tiistai 31. lokakuuta 2017

Kreivi kestitsee: Dracula – pimeyden ruhtinas (1966)

Kaikkien suosikkivampyyri tuhottiin Draculassa 1958, eikä häntä onnistuttu herättämään henkiin tai edes yhdistämään tapahtumiin muutoin kuin verbaalisena tangenttina Draculan morsiamissa 1960, mutta 1960-luvun puolivälissä henkiinherätystekniikka ja Christopher Leen rahantarve olivat kehittyneet niin paljon, että itse kreivi Dracula teki paluun Hammer-elokuvayhtiön repertoaariin. Vuonna 1966 ilmestynyt Dracula – pimeyden ruhtinas (Dracula: Prince of Darkness) yleentää vampyyrin kreivillisestä ruhtinaalliseen säätyyn. Teksti sisältää juonipaljastuksia ja pähkinöitä.


Oivallinen johdantojakso vie meidät jälleen Transylvanian, no, sylvaniaan. Metsän siimeksessä on pappi ja joukko kyläläisiä kokoontunut viettämään omituista hautajaisseremoniaa nuorelle tytölle.

Ei tämä vielä mitään – transylvanialaiset häät ne vasta kummallisia ovat.
Paikalle ratsastaa pyhää vihaa uhkuva munkki, Isä Sándor (Andrew Keir), joka pysäyttää epäpyhät seremoniat luontaisen arvovaltansa ja kiväärinsä avulla. Hän sättii kyläläiset ja näiden papin hengenmiehelle ilahduttavan kiukkuiseen sävyyn muistuttaen, että äkillisesti kuolleita perusterveitä vainajia ei enää tarvitse seivästää ja dumpata siunaamattomaan maahan, kun kreivi Dracula kultteineen on tuhottu jo kymmenen vuotta sitten. (Jos siis sijoitamme tämän elokuvasarjan jatkumoon, tapahtui Dracula vuoden 1885 joulukuussa, jonka jälkeen van Helsing jäi Transylvaniaan ainakin joksikin aikaa tuhoamaan Draculan aloittamia "kultteja", näiden joukossa paroni Meinsterin operaatio. Näin ollen Isä Sándor voisi nuhdella kyläläisiä aikaisintaan vuonna 1896, mutta ehkä hän on suurpiirteinen ajanlaskussaan, jolloin arvio voi heittää vuodella tai parilla.) Kyläläiset palaavat kyräillen kotiinsa. Ymmärtäähän harmistuksen: täysin verettömät hautajaiset ovat kovin tylsä tapahtuma.

Isä Sándor ja Kentit, joiden luonne tiivistyy kullakin tässä kuvassa olevaan ilmeeseen.
Kiukkuinen Isä Sándor pysähtyy luostariinsa suuntautuvalla paluumatkallaan lämmittelemään paikallisessa majatalossa etsien lisää mahdollisuuksia isotella typerille talonpojille ja pilkata näiden lapsellisia, pelkurimaisia kuvitelmia. Ja tietysti vaatimaan ilmaisen viinipikarinsa. Majatalossa hän kuitenkin leppyy ainakin hetkeksi kohdatessaan englantilaisen turistiseurueen. Kentit ovat hipsterityyliin lähteneet matkalle sellaiseen paikkaan, jossa heidän ylempään keskiluokkaan kuuluvat tuttavansa eivät taatusti ole käyneet. Kun Ranska, Italia ja Sveitsi on nähty, voi Transylvania tarjota autenttisia elämyksiä. Sitä paitsi hintataso on takuulla edullisempi kuin Genevessä. 

Veljekset Alan (Bud Tingwell) ja Charles Kent (Francis Matthews) sekä heidän vaimonsa Helen (Barbara Shelley) ja Diana (Suzan Farmer) keskustelevat matkaohjelmastaan ja siitä, miten Helen paheksuu jatkuvasti aivan kaikkea. Jokaisella Kentillä on enintään yksi luonteenpiirre, ja Helen on ehkä vahvimmin ja johdonmukaisimmin kirjoitettu. Isä Sándor on ilahtunut englantilaisten tapaamisesta; selvästi hän ansaitsee mielestään parempaa seuraa kuin mitä Transylvanian kylien turvenuijat kykenevät tarjoamaan. Munkki kutsuu turistit vierailemaan luostarissaan, mutta varoittaa näitä vierailemasta Karlsbadissa, varsinkaan linnassa, josta kukaan ei halua puhua. 

It is a silly place.
Kentit eivät munkin varoituksista huolimatta muuta matkasuunnitelmiaan, vaan ottavat vaunut Karlsbadiin. (Viimeksi Draculan linna sijaitsi Klausenburgin alueella, ihan vain lukua pitääksemme.) Kun säikky ajuri hylkää heidät linnan maille ehtiäkseen pois ennen pimeän laskeutumista, värjöttelevät engelsmannit neuvottomina metsäpolulla, mutta vain hetken: he eivät ehdi edes kunnolla hätääntyä, kun paikalle karauttavat tyhjät mustat vaunut vailla ajuria.

Kentit sulloutuvat vaunuihin, jotka kiitävät saman tien linnan porteille. Turistit työntyvät sisään, joskin Helen valittaa asiasta, mutta hän ilmiselvästi valittaa aina kaikesta, joten häntä kuunnella. Kentit huomaavat, että heidän matkatavaransa ovat, hämmästyttävää kyllä, ilmestyneet linnan makuuhuoneisiin, ja että saliin on katettu päivällistarpeet neljälle hengelle. Koska katsojat tietävät varsin hyvin, mistä on kyse, tuntuu varsin väsyttävältä uhrata tähän kaikkeen niin perinpohjaisesti aikaa kuin minkä käsikirjoitus välttämättömäksi katsoo. Toinen rva Kent saadaan lopulta kirkumaan, kun varjoista astuu pahaenteisen musiikin saattelemana kammottavin mahdollinen näky... hovimestari.

Paikallaan säyseästi seisova, hyvin pukeutunut mies kelvollisesti valaistussa, valkeiden seinien hallitsemassa tilassa. Kukapa ei kirkuisi kurkku kauhusta suorana?

Tämä luiseva, pitkä ja pahaenteisen korrekti miekkonen on hovimestari Klove (Philip Latham). Hänen isäntänsä, muuan kreivi Dracula, en tiedä lienettekö kuolleet, äh, kuulleet, on määrännyt testamentissaan, että linnan on aina oltava valmis majoittamaan vieraita, vaikka nämä pitäisi sitten kaapata kauko-ohjatulla vossikalla. Kentien mielestä – paitsi tietysti nalkuttavan Helenin – tämä on kerrassaan mainio järjestely, ja he ylistävät suuresti edesmenneen kreivin vieraanvaraisuutta.

