sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Kansallissymboliarvostelu: Kap Verde

Kansallissymboliarvostelujen maailmankiertue purjehtii itäiselle Keski-Atlantille, missä sataman tarjoaa Kap Verden tasavalta. (Maan hallitus ja parlamentti ovat päättäneet, että vuodesta 2013 maasta tulee muillakin kielillä käyttää nimeä Cabo Verden tasavalta; vähän kuin Suomi ilmoittaisi, että meidän nimemme YK:ssa ja muualla on tästä lähin Republic of Suomi, République de Suomi jne. Sikäläisten instituutioiden valta ei ulotu minuun, joten käytän yhä sitä vakiintunutta ja suomalaisittain järkevämpää muotoa. Pitää todeta myös, että kapverdeläiset ovat ylioptimistisia, jos uskovat, että ulkomailla osattaisiin ääntää heidän portugalilainen nimensä korrektisti. Se menee jotakuinkin "Kabu Verdi", mutta sammaleisesti artikuloiden.)

Kap Verden asumaton vulkaaninen saaristo on osa laajempaa Kravun kääntöpiirin halkomaa tuliperäistä saaristoryhmää, johon kuuluvat myös Kanariansaaret, Selvasengssaaret, Madeiran saaristo ja Azorit. Portugalin kuninkaan laskuun purjehtivat löytöretkeilijät saapuivat saarille kartoittaessaan Länsi-Afrikan rannikkoa 1400-luvun puolivälissä antaen saaristolle nimen läheisellä Senegalin rannikolla sijaitsevan Vihreän niemen mukaan. Kolonisaatio käynnistettiin nopeasti, ja ensimmäinen portugalilainen siirtokunta (myös ensimmäinen eurooppalainen siirtokunta trooppisella vyöhykkeellä) perustetiin 1462. Amerikan kaksoismantereen kolonisaation myötä Kap Verdestä tuli merkittävä transatlanttisen orjakaupan keskus, ja tämän elinkeinon hiipuessa luonnonvaroiltaan vaatimattomat saaret tarjosivat suoja- ja täydennyssataman vähemmän arveluttaville kauppa-aluksille.

Toisen maailmansodan jälkeen useimmat eurooppalaiset siirtomaavallat käynnistivät imperiumiensa enemmän tai vähemmän hallitun purkamisen, mutta Salazarin Portugalissa pyrittiin pitämään kiinni kaikista siirtomaista. Intia valloitti Goan lyhyessä sodassa 1961, ja samaan aikaan Portugalin afrikkalaisissa siirtomaissa nousi aseellisia itsenäisyysryhmiä kapinaan kolmessa mantereen kolkassa. Portugalin jälkijättöinen fasistihallinto onnistui pysymään sotilaallisesti niskan päällä, mutta pitkä sota kulutti sen legitimiteetin ja poliittisen pääoman loppuun, ja 1974 vasemmistolainen sotilasjuntta syrjäytti vain neljä vuotta aiemmin kuolleen Salazarin perinnön jatkajat Lissabonin neilikkavallankumouksessa, joka käynnisti demokratiakehityksen Portugalissa ja hajotti nopeasti Portugalin siirtomaaimperiumin (lukuun ottamatta Macaota). 

Kap Verden ja Portugalin Guinean eli Guinea-Bissaun piti alkujaan muodostaa yhteinen valtio, näin ainakin vasemmistolainen itsenäisyys/sissiliike PAIGC (Partido Africano da Independência da Guiné e Cabo Verde) oli kaavaillut. Lopulta Guinea julistautui itsenäiseksi 1973 ja sai neilikkavallankumouksen myötä tunnustuksen itsenäisyydelleen 1974. Kap Verdellä kapinalliset eivät olleet kyenneet käymään itsenäisyystaistelua saariston eristyneisyyden ja piilopaikkojen puutteen vuoksi, ja niin saaristo ei päässyt liittymään Guinea-Bissauun, vaan julistautui erillisesti itsenäiseksi kesällä 1975. Kap Verden tavoitteena oli vielä muodostaa Guinea-Bissaun kanssa liittovaltio, mutta keskinäiset erimielisyydet ja Guinea-Bissaun poliittinen epävakaus tyrehdyttivät nämä pyrkimykset. PAIGC ja sen kapverdeläinen seuraaja PAICV hallitsivat Kap Verdeä sosialistisen yksipuoluejärjestelmän tyyliin itsenäistymisestä vuoteen 1990, jolloin uusi perustuslaki teki maasta monipuoluedemokratian.

Kap Verde on pieni maa, jossa asukkaita on runsaat puoli miljoonaa ja luonnonvaroja vähän, mutta se on afrikkalaisista maista vapaimpia ja demokraattisimpia. Saaristosta on tullut suosittu turistikohde, ja tuonnista riippuvaisella kehitysmaalla menee taloudellisesti kohtalaisen hyvin.  



Kap Verden ennakkoluulotonta lippua hallitsee sininen väri, joka symboloi Atlantin valtamerta. Tässä meressä lilluu kymmenen kultaista tähteä, yksi maan kutakin pääsaarta kohti. Vaakasuorat raidat kuvaavat edistystä ja tietä tulevaisuuteen; valkea symboloi totuttuun tapaan rauhaa ja harmoniaa, punainen työtä ja ponnistelua. Tähtien sijoittainen ympyrään korostaa maan yhtenäisyyttä, ja se edustaa myös Kap Verden toivetta päästä joskus tulevaisuudessa samantyyppistä tähtisommitelmaa lipussaan kantavan Euroopan Unionin jäseneksi, johon sillä on mielestään demokraattisena ja portugalilaisten alkujaan asuttamana maana edellytykset – eikä sinne tosiaan Espanjan Kanariansaarilta mikään mahdoton matka ole.

Kap Verden nykyinen lippu on vuodelta 1992 ja erottuu ilmeisen tarkoituksellisesti afrikkalaisten lippujen joukosta. Se ei käytä panafrikkalaisia värejä eikä länsiafrikkalaisten valtioiden niin ikään suosimaa trikolorisommitelmaa. Lipun peruselementit ovat ilahduttavan tyylikkäät ja minimalistiset. Juuri horisontaalisen keskiviivan alle sijoitetut raidat toimivat hyvin, ja väriyhdistelmä on hieno. Tähtikehän sijoittelu on myös tehty huolellisesti, mutta neljä kultaista tähteä päätyy valkealle pohjalle, mistä ne eivät erotu saati näytä kovin hyvältä. Sommitelma on kuitenkin niin raikas ja terävä, että arvosanaksi tulee 8.  
 
Portugalin siirtokuntana ja sittemmin merentakaisena provinssina Kap Verdellä ei ollut omaa lippua, vain oma vaakuna. Portugalin hallinto suunnitteli 1960-luvulla mahdollisuutta hillitä itsenäisyysmielisyyttä suomalla kapverdeläisille oman lipun. Hanketta ei koskaan toteutettu, mutta ehdotus näytti tältä. Portugalin lippu dominoi sommitelmaa erittäin vahvasti. Kap Verden vaakuna on sijoitettu liehupuolen alakulmaan, mikä onkin sille tässä sommitelmassa ainoa järkevä paikka, joskin itse olisin vain korvannut Portugalin vaakunan armillaarikehrän keskuksen provinssin omalla vaakunalla.
Itsenäisen Kap Verden ensimmäinen lippu (19751992) eroaa Guinea-Bissaun lipusta vain typistetymmillä mittasuhteillaan ja mustaa tähteä ympäröivillä krumeluureilla. Kap Verde on hyvä esimerkki maasta, jossa lipun radikaali ja ennakkoluuloton uudistaminen on todella kannattanut.


