann kasvattaa avustajiensa kanssa linnassa harvinaista hometta, josta uutettava aine pehmittää luukudosta väliaikaisesti siten, että se on tuomassa vallankumouksen lääketieteen alalle. Vielä hometta ei vain ole riittävästi kasassa, sillä se kasvaa vain hyvin tarkasti rajatuissa olosuhteissa. Tästä homeesta odottaa parannuskeinoa myös Edelmannin avustaja Nina (Jane Adams), kyttyräselkäinen sairaanhoitaja. Hänet tosiaan luetellaan julisteessa yhtenä elokuvan hirviöistä huolimatta siitä, että hän ei tee mitään hirviömäistä, vaan on itse asiassa koko filmin johdonmukaisimmin hyveellinen hahmo.

Jos haluaa käsityksen siitä, miten viehättävän sekopäisestä ja omituisesta elokuvasta on kyse, kuvaa sitä ehkä seuraava juonenkäänteiden sekamelska: Talbot ei jaksa odottaa sarastavaa parannuskeinoa, vaan yrittää itsemurhaa heittäytymällä kielekkeeltä järveen. Tri Edelmann hankkii kylästä vinssin, jolla hänet lasketaan tutkimaan rantakallion luolia siltä varalta, että Talbot on pelastunut johonkin niistä. Tohtori osuu juuri oikeaan luolaan, missä torjuu aseettomana ihmissuden hyökkäyksen ja löytää noin minuutin sisään (1) Frankensteinin horrostavan hirviön, (2) ihanteelliset olosuhteet suurelle homeviljelmälle ja (3) unohdetun salakäytävän linnansa kellariin. En pysty inhoamaan tätä elokuvaa; se on aivan liian viihdyttävä ja huvittava.

Ai niin, Draculankin piti olla mukana filmissä, joka kantaa hänen nimeään. Elokuvan pahimpia ongelmia on, etteivät hirviöt ole interaktiossa keskenään, ainakaan suorasti. Lisäksi Draculaa nähdään liian vähän. John Carradine ohuine viiksineen on luiseva ja elegantti kreivi, ei mikään Lugosi, mutta aivan käypä Dracula. Hän väijyy yhä Milizaa yrittäen tehdä tästä vampyyrikumppaninsa käyden aiemmista sarjan filmeistä kierrätettyä dialogia. Draculan pirullisuus ei lopu tähän: hän sabotoi Edelmannin veriterapian johtamalla omaa vampyyrinvertaan kelpo tohtorin suoniin. Pian tämän jälkeen Dracula tuhotaan hyvin epätyydyttävällä ja antiklimaktisella tavalla, mutta sen voi melkein antaa anteeksi, kun filmi saa samalla lisää yhä oudompia kierroksia. 

Hmm... oireet: tummien renkaiden ilmaantuminen silmien ympärille, huimaus, protopsykedeeliset elokuvajaksot, voimistuva mollimusiikki, asteittain haihtuva peilikuva, kausittainen mielipuolisuus. Diagnoosi: pähkähullu käsikirjoitus, mahdollisesti Jekyll ja Hyde -plagiaatti.
Draculan saastunut veri näet sekoittaa Edelmannin pään. Hän ei muutu vampyyriksi (vaikka menettääkin peilikuvansa) vaan omaksuu öiseen aikaan (tai milloin käsikirjoitus pitää sitä kätevänä) toisen, pahantahtoisen, pirullisen persoonallisuuden. Kannatan tätä juonenkäännettä innokkaasti. Onslow Stevens tri Edelmannin roolissa on koko elokuvan parasta ainesta, ja hänen suorituksensa Mr. Edelhydena on hykerryttävän hauska ja myös paikoin aidosti pelottava. Kohtaus, jossa hän keskustelee maanisesti ajurinsa kanssa yhä kuumeisemmaksi käyvällä yöratsastuksella, on elokuvan uhkaavimpia, ja sitä seuraa kuvakerronnallisesti tehokas episodi, jossa mielipuoleksi muuttunut tohtori pakenee Visarian pikkukaupungista linnansa suojiin.

Puvustus: Pelastusarmeija
Tri Edelmann (hyvä) tekee voitavansa parantaakseen Talbotin leikkauksella pelätessään aikansa käyvän vähiin: Mr. Edelhyde taas alkaa virvoittaa Frankensteinin hirviötä (Glenn Strange), joka ei ikävä kyllä saa koko elokuvassa mitään mielekästä tekemistä. Visarian huvittava väki pohjustaa loppuhuipennusta saapulla linnan porteille perinteiseen kansantapaan soihtujen, talikoiden ja sekalaisten karttujen kera, eikä filmi jatku hetkeäkään pidempään kuin on välttämätöntä (67 min).

Tämä on omaperäinen ja kajahtanut filmi, jonka katsominen riittävän pitkin väliajoin on vietävän hauska kokemus. Ohjaaja Erle C. Kenton ja käsikirjoittaja Edward T. Lowe Jr. ovat tehneet pidäkkeettömän kummallisen elokuvan, joka on silkkaa yletöntä hupia. Juoni on naurettava, muttei ainakaan tylsä, ja tri Edelmann on Universalin "hulluista" tiedemiehistä kiintoisin (ja huvittavin) sitten vuoden 1939 Frankensteinin pojan. Dracula on kelvollinen antagonisti, ja Larry Talbotin hahmo saa mahdollisuuden nousta antisankaruuden alhosta, joskin Lon Chaney Jr. vaikuttaa välillä hieman leipääntyneeltä tunnetuimpaan rooliinsa. Elokuvan efektit ovat sarjan parhaimmistoa, ja ne ilahduttavat. Frankensteinin hirviön läsnäolo koko filmissä on niin vähäistä ja kaavamaista, että se on helppo jopa unohtaa. En oikein perusta myöhemmistä komediallisista Abbott & Costello -hölmöilyistä, ja siten tämä hörhöilykavalkadi vuodelta 1945 merkitsee minulle jäähyväisiä Universalin klassisille hirviöille camp-hengessä.

Elokuvaa ei voi ottaa vakavasti, mutta sen viihdearvo ja konseptuaalinen omituisuus on niin suurta, että se saa minulta asteikolla yhdestä viiteen kolme (3) lepakkoa. Reilussa kilpailussa se ansaitsisi vain kaksi, mutta absurdin huvittuneessa tilassa olen höveli.


Kokonaisuudessaan Universalin Dracula-sarja on kohtalaisen epätyydyttävä hukattujen mahdollisuuksien kokonaisuus, jossa on silti omat viehätyksensä. Elokuvahistorialliselta kannalta Dracula (1931) on vähintään kertanäkemisen arvoinen, vaikka hyvää elokuvaa siitä ei millään saa. Espanjankielinen Drácula on teknisesti ja draamallisesti paljon pätevämpi elokuva, jonka vampyyri on tosin täysin koominen ilmestys. Draculan tytär on nimihahmoaan lukuun ottamatta turhan haukotuttava. Jos tästä joukosta pitää tosissaan jotain suositella yleisesti, niin Draculan poika on sarjan paras tekele, vaikka kärsiikin epäkarismaattisesta vampyyrista, kun taas Draculan talo on kiehtovan, innostavan pöhkö. 

Jos haluaa vain nähdä hyviä Dracula-filmejä, niin suosittelisin brittiläisen Hammer-yhtiön Dracula-elokuvia. Ne ovat teknisesti parempia, laadukkaampia ja silti hauskoja. Lisäksi ne ovat väreissä, ja verihän on parasta technicolorina. Siltikin kaikkine puutteineen Universalin 30-40-lukujen elokuvasarja on riittävän harvakseltaan katsottuna viehättävä ja paikoin tunnelmallinen. Jos kokee kovin verisen, uudenaikaisemman kauhun desensitisoivaksi tai muutoin epämiellyttäväksi, voi kannattaa palata klassikkojen ja camp-klassikkojen pariin. Nämä eivät enää pelota kuin pieniä lapsia, mutta aihepiiri on makaaberi, ja filmejä voi pitää lajityypiltään myös fantasiana.

tiistai 28. lokakuuta 2014

Anagrammikreivin suoretket: Draculan poika (1943)

Dracula ja tämän tytär hoideltiin hankkeilla, joiden oli alun perin määrä olla A-luokan elokuvia, mutta joiden budjettia leikattiin roimasti ennen kuin projektit pääsivät vauhtiin. Niitä ei voi luokitella varsinaisiksi B-elokuviksi, vaikka toteutus, varsinkin Draculan tyttäressä, on hyvin lähellä sellaista. Sen sijaan Draculan poika (Son of Dracula, 1943) on alusta asti täysiverinen B-filmi. Universalin viimeiseksi A-kauhufilmiksi jäi Ihmissusi (The Wolf Man, 1941), joka oli myös lähes viidentoista vuoden ajan viimeinen studion kauhuelokuvista, joka ei ollut jatko-osa aiemmille elokuville. Sen jälkeen aiemmin esitellyt hirviöt palasivat yhä uudelleen elämään vaihtelevan vakuuttavilla perusteilla ja päätyivät yhteisesiintymisiinkin. Tämä yhdistettynä pienentyviin budjetteihin johti kaavamaisuuteen ja toistoon. Draculan poika ei sentään ole pahiten kangistuneita tapauksia, jos kohta ei hän taida sen paremmin olla edes Draculan poika


Elokuva sai tähänastisen sarjan huonoimman pääjulisteen, jossa vihreä (?) vampyyri näyttää pikemmin hämmentyneeltä kuin uhkaavalta. Tämä on sinänsä osuvaa ottaen huomioon, kuka kyseisestä roolisuorituksesta vastaa, mutta palataan siihen, kun se on ajankohtaista.

Tämä on ensimmäinen Dracula-sarjan filmi, jossa tapahtumat eivät sijoitu Lontooseen tai Transylvaniaan. Tarina alkaa jostain päin Yhdysvaltain Syvää Etelää, Dark Oaks -nimisellä vanhalla plantaasilla. Maisemanvaihdos on virkistävää, ja Louisianan tyyppiset mangrovesuonäkymät sekä rapistuvat kartanot ovat hyvä amerikkalainen vastine eurooppalaiselle kauhugotiikalle. Ikävä kyllä elokuvan budjettirajoitusten takia suurin piirtein kaikki on kuvattu studiossa, mutta jonkin verran ilmapiiriä sentään välittyy. Saksalaissyntyinen ohjaaja Curt Siodmak (1902–2000), joka menestyi noir-rikosfilmeillä, ei ole tässä elokuvassa kuvausteknisesti kovin innovatiivinen, mutta hän on ammattitaitoinen ja tajuaa, miten tarinoita kerrotaan. Kun muistaa vuoden 1931 Draculan, pitää muistaa olla kiitollinen perusasioistakin. Käsikirjoituksesta muuten vastaa ohjaajan veli, Robert Siodmak (1900–1973).