Yöllä tapahtuu tietenkin kummia. Alan Kent näkee Kloven raahaavan kirstua käytävällä, ja koska englantilaisiin tapoihin ei nähtävästi kuulu jättää ihmisiä rauhaan, lähtee hän tutkimaan asiaa löytäen salaisen huoneen, avoimen kivisarkofagin, ja lopulta myös suuren tikarin selästään. Ilmaisia illallisia ei tunnetusti ole, ja niinpä herra Kent päättyy roikkumaan kurkku leikattuna Draculan sarkofagin ylle, kun Klove varistaa vampyyrin tuhkat sekaan. Veri on huvittavan epäaidon näköistä, mutta kohtaus itsessään on sarjan brutaaleimpia tähän mennessä, ja ihastuttava häive-efekti, jossa Dracula materialisoituu tuhkasta ja verestä muodostuvasta vispipuurosta, perustuu selvästi Universalin vanhojen kauhuelokuvien trikkeihin, mutta toteutetaan huolellisemmin ja ennen kaikkea Technicolor-väreissä. 

Päivällinen oli moitteeton ja monipuolinen ja huoneet tilavat, mutta henkilökunta murhasi aviomieheni ja käytti hänen verensä saatanallisessa rituaalissa. 3/5.
Kun Dracula viimein ilmaantuu paikalle, on filmi osapuilleen puolivälissä, ja hänellä on lähes yhtä nälkä kuin katsojilla. Onneksi paikalle sattuu puritaaninen ja sulkeutunut Helen Kent, joka on kerrankin valittamatta, kun kreivi tekee tuttavuutta hänen kanssaan.

Seuraavana aamuna enää 50% Kenteistä on jäljellä, ja Charles vie vaimonsa Dianan (kyllä, tämän elokuvan sankaripari on nimeltään Charles ja Diana, vuonna 1966) turvaan palatakseen linnaan etsimään veljeään ja kälättävää kälyään. Klove kuitenkin käy kaappaamassa Dianan takaisin. Hänen isännälleen kelpaa kaikenlainen veri, mutta naisia silti preferoidaan. Tästä seuraa varsin hieno kohtaus pahaenteisen punasävyisessä pitosalissa, kun vampirisoitu Helen ilmaantuu viettelemään Dianaa riisuttuna estoistaan ja myös osasta vaatteitaan. Kohtauksen homoeroottiset sävyt, jotka varmasti säväyttivät 60-luvulla, katkeavat Draculan päästämään sähinään. Kreivi haluaa Dianan itselleen, eivätkä siinä auta edes Charlesin miekkailutaidot. Vieraista tulisi illallista, ellei Dianan krusifiksi pelastaisi tilannetta. 

En edelleenkään ymmärrä näitä ristisääntöjä. Miten vampyyri, joka liikkuu vapaasti tilassa, jonka ikkunat ovat jumankauta lasimaalausristien peitossa, säikkyy tällaista krusifiksiä?

Entäpä tämä sitten? Miekan terä ja kahva muodostavat jo itsessään ristin, joten miksi se ei muka riitä karkottamaan verenimijöitä, vaan pitää pelleillä tämmöisiä? Mikä sua vaivaa, Dracula? Mee jonnekin hoitoon oikeesti.
Sankaripari suuntaa Isä Sándorin luostariin, missä Isä paljastuu tietysti vampyyrien erityisasiantuntijaksi ryhtyen valmistelemaan Draculan tuhoamista ja Helenin vapauttamista. Hän luennoi muutamassa kohtauksessa tämän elokuvan päivitykset vampyyrimytologiaan, ja normaalien krusifiksien ja päivänvalon lisäksi tuhokonstien listalla on nyt myös juokseva vesi. 
Miten tukka pysyy tällaisena, jos ei voi käyttää juoksevaa vettä? Ehkä en vain ymmärrä vampyyreja.
Dracula tuo kuitenkin taistelun itse luostariin ennen kuin munkit ehtivät varustautua. Paikalla työskentelee kirjansitojana muuan Ludwig (Thorley Walters), jonka Isä Sándor on aikanaan pelastanut Draculan kynsistä. Ludwigilla on muutamia hassuja ominaispiirteitä: hän kaipaa suunnattomasti kehuja ja hyväksyntää, ja hän syö hyönteisiä sekä hämähäkkejä. Lähdemateriaalia tunteville selviää välittömästi, että hän on tämän elokuvan Renfield, eikä siksi olekaan kummoinen yllätys, että hän tarjoaa vampyyreille sisäänpääsyn luostariin (vampyyriloren päivitys: vampyyrit voivat tulla sisään vain, jos ne on kutsuttu, mutta kerran kutsuttuna ne voivat mennä ja tulla mielensä mukaan) Isä Sándor onnistuu tosin seivästämään vampyyri-Helenin, mutta menettää Dianan Draculalle, joka karauttaa kohti linnaansa. 

Isä Sándor ja hra Kent saavat Draculan kiinni juuri auringon laskiessa linnan pihalla, ja tätä seuraava huipennus kuuluu koko sarjan parhaimpiin, jänittävimpiin ja kinematografisesti mielenkiintoisimpiin. Vaikka onkin hieman noloa, että Dracula tuhotaan tällä kertaa saartamalla hänet maailman kapeimpien railojen keskelle omaan vallihautaansa, on kuvauksen ja tapahtumien rytmitys samoin kuin kreivin pulahtaminen yllätysavantouinnille elokuvasarjan visuaalisesti parhaita hetkiä. 

Hammer presents: Dracula on Ice!
Pimeyden ruhtinas onnistuu lopulta viihdyttämään mukavasti, vaikka sen rakenne onkin sangen epätyydyttävä. Kentit viettävät linnassa paljon tutkien samoja asioita peräjälkeen yhä uudelleen ja uudelleen. Tämä toisto on syvästi pitkästyttävää, koska katsojat tietävät jo, mistä Draculan linnassa on kyse. Lisäksi Kentien hahmot ja näyttelijät ovat yksiulotteisia, ja kokonaisen illan viettäminen heidän seurassaan on pidemmän päälle todella pitkäveteistä. Heidän toilailuistaan pystyisi helposti leikkaamaan jopa vartin ilman, että mitään tärkeää jäisi näkemättä: hahmokehitystä kun juuri ei tapahdu.

Kentien tylsän linnahaahuilun vastapainona saadaan sentään Christopher Leen ehkä brutaalein tulkinta Draculasta. Hahmolla ei enää ole ainuttakaan vuorosanaa, vaan hän päästää kurkustaan enää sihinää ja karjaisuja. Lee itse väitti tämän johtuneen siitä, että hän kieltäytyi lausumasta typeriksi tuomitsemiaan vuorosanoja, mutta käsikirjoittaja taas sanoo, ettei Draculalle kirjoitettu repliikkejä tähän elokuvaan lainkaan. Dialogi on elokuvassa muuten kautta linjan melko laadukasta, joten Leen kommentit vaikuttavat hänen normaalilta Dracula-rooliensa vähättelyltä.  Dracula ilmaantuu elokuvaan aivan liian myöhään ja esiintyy valkokankaalla lopulta ehkä runsaat kymmenen minuuttia, mikä on roolityön eläimellisestä tehosta huolimatta hieman liian vähän ja ennen kaikkea aivan liian myöhään.

Myönteistä on myös Andrew Keirin tulkinta kiväärimunkki Isä Sándorista, vaikka häntä olisi kyllä mielellään katsellut pidempäänkin. Hänen seikkailunsa olisivat paljon kiinnostavampia kuin Kentien edustaman samaistumiskelvottoman tylsyyden. Klove on aivan tervetullut lisä hahmogalleriaan, ja käy järkeen, että vampyyrilla olisi elollinen kätyri.