Kap Verdellä oli vaakuna noin viidensadan vuoden ajan, mutta itsenäistyessään se hylkäsi perinteisen heraldiikan, ja tasavallalla on ollut kaksi sinettimäistä tunnusta. Yllä komeileva nykyversio on otettu käyttöön yhtäaikaisesti uuden lipun kanssa vuonna 1992. Ympyrä ja tasasivuinen kolmio ovat täydellisiä, symmetrisiä kuvioita, jotka symboloivat yhtenäisyyttä. Sitä korostaa myös kolmen lenkin ketjunpätkä. Tähdet kuvaavat kymmentä pääsaarta, soihtu vapautta, oliivinlehvät rauhaa ja kunniaa, ja huipulla riippuva luotilangan luoti rehellisyyttä, oikeamielisyyttä ja luotettavuutta.

Nämä ajatuksethan ovat toki varsin mukavia, mutta valtion symboliksi tämä on hirvittävä tekele, joka muistuttaa pikemminkin jonkin eteläeurooppalaisen merenkulkuoppilaitoksen tai latinalaisamerikkalaisen urheiluseuran logoa kuin itsenäisen valtion tunnusta. Kaikki elementit ovat äärimmäisen geneerisiä, ja sommitelmasta puuttuu persoonallisuus täysin. Oireellista on, että ainoa aidosti kapverdeläinen elementti tekeleessä on maan nimi ja itse tunnetusti otan ankaran linjan tällaisen suhteen. Kap Verden tunnus on niin huono ja mitäänsanomaton, että paremman tekaisisi kymmenessä minuutissa. Hylkään tämän esityksen. Arvosana: 4

Portugalin provinssina Kap Verde käytti eurooppalaistyylistä vaakunaa, ei tosin kovin onnistunutta sellaista. Karaveli on ilmeinen valinta ja vihreä (port. verde) väri perusteltu, mutta kolmijakoisuus on tarpeetonta, kun aallokko on läsnä jo paattiosiossa. Portugalin vaakunasta poimittu sinisten kilpien hopeapohjalla muodostama risti on melkoisen turha ja lähinnä epätasapainotekijä. Tämä vaakuna esiintyi virallisissa yhteyksissä yleensä kultaisen armillaarikehrän keskellä.

Kap Verden ensimmäinen itsenäisyyden aikainen tunnus (19751992) onkin sitten jo todella tyhjä ja hoopo: maissintähkien ympäröimä keskuselementti muistuttaa lähinnä kuva-arvoitusta. Ratkaisu lienee "kirja kommunistin tähtäimessä" tms.

 

Kap Verden kansallislaulu Cântico da Liberdade (Vapauden laulu) on maan verraten tuoreista kansallissymboleista kaikkein uusin. Adalberto Higino Tavares Silvan säveltämä ja Amílcar Spencer Lopesin runoilema laulu virallistettiin vuonna 1996. Sanoitus ei ole luokaton ja välttelee kaikkein pahimpia banaliteetteja, mutta sävel kuulostaa koko ajan siltä kuin olisi ihan kohta aloittamassa varsinaisen laulun. Musiikki vain tapahtuu ilman kummempaa suunnan tuntua. En ota tästä selvää, enkä muista siitä lukuistenkaan kuuntelukertojen jälkeen mitään. Paljon tapahtuu, mutta ilman syitä tai seurauksia. Heikko ja hahmoton esitys. Arvosana: 5

Kap Verden loppuarvosanaksi muodostuu 6,3.    

lauantai 31. lokakuuta 2015

Frankenstein-juomapeli

Olen kahtena vuonna saanut iloa ja tuskaa vanhojen kauhifilmien järjestelmällisestä katsomisesta. 1930- ja 1940-lukujen Dracula- ja Frankenstein-sarjat, jotka lopulta päätyvät järjettömien käänteiden kautta yhteen (Fracula!), ovat väistämättä oman aikansa tuotoksia, ja maailma oli 70-80 vuotta sitten monella tapaa hyvin toisenlainen kuin tänään. (Esimerkiksi Mussolinia pidettiin vakavasti otettavana henkilönä.) Vaikka näillä elokuvilla, ainakin osalla niistä, on ilmeisiä ansioita, on niissä nykyaikaisen katsojan näkökulmasta myös ilmeisiä puutteita, eikä niiden katsominen 2010-luvun kodissa ole lainkaan samanlainen kokemus kuin niiden näkeminen elokuvateatterissa joskus ennen kylmää sotaa. (Suomessa näitä ei toki ole juuri teattereissa nähtykään, sillä ne kiellettiin monien muiden pohjoismaiden tapaan liian pelottavina, sopimattomina, nuorisoa tuhoavina tms.)

Sopivasti asennoituneessa seurassa nämä elokuvat voivat olla hupaisaa katsottavaa, ja kohtuullinen alkoholinkäyttö helpottaa eräiden juonenkäänteiden, näyttelijäsuoritusten ja erikoisefektien sietämistä. Näitä seikkoja silmällä pitäen esittelen koostamani vaatimattoman Frankenstein-juomapelin. Ideana on siis katsoa Frankenstein-sarjan kaikki elokuvat (halutessaan vielä House of Frankensteinin jälkeen voi jatkaa Dracula-sarjaan nimensä puolesta kuuluvalla House of Draculalla, joka kuuluu samaan jatkumoon; suosittelen jopa tekemään näin, koska se on näistä kahdesta elokuvasta hauskempi) putkeen, ja aina kun tapahtuu tiettyjä asioita, tulee ottaa kulaus jotain alkoholipitoista juomaa. En suosittele käyttämään tähän tarkoitukseen mitään kovin vahvaa.

Yksi kulaus on otettava aina kun tapahtuu seuraavaa:

ukkonen jyrisee (kulaus/jyrähdys)

dialogissa on järjetöntä tiedehöpinää

aivot (brain) mainitaan, hörppy/maininta

hirviö puhuu, hörppy/repliikki

saksalainen erisnimi (muu kuin Frankenstein) äännetään väärin; jos sinä (tai kukaan seurueessa) et tiedä, miten nimi kuuluisi ääntää, ota hörppy aina, kun mainitaan saksalainen erisnimi

nainen kirkuu

elokuvassa on jatkuvuusvirhe (joko sisäinen, kuten Frankenstein Meets the Wolf Manissa, jossa Sir John Talbotin hauta nähdään ensin yhdessä otoksessa, ja seuraavassa sen osoitetaan muka sijaitsevan kryptan vastapäisellä seinällä, tai elokuvien välinen, joita on paljon)

musiikissa kuullaan Morsiamen teema (vain Frankensteinin morsiamessa; ko. neljän nuotin eksoottisesti nouseva, väreilevä aihe kuullaan jo alkuteksteissä, mistä se on helppo tunnistaa)

ase laukaistaan

Wolf von Frankenstein heittää tikkaa (hörppy/tikka, vain Frankensteinin pojassa)

