tiistai 30. kesäkuuta 2015

Kansalaiskeskustelun lakkauttaminen ja tulevaisuuden sateenkaarisankarit

Yhdysvaltain Korkein oikeus on tehnyt odotetun päätöksen, ja samaa sukupuolta olevien avioliitto on viimein saapuva kaikkialle Yhdysvaltoihin. Linjaus on tarpeellinen, sillä on pidettävä oikeudellisesti varsin erikoisena tähän asti vallinnutta tilannetta, jossa yhdessä osavaltiossa solmittu laillinen avioliitto ei päde maan kaikissa osissa.

On muuten mielenkiintoinen ajatus, että osavaltioiden oikeuksia toitottaneet, ensin konservatiividemokraatit ja nykyisin republikaanit, ovat saattaneet olla osavaltioiden päätösvallan korostamisessa lopulta edesauttamassa vastustamiensa laki- ja oikeushankkeiden valtakunnallista läpimenoa. Kun on todettu, että perustuslaki ei estä samaa sukupuolta olevien avioliittoa ja asia avataan osavaltioiden lainsäädäntöelimille, voi käydä niin, että joissain osavaltioissa avioliittolakia uudistetaan sisällyttämään samaa sukupuolta olevat parit, kuten kävikin. Tämän jälkeen tulee kansalaisten yhdenvertaisuuteen kiinteästi liittyvissä asioissa todennäköiseksi, että tämä mahdollisuus ulotetaan oikeusteitse myös muihin osavaltioihin, kuten kävikin. Näin kävi valtiollisen rotuerottelun kohdalla, näin kävi abortin kohdalla, ja näin kävi samaa sukupuolta olevien avioliiton kohdalla. Kun osavaltiot saavat päättää asioista Yhdysvaltojen kaltaisessa heterogeenisessä kokonaisuudessa, tekevät jotkut niistä ennen pitkää väistämättä liberaalimpaa lainsäädäntöä kuin toiset. Sikäli kuin tämä lainsäädäntö koskee merkittäviä kansalaisoikeuksia tai -vapauksia, on sillä Yhdysvaltain juridisessa historiassa tendenssi tulla jonkinlaisella viivellä valtakunnalliseksi.

Samaa sukupuolta olevien avioliiton vastustajat ovat toki pettyneitä Yhdysvalloissa, kuten he ovat olleet viime syksyn jälkeen Suomessakin. He voisivat lohduttautua sillä, että ovat pärjänneet yllättävän pitkään yllättävän hyvin siihen nähden, ettei heillä ole ollut tarjota tuekseen kovin kunnollisia argumentteja. Koska tätä debattia ei ole käyty tähänkään mennessä millään arvokkuudella, on änkyrimpien konservatiivien reaktio mitä sopivin. Siitä tavataan käsittääkseni tätä nykyä yhä käyttää termiä itkupotkuraivari, joka oli tosin käynyt vanhaksi jo vuonna 2010. Amerikkalaiskonservatiivit aloittivat Korkeimman oikeuden päätöksen jälkeen kollektiivisen mesoamisen siitä, miten avioliitto on nyt pilalla (tämä tuo mieleeni moniongelmaisen kuusivuotiaan, joka hepuloi, kun perunamuusi koskee kalapuikkoja), miten tästä seuraa Jumalan rangaistus (taas, hoh hoijaa; ehtiiköhän kaveri muuta tätä nykyä tehdäkään?), miten uskonnonvapaus on tuhottu (uskonnonvapaudesta mitään tajuamattomien ihmisten mukaan) ja miten se on nyt sisällissota ihan ovella (epäilen, koska viimeksi uskonnolliset konservatiivit ölisivät samaa rotuerottelun purkamisesta ja sitten luikkivat häntä koipien välissä pakoon, kun Eisenhower ja Kennedy vaivautuivat edes vähän kovistelemaan; ei tuolloin löytynyt luonnetta, selkärankaa tai rohkeutta muuhun kuin uhoamiseen, eikä löydy tänäänkään). Nämä höpinät ovat niin irrallaan todellisuudesta, ettei niiden kommentoinnista saa muuta kuin laimeaa hetken hupia.