Kvasi-Louisianan Dark Oaksissa valmistellaan juhlia, sillä Caldwellin suvun tytär Katherine "Kay" Caldwell (Louise Allbritton) on käynyt Budapestissa ja tavannut siellä transylvanianunkarilaisen kreivin nimeltään Alucard. Kay on kutsunut kreivin vieraakseen, ja tämä on viimeinkin saapumassa paikalle. (Jos joku ihmettelee, miten Alucard voi olla sekä transylvanialainen että unkarilainen, niin muistutettakoon, että Transylvania kuului Unkarin kuningaskuntaan vuoteen 1918 saakka, ja että alueella asuu unkarilainen vähemmistö, vaikka se nykyisin Romaniaan kuuluukin. Elokuvan tapahtuma-aikaa on puvustuksesta ja tekniikasta päätellen 1930- tai 1940-luku. Vuonna 1943 se ei voi tapahtua, sillä filmissä puhutaan täysin neutraalisti Unkarin suurlähetystöstä, ja Yhdysvallathan oli vuonna 1943 sodassa Unkaria vastaan.)

Kayn sulhanen Frank Stanley (Robert Paige) ja ilmeisesti Caldwellien perhetutun aseman saavuttanut tri Brewster (Frank Craven) odottavat kreivi Alucardia ja tämän matkatavaroita kuljettavan junan saapumista kylän asemalla, mutta junan mukana tulevat vain kreivin romppeet. Tri Caldwell viettää asemalla omituisen pitkän aikaa tarkastellen matkatavaroihin sopivan takaperoisluettavasti kirjailtua nimeä. Hänellä ei varsinaisesti ole tähän mitään syytä, koska nimien Alucard ja Dracula pitäisi sanoa hänelle tässä vaiheessa suurin piirtein yhtä vähän, mutta ainakin tässä tulee täytettyä muutama kauhupopkulttuurin klisee ensimmäistä kertaa: Draculan suvun huonot peitenimikäytännöt ja niiden loukkaavuutta hipovan ilmeinen esittely yleisölle.

Lisäksi muuten suvun nimeä ei todellakaan sijoiteta itse vaakunakilpeen. Tämä näyttää nyt jonkin transylvanialaisen jalkapalloseuran kannatuskrääsältä.
Kay on kärsimätön odottaessaan kreiviä, ja suuntaa mangrovehetteikköön kuningatar Zimban (Adeline De Walt Reynolds) luo. Minun oli ensi kertaa elokuvaa katsoessani vaikea ymmärtää ensialkuun, kuka tai mitä kuningatar Zimba on olevinaan. Hän asuu suolla hökkelissä, joka on täynnä omituisia, okkultistista roinaa. Luulin, että hänen oli tarkoitus olla jokin afroamerikkalainen voodoo-mummo, jota vain esittää oudosti meikattu valkoinen näyttelijä, mutta "kuningatar" Zimba on Kayn Euroopan-tuliaisia. Hänen on ilmeisesti tarkoitus olla jokin mystinen pustan mustalaiskuningatar. Hän ennustaa pahoja asioita ja kuolemaa yrittäen varoittaa Kayta, mutta eipä siitä mitään tule, kun hökkeliin lentää naurettavan iso ja häkellyttävän kömpelö kumilepakko, jonka nähdessään Zimba lysähtää kasaan, ilmeisesti alkavan naurukohtauksen aikaansaamaan aivoverenvuotoon menehtyen.

Arrrrrrrrrghhh... so fake... rghhh!
Lepakko oli tietysti Drac--- Alucard. Kutsun häntä kirjoituksen loppuosan ajan Draculaksi, koska tässä elokuvassa ei kertaakaan mainita kenenkään olevan kenenkään poika, ja sitä paitsi jos Draculalla olisikin poika ja tämä perisi kreivinarvon, olisi hän vain uusi kreivi Dracula. Tämä elokuva on ensimmäinen Universalin Dracula-sarjassa, jossa valkokankaalla todella näytetään, kuinka kreivi muuttuu lepakoksi. Muodonmuutoksen näyttäminen on hauska visuaalinen lisä, joka on omana aikanaan varmasti ollut verraten vakuuttava ja kilpailukykyinen efekti. Ainakin se on parempi kuin itse lepakot, jotka ovat sarjan muiden filmien tapaan naurettavan epäuskottavia ja räpyttelevät siipiään hulvattoman laiskasti. On kuin tehostemiehet eivät olisi koskaan nähneet, miten lepakot oikeasti lentävät. Ne eivät muistuta tässä suhteessa laiskoja albatrosseja, vaikka Universalin Dracula-sarjasta moisen vaikutelman saakin.

Draculan ihmishahmon kohdalla on käsiteltävä tämän elokuvan pahinta heikkoutta, joka on vampyyrikreivin rooli. Dracula-sarja on kärsinyt turhauttavista ratkaisuista. Draculassa kreivi on oivallinen, mutta elokuva muuten surkea. Dráculassa elokuva on parempi, mutta kreivi naurettava. Draculan tyttäressä vampyyri on kiehtova, mutta elokuva tylsähkö. Ja Draculan pojassa kreivin rooliin on valittu Lon Chaney Jr. Hän on säälittävän, koomisen surkea. 
 
Ei saa olla noin tyly! Dracula alkaa itkeä!

Mykän kauden kauhuelokuvien tähden Lon Chaney Sr:n poika oli tullut tunnetuksi ihmissuden roolistaan edellä mainitussa Ihmissusi-elokuvassa, ja sen jälkeen studio oli päätellyt hänen olevan kauhun uusi menestyskasvo. Hän esiintyi Kharis-muumiona, ja teki myös kertaroolin Frankensteinin hirviönä (The Ghost of Frankenstein, 1942). Chaney on Ihmissuden Larry Talbotina toimiva, koska hänen olemuksessaan on jotain aseistariisuvan, surkuteltavan traagista. Hän on kelvollinen muumiona ja Frankensteinin hirviönä, koska nämä roolit perustuvat paksuun maskeeraukseen ja puhumattomuuteen. Mutta Draculaa esittäessään hän on viheliäinen mahalasku. Chaneyn karisma on olematon, ja häntä on siunattu kasvonpiirteillä, joiden ansiosta hän näyttää jatkuvasti olevan purskahtamaisillaan itkuun. Hän on korkeintaan keskinkertainen näyttelijä, eikä hän ole hetkeäkään uskottava vampyyriaatelisena. Tämä on sääli, sillä elokuva ei ole huono. Ei se mikään hyväkään ole, muttei tämän sarjan heikoin esitys millään muotoa. Chaneyn heiveröinen presenssi ja surkuhupaisaa myötätuntoa herättävät yritykset vaikuttaa uhkaavalta kiskovat filmiä alaspäin aina, kun hän viettää ruudulla pidemmän ajan. Nämä ovat asioita, joille Chaney itse ei varmaankaan ole voinut mitään, enkä syytä häntä sinänsä. Casting on vain tyritty pahemman kerran, sillä on vaikeata sanoin välittää, miten yksiselitteisen sopimaton Chaney on tähän rooliin. Tämä muuten ei ole mikään mielipide, vaan absoluuttinen fakta. Chaneyn esitystä on sitäkin surullisempaa katsoa, kun tietää, että Béla Lugosilla oli kiinnostusta tähän rooliin. Hänen mukaantulonsa olisi voinut ehkä tehdä tästä filmistä kaikkien aikojen suurimpia vampyyriklassikkoja.

Ihan vain vinkkinä siitä, miltä viattomien elämänvoiman riistämiselle omistautunut saatanallinen, epäkuollut unkarilainen roistohahmo voisi näyttää. (Lähde: Európa Pont)
Mutta jättäkäämme nämä masentavat jossittelut ja palatkaamme itse tarinaan. Hoideltuaan kuningatar Zimban Dracula vierailee incognito Dark Oaksissa, missä hän tappaa suvun patriarkan, pyörätuolissa torkkuvan eversti Caldwellin (George Irving). Kovin huolellista työtä kreivi ei tee, sillä everstin savuke on aiheuttaa tulipalon. Talon isännän kuolema yhdistettynä tulipalonalkuun onnistuu melko tehokkaasti pilaamaan juhlan kuin juhlan, ja vasta tämän jälkeen Dracula suvaitsee saapua paikalle virallisesti ja on jopa loukkaantua, kun palvelijat yrittävät käännyttää hänet tiehensä. Dracula on melkoinen kusipää. Kay perii isältään Dark Oaksin tilukset, ja Dracula asettuu pysyvämmäksi vieraaksi. Tämä huolestuttaa Kayn sulhasta Frankiä ja myös tri Brewsteria, joka alkaa tutkia kreivin taustoja. Craven tekee hyvää ja sympaattista työtä Brewsterin, ovelan maalaislääkärin, roolissa. Hän ottaa yhteyttä Unkarin suurlähetystön kautta professori Lazloon (J. Edward Bromberg), joka on tämän elokuvan Van Helsing. Hänen roolityönsä on sävykkäämpi kuin Edward Van Sloanin teutooniset mäkätykset. Lazlo toteaa Brewsterille, että Alucard ei ole lähetystölle tuttu ja että Alucard ei ole unkarilainen nimi. (Ei muuten ole Draculakaan.) Tri Brewster alkaa selvittää Draculan legendaa käännellen taas nimeä tuskastuttavan ilmeisesti edestakaisin.
 
Hämmästyttävää! Se ei ole vaikuttavaa toisellakaan kerralla!

Tämän jälkeen juoni tiivistyy elokuvan kestoon (80 min) nähden aika tavalla, mikä ei ole huono asia, kun tylsiä kohtauksia ei juuri ole mukaan päätynyt. Nyt seuraa muutamia hyvin oleellisia juonipaljastuksia, joten ne kaikki kaksi henkilöä, joita ehkä tässä maassa kiinnostaa oikeasti nähdä tämä elokuva, voivat halutessaan lopettaa lukemisen tähän ja etsiä itse filmin käsiinsä. Teen tämän varoituksen, koska Siodmakin käsikirjoitus päätyy muutamiin aidosti yllättäviin ratkaisuihin, jotka ovat tämän ajan kauhuelokuvissa kortilla. Nämä juonenkäänteet muuttavat elokuvan loppupuolella tapaa, jolla koko filmi on siihen mennessä hahmottunut, joten spoilerivaara on vakava.