Ygor mainitsee oman nimensä (hörppy/maininta, vain Frankensteinin pojassa & Frankensteinin haamussa)

kohtaus sijoittuu luolaan tai hautaholviin
ruumiinryöstö esitetään tai mainitaan
väitellään siitä, onko hirviön tuhoaminen oikein (/kohtaus)

tapahtuu räjähdyksiä (hörppy/erillinen räjähdys)

alkuteksteissä mainitaan Mary Shelley

nimi Elsa mainitaan 
 
Dracula hypnotisoi jonkun
 
Larry Talbot sanoo haluavansa kuolla
 
lähikuvassa on laboratoriolaitteen viisari

kukaan muu kuin Karloff esittää hirviötä (juodaan hirviön ensimmäisessä kohtauksessa)

aina, kun seuraavat näyttelijät esiintyvät elokuvassa ensimmäisen kerran:

Lionell Atwill

Dwight Frye
Michael Mark

Koko juoma kumotaan kerralla, kun tapahtuu seuraavaa:
repliikki "It's alive!/She's alive!/He's alive!" lausutaan

kyläläiset muodostavat lynkkausporukan

hirviö juo

hirviöllä on vuorovaikutusta lapsen kanssa (/kohtaus)

Pretorius paljastaa heikkoutensa (vain Frankensteinin morsiamessa)

joku (muu kuin hirviö) kuolee (tai näin annetaan ilmiselvästi ymmärtää)

Béla Lugosi esittää hirviötä (juodaan hirviön ensimmäisessä kohtauksessa; vain Frankenstein kohtaa ihmissuden -elokuvassa) 

Draculan muuttuminen lepakoksi tai lepakosta ihmishahmoiseksi näytetään
Viimeisen elokuvan jälkeen jokaisen sopii arvioida omaa tilaansa ja sijoittaa itsensä kunnon, liikkeiden ja puheen artikulaation sekä yleisen olotilan perusteella johonkin seuraavista kategorioista: Pretorius, Ygor, Frankensteinin hirviö, Lugosin esittämä Frankensteinin hirviö.

perjantai 30. lokakuuta 2015

Tri Niemannin kiertävä sirkus: Frankensteinin talo (1944)

Olemme viimein saavuttaneet urakan päätepisteen. Frankensteinin hirviö palasi Universalin kankaille vielä Draculan talossa (1945) ja komediassa Abbot and Costello Meet Frankenstein (1948), mutta virallisen Frankenstein-sarjan päätös on tässä: Frankensteinin talo (House of Frankenstein, 1944). Nimi voi olla kuvaannollinen tai kirjaimellinen – virallista suomenkielistä käännösnimeä filmillä ei käsittääkseni vielä ole, joten uskon tekeväni pioneerimaisen kulttuuriteon tällä artikkelillani – mutta se talo, joka näistä elementeistä rakentuu, tuskin saisi rakennustarkastajien tai julkisivulautakunnan hyväksyntää.


Kun Frankensteinin hirviö oli vuonna 1943 pantu mättämään ihmissutta kuonoon, oli vain ajan, hyvin lyhyen ajan, kysymys, milloin muutkin hirviöt tungettaisiin samaan tehosekoittimeen. Ja katso, jo seuraavana vuonna ilmestyi House of Frankenstein, joka julisteessaan mainostaa tuovansa yhteen Frankensteinin hirviön, ihmissuden, kreivi Draculan, oh... kyttyräselän (olen aika varma, että se on pelkkä vamma, ei hirviöstatuksen arvoinen asia) ja "hullun lääkärin", jonka olisi varmaan tarkoitus olla "hullu tiedemies". Kun juliste lupaa saattaa nämä kaikki yhteen ("All Together..!"), on syytä kuluttajansuojan nimissä huomauttaa, että lähinnä hullu tiedemies ja tämän kyttyräselkäinen kätyri saatetaan yhteen muiden kanssa; keskenään varsinaisilla hirviöillä ei ole vuorovaikutusta, mikä on hyvin kummallinen ratkaisu ja kiistaton pettymys.

Tapahtumat käynnistyvät Neustadtin synkästä vankilasta, joka muistuttaa keskiaikaisen linnan kellaria. Siellä viruu tri Gustav Niemann (Boris Karloff), joka shokeerasi poliittisesti korrektin establishmentin istuttamalla ihmisen aivot koiran ruumiiseen. (Ikävä kyllä emme näe tätä koetta. Katsoisin paljon mieluummin elokuvan, jossa Boris Karloff yrittää yhdistellä kirurgisesti ihmisiä ja eläimiä.) Hän viettää tuomionsa suomaa luppoaikaa, jota on kertynyt jo viisitoista vuotta (kova tuomio, ellei sitten kokeen ihmisaivoja ollut hankittu väkivaltaisesti, mikä on hyvin mahdollista), piirrellen liidulla kaavoja, laskelmia ja uusia hulluja suunnitelmia sellinsä seinälle.

Ollakseen nerokas tiedemies Niemann on aika huono anatomiassa, vai oletteko joskus nähneet terveen koiran jalkojen taipuvan noin?
Niemann on ensimmäinen todella konnamainen ja hullu tiedemies, joka sarjassa on tähty sitten tri Pretoriuksen. (Wolf von Frankenstein oli sangen tervejärkinen eikä lainkaan pahantahtoinen, Ludwig Frankenstein vielä häntäkin vastuullisempi, tri Bohmer vain kateellinen ja tri Mannering tylsä ja huonosti kirjoitettu.) Ei ole ihme, että hän on alkuperäisen tri Frankensteinin suuri ihailija, vaikka hänellä ei olekaan tämän jaloja aatteita. Hän jopa väittää veljensä avustaneen Frankensteinia tämän kokeissa ja kertoneen niistä hänelle, ja tämä tarkoittaa, että keski-ikäisen Niemannin veli leikkeli ruumiita Heinrich "Henry" Frankensteinin laboratoriossa n. 40 vuotta aiemmin, mikä on ajallisesti mahdollisen rajoissa, ja kirjoittaessani edeltävää virkettä tajusin, että otan tämän typerän elokuvan aivan liian vakavasti. 

Niemannin naapurisellissä tuomiotaan kärsii tuntemattomaksi jäävästä rikoksesta kyttyräselkäinen Daniel (J. Carrol Naish), joka kuuntelee kaiket päivät Niemannin höpinöitä ruumiista ja ruumiinosista toivoen itselleen komeampaa ja paremmin toimivaa vartaloa. Nämä ovat päähenkilömme, joten tietysti heidän on jotenkin päästävä pois vankilasta. Niin he pääsevätkin. Sillä käsikirjoittaja tutkimattomassa viisaudessaan ja kaikkivaltias deadlinen uhkaamana antoi tapahtua niin, että salamanisku romahduttaa osan vankilan seinästä päästäen Niemannin ja Danielin pakosalle. On äärimmäisen laiskaa antaa satunnaisen luonnovoiman hoitaa tärkeä juonenkäänne, mutta ainakin se virittää yleisön odotukset sopivalle tasolle – kun elokuvaa on takana alle viisi minuuttia alkutekstit mukaan lukien.