Sen sijaan eräs hieman mielenkiintoisempi ja enemmän reaalimaailmaan kytköksissä oleva pettymysargumentti on tullut näkyviin: ne konservatiivikommentaattorit, jotka ovat tervejärkisempiä kuin ne edellä esitellyt, voivottelevat, että Korkein oikeus on vienyt kansalaisilta kansalaiskeskustelun. Jopa muutama oikeuden jäsenistä viljelee tätä ajatusta, joka, vaikkei olekaan apokalyptisen hullu, on silti monella tapaa kummallinen.

Ensinnäkin kaikkien päätösten, niin poliittisten kuin oikeudellisten, voi väittää jotenkin "lopettavan keskustelun", koska ne tietysti siirtyvät debatista itse ratkaisuun. Presidentinvaalin tulos lopettaa vaalikeskustelun. Äänestys EU-jäsenyydestä merkitsee päätepistettä EU-jäsenyydellä spekuloinnille, jne.
   Toiseksi Yhdysvaltain Korkein oikeus on maan korkein valitusaste ja perustuslakituomioistuin. Se ei ole viimeinen instanssi siksi, että se olisi erehtymätön (mitä se ei tietenkään ole), vaan se on virallisessa mielessä erehtymätön siksi, että se on viimeinen instanssi. Sen tehtävä ei ole edistää kansalaiskeskustelua. Sen tehtävä on tehdä oikeudellisia ratkaisuja, luoda sitovia ennakkotapauksia ja tulkita perustuslakia.
  Kolmanneksi Korkeimmalla oikeudella ei ole mitään valtuuksia lakkauttaa keskustelua mistään asiasta; itse asiassa se on varsin johdonmukaisesti linjannut laajan sananvapauskäsityksen mukaisesti. Korkein oikeus on instanssi, joka voi ilmoittaa, onko jokin perustuslain mukaista tai sen vastaista; kansalaiskeskustelu näistä ratkaisuista ei ole oikeuden asia lainkaan.  

Kaiken huipuksi juuri kukaan niistä, joiden mielestä Korkeimman oikeuden päätös "uhkaa kansalaiskeskustelua" ja "demokratiaa", ei kumma kyllä valitellut vuoden 1996 Defense of Marriage Actiä, jonka oli mitä ilmeisimmin määrä päättää kansalaiskeskustelu estämällä samaa sukupuolta olevien avioliitot. Kukaan näistä tahoista ei myöskään kiitellyt Korkeimman oikeuden aiempia ratkaisuja, joilla kaikki Defense of Marriage Actin pykälät (lukuun ottamatta 2:a, joka kumottiin viimeisimmässä päätöksessä) todettiin perustuslain vastaisiksi; tuolloinhan kansalaiskeskustelun ystävien olisi toki tullut riemuita. Jopa eräät Korkeimman oikeuden tuomarit väittävät nyt eriävässä mielipiteessään, että Korkeimman oikeuden enemmistö on jotenkin ottanut amerikkalaisilta pois mahdollisuuden julkiseen debattiin homoseksuaalisuudesta ja samaa sukupuolta olevien avioliitosta. Kuitenkin Yhdysvaltojen oikeus-, yhteiskunta- ja kulttuurihistorian kursorinenkin tuntemus kertoo, että esimerkiksi oikeuden ratkaisu jutussa Roe vs. Wade (1973), joka kumosi kategoriset aborttikiellot, ei suinkaan sammuttanut maan julkista keskustelua abortista; pikemminkin päätös käynnisti ja kiihdytti aborttidebatin, joka jatkuu kärkkäänä ja kiivaana yhä neljä vuosikymmentä ratkaisun jälkeen.