Paikoitellen laahaava ja itseään toistava Pimeyden ruhtinas on heikkouksistaan huolimatta sujuvaa vampyyriviihdettä, jossa tunnelma ja kuvasto ovat viimeisen päälle kohdillaan. Elokuva saa minulta asteikolla yhdestä viiteen kolme (3) tuhkalla täytettyä lipasta.

P.S.

1. Lokalisaatio on jälleen melkoinen pähkinä torahampailla purtavaksi. On ilmeistä, että elokuva kuuluu samaan jatkumoon kuin Dracula (1958), jossa Klausenburgiin matkustetaan sveitsiläisillä vaunuilla ja Karlstadt on hyvin lähellä; Klausenburg viittaa Transylvaniaan, ja Draculan morsiamissa (1960) tapahtumapaikaksi eksplikoidaan Transylvania. Tämän elokuvan linna kuitenkin sijaitsee Karlsbadissa. Karlsbadeja on joko Länsi-Böömissä tai Badenissa, molemmat kaukana Transylvaniasta. Nimi viittaa keisarillis-kuninkaalliseen kylpyläkaupunkiin ja on siten sangen harvinainen. Isä Sándor on ilmiselvästi unkarilainen, ja vuonna 1895 Transylvania oli osa Pyhän Tapanin kruunun maita eli arkisemmin Unkaria. Miksi vaihtaa toponyymejä näin järjettömästi? Suuttuiko Ceaușescu Klausenburg-viittauksesta ja vaati korjaamaan asian? 

2. Draculan tuhoamismetodi: Jäälautalle saartaminen, upottaminen juoksevaan veteen ja (otaksuttavasti) jäädyttäminen. Ei ehkä karismaattisin tapa tuhota vampyyri, mutta ainakin kekseliäs.

3. Elokuva alkaa takaumajaksolla, jossa esitetään omituisen savun keskeltä hahmottuva Draculan (1958) finaali. Jatkuvuus on siis harvinaisen ilmeinen. Ensimmäisessä elokuvassa Draculalla ei kuitenkaan ollut palvelusväkeä, tai tarkemmin sanoen hän väittää, että palvelijan oli lähdettävä pois perheasioiden vuoksi. Liekö tämä palvelija Klove? Jos asia on näin, miten ihmeessä Klove palattuaan kykeni päättelemään, mitä oli tapahtunut, saati seulomaan isäntänsä tuuleen hajonneet tuhkat linnan nurkista uudelleenherätysrituaalia varten? Mitä jos tuhkahiukkasia olisi hävinnyt? Materialisoituisiko Dracula sarkofagiinsa epätäydellisenä, vaikkapa ilman nenää?

4. Elokuvassa nähdään Draculan vaakuna. Klove osoittaa sen erikseen seinältä illallisvieraille. Se on huvittavan surkea ja laimea heraldinen sotku, jota Transylvanian huomattavin ja vanhin vampyyrisuku ei takuulla tunnuksenaan käyttäisi:

 

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Tuulienergia, lepakoiden tuho: Draculan morsiamet (1960)

Vuoden 1958 Dracula oli Hammer-yhtiölle niin suuri menestys, että jatko-osaa suorastaan kärtettiin siitäkin huolimatta, että van Helsing ehti tehdä kreivistä hyvin vastaansanomattomasti tuhkaa. Dracula tosin on sitkeä sissi ja palaa kuolleista useammin kuin maailmanuskontojen keskushenkilöt, kunhan käsikirjoittaja vain keksii jonkin metodin. Draculan jatko-osan kannalta ongelmaksi muodostui Christopher Leen haluttomuus palata rooliin ainakaan ilman huomattavaa rahallista korvausta, ja kun tuottajat pelkäsivät, ettei yleisö hyväksyisi uutta näyttelijää vampyyrikreivin roolissa, jatko-osasta pudotettiin kaikki suoraan Draculan hahmoon liittyvä sisältö. Yleisön kunnioittaminen ei ulottunut markkinointiin eikä elokuvan nimeen. Brides of Dracula (1960) ei käsittele Draculaa, eivätkä tarinan naisvampyyrit ole Draculan morsiamia tai missään yhteydessä häneen.

Nämä eivät vaikuta järin lupaavilta lähtökohdilta vetävälle jatko-osalle, jollainen Draculan morsiamista silti yllättäen sukeutuu. Rehellisyyspisteitä olisi tosin saanut nimeämällä filmin vaikka Tri van Helsingin seikkailuiksi, sillä Peter Cushingin paluu vampyyrinmetsästäjän rooliin lopulta pelastaa neitojen lisäksi myös koko elokuvan. Seuraava kirjoitus sisältää edellisiä viattomia tekstikappaleita paljon pahempia juonipaljastuksia.


Ensimmäinen paljastus: The most evil DRACULA of all ! ei esiinny tässä elokuvassa.
Tarina alkaa Transylvanian synkistä ryteiköistä, ja kertoja – joka häipyy elokuvasta lyhyen johdantonsa jälkeen – valistaa yleisöä, että Draculan, kaikkien vampyyrien monarkin, opetuslasten levittämät kultit piinaavat yhä näitä mattamaalauksellisia syrjäseutuja. Tämä on elokuvan ensimmäinen ja toiseksi viimeinen viittaus kreivi Draculaan, ja on kiintoisaa, että vampirismiin viitataan kulttimaisena toimintana. Draculan morsiamissa kirjoitetaan edellisen elokuvan vampyyrimytologiaa uusiksi, ja vähitellen Hammerin Dracula-sarjassa kuva vampirismista muuttuu sairauden tms. anomalian kaltaisesta kirouksesta yksilön henkilökohtaiseen aktiivisuuteen palautuvaksi saatanalliseksi kulttitoiminnaksi, jossa Draculan hahmo saa yhä perkeleellisempiä piirteitä ja samaistuu itse sielunviholliseen.

Viime elokuvassa tri van Helsing valisti, että käsitys vampyyrien kyvystä muuntautua lepakon tai suden hahmoon on pelkkää taikauskoa, mutta tällä kertaa vampyyrit pystyvät ottamaan ainakin siiman päässä liikkuvan kömpelön karvareuhkan olomuodon.
Usvaisella metsätiellä kiitävät hermostuneen ajurin (Michael Ripper) ohjastamat vaunut. Muta lentää, mutkat menevät suoriksi, ja koko kärry on välillä kaatua pientareelle. Vaunujen ainoa matkustaja, ranskalainen opettaja Marianne Danielle (Yvonne Monlaur), joka reagoi äärimmäisen täpäriin liikennetilanteisiin hyvin luontevasti:


On niin tylsää ja pitkäveteistä, kun vaunut ovat riistäytyä hallinnasta.
Monlaur on mitä ilmeisimmin valittu rooliin ulkoisten avujen perusteella. Onhan hän kaunis, eikä siinä mitään, mutta näyttelijänä hän tekee vaisua työtä, ehkä toki innottomasti ohjattunakin. Harmillista vain, että meidän on vietettävä hyvin pitkiä jaksoja juuri Mariannen hahmon seurassa. Koko ensimmäinen näytös rakentuu tämän transylvanialaiseen nuorten naisten seuraelämäopistoon ranskan kielen tuutoriksi pestatun matkalaisen varaan. Hän on tämän elokuvan Harker: nuori ulkopuolinen, joka saapuu työn perässä kummalliseen ja kolkkoon loukkoon, jossa vallitsevaa pimeän menneisyyden otetta ei ymmärrä.