Niemann kätyreineen lyöttäytyy "Professori" Lampinin (George Zucco) kiertävän kauhukabinetin matkaan ainoana tarkoituksenaan kostaa niille, jotka käräyttivät ja tuomitsivat hänet 15 vuotta aiemmin. Kun Lampini ei suostu tekemään kiertuereittiinsä mutkia Niemannin kaunojen takia, hankkiudutaan hänestä ja hänen yhtiökumppanistaan eroon. Niemann omaksuu Lampinin identiteetin ja kiertää Muka-Saksan maaseutua vaivautuen esittelemään vaunuissa kulkevaa humpuukivalikoimaa. Lampinin vetonaula on Draculan "aito" luuranko, joka lojuu seivästettynä ruumisarkussa aidon transylvanialaisen mullan ravitsemana, ja tuskallisen väkinäinen dialogi määrittelee tämän elokuvan vampyyrimytologian. Pelaamme tällä kertaa Nosferatu-säännöillä, eli yksikin auringonsäde tuhoaa vampyyrin. 

Niemann-Lampinin kiertueen ensimmäinen yrityksen restrukturoinnin jälkeinen etappi on Reigelberg (niin ainakin tienviitta sanoo, mutta kaikki tosin kutsuvat sitä Riegelbergiksi), jonka pormestarina toimii Hussmann, eräs Niemannin vanhoista vihollisista. Hussmannin roolissa nähdään Sig Ruman, joka sai usein antautua hermoraunioksi Marx-veljesten vallassa. Hän on lähellä tunnistaa Niemannin huvimarkkinoilla, mutta kauhukabinetin lorut kiukuttavat häntä siinä määrin, ettei muisti toimi. (Hussmannin dialogista saa sen käsityksen, ettei hän usko edes lepakoiden olemassaoloon, joten ei ihme, että hän pitää myös vampyyreja taruolentoina.) Niemann on valmis ottamaan suuren riskin ja valmistautuu tappamaan pormestarin markkinahumun suojissa, ja mitä hän löytääkään kättä pidemmäksi kuin Draculan luurangon sternumiin isketyn vaarnan. Niemann on tiedemies eikä usko vampyyreihin, joten hänestä seiväs kelpaa aivan hyvin aseeksi. Vaan heti kun vaarna on jättänyt arkun, alkaa Draculan luuranko saada lihaa luiden ympärille – tosin vain vähän, sillä kreiviä esittävä John Carradine on lähes yhtä luiseva kuin alaston tukiranka.

Vampyyreilla on myös taikafrakki ja -viitta, jotka materalisoituvat heidän ylleen. Olisi noloa palata kuolleista epäkuolleisiin Aatamin asussa.
Tämä on äärimmäisen typerää: vampyyria ei siis tosiasiassa voi pysyvästi tuhota sydämen läpi lyödyllä seipäällä. Jos seiväs poistetaan, vampyyri "kasvaa takaisin". Tämä tarkoittaa, että kaikki puuseipäillä tuhotut vampyyrit palaavat täydellä varmuudella piinaamaan eläviä, sillä puiset seipäät ovat harmillisen biohajoavia. 

Niemann, joka ei aiemmin uskonut vampyyreihin, on ällistyttävän nopeasti tilanteen tasalla ja tekee saman tien sopimuksen Draculan kanssa: jos kreivi raivaa Hussmannin pois tieltä, suojelee tohtori tämän arkkua. Dracula toteaa, että tämä on hyväksyttävä tarjous tilanteessa, jossa terävää tappia painetaan rintalastaa vasten. Ja niin Dracula lyöttäytyy pormesteri Hussmannin perheen seuraan salanimellä "paroni Latos". Hän saattaa pormestarin pojanpojan vaimon Ritan (kamala Anne Gwynne) valtaansa, ja kuulemme dialogissa (joka ylipäänsä on tuskallisen surkeaa) kaikki vuoden 1931 Draculasta lähtien kiertäneet kliseet "oudosta maailmasta, joka viittoilee minulle" jne. Dracula pitää sanansa, hypnotisoi pormestarin ja imee tämän kuiviin muututtuaan ensin jostain syystä käsittämättömän huonoksi efektiksi.

En ole varma, onko sen tarkoitus olla lepakko vai persiilleen mennyt Rorschachin testi.
Aterioituaan Dracula muuttuu taas ihmishahmoon, tosin ei tällä kertaa mustetahran, vaan todella naurettavan kumilepakon ilmiasusta. Hän käy hakemassa Ritan ja lähtee vaunuilla kohti Niemannin leiripaikkaa. Ritan aviomies Karl Hussmann (raivostuttava Peter Coe) löytää verettömän isänsä, hälyttää poliisikomisarion (rutiininomainen Lionel Atwill) paikalle ja lähtee virkavallan kanssa takaa-ajoon. Niemann tekee lähtöä Reigelburgista eikä halua ottaa enää turhia riskejä, joten hän pettää Draculalle antamansa lupauksen ja dumppaa tämän arkun transylvanialaisine multineen tienvarteen. Kreivi ajaa omat vaununsa päistikkaa kurvista ulos ja tokenee juuri parahiksi haihtuakseen luurangoksi aamuauringon ensimmäisiin säteisiin. 

Siihen päättyi tämän elokuvan ensimmäinen näytös. Näimme, miten hullu tiedemies kätyreineen karkasi vankilasta, kaappasi kiertävän karnevaalinäyttelyn haltuunsa, hautoi kostoa, törmäsi vahingossa Draculaan, joka teki normaalit Dracula-juttunsa vain joutuakseen em. tiedemiehen helposti ja kunnianhimottomasti petkuttamaksi. Ja kaikki tämä alta 27 minuutin (alkutekstit mukaan lukien)! Tarinan jälkimmäisellä puoliskolla ei ole muuta yhteistä satunnaisen oloisen (paljon tosiaan tapahtuu sattumalta) ensiosan kanssa kuin Niemannin kostoteema. Käytännössä kyse on siis kahdesta lyhytelokuvasta, jotka on liitetty hätäisesti yhteen.

Jos ensimmäinen osio onkin pettymys ja hankkiutuu Draculan kaltaisesta ikonista eroon aivan liian helpolla konstilla, on se sentään yhtenäisempi ja pysyy kasassa edes hiukan paremmin kuin jälkimmäinen puolisko. Niemann ja Daniel saapuvat Frankensteinin kylään, joka tosin on aivan ilmiselvästi Vasaria (elokuvasta Frankenstein Meets the Wolf Man): näemme Ludwig Frankensteinin linnan rauniot ja Vazecin räjäyttämän padon. Viimeksi vasarialaiset olivat saaneet tarpeekseen Frankensteineista, mutta mieli on tainnut muuttua, kun he ovat nyt nimenneet koko kylänsä pahamaineisen suvun mukaan. Miksi panostaa elokuvasarjan sisäiseen jatkuvuuteen yksityiskohdissa, mutta vaihdella nimiä kuin reikäisiä alushousuja? En jaksa välittää, ja Frankenstein-Vasariaan asettuneen mustalaisleirin musiikkiesitys turruttaa minut passiiviseen apatiaan. Daniel sekaantuu mustalaisten keskinäiseen perheriitaan, ja saa seurakseen sukunsa hylkäämän Ilonkan (sietämätön Elena Verdugo). Muutakin tarttuu mukaan, kun Niemann ja Daniel suuntaavat illan pimeydessä Frankensteinin linnaan tähtäimessään tärkeät muistiinpanot. He löytävät uudelleen typerän ja edelleen täysin selittämättömän jääluolan, jossa ihmissusi ja Frankensteinin hirviö ovat tietysti säilyneet siististi jääkuutioiden sisässä, kun Vazecin vapauttamat vesimassat jäätyivät. Niemann ei ansaitsisi hullun tiedemiehen arvoa, ellei oikopäätä sulattaisi näitä kummajaisia. 