Kansalaiskeskustelusta kohti tulevaa: kun Yhdysvaltain lisäksi myös Meksikon Korkein oikeus teki kesäkuussa ratkaisun, joka de facto mahdollistaa samaa sukupuolta olevien avioliiton valtakunnallisesti, tulee tämän vuoden lopussa jo selvästi yli miljardi ihmistä asumaan maissa, joissa samaa sukupuolta olevat voivat solmia avioliiton. Lisäksi paine vastaaville edistysaskeleille on kasvamassa. Jos pitää veikata, niin asiasta tultaneen tekemään poliittisia päätöksiä kohtapuoliin ainakin Australiassa ja myös Saksassa. Irlannin aiempi äänestystulos antaa toivoa jopa Vatikaanin rajanaapurustossa Italiassa. Japanissakin kehitys on tässä mielessä ollut hyvin suotuisaa, ja jäänee nähtäväksi, tuleeko Vietnamista tai Kuubasta ensimmäinen kommunistidiktatuuri, joka hyväksyy samaa sukupuolta olevien avioliiton (olettaen, että Kuuban gerontokratia pysyy pystyssä). Israel tunnustaa jo nyt muualla solmitus samaa sukupuolta olevien kansalaistensa liitot, mutta sieltäkin olisi mielenkiintoista saada vielä parempaa ratkaisua, vaikkapa ihan siksi, että voisi seurata esim. suomalaisten "Israelin ystäviksi" identifioituvien apokalyptisten kiihkouskovaisten reaktioita – ja miksei myös innokkaimpien palestiinalaisradikaalien ymmärtäjien selittelyä vaikkapa hyväntekeväisyysjärjestö Hamasin epäilemättä tuossa tilanteessa sepittämistä homosionistisalaliitoista.

Joka tapauksessa yhä vähemmän vakuuttavaksi käy väite, jonka mukaan samaa sukupuolta olevien avioliitto olisi vain jokin ohimenevä muoti-ilmiö (roomalaiset aikanaan pohtivat samaa kristinuskosta, paavi protestanttisuudesta ja Metternich demokratiasta). Yli miljardi ihmistä tämän lainsäädännön piirissä, ja nyt myös länsimaiden ja koko planeetan johtava valtio tukevasti siihen sidottuna: suosittelen tottumaan ajatukseen, että ilmiö on tullut jokseenkin jäädäkseen.

On siis sopeuduttava. Onneksi useimmille ihmisille sopeutuminen on hyvin helppoa: sikäli kuin he eivät halua mennä naimisiin itsensä kanssa samaa sukupuolta edustavan henkilön kanssa, ei heillä ole kovin paljon sopeuduttavaa. Sitä paitsi ainakin kristityt, joita nämä ns. konservatiivit tyypillisesti edustavat, ovat historiassa osoittautuneet hyviksi sopeutujiksi, suorastaan muuntautumiskykyisiksi. 
  Kun joskus ehkä puolen vuosisadan kuluttua puidaan homoseksuaalien yhdenvertaisten oikeuksien syntyä niin Suomessa kuin vaikka Yhdysvalloissakin, tulevat kristityt epäilemättä kehumaan omaa rooliaan ja panostaan tämän edistysaskeleen ottamisessa. Kaikin valikoivan muistin, harhautuksen ja valehtelun keinoin tullaan vielä peittämään se, että kaikkialla länsimaissa juuri kristilliset instituutiot ja uskovat kristityt ovat olleet homojen yhdenvertaisuuden johdonmukaisimpia vastustajia. Vastustamiseenkin nämä tahot tyytyivät vasta aikana, jolloin eivät voineet enää vainota ja fyysisesti tuhota homoja; ne alkoivat varovasti siirtyä kohti neutraalia asennetta vasta, kun asian vastustaminen alkoi käydä niille sosiaalisesti ja rahallisesti kalliiksi. Ne kristilliset yksilöt ja varsinkin instituutiot, jotka millään tavalla näkyvästi tukivat kamppailua homoseksuaalien yhdenvertaisuuden puolesta, olivat mukana myöhään, eivät edustaneet uskonnollisen viiteryhmänsä enemmistöä, ja olivat lisäksi johdonmukaisesti uskontonsa perustekstit vakavasti ottavien uskonveljiensä ja -sisartensa paheksunnan kohteena. 

Kaikki tuo kuitenkin pyritään vielä populaarissa historiakäsityksessä vääristelemään niin, että kristityt voivat esittää itsensä taas oikeamielisinä edistyksellisinä, vaikka ovat tapansa mukaan olleet vihamielisiä kiviriippoja ja selkärangattomia opportunistipelkureita. Kun kristityt Suomessa selittävät historiaansa, he tulevat mainitsemaan näyttävästi arkkipiispa Kari Mäkisen anteeksipyynnön seksuaalivähemmistöille. Vähemmän näyttävästi he tulevat selvittämään, mitä tekoja ja politiikkaa arkkipiispa tarkalleen ottaen pyysi anteeksi. Kuka tietää, ehkä viidenkymmenen vuoden päästä jopa islam, joka tänä päivänä on yhä homon näkökulmasta pimeä kuoleman kultti, esiintyy seksuaalivähemmistöjen historiallisena puolestapuhujana, joka kannatti oikeuden asiaa sen sijaan, että olisi surmannut sen puolestapuhujia häpeällisen barbaarisilla tavoilla vielä 2010-luvulla.

