keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Puolimatkan krouvin pseudohistoriaa

2010-luvun Suomen näkyvimpiä kristillisiä intellektuelleja on eittämättä Tapio Puolimatka, ja kristityt ovat juuri jonkun hänenlaisensa ansainneet. Kavatustieteen alalla, jos silläkään, asiantuntijana toimiva Puolimatka ottaa kaikkein innokkaimmin ja varmimmin kantaa sellaisilla tieteenaloilla, joiden toiminnasta ja perusteista on jatkuvasti osoittanut olevansa niin tietämätön, että asia voisi kieliä jo käsityskyvyn puutteesta. Mutta olisi tylsää selittää tyhmyydellä sitä, mikä selittyy myös ilkeydellä, ja Puolimatkan keskustelunhämäyksissä tavanomaiset harhaanjohtamiset, väärän todistuksen antamiset, väärät lähteistykset, villit ja omapäiset tulkinnat, joita ei kuitenkaan tällaisiksi eksplikoida, sekä suoranaiset valheet ovat vakiokamaa.

Viimeksi professori on vetänyt uusiksi sivilisaatiohistoriaa. Helsingin Sanomain jostain syystä julkaisema yleisönosastokirjoitus "Sukupuolineutraali ajattelu on utopistista" (HS 25.11.2014) väittää, että länsimaisen antiikin kulttuurit tuhoutuivat sukupuolineutraaliin perheajatteluun. Puolimatkan omin sanoin:
"Länsimaiden historiassa perheen biologinen perusta on vastaavalla tavalla hajotettu jo kaksi kertaa aikaisemmin: ensin antiikin Kreikassa ja myöhemmin antiikin Roomassa. Molemmissa tapauksissa tällainen perheen atomisoituminen johti vähitellen korkeakulttuurin rappeutumiseen, koska atomistinen perhe ei lopulta pysty riittävällä tavalla turvaamaan lapsen kehitysedellytyksiä."
Puolimatkan huikeat väitteet ovat epätosia, vääristeleviä eivätkä osoita mitään lähdettä. Hänen esittämänsä käsitys historiasta on valheellinen tavalla, jonka esittäminen on tieteenalan professoriksi itseään tituleeraavalle häpeällistä.

Kautta Juppiterin, kunpa olisimme kuunnelleet kreationistisia helppoheikkejä!
Kreikan tapauksessa Puolimatkan virheiden ja valheiden oikominen on melko yksinkertaista. Helleeninen maailma oli nimenomaisesti sivilisaatio; se ei muodostanut yhtenäistä ja keskitetysti johdettua poliittista kokonaisuutta Rooman valtakunnan tapaan. Jos helleeneillä joskus oli suurvalta-asema, oli sen kesto hyvin lyhytikäinen: Makedonian Aleksanterin valtakunta perustui häikäisevään sotilaalliseen valloitukseen, ja se hajosi heti kuninkaan kuoltua kestettyään joitakin vuosia. Kreikan kaupunkivaltioista ei ollut yhtenäistä vastusta Rooman legioonille, jotka operoivat Kreikassa paljon lähempänä kotiaan kuin Persian suurkuningas eräitä vuosisatoja aiemmin. Tämä on melko yksinkertaista, ja ehkä siis perimmäisiä syitä sille, että Hellas jäi Rooman vallan alle, on etsittävä kreikkalaisten polisten keskinäisestä kilpailusta ja lopulta perimmältään Kreikan haasteellisesta maantieteestä. Perhekäsityksen ja homoseksuaalisuuden kanssa tällä ei vaikuta olevan mitään tekemistä, ja lisäksi ylipäänsä tunnemme kreikkalaisten asenneilmastoa ja yhteiskuntaoloja näiltä alueilta vain muutamasta kaupungista muutamilta ajoilta. Jos haluaa historiasta jotain oppeja Puolimatkan tapaan etsiä, niin voi mainita, että helleenisen klassillisen kulttuurin kirkkaimpana kukoistusaikana Ateenan kulta-aikana homoerotiikka oli kovassa huudossa ja naiset poissa näkyviltä.

