lauantai 31. lokakuuta 2015

Frankenstein-juomapeli

Olen kahtena vuonna saanut iloa ja tuskaa vanhojen kauhifilmien järjestelmällisestä katsomisesta. 1930- ja 1940-lukujen Dracula- ja Frankenstein-sarjat, jotka lopulta päätyvät järjettömien käänteiden kautta yhteen (Fracula!), ovat väistämättä oman aikansa tuotoksia, ja maailma oli 70-80 vuotta sitten monella tapaa hyvin toisenlainen kuin tänään. (Esimerkiksi Mussolinia pidettiin vakavasti otettavana henkilönä.) Vaikka näillä elokuvilla, ainakin osalla niistä, on ilmeisiä ansioita, on niissä nykyaikaisen katsojan näkökulmasta myös ilmeisiä puutteita, eikä niiden katsominen 2010-luvun kodissa ole lainkaan samanlainen kokemus kuin niiden näkeminen elokuvateatterissa joskus ennen kylmää sotaa. (Suomessa näitä ei toki ole juuri teattereissa nähtykään, sillä ne kiellettiin monien muiden pohjoismaiden tapaan liian pelottavina, sopimattomina, nuorisoa tuhoavina tms.)

Sopivasti asennoituneessa seurassa nämä elokuvat voivat olla hupaisaa katsottavaa, ja kohtuullinen alkoholinkäyttö helpottaa eräiden juonenkäänteiden, näyttelijäsuoritusten ja erikoisefektien sietämistä. Näitä seikkoja silmällä pitäen esittelen koostamani vaatimattoman Frankenstein-juomapelin. Ideana on siis katsoa Frankenstein-sarjan kaikki elokuvat (halutessaan vielä House of Frankensteinin jälkeen voi jatkaa Dracula-sarjaan nimensä puolesta kuuluvalla House of Draculalla, joka kuuluu samaan jatkumoon; suosittelen jopa tekemään näin, koska se on näistä kahdesta elokuvasta hauskempi) putkeen, ja aina kun tapahtuu tiettyjä asioita, tulee ottaa kulaus jotain alkoholipitoista juomaa. En suosittele käyttämään tähän tarkoitukseen mitään kovin vahvaa.

Yksi kulaus on otettava aina kun tapahtuu seuraavaa:

ukkonen jyrisee (kulaus/jyrähdys)

dialogissa on järjetöntä tiedehöpinää

aivot (brain) mainitaan, hörppy/maininta

hirviö puhuu, hörppy/repliikki

saksalainen erisnimi (muu kuin Frankenstein) äännetään väärin; jos sinä (tai kukaan seurueessa) et tiedä, miten nimi kuuluisi ääntää, ota hörppy aina, kun mainitaan saksalainen erisnimi

nainen kirkuu

elokuvassa on jatkuvuusvirhe (joko sisäinen, kuten Frankenstein Meets the Wolf Manissa, jossa Sir John Talbotin hauta nähdään ensin yhdessä otoksessa, ja seuraavassa sen osoitetaan muka sijaitsevan kryptan vastapäisellä seinällä, tai elokuvien välinen, joita on paljon)

musiikissa kuullaan Morsiamen teema (vain Frankensteinin morsiamessa; ko. neljän nuotin eksoottisesti nouseva, väreilevä aihe kuullaan jo alkuteksteissä, mistä se on helppo tunnistaa)

ase laukaistaan

Wolf von Frankenstein heittää tikkaa (hörppy/tikka, vain Frankensteinin pojassa)

Ygor mainitsee oman nimensä (hörppy/maininta, vain Frankensteinin pojassa & Frankensteinin haamussa)

kohtaus sijoittuu luolaan tai hautaholviin
ruumiinryöstö esitetään tai mainitaan
väitellään siitä, onko hirviön tuhoaminen oikein (/kohtaus)

tapahtuu räjähdyksiä (hörppy/erillinen räjähdys)

alkuteksteissä mainitaan Mary Shelley

nimi Elsa mainitaan 
 
Dracula hypnotisoi jonkun
 
Larry Talbot sanoo haluavansa kuolla
 
lähikuvassa on laboratoriolaitteen viisari

kukaan muu kuin Karloff esittää hirviötä (juodaan hirviön ensimmäisessä kohtauksessa)

aina, kun seuraavat näyttelijät esiintyvät elokuvassa ensimmäisen kerran:

Lionell Atwill

Dwight Frye
Michael Mark

Koko juoma kumotaan kerralla, kun tapahtuu seuraavaa:
repliikki "It's alive!/She's alive!/He's alive!" lausutaan

kyläläiset muodostavat lynkkausporukan

hirviö juo

hirviöllä on vuorovaikutusta lapsen kanssa (/kohtaus)

Pretorius paljastaa heikkoutensa (vain Frankensteinin morsiamessa)

joku (muu kuin hirviö) kuolee (tai näin annetaan ilmiselvästi ymmärtää)

Béla Lugosi esittää hirviötä (juodaan hirviön ensimmäisessä kohtauksessa; vain Frankenstein kohtaa ihmissuden -elokuvassa) 

Draculan muuttuminen lepakoksi tai lepakosta ihmishahmoiseksi näytetään
Viimeisen elokuvan jälkeen jokaisen sopii arvioida omaa tilaansa ja sijoittaa itsensä kunnon, liikkeiden ja puheen artikulaation sekä yleisen olotilan perusteella johonkin seuraavista kategorioista: Pretorius, Ygor, Frankensteinin hirviö, Lugosin esittämä Frankensteinin hirviö.

perjantai 30. lokakuuta 2015

Tri Niemannin kiertävä sirkus: Frankensteinin talo (1944)

Olemme viimein saavuttaneet urakan päätepisteen. Frankensteinin hirviö palasi Universalin kankaille vielä Draculan talossa (1945) ja komediassa Abbot and Costello Meet Frankenstein (1948), mutta virallisen Frankenstein-sarjan päätös on tässä: Frankensteinin talo (House of Frankenstein, 1944). Nimi voi olla kuvaannollinen tai kirjaimellinen – virallista suomenkielistä käännösnimeä filmillä ei käsittääkseni vielä ole, joten uskon tekeväni pioneerimaisen kulttuuriteon tällä artikkelillani – mutta se talo, joka näistä elementeistä rakentuu, tuskin saisi rakennustarkastajien tai julkisivulautakunnan hyväksyntää.


Kun Frankensteinin hirviö oli vuonna 1943 pantu mättämään ihmissutta kuonoon, oli vain ajan, hyvin lyhyen ajan, kysymys, milloin muutkin hirviöt tungettaisiin samaan tehosekoittimeen. Ja katso, jo seuraavana vuonna ilmestyi House of Frankenstein, joka julisteessaan mainostaa tuovansa yhteen Frankensteinin hirviön, ihmissuden, kreivi Draculan, oh... kyttyräselän (olen aika varma, että se on pelkkä vamma, ei hirviöstatuksen arvoinen asia) ja "hullun lääkärin", jonka olisi varmaan tarkoitus olla "hullu tiedemies". Kun juliste lupaa saattaa nämä kaikki yhteen ("All Together..!"), on syytä kuluttajansuojan nimissä huomauttaa, että lähinnä hullu tiedemies ja tämän kyttyräselkäinen kätyri saatetaan yhteen muiden kanssa; keskenään varsinaisilla hirviöillä ei ole vuorovaikutusta, mikä on hyvin kummallinen ratkaisu ja kiistaton pettymys.

Tapahtumat käynnistyvät Neustadtin synkästä vankilasta, joka muistuttaa keskiaikaisen linnan kellaria. Siellä viruu tri Gustav Niemann (Boris Karloff), joka shokeerasi poliittisesti korrektin establishmentin istuttamalla ihmisen aivot koiran ruumiiseen. (Ikävä kyllä emme näe tätä koetta. Katsoisin paljon mieluummin elokuvan, jossa Boris Karloff yrittää yhdistellä kirurgisesti ihmisiä ja eläimiä.) Hän viettää tuomionsa suomaa luppoaikaa, jota on kertynyt jo viisitoista vuotta (kova tuomio, ellei sitten kokeen ihmisaivoja ollut hankittu väkivaltaisesti, mikä on hyvin mahdollista), piirrellen liidulla kaavoja, laskelmia ja uusia hulluja suunnitelmia sellinsä seinälle.

Ollakseen nerokas tiedemies Niemann on aika huono anatomiassa, vai oletteko joskus nähneet terveen koiran jalkojen taipuvan noin?
Niemann on ensimmäinen todella konnamainen ja hullu tiedemies, joka sarjassa on tähty sitten tri Pretoriuksen. (Wolf von Frankenstein oli sangen tervejärkinen eikä lainkaan pahantahtoinen, Ludwig Frankenstein vielä häntäkin vastuullisempi, tri Bohmer vain kateellinen ja tri Mannering tylsä ja huonosti kirjoitettu.) Ei ole ihme, että hän on alkuperäisen tri Frankensteinin suuri ihailija, vaikka hänellä ei olekaan tämän jaloja aatteita. Hän jopa väittää veljensä avustaneen Frankensteinia tämän kokeissa ja kertoneen niistä hänelle, ja tämä tarkoittaa, että keski-ikäisen Niemannin veli leikkeli ruumiita Heinrich "Henry" Frankensteinin laboratoriossa n. 40 vuotta aiemmin, mikä on ajallisesti mahdollisen rajoissa, ja kirjoittaessani edeltävää virkettä tajusin, että otan tämän typerän elokuvan aivan liian vakavasti. 

Niemannin naapurisellissä tuomiotaan kärsii tuntemattomaksi jäävästä rikoksesta kyttyräselkäinen Daniel (J. Carrol Naish), joka kuuntelee kaiket päivät Niemannin höpinöitä ruumiista ja ruumiinosista toivoen itselleen komeampaa ja paremmin toimivaa vartaloa. Nämä ovat päähenkilömme, joten tietysti heidän on jotenkin päästävä pois vankilasta. Niin he pääsevätkin. Sillä käsikirjoittaja tutkimattomassa viisaudessaan ja kaikkivaltias deadlinen uhkaamana antoi tapahtua niin, että salamanisku romahduttaa osan vankilan seinästä päästäen Niemannin ja Danielin pakosalle. On äärimmäisen laiskaa antaa satunnaisen luonnovoiman hoitaa tärkeä juonenkäänne, mutta ainakin se virittää yleisön odotukset sopivalle tasolle – kun elokuvaa on takana alle viisi minuuttia alkutekstit mukaan lukien.