Suoryteikössä puisevan unkarilaisen kanssa, mikäpä sen romanttisempaa. Dracula ja Kay, rakastunut nuoripari.
Kay hylkää vanhan sulhasensa Stanleyn ja menee naimisiin Draculan kanssa, aivan kuten kuningatar Zimba oli ennustanut houraillessaan ruumiin kanssa avioitumisesta filmin alussa. Tämä on jotain, mitä emme ole aiemmin nähneet. Paikallisille pari kertoo omistautuvansa Draculan "tutkimustyölle" ja pitäytyvänsä sen vuoksi täysin omissa oloissaan. Kaikki vanhat tutut hyvästellään ja heitä kielletään tulemasta käymään. Stanley tunkeutuu mustasukkaisuuden puuskassa kartanoon, missä riitelee Draculan kanssa. Hän vetää esiin aseen (tämä on Syvän Etelän Amerikkaa, joten tietysti kaikilla on sellainen mukana kunnalliskirjastossakin) ja ampuu Draculaa. Luodit sujahtavat vahinkoa aiheuttamatta kreivin yliluonnollisen ruhon läpi ja surmaavat tämän takana seisoneen Kayn. Tämä on kieltämättä taloudellista käsikirjoittamista: saamme samassa kohtauksessa sekä yliluonnollisen vampyyrifolkloren demonstraation että oleellisen juonenkäänteen. Ja vieläpä kohtalaisen hyvin yhteen liitettyinä. Esimerkiksi vuoden 1931 Draculassa toiminta saatettiin keskeyttää, jotta voidaan osoittaa, etteivät vampyyrit heijasta kuvajaista. Draculan pojan tarinankerronta on paljon sujuvampaa ja dynaamisempaa.

Stanley kertoo hysteerisenä kokemuksistaan tri Brewsterille, joka tri käy urkkimassa Dark Oaksissa vain tullakseen samettiaamutakissa kartanossa kuljeskelevan Draculan yllättämäksi ja poisajamaksi. Lon Chaney ylellisessä aamutakissa on ehkä vähiten uhkaavia ja arvoituksellisia näkyjä kauhuelokuvan historiassa, mikä tekee kohtauksesta kierolla tavalla hauskan, varsinkin kun näyttelijä lausuu kaikki vuorosanansa aivan kuin niihin voisi sisältyä jotakin auktoriteettia tai uhkaa. Brewster tapaa myös Kayn nähtävästi hyvissä ruumiin voimissa, mikä tietysti ilmaisee katsojille, että tästäkin on tullut vampyyri. Frank on tällä välin käynyt tunnustamassa Kayn surman sheriffille. Tri Brewster taas kertoo nähneensä Kayn elossa väitetyn ampumisen jälkeen, eikä sheriffi todellakaan odottanut mitään tällaista asettuessaan ehdolle. Kun Dark Oaksissa suoritetaan päivällä etsintä, löydetään Kay kuolleena. Draculaa ei näy missään. Frank pidetään vangittuna piirikunnan putkassa, ja kaikki ovat pahasti sekaisin.

Asioita saapuu selvittämään tri Brewsterin paikalle kutsuma professori Lazlo, ja herrat päättelevät nopeasti, että seudulla riehuu vampyyri. Tämän kaksikon tutkimuksia on yllättävän hauskaa seurata. Molemmat näyttelijät tekevät vakuuttavat, mukavat työt rooleissa, jotka eivät edes anna heille paljon fyysistä tekemistä. He lähinnä kanavoivat vampyyrimytologiaa yleisölle, mutta tämä tapahtuu miellyttävästi ja pehmeästi, paljon sulavammin kuin mihin Draculan sinänsä viihdyttävä, mutta myös teatraalisesti koliseva Van Helsing pystyy. Mukaan tirisee tietysti myös tahatonta komiikkaa: vampyyrinmetsästäjät vaikuttavat jokseenkin tehottomilta ja yhteensattuma järkeä uhmaavalta, kun Dracula materialisoituu sumusta keskelle Brewsterin kammiota juuri samalla hetkellä, kun Lazlo siellä arvon tohtoriamme vampyyrien sumuksimuuntautumiskyvystä valistaa.

Lazlo, Dracula ja Brewster. Kaikkien aikojen parhaiten ajoitettu demonstraatio.
On käsittämätöntä, miksi Dracula ei vain yksinkertaisesti tunkeudu sumuna herrojen taakse ja puukota näitä hengiltä, mutta efekti on sentään taas mukavaa katsottavaa. Tällaiset kerronnalliset ratkaisut toki korostavat Draculan edustamaa uhkaa, mutta tiedemiehemme näyttäytyvät sen edessä hieman liiankin avuttomina, vaikka muutoin ovatkin hyvin sympaattisia.

Putkassa viruva Stanley saa tällä välin vieraan: lepakon hahmon ottanut Kay saapuu hänen luokseen kalteri-ikkunan läpi. Kay tekee entiselle sulhaselleen elokuvan omaperäisimpiin kuuluvan paljastuksen. Katsojat, minä ensikertalaisena mukaan lukien, ovat tähän mennessä olettaneet, että Dracula on pitänyt Kayta vallassaan ja junaillut kaikki tähänastiset kaameat tapahtumat. Kay paljastaa asian olevan päinvastoin: kyseenalainen sankarittaremme on vienyt vampyyrikreiviä kuin unkarilaista pässiä narussa. Kay on halunnut vain saada Draculan avulla kuolemattomuuden, sivuoireinaan vain äärimmäinen valoherkkyys, allisiini-intoleranssi ja krusifiksofobia (Krusifiksaatio? Crucifixe-idée?). Nyt kun tämä tavoite on saavutettu, ei kreivi Draculalla ole enää sijaa Kayn suunnitelmissa. Dracula on määrä tuhota, ja tämän jälkeen Kay voi elää ikuisesti todellisen rakkautensa Stanleyn kanssa. Kay neuvoo Stanleyä tuhoamaan Draculan arkun, jonka tämä on kätkenyt suolle. Jos vampyyri ei aamunkoitteessa ehdi hautaansa, se tuhoutuu (näin tämän elokuvan mytologian mukaan).

Elokuva tekee siis aidosti yllättävän käänteen. Draculan hahmoa tämä väistämättä heikentää, sillä vampyyrikreivi näyttää tämän vuoksi hyväuskoiselta hölmöltä, jolloin Chaneyn karisma-aneeminen roolityö saa tosin hieman perusteita alleen. Lisäksi Kay asemoituu elokuvan todelliseksi konnaksi: hän on surmauttanut oman isänsä tyydyttäkseen pakkomielteisen halunsa elää ikuisesti. Kay on sangen mieleenpainuva femme fatale, joka puhuu Draculasta avoimen halveksivasti, mikä on oikeasti aika hauskaa. Siodmakin parhaina töinä pidettyjen noir-filmien asetelmat on tuotu yllätyksellisellä tavalla yliluonnollisen kauhun pariin: petollinen ja aistikas nainen vetelee naruja, ja Dracula on hänen suunnitelmassaan vain petkutettava pikkukonna, noir-filmin vakiokalustoon kuuluva fall guy. Tätä en osannut odottaa, ja ratkaisu on edelleen hyvin mielenkiintoinen. Se tekee Draculasta vähemmän hohdokkaan, mutta ainakin se on omaperäistä.

Tämän jälkeen ei jääkään kuin loppujolkottelu: Dracula tuhotaan kamppailussa, joka ei ole aivan huono, ja Stanley valitsee mieluummin tuhota Kayn kuin elää tämän kanssa ikuisesti elävien verellä. Brewster ja Lazlo eivät pääse finaalissakaan kunnolla toimiin, mikä on pettymys. 

Minun on todettava, että pidän tästä elokuvasta aika lailla. Se ei ole missään nimessä ihanteellinen: Draculan rooli on suuri heikko kohta filmin ytimessä, mutta kokonaisuutena tämä elokuva on Universalin klassiseksi mainitusta Dracula-sarjasta se, jonka pariin mieluiten palaan. Kerronta on sujuvaa, ja viimeinkin on saatu aikaan Dracula-elokuva, joka ei ota asiakseen pitkästyttää katsojia. Itse vampyyrikreiviä lukuun ottamatta näyttelijät tekevät kohtalaisen hyvää työtä, ja vaikkei käsikirjoitus ole elokuvahistorian mestariteoksia, se tarjoaa aidosti mielenkiintoista ja yllätyksellistä kehittelyä. Vampyyrielokuvista kiinnostuneille tämä on viihdyttävää katsottavaa, jonka katsoo hyvin mielellään ainakin kerran.

Draculan poika saa minulta asteikolla yhdestä viiteen kolme lepakkoa. 


Ensi kerralla saatamme päätökseen Universalin Dracula-sarjan, kun poltamme maan tasalle Draculan talon.

maanantai 27. lokakuuta 2014

Lähde seurakuntavaaleihin, sanottiin. Pääset vaikuttamaan, sanottiin.

Käynnissä on taas se vaali, joka sijoittuu tärkeysjärjestyksessä eduskuntavaalien, europarlamenttivaalien, presidentinvaalien, kunnallisvaalien, ammattiliittovaalien, sektsihahmoäänestysten, tabloidilehtien päivän kysymysten sekä missä lounas tänään -tiedustelujen taakse: seurakuntavaali. Tiedättehän, se pelleily, jossa pääsee läpi viidellä äänellä.

Itseäni asia ei sinänsä koske, kun en ole aikuisiällä Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuulunut. (Syy tähän valintaan on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon historiallisesti halveksiva, tuomitseva ja vihantäyteinen asennoituminen minunkaltaisiini ihmisiin, asenne, jota olisi ollut aikaa korjata useita satoja vuosia.) Mutta on silti huvittavaa jatkuvasti seurata kirkon kärvistelyä homovihan itse sytytetyssä helvetissä. (Tertullianuksen mukaan helvetissä käristyvien kärsimysten seuraaminen on merkittävimpiä pelastuksen iloja.) Ne moninaiset tavat, joilla ongelmia selitetään kirkon piirissä tiehensä ja joilla homovihan kuutio yritetään nuijia läpi ihmismyönteisyyden pyöreästä aukosta lässyttäen samalla, miten kirkosta ei tulisi lähteä mutta että jos vaikka lähdetäänkin, niin sekin on ihan hyvä kun tosiuskovat jäävät jne. jne., osoittavat häkellyttävän selvästi kirkossa vaikuttaville ihmisille ominaisen älyllisen epärehellisyyden. 

