maanantai 20. marraskuuta 2017

Lapsen oikeus ja kohtuus

Kun kuulen jonkun puhuvan lapsen oikeuksista ja erityisesti YK:n lapsen oikeuksien sopimuksesta, poistan varmistimen. Suomessa näitä kahta käytetään nykyisin näet useimmiten vain huonosti koodattuina uskontopoliittisina keppihevosina, joihin viitataan ylimalkaisesti ja siinä huonossa ellei peräti kyynisessä uskossa, ettei yleisö tunne näiden käsitteiden tarkkaa sisältöä. Sitä ei toisaalta tietysti yleensä tunne aiheesta paasaajakaan, joka on tyypillisesti joku kaukana omalta erityisalaltaan horjumattoman itsevarmasti toikkaroiva uskontoihminen, jolla ei ole mitään pätevyyttä kansainvälisten sopimusten saati ihmisoikeuksien alalla. 

Sellaisia kuin teol. lis. Pertti Sistonen, joka juhlistaa kansainvälistä lapsen oikeuksien päivää kirjoittamalla Helsingin Sanomain pahamaineiseen yleisönosastoon lapsen "oikeudesta" kollektiiviseen "hengelliseen ohjaukseen", jonka on ilmeisen pakko tapahtua lastentarhassa ja koulussa ("Lapsella on oikeus hengelliseen ohjaukseen", HS Mielipide 20.11.2017). Sistosen luvalla sanoen omaperäisessä tulkinnassa YK:n lapsen oikeuksien julistus näyttää edellyttävän, että seurakuntien työntekijöiden pitää käydä harjoituttamassa uskontoa päiväkodeissa. Sistonen on itse Vihdin entinen kirkkoherra, joka tosin menetti virkansa saatuaan vankeustuomion vaimonsa pahoinpiteilystä (nyrkillä lyöminen, pään hakkaaminen rautaiseen sängynpäätyyn – lisensiaatti itse arvioi teologisella pätevyydellään, että vammat aiheutuivat pahasta hengestä). Mainitsen asiasta vain, koska on merkityksellistä, että seurakunnan virassa toimineella henkilöllä on ollut oma intressi asiassa ja koska tästä käy ilmi myös se argumentaation taso, jota voimme tiukassa paikassa odottaa.

Sistosen kirjoitus reagoi muodollisesti siihen, että kunnallinen varhaiskasvatus joutuu paikoin tarkistamaan toimintaansa uskonnollisten yhdyskuntien siis käytännössä evankelis-luterilaisten seurakuntien kanssa siten, että ns. katsomuksellisissa sisällöissä toteutuu ohjeistus uskonnollisesta (ja poliittisesta) sitoutumattomuudesta. Minun on liberaalina, pluralistisena sekularistina vaikeata nähdä tässä mitään moitittavaa, mutta ymmärrän toki, että seurakuntiin kytköksissä olevilla tahoilla on asiassa pitkän aikavälin taloudellisia lehmiä ojanpientareen kallistusalueella. 

Sistonen kytkee lapsen oikeuksien sopimuksen varhaiskasvatuksen yhteisiin uskonnollisiin sisältöihin: "Varhaiskasvatuksen kapea-alaisena toteuttamisena voidaan pitää sitä, jos päiväkodit sulkevat ovia kirkolta ja jos yhteistyö seurakuntien kanssa loppuu". En ymmärrä, miksi kirkon pitäisi tunkea päiväkotiin, kouluun tai ylipäänsä muihinkaan julkisiin laitoksiin, kun maa on täynnä kirkkoja ja seurakuntataloja, joihin jokainen halutessaan pääsee. Papin kanssakin voi mennä aivan omalla vapaa-ajalla keskustelemaan, jos kokee tarvetta. Tajuan tietysti, että on varmasti vaivattomampaa luennoida auktoriteettiasemasta keskenkasvuisten ihmisten joukolle kuin keskustella vakavasti kasvokkain yksittäisen ihmisen kanssa kuvittelen jälkimmäisen olevan kaikille seurakunnan palkollisille (ja miksei vapaaehtoisillekin) tehtävänä sieltä haastavammasta päästä, enkä halua mitenkään vähätellä sen vaatimia henkisiä voimavaroja.