Niemann kätyreineen lyöttäytyy "Professori" Lampinin (George Zucco) kiertävän kauhukabinetin matkaan ainoana tarkoituksenaan kostaa niille, jotka käräyttivät ja tuomitsivat hänet 15 vuotta aiemmin. Kun Lampini ei suostu tekemään kiertuereittiinsä mutkia Niemannin kaunojen takia, hankkiudutaan hänestä ja hänen yhtiökumppanistaan eroon. Niemann omaksuu Lampinin identiteetin ja kiertää Muka-Saksan maaseutua vaivautuen esittelemään vaunuissa kulkevaa humpuukivalikoimaa. Lampinin vetonaula on Draculan "aito" luuranko, joka lojuu seivästettynä ruumisarkussa aidon transylvanialaisen mullan ravitsemana, ja tuskallisen väkinäinen dialogi määrittelee tämän elokuvan vampyyrimytologian. Pelaamme tällä kertaa Nosferatu-säännöillä, eli yksikin auringonsäde tuhoaa vampyyrin. 

Niemann-Lampinin kiertueen ensimmäinen yrityksen restrukturoinnin jälkeinen etappi on Reigelberg (niin ainakin tienviitta sanoo, mutta kaikki tosin kutsuvat sitä Riegelbergiksi), jonka pormestarina toimii Hussmann, eräs Niemannin vanhoista vihollisista. Hussmannin roolissa nähdään Sig Ruman, joka sai usein antautua hermoraunioksi Marx-veljesten vallassa. Hän on lähellä tunnistaa Niemannin huvimarkkinoilla, mutta kauhukabinetin lorut kiukuttavat häntä siinä määrin, ettei muisti toimi. (Hussmannin dialogista saa sen käsityksen, ettei hän usko edes lepakoiden olemassaoloon, joten ei ihme, että hän pitää myös vampyyreja taruolentoina.) Niemann on valmis ottamaan suuren riskin ja valmistautuu tappamaan pormestarin markkinahumun suojissa, ja mitä hän löytääkään kättä pidemmäksi kuin Draculan luurangon sternumiin isketyn vaarnan. Niemann on tiedemies eikä usko vampyyreihin, joten hänestä seiväs kelpaa aivan hyvin aseeksi. Vaan heti kun vaarna on jättänyt arkun, alkaa Draculan luuranko saada lihaa luiden ympärille – tosin vain vähän, sillä kreiviä esittävä John Carradine on lähes yhtä luiseva kuin alaston tukiranka.

Vampyyreilla on myös taikafrakki ja -viitta, jotka materalisoituvat heidän ylleen. Olisi noloa palata kuolleista epäkuolleisiin Aatamin asussa.
Tämä on äärimmäisen typerää: vampyyria ei siis tosiasiassa voi pysyvästi tuhota sydämen läpi lyödyllä seipäällä. Jos seiväs poistetaan, vampyyri "kasvaa takaisin". Tämä tarkoittaa, että kaikki puuseipäillä tuhotut vampyyrit palaavat täydellä varmuudella piinaamaan eläviä, sillä puiset seipäät ovat harmillisen biohajoavia. 

Niemann, joka ei aiemmin uskonut vampyyreihin, on ällistyttävän nopeasti tilanteen tasalla ja tekee saman tien sopimuksen Draculan kanssa: jos kreivi raivaa Hussmannin pois tieltä, suojelee tohtori tämän arkkua. Dracula toteaa, että tämä on hyväksyttävä tarjous tilanteessa, jossa terävää tappia painetaan rintalastaa vasten. Ja niin Dracula lyöttäytyy pormesteri Hussmannin perheen seuraan salanimellä "paroni Latos". Hän saattaa pormestarin pojanpojan vaimon Ritan (kamala Anne Gwynne) valtaansa, ja kuulemme dialogissa (joka ylipäänsä on tuskallisen surkeaa) kaikki vuoden 1931 Draculasta lähtien kiertäneet kliseet "oudosta maailmasta, joka viittoilee minulle" jne. Dracula pitää sanansa, hypnotisoi pormestarin ja imee tämän kuiviin muututtuaan ensin jostain syystä käsittämättömän huonoksi efektiksi.

En ole varma, onko sen tarkoitus olla lepakko vai persiilleen mennyt Rorschachin testi.
Aterioituaan Dracula muuttuu taas ihmishahmoon, tosin ei tällä kertaa mustetahran, vaan todella naurettavan kumilepakon ilmiasusta. Hän käy hakemassa Ritan ja lähtee vaunuilla kohti Niemannin leiripaikkaa. Ritan aviomies Karl Hussmann (raivostuttava Peter Coe) löytää verettömän isänsä, hälyttää poliisikomisarion (rutiininomainen Lionel Atwill) paikalle ja lähtee virkavallan kanssa takaa-ajoon. Niemann tekee lähtöä Reigelburgista eikä halua ottaa enää turhia riskejä, joten hän pettää Draculalle antamansa lupauksen ja dumppaa tämän arkun transylvanialaisine multineen tienvarteen. Kreivi ajaa omat vaununsa päistikkaa kurvista ulos ja tokenee juuri parahiksi haihtuakseen luurangoksi aamuauringon ensimmäisiin säteisiin. 

Siihen päättyi tämän elokuvan ensimmäinen näytös. Näimme, miten hullu tiedemies kätyreineen karkasi vankilasta, kaappasi kiertävän karnevaalinäyttelyn haltuunsa, hautoi kostoa, törmäsi vahingossa Draculaan, joka teki normaalit Dracula-juttunsa vain joutuakseen em. tiedemiehen helposti ja kunnianhimottomasti petkuttamaksi. Ja kaikki tämä alta 27 minuutin (alkutekstit mukaan lukien)! Tarinan jälkimmäisellä puoliskolla ei ole muuta yhteistä satunnaisen oloisen (paljon tosiaan tapahtuu sattumalta) ensiosan kanssa kuin Niemannin kostoteema. Käytännössä kyse on siis kahdesta lyhytelokuvasta, jotka on liitetty hätäisesti yhteen.

Jos ensimmäinen osio onkin pettymys ja hankkiutuu Draculan kaltaisesta ikonista eroon aivan liian helpolla konstilla, on se sentään yhtenäisempi ja pysyy kasassa edes hiukan paremmin kuin jälkimmäinen puolisko. Niemann ja Daniel saapuvat Frankensteinin kylään, joka tosin on aivan ilmiselvästi Vasaria (elokuvasta Frankenstein Meets the Wolf Man): näemme Ludwig Frankensteinin linnan rauniot ja Vazecin räjäyttämän padon. Viimeksi vasarialaiset olivat saaneet tarpeekseen Frankensteineista, mutta mieli on tainnut muuttua, kun he ovat nyt nimenneet koko kylänsä pahamaineisen suvun mukaan. Miksi panostaa elokuvasarjan sisäiseen jatkuvuuteen yksityiskohdissa, mutta vaihdella nimiä kuin reikäisiä alushousuja? En jaksa välittää, ja Frankenstein-Vasariaan asettuneen mustalaisleirin musiikkiesitys turruttaa minut passiiviseen apatiaan. Daniel sekaantuu mustalaisten keskinäiseen perheriitaan, ja saa seurakseen sukunsa hylkäämän Ilonkan (sietämätön Elena Verdugo). Muutakin tarttuu mukaan, kun Niemann ja Daniel suuntaavat illan pimeydessä Frankensteinin linnaan tähtäimessään tärkeät muistiinpanot. He löytävät uudelleen typerän ja edelleen täysin selittämättömän jääluolan, jossa ihmissusi ja Frankensteinin hirviö ovat tietysti säilyneet siististi jääkuutioiden sisässä, kun Vazecin vapauttamat vesimassat jäätyivät. Niemann ei ansaitsisi hullun tiedemiehen arvoa, ellei oikopäätä sulattaisi näitä kummajaisia. 

Ihmissusi palautuu sulamisen myötä Larry Talbotin (Lon Chaney Jr.) hahmoon ja on kiukkuinen siitä, että hänen lepoaan on häiritty. Hän toistaa jo aiemmassa elokuvassa väsyksiin asti jauhetun löpinänsä siitä, miten haluaa vain kuolla. Niemann lupaa auttaa Talbotia, ja tämä näyttää arvon tohtorille Frankensteinin muistiinpanojen kätköpaikan. Tuhotulva ei ole aiheuttanut pienintäkään vesivahinkoa näihin papereihin, ja niin outo seurue Niemann, Daniel, mustalais-Ilonka, voimansa menettänyt hirviö ja murjottava Talbot jatkaa matkaansa typerässä tivolivaunussa, nyt kohti päätepysäkkiä. Määränpää on Niemannin kotikaupunki Visaria.

Visaria. Ei Vasaria, jota tässä elokuvassa kutsuttiin Frankensteiniksi, vaan Visaria. En jaksa enää. En jaksa.

Daniel oli elätellyt toiveita mahkuista Ilonkan suhteen, mutta nyt mustalaistyttö tutustuu Talbotiin, joka tietysti mököttävänä ja väsyttävän surumielisenä piinasieluna herättää naisellisen pelastusvietin, ja matkan aikana Danielissa alkaa kyteä mustasukkaisuuden roihu. Naish on Danielin roolissa koko elokuvan ainoa näyttelijä, joka edes pyrkii vakavasti otettavaan sympaattiseen roolisuoritukseen, ja se kieltämättä näyttää ihan kohtalaiselta touhulta, kun ympärillä on enimmäkseen väsähtäneitä tai taidottomia tapauksia: jopa Niemann on Karloffilta kakkoslaatua, vaikka hänen persoonallinen äänensä ja elegantti brittiaksenttinsa tuovat rooliin tiettyä viehätystä.

Saavuttuaan Visariaan (nnggghh!) Niemann & Co. katsastaa tiedemiehen vanhan lukaalin ja suorittaa instrumentinpölytysmontaasin. Ennen kuin Frankensteinin hirviö (Niemannin prioriteetti; Talbotin ahdinko ei psykopaattia juuri hetkauta) voidaan palauttaa täysiin voimiinsa, on Niemannin selvitettävä päätään ja hoidettava kalavelat pois alta. Hän kaappaa Ullmannin ja Straussin, kaksi visarialaista, joille kantaa kaunaa, ja paljastaa näille suunnittelemansa rangaistuksen: hän aikoo istuttaa Ullmannin aivot hirviön pääkoppaan ja ihmissuden aivot Straussin kalloon. En ole varma, onko tässä edes Frankenstein-sarjan kontekstissa mitään järkeä rangaistuksena, sillä Frankensteinin haamun mukaan tietoisuus asuu täysin ja kokonaan aivoissa. Jos Straussilta siis poistetaan hänen omat aivonsa ja tilalle pannaan jotain muuta, ei tuloksena enää ole Strauss, joka voisi kärsiä siitä, että tietäisi, ettei ole Strauss. Hän olisi vain Talbot Straussin ruumiissa. Koko juttu on pähkähullu, mutta sentään hauska, ja juuri jotain sellaista, joka sopii mielipuolisen tiedemiehen ideaksi.