Lisäksi Kreikan kulttuuri ei suinkaan romahtanut, päinvastoin. Aleksanterin hajonneessa valtakunnassa syntyi paikallisiin traditioihin valikoiden yhdistyvä hellenistinen kulttuuri (joka oli alkanut kehittyä Anatoliassa ja Levantissa jo aiemmin), ja roomalaiset tykästyivät lopulta kreikkalaiseen kulttuuriin siinä määrin, että omaksuivat helleenien mytologiankin. Jos kreikkalaisen klassillisen korkeakulttuurin traditioiden katkaisemisesta voi jotain yksittäistä tahoa syyttääjos välttämättä haluaa niin kristityt vallanpitäjät ovat keskimääräistä parempi kohde. Kristityt keisarit Theodosius I (347395) ja Justinianus I (n. 482–565) kunnostautuivat osaltaan antiikin kulttuurin romuttamisessa. Kiinni meni Ateenan Akatemia, ja lakkasivat Olympian kisat. Delfoin Apollonin temppelin ja Aleksandrian Serapeionin hävitykseen ei pahemmin puututtu. Kristityt tuntevat molemmat hallitsijat lisänimillä Suuri.

Rooman tapauksessa tilanne on sikäli monimutkaisempi, että Puolimatkan simplistinen esitys vaikuttaa jo pikemminkin tietoisen typerältä kuin vain tietämättömältä.

Ensinnäkin populaari "Rooman valtakunnan tuho" on käsitteenä harhaanjohtava ja ongelmallinen, sillä pikemminkin tapahtui hidas ja vähittäinen hiipumis- ja hajoamisprosessi, joka koski erityisesti valtakunnan läntistä osaa. Populaari ajatus selkeästi rajattavasta, yksittäisenä tapahtumana näyttäytyvästä romahduksesta on virheellinen. Kun Odovakar vuonna 476 syöksi vallasta keisarina esiintyneen Romulus Augustuluksen ja julistautui Italian kuninkaaksi, ei kyseessä ollut tuolloin elossa oleville ihmisille mikään ilmeisen monumentaalinen rajapyykki ja uuden periodin, keskiajan, selkeä alkupiste. Rooma oli ryöstetty ja hävitetty jo moneen kertaan, ja itäinen keisarikunta pysyi vielä vuosisatoja merkittävänä alueellisena vaikuttajana. Ajatus rappiollisista roomalaisista, jotka yksinkertaisesti ryyppäävät ja vulgaariepikuroivat valtakuntansa historian roskatynnyriin, on kieltämättä vetoava ajatus, mutta sen historiallisuus on heikompaa kuin menneiden aikojen sandaalielokuvien tapahtumat. 