Se viesti, jota nyt on vuosikausia veivattu väsyksiin saakka, on että kirkossa ja seurakunnassa voit vaikuttaa. Että jos et ole tyytyväinen, niin lähde mukaan toimintaan ja muuta niitä. Janakkalalainen seurakunta-aktiivi Pirkko Kuvamo meni ottamaan nämä kehotukset todesta ja lähti ehdolle tämän vuoden seurakuntavaaleihin teemanaan seksuaalivähemmistöihin kuuluvien asema kirkossa. Ihailen sinänsä hänen rohkeuttaan, vaikken voikaan aivan kunnioittaa hänen naiiviuttaan. Kuvamo ei vääriksi tulkittujen näkemystensä vuoksi päässyt edes mukaan vaalilistan ehdokkaiden esittelylehtiseen. Listalla on näet paljon enemmän sellaisia pyrkijöitä, jotka eivät suostu olemaan edes samalla paperilla jonkun sellaisen kanssa, joka ei vihaa homoja. On tosin ihme, miksi naisia edes päästetään seurakuntavaaliehdokkaiksi, kun heidän pitäisi raamatullistetun Paavalin mukaan omaksua tietynlainen toimintatapa seurakunnassa.

Että semmoista vaikuttamista. Ilahduttavaa kyllä, kirkon jäsenmäärä vaikuttaa lähtevän nykyään säännönmukaisesti laskuun joka kerta, kun mokoma halveksittavasti käyttäytyvä instituutio yrittää kiilata tavallisten ihmisten arkielämään ja tehdä näkemyksiään tai kirkon kannan puutetta ilmi. Surkuhupaisaa on katsella, millaisia ehdokkaita on saatu kokoon kaavittua: puoli-ilmaista julkisuutta hakevia kunnallispoliitikkoja, debiilejä kreationisteja (aikuinen ihminen, jonka mielestä maailma on joidenkin tuhansien vuosien ikäinen, on nyt vaan ihan helvetin tyhmä ja/tai hullu, ei sille mitään mahda) ja lehtiartikkeleihin aina jostain kaivettava homo, jonka omanarvontuntoa on saatu riittävästi sumennettua.

Usko hyvän tekemiseen – älä äänestä näissä vaaleissa. Jäämällä pois voit vaikuttaa kaikkein eniten, tämän on kirkon viestintäkin johdonmukaisesti vahvistanut.

perjantai 24. lokakuuta 2014

Lesbovampyyrit vie meidän naiset: Draculan tytär (1936)

Kun Universal oli antanut Van Helsingin tuhota Draculan englanniksi ja espanjaksi, oli nähtävästi jatkettava kreivin rintaperillisten parissa. Kauhuelokuvat osoittautuivat vuoden 1931 Draculan ja Frankensteinin vanavedessä tuottoisiksi, ja seurasi liuta uusia filmejä: Muumio (1932), Näkymätön mies (1933) ja ensimmäinen kauhujatko-osa, Frankensteinin morsian (1935) sekä kolme Edgar Allan Poen teoksiin perustuvaa tai ainakin häneltä nimen lainaavaa kauhuelokuvaa (Rue Morguen murhat 1932, Musta kissa 1934, Korppi 1935).

Kesti jälkikäteen arvellen yllättävänkin pitkään saada Draculalle jatko-osa. Kuuden vuoden väliaika johtuu pääosin siitä, että Universalin kilpailija MGM oli ostanut tarinaan ja hahmoihin liittyviä oikeuksia Bram Stokerin leskeltä vuonna 1933, muttei saanut aikaiseksi elokuvatoteutusta peläten Universalin riitauttavan mahdolliset uudet elokuvat, joiden nimissä Dracula esiintyisi. MGM pestasi kauhuelokuviin erikoistuneen käsikirjoittaja John L. Balderstonin laatimaan juonta filmiin, joka perustuisi Stokerin novelliin Draculan vieras, joka lienee itsessään varhainen versio itse epistolaromaanista. Elokuvakäsikirjoitus ei missään vaiheessa muistuttanut tippaakaan ko. kertomuksen tapahtumia, jotka olisivatkin olleet melko lailla toisintoa jo filmatuista versioista. Uudessa juonessa professori Van Helsing matkustaisi Transylvaniaan tuhoamaan Draculan linnaan jääneet kreivin vampyyrimorsiamet, mutta häneltä jäisi huomaamatta vampyyrin tyttären arkku. Tämä tytär seuraisi sitten professoria Englantiin. Varhainen käsikirjoitus sisältää tiettävästi viittauksia Draculan tyttären sadomasokistisiin taipumuksiin, mikä olisi melko varmasti ollut liikaa 1930-luvun sensoreille. Harmi sinänsä, ettei edellä kuvattu elokuva toteutunut tuossa asussaan, sillä juoni vaikuttaa järkevältä ja mielenkiintoiselta.

Sen sijaan Universal päätyi ostamaan MGM:ltä Stokerin kertomuksen oikeudet ja Balderstonin käsikirjoituksen siinä ohessa. Kun vielä Universal kaavaili ohjaajaksi James Whaleä, oli tekeillä ehkä kaikkien aikojen vampyyrifilmiklassikko: Whale on kevyesti taitavin ja nerokkain Universalin klassisten kauhufilmien ohjaajista, ja hänen Frankensteinin morsiamensa on amerikkalaisen fantasiaelokuvan suuria klassikoita. Ikävä kyllä Whale ei innostunut aiheesta, ja lopulta ohjaajaksi pestattiin Lambert Hillyer, joka muistetaan parhaiten ehkä siitä, että hän ohjasi Batmanin ensiesiintymisen valkokankaalla (1943). Lepakkoaiheet (useammassakin mielessä) tuntuvat seuranneen häntä. Draculan tyttärestä oli alun perin määrä tulla suuren budjetin loistokas kauhuproduktio, mutta muutamien epäonnisten hankkeiden vuoksi Universal ajautui juuri tämän filmin kynnyksellä taloudellisiin vaikeuksiin, ja budjettia nipistettiin tuntuvasti. Ikävä kyllä sen myös huomaa, jos vertaa tätä esim. edellisenä vuonna julkaistuun Frankensteinin morsiameen. Filmissä on tylsyyttä ihan riittämiin, joten tämä saa riittää alkuperäjaarittelusta: nyt antaudumme Draculan tyttären (Dracula's Daughter, 1936) pauloihin ja pohdimme, läpäisikö sadomasokistinen aines sittenkin elokuvasensuurin jollain konseptuaalisella tasolla.

Ai niin, nainen ei nähtävästi saa nimeään ylimmäksi 30-luvun Hollywoodissa, vaikka esittäisi jukolauta elokuvan nimihahmoa. Se on aika pelottavaa.
Elokuva on suorimpia mahdollisia jatko-osia: toiminta käynnistyy Carfaxin luostarin kellarista korkeintaan 15 minuuttia siitä, mihin Dracula päättyi. Professori Von Helsing (kyllä, hän on vaihtanut noiden minuuttien aikana nimensä ja ilmeisesti myös kansallisuutensa hollantilaisesta saksalaiseksi; toki häntä esittävä, Draculasta palaava Edward Van Sloan vetää roolin aksentilla, joka on ehdottomasti enemmän saksalainen kuin alankomaalainen) on tuhonnut Draculan puuseipäällä ja ilmeisesti myös tehnyt voitavansa Renfieldin sielun eteen. Kreivin ruumis (haha, miltäs tuntuu olla itse seivästettävänä, Vlad?) nähdään vain muutamissa otoksissa, eikä se muistuta kovin paljon Béla Lugosia, joka sentään vaivautui vierailemaan kuvauksissa. No, ehkä vampyyrit pilaantuvat kuoltuaan nopeasti. Ilmeisesti raunioituneesta luostarista kantautuneet huodot ja helvetilliset kuolinkorinat ovat herättäneet huomiota, sillä kammioon löntystää pikapuoliin kaksi viheliäistä, todella järkyttävää hirviötä.

What's all this 'en?
Kaksi hirmuista cockney-ääliökyttää saapuu pilaamaan lavasteita. He suhtautuvat luonnollisesti hieman epäilevästi Von Helsingiä kohtaan: joku sekavia höpisevä ulkomaalainen tuoreeltaan oudolla tavalla surmatun frakkiasuisen, laatikkoon pakatun herrasmiehen vieressä. Von Helsing tietysti pidätetään, ja tietyllä tasolla tämä on minusta hauskaa. Näin mitä todennäköisimmin vampyyrinmetsästäjälle kävisi (ainakin tämän elokuvan maailmassa, jossa vampyyrit eivät murene tomuksi tms.) juuri tällä tavalla, ja sitten he viettäisivät levollisia vuosia vankimielisairaalassa. Konseptuaalisesti tämä on huvittavaa; sen sijaan poliisipari on kaikkea muuta. Nämä tumpelot sivuhahmot ovat komediaa, joka oudolla tavalla toimii ehkä viidennesteholla siksi, että se epäonnistuu niin surkeasti. Kieroa ja inhottavaa. 
 Von Helsingin oikeusprosessi voisi olla oikeasti kiintoisa aihe sopivalla toteutuksella, mutta tämänkertainen käsikirjoituksemme ei päädy tekemään professorin hahmolla juuri mitään mielenkiintoista.
 
Oh mijn God, dames en heren... köh, siis, oh mein Gott, arfoischa falamiechischtö, ettekö tajua? Jüüri ze, ette hen menechtyi lyötyeni zeipeen henen Herzin lepi, todischtaa henen olefan fampiir!

Von Helsing pelaa korttinsa avoimesti ja kertoo kuulusteluissa Draculan vampirismista ja siitä, että tämä on ollut kuollut jo noin 500 vuotta (obduktion luulisi auttavan tämän seikan varmistamisessa). Hän ei halua puolustusasianajajaa, vaan kutsuu avukseen oppilaansa, tri Jeffrey Garthin (Otto Kruger), joka on Lontoon tunnetuimpia psykiatreja. Arvon professorin asemaa voisi tietysti auttaa se, että koko joukko kunnioitettuja kansalaisia, parantolanjohtaja tri Seward etunenässä, voisivat vahvistaa hänen kertomuksensa. Heitä ei kuitenkaan tässä jatko-osassa nähdä.