Talbot tietysti muuttuu ihmissudeksi ja tappaa huono-onnisen visarialaisen. Kaupunkilaiset päättelevät heti, että kun mies löytyy kurkku auki purtuna, on vain yksi mahdollinen syyllinen: ihmissusi! (Homo lupus on ilmeisesti seudulla yleisempi kuin Canis lupus.) Ihmissutta jäljittäessään kaupunkilaiset huomaavat Niemannin (jota he tosin kutsuvat nimellä "Nimahn") talosta välkehtivät sähkövalot ja aikovat ottaa asiasta selvän. Sillä välin Ilonka on päättänyt vapauttaa rakastamansa Talbotin kirouksesta ja ampuu tämän hopealuodilla. Ikävä kyllä ihmissusihahmoinen Talbot ehtii käydä Ilonkan kimppuun kohtalokkain seurauksin. Elokuva antaa ymmärtää, että Talbotin kärsimykset ovat viimein ohi, mutta niin hän vain taas herää henkiin vuotta myöhemmin ilmestyneessä Draculan talossa

Ilonkan kuolema järkyttää Danielia niin perinpohjaisesti, että hän käy Niemannin kimppuun ja on lähellä tehdä tästä selvän, mutta hirviö päättää viimein puuttua peliin.

Niin, hänkin on mukana. En ihmettele, jos unohditte.
Glenn Strangen hengettömästi näyttelemälle hirviölle ei juuri anneta aikaa tehdä kummoista vaikutusta, sillä hän saa tehdä jotain vasta elokuvan viimeisten minuuttien aikana. Mutta hän tekee jotakin, josta olen hänelle vilpittömän kiitollinen: hän saattaa tämän järjettömän elokuvan päätökseen hyvin tyydyttävällä tavalla eli tappamalla loputkin päähenkilöt. Dracula, Talbot ja Ilonka ovat jo vainaita; hirviö viimeistelee työn paiskaamalla Danielin ikkunasta pihalle ja raahaamalla Niemannin juoksuhiekkaan soihtuja heristävien visarialaisten katsellessa.

Niemann on Frankenstein-fanituksessaan niin hardcore, että tämän hienompaa loppua hän ei olisi voinut toivoakaan.
Boris Karloff katoaa pinnan alle mukanaan irvikuva siitä hirviöstä, joka teki hänestä tähden ja joka on hänen luomuksensa siinä missä Frankensteinin tai Mary Shelleyn. Elokuvaa on tällöin takana 70 minuuttia, suurin osa tästä aivan tolkutonta töhkää.

Frankensteinin talossa on aivan liikaa tapahtumia ja henkilöitä. Touhussa ei ole mitään syvyyttä, ja Niemannin kostoajelu saa kauhukliseeteemaisen road movien piirteitä. Lavasteet ovat kuluneita ja halpoja, kenestäkään ei paljastu uusia puolia, ja dialogi vaikuttaa siltä kuin se olisi kirjoitettu harvinaisen hidasälyisiä kahdeksanvuotiaita ajatellen. Draculan läsnäolo filmin alkupuolella on helppo unohtaa, eikä sillä saavuteta mitään. Näyttely on enimmäkseen kaameaa, ja juonen irvikuva on suorastaan ääliömäinen. Elokuvalla on B-filmien huonouden ironisesti hyväksyvästä näkökulmasta viihdearvoa, mutta ikävän harvakseltaan. Dracula-episodin nuoripari on niin vastenmielisesti kirjoitettu ja näytelty, että se lähestyy jonkinlaista käänteistä huippua ja on pieni käänteisnautinto. Samoin Niemannin päätös pitää yllä showta Lampinin roolissa on itsessään huvittava, ja hänen kostosuunnitelmansa järjettömyydessään hauska. Ikävä kyllä nämä hetket ovat ohikiitäviä, eikä hupi saavuta tätä seuranneen Draculan talon (1945) absurdia viehätystä. On tämä silti viihdyttävämpi kuin Frankenstein kohtaa ihmissuden (1943), joka on yksinkertaisesti lohduttoman pitkästyttävä. Karloffin suhteellisen välinpitämätön suoritus Niemannina tarjoaa muutaman hyvän hetken, mutta tekelettä voi suositella vain masokisteille ja obsessiivis-kompulsiivisille Frankenstein-faneille. Sopivassa seurassa katsottuna filmi voi kohota huonoudessaan jalostuneelle tasolle. Annan tälle asteikolla yhdestä viiteen yhden ja puolikkaan purkkiaivon:


Universalin klassinen Frankenstein-sarja on näin saatettu päätökseen. Jos olivat saman firman Dracula-filmit epätasaisia, niin kyllä olivat nämäkin. Tosin vaihteluväli on vielä suurempi. Dracula-sarjassa ei ole ainuttakaan mestariteosta, joita on Frankenstein-sarjassa peräti kaksi. Jos haluaa nähdä vain Universal-kauhun parhaat palat, voi suosiolla tyytyä Frankenstein-sarjan kahteen ensimmäiseen elokuvaan.

Frankenstein on väkevä, Frankensteinin morsian upea, ja Frankensteinin poika kiehtova. Kahta ensimmäistä voi suositella kenelle tahansa elokuvan, populaarikulttuurin ja kauhun historiasta kiinnostuneille, kolmatta elokuvaa Frankenstein-mytologiasta ja kevyehköstä kauhuviihteestä pitäville. Loput jatko-osat ovatkin toista maata. Frankensteinin haamu on jokseenkin turhauttava, Frankenstein kohtaa ihmissuden on suoranainen koettelemus, ja Frankensteinin talo puolestaan typerryttävää ja kuumeista resuamista, jossa tapahtuu paljon ja saavutetaan vähän.

Tämän viimeisen koettelemuksen myötä toivotan kaikille eläville, kuolleille ja miksei muillekin hauskaa halloweenia.

P. S. En edes ala sijainti- ja jatkuvuusjutuista tämän elokuvan kohdalla. Visaria rikkoi minussa jotain tämän asian suhteen.

torstai 29. lokakuuta 2015

Tylsyys vs. Epätoivo: Frankenstein kohtaa ihmissuden (1943)

Olemme edenneet Universalin klassisessa kauhufilmisarjassa siihen pisteeseen, jossa studio yksinkertaisesti lakkasi yrittämästä. Draculan pojassa (1943) oli yritystä, ja jopa Frankensteinin haamussa (1942) oli yritystä. Nyt yrittämisen taktiikka on hylätty (logiikan ohella), ja sarja siirtyy suoranaiseen rahastukseen. Studiolla päätettiin tuottaa jatko-osa, jossa ainoana jujuna oli saattaa kaksi sen hetken suosituinta hirviötä samaan elokuvaan ja kerätä rahat. Liitos on yhtä hienovarainen ja sulava kuin tri Frankensteinin omassa projektissa, ja hirvitys vielä nimettiinkin väärin. Vuoden 1943 Frankenstein Meets the Wolf Man selvästi kuvittelee, että hirviön nimi on "Frankenstein". Elokuvassa on yksi Frankenstein-niminen henkilö sivuosassa, ja hirviötä tulisi oikeastaan tässä vaiheessa kutsua Ygoriksi, mutta miksi minä piittaisin, kun elokuvan tekijätkään eivät vaivautuneet? Tällä kertaa siis luvassa Frankenstein (sic) kohtaa ihmissuden, luvassa spoilereita, ketä kiinnostaa.

Vuoden 1941 Ihmissudesta (The Wolf Man) tuli hitti, ja studio halusi sille jatko osan siitäkin huolimatta, että ihmissuden kirouksella raskautettu Lawrence "Larry" Talbot (Lon Chaney Jr.) kuolee elokuvan lopussa. Kuolema ei pysäyttänyt Frankensteinin hirviötä eikä Draculaa – ei edes Ygoria – joten tietysti ihmissusikin siitä selviää. FMtWM (kuten tästä eteenpäin kutsun elokuvaa Frankenstein Meets the Wolf Man) on suora jatko-osa Ihmissudelle ja Frankensteinin haamulle. Kummankaan edeltäjän tunteminen ei ole välttämätöntä; molempien tunteminen auttaa, mutta aiheuttaa myös päänsärkyä. Elokuva on suorempi jatko-osa Ihmissudelle kuin Frankensteinin haamulle, mutta paradoksaalisesti Frankenstein-osa on se, jonka kohdalla edeltäjän tuntemuksesta on enemmän hyötyä. Masokistista hyötyä, mutta hyötyä kumminkin.

Elokuva käynnistyy Ihmissuden tapahtumapaikalta Walesin Llanwellyn kylästä neljä vuotta aiemman filmin tapahtumien jälkeen. Hömelöt haudanryöstäjät suunnistavat miellyttävän tunnelmallisella öisellä hautuumaalla kohti Talbotin sukukryptaa. He ovat tulleet etsimään Larry Talbotin arvoesineitä ja murtavat kivisen sarkofagin löytäen paljon ukonhattua (joka elokuvakäsikirjoittajien keksimän kansanperinteen mukaan suojelee ihmissusilta) ja täysin hajoamattoman Talbotin. Ruumis näyttää aivan elävältä, koska se on sitä. Varkaat ovat valinneet pahimman mahdollisen ajankohdan rikokselleen, sillä on taas se aika kuusta: täysikuun valo tunkeutuu avattuun sarkofagiin herättäen Talbotin henkiin raivokkaana villipetona.
Vaatetuksesta päätellen sosialistisena villipetona.
Henkiin herännyt Talbot löydetään ihmishahmoisena ja pahasti loukkaantuneena kadulta, ja hänet toimitetaan sairaalaan Cardiffiin. Häntä hoitaa tri Frank Mannering (Patric Knowles), joka on tunnollinen. Se on hänen luonteenpiirteensä. Jokaisella saa olla tässä elokuvassa korkeintaan yksi. Talbotista on kiinnostunut myös komisario Owen. Owenin roolissa nähdään Dennis Hoey, joka esitti komisario Lestradea Universalin samanaikaisessa Sherlock Holmes -sarjassa, enkä ihmettelisi, jos Hoey olisi saapunut FMtWM:n lavasteisiin suoraan Holmes-kuvauksista, sillä hänellä on yllään tismalleen sama asukokonaisuus kuin Lestradella useimmissa Holmes-filmeissä, joissa hahmo esiintyy. Owen on typerä idiootti, joka haluaa käräyttää Talbotin... jostakin. On epäselvää, mistä Talbotia epäillään, mutta Owen ei usko, että vakavaan päävammaan leikkausta vaatinut potilas olisi oikeasti edes sairas. Tämä on aika tyhmää, joten muutamien ihmissuden hahmossa tehtyjen tappojen jälkeen Talbot karistaa Walesin tomut jaloistaan ja suuntaa Manner-Eurooppaan etsimään Maleva-nimistä mustalaiseukkoa, joka viimeksi tiesi paljon ihmissusista. (Tiedän, että minun kai pitäisi käyttää termiä romani, mutta Universalilla kyseessä ovat nimenomaan pahimman lajin käsikirjoituslaiskuroinnin tuottamat operettimustalaiset, joilla ei ole turhia yhteyksiä tosimaailman romaneihin.)