Kristityillä on ilmeinen tarve osoittaa aina olleensa retroaktiivisesti oikean ja hyvän asian puolella: ei ole tavatonta kohdata esityksiä, joissa orjuuden lakkauttaminen tehdään kristittyjen ansioksi mainitsematta sitä, että tämä kiista käytiin juuri kristittyjen kesken. Kaikki kansalaisoikeuksien ja -vapauksien edistysaskeleet ja koko valistus on jo omittu kristillisyydeksi, vaikka iso osa sitä oli juuri vastareaktiota sille, mitä kristilliset instituutiot olivat siihen mennessä vuosisadat toitottaneet. Tällainen häikäilemättömyys historian vääristelyssä voisi herättää jopa tiettyä kunnioitusta, jos se todella juontaisi tietoisesta suunnitelmasta eikä historiattomuudesta, aidosta harhaluulosta ja tiedostamattomasta tarpeesta osoittaa, että oman viiteryhmän instituutiotkin ovat aina olleet "oikealla" puolella. 

Onneksi homoseksuaalien aseman kohdalla asiasta on todella paljon kirjallista aineistoa historiantutkijoille. Ylivoimaisesti suurimman osan siitä ovat laatineet kristityt, ja yleinen tendenssi aineistossa on hyvin selkeä. Suomessakin voi helposti selvittää asioita ihan vain lukemalla kirkolliskokouksen ratkaisuja, piispojen kommentteja, seurakuntalaisten yleisönosastokirjoituksia ja kirkkojen lakiesityksistä antamia lausuntoja. Sieltä piirtyy sangen selkeä kuva, josta ei saa ilman hillitöntä vääristelyä aikaiseksi mitään kovin myönteistä homon näkökulmasta –  ei, vaikka kyse olisi täysin maallisista asioista.

Minä tulen olemaan vastaisuudessa valmis historian vääristelyn varalta. Dokumentit ovat olemassa. Jos homojen asema olisi ollut tärkeä Suomessa edes niille kristityille, joille se muka oli näinä aikoina tärkeä, oli heillä mahdollisuus tehdä lutherit ja perustaa omaa teologista näkemystään vastaava uskonyhteisö. He eivät tehneet näin, ja se kertoo heistä jo paljon. Erityistä iloa minulle tulee kuitenkin tuottamaan eräiden kristittyjen kansanedustajien lainaaminen tulevaisuudessa. Esimerkiksi Marja-Liisa Lindqvistin (kesk., 1991–99 & 2003–07) mukaan samaa sukupuolta olevien parisuhteen nauttima virallinen asema on sama kuin jos ihminen menisi naimisiin sian kanssa. Pentti Oinonen (ps., 2007) rakkaine hauveleineen lienee kaikilla tuoreessa muistissa. Jos näen ne päivät, jolloin nämä kaksi henkilöä siirtyvät ajasta ikuisuuteen, tulee minulla olemaan suuria vaikeuksia pidättyä seuraavanlaisista kommenteista: "Jos tämä henkilö lasketaan siunattuun maahan, niin varmaan sitten saa jo sikojakin kuopata kirkkomaalle hautakiven kera", "Mikäpä tämän jälkeen estää Hesaria julkaisemasta nekrologia vaikka jostain piskistä". Minua tullaan totisesti koettelemaan.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Iivisniemen Dracula vs. Pedersören van Helsing

Jos vaalituloksesta ja hallituspohjasta haluaa jotain myönteistä hakea, niin eräs tervetulleista seurauksista näyttää olevan ainakin hallituksen ja opposition välisen retoriikan monipuolistuminen ja intensifioituminen. Jos on ehtinyt viimeisen vuoden aikana kyllästyä siihen, ettei kukaan ole oikein uskaltanut kunnolla haukkua Keskustaa tai Perussuomalaisia, niin alkaneesta hallituskaudesta päätellen vahinko otetaan takaisin. Vihreät ja RKP ovat ehtineet jo puoluekokouksissaan murjomaan hallitusta ja etenkin persuja niin railakkaasti, etten tahtonut muistaa politiikan voivan tällaista ollakaan. Ikävää on tosin se, että eduskunnan väistötiloissa poliittisen retorisen mutapainin hehkua himmentää parlamentaariselta kannalta surkea akustiikka. Siitäkin huolimatta on hauska seurata, kun persuja populismista haukkuneet hyväkkäät käyvät hallituksen kimppuun osin populismin vimmalla, kun taas persut julkipopulistin, päivä päivältä enemmän irvikissaa muistuttavan Timo Soinin (ps), johdolla torjuvat syytökset halpana populismina. 