Tämä vain mainintana, jotta voin kehua Puolimatkaa edes yhdestä asiasta: hän tunnustaa vastoin ikävän yleistä populaaria käsitystä, että Rooman hajoaminen oli vähitellen etenevä historiallinen prosessi, ei yksittäinen katastrofi. Ikävä kyllä Puolimatka jäljittää vähittäisen prosessin yhteen ainoaan tekijään, joka on alan varsinaisten tutkijoiden keskuudessa korkeintaan perifeerisessä roolissa; alan peruskirjallisuudesta on vaikea löytää yhtään yritystä selittää Rooman romahdusta "perheen atomisoitumisella", jota täytynee pitää Puolimatkan itse keksimänä terminä. On vaikeata tietää, mitä antiikin kulttuurin piirrettä hän tarkoittaa, kun ei kirjoituksessaan vaivaudu tarkentamaan. Ylhäältä johdettuja uudistusmielisten "utopistisisten" visioiden mukaan toteutettuja yhteiskunnallisia perheinstituution yleisiä hajottamisia ei antiikista oikein tunneta. 
Sapfo ei ole vaikuttunut professorin argumenteista.
Utopismin käsite sopii lisäksi hyvin huonosti antiikin käytäntöihin. Antiikin utopistiset yhteisöt olivat syrjäänvetäytyviä ja korostivat pikemminkin yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta luopumista kuin yhteiskunnan uudistamista joidenkin ihanteiden ympärille. Esimerkiksi paljon parjatut, juutalaisten ja kristittyjen tahallaan misrepresentoimat epikurolaiset ovat hyvä esimerkki tällaisesta eristäytyvästä utopismista, joka ei osoita kiinnostusta yhteiskunnan uudelleenmuokkaamiseen. Stoalaisuuskaan ei käy mistään yhteiskuntautopiasta, vaan se on itsehallintaa ja -hillintää, maailman välttämättömyyksien kestämistä korostava oppi, joka tosin kannustaa yhteiskunnalliseen hyvään, muttei esitä mitään konkreettista uudistusohjelmaa vaikkapa modernin kommunismin tapaan. Yhteiskunnallis-kollektiivisesta utopiasta ei antiikista oikeastaan löydy konkreettisia esimerkkejä. Platonin totalitaarinen painajaisvaltio (tunnettu vain nimellä "Valtio") jäi kirjaksi, eikä sitä yrittänyt panna täytäntöön edes se hullu Syrakusan tyranni. Kristityt ovat toki sittemmin ihastuneet Platonin oppeihin, mutta se ehkä selittyy sillä, että juuri heidän keskuudestaan löytyy antiikin maailmassa, tosin aika myöhäisessä vaiheessa, myös utooppista ajattelua. Puolimatkan teesit ovat sekavia, virheellisiä ja anakronistisia.

Rooman valtakunnan hiipumista ja hajoamista on pyritty selittämään monin eri tavoin, ja lienee selvää, että pitkän ja alueellisesti laajalle levittäytyvän historiallisen prosessin selittäminen yhdellä tekijällä on mahdotonta ja lapsellista. Nykyään ei löydä vakavasti otettavaa akateemista antiikin historioitsijaa, joka esittäisi yhden selkeästi rajatun syyn Rooman vähittäiselle romahdukselle.

Puolimatkan simplistinen epäselitys muistuttaa Edward Gibbonin (1737–1794) suurteoksen The History of the Decline and Fall of the Roman Empire (1776–1788) teesiä, jonka mukaan roomalaiset menettivät valtakuntansa ajauduttuaan henkisesti rappiolle. Gibbonin mukaan ennen niin karaistuneet roomalaiset tulivat ylellisen elämän ja kristinuskon(!) myötä heikoiksi ja naismaisiksi. Mutta Gibbonkin on Puolimatkaa perusteellisempi älykkö, ja hän ottaa analyysissään esiin vallan luisumisen germanisoituvan ja gallialaistuvan palkkasoturiluokan haltuun. Gibbonin 1700-lukulainen teos ei tietenkään enää kelpaa lähteeksi Rooman historiasta, vaan pikemminkin oman aikansa kulttuurista ja historiografiasta, mutta se on kirjallisesti korkealuokkaista ja tyylikästä proosaa voittaen tältäkin osin Puolimatkan tekeleet. 

(On toki kiistattomasti totta, että Rooman valtakunnan alamäki kiihtyi aikana, jolloin kristinuskon suosio kasvoi; ja läntisen valtakunnan kuolinkellot jo soivat sen jälkeen, kun kristinuskosta tehtiin valtionuskonto. Jos haluaisi vajota Puolimatkan kanssa samalle tasolle, voisi tästä tarjota haasteena antikristillisen post hoc ergo propter hocin. Puolimatkan tapaiset kristityt saavat minut tosin toivomaan, että Diocletianus olisi aikanaan ollut vieläkin tarmokkaampi, mutta en kehtaisi tiivistää yhtä myöhäisantiikkista tuomiopäiväkulttia valtakunnan hajoamisen syyksi; se olisi epärehellistä.)