Maleva ja Talbot Keski-Euroopan kiertueella.
Mikään ei tietenkään ole helpompaa kuin jäljittää pelkällä etunimellä tunnettu yksittäinen mustalaismuori Euroopasta, ja pian Talbot jo yhyttääkin Malevan. Maria Uspenskajan (1876–1949) hillitysti näyttelemä Maleva ei ole kovin mielenkiintoinen, mutta hän on silti tämän elokuvan parhaiten toteutettuja hahmoja. Maleva ja Talbot lähtevät vaunuilla halki Euroopan etsimään ainoata miestä, joka voi auttaa kärsivää, ylösnoussutta lykantrooppia viimein saamaan kuoleman rauhan. Kuka hän on? Tietysti tri Frankenstein! 

Frankenstein tarkoittaa tässä aivan ilmeisesti Frankensteinin "toista poikaa" Ludwigia, sillä Maleva ja Talbot päätyvät lopulta Vasariaan, mistä löytävät vain ennakkoluuloja ja Keski-Euroopan tyhmimpiä tekoviiksiä. Heidän pettymyksensä on suuri, kun käy ilmi, että Frankenstein on kuollut. Muitakin muutoksia on tapahtunut, niistä tärkeimpänä mainittakoon, että Ludwig Frankensteinin raunioitunut kartano on tällä välin muuttunut keskiaikaiseksi linnaksi ja siirtynyt patoaltaan läheisyyteen.

Se on myös muuttunut pienoismalliksi.
Lisäksi Vasarian asukkaat, jotka viimeksi heidät kohdatessamme vaikuttivat epätavallisen järkeviltä ja kärsivällisiltä Frankenstein-elokuvaan, ovat muuttuneet sietämättömiksi, ennakkoluuloisiksi ja murhanhimoisiksi idiooteiksi. Koko paikassa on yksi ainoa tolkun ihminen, ikuisesti Frankenstein-elokuviin tuomitun Lionel Atwillin tulkitsema pormestari. Häntä lukuun ottamatta vasarialaiset, ainakin miehet, vaikuttavat tahdottomilta, ansiottoman kopeilta ja pahansuovilta ääliöiltä, jotka vihaavat kaikkea ulkopuolelta tulevaa, kyräilevät lapsellisesti ja janoavat verta pahemmin kuin Talbot ihmissutena.

Vastenmielisin heistä on Vazec, hikinen, kovaääninen ja typerä punkero, jonka dialogi koostuu pelkästä rähjäämisestä ja uhosta. Nykyään hän olisi organisoimassa rajat kiinni -mielenosoituksia.

Vasariassa elokuva menettää kaiken toivon ja myös juonen rippeet. Talbot muuttuu ihmissudeksi ja surmaa jonkun paikallisen tolvanan, mistä ei seuraa juuri muuta kuin perinteikäs soihtukulkue, jonka päätteeksi Maleva pidätetään, koska miksipä Vasarian ääliöt eivät syyttäisi jotain satunnaista mummua ilmiselvästi villieläimen aiheuttamasta kuolemantapauksesta? Ihmissusi-Talbot rymistelee Frankensteinin linnan raunioihin ja putoaa linnan alla piilevään jääluolaan. Minulla ei ole pienintäkään käsitystä, miksi tällainen on olemassa tai miten se edes voisi olla olemassa syyskesäisessä ilmanalassa, eikä elokuva tarjoa mitään apua ilmiön selittämiseen. Ehkä lähistöllä virtaa todella kylmä maanalainen joki? Herätessään ihmishahmossa Talbot (joka ei ole jään ja lumen keskellä paleltunut kuoliaaksi, kumma kyllä) ryhtyy tutkimaan jääluolaa ja tekee hämmästyttävän kirkkaan ja hyvin valaistun jääkuution sisästä kiintoisan löydön.

Hajamielisenä tiedemiehenä Frankenstein laiminlöi pakastimen sulattamisen.
Sulatettuaan hirviön (totta kai jokaisen ensimmäinen ajatus olisi sulattaa omin päin jään sisästä löytyvä ruumis) Talbot pyytää sitä näyttämään, missä Frankenstein piti muistiinpanojaan ja... anteeksi, en voi mennä pidemmälle ns. juonessa haukkumatta ensin hirviötä pataluhaksi. Tällä kertaa hirviön roolissa on Béla Lugosi (jolle Universal kaavaili ko. roolia vuoden 1931 Frankensteiniin, mutta jonka Lugosi tuolloin torjui), missä on sinänsä ihan kivasti järkeä ottaen huomioon, että Frankensteinin haamussa hirviön ruumiiseen istutettiin Lugosin tulkitseman Ygorin kieroutuneet aivot. Frankensteinin haamussa Ygor ei ehdi nauttia voitostaan pitkään, sillä jonkinlaisen huonosti selitetyn hylkimisreaktion vuoksi hirviö sokeutuu. FMtWM:ssä hirviön oli tarkoitus puhua Ygorin äänellä ja selittää olevansa sokea, mikä selittäisi hirviön typerää kompurointia kädet ojossa, muttei tekisi siitä yhtään toimivamman tai järkevämmän näköistä. Sitä paitsi hirviö ei elokuvan kontekstissa edes voi olla sokea: muutamissa kohtauksissa on ilmeistä, että se näkee ainakin jotain. Lugosin suoritus on huonoudessaan todella hirviömäinen. Hänen liikehdintänsä on naurettavaa, ja hän vääntelee naamaansa typeriin, liioiteltuihin irvistyksiin. 
Useimmat ilmeistä sijoittuvat kategoriaan "vaari on nyt kännissä".
Hirviön inhimillisyydestä ei ole jäljellä enää rahtuakaan. Karloffin ilmaisuvoimainen mimiikka on vaihtunut häpeälliseen örvellykseen, joka heijastaa täydellisesti koko elokuvahankkeen tarkoituksettomuutta, kyynisyyttä ja välinpitämättömyyttä. Lugosin hirviö on yksiselitteisen tuomittava, eikä siinä ole mitään hyvää piirrettä. Se on häpeä kaikille tämän elokuvan tekoon osallistuneille, ja inhoan sitä syvästi. 

Mihin jäimme juoniselostuksessa ennen tätä purkausta? Onko sillä väliä? Saadakseen käsiinsä Frankensteinin tärkeimmät muistiinpanot Talbot etsii käsiinsä tämän tyttären Elsan, joka tunnetaan nykyään tittelillä "paronitar Frankenstein". Tässä(kään) ei ole järkeä saati johdonmukaisuutta, sillä Ludwig Frankenstein ei ollut paroni, eikä hänen tyttärensä ole mitenkään voinut periä titteliä sedältään Wolfilta, jonka poika Peter von Frankenstein on seuraava paroni. Lisäksi Elsa Frankenstein on alkanut puhua englantia naurettavalla korostuksella, jota hänellä ei Frankensteinin haamussa ollut. Ilona Massey honottaa roolissa kuin bostonilaista aksenttia matkiva saksalainen ja on muutenkin vietävän surkea. Tri Mannering jäljittää omatoimisesti Talbotin Vasariaan ja ryhtyy tutkimaan Frankensteinin löytöjen tarjoamia mahdollisuuksia.

Juoni kävi jo entuudestaan huonoilla kierroksilla ja tolkkua vailla, mutta se törmää seinään, syttyy tuleen ja putoaa rotkoon käsittämättömässä musiikkinumerossa, joka juhlistaa sadonkorjuujuhlaa. Musiikki kuulostaa henkisesti jälkeenjääneeltä mukaelmalta Brahmsin Unkarilaisista tansseista, ja sanat ovat heppoisine carpe diem -filosofioineen typerät. Syvällisen idioottimaisen musiikkikohtauksen kunniaksi on tosin sanottava, että siinä nähdään tämän kauhuelokuvan ehdottomasti pelottavin suoritus. Laulun esittäjä, joka muistuttaa kokaiinilla täytettyä Santeri Ahlgrenia, tunkeutuu uniin ja piinaa mieltä vielä pitkään elokuvan päätyttyä ja heppoisen juonen unohduttua.

Faro-laaaaAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAHH!!!!!

Elsa Frankenstein löytää isänsä muistiinpanot, ja tri Mannering (jonka etunimi on enteellisesti Frank) keksii niiden tarjoaman absurdin energialöpinän avulla keinon tuhota sekä hirviö että tappaa Talbot. Tappaa Talbot? Ai niin, katsokaahan, kun Talbot haluaa vain kuolla vapautuakseen ihmissuden kirouksesta. Tämä eutanasiateema voisi olla kiinnostavakin, jos siinä olisi pienintäkään yritystä tai järkeä. Talbotin rooli koostuu pääosin siitä, että hän voivottelee sitä, ettei voi kuolla hän on todella niin tyhmä, ettei muista jo kertaalleen kuolleensa. Hän heräsi henkiin vain muutaman typerän haudanryöstäjän aiheuttaman onnettoman sattuman vuoksi. Koko väkisin väännetty ongelma olisi helposti ratkaistavissa krematoinnilla, ja elokuva voisi olla ohi vartissa. Mannering ei ole yhtään Talbotia älykkäämpi, vaan päättää tuhlata kaikkien aikaa typerään energiansiirtoon, joka kestää tuskallisen pitkään.

Onneksi saamme iloksemme sentään lukuisia edustavia otoksia Chaneyn hikisestä kaksoisleuasta.
Mannering kuitenkin päättää muuttaa suunnitelmia kesken kaiken ja ryhtyy palauttamaan Frankensteinin hirviötä täysiin ruumiin (hehe) voimiin. Hänellä on tähän hyvä motiivi, sillä hän sanoo itselleen, ettei voi tuhota Frankensteinin luomusta. Can't argue with that. Kaikki tämä tapahtuu tietysti täydenkuun aikaan, ja Manneringin typerät pasmat menevät typerästi sekaisin, kun voimainsa tuntoon palannut hirviö käy ilmeisesti selkäytimestä tulevien vaikuttimien kautta Elsan kimppuun ja saa vastaansa siteistä vapautuneen ihmissusi-Talbotin. Tätä yhteenottoa elokuva on meille luvannut, ja kun se viimein koittaa, on se liian mitätön ja liian pahasti myöhässä pelastaakseen enää surkeaa tekelettä. Yhteenotto on alavireinen ja rutiininomaisesti kuvattu, mutta on tietysti virkistävää, että jotain viimeinkin, viimeinkin tapahtuu.

Vuosisadan taistelu!
Yhteenotto jää lyhyeksi, sillä Kusipää-Vazec on saanut tarpeekseen ja tekee sen, mitä on uhonnut: hän räjäyttää padon huuhtoen Frankensteinin linnan rauniot hirviöineen elokuvahistorian viemäriin. Elsa ja Mannering pelastuvat täpärästi, ikään kuin se ketään enää kiinnostaisi. Loppu koittaa viimein 74 minuutin kohdalla, ja sitä on katsomossa odotettu hartaammin kuin kuolemankaipuustaan kitisevä Talbot on osannut aavistaakaan.