Mustapukuinen mies, ilmeisen harmiton veikkonen.
Kaikkea ei aivan heti ymmärrä katsojakaan. Kun kiesien on hetkeksi pysähdyttävä, jotta ajuri voi kammeta tieltä tukin, joka koostuu mitä ilmeisimmästä teatterirekvisiittamassasta, hyppää lehdettömästä pusikosta kuokkavieraaksi mustiin verhoutunut luiseva hyypiö (Michael Mulcaster), joka näyttää enemmän vampyyrilta kuin kukaan koskaan. Lukuun ottamatta ehkä Christopher Leetä.


Ja presidentti Andrew Jacksonia.


Ja Romanian kuningas Mikaelia.
Kaikesta päätellen tämä pahaenteinen ja mieleenpainuvilla piirteillä siunattu hahmo on tärkeä, sillä hänen läsnäolonsa on hyvin vahvaa heti elokuvan alussa... ja sitten hän katoaa transylvanian yöhön näyttäytymättä enää koskaan. Hän on ilmeisesti vain joku vampirismilla kirotun suvun nimettömistä kätyreistä, jonka tehtävänä on järjestää tuoretta verta isäntäväelleen. Ikävä kyllä hahmo integroidaan erittäin huonosti elokuvan kokonaisuuteen: niin huonosti, ettei integraatiota tapahdu lainkaan. 

Ja kaiken tämän sotkun jälkeen elokuvasta on takana tuskin varttia. Tämä ei anna aihetta odottaa mitään kovin hyvää, ja silti pidän Draculan morsiamista aika lailla. Tarina ja tunnelma näet paranevat huomattavasti, kun laimeahko sankarittaremme kuljetetaan vaunujen välietappina toimineesta pelkurimaisten talonpoikien majatalosta alueen vanhojen feodaalipäsmärien hoteisiin. Meinsterit ovat pahainen paronisuku, mutta heillä on hallinnassaan linna, jonka sisustus saattaa edellisessä elokuvassa nähdyn kreivillisen residenssin häpeään. Draculan morsiamet nauttii ohjaaja Terence Fisherin varman goottilaisesta otteesta. Se on koko Hammerin Dracula-sarjan visuaalisesti parasta antia.


Illallinen Château Meinsterissa: keittoa, paistia, rypäleitä, tokajia sekä varmaa kuolemaa juustolajitelman kera.
Paronitar Meinster (Martita Hunt) tarjoaa Mlle Daniellelle illallisen synkässä sukulinnassaan, jossa on tietysti vialla paljon muutakin kuin vinksahtaneen goottilainen atmosfääri (ja aulaan sijoitetussa ruukussa sikin sokin sojottavat kaislanruo'ot, mikä järki niissä?). Hunt leskiparonittarena on koko elokuvasarjan vakuuttavimpia roolitöitä Leen Draculan ja Cushingin van Helsingin rinnalla, mutta häntä hyödynnetään harmillisen vähän. Paronitar Meinsterin piittaamattoman itsevarma aristokraattinen suurpiirteisyys ja affektoidun kyynisen huumorin takana karehtiva pahaenteisyys ovat herkullista nähtävää, ja ensi kertaa elokuvan nähdessäni luulin, että hän osoittautuisi päävampyyriksi. 

Nuori paroni Meinster on kahlittuna vankina eristetyssä sviitissä, mutta vaivautuu silti pukeutumaan joka päivä täydellisesti istuvaan pukuun ja plastroniin. Hän ei voi olla täysin paha.
Marianne kohtaa linnaa tutkiessaan konventionaalisesti komean joskin hieman laimean nuorehkon miehen (David Peel), joka on kahlittu hopeisella kahleella ylellisesti sisustetun sviitin seinään. Tämä ei suinkaan ole Meinsterien S/M-dungeon, vaan paronitar paljastaa, että hänen kuolleeksi julistettu poikansa on teljettynä linnan eristettyyn siipeen "sairauden" vuoksi – jokainen lajityyppiä tunteva maallikko tietysti pystyy tekemään jo näiden tietojen perusteella etädiagnoosin. Hyväsydäminen ranskatar pihistää paronittarelta kahleen avaimen ja vapauttaa nuoren paroni Meinsterin. Ranskalaisilla on tapana käynnistää vapauden puolesta hankkeita, jotka johtavat arvaamattomiin lopputuloksiin.

Paroni Meinster on tietysti vampyyri, kenties huomattavin johdannossa mainituista Draculan opetuslapsista. Paronitaräidin hellämielisyys ja Mariannen hyväsydämisyys vapauttavat Karpaateille tämän saatanallisen vihulaisen, joka käy heti toimiin vampirisoiden äitinsä ja orjuuttaen vanhan kamaripalvelijan (mielipuolisuudelle herkullisesti antautuva Freda Jackson). Marianne ei halua sekaantua perheriitoihin tämän enempää ja pakenee Transylvanian ryteikköihin, mistä tri van Helsing (verraton Peter Cushing) hänet pelastaa. Ja aivan viime tipassa: maineikkaalla vampyyrinmetsästäjällä on kestänyt puoli tuntia ehtiä 85-minuuttiseen kertomukseen. Onneksi paikallinen pappi (Fred Johnson; alueen seurakunta vaikuttaa katoliselta, mikä on kiinnostava seikka, sillä saksalainen Transylvania oli enimmäkseen protestanttista seutua) oli kutsunut arvon tohtorin seudulle tutkimaan epäilyttäviä kuolemantapauksia; muuten Mariannen olisi voinut käydä kalpaten. Elokuvan loppuosa keskittyy vapautetun paronin pyrkimyksiin rekrytoida itselleen vampyyrimorsiamia paikallisesta naisoppilaitoksesta ja van Helsingin pyrkimyksiin tuhota paroni. 

Van Helsing (oik.) tutustumassa paikallisiin pelkurimaisiin, vainoharhaisiin, terävillä pulisongeilla aseistautuneisiin, kiusallisista asioista päättäväisesti vaikeneviin talonpoikiin näiden perinteisessä kokoontumis-, jupina- ja ulkopuolistentuijottelupaikassa, paikallisessa Gasthausissa. (Tunnelma 2/5, gulassi 5/5.)
Draculan morsiamissa ilahduttaa tunnelman lisäksi myös se, että vampyyritarinaan on todella yritetty keksiä aivan uusia aspekteja, kun sarja hieman myöhemmin jäi junnaamaan Dracula herätetään taas henkiin jollain kikalla -uusintajuonien alhoon. Vaikka päävastinpari – van Helsing ja paroni Meinster – ovat miehiä, on tarinaan saatu useita erilaisia naisrooleja, ja erityistä huomiota nykykatsojassa herättää elokuvan tapa kuvata naisia systemaattisesti alisteisena ryhmänä. Heti vapauduttuaan kahleistaan paroni Meinster puree äitinsä vampyyriksi (siinä missä valkosipuli heikentää vampyyreja, Freud vahvistaa niitä), tekee palvelijattaresta orjansa ja ryhtyy valikoimaan tyttökoulun rintavimpia oppilaita ja tuutoreita tahdottomiksi kumppaneikseen. 
    