Jos on pakko valita yksittäinen tekijä Rooman luisun taustalla, niin se sattuu olemaan eräs niistä, joka Rooman myös nosti: sotilaskulttuuri ja alueellinen laajeneminen. Nämäkin silti liittyvät monisyisiin prosesseihin, jotka eivät etene tasaisella nopeudella.
Suomesta tuskin löytyy ansioituneempaa antiikin kulttuurin ja historian asiantuntijaa kuin klassillisen filologian emeritusprofessori Paavo Castrén. Hänen erikoisalaansa on muuten Rooman sosiaalihistoria sekä valtakunnan alamäen aikaan sijoittuva myöhäisantiikki, joten hän on aihealueelta tulkintoja muodostaessaan paljon varmempi auktoriteetti kuin kasvatustieteilijä, joka on tullut tunnetuimmaksi älykkään suunnittelun pseudotieteen papukaijana. Koska Puolimatka on mitä ilmeisimmin pihalla myös antiikin historiasta ja historiografiasta, voi sitaatiksi riittää alan perusteos, Antiikin käsikirja (Castrén & Pietilä-Castrén, 2000, s. 493). Sen asiantunteva tiivistelmä Rooman historiasta esittää valtakunnan hiipumista seuraavasti: 
"(...)ottopoikakeisarit 100-luvulla jKr. omaksuivat uuden asenteen: he katsoivat olevansa valtakunnan ensimmäisiä palvelijoita, joiden velvollisuutena oli pitää huolta kaikkien kansalaisten hyvinvoinnista [erotuksena eräiden aiempien keisarien mielivaltaisuuteen, jota on kuvattu aiemmassa tekstikappaleessa; toim. huom.]. Tämä tilanne päättyi 100-luvun lopulla sekä hallitsijan kykenemättömyyteen että yhä voimistuvaan paineeseen valtakunnan itä- ja pohjoisrajoilla, joka pakotti pitämään aseissa valtavaa ja kallista armeijaa. Sotaväki alkoi myydä keisarin valtaistuinta eniten tarjoavalle, ja kun useat sotaväenosastot yhtä aikaa valitsivat päälliköitään keisareiksi, syntyi sotilaskeisarien aika, kriisikausi, jota kesti lähes 100 vuotta (193–284) ja joka aiheutti myös valtakunnan taloudellisen romahduksen. Raja-alueita menetettiin, ydinalueetkin kärsivät barbaarien ryöstöretkistä(...)"
Tässä siis eriteltiin syitä Rooman imperiumin luisulle: hallinnon militarisaatio, barbaarikansojen aiheuttama sotilaallinen paine, kasvavat sotilasmenot yhdistyneenä provinssien väheneviin verovirtoihin. Oxford-historioitsija John Roberts (1928–2003), joka on julkaissut erityisesti kriisi- ja murrosaikojen historiaa, nostaa toimittamassaan antiikin historian perusreferenssiteoksessa The Oxford Dictionary of the Classical World (2005, s. 663–665) esiin myös sen, miten imperiumin kriisiytymiseen haetut ratkaisut osaltaan edistivät keskittyneen hallinnon hajoamista: Diocletianuksen tetrarkia osti valtakunnalle lisää aikaa, mutta mutta hajauttaminen ja vastuiden jakaminen myös eriytti provinsseja ja valtakunnan puoliskoja toisistaan entisestään. Sama näkemys korostuu myös Oxfordin historioitsijoiden Simon Price ja Peter Thonemann yleistajuiseksi tarkoitetussa perusteoksessa The Birth of Classical Europe: A History from Troy to Augustine (2010, s. 257330), jossa otetaan esiin myös talousvaikeudet ja imperiumin osien taloudellinen eriytyminen. Tätä voi ehkä kutsua atomisaatioksi, mutta perheyksikön kanssa sillä on perin vähän tekemistä.