FMtWM on tuskallista ja turhauttavaa katsottavaa. Sen ensimmäinen walesiläinen puolisko toimii kohtalaisesti, ja Talbotin lykantrooppinen metamorfoosi Cardiffin sairaalapedissä on koko filmisarjan vakuuttavimmin toteutettu. Parhaimmillaankin väkinäisesti alkanut juoni hiipuu matkalla kohti Vasariaa, missä se jää junnaamaan paikalleen uskomattoman pitkästyttävään kehään. Näyttely on keskinkertaista, hahmoilla ei ole luonnetta eikä motiiveja, lavastus on halpaa ja Lugosin hirviö surkeudessaan tyrmäävä. Järjettömyys ja B-elokuvan estetiikka voisivat kelvata ironiseksi nautinnoksi, ellei elokuva olisi niin pitkästyttävä ja hapuileva. Tätä tekelettä voi suositella vain innokkaimmille ja pakkomielteisimmille sarjan ihailijoille ja väärinkäyttäjille sekä popkulttuurimasokisteille, ja ainoa asia, joka sen voi pelastaa, on hyvä ja ivallinen katsomisseura. 

Frankensteinin (hirviön) ja ihmissuden kohtaaminen saa minulta asteikolla yhdestä viiteen tasan yhden (1) aivopurkin:


Ensi kerralla tutustumme Frankensteinin taloon (1944). Arvaatkaapa vain, miten sillekin kiinteistölle käy.

P. S. Tässä elokuvassa on suhteessa Frankensteinin haamuun tolkuttomasti jatkuvuusvirheitä. Frankensteinin kartanon vaihtuminen linnaksi, Frankensteinin tyttären muutos sönkkääväksi paronittareksi (ehkä edellisen elokuvan järkyttävät tapahtumat sairastuttivat hänet henkisesti, ja siksi hän esiintyy näin kummallisesti ja kuvitteellisen aatelisarvon kera) ja hirviön sokeuden peruuntuminen heijastavat yleistä hälläväliä-asennetta, joka elokuvasarjaan on tässä vaiheessa pesiytynyt. Ajoituksesta mainittakoon, että tämä on Frankenstein-sarjan ensimmäinen elokuva, jossa käytetään puhelimia normaaleina laitteina, jotka eivät vaadi erikoisselityksiä. 

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Aivohalveeraus: Frankensteinin haamu (1942)

Frankensteinin poika (1939) jäi viimeiseksi ykkösluokan Universal-kauhuelokuvaksi. Toisen maailmansodan kuluessa tuotettiin sarja halpoja B-elokuvia, joissa ei enää yleensä vaivauduttu keksimään paljon uutta sisältöä saati luomaan ilmapiiriä. Ne nojasivat tyypillisesti aiemmin esiteltyjen hirviöiden brändeihin, ja niitä katsoessaan on syytä varustautua rankalla ironialla tai jollain sitäkin väkevämmällä.

Ensimmäinen näistä B-kauhuelokuvista oli vuoden 1941 Ihmissusi (The Wolf Man), joka on myös sarjan ehdottomasti laadukkain ja toimivin elokuva. Se esitteli viimeisen uuden elokuvahirviön pitkään aikaan ihmissudeksi muuttuvan Lawrence Talbotin hahmossa. Ihmissusi pärjäsi varsin hyvin vaatimattomalla budjetilla, ja kauhuelokuvien tuotantoa tiivistettiin ja halpuutettiin entisestään. Vuonna 1942 seurasi uusi Frankenstein-jatko-osa, Frankensteinin haamu.


Frankensteinin haamu (The Ghost of Frankenstein, Frankenstein-sarjan ensimmäinen määräisellä artikkelilla varustettu nimike) on ilmiselvästi halpa B-filmi, mutta sellaisena paremmasta päästä kuin ne hirvitykset, joista joudumme vielä kärsimään. Boris Karloff ei enää palannut hirviön rooliin, joka annettiin Ihmissuden pääosasta kuuluisuuteen ponnahtaneelle Lon Chaney Jr:lle (1906–1973). Chaney, jonka isä Lon Chaney (1883–1930) oli mm. oopperan kummituksen roolista tunnettu näyttelijä, nousi 1940-luvulla lyhyesti halpiskauhun aallonharjalle. Hän oli näyttelijänä keskitasoinen eikä luonnostaan tippaakaan pelottava, vaan pikemmin surumielisen oloinen, mutta hän päätyi kauhujatko-osissa esittämään tunnetuimman ihmissusiroolinsa lisäksi muumiota, Draculaa (Draculan poika, 1943) ja tässä Frankensteinin hirviötä. (Hän peittoaa näin klassisissa kauhurooleissa paljon paremman näyttelijän, Christopher Leen, joka ei koskaan esittänyt ihmissutta.)

Basil Rathbonella ei ollut aikaa eikä kiinnostusta palata tri Frankensteinin rooliin, sillä hänet oli kiinnitetty Universalin suosittuun Sherlock Holmes -elokuvasarjaan. Bela Lugosi palasi Ygorin rooliin, ja myös Lionel Atwill jatkoi, mutta valitettavasti ei komisario Kroghin roolissa. (Olisin paljon mieluummin nähnyt elokuvan siitä, miten Krogh yrittää nujertaa hirviön, kuin... tämän tekeleen.) Ohjaajaksi pestattiin bulkkitavaraa liukuhihnalta luotettavasti tuottanut Erle C. Kenton (1896–1980), jolla ei koskaan ollut suuria taiteellisia ambitioita. Tulokseksi saatiin luokassaan tehokas kulutustuote, joka ei yritä tavoitella enempää kuin mihin sen rahkeet riittävät. Seuraava teksti sisältää tavan mukaan spoilereita, ihan kuin se ketään enää tässä vaiheessa sarjaa haittaisi.

Frankensteinin kylän idiootit, joille Wolf von Frankenstein viime elokuvan lopussa lahjoitti linnansa, ovat yhä levottomia. He päättävät, että kaikki muistot Frankensteineista on hävitettävä seudulta, koska se ilmeisesti tuo heille leipää. Tolvanat räjäyttävät keskiaikaisen linnoituksen ja vartiotornin laboratiorion raunioksi ikään kuin keskushallintoa ja museovirastoa ei olisi olemassakaan. He tekevät pahemman virheen kuin arvaavatkaan: sortuvan tornin alta nousee hapuileva käsi: Frankensteinin hirviö on pysynyt hengissä, vaikka näimme sen viimeksi palavan kiehuvassa rikkimönjässä. Edes palovammoja ei ole tällä kertaa tullut. 

Toivottavasti tykkäätte tästä kunnianhimottomasta otoksesta. Tätä enempää ei näet tässä filmissä ilmapiiriin kuvauksen puolesta panosteta.
Ygor on tästä löydöstä riemuissaan. Mitä, luulitteko, että Ygor olisi kuollut? Mistä sellaisen ajatuksen saitte päähänne? Siitä, että Wolf von Frankenstein ampui häntä useita kertoja alavatsaan ja että hirviö suri hänen kuolemaansa? Katin kontit: Ygor on selvinnyt hirttäjäisistä, joten tärkeisiin elimiin osuneet luodit eivät hänen hyvinvointiaan uhkaa. Hän on tosin menettänyt harvat ja terävät etu- ja kulmahampaansa.

Hirviö on kuitenkin heikentynyt (rikissä palaminen ja hapettomassa tilassa lojuminen voivat lannistaa vahvimmatkin meistä), ja vaikka se älyääkin hieman virvoittaa itseään salamoiden leppeässä syleilyssä, jää parantamisen varaa. Mutta kuka Frankensteinin kylässä suostuisi auttamaan tätä vihattua parivaljakkoa? Ygorilla on idea. "Menemme Ludwigin, Frankensteinin toisen pojan luokse!" 

Toisen. Pojan.

Jos Ludwig on Frankensteinin toinen poika, miksi tästä ei mainittu halaistua sanaa Frankensteinin pojassa? Tämän olisi tarkoitus olla kauhuelokuva elämästä ja kuolemasta, ei mikään kymmensivuinen Hessu Hopo -hupailu, johon keksitään kertakäyttöä varten joku hupsu serkku. No, elokuva ei tarjoa selityksiä eikä anna meille aikaa pohtia asiaa, joten matkaamme vaihtoehtojen puutteessa Ygorin ja hirviön seurassa Vasarian pikkukaupunkiin. Mikä nimi sekin on olevinaan? Ei kuulosta kovin germaaniselta, vaikka mitä ilmeisimmin sijaitsee saksalaisella kulttuurialueella. Onko tämä paikka ollut kolmikymmenvuotisessa sodassa Kustaa Aadolfin joukkojen leiripaikkana ja nimetty Ruotsin kuningassuvun mukaan? Onko nimellä yhteys manieristitaiteilija ja elämäkerturi Giorgio Vasariin?

Tohtorit Bohmer (vas.) ja Frankenstein
Vasariassa pitää joka tapauksessa majaa Ludwig Frankenstein (von-preposition hän on vaatimattomana miehenä pudottanut pois). Cedric Hardwicke (1893–1964) tekee roolin paljon suuremmalla vakavuudella ja omistautumisella kuin mitä se ansaitsisi. Ikävä kyllä Ludwig ei ole kovin mielenkiintoinen hahmo. Hän on tähänastisista Frankensteineista järkevin ja todellisuuteen voimakkaimmin ankkuroitu. Hänestä ruumiiden leikkely ja henkiin herättäminen ei ole alkuunkaan hyvä ajatus, ja hän johtaa kartanossaan jonkinlaista mielenterveyspraktiikkaa. Näin ainakin meille kerrotaan ja näin kyltti ilmoittaa, mutta Frankenstein on sikäli nimensä veroinen, että hän lähestyy mielisairauksia vartaloiden leikkelyn kautta. Ludwig Frankenstein ja hänen kollegansa, tohtorit Kettering (seinään sulautuva Barton Yarborough) ja Bohmer (Atwill), esitellään katsojille aivokirurgeina kesken leikkauksen, ei psykiatreina terapiasessiossa. Kankea dialogi kertoo, että kolmikko on Frankensteinin johdolla ensi kertaa suorittanut vaativan aivoleikkauksen, jonka yhteydessä aivot on kokonaan poistettu potilaan kallosta ja sitten pantu takaisin tappamatta potilasta. Tästä on ilmiselvästi luvassa Nobel, mutta Bohmer on yhä hieman katkera siitä, että tekniikka oli alkujaan hänen, Frankensteinin opettajan, keksintöä. Kuinka katkera? No, ainakin niin katkera, että hän paiskoo hanskojaan harmista otettuaan osaa onnistuneeseen tieteelliseen sensaatioon ja parannettuaan potilaan. Tämän tiedon ei ole tarkoitus syventää henkilöhahmoja, joille on hädin tuskin vaivauduttu kirjoittamaan luonnesisältöä lainkaan; tämän on tarkoitus vain pedata myöhempää juonenkäännettä.