Koko Transylvanian systeemi on vilpillä vinoutettu nuoria naisia vastaan: vaunumiehen korruptio saattelee Mariannen suoraan suden suuhun Schloss Meinsteriin. Kaiken huippuna naisoppilaitosta johtaa tri Tobler (Miles Malleson), tyrannimainen vanha sovinistikääkkä, joka komentelee opiskelijoita ja henkilökuntaa vastenmielisen korskeasti, mutta matelee ja mielistelee kaikkia miespuolisia tittelinhaltijoita, olivatpa nämä vampyyrinmetsästäjätohtoreita tai vampyyriaatelisia, joilla sattuu olemaan vielä ripaus feodaalisysteemin perinnöllistä loistoa. Elokuvan ehkä hauskimmassa kohtauksessa paroni Meinster imee kuvaannollisesti verta vihjatessaan, että tri Toblerin (ei sukua sveitsiläiselle suklaaperheelle) opinahjon maavuokria olisi aihetta korottaa, eikä Tobler voi kuin kiemurrella aatelisen edessä. Van Helsing, joka saa jälleen edustaa koko ihmisyyden parhaita voimia, on ainoa hahmo, joka kohtelee naisia ja miehiä lähtökohtaisesti yhtäläisellä kunnioituksella ja inhimillisyydellä kohdistaen ennen pitkää vaivoin peitetyn halveksuntansa paikallisiin maskuliinisiin auktoriteetteihin, jotka osoittautuvat tyystin ponnettomiksi ja turmeltuneiksi.  

Kaikkein kiinnostavinta ja tyydyttävintä on nähdä tri van Helsingin seikkailujen jatkoa. Hän on henkilöitynyt niin vahvasti Draculan nemesikseksi, että on virkistävää nähdä hänen mittelevän voimiaan myös muiden vampyyrien kanssa. Peelin paroni Meinsterista ei vain ole Leen Draculan vertaiseksi vastustajaksi. Niin karisma kuin raaka eläimellisyyskin loistavat poissaolollaan tästä jokseenkin nyhverömäisestä maalaisaatelivampyyrista, joka vaikuttaa saalistavan pedon asemesta niljais-yläluokkaiselta kähmijältä. 


Edes hänen silmänsä evät punoita kunnolla.
Vastineeksi onneksi saadaan arvon tohtorin vilpitöntä kirkasotsaisuutta, joka esitetään ilman ivan häivääkään. Se on hämmästyttävän, epäironisen vakuuttavaa katsottavaa näinä aikoina. Cushingin van Helsing on vakuuttavin ja ehdottomasti paras valkokangasversio hahmosta, osin juuri siksi, että siihen on valikoitu mukaan vain tiettyjä osia Stokerin romaanihahmon osittain koomisesta karakterisaatiosta. Cushing tekee taas roolityönsä vakavuudella ja omistautumisella, joka sopisi aivan yhtä hyvin Shakespearen vakavimpiin tragedioihin. 

Uhka (vas.) ja arvokkuus (oik.)
Vaikka paroni Meinster onkin sekä vastustajana että aatelisarvoltaan kreivi Draculan alapuolella, onnistuu hän loppukohtauksessa panemaan van Helsingin lujille. Tämä varsin vetävä toimintajakso on laajempi kuin Draculassa ja paljastaa lisää vampyyrimytologiaa, kuten että pyhällä vedellä saa viimein pyyhittyä typerän virneen aatelisvampyyrin kasvoilta – samoin kuin myös ihon, ruston ja ulompia kasvolihaksia. Jos paavi ottaisi vampirismin uhan todesta, voisi hän yksinkertaisesti vain siunata koko maailman vesivarat, ja vampyyrit tuhoutuisivat välittömästi ilman ja omien vartaloidensa kosteudesta.

Draculan morsianten loppuratkaisu kuuluu siihen kategoriaan, johon luokiteltavat asiat ovat joko nerokkaita tai todella typeriä. Ajettuaan vanhassa tuulimyllyssä käydyn tiukan taistelun jälkeen paronin pakosalle tarvitsee van Helsing konstin, jolla pysäyttää vampyyrin pakomatka. Tohtori kääntää tuulimyllyn roottorin siten, että lavat muodostavat täydellisen vaakasuoran ja täydellisen pystysuoran linjan ristin, jonka varjo riittää katkaisemaan pihamaalla väijyvän vampyyrin matkan.


Näin on todistettu, että vampyyrien päihittäminen todella vaatii ainoastaan kaksi suorakaiteen mallista esinettä. Samalla on saatu lisätodisteita M. Putkosen teorialle, jonka mukaan tuulienergia tuhoaa lepakoita ja niihin liittyviä olentoja tavoilla, joita moderni fysiikka – eliitin fysiikka – ei tunnusta.

Tummanpuhuva, tunnelmaltaan jopa edeltäjäänsä parempi ja omaperäinen jatko-osa kärsii vaisuhkosta näyttelijäkaartista, mutta viihdyttää ja tarjoaa ikimuistoisen loppukohtauksen. Asteikolla yhdestä viiteen Draculan morsiamet (1960) saa minulta kolme ja puoli (3½) räjähtävää lepakkoa

P.S. 

Vampyyrin tuhoamismetodi: jättimäisen ristin varjoon jääminen. Viimeksi van Helsing tuhosi vastustajansa auringonvalolla, tällä kertaa varjolla. Menetelmä tekee yhä merkittävimmiksi edellisessä kirjoituksessani esiintyneet kysymykset. Miten vampyyrit voivat tulla toimeen, kun tahattomia ja uskontoon liittymättömiä ristin muotoja on aivan kaikkialla?

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Yön vallat aamun valkeus jo voittaa: Dracula (1958)

Halloween-aika on jälleen lähellä, ja perinteen mukaan tässä blogissa katsotaan silloin vanhoja kauhuelokuvia. Joitakin vuosia sitten tarkastelin Universalin 1930- ja 1940-lukujen klassisiksi mainittuja Dracula-filmatisointeja ja havaitsin ne merkittäviltä osin epätyydyttäviksi. Eritoten vuoden 1931 Dracula tuntuu nykyään transylvanialaista avausjaksoa lukuun ottamatta melko pitkäveteiseltä teatteriesitykseltä ja havaintoesimerkiltä siitä, miten laiskaksi elokuvatekniikka hetkeksi jämähti äänielokuvan lyötyä läpi. Jos haluaa todella viihtyä vanhojen Dracula-filmien parissa, kannattaakin kelata muutamia vuosikymmeniä eteenpäin ja tutustua brittiläisen Hammer-yhtiön kreivistä tekemään sarjaan. Tai ainakin osiin siitä.