Edellä mainitut ovat alan uudenaikaisista, viimeisintä tietoa edustavista ja selkeän yleistajuisista perusteoksista poimittuja näkemyksiä Rooman valtakunnan hajoamisesta, joita esittävät punnitusti alan tunnustetut asiantuntijat ilman erityistä referenssiä mihinkään päivänpolttavaan poliittiseen kiistakysymykseen. Ne ovat monin verroin pätevämpiä, järkevämpiä, perustellumpia ja parempia analyysejä antiikin valtakuntien hiipumisten syistä kuin Puolimatkan asiantuntematon ja perusteeton pelottelu. Professori Puolimatkan olisi syytä hävetä toimintaansa. Hän pystyisi varmasti ilmaisemaan kantansa avioliittolainsäädännöstä ilman pyrkimyksiä hämärtää yleisön käsityksiä historiasta ja historiantutkimuksesta varsinkin, kun hänellä ei tunnu olevan alueella sen paremmin pätevyyttä kuin edes perustietojakaan.

On kiistanalaista, voiko kovin kaukainen historia "opettaa" meille ylipäänsä mitään sellaisessa "näin pitäisi toimia" -mielessä. Kreikkalaisen poliksen ja roomalaisen maailmanvallan yhteiskunnat olivat niin kokonaisvaltaisen erilaisia kuin 21. vuosisadan pohjoismainen yhteiskuntamme, että on vähintäänkin kyseenalaista, voiko jotakin näiden yhteiskuntien yksityiskohtaa mielekkäästi verrata toisiinsa yksittäisten poliittisten, sosiaalisten tai taloudellisten kysymysten kohdalla. Antiikin kreikkalais-roomalaisen sivilisaation oppineimpien edustajien (so. niiden, joiden näkemykset ovat kirjallisina meille säilyneet, tosin ikävän satunnaisesti ja ei-kattavasti, mistä monesta kuuluu kiitos ja ironisempikin "kiitos" molempiin suuntiin menneiden aikojen kristityille) käsitykset oikeudesta, tieteestä, politiikasta, siitä, mikä ja mitä yhteiskunta ylipäänsä on, ja myös ihmisen seksuaalisuudesta, ovat niin perustavilla tavoilla erilaiset, että meidän on vaikeata täysin tavoittaa heidän maailmaansa. Asiaa eivät auta muilta tieteenaloilta väliin tunkevat päsmäröijät, jotka heittävät omia perusteettomia visioitaan muka kiistattomina tosiasioina pyrkimyksenään ilmeisesti vain saada perehtymättömät kuvittelemaan, että heidän ennakkoluuloillaan on jokin arvostettava perusta. Näin toimivat henkilöt ovat halpamaisia, eivätkä he ainakaan edistä tieteellistä näkemystä tai tietämystä näistä asioista. 
Antinoos valona pimeydessä.
Jos kiinnostaa lukea yleisesitys siitä, miten antiikin filosofien ja antiikin kulttuurin sekä yhteiskunnan näkemysten syvempi ymmärtämispyrkimys voi informoida nyky-yhteiskunnan debattia seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden yhteiskunnallisista ulottuvuuksista, tekee professori Juha Sihvola sangen valaisevan erittelyn artikkelissa Antiikin seksuaalietiikka (teoksessa Kajava, Kivistö, Riikonen, Salmenkivi & Sarasti-Wilenius: Kulttuuri antiikin maailmassa, 2009) päätyen siihen, että antiikin ajattelijat osoittavat näkemyksiä, joiden pohjalta on konstruoitavissa argumentteja myös homoeroottisen seksuaalisuuden yhteiskunnallisesti myönteisistä vaikutuksista. Mutta tämä keskustelu lienee Puolimatkan kanssa turhaa, sillä hän on määritellyt jo etukäteen kaiken kristillisen ihmiskuvan ulkopuolisen utopistikseksi (ehkä utopistisin antiikin lähdeteksti muuten on Matt. 57, Vuorisaarnana tunnettu) ja on siis filosofina suurin piirtein yhtä hyvä kuin sivilisaatiohistorioitsijana. 