Ja juonta onkin sitten paljon. Ygor tuo hirviön Vasariaan ja kiristää Frankensteinin auttamaan häntä. Frankenstein ei tunne vetoa hirviön vahvistamiseen, mutta Ygor uhkaa paljastaa Vasarian asukkaille Frankensteinin isän ja veljen pelottavat kokeet. Pitäisin erikoisena, että huhut Frankensteinin hirviöstä eivät olisi kiirineet Vasariaan, joka ilmeisesti sijaitsee kävelyetäisyydellä (tosin kestävyydeltään ylivertainen hirviö on tietysti voinut kantaa Ygoria osan matkasta) Goldstadt-Frankensteinista, mutta elokuva ei anna minulle aikaa miettiä tällaisia. Frankenstein haluaa säilyttää hyvän maineensa olettaen, että vasarialaiset uskoisivat välittömästi jonkun kertaalleen hirtetyn takkumielipuolen horinoita (olkoonkin, että hänellä on hirviö mukanaan). Tämän heikon motivaation tarjoaminen käsikirjoituksen avuksi on ainoa syy, jonka takia koko elokuvassa pitää ylipäänsä olla ketään Frankenstein-nimistä hahmoa.

Frankenstein perehtyy isänsä ja veljensä muistiinpanoihin. On erikoista, että kolmen aiemman Frankenstein-elokuvan hahmottelemalle sukuhistorialle pysytään näin uskollisena tarinassa, johon on laiskasti keksitty "Frankensteinin toinen poika". En tosin voi hyväksyä sitä, että Heinrich "Henry" Frankenstein käyttää tässä elokuvassa nähtävissä muistiinpanoistaan luomuksestaan nimeä "hirviö" (monster) jo ennen sen valmistumista. Erittäin epäonnistuneena ratkaisuna on pidettävä vuoden 1931 Frankensteinin kuvamateriaalin kannibalisointia takaumajaksoon. Näiden lyhyidenkin katkelmien osoittama taitava kameratyö vain korostaa Frankensteinin haamun kunnianhimotonta ja latteaa visuaalista yleisilmettä.

Frankenstein kätkee hirviön kartanonsa kellariin, piiloon Vasarian viranomaisilta, joita edustaa Frankensteinin tytärtä Elsaa (Evelyn Ankers; melkoinen sattuma, että Ludwigin tyttärellä ja Wolfin vaimolla on sama nimi) tapaileva syyttäjä Erik Ernst (tylsä Ralph Bellamy). Frankenstein keksii, että on yksi keino tuhota jo kolmasti turmiolta välttynyt hirviö: paloitella se kappaleiksi (oletan, että myös esim. krematointi voisi toimia). Jotain on joka tapauksessa tehtävä, sillä hirviö tappaa erään kaupunkilaisen ja surmaa tri Ketteringin. Frankenstein päättää toteuttaa paloittelusurmansa, johon tri Bohmer on kieltäytynyt osallistumasta. Bohmerin mielestä kyseessä olisi murha, ja hän nostaa esiin kiintoisan eettisen kysymyksen, johon ei tietenkään paneuduta, koska se ei oikein ole tämän elokuvan juttu. Lopulta Frankensteinin pään kääntää elokuvan nimessä mainittu Frankensteinin haamu. Olemmekin odottaneet sitä, ja tässä se on:

Vaikuttavaa, vai mitä?
Ns. "Frankensteinin haamu" on vain Ludwig Frankensteinin mielessään käymän keskustelun visuaalinen ilmiasu. Hän miettii, mikä on oikea ratkaisu, ja vastustelee isänsä nerokkaan luomuksen tuhoamista. Hänen isänsä "aave" näyttää huomattavan paljon Cedric Hardwickelta eikä lainkaan Colin Clivelta, joka vahvistettiin aiemmassa takaumamontaasissa Ludwig Frankensteinin isäksi, mutta kyseessä onkin vain typerä mielikuva eikä mikään oikea kummitus. Frankenstein ratkaisee dilemman suvulleen ominaisella hämärällä neronleimauksella: hän poistaa hirviön "rikolliset" aivot (palaamme taas tähän naurettavaan tekosyyhyn) ja asettaa tilalle hyväluontoisen ja sopivan tuoreesti edesmenneen Ketteringin aivot. 

Kun aivojen vaihtamisen makuun on päästy, haluavat kaikki mukaan. Ygor haluaa vapautua omasta runnellusta kropastaan ja istuttaa omat aivonsa hirviön pääkoppaan, mutta Frankenstein torjuu tämän ajatuksen, jolloin Ygor ruokkii Bohmerin kateutta ja kaunaa suostutellen tämän apuriksi omaan suunnitelmaansa. Hirviö ei perusta Ygorista tai Ketteringistä, vaan haluaa kaupungissa kohtaamansa Cloestine-tytön aivot. Koko sotku kärjistyy, kun kaupunkilaiset käyvät epäluuloisiksi ja viranomaiset kiinnostuvat tri Ketteringin katoamisesta. Tämä voi päättyä vain yhdellä tavalla: hirviö tappaa Frankensteinin ja Bohmerin, ja polttaa koko kartanon maan tasalle. Ja näin siis katosi maailmasta tieto vallankumouksellisesta neurokirurgiasta, kun kaikki kolme sen kehittäjää kuolivat muistiinpanojen palaessa poroksi. Kiitos paljon, Ygor ja kärsimättömät vasarialaiset.

Runsaan tunnin mittaiseksi elokuvaksi Frankensteinin haamussa tapahtuu paljon. Henkilöitä on runsaasti, ja he jäävät enimmäkseen ontoiksi. Juoni kulkee pisteestä pisteeseen hengittämättä välillä, ja tekninen toteutus on halpaa. Esimerkiksi keskieurooppalainen miljöö on suureksi osaksi mennyttä. Frankensteinin kartanokin on kuin Yhdysvaltain varakkaampien seutujen Tudor-jäljitelmä. Samaten valaistus on latteaa, ja tunnelmaa rakennetaan laiskasti. Näyttely ei ole huonoa. Kuten sanottu, Hardwicke antaa kaikkensa Frankensteinin epäkiitollisessa roolissa, mutta myös Lugosin paluu Ygoriksi on viihdyttävää katsottavaa. Vasarian huolestuneiden kaupunkilaisten ääneksi nousee epätavallisen sympaattinen, nyhverömäinen Hussmann (Olaf Hytten), joka ei monien edeltäjiensä tapaan ole kiukkuinen idiootti, vaan samaistumiskelpoinen hahmo. Chaney on hirviönä Karloffia määrättömästi tylsempi ja kivikasvoisempi, eikä maski tee hyvää hänen valmiiksi riippuluomisille silmilleen, joita nähdään tuskin lainkaan. Mukana on kuitenkin muutama kohtaus, joissa Chaney pystyy hieman jäljittelemään Karloffin rooliin tuomaa ihmisyyttä: kohtaus, jossa hirviö auttaa Cloestine-pikkutyttöä noutamaan katolle juuttuneen pallonsa, on elokuvan suoranainen keskus ja muistuma siitä, mitä tällä hahmolla olisi mahdollista tehdä.

Minkä nuohoojan maailma hänessä menettikään.

Aivonvaihtokupletti tarjoaisi mahdollisuuden pohtia vakavasti tietoisuuden, persoonallisuuden ja minuuden ongelmia, ja tämä olisi elokuvasarjalle luonteva uusi suunta. Elokuva ei kuitenkaan esitä näitä kysymyksiä, se vain ikään kuin ajautuu niiden äärelle ymmärtämättä niitä. Koko touhu menee läskiksi ja menettää viimeiset vakavamielisyyden rippeet, kun Ygorin aivot saanut hirviö alkaa mesota Ygorin äänellä, miten hän tulee nyt elämään ikuisesti. Tiesittekö, että ääni tuotetaan aivoissa? En minäkään. 

Frankensteinin haamu on täynnä rappion merkkejä. Frankenstein-sarja ei sen myötä kuitenkaan romahtanut B-elokuvan sarjaan, vaan pikemminkin laskeutui sinne hallitusti. Tarina pysyy vielä kasassa, vaikka ilmastointeippi onkin paikoin näkyvissä. Lisäksi elokuva kartoittaa uutta aihealuetta, vaikkei aivan tunnukaan tajuavan, mitä on tekemässä. Kokonaisuus on ohi runsaassa tunnissa, ja kyllä se sen ajan tarjoaa kohtalaista viihdettä. Se ei ole missään vaiheessa pitkästyttävä. Se on viimeinen Universalin elokuvista, joissa Frankensteinin hirviötä käsitellään minkäänlaisella uskollisuudella ja arvokkuudella. Vaatimattomista mutta kiistattomista ansioistaan huolimatta elokuvaa on paha suositella muille kuin innokkaimmille Frankenstein-faneille. Lasken itseni ainakin Suomen oloissa tuohon ryhmään, mutta minäkään en jaksa innostua Frankensteinin haamusta, joka ei jätä jälkeensä kovin väkeviä muistikuvia. Annan elokuvalle asteikolla yhdestä viiteen kaksi ja puoli aivoa purkissa:


Seuraavaksi jännitämme, kumpi voittaa, kun Frankenstein kohtaa ihmissuden (Frankenstein Meets the Wolf Man, 1943).

P.S. Frankensteinin haamu haluaa tunkea itsensä päättäväisesti osaksi Frankenstein-sarjan jatkumoa. Tämä päätyy tosin sekoittamaan useampia asioita kuin mitä se selventää. Tapahtumat eivät voi sattua kovin pitkään Frankensteinin pojan jälkeen, ja siksi onkin hämmentävää, että Ludwig on selvästi Wolfia vanhempi. Hän näyttää vanhemmalta, ja hänen tyttärensä on parikymppinen. Silti Wolf peri edellisessä elokuvassa paronin arvon, vaikka sen tulisi päätyä vanhimmalle pojalle. Ehkä Ludwig vaatimattomana tiedemiehenä kieltäytyi kunniasta (en tiedä, voiko niin tehdä). Tässäkään elokuvassa ei nähdä puhelimia tai moottoriajoneuvoja, mutta pukeutumisesta päätellen olemme suurin piirtein Frankensteinin pojan ajanjaksossa, mikä käy järkeen.