Tapaamme Von Helsingin oppilaan, tri Garthin täytekohtauksessa, jossa hän sanailee metsästysretkellä muutamien hyvin epävakuuttavien skottihahmojen kanssa, kunnes saa viestin Von Helsingiltä ja rientää Lontooseen. Tri Garthin rooli ei ole mielenkiintoinen, mutta siihen lisää ärsytystä mukaan täkätty sietämätön sivuhahmo Janet (Marguerite Churchill), joka toimii Garthin ylipukeutuvana sihteerinä (eräät Janetin asukokonaisuuksista kuuluisivat Jay Gatsbyn puutarhajuhliin) ja keskittyy kinastelemaan tohtorin kanssa pikkuasioista ja auttamaan tätä solmukkeiden solmimisessa. 

On vaikeata ottaa vakavasti sankari, joka ei osaa edes solmia itse omaa rusettiaan.
Janet on äärimmäisen vihattava hahmo, jonka äänen kuuleminen aiheuttaa pahoinvointia. Jatkuva kinaaminen miehen ja naisen välillä merkitsee elokuvissa yleensä romanttista komediaa tarkoituksenaan ilmaista kaksikon välillä piilevää attraktiota. Garth ja Janet tuntuvat sen sijaan aidosti inhoavan ja halveksivan toisiaan, mikä kieltämättä vahvistaa huvittavuusaspektia, vaikka heidän sanailunsa ei säkenöi ja useimmat heidän yhteiskohtauksistaan ovat sekä tyhjiä että turhia.

No joo joo, mutta entäs vampyyrit? Eikö tässä pitänyt olla myös joku vielä tuhoamaton verenimijä? Kyllä toki, ja hän onkin filmin parasta antia. Lontoon seurapiireissä liikkuva, makaabereja ja sairaalloisia aiheita elannokseen maalaava kreivitär Marya Zaleska – nimi on puolalainen pikemmin kuin unkarilainen tai transylvanialainen – on Draculan tytär. Vai onko hän? Onko hän edes vampyyri, vai vain vampiristisen obsession vallassa oleva tavallinen ihminen? Joka tapauksessa Gloria Holden tekee roolityön antaumuksella ja persoonallisella otteella, jota muuten ei tästä elokuvasta juuri löydy.

Zaleska ilmaantuu poliisien johtamaan vankilaan, minne Draculan ruumis on tuotu. Paikalle on jätetty yksi poliisi, toinen niistä hirveistä viiden pennin cockney-koomikoista, vahtiin. Tässä asetelmassa ei ole järkeä: miksi poliisit pyörittäisivät vankiloita? Rakennukseen viitataan vankilana, mutta se muistuttaa huonosti varusteltua poliisilaitosta putkineen (putka, ei putki). Miksi ruumiit vietäisiin vankilaan tai putkaan eikä patologille? Kyse ei ole mistään aikasidonnaisesta jutusta, sillä filmin tapahtuma-aikaa on tekniikasta ja autoista päätellen 1930-luku. Mutta ei anneta tämän vaivata, kun viimeinkin pääsemme näkemään Draculan tyttären. Tai ainakin hänen silmänsä.
Tähän mennessä kyseessä voisi olla yksi harvoista yliluonnollisista kauhuelokuvista, jotka läpäisisivät Saudi-Arabian elokuvasensuurin.
Vankila-putka-poliisiasema-lavasteeseen ilmaantuu niqab-tyyppiseen asuun sonnustautunut Zaleska, jolla on hyvin ilmaisuvoimaiset silmät ja hulvattoman iso sormus. Hän haluaa nähdä kreivi Draculan ruumiin, ja hypnotisoi vahtiin jätetyn idioottipoliisin, mikä ei ole tämän henkiset kyvyt huomioon ottaen kummoinenkaan voimainponnistus. Kun muut poliisit palaavat, on Draculan ruumis kadonnut jäljettömiin. Kreivitär Zaleska hävittää Draculan ruumiin polttorituaalilla palvelijansa Sandorin (Irving Pichel) avulla uskoen näin vapautuvansa Draculan "kirouksesta" tai "vallasta". Zaleskan suhdetta Draculaan ei koskaan selvennetä, mikä toki lisää mystistä vaikutelmaa. Draculan polttokohtaus on visuaalisesti parhaita elokuvassa, joka on muutoin hyvin sovinnainen kuvauksellisilta ratkaisuiltaan.

Nähtävästi vampyyrit kykenevät jopa koskemaan risteihin, kunhan vain eivät katso kohti. Allergioita lienee eriasteisia.
Pichelin tulkitsema Sandor on viihdyttävän pahaenteinen hahmo, joka muistuttaa hieman Lugosin Draculaa. Hän ainakaan ei ole vampyyri, mutta janoaa näiden mahdollisuutta elää ikuisesti. Zaleska näkee vampirismin kirouksena ja taakkana, ja haluaa vapautua siitä. Tämä elokuva on varhaisin teos, jossa olen nähnyt vampirismista vapautumisen teemaa käsiteltävän. Itseään vihaava vampyyri toivoo, että Draculan rituaalinen hävittäminen parantaa myös polttohautaajan. Sandor taas yrittää lannistaa kreivittären hyväksymään luontonsa ja tekemään myös palvelijastaan kuolemattoman, tai ainakin hyvin rajallisilla konsteilla tapettavan.


Nyt on kuvattu suurin piirtein kaikki oleelliset henkilöhahmot ja juonen peruselementit. Zaleska hakeutuu Garthin hoitoon, ja filmin keskivaiheilla puhutaan paljon potaskaa psykiatriasta ja tuolloin muodissa olleesta psykoanalyysista. Zaleska vaikuttaa uskovan, että Garthin terapia auttaa häntä, mikä sinänsä herättää mielenkiintoisia kysymyksiä. Ilmaisin jo aiemmin epäilykseni siitä, onko Zaleska vampyyri lainkaan. Hän tosin nukkuu arkussa, on aktiivinen vain pimeään vuorokaudenaikaan ja juo ihmisten verta, mutta instant-hypnoosia ehkä lukuun ottamatta häntä ei nähdä tekemässä mitään yliluonnolliseen viittaavaakaan. Draculassa näimme, että vampyyrikreivi kykenee muuntautumaan lepakoksi yms. kiistattoman yliluonnollista. Jos Zaleska pitää Garthin psykiatriaa vakavasti otettavana apukonstina, viittaisi se siihen, että hänen vampirisminsa on luonteeltaan vain psyykkistä eikä yliluonnollista. (Puolivakavasti käytetty termi on Renfieldin oireyhtymä.)

Nämä arvoitukset tekevät Zaleskan hahmosta niin mielenkiintoisen ja mehukkaan elokuvassa, jossa on luvattoman paljon kuivaa korppujauhoa. Katsojat saavat tietää hänestä ja hänen alkuperästään äärimmäisen vähän, ja Holdenin vetoavan vieraannuttava näyttelytyyli on sukua Béla Lugosille pysytellen tosin camp-asteikon paremman maun päädyssä. Jos elokuva olisi paremmin kirjoitettu, voisi se kuulua kaikkien aikojen kauhuklassikoihin (arvosteluspoileri: se ei mielestäni niihin kuulu).


Nuo pohdinnat jäävät lopulta tietysti katsojan pään sisälle, sillä Garthin suosittama siedätyshoitometodi ei mene ihan putkeen. Kreivitär vetäytyy ateljeehensa maalaamaan, ja Sandor käy noutamassa tälle malliksi nuoren työväenluokkaisen neidon Lontoon kaduilta. Meidän annetaan ymmärtää, että tämä on Zaleskalle ja Sandorille tavanomainen järjestely. Tyttö saatetaan ateljeeseen, ja seuraa elokuvan ehkä kuuluisin ja pahamaineisin kohtaus, jossa on kiistattoman homoeroottinen piilotaso. Sanoinko piilotaso? Tarkoitin taso, tai ehkä pikemminkin mitä ilmiselvin fasaadi, tai muuta vastaavaa. Mallitytön riisuutuessa Zaleska ei pysty pitämään silmiään poissa tämän iholta. Tri Garthin edustama toivo haihtuu kreivittären mielestä, kun himo valtaa hänet saaliin keikistellessä aivan käsien ulottuvilla.

Olisi krusifiksilla töitä.
Sikäli kuin tämä kohtaus kuvaa myös homoseksuaalisuutta, esitetään se vaarallisena ilmiönä, jonka harjoittajien on turvauduttava vilppiin, harhautukseen ja saalistustaktiikoihin. Toisaalta kreivitär Zaleska esitetään kautta filmin ambivalenttina ja traagisena hahmona, joka aivan selvästi on tarkoitettu herättämään yleisössä myös jonkin verran sympatiaa. Hän on yhteiskunnallinen ulkopuolinen, joka haluaa kuitenkin "parantua" tri Garthin eheytysterapiassa. Muistaa pitää sekin, että vampirismi näyttäytyy elokuvassa lopulta niin vahvana voimana, ettei sitä nähtävästi pystytä muuttamaan; sen voi vain tuhota. Queer-näkökulmasta filmi on siis sekä kiintoisa että erittäin synkkä.


Tässä oli uskoakseni oleellinen: jäljelle jää vain vaihtelevan järjettömiä juonenkäänteitä, jokseenkin pitkästyttäviä kohtauksia, jotka eivät onnistu käsittelemään filmin teemoja kunnolla, ja loppuhuipennus, joka jättää äkkinäisyydessään jälkeensä pettymyksen ummehtuneen maun. Filmi on auttamatta liian lyhyt notkuen silti samanaikaisesti turhien kohtausten painolastista. Verrattuna edeltäjäänsä, englanninkieliseen Draculaan, on se sentään teknisellä ja kuvauksellisella tasolla kompetentti, joskin mielikuvitukseton. Suurin osa kohtauksista on hyvin iilmeisissä studiolavasteissa pyöriskelyä. Henkilöhahmot ovat pitkästyttäviä, ärsyttäviä, turhia tai kaikkea kolmea, lukuun ottamatta kreivittärenä erittäin kiehtovan roolisuorituksen tekevää Holdenia ja Sandorina muutaman kerran säväyttävää Picheliä. Elokuvassa on juuri sen verran mystiikkaa ja vetovoimaa, että sen parissa viitsii pysytellä ja kärsiä täytekohtausten vaivat; tosin Holdenin mieleenpainuva arvoituksellisuus saa myös harmittelemaan kahta kauheammin sitä, ettei käsikirjoituksesta ja produktiosta saatu parempaa. Hukattuja ajatuksia ja konsepteja on melkein yhtä paljon kuin typeriä, reikäisiä juonenkäänteitä.