P.S. Jos muuten tarkastellaan Rooman valtakunnan huippukaudeksi miellettyä aikaa, jolloin imperiumi oli laajimmillaan ja vahvimmillaan sekä kulttuurisesti ja taloudellisesti kukoistava ja enimmäkseen sisäisen rauhan tilassa, voidaan esiin nostaa erityisesti kaksi hallitsijaa: Trajanus (vallassa 98–117, jolloin imperiumi oli alueellisesti laajimmillaan ulottuen Skotlannista Persianlahdelle) ja tämän seuraaja Hadrianus (vallassa 117–138). Heitä pidetään mahtavimpina Rooman viitenä hyvänä keisarina tunnetuista valtiomiehistä. Trajanus oli tunnettu miestenvälisen seksin ystävä, ja Hadrianus otti elämänkumppanikseen Antinoos-nimisen bithynialaisnuorukaisen, jonka korotti postuumisti jumalaksi. Jos siis antiikista haluaa toimivia esimerkkejä hakea, niin Puolimatkan olisi kannattanut viime presidentinvaaleissa äänestää numero kakkosta. Itse en pidä näitä seikkoja välttämättä relevantteina hallinnollisten kykyjen osalta, mutta ei tietysti tällaisten arvostettujen valtioviisaiden ja suurten valloittajien mieltymysten merkitystä heidän menestykselleen sovi väheksyäkään. Ja he toki olivat myös pakanoita. Sikäli vain, että jos on merkittävää mainita vaikka Isaac Newtonin uskonollisia näkemyksiä ja perustella hänen saavutuksiaan siitä kulmasta, niin... Alkukristitythän taas olivat tuomiopäiväkulttilaisia, jotka eivät piitanneet avioliitosta tai lasten hankkimisesta sen kummemmin, koska he vielä ottivat todesta Jeesuksen lupauksen pikaisesta paluusta.

tiistai 4. marraskuuta 2014

Kansallissymboliarvostelu: Itä-Timor

Kansallissymbolikritiikin kavalkadi siirtyy Kaakkois-Aasian saaristoon. Itä-Timorin demokraattinen tasavalta on itsenäisyydessään tätä kirjoitettaessa toisella vuosikymmenellään: se itsenäistyi toukokuussa 2002. 

Timorin saari, jonka nimi merkitsee indonesiassa ja malaijissa itää (jolloin Itä-Timor tarkoittaa Itä-Itää) jaettiin 1700-luvun alussa Alankomaiden ja Portugalin kesken. Itäosa pysyi Portugalin hallinnassa vuoteen 1974, jolloin Lissabonissa Salazarin hallinnon rippeet kukistuivat neilikkavallankumouksessa. Portugalin uusi vasemmistolainen johto pyrki purkamaan maan siirtomaaimperiumin, ja Portugalin Timorissa poliittinen keskustelu provinssin tulevaisuudesta kävi kiivaana. Kiistely maakunnan asemasta kärjistyi aselliseksi selkkaukseksi, jossa niskan päälle päässyt vasemmistolainen itsenäisyysliike Fretilin (Frente Revolucionária de Timor-Leste Independete, Itsenäisen Itä-Timorin vallankumousrintama) julisti Itä-Timorin itsenäiseksi 28.11.1975. Seuraavalla viikolla Indonesian joukot hyökkäsivät maahan, julistivat sen Indonesian maakunnaksi ja aloittivat 24-vuotisen miehitysvallan, jonka aikana toteutettiin varsin selkeä kansanmurha, josta ei nähtävästi tule olemaan Indonesialle mitään seurauksia, joten sama touhu voi kätevästi jatkua Länsi-Papualla. Mainittakoon, että Indonesialle antoivat tänä aikana materiaalista ja diplomaattista tukea useat merkittävät länsimaat, kuten Yhdysvallat, Britannia, Kanada ja Australia. Taustalla oli paranoidinen pelko kommunismin leviämisestä Itä-Timorille, vaikka edes maan vasemmistolaiset ryhmittymät eivät olleet ideologiassaan alun perin kommunistisia. Indonesialle tietysti oli edullista esittää tilanne ulkomaille toisessa valossa.