Onhan toki hallituksen ohjelmassakin paljon karseuksia, joita kannattanee vähintään haukkua. Sen verran minussa on tosin sadistin vikaa, että säätäisin hiukan kritiikkiventtiiliä soukemmalle sitä odottaessa, että ensimmäinen ministeri möhlii vastuualueensa asiat kunnolla. Kun vedessä on sopivasti verta, on hauska laskea hait irti. (Tällä hetkellä parhaalta kandidaatilta vaikuttaa Jari Lindström [ps], joka on Soinin kuuluttaman pätevin valitaan -periaatteen mukaisilla näytöillä nyt amispohjalta oikeusministeriön keulassa.) Ihan reiluuden vuoksi on myönnettävä, että edellisen hallituksen häpeällisen söhellyksen jäljiltä on tehtävä varmaan jotain rajuakin, mutta leikkausten painopisteitä ja jakautumista on aiheellista kritisoida, sitä suuremmalla syyllä, kun ainakin kaksi ässää kolmesta meni selvin sanoin lupailemaan, että ei leikata sieltä ainakaan, mistä sitten päädyttiin leikkaamaan ihan helevetisti. Se kolmas ässä meni sitten lupaamaan taas muita asioita muualta, eikä niidenkään pitämisen kanssa ole ihan varmaa. Helppohan tätä on kritisoida, joo-o, mutta toisaalta vielä helpompaa on olla lupaamatta asioita. Se on itse asiassa niin äärimmäisen helppoa, ettei vaadi toimintaa lainkaan. Jos ei ole varma, ei kannata luvata eikä sitoutua. Minusta nämä eivät ole erityisen monimutkaisia asioita ymmärrettäviksi, ja esittämäni olisi juuri poliitikkojen omankin edun mukaista, joten ihmettelen, miksi siitä huomauttamisesta jaksetaan suutahtaa ja kääntyä puolustus- tai puolustelukannalle.

Toki olisi sinänsä myönteistä, jos saataisiin vaihteeksi aikaan päätöksentekoon kykenevä hallitus. Kun vielä päätöksetkin olisivat hyviä, niin vielä parempi. (Erään retorisen seikan suhteen hallitus ja oppositio tuntuvat olevan yhtä: päätöksiä luonnehditaan rautaisen johdonmukaisesti kipeiksi. Fraasi kipeät päätökset on esiintynyt julkisuudessa viime aikoina niin usein, että sitä on syytä alkaa pitää käsitteenä sinänsä.) Päätöksentekokyvyn lisäksi myönteisenä voi pitää sitä, että hallitus ainakin aikoo muutamista merkeistä päätellen tehdä jotain Suomessa ennenkuulumatonta: ryhtyä johtamaan talouspolitiikkaa. Suomessa on totuttu siihen, että talouspolitiikkaa johtavat etujärjestöt, joiden kuppauksiin hallitus sitoutuu jo etukäteen. Systeemi on ihan outo ja parlamentaariselta kannalta viheliäinen, ja hallituksen tulisi jo tällä oleellisella politiikan osa-alueella ottaa sille kuuluva poliittinen valta. Tähän on lisättävä, että olisi tietysti kivaa, jos se voisi tapahtua muutoin kuin siten, että vastaisuudessa vain yksi etujärjestö ohjailee hallituksen talouslinjauksia takaoven kautta tai kauko-ohjauksella.