Ihmissusi palautuu sulamisen myötä Larry Talbotin (Lon Chaney Jr.) hahmoon ja on kiukkuinen siitä, että hänen lepoaan on häiritty. Hän toistaa jo aiemmassa elokuvassa väsyksiin asti jauhetun löpinänsä siitä, miten haluaa vain kuolla. Niemann lupaa auttaa Talbotia, ja tämä näyttää arvon tohtorille Frankensteinin muistiinpanojen kätköpaikan. Tuhotulva ei ole aiheuttanut pienintäkään vesivahinkoa näihin papereihin, ja niin outo seurue Niemann, Daniel, mustalais-Ilonka, voimansa menettänyt hirviö ja murjottava Talbot jatkaa matkaansa typerässä tivolivaunussa, nyt kohti päätepysäkkiä. Määränpää on Niemannin kotikaupunki Visaria.

Visaria. Ei Vasaria, jota tässä elokuvassa kutsuttiin Frankensteiniksi, vaan Visaria. En jaksa enää. En jaksa.

Daniel oli elätellyt toiveita mahkuista Ilonkan suhteen, mutta nyt mustalaistyttö tutustuu Talbotiin, joka tietysti mököttävänä ja väsyttävän surumielisenä piinasieluna herättää naisellisen pelastusvietin, ja matkan aikana Danielissa alkaa kyteä mustasukkaisuuden roihu. Naish on Danielin roolissa koko elokuvan ainoa näyttelijä, joka edes pyrkii vakavasti otettavaan sympaattiseen roolisuoritukseen, ja se kieltämättä näyttää ihan kohtalaiselta touhulta, kun ympärillä on enimmäkseen väsähtäneitä tai taidottomia tapauksia: jopa Niemann on Karloffilta kakkoslaatua, vaikka hänen persoonallinen äänensä ja elegantti brittiaksenttinsa tuovat rooliin tiettyä viehätystä.

Saavuttuaan Visariaan (nnggghh!) Niemann & Co. katsastaa tiedemiehen vanhan lukaalin ja suorittaa instrumentinpölytysmontaasin. Ennen kuin Frankensteinin hirviö (Niemannin prioriteetti; Talbotin ahdinko ei psykopaattia juuri hetkauta) voidaan palauttaa täysiin voimiinsa, on Niemannin selvitettävä päätään ja hoidettava kalavelat pois alta. Hän kaappaa Ullmannin ja Straussin, kaksi visarialaista, joille kantaa kaunaa, ja paljastaa näille suunnittelemansa rangaistuksen: hän aikoo istuttaa Ullmannin aivot hirviön pääkoppaan ja ihmissuden aivot Straussin kalloon. En ole varma, onko tässä edes Frankenstein-sarjan kontekstissa mitään järkeä rangaistuksena, sillä Frankensteinin haamun mukaan tietoisuus asuu täysin ja kokonaan aivoissa. Jos Straussilta siis poistetaan hänen omat aivonsa ja tilalle pannaan jotain muuta, ei tuloksena enää ole Strauss, joka voisi kärsiä siitä, että tietäisi, ettei ole Strauss. Hän olisi vain Talbot Straussin ruumiissa. Koko juttu on pähkähullu, mutta sentään hauska, ja juuri jotain sellaista, joka sopii mielipuolisen tiedemiehen ideaksi.

Talbot tietysti muuttuu ihmissudeksi ja tappaa huono-onnisen visarialaisen. Kaupunkilaiset päättelevät heti, että kun mies löytyy kurkku auki purtuna, on vain yksi mahdollinen syyllinen: ihmissusi! (Homo lupus on ilmeisesti seudulla yleisempi kuin Canis lupus.) Ihmissutta jäljittäessään kaupunkilaiset huomaavat Niemannin (jota he tosin kutsuvat nimellä "Nimahn") talosta välkehtivät sähkövalot ja aikovat ottaa asiasta selvän. Sillä välin Ilonka on päättänyt vapauttaa rakastamansa Talbotin kirouksesta ja ampuu tämän hopealuodilla. Ikävä kyllä ihmissusihahmoinen Talbot ehtii käydä Ilonkan kimppuun kohtalokkain seurauksin. Elokuva antaa ymmärtää, että Talbotin kärsimykset ovat viimein ohi, mutta niin hän vain taas herää henkiin vuotta myöhemmin ilmestyneessä Draculan talossa

Ilonkan kuolema järkyttää Danielia niin perinpohjaisesti, että hän käy Niemannin kimppuun ja on lähellä tehdä tästä selvän, mutta hirviö päättää viimein puuttua peliin.

Niin, hänkin on mukana. En ihmettele, jos unohditte.
Glenn Strangen hengettömästi näyttelemälle hirviölle ei juuri anneta aikaa tehdä kummoista vaikutusta, sillä hän saa tehdä jotain vasta elokuvan viimeisten minuuttien aikana. Mutta hän tekee jotakin, josta olen hänelle vilpittömän kiitollinen: hän saattaa tämän järjettömän elokuvan päätökseen hyvin tyydyttävällä tavalla eli tappamalla loputkin päähenkilöt. Dracula, Talbot ja Ilonka ovat jo vainaita; hirviö viimeistelee työn paiskaamalla Danielin ikkunasta pihalle ja raahaamalla Niemannin juoksuhiekkaan soihtuja heristävien visarialaisten katsellessa.

Niemann on Frankenstein-fanituksessaan niin hardcore, että tämän hienompaa loppua hän ei olisi voinut toivoakaan.
Boris Karloff katoaa pinnan alle mukanaan irvikuva siitä hirviöstä, joka teki hänestä tähden ja joka on hänen luomuksensa siinä missä Frankensteinin tai Mary Shelleyn. Elokuvaa on tällöin takana 70 minuuttia, suurin osa tästä aivan tolkutonta töhkää.