Indonesian vaateita Itä-Timoriin ei YK:ssa koskaan tunnustettu, vaan aluetta pidettiin osana Portugalin siirtokuntia kansainvälisen lain mukaan. Vuonna 1999 saatiin aikaan sopimus, jonka nojalla Itä-Timorissa järjestettiin YK:n valvoma kansanäänestys alueen tulevaisuudesta. Lähes kaikki äänioikeutetut äänstivät, ja liki 80 % kannatti Itä-Timorin itsenäistymistä. Tuloksen selvittyä Indonesian joukot käynnistivät Itä-Timorissa taas uuden terrori- ja murhakampanjan, mutta tällä kertaa maailmalla päätettiin välittää siitä niinkin paljon, että Indonesia painostettiin vetämään joukkonsa ja siirtymäkaudeksi Itä-Timor siirtyi YK:n komission hallintaan itsenäistymiseensä saakka. 

Itä-Timor on Aasian köyhimpiä ja lukutaidottomimpia valtioita. Levottomuuksista huolimatta maassa on tekeillä suhteellisen toimiva edustuksellinen demokratia monipuoluejärjestelmineen. Valtio tarvitsee silti vielä paljon tukea kunnollisen ja luotettavan hallinnon rakentamiseen sekä taloudelliseen kehitykseen, ja se on pyrkinyt luomaan ystävälliset suhteet kaikkiin maihin, myös Indonesiaan. Itä-Timorin itsenäisyyskamppailun poliittisille ja sosiaalisille johtajille, presidentti (2007–2012) José Ramos-Hortalle ja piispa Carlos Filipe Ximenes Belolle, on myönnetty Nobelin rauhanpalkinto.


Itä-Timor erottuu voimakkaanvärisellä lipulla, jota hallitseva punainen kenttä symboloi kansallista vapaustaistelua ja sen vuosikymmenten aikana vaatimia uhrauksia. Keltaisen on määrä edustaa kolonialismin jälkiä Itä-Timorissa – miten, siitä en ole varma. Musta väri viittaa virallisen selityksen mukaan tietämättömyyteen ja takapajuisuuteen, jota valaisee rauhan ja yhtenäisyyden valkea tähti. On syytä huomata, että viisisakarainen tähti on asemoitu hieman kallelleen, kun yleensä tätä symbolia käyttävissä lipuissa kahden sakaran yläreunat ovat samansuuntaiset lipun ylä- ja alareunan kanssa. Lippu on suunniteltu vuonna 1975, mutta se on otettu virallisesti käyttöön 2002.

Sommitelma on väriensä puolesta väkevä, ja kaksi sisäkkäistä, suhteiltaan erilaista tasakylkistä kolmiota tuovat lippuun dynamiikkaa. Väriyhdistelmä on tyylikäs, ja yhdessä sommitelman kanssa syntyy alkuvoimainen ja eksoottinen vaikutelma. Punainen kenttä on riskaabeli ratkaisu, mutta tässä sommitelmassa se toimii hyvin. Lippu voisi ehkä olla vielä hieman parempi, jos sen suhde ei olisi 1:2, joka saa sen näyttämään hieman venytetyltä.