Hammer oli 1950-luvun lopulle saakka pikkubudjetilla halpoja ja enimmäkseen sensationalistisia seikkailupätkiä tuottanut pieni brittiläinen rainafirma, joka eli lyhyen kulta-ajan n. vuosina 1955–1968. Studio palautti goottilaisen kauhun valkokankaalle ennen muuta Frankenstein- ja Dracula-elokuvasarjoillaan ja pyrki sittemmin laajentamaan repertoaariaan okkultistiseen ja psykologiseen kauhuelokuvaan. Frankenstein- ja Dracula-filmien lisäksi Hammerin melko halvalla tehtyjen elokuvien parhaimmistoa ovat mielestäni Muumion kosto (The Mummy, 1959), erinomainen Holmes-mysteeri Baskervillen koira (1959), budjetti-hitchcockilainen psykologinen trilleri Pelon tunne (Taste of Fear, 1961), omaperäinen ja hulvattoman järjetön yliluonnollinen kauhukertomus Gorgon-hirviö (The Gorgon, 1964) sekä okkultistis-saatanallinen salapoliisitrilleri Paholaisen morsian (The Devil Rides Out, 1968). Monia näistä elokuvista yhdistää Peter Cushingin (1913–1994) tai Christopher Leen (1922–2015) läsnäolo. Nämä englantilaiset luonnenäyttelijät kohottivat suorituksillaan monia Hammerin pohjimmiltaan melko yksinkertaisista B-kauhufilmeistä yhä katseenkestäviksi pieniksi mestariteoksiksi tai vähintäänkin hyväksi viihteeksi. Useimmat Hammerin klassikoiksi tunnustetuista, tyystin fantastisista goottilaisista kauhufilmeistä kiellettiin Suomessa melko tuoreeltaan tai pian ilmestymisensä jälkeen, kun Suomessa oli vuonna 1965 säädetty laki, joka valtuutti aina 2000-luvulle saakka Valtion elokuvatarkastamon körttiläiset virkkaajat kieltämään jopa aikuisilta kaikki elokuvat, joita mokomat saattoivat sairaissa fantasioissaan pitää epäsiveellisinä, raaistavina tai mielenterveyttä vahingoittavina tai jotka saattoivat jonkun lapsellisen kekkoslovakialaisen elämäntapamummelin kuvitelmissa vaarantaa yleistä järjestystä tai turvallisuutta tahi maanpuolustusta taikka huonontaa valtakunnan suhteita ulkovaltoihin (eli Neuvostoliittoon). Arvioikaa itse, vahingoittivatko hupsut ja harmittomat vampyyrifilmit mielenterveyttä, ulkosuhteita tai maanpuolustustahtoa. On hyvä muistuttaa, millainen ääliöiden ja intellektin tuhkamunien hallitsema typerä kulttuurikehitysmaa Suomi oli vielä hyvin vähän aikaa sitten.


Vuoden 1958 Draculan kohdalla olemme tekemisissä sekä pienen populaarikulttuurisen mestariteoksen että erinomaisen viihteen kanssa. Terence Fisherin taidolla ja tyylillä ohjaama tiivis vampyyrieepos käyttää vaatimattoman budjettinsa lumoavan tehokkaasti. (Elokuvaa on esitetty Suomessa käännösnimellä Pimeyden prinssi, mutta sitä ei tule sekoittaa vuonna 1966 samassa sarjassa julkaistuun elokuvaan Dracula: Prince of Darkness eli Dracula – Pimeyden ruhtinas.) Kirjoitus sisältää luonnollisesti juonipaljastuksia.

Bram Stokerin viktoriaaninen kirjeromaani Dracula (1897) on varmaankin yhä vaikutusvaltaisin irlantilaisen kirjallisuuden tuotos Swiftin, Wilden ja Joycen jälkeenkin. (Stokerin pääteoksen kirjallinen arvo on enintään kohtalainen: sitä voi verrata Arthur Conan Doylen Holmes-romaaneihin, jotka ovat säännönmukaisesti kehnompia kuin Holmes-novellit.) Siihen perustuen on tehty yli 200 filmatisointia, joista hyvin pieni osa pysyttelee millään tavalla uskollisena romaanin juonelle, joka ei edes ole kovin kummoinen ja jonka yksityiskohtia ei juuri kukaan Draculan nimen tunteva tiedä: mainittakoon vain, että romaanissa Dracula syö venäläisen valtamerialuksen koko miehistön, paljon aikaa käytetään kiinteistökauppojen tutkimiseen, hollantilainen tiedemies hokee toistuvasti saksankielisiä fraaseja, tehdään lukuisia verensiirtoja ilman pienintäkään käsitystä veriryhmistä, ja merkittävässä osassa on texasilainen cowboy. Stokerin romaanissa on rehellisesti enemmän leikattavaa kuin orapihlaja-aidassa – joka muuten on hyvä suoja vampyyreja vastaan, kuten tulemme myöhemmin sarjassa huomaamaan – eikä ole mielekästä arvostella sovituksia sen mukaan, miten uskollisia ne ovat keskinkertaisen paremmalla puolella räpiköivälle lähdemateriaalille.

Fisherin ohjaama Dracula muuntelee romaanin tarinaa ja tematiikkaa niin paljon, että sitä voinee kuvata enää romaanin vapaasti innoittamaksi kertomukseksi. Hahmoja ja juonielementtejä on karsittu rankasti: Renfieldin ja cowboyden (luojan kiitos) lisäksi tarinasta on leikattu koko Englanti ja isot määrät löysää.

Elokuva alkaa vuonna 1885 Jonathan Harkerin (John Van Eyssen) saapuessa Draculan linnaan, joka sijaitsee Klausenburgissa... Niin, missä? Klausenburg on tietysti Cluj-Napocan saksankielinen nimi, mutta vaunujen mukaan tapahtumapaikka sijaitsee...

Näköjään Sveitsissä. Tai ainakin lyhyen matkan päässä Sveitsistä. Hmm.
Harker on pestattu kreivin kirjastonhoitajaksi; virka oli muinoin hyvin palkattu ja karismaattinen – Casanovakin oli kirjastonhoitaja. Elokuvan ensimmäinen näytös kertoo Harkerin tarinan, ja tekee sen hyvin kiinnostavalla tavalla. Huomattava osa tästä jaksosta voisi olla mykkäelokuvasta. Dialogia on vähän, ja enimmäkseen taustalla kuullaan Harkerin päiväkirjamerkintöjä ja säveltäjä James Bernardin (1925–2001) painostavaa musiikkia. 

Linnan isäntä ei ole Harkerin saapuessa (päiväsaikaan) kotona, mutta on kohteliaasti järjestänyt tarjolle laadukkaan päivällisen. 

Vampyyrien tärkeimpiin tuntomerkkeihin kuuluu naurettavan säännöllinen käsiala.
Syötyään Harker kohtaa nuoren naisen (Valerie Gaunt), joka rukoilee tulokasta auttamaan häntä. Genreä tunteville on melko välittömästi selvää, että nainen on Draculan senhetkinen tyttöystävä, joka on kyllästynyt yöpaloihin ja jota kreivi ei ole vielä täydellisesti vampirisoinut. Kohtalaisen ilmeistä on myös, että näyttelijä on valittu tähän rooliin merkittävissä osin rinnanympäryksen perusteella. Eräs Hammerin vetonauloista oli aikakauden oloihin nähden uskallettu naisvartalon esittely. Dracula ei ole pahin saati räikein esimerkki tästä seksistisestä kikasta, joka kävi 1960-luvun kuluessa lähes parodiseksi vitsaukseksi lafkan tuotoksissa, mutta rintavakoa näkyy jo enemmän kuin 50-luvun lopulla oli yleisesti tapana. 