Frankensteinin talossa on aivan liikaa tapahtumia ja henkilöitä. Touhussa ei ole mitään syvyyttä, ja Niemannin kostoajelu saa kauhukliseeteemaisen road movien piirteitä. Lavasteet ovat kuluneita ja halpoja, kenestäkään ei paljastu uusia puolia, ja dialogi vaikuttaa siltä kuin se olisi kirjoitettu harvinaisen hidasälyisiä kahdeksanvuotiaita ajatellen. Draculan läsnäolo filmin alkupuolella on helppo unohtaa, eikä sillä saavuteta mitään. Näyttely on enimmäkseen kaameaa, ja juonen irvikuva on suorastaan ääliömäinen. Elokuvalla on B-filmien huonouden ironisesti hyväksyvästä näkökulmasta viihdearvoa, mutta ikävän harvakseltaan. Dracula-episodin nuoripari on niin vastenmielisesti kirjoitettu ja näytelty, että se lähestyy jonkinlaista käänteistä huippua ja on pieni käänteisnautinto. Samoin Niemannin päätös pitää yllä showta Lampinin roolissa on itsessään huvittava, ja hänen kostosuunnitelmansa järjettömyydessään hauska. Ikävä kyllä nämä hetket ovat ohikiitäviä, eikä hupi saavuta tätä seuranneen Draculan talon (1945) absurdia viehätystä. On tämä silti viihdyttävämpi kuin Frankenstein kohtaa ihmissuden (1943), joka on yksinkertaisesti lohduttoman pitkästyttävä. Karloffin suhteellisen välinpitämätön suoritus Niemannina tarjoaa muutaman hyvän hetken, mutta tekelettä voi suositella vain masokisteille ja obsessiivis-kompulsiivisille Frankenstein-faneille. Sopivassa seurassa katsottuna filmi voi kohota huonoudessaan jalostuneelle tasolle. Annan tälle asteikolla yhdestä viiteen yhden ja puolikkaan purkkiaivon:


Universalin klassinen Frankenstein-sarja on näin saatettu päätökseen. Jos olivat saman firman Dracula-filmit epätasaisia, niin kyllä olivat nämäkin. Tosin vaihteluväli on vielä suurempi. Dracula-sarjassa ei ole ainuttakaan mestariteosta, joita on Frankenstein-sarjassa peräti kaksi. Jos haluaa nähdä vain Universal-kauhun parhaat palat, voi suosiolla tyytyä Frankenstein-sarjan kahteen ensimmäiseen elokuvaan.

Frankenstein on väkevä, Frankensteinin morsian upea, ja Frankensteinin poika kiehtova. Kahta ensimmäistä voi suositella kenelle tahansa elokuvan, populaarikulttuurin ja kauhun historiasta kiinnostuneille, kolmatta elokuvaa Frankenstein-mytologiasta ja kevyehköstä kauhuviihteestä pitäville. Loput jatko-osat ovatkin toista maata. Frankensteinin haamu on jokseenkin turhauttava, Frankenstein kohtaa ihmissuden on suoranainen koettelemus, ja Frankensteinin talo puolestaan typerryttävää ja kuumeista resuamista, jossa tapahtuu paljon ja saavutetaan vähän.

Tämän viimeisen koettelemuksen myötä toivotan kaikille eläville, kuolleille ja miksei muillekin hauskaa halloweenia.

P. S. En edes ala sijainti- ja jatkuvuusjutuista tämän elokuvan kohdalla. Visaria rikkoi minussa jotain tämän asian suhteen.

torstai 29. lokakuuta 2015

Tylsyys vs. Epätoivo: Frankenstein kohtaa ihmissuden (1943)

Olemme edenneet Universalin klassisessa kauhufilmisarjassa siihen pisteeseen, jossa studio yksinkertaisesti lakkasi yrittämästä. Draculan pojassa (1943) oli yritystä, ja jopa Frankensteinin haamussa (1942) oli yritystä. Nyt yrittämisen taktiikka on hylätty (logiikan ohella), ja sarja siirtyy suoranaiseen rahastukseen. Studiolla päätettiin tuottaa jatko-osa, jossa ainoana jujuna oli saattaa kaksi sen hetken suosituinta hirviötä samaan elokuvaan ja kerätä rahat. Liitos on yhtä hienovarainen ja sulava kuin tri Frankensteinin omassa projektissa, ja hirvitys vielä nimettiinkin väärin. Vuoden 1943 Frankenstein Meets the Wolf Man selvästi kuvittelee, että hirviön nimi on "Frankenstein". Elokuvassa on yksi Frankenstein-niminen henkilö sivuosassa, ja hirviötä tulisi oikeastaan tässä vaiheessa kutsua Ygoriksi, mutta miksi minä piittaisin, kun elokuvan tekijätkään eivät vaivautuneet? Tällä kertaa siis luvassa Frankenstein (sic) kohtaa ihmissuden, luvassa spoilereita, ketä kiinnostaa.

Vuoden 1941 Ihmissudesta (The Wolf Man) tuli hitti, ja studio halusi sille jatko osan siitäkin huolimatta, että ihmissuden kirouksella raskautettu Lawrence "Larry" Talbot (Lon Chaney Jr.) kuolee elokuvan lopussa. Kuolema ei pysäyttänyt Frankensteinin hirviötä eikä Draculaa – ei edes Ygoria – joten tietysti ihmissusikin siitä selviää. FMtWM (kuten tästä eteenpäin kutsun elokuvaa Frankenstein Meets the Wolf Man) on suora jatko-osa Ihmissudelle ja Frankensteinin haamulle. Kummankaan edeltäjän tunteminen ei ole välttämätöntä; molempien tunteminen auttaa, mutta aiheuttaa myös päänsärkyä. Elokuva on suorempi jatko-osa Ihmissudelle kuin Frankensteinin haamulle, mutta paradoksaalisesti Frankenstein-osa on se, jonka kohdalla edeltäjän tuntemuksesta on enemmän hyötyä. Masokistista hyötyä, mutta hyötyä kumminkin.

Elokuva käynnistyy Ihmissuden tapahtumapaikalta Walesin Llanwellyn kylästä neljä vuotta aiemman filmin tapahtumien jälkeen. Hömelöt haudanryöstäjät suunnistavat miellyttävän tunnelmallisella öisellä hautuumaalla kohti Talbotin sukukryptaa. He ovat tulleet etsimään Larry Talbotin arvoesineitä ja murtavat kivisen sarkofagin löytäen paljon ukonhattua (joka elokuvakäsikirjoittajien keksimän kansanperinteen mukaan suojelee ihmissusilta) ja täysin hajoamattoman Talbotin. Ruumis näyttää aivan elävältä, koska se on sitä. Varkaat ovat valinneet pahimman mahdollisen ajankohdan rikokselleen, sillä on taas se aika kuusta: täysikuun valo tunkeutuu avattuun sarkofagiin herättäen Talbotin henkiin raivokkaana villipetona.
Vaatetuksesta päätellen sosialistisena villipetona.
Henkiin herännyt Talbot löydetään ihmishahmoisena ja pahasti loukkaantuneena kadulta, ja hänet toimitetaan sairaalaan Cardiffiin. Häntä hoitaa tri Frank Mannering (Patric Knowles), joka on tunnollinen. Se on hänen luonteenpiirteensä. Jokaisella saa olla tässä elokuvassa korkeintaan yksi. Talbotista on kiinnostunut myös komisario Owen. Owenin roolissa nähdään Dennis Hoey, joka esitti komisario Lestradea Universalin samanaikaisessa Sherlock Holmes -sarjassa, enkä ihmettelisi, jos Hoey olisi saapunut FMtWM:n lavasteisiin suoraan Holmes-kuvauksista, sillä hänellä on yllään tismalleen sama asukokonaisuus kuin Lestradella useimmissa Holmes-filmeissä, joissa hahmo esiintyy. Owen on typerä idiootti, joka haluaa käräyttää Talbotin... jostakin. On epäselvää, mistä Talbotia epäillään, mutta Owen ei usko, että vakavaan päävammaan leikkausta vaatinut potilas olisi oikeasti edes sairas. Tämä on aika tyhmää, joten muutamien ihmissuden hahmossa tehtyjen tappojen jälkeen Talbot karistaa Walesin tomut jaloistaan ja suuntaa Manner-Eurooppaan etsimään Maleva-nimistä mustalaiseukkoa, joka viimeksi tiesi paljon ihmissusista. (Tiedän, että minun kai pitäisi käyttää termiä romani, mutta Universalilla kyseessä ovat nimenomaan pahimman lajin käsikirjoituslaiskuroinnin tuottamat operettimustalaiset, joilla ei ole turhia yhteyksiä tosimaailman romaneihin.)