Esittelemäni hyvin varauksellisesti myönteiset detaljit ovat kuitenkin yhä pelkkää mahdollisuuksien usvaa: parasta, mitä tähän mennessä on oikeasti tapahtunut, on poliittisen retoriikan ja suoranaisen poliittisen vittuilun napakoituminen. Eräälle henkilölle tämä on luettava hienoiseksi tappioksi. Ulkoministeri Soini on ainakin toistaiseksi näemmä menettänyt asemansa poliittisten sutkausten, lärväysten ja hupikäsitteiden alkulähteenä. Hallitusneuvotteluista alkaen poliittisen terminologian kökkögeneroinnin keskiössä on istunut tukevasti Juha Sipilä (kesk). Iterointi ja vatulointi ovat tehneet sen, mikä varmasti oli tarkoituskin: lähteneet elämään omaa elämäänsä epäviralliseen yleiskieleen luoden osaltaan mielikuvaa Sipilän johtamistavasta ja -kyvyistä. 

Kuluneena viikonloppuna Soini sai lisää kilpailua alalla, kun perussuomalaisia roimittiin oikein olan takaa RKP:n puoluekokouksessa Pedersöressä. Kukapa olisi uskonut, että hilpeän korrektit rkp-läiset ovat näin harjaantuneita poliittisen rusikoinnin taidossa? Tai ehkä kyse on luonnonlahjakkuudesta, sillä RKP:n ei ole 36:een vuoteen tarvinnut juuri harjaannuttaa näitä kykyjä. Kokouksessa käväisi ulkolaisena vieraana myös RKP:n europarlamenttiryhmä ALDEn puheenjohtaja Sir Graham Watson, joka lisäsi retoriikkakierroksia tuomalla tuliaisia verbaalisesti näyttävän brittipolitiikan maailmasta. Sir Graham latasi rempseästi, että Soini ulko- ja eurooppaministerinä on "kuin Dracula veripankin johtajana". Tämä on parhaiden perinteiden mukaista Westminster-retoriikkaa, jossa kehitetään napakka naljailuyksikkö, jonka tiedetään jäävän ihmisten mieleen. Soini on ollut alan vain hieman junttimaistetun version mestareita Suomessa, ja siksi onkin huvittavan tekopyhää, että persut ovat Sir Grahamin lohkaisun johdosta pahoittaneet mielensä, kuten nykyään on tapana sanoa. Perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo maalailee, että Sir Grahamin vitsi on "ala-arvoinen ja raju hyökkäys suomalaista demokratiaa vastaan". Ala-arvoisista lausunnoista persuilla on hyvin vankka asiantuntemus, joten en puutu nyt siihen, mutta silti en ole kyennyt itse vielä mieltämään, miten tämä tölväisy muka hyökkää demokratiaa, suomalaista tai muutakaan, vastaan. Slunga-Poutsalo jatkaa, "ettei vastaavaa itsenäisen maan sisäisiin asioihin puuttumista ole nähty sitten Neuvostoliiton aikojen", mikä on ihan sopiva lausunto ihmiselle, joka ei tiedä mitään historiasta tai tajua mitään politiikasta. Uskon, että Slunga-Poutsalon tapauksessa kyse on ensin mainitusta.

Eikö Sir Grahamilla ole Euroopan parlamentin jäsenenä sananvapautta kommentoida mitä haluaa (kysytään mairean veemäiseen äänensävyyn)? No, pottuilu sikseen: on suoranaisesti naurettavan tekopyhää persuilta itkeä Sir Grahamin hupaisaa murjaisua, kun Soini itse on aiemmin elvistellyt sillä, että luonnehti tuolloista talouskomissaari Olli Rehniä (kesk) "Brysselin Bobrikoviksi". Selvennettäköön vielä, että siinä missä vampyyri Dracula on tyystin fiktiivinen henkilö, oli kenraalikuvernööri Bobrikov isovenäläisen sanelupolitiikan ajaja, joka joutui henkirikoksen uhriksi. Soini ei tuolloin pyytänyt anteeksi, vaan väitti, että Rehn on "ymmärtänyt väärin" vertauksen tarkoituksen. Asia on kuulemma nykyhallituksen ulkoministerin ja elinkeinoministerin välillä sittemmin sovittu. Ehkä Rehn sitten ymmärsi väärin, ehkä ei. Slunga-Poutsalo sen sijaan ei tunnu ymmärtäneen oikein mitään.

Jos tällaista saadaan aikaiseksi hallituskauden ensimmäisen viikon aikana, ei varmasti tarvitse jatkossakaan ikävystyä. Toivon itse vielä ainakin Frankensteinin hirviön, muumion kirouksen ja ihmissusilauman ilmaantumista viimeistään täysikuun valaiseman budjettiriihen aikaan.