Isännän ensinäyttäytyminen.
Nainen ei ehdi selittää koko asiaansa, sillä hän aistii isäntänsä presenssin ja pakenee paikalta. Harker vilkaisee porrastasanteelle ja haukkoo syystäkin henkeään. Murskaavat orkestraaliset iskut saattelevat pikimustaan viittaan verhoutuneen Christopher Leen elokuvahistoriaan. Kreivi esittäytyy Harkerille ja saattaa tämän vierashuoneeseen, minne yksin jäätyään Harker jatkaa päiväkirjamerkintöjään. Draculan tarinaa ja elokuvakäsikirjoittamisen konventioita tunteville tulee yllätyksenä, että Harker paljastuu vampyyrinmetsästäjäksi, joka on huiputtanut itsensä tekaistuilla suosituksilla Draculan kirjastonhoitajaksi. (Mihin Dracula tarvitsisi moista?) Harkerin tehtävänä on etsiä vampyyrikreivin lymypaikka ja tuhota hänet. Tämä on yllättävä ja elegantti käänne. Kaikkien katsojien voi huoletta olettaa tietävän Draculan vampyyriksi, joten miksi tuhlata aikaa (ja ennen kaikkea rahaa) tämän seikan selvittämiseen valkokankaalla? Näppärä ja jahkailematon käsikirjoitus on elokuvan suuria vahvuuksia.

Harkerin tehtävä epäonnistuu, kun hän tekee muutaman kohtalokkaan virheen. Hän sallii Draculan nähdä kihlattunsa valokuvan, ja löytäessään viimein vampyyrin holvin hän tuhoaa, ehkä myötätunnosta, ensin Draculan tyttöystävän sillä seurauksella, että kreivi pääsee pakoon, vampirisoi Harkerin ja lähtee ryöstämään tämän sievää morsianta korvaavaksi naisystäväksi, kun edellinen harmillisesti seivästettiin. 

Elokuvat ovat opettaneet minulle, että juoksuhaudassa tai vampyyrin linnassa ei tule ikinä esitellä kihlattunsa kuvaa.
Tähän päättyy elokuvan ensimmäinen näytös, kun 20 minuuttia on kulunut. 

Van Helsing ja hänen kuuluisa seivästyskatseensa.
Kun Harkerista ei kuulu vähään aikaan mitään, saapuu hänen mentorinsa, vampyyrinmetsästäjä tri van Helsing (Peter Cushing) Klausenburgiin peläten pahinta. Pelokkaiden kyläläisten yhteistyöhaluttomasta taikauskosta huolimatta van Helsing löytää tiensä Draculan linnaan, missä ei ole enää jälkeäkään itse kreivistä. Sen sijaan tohtorin sydän murtuu, kun hän joutuu tuhoamaan sen, mitä hänen ystävästään on jäljellä. Hän matkustaa kertomaan Harkerin kihlatulle Lucy Holmwoodille (Carol Marsh) vampirismin osalta sensuroidun suru-uutisen. Elokuva on näillä kohdin lokalisaatioltaan hyvin epäselvä, ja vasta myöhemmin käy ilmi, että Holmwoodit eivät suinkaan nimestään huolimatta asu Englannissa, vaan korkeintaan noin päivän matkan päässä Klausenburgista. En tiedä, miksi jossain keskieurooppalaisessa pikkukaupungissa on näin paljon englantilaisia vakituisia asukkaita vuonna 1885, mutta näin asia vain on. 

Van Helsing tajuaa pian, että sairasvuoteessa riutuva Lucy on Draculan seuraava uhri. Hän yrittää neuvoa tämän veljelle Arthur Holmwoodille (Michael Gough, tunnetuin ehkä roolistaan erään toisen yön viittamiehen, Batmanin, hovimestarina) ja kälylle Minalle (Melissa Stribling) vampirismin käypää hoitoa, mutta typerä palvelusväki (tässä filmissä kaikki työväenluokan edustajat ovat koomisia tolloja) pilaa kaiken. Gerda-palvelija (Olga Dickie) avaa ikkunat, jotka lääkäri on ehdottomasti määrännyt lukittaviksi, ja poistaa vielä valkosipulinkukatkin Lucyn huoneesta, kun sekavasti houriva potilas niin kovasti pyytää.

...
Lucy kuolee, tai siis ryhtyy elämä- ja auringonvalorajoitteiseksi. Nyt van Helsingin on vakuutettava hra Holmwood vampyyrien olemassaolosta saadakseen tästä avustajan yrityksessään tehdä Draculasta lopullisesti selvää. Tällä välin kreivi on iskenyt verestävät silmänsä jo Holmwoodin Mina-rouvaan.

Kreivillä on silmää kevyesti pukeutuville naisille ja seksuaaliselle subtekstille.
Laahaamattoman käsikirjoituksen lisäksi vuoden 1958 Dracula hyötyy erinomaisesta musiikista, varmasta kameratyöstä ja suurenmoisen goottilaisesta lavastuksesta, jota tosin paikoin valaistaan makuuni turhan runsaasti. Rakkaudella sisustetut interiöörit imevät mukaansa, jos kohta nykyisellä kuvalaadulla ja pysäytyskuvien avulla huomaakin kyseenalaisia detaljeja, kuten että jostain syystä Draculan linnassa on brittiläisiä heraldisia lippuja ja ilmeisen englanninkielinen karttapallo. Varsinaisia heikkouksia on vähän. Pikkuroolien tavallinen väki esitetään jokseenkin neuvottomina törppöinä, ja muutamat koomiset kohtaukset, kuten humalaisen cockney-hautausurakoitsijan makaaberi juoruilu ja tullivirkailijan korruptointi, sopivat huonosti elokuvan yleistunnelmaan ja kerronnan muutoin katkottomaan virtaan. Gough on Holmwoodina sangen jäykkä eikä anna vaikutelmaa siitä, että tämän äärimmäisen jähmeällä tavalla keskiluokkaisen henkilöhahmon maailmankuvaa todella ravisteltaisiin perusteita myöten. 
Christopher Lee väitti aina, ettei nauttinut Draculan esittämisestä. Uskokoon ken tahtoo. (Vampyyrien tärkeimpiä tuntomerkkejä ovat yhteenkasvavat kulmakarvat.)
Vuoden 1958 Dracula nousee silti klassikoksi ensisijaisesti kahden verrattoman näyttelijäsuorituksen ansiosta. Nimirooli teki Christopher Leestä tähden, vaikka hän myöhemmin kovasti jankutti siitä, miten vähän Hammerin Dracula-filmatisointeja arvosti. Leen esitys on yhä vuosikymmenten jälkeenkin säväyttävä. Tämä kreivi ei ole Lugosin sujuvasanainen, sofistikoitunut aatelinen, vaan raivoisa, eläimellinen peto. Kohtaus, jossa Dracula yllättää morsiamensa Harkerin kimpusta, painuu mieleen. Verenpunaiset silmät ja paljastetut torahampaat huokuvat villin hirviön uhkaa. Siinä missä Lugosin Dracula on itsetyytyväisesti hymyilevä herra, joka nauttii nasevasta sanailusta salongeissa, on Leen vampyyrikreivissä jäljellä enää hyvin vähän ihmistä. Jopa käyttäytyessään tilanteen pakosta ihmisten tavoin, kuten kohtauksessa, jossa tutustuu Harkeriin, on Leen Dracula täysin huumoriton ja kylmä, kuin henkilö, joka teeskentelee vieraanvaraisuutta hyvin ulkokohtaisen välinpitämättömällä tasolla vailla todellista inhimillistä tunne-elämää. 