Arvosana: 9½ 

Portugalin Timor liehutti Portugalin lippua. Indonesian miehitysaikana Timorin maakunnalla oli oma lohenvärinen lippu:


Timorin itsenäisyysliike Fretilin käytti puoluelippua, josta on johdettu Itä-Timorin nykylipun väritys ja muutamia graafisia elementtejä, kuten mustan hallitsema tankopuoli ja vino tähti:



Itä-Timorin itsenäisyyttä valmisteleva Itä-Timorin vastarinnan kansallisneuvosto (Conselho Nacional de Resistência Timorense, CNRT) piti vuonna 1998 Lissabonissa Itä-Timorin kansalliskokouksen istunnon, jossa pakolaishallinnon väliaikaiseksi lipuksi valittiin seuraava sommitelma, joka tosiaan kaikeksi onneksi myös jäi väliaikaiseksi:



Ikävä kyllä vaakunan suhteen itätimorilaisten tyylitajua ei voi kehua:


Itä-Timorin vaakuna on pikemmin sinetti kuin perinteinen vaakunasymboli, vaikka siinä esiintyykin muoto, joka muistuttaa suuresti ylösalaisin käännettyä vaakunakilpeä: kyseinen muoto jäljittelee maan korkeinta vuorta (Foho Tatamailau, 2986 m). Tästä ylikuormitetusta tunnuksesta ei voi sanoa oikein muuta hyvää kuin sen, että ainakin se seuraa lipun väriskeemaa.

Kilpi on täynnä huonosti piirrettyä sälää: riisiä ja maissia, hammasrattaalle asetettu kirja (sommitelmaa olisi mahdotonta hahmottaa ilman selitystä; se näyttää pyyntilehtensä avanneelta lihansyöjäkasvilta), jousi, nuoli ja AK-47-rynnäkkökivääri (tietysti). Näistä olisi voinut valita yhden tai kaksi, joihin keskittyä. Se ei olisi vielä tehnyt tästä hyvää, mutta ainakin siedettävämmän.

Tekstiäkin on näpytelty mukaan enemmän kuin vaakunaa tarkastellessa jaksaisi lukea. Maan virallisen nimen ja sen lyhenteen (molemmat totta kai ovat äärimmäisen tarpeellisia) lisäksi vuorikilven alle on levitetty maan hyvin yleisluontoinen motto Unidade, acção, progresso eli Yhtenäisyys, toiminta, edistys.  

Tämä vaakuna on syvältä, muttei täysi katastrofi. Arvosana: 5

Ohessa muutamia historiallisia vaakunatunnuksia samalta alueelta:

Portugalin Timorin vaakuna 1951–1975

Timorin maakunnan vaakuna Indonesian miehityksen aikana 1975–1999


Itsenäisen Itä-Timorin vaakuna 2002–2007. Huomattavasti nykyistä parempi ja selkeämpi. Miksi piti mennä vaihtamaan huonompaan?



Itä-Timorin kansallishymni Pátria eli Isänmaa on vuodelta 1975. Se on vallankumouslaulu, jossa tuomitaan kovin sanoin kolonialismi ja imperialismi sekä varsin hämmentävästi myös löytöretket tai tutkimus (não, não, não à exploração). Olkoon. Runoilija Francisco Borja da Costa ei voi enää selittää työtään, sillä hän sai surmansa Indonesian hyökkäyksessä Itä-Timoriin 7.12.1975. Sävellystyön on tehnyt Afonso Redentor Araújo.

Kappale on arvokas ja myös laulumainen, mikä ei aina ole kansallislaulujen kohdalla itsestään selvää. Mitään ihmeitä ei tässä hymnissä yritetä, ja lopputulosta voi pitää kohtalaisen onnistuneena. Sävelmä ei ole varsinaisesti mestariteos, vaan pikemminkin hyvin yksinkertainen. Mutta ainakin sen muistaa melko hyvin kertaalleen kuultuaan. Hieman mitäänsanomattomaksi Pátria kuitenkin jää, muttei sitä voi nuorelta valtiolta pitää heikkona esityksenä. Kelpo kappale.

Arvosana: 7½

Itä-Timorin loppuarvosana on 7,3.