Draculan tytär on minun asteikollani (15) kahden ja puolen lepakon arvoinen.




Seuraavaksi katsomme, paraneeko polvi pojasta. Draculan poika on näet tulossa kylään.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Las zarigüeyas de Transilvania: Drácula (1931)

Viimeksi totesin valkokankaan alkuperäisen ääni-Draculan (1931) kehnonpuoleiseksi filmiksi, jonka pelastavat katsomisen arvoisten elokuvien joukkoon linnalavastus ja muutamat hillittömyydessään ikoniset roolisuoritukset. Kyseinen tuotos ei kuitenkaan ole ainoa vuonna 1931 valmistunut Dracula-elokuva. Universal halusi levittää uutta kauhuelokuvaansa myös espanjankielisen Latinalaisen Amerikan markkinoilla, mutta elokuvien tekstittäminen oli vielä teknisesti ja konseptuaalisestikin vierasta, vaikka mykkäelokuvissa joskus oli referoitua dialogia tekstiruutujen muodossa. Sitä paitsi laaja-alainen lukutaito ei ollut 30-luvun Väli- tai Etelä-Amerikassa mikään itsestäänselvyys.

Asia ratkaistiin siten, että illalla, kun englanninkielisen Draculan kuvaukset Lugoseineen oli saatu purkkiin, saapui paikalle espanjankielinen produktio. Samasta elokuvasta kuvattiin samanaikaisesti kaksi versiota kahdella näyttelijäkaartilla samoissa lavasteissa: englanninkielinen päivällä ja espanjankielinen illalla ja yöllä. Tämä kuulostaa aika halvalta, ja saatte anteeksi, jos ennalta odotatte espanjankielisen version olevan pelkkää heikkolaatuista toistoa anglo-Draculasta. Todellisuudessa espanjankielinen tuotantoryhmä teki näistä kahdesta sen paremman elokuvan.
Dráculan argentiinalainen juliste

Drácula on lähes joka suhteessa parempi kuin englanninkielinen sisarfilminsä. Ellei Béla Lugosi olisi Draculan roolissa niin ikoninen ja espanjalaista vastinettaan vakuuttavampi, voisi espanjankielistä versiota suositella yleispätevästi englanninkielisen Draculan yli.

Elokuvien juonet ovat identtiset, ja tapahtumat etenevät enimmäkseen tismalleen samassa järjestyksessä kohtaus kohtaukselta. Espanjankielinen versio on kuitenkin pidempi. Joko sitä on työstetty täydemmällä käsikirjoituksella tai sitten englanninkielisestä elokuvasta on saksittu enemmän materiaalia pois, mutta pidempi elokuva toimii tässä kerronnallisesti paljon paremmin. Näemme täydempiä ja ymmärrettävämpiä versioita Draculan kohtauksista. Lucía Westonin kuolema tehdään paljon selvemmäksi kuin anglo-originaalissa. Lisäksi näemme esimerkiksi, kuinka Renfield keskeytetään ennen kuin hän ehtii käydä kiinni pyörtyneeseen hoitajaan; englanninkielisessä versiossa näemme vain Renfieldien konttaavan kohti hoitajaa, ja sitten kohtaus vain päättyy. Elokuvan lopussakin on nyt paljon enemmän tolkkua, kun Van Helsing vaivautuu kertomaan, että hänen on jäätävä luostarin kellariin yrittämään Renfieldin sielun pelastamista joillain toimenpiteillä. Tämäkin selitys oli englanninkieliselle elokuvalle liikaa, ja se vain loppui kuin seinään.

Koko espanjankielisen Dráculan juoni elää ja hengittää paljon luontevammin pidemmän keston ja täydentävien kohtausten ansiosta, mutta tätä edesauttaa myös huomattavasti pätevämpi kameratyöskentely ja nokkelampi leikkaus. Dráculan ohjaaja George Melford ei osannut espanjaa, mutta tuntuu silti kommunikoineen näyttelijöiden ja kuvaajien kanssa paremmin kuin Draculan Browning. Yleiskuvien ohella nähdään paljon elävöittäviä lähikuvia, ja kamerakin on liikuntakykyinen. Tämä jo näyttää elokuvalta eikä teatteriesitykseltä.

Näin vampyyrin tulee reagoida!
Myös näyttelijöiden koreografia ja lavasteiden käyttö on johdonmukaisesti parempaa. Siinä missä Draculan Renfield haahuilee tri Sewardin asuin- ja toimistotiloissa, näyttäytyy Dráculan Renfield useimmiten ulkoterassilla, missä on parantolakäytännöllisestä näkökulmasta paljon enemmän järkeä. Kuvakulmatkin on sijoitettu lavastuksen lomaan paljon englanninkielistä filmiä mielenkiintoisemmin: muutamia kertoja jännitystä ja tilaa rakennetaan onnistuneesti kuvaamalla sisätiloja ulkoterassin oven läpi. Tämä toimii loistavasti kohtauksessa, jossa Renfield yllätetään salakuuntelemasta, ja sama ratkaisu pelastaa dynamiikallaan kohtauksen, jossa vampyyrikreivi pakenee Van Helsingin krusifiksia terassille. Näyttelijöiden liikkuminen on dramaattisesti toimivaa. Jos verrataan kohtausta, jossa kreivi tuhoaa Van Helsingin esittelemän peilirasian tajutessaan, ettei heijastu peilin pinnasta, näyttää englanninkielisen Draculan tulkinta yksinkertaisesti kömpelöltä paljon tehokkaamman ja viihdyttävämmän Dráculan kineettisesti dynaamisen version rinnalla.

Liekö sitten sensuuri ollut latinoelokuvassa höllempi, mutta Dráculassa naisten rooliasut ovat paljastavampia kuin Draculassa. Lisäksi kreivi päästää tässä versiossa naisvampyyrinsa Renfieldin kimppuun, kun hän angloversiossa varaa juristin itselleen. Myös uskonnolliset sävyt tulevat paremmin esiin – johtuneeko siitä, että filmi on suunnattu ylivoimaisen katolisille markkinoille. Ohimenevissä sanonnoissakin viitataan apostoli Tuomakseen.

Näyttelijäkaarti on Dráculassa enimmäkseen hyvä. Varsinkin englanninkielisen filmin laimeat naisroolit täytetään huomattavasti paremmin. Meksikolaissyntyinen Lupita Tovar (joka on tätä kirjoitettaessa yhä elossa – 105. vuottaan) on Evan roolissa monipuolinen ja mieleenpainuva. Kohtaus, jossa hän yrittää purra Juan (!) Harkeria kaulaan, on aidosti säpsähdyttävä siinä missä englanninkielinen vastine herättää lähinnä haukotuksia. Juan Harker ei muuten olisi mitenkään mahdoton nimi Argentiinassa tai Chilessä, mutta Lontoossa tuohon aikaan varmaan harvinaisempi. Roolin esittää argentiinalaissyntyinen Barry Norton (s. Alfredo Carlos Birabén). 

Eduardo Arozamenalla on riittävästi auktoriteettia professori Van Helsingin roolissa. Hän on jopa ikonista Edward Van Sloania parempi, koska pyrkii välttämään pahinta ylinäyttelyä, joka toki osaltaan tekee Van Sloanista anglo-Draculassa niin viihdyttävän. Pablo Alvarez Rubio on kelpo Renfield, mutta hänen maniansa ei hehku yhtä hillittömänä kuin Dwight Fryella. Espanjalainen Manuel Arbó on hoitaja Martínin roolissa siedettävämpi kuin englanninkielisen version cockney-idiootti, mutta yhtä kaikki on outoa, että mielisairaiden parissa työkseen toimiva kaveri jatkuvasti päivittelee, miten sekaisin potilaat ovat. 

Sitten onkin puhuttava itse kreivin roolista. Ikävä kyllä.





Dráculan heikko kohta on itse kreivin rooli. Espanjalainen Carlos Villarías muistuttaa ulkoisesti hyvin paljon Béla Lugosia, mutta hänen roolityönsä on useimmiten liian hupsu tullakseen otetuksi vakavasti. Tämä on ilmeistä alusta alkaen. Siinä missä Lugosi hymyilee pahaenteisen muikeasti huulet suljettuina, esittelee Villarías hammasrivistöään vähämielisen oloisena muistuttaen lähinnä vampyyriksi pukeutunutta Konttori-sarjan Michael Scottia. Keskustellessaan Renfieldin kanssa linnassaan näyttää tämä Dracula siltä, kuin olisi tikahtua johonkin omaan pilaansa. Se on toki tahattomassa komiikassaan viihdyttävää, mutta draama kärsii siitä, kun pahaenteisen verenhimon sijaan kreivi ilmaisee ilmehdinnällään tunnetilaa, jonka vallassa on tätinsä tuolille pierutyynyn asettanut kahdeksanvuotias poika. Kreivin linnassa tapahtuvissa kohtauksissa on heikkoutena myös liian perinpohjainen lavastus, joka riisuu rapistuvat tilat pimeyden mysteereistä ja tekee kuvatilasta lähinnä harmaan. Tässä elokuvassa ei muuten nähdä naurettavia transylvanianvyötiäisiä. Sen sijaan Conde Dráculan castillossa elelee opossumikanta. Oliko rottia vaikeata löytää Los Angelesissa 1930-luvulla, vai mistä syystä Karpaateille on pakko tunkea Uuden Maailman nisäkkäitä?

Tavalliset opossumit osaavat teeskennellä kuollutta; Transylvanian opossumit osaavat teeskennellä epäkuollutta.

Jos Villarías ei olisi niin höpsö vampyyrin roolissa, olisi helppo suositella tätä kerronnallisesti ja elokuvallisesti parempaa versiota varauksetta englanninkielisen Draculan yli. Mutta edes Lugosia hölmömpi päärooli ei muuta sitä tosiasiaa, että Drácula on elokuva, jota katsoo mielellään. Palaan mieluusti sen pariin, ja pidemmästä kestostaan huolimatta sen katsominen on kevyempi, nautinnollisempi ja tiiviimpi kokemus kuin sen kiistatta näkyvämmäksi klassikoksi nousseen Draculan.