Leen Dracula on tehokas, mutta häntä käytetään hyvin säästeliäästi. Hän esiintyy elokuvassa yhteensä runsaat kymmenen minuuttia, ja vuorosanoja hänellä on alun toista kymmentä. Kenties yksi isompi näyttäytyminen elokuvan keskivaiheilla olisi ollut hyväksi. Ei moista ehdi kuitenkaan kummemmin kaivata, sillä Draculan demonisen, pimeän pahuuden kontrastina toimii Peter Cushingin loistelias roolityö tri van Helsinginä. Tästä hahmosta on pudotettu kaikki hassun ulkomaalaisen stereotypiat, ja hänestä tulee järkkymätön, mutta humaani ja lempeä, valistusmissiota suorittava tiedemies. Hän on uuden, valoisamman aikakauden ruumiillistuma, joka tunkeutuu pimeyden ikiaikaisiin linnakkeisiin vapauttaen ihmiskunnan niiden synkeästä vallasta.

Fonografi, tuo jokaisen vampyyrinmetsästäjän perustarvike.
Elokuvan avainkohtauksiin kuuluvassa jaksossa van Helsing kuuntelee ja sanelee omia muistiinpanojaan vahalieriöfonografin avulla – näppärä ratkaisu yhdistää pakollinen vampyyrimytologinen infopaakku kontekstiin, joka korostaa van Helsingin olevan tiedemies eikä mikään mystikko. Fonografi on ilmiselvästi Mitteleuropan takapajulassa vielä tuntematonta teknologiaa, sillä talonmies hämmentyy kuullessaan keskustelua huoneesta, jossa on vain yksi ihminen. Me tietysti tiedämme, ettei fonografissa ole mitään yliluonnollista, vaikka se voikin teknologiselle ummikolle vaikuttaa lähes taikuudelta. Sama pätee tässä elokuvassa vampyyreihin: vampirismi ei ole yliluonnollista, vaan vielä toistaiseksi rajallisesti ymmärrettyä. Van Helsing tarkastelee sitä tieteellisesti tutkittavana ilmiönä, jonka estämiseen ja hävittämiseen on empiirisesti koeteltuja metodeja. Hän ei halveksi ihmisten pelkoja, sillä tietää vampyyrien olevan todellinen ilmiö, mutta pelkoon liittyvä aiheeton taikausko esitetään pahan suojelijana. On kiintoisaa, että van Helsing jopa kumoaa eräitä vampyyreihin liitettyjä uskomuksia. Hän esimerkiksi kiistää, että vampyyrit kykenisivät muuttamaan muotoaan lepakoiksi tai susiksi. Ehkä siksi, että tällä budjetilla olisi ollut mahdotonta filmata uskottavaa muodonmuutosta. (Uskottavuuden puute ei estänyt sarjan myöhempiä elokuva yrittämästä.)
Hätätilanteessa kannattaa muistaa vanha kunnon vampyyriniksi: krusifiksi syntyy tarvittaessa mistä tahansa, vaikka kynttilänjaloista, sormista tai tietysti vanhoista sukkahousuista.
Hyvän ja pahan taistelu ei tietenkään ole teemana tuoreimmasta päästä, mutta Leen ja Cushingin karisma tuo taisteluun eloa. Finaalin öinen takaa-ajo ja jännittävä, joskin lyhyt toimintakohtaus Draculan linnassa henkilöi pääroolit vankasti pimeän ja valon puolelle. Van Helsing repii taikauskon verhon kirkkaan päivänvalon tieltä ja saartaa saatanallisen vampyyrin valokeilaan kynttilänjaloista improvisoidun krusifiksin avulla. Dracula murenee tomuksi aamuauringossa, ja maailma on iäksi vapautettu tästä hirviöstä – ainakin väistämättömiin jatko-osiin saakka.

Tiivis, tunnelmallinen ja erinomaisten pääroolisuoritusten kannattelema Dracula (1958) on suunnattoman viihdyttävä vampyyriklassikko ja Hammer-tuotantoyhtiön ehdotonta priimaa. Se päihittää vuoden 1931 pitkästyttävän hutaisun kaikessa muussa paitsi linnan pahaenteisyydessä. Dracula (1958) saa asteikolla 1–5 täydet viisi (5) lepattelevaa lepakkoa.

P.S. Muutamia huomioita ja haja-ajatuksia:

1. Lokalisaatio on monien kauhuelokuvien tapaan epämääräinen. Kertaakaan ei mainita, mihin maahan tapahtumat sijoittuvat. Todellinen Klausenburg sijaitsee Transylvaniassa vanhalla saksankielisellä alueella, joka oli vuonna 1885 osa Unkarin kuningaskuntaa ja siten Itävalta-Unkaria. Holmwoodien kotipaikka taas on Karlstadt. Merkittävin Karlstadt sijaitsee Baijerissa lähes tuhannen kilometrin päässä Karpaateilta. Van Helsing ja Holmwood syyllistyvät luvattomaan rajanylitykseen ajaessaan Draculaa takaa hevosvaunuilla. 

Tulli ja rajavartijat, vampyyrien unohdetut uhrit.
Näillä vaunuilla kiidetään Karlstadtista Klausenburgiin yhden joulukuisen yön aikana vaihtamatta hevosia, joten kaupunkien on sijaittava hyvin lähellä toisiaan. Lisäksi Harker saapuu Klausenburgiin ilmiselvästi sveitsiläisten vaunujen kyydissä. En kykene ottamaan tästä selkoa.

2. Draculan tuhoamismetodi: suoralle auringonvalolle altistaminen. Tilastoin Draculan (uudelleen)kuolintavat.  


Kun Raamatulla päähän lyöminen ei riitä.
3. Miten krusifiksi ja pyhät symbolit tarkalleen toimivat vampyyrien kohdalla? Voiko todellakin poimia vaikka kaksi patonkia ja ne ristimällä saada aikaan tehokkaan vampyyrinkarkottimen? (Oletetaan, että kyse ei ole valkosipulipatongeista.) Ristien muotoja on joka puolella: puiden oksistossa, tienristeyksissä, ikkunankehyksissä, arkkitehtonisissa rakenteissa... Jopa van Helsingin käyttämien kynttilänjalkojen jalusta muodostaa itsessään ristin. Miten vampyyrit voivat kulkea missään, jos he triggeröityvät näin herkästi? Krusifiksikammo olisi ymmärrettävissä helpommin, jos se todella kohdistuisi vain pyhitettyihin krusifikseihin, ei mihin tahansa ristittyihin kepukoihin. Sarjan seuraavassa elokuvassa nähdään ristirintamalla tosin jotain vieläkin hämmentävämpää.