Maleva ja Talbot Keski-Euroopan kiertueella.
Mikään ei tietenkään ole helpompaa kuin jäljittää pelkällä etunimellä tunnettu yksittäinen mustalaismuori Euroopasta, ja pian Talbot jo yhyttääkin Malevan. Maria Uspenskajan (1876–1949) hillitysti näyttelemä Maleva ei ole kovin mielenkiintoinen, mutta hän on silti tämän elokuvan parhaiten toteutettuja hahmoja. Maleva ja Talbot lähtevät vaunuilla halki Euroopan etsimään ainoata miestä, joka voi auttaa kärsivää, ylösnoussutta lykantrooppia viimein saamaan kuoleman rauhan. Kuka hän on? Tietysti tri Frankenstein! 

Frankenstein tarkoittaa tässä aivan ilmeisesti Frankensteinin "toista poikaa" Ludwigia, sillä Maleva ja Talbot päätyvät lopulta Vasariaan, mistä löytävät vain ennakkoluuloja ja Keski-Euroopan tyhmimpiä tekoviiksiä. Heidän pettymyksensä on suuri, kun käy ilmi, että Frankenstein on kuollut. Muitakin muutoksia on tapahtunut, niistä tärkeimpänä mainittakoon, että Ludwig Frankensteinin raunioitunut kartano on tällä välin muuttunut keskiaikaiseksi linnaksi ja siirtynyt patoaltaan läheisyyteen.

Se on myös muuttunut pienoismalliksi.
Lisäksi Vasarian asukkaat, jotka viimeksi heidät kohdatessamme vaikuttivat epätavallisen järkeviltä ja kärsivällisiltä Frankenstein-elokuvaan, ovat muuttuneet sietämättömiksi, ennakkoluuloisiksi ja murhanhimoisiksi idiooteiksi. Koko paikassa on yksi ainoa tolkun ihminen, ikuisesti Frankenstein-elokuviin tuomitun Lionel Atwillin tulkitsema pormestari. Häntä lukuun ottamatta vasarialaiset, ainakin miehet, vaikuttavat tahdottomilta, ansiottoman kopeilta ja pahansuovilta ääliöiltä, jotka vihaavat kaikkea ulkopuolelta tulevaa, kyräilevät lapsellisesti ja janoavat verta pahemmin kuin Talbot ihmissutena.

Vastenmielisin heistä on Vazec, hikinen, kovaääninen ja typerä punkero, jonka dialogi koostuu pelkästä rähjäämisestä ja uhosta. Nykyään hän olisi organisoimassa rajat kiinni -mielenosoituksia.

Vasariassa elokuva menettää kaiken toivon ja myös juonen rippeet. Talbot muuttuu ihmissudeksi ja surmaa jonkun paikallisen tolvanan, mistä ei seuraa juuri muuta kuin perinteikäs soihtukulkue, jonka päätteeksi Maleva pidätetään, koska miksipä Vasarian ääliöt eivät syyttäisi jotain satunnaista mummua ilmiselvästi villieläimen aiheuttamasta kuolemantapauksesta? Ihmissusi-Talbot rymistelee Frankensteinin linnan raunioihin ja putoaa linnan alla piilevään jääluolaan. Minulla ei ole pienintäkään käsitystä, miksi tällainen on olemassa tai miten se edes voisi olla olemassa syyskesäisessä ilmanalassa, eikä elokuva tarjoa mitään apua ilmiön selittämiseen. Ehkä lähistöllä virtaa todella kylmä maanalainen joki? Herätessään ihmishahmossa Talbot (joka ei ole jään ja lumen keskellä paleltunut kuoliaaksi, kumma kyllä) ryhtyy tutkimaan jääluolaa ja tekee hämmästyttävän kirkkaan ja hyvin valaistun jääkuution sisästä kiintoisan löydön.

Hajamielisenä tiedemiehenä Frankenstein laiminlöi pakastimen sulattamisen.
Sulatettuaan hirviön (totta kai jokaisen ensimmäinen ajatus olisi sulattaa omin päin jään sisästä löytyvä ruumis) Talbot pyytää sitä näyttämään, missä Frankenstein piti muistiinpanojaan ja... anteeksi, en voi mennä pidemmälle ns. juonessa haukkumatta ensin hirviötä pataluhaksi. Tällä kertaa hirviön roolissa on Béla Lugosi (jolle Universal kaavaili ko. roolia vuoden 1931 Frankensteiniin, mutta jonka Lugosi tuolloin torjui), missä on sinänsä ihan kivasti järkeä ottaen huomioon, että Frankensteinin haamussa hirviön ruumiiseen istutettiin Lugosin tulkitseman Ygorin kieroutuneet aivot. Frankensteinin haamussa Ygor ei ehdi nauttia voitostaan pitkään, sillä jonkinlaisen huonosti selitetyn hylkimisreaktion vuoksi hirviö sokeutuu. FMtWM:ssä hirviön oli tarkoitus puhua Ygorin äänellä ja selittää olevansa sokea, mikä selittäisi hirviön typerää kompurointia kädet ojossa, muttei tekisi siitä yhtään toimivamman tai järkevämmän näköistä. Sitä paitsi hirviö ei elokuvan kontekstissa edes voi olla sokea: muutamissa kohtauksissa on ilmeistä, että se näkee ainakin jotain. Lugosin suoritus on huonoudessaan todella hirviömäinen. Hänen liikehdintänsä on naurettavaa, ja hän vääntelee naamaansa typeriin, liioiteltuihin irvistyksiin. 
Useimmat ilmeistä sijoittuvat kategoriaan "vaari on nyt kännissä".
Hirviön inhimillisyydestä ei ole jäljellä enää rahtuakaan. Karloffin ilmaisuvoimainen mimiikka on vaihtunut häpeälliseen örvellykseen, joka heijastaa täydellisesti koko elokuvahankkeen tarkoituksettomuutta, kyynisyyttä ja välinpitämättömyyttä. Lugosin hirviö on yksiselitteisen tuomittava, eikä siinä ole mitään hyvää piirrettä. Se on häpeä kaikille tämän elokuvan tekoon osallistuneille, ja inhoan sitä syvästi. 