Kysymys sijainnista sen sijaan on viimein ratkennut! Ygor lupailee Bohmerille, että yhdessä he voisivat hallita koko "(osa)valtiota ja jopa koko maata". Totesin jo Frankensteinin pojassa, että Itävalta (joka muuten anschlussattiin Saksaan jo ennen ko. filmin julkaisua) kielsi aatelisarvojen käytön, ja muun järkeilyn perusteella vaihtoehdoiksi jäivät Saksa ja Sveitsi. Ygorin repliikki ratkaisi asian: tapahtumat sijoittuvat Saksaan, koska vain siellä on (osa)valtioita, ja oli myös Weimarin tasavallan aikaan; Sveitsissä on kantoneja, ei valtioita! Olen ylpeä selvitystyöstäni, jonka perusteet ovat luotettavat, sillä tottahan kirjoittajat, jotka keksivät "Frankensteinin toisen pojan" ja "Vasarian", pyrkivät antamaan hienovaraisia vihjeitä tapahtumapaikasta välineenään aluehallintoyksiköiden sanasto! Ja kun tapahtumat kerran sijoittuvat Saksaan, liekö Frankensteinin haamu nerokkaan hienovarainen allegoria toisesta maailmansodasta? Ygor-hirviö on Hitler, kun taas Bohmer ja Frankenstein edustavat häneen syistä tai toisista tukeutuvia saksalaisia; ja lopula Ygor-hirviön sokea raivo polttaa kaiken poroksi. Kyllä, tämä on ilmiselvä poliittinen allegoria, tai sitten minun aivoni pitää vaihtaa.

tiistai 27. lokakuuta 2015

Sukuvika: Frankensteinin poika (1939)

Frankensteinin morsian oli vuoden 1935 parhaita elokuvia ja tuotti mukavasti, mutta Universalin finanssit menivät solmuun, kun studio yritti tuottaa lisää sen kaltaista laatua. James Whalen seuraava elokuva, kalliisti tuotettu musikaali Show Boat (1936), oli arvostelumenestys, mutta studio tuotti sen lainarahalla, ja koko putiikki oli mennä nurin elokuvaproduktion hillittömän budjetinylityksen vuoksi. Osakkaat eivät olleet halukkaita puolustamaan Universalin johtoa, ja uudelleenjärjestelyissä studion kunnianhimoiset kauhuelokuvasuunnitelmat haudattiin. Tämä vaikutti varsin kohtalokkaasti Draculan tyttären (1936) laatuun: produktiolle oli kaavailtu paljon lopullista isompaa budjettia, ja rahan sekä tahdon puutteessa se lässähti.

Kauhuelokuville koitti muutenkin huono ajanjakso muutaman vuoden ajaksi. Hollywoodin tärkeimpiä ulkomaanmarkkinoita oli kieliyhteyden vuoksi Britannia, mutta brittiläiset sensorit tyrmistyivät niin pahanpäiväisesti amerikkalaisten kauhuelokuvien järkyttävästä raakuudesta (joka tuskin hätkähdyttäisi yli 10-vuotiaita lapsiakaan), että niiden maahantuonti kiellettiin kokonaan. Universalin uudet studiopomotkin olivat vakuuttuneet siitä, että kauhuelokuvien aika oli ohi, kunnes vuonna 1938 keksittiin esittää aiempia kauhufilmejä yhteisnäytöksissä. Draculan ja Frankensteinin yhteisnäytökset osoittautuivat niin tuottoisiksi, että Universal päätti tehdä uuden, ison budjetin kauhuelokuvan. Näin syntyi Frankensteinin poika (Son of Frankenstein), joka tuli teattereihin tammikuussa 1939. Luvassa on tavalliseen tapaan spoilereita.



James Whale ei ollut kiinnostunut palaamaan kauhuelokuvan pariin, eikä Colin Clive voinut enää palata nimirooliin (hän oli kuollut 1937 vain 37-vuotiaana alkoholismin ja tuberkuloosin nujertamana), joten oli ymmärrettävä ratkaisu siirtää uuden jatko-osan tapahtumat yhtä sukupolvea myöhemmäksi. Ohjaajaksi pestattiin Rowland V. Lee (1891–1975), joka oli aiemmin tehnyt mm. suosittuja Dumas-filmatisointeja, ja nimirooliin valittiin Basil Rathbone (1892–1967), joka muutamia vuosia myöhemmin nousi suureen kuuluisuuteen Sherlock Holmes -elokuvasarjan pääosassa.

Paroni Frankenstein (oik.), tyly ilma ja tyly tervetulokomitea. Heraldikkoja saattaa kiinnostaa Frankensteinin vaakuna.
Wolf von Frankenstein (Rathbone) palaa sukunsa maille, kun ainakin 30 vuotta on kulunut Frankensteinin morsiamen tapahtumista. (Hän näyttää tosin olevan nelissäkymennissä, eikä ollut syntynyt vielä Morsiamessa.) Elizabethin ja Heinrich Frankensteinin ("Henry" siis oli mitä ilmeisimmin Heinrichista johdettu lempinimi, mikä ei ole varsinaisesti mahdotonta) poika on tiluksien ja paroninarvon perijä. Elokuva antaa ymmärtää hänen syntyneen Englannissa ja tehneen tieteellistä uraa Yhdysvalloissa, missä on myös perustanut perheen. Nyt Wolf (jonka on pakko olla lyhenne Wolfgangista, tai muuten en ala) on päättänyt aloittaa uuden elämän vaimonsa Elsan (Josephine Hutchinson), alle kouluikäisen poikansa Peterin (Donnie Dunagan) ja hovimestari Bensonin (Edgar Norton) johtaman palvelusväkensä kanssa. He eivät saa kovin lämmintä vastaanottoa. Kyläläiset liittävät Frankensteinin suvun katkeriin ja kauheisiin kokemuksiin ja olettavat idiootteina välittömästi, että uusi paroni on tullut paikalle ainoana tarkoituksenaan luoda lisää hirviöitä. Lisäksi asukkaat valittavat, että jo kylän nimi, Frankenstein, vaikuttaa kirotulta ja karkottaa ihmisiä seudulta huonolla maineellaan. Tähän voi vastata vain, että mitäs menitte vaihtamaan sen. Paikan nimi oli kahdessa aiemmassa filmissä Goldstadt. (Frankenstein muuten on oikeasti noin tuhannen asukkaan kylä Pfalzissa lähellä Kaiserslauternia.) 

Yleisilmettä voisi luonnehtia ilmaisulla "Gaudí Transylvaniassa".
Seutu on muutenkin muuttunut. Kaikki on nyt korostetun kolkkoa, ja kylä on muuttunut aiemmissa filmeissä nähdystä pittoreskista keskieurooppalaisesta yhteisöstä vääristyneiden kiemurarakennusten painajaismaiseksi kasaksi, joka voisi olla suoraan 20-luvun saksalaisen ekspressionismin maailmasta. Elokuvan suuri budjetti näkyy komeissa ja tyylikkäissä lavasteissa, jotka tekevät vaikutuksen erityisesti Frankensteinin linnassa (niitä on muuten oikeasti kaksi, jo edellämainitussa Frankensteinissa ja myös Darmstadtissa). Mielikuvitukselliset porraskäytävät ja tukihirret jakavat kuvatilan dramaattisen kulmikkaaksi näyttämöksi, ja komea visuaalinen ilme antaa elokuvalle paljon viehätystä. Kameratyö kuvakulmineen on paljon perinteisempää, huomaamattomampaa ja vähemmän räväkkää kuin kahdessa aiemmassa elokuvassa, mutta upeat lavasteet ja Frank Skinnerin (1897–1968) Waxmania hillitympi, pahaenteinen musiikki rakentavat elokuvaan nautittavan tunnelman.
Ygor, kylän kovin naistenmies ennen Wolfin saapumista.
Elokuvan merkittäviä teemoja ovat perintö, vastuu ja isäsuhteet, ja tietysti nuori paroni päätyy kohtaamaan isänsä pahamaineisen luomuksen, koska muuten elokuva jäisi aika laimeaksi. Hirviön laajennettu itsemurha viime elokuvan lopussa raunioitti vanhassa vartiotornissa (joka on nykyään paljon lähempänä Frankensteinin linnaa kuin aiemmin) sijainneen laboratorion, muttei tuhonnut hirviötä. Frankensteinin alkuperäinen luomus oli kestävämpää tekoa kuin tämän morsian tai Pretorius, ja se on piileskellyt tornin raunioissa seuranaan Ygor (Béla Lugosi), jonka implikoidaan toimineen vanhemman Frankensteinin kätyrinä haudanryöstöissä. Hirttotuomio ei pysäyttänyt Ygoria, ja hänet julistettiin kuolleeksi, mutta niska se vähän vääntyi, ja edelleen hän hiippailee Frankensteinin linnan ympäristössä. Lugosi tekee Draculan ohella ehkä uransa tehokkaimman roolin viekkaana, pahansuopana ja karmivana kelminä, joka käyttää hirviötä oman kostonsa välineenä. Tämä ylinäyttelevä hyypiö on loistavaa viihdettä ja jatkaa Pretoriuksen camp-traditiota. Populaarikulttuurin vakiohahmoksi päätynyt Igor-kyttyräselkä hullun tiedemiehen kätyrinä on selvästi syntynyt Lugosin "Ygorin" ja Dwight Fryen "Fritzin" yhdistelmästä. Ygor on Frankensteinin pojan konna; hän ei ole yhtä älykäs eikä varsinkaan yhtä sofistikoitunut kuin Pretorius, mutta hän on erittäin viihdyttävä, ja paikoin hahmon groteski näyttely voi herättää jopa lieviä väreitä selkäpiissä.

Wolf von Frankenstein kahdessa promillessa.
Rathbone tkee hyvää ja omistautunutta työtä Frankensteinin roolissa. Hän saapuu kylään vilpittömin aikein, loukkaantuu kyläläisten ennakkoluuloista ja haluaa palauttaa isänsä maineen. Linnan synkkä perintö alkaa vaikuttaa häneen, ja hänestä tulee vähitellen ylimielinen hermokimppu, joka pyrkii epätoivoisesti piilottelemaan vaarallista salaisuutta, joka ei ole hänen hallinnassaan. Tuntu on elokuvan loppupuolella välillä kuin farssissa Frankensteinin syöksähdellessä paniikissa sinne tänne perintölinnansa saleissa.

Bojojoing!
Vaikka Frankenstein esiintyy hieman ylimielisesti (Rathbonella on siihen sopiva naamataulu) ja vaarantaa sivullisia, on hänet selvästi tarkoitettu samaistumiskelpoiseksi hahmoksi. Kyläläisten suoralta kädeltä tekemä torjunta selvästi loukkaa häntä, ja hänellä on ruusuinen kuva isästään ei vain suurena tiedemiehenä vaan myös jalona persoonana. Konkreettisimmin Frankenstein yrittää isänsä maineen puhdistamista muuttamalla tämän kivisen hauta-arkun kanteen töherrettyä graffitoa. (Kuka muuten hautasi H. Frankensteinin? Miksi hän edes palasi sukulinnaan? Ja miten joku vandaali löysi salaisen kryptan? Nämä kysymykset jäävät vaille vastausta.) Esiin nousee ohimennen kysymys Frankensteinin vastuusta isänsä luomusta kohtaan. Onko se vuosisadan tieteellinen saavutus, vaarallinen epäsikiö, apua tarvitseva uhri vai peräti perheenjäsen? Ygor ainakin katsoo hirviön kuuluvan sukuun: hän selittää Wolfille, että hirviö on tämän velipuoli. Molempien isä oli H. Frankenstein, mutta hirviön äiti oli salama.