On nähdäkseni aivan asiallista, että yhteistyötä seurakuntien kanssa voidaan rajata, jos on epäilyksiä tämän vaikutuksesta katsomuksellisen ja eettisen kasvatuksen sitoutumattomuuteen. Jos valinta olisi minun, uskonnollisten yhdyskuntien agentit ja dogmaattiset hierarkiat pysyisivät kokonaan poissa varhaiskasvatuksesta, mutta on sentään askel oikeaan suuntaan, että näiden lapsillesaarnaajien "tiedollisilta" "sisällöiltä" edellytetään jokseenkin neutraalia esitystapaa. Se on liian vähän ja vuonna 2017 törkeän myöhään, mutta on se edes jotain. Kun ottaa huomioon alueellisia eroja pelkästään evlut-seurakuntien hihhulointi- ja ihmisvastaisuusasteikossa ja muistaa, että epäsuhtaisen suuri osa seurakuntien työntekijöistä ja etenkin papeista kuuluu erilaisiin omituisiin ja nykyaikaiselle elämälle vieraisiin lahkoihin eli luterilaisen lässyssä parlanssissa herätysliikkeisiin, ei ole lainkaan ihme, että eri paikkakunnilla voidaan päätyä opetushallituksen linjauksen tulkinnassa erilaisiin tapoihin järjestää (sinänsä mielestäni täysin turha) "yhteistyö" seurakuntien kanssa. 

Sistonen valistaa, että "[l]apsen oikeuksien julistus hyväksyttiin 20. marraskuuta 1959, ja vuonna 1989 lapsen oikeudet kirjattiin valtioita sitovaksi YK:n lapsen oikeuksien sopimukseksi". Tällaisilla päivämäärillä saa toki kirjoituksiinsa lisää sisältöä, mutta itse pidän omaa ivallisten lisäysten jaarittelumetodiani viihdyttävämpänä, varsinkin, kun se yleensä liittyy kirjoitukseni teemaan eikä ole vain väkisin mukaan ängetty turha tangentti. Sistonen olisi toki saanut mahdutettua mukaan lisää tarpeetonta nippelitietoa mainitsemalla, että sopimus astui voimaan 2. syyskuuta 1990. 

On sangen erikoista, että Sistonen valitsee keskittyä lasten oikeuksien sopimuksen 27. artiklaan: 
"Sopimuksen artiklassa 27 määritellään jokaiselle lapselle oikeus hänen ruumiillisen, henkisen, hengellisen, moraalisen ja sosiaalisen kasvatuksensa kannalta riittävään elintasoon.
  Nämä oikeudet nähdään yleensä yhteiskunnallisena kysymyksenä ainakin terveydenhoidon ja koulutuksen osalta. Niissä ei ole kyse vain yksityisistä asioista.
  Mutta kun tulee puhe hengellisestä ja tietyssä määrin myös moraalisesta kehityksestä, tilanne mutkistuu. Sanotaan, että uskonnolliset kysymykset kuuluvat yksityisyyden piiriin.

Lapsen oikeuksien sopimuksen 27. artikla käsittelee määritelmällisesti materiaalista, taloudellista elintasoa lapsen kehityksen mahdollistajana. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, käykö joku seurakunnan työntekijä jeesusleikittämässä kunnallisessa varhaiskasvatuksessa olevia lapsia. Artikla velvoittaa vanhempia ja valtiollisia toimijoita eksplisiittisen taloudellisesti. On vääristelyä yhdistää tämä artikla uskonnollisten yhdyskuntien toimintaan julkisisessa varhaiskasvatuksessa. 

On kiinnostavaa, ettei lapsen oikeudet uskontoon typistävä Sistonen mainitse sanallakaan niitä sopimuksen artikloja, jotka erityisesti käsittelevät uskontoa. Artikla 14 vahvistaa lapsen uskonnonvapauden sekä oikeuden uskonnon harjoittamiseen. Vastuuta uskonnollisesta kasvatuksesta ei aseteta valtiolle, jonka tulee vain kunnioittaa uskonnonvapautta. Näin ollen sopimuksen täytyy katsoa implikoivan, että lapsen mahdollisesta uskonnollisesta kasvatuksesta kuuluu vastuu huoltajille. Huoltajien päävastuu lapsen kasvatuksesta vahvistetaan artiklassa 18. Artikla 29 antaa valtiollisille toimijoille oikeuden määrittää kasvatus- ja opetustoimen suunnitelmia ja standardeja, kuten Opetushallitus on varhaiskasvatuksen sitoutumattomuuden kohdalla tehnyt. Ranska on ratifioinut lapsen oikeuksien sopimuksen, eikä sen valtiollisten koulujen laïcité ole ristiriidassa sopimuksen kanssa. Sopimus ei mainitse mitään juhlapyhien observoinnista, rukoilusta, virsistä, kansallislauluista tms., joten nämä asiat voidaan sopimuksen jäsenmaissa järjestää miten tahansa loukkaamatta sopimuksen artikloja. Artikla 30 takaa uskonnollisille vähemmistöille oikeuden harjoittaa uskontoaan, mutta ei määritä, missä tämän tulisi tapahtua. Jos sen siis tulee tapahtua päiväkodissa uskonnollisen auktoriteetin toimesta ja tunnustuksellisesti, niin kaipa tulisi toivottaa tervetulleiksi myös mormonit kertomaan siitä, miten Jeesus ilmestyi Pohjois-Amerikan israelilaisille tuhansia vuosia sitten. Puhumattakaan Jehovan todistajien maailmanloppuvalistuksesta.