Drácula saa asteikolla yhdestä viiteen kolme lepakkoa.


Ensi kerralla siirrymme jatko-osien maailmaan ja pistäydymme katsomassa, miten jakselee Draculan tytär.

maanantai 13. lokakuuta 2014

Transylvanian vyötiäiset teatterissa: Universalin "Dracula" (1931)

Lokakuu on Halloween-kuukausi. Tämä hupaisan makaaberi karnevaali on niitä Amerikan-tuliaisia, joista pidän. Juhlakauden kunniaksi teen katsauksen klassisten kauhuelokuvien pariin. Kauhuelokuva ei lajityyppinä ole juurikaan mieleeni. Inhoan erityisesti ärsyttävien yli-ikäisten teinien silpomisfilmejä, joita mahtuu 39 tusinaan. Mutta olen pikkupojasta saakka ollut heikkona vanhoihin, klassisiin ja erittäin camp-henkisiin kauhuelokuviin, joissa riehuvat yliluonnolliset hirviöt: hullujen tiedemiesten ruumiinriekaleista kokoamat elävät luomukset, liirumlaarumin hokemisella herätetyt egyptiläiset vainajat, lykantrooppisista kuukautiskivuista kärsivät piruparat ja frakkeihin pukeutuvat aatelisvampyyrit, joiden aksentti on paksua kuin Transylvanian pörkölt.

Kuuluisimman ja vaikutusvaltaisimman sekä myös ehkä hulvattomimman klassisten yliluonnollista kauhua edustavan elokuvasarjan tuotti 1930–40-luvuilla amerikkalainen Universal-elokuvayhtiö. Universalin kuuluisat kauhuelokuvat eivät nykypäivänä pelota enää kuin korkeintaan alle kymmenvuotiaita lapsia, mutta niiden kulttuurihistoriallinen merkitys on valtaisa. Länsimaisen populaarikulttuurin käsitykset vampyyreista ja ihmissusista ovat väistämättä Universalin kauhuelokuvien kyllästämiä siinä määrin, että niistä ei voi vapautua edes niiden tietoisella rikkomisella. Frankensteinin ja tämän hirviön tarina on populaarissa mielikuvituksessa paljon enemmän velkaa Universalin elokuvasarjalle kuin Mary Shelleyn romaanille. On ehkä nykykatsojalle yksipuolista puhua Universalin elokuvasarjasta pelkkinä kauhuelokuvina. Ne käsittelevät makaabereja ja yliluonnollisia aiheita tavalla, joka ei enää herätä kauhua. Niitä voi olla nykyään hedelmällisempää tarkastella fantasiaelokuvina, esityksinä maailmasta, joka toimii kuten omamme sillä erotuksella, että jotkut yliluonnolliset ilmiöt ovat todellisia.
Monet näistä elokuvista kiellettiin aikanaan Suomessa sillä täydellisen absurdilla perusteella, että ne ovat muka liian pelottavia tai raaistavia. Ikävä kyllä useimpia niistä ei ole Suomessa koskaan nähty valkokankaalla, ja televisioesityksetkin ovat jääneet harvinaisiksi, ja näin ollen nämä kulttuurihistoriallisesti merkittävät klassikot ovat meillä harmillisen tuntemattomia.

Käyn tänä Halloween-kautena läpi Universalin 30- ja 40-lukujen Dracula-elokuvat. Vaikka rakastankin näitä elokuvia, pyrin olemaan niitä kohtaan terveen kriittinen. Jos tuntee kiinnostusta lajityyppiin, muttei ole Universalin klassisia kauhuelokuvia nähnyt, ilmoitan oman makuni nojalla, että kirkkaasti paras ja nautittavin koko yli parinkymmenen elokuvan kauhukaanonissa on vuoden 1935 Frankensteinin morsian (Bride of Frankenstein), vuoden 1931 Frankenstein-elokuvan seuraaja. Se on niitä harvoja tapauksia, joissa jatko-osa ilmiselvästi ylittää alun alkaenkin hyvän alkuperäisteoksen. Frankenstein on hopeasijalla, ja jos haluaa edustavan ja laadukkaan katsauksen siitä, mitä Universalin kauhu parhaimmillaan ja toimivimmillaan on, kannattaa nämä kaksi keskenään jatkuvajuonista filmiä katsoa järjestyksessä peräkkäin. Jos tämä pari yhtään kolahtaa, kannattaa katsoa myös vuoden 1933 Näkymätön mies (The Invisible Man), joka on kahden ensimmäisen Frankenstein-filmin tapaan James Whalen ohjaama kauhucampillä herkutteleva makaaberi liki-ilottelu, vuoden 1932 Muumio (The Mummy), vuoden 1941 Ihmissusi (The Wolf Man) sekä mahdollisesti myös Frankensteinin poika (Son of Frankenstein, 1939). Muut sarjan filmit ovat yleensä vähemmän inspiroituneita jatko-osia ja toisintoja, joissa on silti yleensä jotain hupsua viehätystä.
 
Yksi Draculan elokuvajulisteista vuodelta 1931, mielestäni tehokkain niistä

Nyt kuitenkin siihen elokuvaan, joka aloitti Universalin mittavan rupeaman Hollywoodin epävirallisena kauhuelokuvastudiona. On lievästi erikoista, että Bram Stokerin läpeensä viihdyttävä ja mukaansatempaava kirjemuotoisen kioskikirjallisuuden klassikko joutui odottamaan Hollywood-elokuvasovitusta aina vuoteen 1931 saakka. Neuvostoliitossa ja Unkarissa 1920-luvun alussa kuvatut versiot ovat kadonneet, ja niin oli käydä F. W. Murnaun saksalaiselle mykkäklassikolle Nosferatu (1922) tekijänoikeuskiistan vuoksi. Elokuvahistoriasta ja populaarikulttuurin vampyyreista kiinnostuneille on yhä hämmästyttävän tehokas Nosferatu pakollista katsottavaa. Vasta vuoden 1931 Dracula, (jonka suomenkielinen nimi on typerä Dracula – vanha vampyyri; Stokerin romaanin varhainen suomennos muuten on nimeltään hellyttävä Kammoittava kreivi) toi Stokerin tarinan esiin äänielokuvana. 

Draculan matkan pituus Hollywoodiin on sinänsä outoa, ja vielä oudompaa oli elokuvastudioiden haluttomuus tarttua aiheeseen, jonka takana oli sekä kirjallinen myyntimenestys että suosittu näytelmäversio. Universal-elokuvayhtiön pomo Carl Laemmle Sr. ei pitänyt koko kauhuelokuvien ajatuksesta, ja hänen poikansa Carl Jr:n oli taivuttelemalla taivuteltava isänsä Dracula-hankkeen taakse. Hollywoodissa ei ollut vielä tuotettu avoimen yliluonnollista kauhuelokuvaa; aiemmin oli julkaistu mykkäversiot Leroux'n Oopperan kummituksesta ja Stevensonin Jekyllistä ja Hydesta, mutta elävä ruumis oli silti studiopomojen mielestä hieman liikaa.

Projektiin saatiin Universalilla ohjaajaksi Tod Browning (1880–1962), joka oli näyttänyt kyntensä mykkäelokuvan parissa. Kinematografiksi pestattiin elokuvahistorian legendoihin kuuluva saksalainen Karl Freund (1890–1969), jonka tunnetuin työ on Fritz Langin ohjaama Metropolis (1927). Filmi sai ison budjetin, ja käsikirjoituksen pohjana käytettiin Broadwaylläkin menestynyttä Hamilton Deanin ja John L. Balderstonin näytelmäsovitusta, joka ottaa vapauksia Stokerin romaanin suhteen. Alun perin Draculan rooliin kaavailtiin Oopperan kummituksena ja Mr. Hydena loistanutta Lon Chaney Sr:a, mutta tämän kuoltua vuonna 1930 päädyttiin lopulta Broadway-näytelmässä kreivin roolia esittäneeseen unkarilaissiirtolaiseen Béla Lugosiin (1882–1956). Myös Arbaham Van Helsingin rooliin löytyi näyttelijä näyttämöversiosta: okkultismiin perehtynyttä tiedemiestä samaisessa näytelmäproduktiossa esittänyt Edward Van Sloan (1882–1964). Enempää en halua pitkästyttää lukijoita casting- tai muilla produktioratkaisuilla. Riittäköön se, että uhkayritys oli menestys: Draculasta tuli välittömästi hitti, joka vakuutti studiopomot kauhuelokuvien taloudellisesta potentiaalista.

Jos Draculan elokuvasovituksen viipyminen ja studioiden innottomuus on outoa, niin hämmästyttävää on myös se, miten huonosti tehty tämä klassikkoelokuva onkaan. Kohtaukset alkavat tyhjästä ja loppuvat kesken, ns. juoni on enimmäkseen hämmentävää sekasotkua, oleellisia juonielementtejä ohitetaan maininnalla, kaikkialla on heppoisia tuotantovirheitä, kuten lopputuotteeseen näkyviin päätyneitä kuvauksen apuvälineitä, kuvaus on staattista ja draaman koreografia tumpelomaista. Keskikohta laahaa loputtomiin tolkkua vailla, ja elokuvan lopetus on niin käsittämätön, etten voi uskoa tuotannon hyväksyneen sitä kuin jonain vitsinä. Elokuvan kehno laatu näillä osa-alueilla on yleisesti tunnustettu: osansa saattaa olla masennukseen taipuvaisen ohjaaja Browningin alkoholismilla ja kokemattomuudella äänielokuvan parissa, samoin sillä, että ohjaajan ollessa "estynyt" joutui englantia taitamaton kinematografi Freund toimimaan sijaisohjaajana ja keskittymään liikaa muuhun kuin kuvaukseen. Miksi tämä elokuva sitten edes on klassikko? Pelkkä lajityypin ensiedustajan asema ei yksin riitä pitämään elokuvan mainetta elinvoimaisena. 