Rathbone on isänsä luomuksen pariin vahingossa päätyvänä ja perheellisenä miehenä hyvin erilainen kuin Cliven tulkitsema, selkeästi tasapainottomampi tiedemieshahmo. Wolf von Frankenstein ei itse asiassa ole hullu tiedemies laisinkaan. Hänellä ei ole ambitioita kuoleman voittamisesta tai vallasta; hän haluaa vain palauttaa isänsä kunnian nerokkaana tiedemiehenä, joka luomuksineen joutui ennakkoluulojen uhriksi. Tässä pyrkimyksessään hänestä itsestään tulee paitsi ennakkoluulojen, niin myös isänsä pakkomielteiden uhri. Hän takertuu kunnianhimoisesti ja defensiivisesti isänsä idealisoituun perintöön, joka alkaa uhata hänen oman jälkikasvunsa turvallisuutta.

Poliisikomisario Krogh (Lionel Atwill) on kyläläisistä ainoa, joka suhtautuu Frankensteiniin myötämielisesti, vaikka hänelläkin on omat, joskin jalot, tarkoitusperänsä. Krogh menetti lapsena oikean kätensä hirviölle (tätä kohtausta emme aiemmissa elokuvissa nähneet, mutta se olisikin ehkä ollut turhan raakaa) ja joutui siksi hautaamaan haaveensa sotilasurasta. Atwill (1885–1946) tekee erinomaisen roolityön muodollisena ja ovelana Kroghina, joka potee hienoista katkeruutta mutta tuntee myös sympatiaa Frankensteinin perhettä kohtaan. Rathbonen ja Atwillin yhteiskohtaukset ovat täynnä hyvää näyttelemistä ja mainiota elokuvaviihdettä. 

Krogh vs. Frankenstein
Muutkin näyttelijät tekevät kelpo suoritukset, lukuun ottamatta ehkä Frankensteinin Peter-poikaa parhaiden kykyjensä mukaan esittävä Dunagan. Hän käy paikoin hermoille, mutta hänen vikansa ei ole, että ohjaaja ja tuottaja päättivät esim. ottaa mukaan juuri sen otoksen, jossa hän sotkeutuu repliikissään. (Olisiko budjetti kaatunut, jos sitä olisi yritetty uudelleen?) Vuotta myöhemmin Disneyn Bambin ääninäyttelijänä tunnetuimman roolinsa tehnyttä Dunagania käytetään onneksi säästeliäästi, eikä hän ole lainkaan niin ärsyttävä kuin olisi voinut olla.

Kuten edellisistä tekstikappaleista ilmenee, on tässä elokuvassa paljon uusia hahmoja, joiden suhteiden valottaminen vaatii ja onneksi saakin aikaa. Frankensteinin poika on 99 minuutin pituisena pisin Universalin klassisista kauhufilmeistä, ja se aika tulee tarpeeseen. Juonella on aikaa kehittyä, henkilöhahmoista tulee aivan uudella tavalla eläviä, ja rytmi on kaiken kaikkiaan tunnelmallisempi. Ikävä kyllä uusien henkilöiden esittely ja luotaaminen tarkoittaa, että hirviö esiintyy liian harvoin ja liian vaisusti. Boris Karloff palasi tässä elokuvassa viimeistä kertaa suurimpaan tähtirooliinsa, ja on pettymys, että hän viettää siitä suuren osan kivipaasilla torkkuen.

No, onpahan hänellä ainakin tyylikäs lampaannahkaliivi.
Hirviön puhekyky, joka teki roolityöstä Morsiamessa niin tehokkaan, on nyt kadonnut kokonaan. Tätä voi selittää tornin romahduksessa ja sen jälkeen kärsityillä vammoilla, mutta se tekee hahmosta paljon tylsemmän, varsinkin, kun se on nyt Ygorin ohjailtavissa. Karloff saa yhä näyttää kykynsä muutamissa kohtauksissa, joissa korostuu hirviön traagisuus. Voimakkain ja vaikuttavin näistä on loppupuolen episodi, jossa hirviö nousee onkalosta ja valahtaa sanattomaan tuskaan tajutessaan menettäneensä Ygorin. Myös varhaisempi peilikuvan torjunta toimii, vaikka onkin jo vanhan toistoa, eikä kohtaus, jossa hirviö "tunnistaa" Rathbonen Frankensteiniksi (siitä huolimatta, ettei tämä näytä tippaakaan Colin Clivelta), ole hassumpi.

Hyvin tyylikäs ja linjakas, eh... talja. Tuo sinuun sävykkyyttä. Olet kuin... joku olio lammasten vaatteissa.
Vaikka hirviöllä onkin turhan vähän tekemistä, saadaan siitä kosolti uutta tietoa. Scifihenkisessä tutkimusmontaasissa Frankenstein tutkii isänsä luomusta modernin teknologian avulla ja saa selville sen olevan voimiltaan ja kestävyydeltään ylivertainen tavallisiin kuolevaisiin verrattuna. Tämä on elokuvan ainoa seikka, joka oikeuttaa Mary Shelleyn nimen näyttäytymisen alkuteksteissä: romaanissa tulee selväksi, että hirviö on paljon luojaansa vahvempi, nopeampi ja sitkeämpi, ja elokuvassa sille saadaan (pseudo)tieteelliset perusteet.   

Juoni tihenee pidemmän keston ansiosta vähemmällä ylinopeudella kuin sarjan muissa filmeissä, ja hahmoissa on psykologista syvyyttä. Elokuvan teemat eivät ole yhtä mielenkiintoisia kuin edeltäjissään, eikä se yllä voimassa tai visionäärisyydessä niiden tasolle, mutta se on erittäin sujuva ja hahmovetoinen tarina, joka johtaa kiinnostavasti porrastettuun kliimaksiin. Frankenstein kuvittelee ensin, että Ygor on tuhonnut hänen isänsä perinnön, vienyt jalon keksinnön väärille teille. Mutta kun Ygor on raivattu tieltä, ei hirviö ole enää kenenkään hallinnassa, ja se hakee luokseen ainoan ihmisen, jonka voisi kuvitella ystäväkseen: lapsen, tässä tapauksessa Peter-pojan. Loppuhuipennuksessa selvitellään Frankensteinin perinnön pimeää puolta. Komisario Krogh kohtaa elämänsä karmean avainkokemuksen, mutta nyt hän ei enää ole avuton lapsi, vaan virkavallan edustaja. Frankenstein taas tekee lopullisen valinnan isänsä perinnön ja oman elämänsä välillä, eikä dramaattinen kohtaus tuota pettymystä, vaikka siinä onkin nykykatsannosta ehkä vahvimmin B-elokuvan tuntua koko filmissä.

Frankensteinin poika on vielä aivan kelpo jatkumoa kahdelle ensimmäiselle elokuvalle. Se on tietoisesti erilainen, ja suoriutuu kaikesta hyvin. Teemat ja niiden käsittely eivät vain ole minusta yhtä mielenkiintoisia kuin edeltäjissä, mutta toisaalta tässä elokuvassa piirretään sarjan täydellisimmät henkilökuvat – kaikkien muiden kuin harmillisen toimettomaksi jäävän hirviön osalta. Kyse on hyvin tehdystä, loistavasti lavastetusta, hyvin näytellystä ja yllättävän kiintoisasti kirjoitetusta elokuvasta, joka on juonensa ja kerrontansa puolesta koko sarjan sujuvin ja ehein. Se ei ole edeltäjiensä tavoin elokuvallista yleissivistystä, mutta mahdottoman viihtyisä askel uuteen suuntaan se silti on. Ikävä kyllä lihavat budjetit loppuivat tähän, ja Universalin kauhuelokuvat vajosivat 40-luvulla pysyvästi B-luokkaan. Sielläkin on silti tasoeroja, joten toivoa ei kannata menettää, annostella vain säästeliäämmin.

Frankensteinin pojan arvioin asteikolla yhdestä viiteen kaikkiaan kolmen ja puolikkaan purkitetun aivon arvoiseksi:


Ensi kerralla selvitämme, kannattaako Frankensteinin haamua (1942) pelätä.

P.S. Elokuvan ajoittaminen ja paikallistaminen ovat yhä hankalaa touhua, mutta johtolankoja on. Frankensteinin morsian tapahtui varhaisromanttisesta esinäytöksestään huolimatta 1900-luvulla (siinä mainittiin v. 1899 tapahtunut kuolemantapaus), ja jos Wolf näyttää ikäistään hieman vanhemmalta (kuten miehillä oli tapana), voidaan tapahtumat sijoittaa filmin tekoajankohtaan, 1930-luvun loppuun. Lisäksi Wolf mainitsee Bensonin menneen hieman sekaisin "sodassa". Se on valetta, mutta sodalla on käytännössä pakko tarkoittaa ensimmäistä maailmansotaa, ja tämäkin asettaa meidät sotienväliseen aikaan. Puhelimia ja autoja ei vieläkään nähdä, mutta rautatieasema näyttää varsin modernilta. Vaan missä Frankensteinin kylä sijaitsee? Paronin arvo elvästi tunnustetaan, ja se tuo yhteisössä ainakin muodollisesti korkean sosiaalisen aseman. Näin ollen voimme sulkea yhden saksankielisen maan pois laskuista: Itävalta kielsi aatelisarvot vuonna 1919. Frankensteinin linnaan palkataan tirolilaisia, koska oman maakunnan väki ei halua siellä työskennellä. Näin ollen emme ole Itävallan lisäksi ainakaan Pohjois-Italian saksankielisillä alueilla. Entäpä Saksa? Siinä tapauksessa kyseessä on Weimarin tasavalta, sillä julkisissa rakennuksissa ei näy merkkejä kansallissosialismista. Mutta Weimarin tasavallassa aatelisprivilegiot lakkautettiin 1919, joskaan aatelisnimiä ja arvojen käyttämistä ei kielletty. Entäpä Unkarin tai Romanian saksankieliset seudut? Ne ovat kuitenkin ehkä hieman liian kaukana haaliakseen työvoimaa Tirolista asti. Vailla armeijaa oleva Liechtenstein sulkeutuu pois Kroghin sotilasurahaaveiden takia. Sveitsi on eräs mahdollinen lokaatio, vaikka siellä paroneita onkin harvassa. Voimme siis rajata kohtalaisen luotettavasti tapahtumapaikan joko Baijeriin tai Sveitsiin, jotka sijaitsevat edes marginaalisesti järkevällä etäisyydellä Tirolista. Itse kallistun Kroghin kurinalaisen ja muodollisen sotilaallisen käytöksen vuoksi Baijerin kannalle.