Mihin jäimme juoniselostuksessa ennen tätä purkausta? Onko sillä väliä? Saadakseen käsiinsä Frankensteinin tärkeimmät muistiinpanot Talbot etsii käsiinsä tämän tyttären Elsan, joka tunnetaan nykyään tittelillä "paronitar Frankenstein". Tässä(kään) ei ole järkeä saati johdonmukaisuutta, sillä Ludwig Frankenstein ei ollut paroni, eikä hänen tyttärensä ole mitenkään voinut periä titteliä sedältään Wolfilta, jonka poika Peter von Frankenstein on seuraava paroni. Lisäksi Elsa Frankenstein on alkanut puhua englantia naurettavalla korostuksella, jota hänellä ei Frankensteinin haamussa ollut. Ilona Massey honottaa roolissa kuin bostonilaista aksenttia matkiva saksalainen ja on muutenkin vietävän surkea. Tri Mannering jäljittää omatoimisesti Talbotin Vasariaan ja ryhtyy tutkimaan Frankensteinin löytöjen tarjoamia mahdollisuuksia.

Juoni kävi jo entuudestaan huonoilla kierroksilla ja tolkkua vailla, mutta se törmää seinään, syttyy tuleen ja putoaa rotkoon käsittämättömässä musiikkinumerossa, joka juhlistaa sadonkorjuujuhlaa. Musiikki kuulostaa henkisesti jälkeenjääneeltä mukaelmalta Brahmsin Unkarilaisista tansseista, ja sanat ovat heppoisine carpe diem -filosofioineen typerät. Syvällisen idioottimaisen musiikkikohtauksen kunniaksi on tosin sanottava, että siinä nähdään tämän kauhuelokuvan ehdottomasti pelottavin suoritus. Laulun esittäjä, joka muistuttaa kokaiinilla täytettyä Santeri Ahlgrenia, tunkeutuu uniin ja piinaa mieltä vielä pitkään elokuvan päätyttyä ja heppoisen juonen unohduttua.

Faro-laaaaAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAHH!!!!!

Elsa Frankenstein löytää isänsä muistiinpanot, ja tri Mannering (jonka etunimi on enteellisesti Frank) keksii niiden tarjoaman absurdin energialöpinän avulla keinon tuhota sekä hirviö että tappaa Talbot. Tappaa Talbot? Ai niin, katsokaahan, kun Talbot haluaa vain kuolla vapautuakseen ihmissuden kirouksesta. Tämä eutanasiateema voisi olla kiinnostavakin, jos siinä olisi pienintäkään yritystä tai järkeä. Talbotin rooli koostuu pääosin siitä, että hän voivottelee sitä, ettei voi kuolla hän on todella niin tyhmä, ettei muista jo kertaalleen kuolleensa. Hän heräsi henkiin vain muutaman typerän haudanryöstäjän aiheuttaman onnettoman sattuman vuoksi. Koko väkisin väännetty ongelma olisi helposti ratkaistavissa krematoinnilla, ja elokuva voisi olla ohi vartissa. Mannering ei ole yhtään Talbotia älykkäämpi, vaan päättää tuhlata kaikkien aikaa typerään energiansiirtoon, joka kestää tuskallisen pitkään.

Onneksi saamme iloksemme sentään lukuisia edustavia otoksia Chaneyn hikisestä kaksoisleuasta.
Mannering kuitenkin päättää muuttaa suunnitelmia kesken kaiken ja ryhtyy palauttamaan Frankensteinin hirviötä täysiin ruumiin (hehe) voimiin. Hänellä on tähän hyvä motiivi, sillä hän sanoo itselleen, ettei voi tuhota Frankensteinin luomusta. Can't argue with that. Kaikki tämä tapahtuu tietysti täydenkuun aikaan, ja Manneringin typerät pasmat menevät typerästi sekaisin, kun voimainsa tuntoon palannut hirviö käy ilmeisesti selkäytimestä tulevien vaikuttimien kautta Elsan kimppuun ja saa vastaansa siteistä vapautuneen ihmissusi-Talbotin. Tätä yhteenottoa elokuva on meille luvannut, ja kun se viimein koittaa, on se liian mitätön ja liian pahasti myöhässä pelastaakseen enää surkeaa tekelettä. Yhteenotto on alavireinen ja rutiininomaisesti kuvattu, mutta on tietysti virkistävää, että jotain viimeinkin, viimeinkin tapahtuu.

Vuosisadan taistelu!
Yhteenotto jää lyhyeksi, sillä Kusipää-Vazec on saanut tarpeekseen ja tekee sen, mitä on uhonnut: hän räjäyttää padon huuhtoen Frankensteinin linnan rauniot hirviöineen elokuvahistorian viemäriin. Elsa ja Mannering pelastuvat täpärästi, ikään kuin se ketään enää kiinnostaisi. Loppu koittaa viimein 74 minuutin kohdalla, ja sitä on katsomossa odotettu hartaammin kuin kuolemankaipuustaan kitisevä Talbot on osannut aavistaakaan.

FMtWM on tuskallista ja turhauttavaa katsottavaa. Sen ensimmäinen walesiläinen puolisko toimii kohtalaisesti, ja Talbotin lykantrooppinen metamorfoosi Cardiffin sairaalapedissä on koko filmisarjan vakuuttavimmin toteutettu. Parhaimmillaankin väkinäisesti alkanut juoni hiipuu matkalla kohti Vasariaa, missä se jää junnaamaan paikalleen uskomattoman pitkästyttävään kehään. Näyttely on keskinkertaista, hahmoilla ei ole luonnetta eikä motiiveja, lavastus on halpaa ja Lugosin hirviö surkeudessaan tyrmäävä. Järjettömyys ja B-elokuvan estetiikka voisivat kelvata ironiseksi nautinnoksi, ellei elokuva olisi niin pitkästyttävä ja hapuileva. Tätä tekelettä voi suositella vain innokkaimmille ja pakkomielteisimmille sarjan ihailijoille ja väärinkäyttäjille sekä popkulttuurimasokisteille, ja ainoa asia, joka sen voi pelastaa, on hyvä ja ivallinen katsomisseura. 

Frankensteinin (hirviön) ja ihmissuden kohtaaminen saa minulta asteikolla yhdestä viiteen tasan yhden (1) aivopurkin:


Ensi kerralla tutustumme Frankensteinin taloon (1944). Arvaatkaapa vain, miten sillekin kiinteistölle käy.

P. S. Tässä elokuvassa on suhteessa Frankensteinin haamuun tolkuttomasti jatkuvuusvirheitä. Frankensteinin kartanon vaihtuminen linnaksi, Frankensteinin tyttären muutos sönkkääväksi paronittareksi (ehkä edellisen elokuvan järkyttävät tapahtumat sairastuttivat hänet henkisesti, ja siksi hän esiintyy näin kummallisesti ja kuvitteellisen aatelisarvon kera) ja hirviön sokeuden peruuntuminen heijastavat yleistä hälläväliä-asennetta, joka elokuvasarjaan on tässä vaiheessa pesiytynyt. Ajoituksesta mainittakoon, että tämä on Frankenstein-sarjan ensimmäinen elokuva, jossa käytetään puhelimia normaaleina laitteina, jotka eivät vaadi erikoisselityksiä.