Näköalaa Draculan linnasta
Massiivisista puutteistaan ja tuhoisista epäonnistumisistaan huolimatta Draculassa on kosolti viehätystä, jotka tekevät sen katsomisesta vähintään siedettävää. Elokuvan ensimmäiset n. 25 minuuttia, jotka tapahtuvat Transylvaniassa, ovat lajityypin ehdotonta parhaimmistoa. Tämä on äärimmäisen selvästi rajattu ensimmäinen näytös, melkein kuin erillinen pienoiselokuva. Renfield (Dwight Frye) saapuu Borgon solan kautta Draculan linnaan tekemään kiinteistökauppoja kreivin kanssa. Tämä haluaa ostaa Carfaxin vanhan luostarin Lontoosta. Draculan linna on toteutettu tavalla, joka on äärimmäisen mieleenpainuva ja moitteettomuudessaan suurin piirtein täydellinen: koko elokuvan läpeensä paras yksittäinen seikka. Lavastus on erinomainen, ja lisäksi valaistusratkaisu, joka viisaasti jättää suurimman osan näkymästä pimeyden valtaan, luo valloittavan atmosfäärin. Tässä on suuren vampyyriklassikon tunnelmaa. Mukana on ikonista ja kekseliästä kauhukuvastoa: rapistuvaa gotiikkaa, valtaisia hämähäkinseittejä, joista komein hallitsee linnan aulaportaikkoa – mutta myös detaljeja, jotka ovat yksinkertaisesti käsittämättömän outoja ja hämmentäviä joka katsomiskerralla. Kuunaan ei ole käynyt selväksi, miksi Transylvaniassa on vyötiäisiä.

Ehkä ne tulivat kaupan päälle, kun tilasi vampyyrilepakoita Etelä-Amerikasta.
Vielä kahjompaa on, että Dracula ilmeisesti harrastaa mehiläishoitoa... epäkuolleilla mehiläisillä. Koko elokuvan häiritsevimpiin yksityiskohtiin kuuluu lyhyt näkymä vampyyrimehiläisestä nousemassa pikkuruisesta hauta-arkustaan.

Järjetöntä. Kaikki tietävät, että hyttyset ovat ilmeisimpiä vampyyrikandidaatteja hyönteisten joukossa.
Draculan linnassa tapahtuvat kohtaukset toimivat myös siksi, että niissä hyvin rajallinen hahmogalleria on kiehtovan omituisessa interaktiossa. Suurimman osan ajasta kyse on vain Renfieldin ja Draculan syvästi kummallisesta sananvaihdosta, vaikka kreivin morsiametkin näyttäytyvät lyhyesti. Béla Lugosi ei ole hyvä näyttelijä, mutta Draculan roolissa hän on vastustamaton. Tämä elokuva poikkeaa Stokerin kuvauksesta esittäessään kreivin hyvin sliipattuna ja herrasmiesmäisenä ulkomuodoltaan, ei lainkaan vastenmielisenä ilmeisenä ruumiina. Tämä on hyvä ratkaisu, sillä ulkoisesti huoliteltu Dracula tuo hahmoon uskottavampaa seksuaalista vetovoimaa, mikä tekee hänen vaikutusvaltansa naisiin (ja miksei miehiinkin) ymmärrettävämmäksi ja pahaenteisemmäksi. Kontrasti 1920-luvun saksalaiseen Nosferatuun, jossa kreivi Orlok esitetään vastenmielisenä, eläimellis-zombimaisena oliona, on merkittävä. Ilmeisen raatomaisuuden sijasta Lugosi elehtii ja puhuu viipyilevästi, jäykästi ja perverssisti. Hänen aksenttinsa ja artikulaationsa on aseistariisuvan hillitöntä, ja klassista lainattavaa tulee lähes joka kerta, kun hän avaa suunsa. "Listen to dem! Che-eldren ohf the night! --- Vat mjusick dey make!" ja "I never drink... wyyne" ovat ikonisimpia. Lugosilla on tässä elämänsä roolissa camp-arvon lisäksi myös painokasta presenssiä. Hänen ilmeensä ja eleensä ovat paitsi liioiteltuja niin myös aidosti vieraannuttavia, ja hänessä on onnistuneen epämiellyttävää salakavaluutta, jonka alla kuplii eläimellinen verenhimo.

Dwight Fryen Renfield on myös hyvin toimiva hahmo. Transylvaniassa hän on tavallinen jokamies, jonka asemaan yleisö voi samaistua. Dracula kuitenkin tekee Renfieldistä orjansa (kohtaus, jossa Dracula ajaa naisvampyyrinsa pois pyöryneen Renfieldin ääreltä julistaen tämän itselleen kuuluvaksi, ei ole vailla homoeroottisia sävyjä, jos niitä haluaa nähdä), ja filmin loppuosan ajan Fryen maaninen, 110 % antava ylinäytteleminen on tikahduttavan nautinnollista.
Renfield satamassa. I have nothing to declare but my insanity!
Elokuvan taso alkaa luisua kaikilla rintamilla, kun Dracula ja Renfield jättävät Transylvanian taakseen ja suuntaavat kohti verevää Englantia. Laivamatkan kuvamateriaali on ilmiselvästi kannibalisoitu jostain aivan toisesta elokuvasta, eikä se istu kuvanlaatunsa tai nopeutensa puolesta lainkaan Draculan kokonaisuuteen. Tosin näkymä autioituneen, rantaan karahtaneen aluksen ruumaan, jossa mielipuoliseksi hyönteisten, hämähäkkien ja rottien elämänvoimaa janoavaksi ihmisraunioksi muuttunut Renfield hekottelee itsekseen, on filmin mieleenpainuvimpia. Ikävä kyllä Renfieldin hahmolla päädytään tämän jälkeen tekemään erittäin vähän, sillä käsikirjoitus on surkea.

Elokuvan loppuosa tapahtuu lähes kokonaan tri Sewardin (Herbert Bunston) parantolassa Carfax Abbeyn vieressä, ja se on enimmäkseen tylsää ja staattista haahuilua. Keskenään samanlaiset kohtaukset tuntuvat toistuvan loputtomiin, mikä on 75 minuutin pituisessa elokuvassa harvinaista ja joka tapauksessa paha merkki. Seward, Van Helsing ja miniminäyttelijänlahjoilla varustetut ketä kiinnostaa -tyyppiset romanttiset sivuhahmot, joita on näyttelijöineen turha nimetä, sillä heitä on mahdotonta elokuvan nähtyään muistaa, notkuvat Sewardin luona keskustellen oudoista ilmiöistä, ja aina välillä Dracula tai Renfield tulee keskeyttämään heidät jollain geneerisen pahaenteisellä. Draculan ja Van Helsingin sananvaihdot ovat toki mannaa toimivan ylinäyttelemisen alueella. Sen sijaan yritykset tuoda tahallista komediaa filmiin floppaavat sietämättömällä tavalla. Universalin kauhuelokuvien sietämättömimpiin kliseehahmoihin kuuluva henkisesti jälkeenjäänyt cockneytyöläinen kuuluu hoitohenkilökuntaan, ja hän on tarinan todellinen konna, joka käy romahduttamassa kohtauksen toisensa perään.

Van Helsing ja Dracula ylinäyttelemässä toisiaan suohon.
Kuvausratkaisut ja leikkaus ovat uuvuttavaa seurattavaa. Elokuvan jälkipuoliskolla korostuu teatraalisuus, enkä käytä sanaa myönteisessä merkityksessä. Lähikuvia käytetään vähän, kaikki tapahtuu sisällä, ja henkilöiden liikkuminen ja vuorosanat ovat kuin suoraan näyttämöteoksesta. Aivan kuin olisi päätetty vain mennä kameran kanssa eräänä iltana teatteriin ja kuvata näytelmä siellä yhdellä otolla. Teatterin rajoitusten mukainen ratkaisu on sekin, että katsojille mieluummin kerrotaan tapahtumista kuin näytetään niitä. Kyseessä on väärentämätön ja selittelemätön, läpeensä huono elokuvanteko, jossa ei tunnuta ymmärtävän edes elokuvan perusteita. Jopa avainkohtauksessa, jossa Van Helsing ja Dracula uhittelevat toisilleen, kunnes professori torjuu kreivin krusifiksilla, on ohjauksellista kömpelyyttä, ja viittaansa kääriytyvä, paikalta pakeneva vampyyrikreivi valahtaa parodiaksi itsestään.

Elokuvan lopetus on raivostuttavan välinpitämätön ja sekava. Dracula tuhotaan (tietysti uneliaan kameran ulottumattomissa), ja karismaton ensirakastaja pelastaa haukotuttavan neitouhrin. Filmi loppuu siihen, kun Van Helsing käskee näitä poistumaan, sillä hänellä on kuulemma jotain puuhaa. Mitä helvettiä? Kuka lopettaa filmin näin?

Elokuva kärsii jossain määrin myös siitä, että se ilmestyi ennen kuin musiikkia pystyttiin mutkattomasti liittämään äänielokuviin. Musiikkia kuullaan alkutekstien (Tšaikovskin Joutsenlampi, joka on osuvan kaunis ja hyytävä) lisäksi vain kohtauksessa, jossa Dracula käy konserttisalissa, jolloin kuullaan Wagnerin Nürnbergin mestarilaulajien alkusoiton viime tahdit ja Schubertin asianmukaisen aavemaisen Keskeneräisen sinfonian alkusävelet. Minimalistisäveltäjä Philip Glass laati vuonna 1998 Draculaan Universalin pyynnöstä musiikin, ja DVD-julkaisuissa on mahdollista katsoa elokuva sekä alkuperäisversiona että Glassin musiikin kera. Jousikvartetolle sävelletty minimalistinen musiikki tekee elokuvan katsomisesta paljon siedettävämpää ja puhaltaa henkeä erityisesti pitkiin hiljaisiin kohtauksiin, jotka ovat ilmeistä muistumaa mykkäelokuvan toimintatavoista.

Vuoden 1931 Dracula on kiistaton klassikko. Pidän kiistattomana myös sitä, ettei sitä voi parhaalla tahdollakaan kutsua hyväksi elokuvaksi. Ensimmäiset parikymmentä minuuttia ovat mainiot, ja Draculan, Van Helsingin sekä Renfieldin rooleissa on nautittavat näyttelijät, mutta kaikilla muilla osa-alueilla elokuva on vain pitkästyttävä, sekava epäonnistuminen, joka antaa huonon kuvan tekijöidensä ammattitaidosta. Tämän tekeleen suosittelu on hankalaa, mutta elokuvahistoriasta ja populaarista vampyyrimytologiasta kiinnostuneille sekä campin ystäville tätä teatterimaista sählinkiä voi mainostaa. Asteikolla yhdestä viiteen saa vuoden 1931 Dracula minulta kaksi lepakkoa.




Seuraavaksi vuorossa on vuoden 1931 Drácula ¡en español!