Jos vetoaa kansainväliseen sopimukseen, olisi suotavaa perehtyä siihen edes pääpiirteittäin. Lapsen oikeuksien sopimus ei tue Sistosen keksimää tulkintaa, eikä sopimuksella ole muuta tekemistä teologian lisensiaatin tekstin kanssa kuin julkaisupäivämäärä. Lapsen oikeudet ovat kirjoituksessa tavalliseen tapaan vain verukkeena uskonnolliselle vallankäytölle. Sistosta eivät kiinnosta lapsen oikeudet, vaan hän haluaa esittää "oikeuden" suunnata lapsiin kollektiivista uskonnollista vaikuttamista. Hän jopa puhuu suoraan siitä, miten on suotavaa saattaa lapsi "uskonnollisten vaikutteiden kohteeksi". Tämä oikeus kuulunee kaikille kynnelle kykeneville uskontokunnille?
"Olisiko liikuskelu ostoskeskuksessa vähemmän vaikuttavaa kuin käynti kirkkorakennuksessa? Vaikutuksensa on myös medialla, tahdoimme sitä tai emme. Se muokkaa kaiken aikaa lasta intellektuaalisesti, emotionaalisesti ja sosiaalisesti. Emme elä steriilissä maailmassa.
Näin Sistonen kirjoittaa, ja käy ilmeiseksi, että kirjoitus on lapsen oikeuksilla harhautettu uudelleenlämmitys hänen aiemmasta samalla forumilla julkaistusta tekstistään, joka sisältää samat töhkäiset ja laiskat pääkohdat, joskin myös loisteliaasta älyllisestä rehellisyydestä, käsityskyvystä ja muiden ihmisten perustavanlaatuisesta ymmärryksestä kielivän arvostelman "[u]skonnotonta ihmistä ei oikeastaan ole". Samaa sarjaa on vm. 2017 nerokas toteamus, että "[s]ekin vaikuttaa lapseen, jos hänen kanssaan ei rukoilla". En viitsi nyt pohtia, miten lapseen vaikuttaa se, jos hänelle ei kerrota sängystä pudottavista pahoista hengistä; tämä äärimmäisen tärkeä ja ihmisyyden kannalta oleellinen problematiikka jääköön toiseen kertaan.

Jos Sistonen olisi oikeasti lukenut lapsen oikeuksien sopimuksen, olisi hänelle selvinnyt, että sen 17. artikla käsittelee mediaa. Tämä olisi antanut kirjoitukselle jonkin verran sisäistä koheesiota, mutta en minäkään vaivautuisi Hesarin yleisönosastoon kirjoittaessani paljoa leikkaa & liimaa -automaatiosta tinkimään, jos kerran en olisi neljässä vuodessa keksinyt yhtään uutta ajatusta. 

Muutoin Sistosen argumentti on laiskaa ja hyödytöntä neutraliteettipyrkimyksen tuomitsemista. Koska ei ole olemassa absoluuttista neutraliteettia, ei pidä pyrkiä edes osittaiseen. Oma muunnelmani tästä on tietysti se, että koska ei ole täysiä todisteita minkään uskonnon totuudellisuudesta, on turhaa harjoittaa mitään niistä. Ja koska mikään tieto ei ole absoluuttisen varmaa, ei kannattaisi opettaakaan juuri mitään. Tämän hyödyttömän epäjärkeilyn tulisi kai johtaa nihilismiin, mutta jostain syystä siitä tavataan johtaa kannatusta juuri oman positiivisen katsomuksen propagoinnille. Mikä päiväkoti muuten käy opintoretkellä ostoskeskuksessa tai kutsuu kerran kuussa K-kauppiaan mainostamaan tuotteitaan esikouluun?

Sistonen on edennyt lapsen oikeuksien sopimuksesta, jota ei ilmeisestikään ole joko lukenut tai ymmärtänyt, keksimään koko joukon uusia oikeuksia, jotka on ilmeisesti pakko toteuttaa kollektiivisena varhaiskasvatustoimintana: "Lapsen oikeuteen saada hengellistä ohjausta kuuluu pääsy pyhään tilaan, siihen liittyvät riitit ja tavat, suurten kertomusten aarteet." Mitä helvettiä tämä lässytys oikein on? Lapsella on subjektiivinen oikeus päästä pyhään tilaan päiväkodissa? Tämä on naurettavaa. Onko aikuisella oikeus päästä pyhään tilaan työpaikallaan? Täytyykö papin käydä säännöllisesti pankin konttorissa laulattamassa toimihenkilöillä virsiä, jotta näiden uskonnonvapaus toteutuisi? Olisiko lapsen kenties mahdollista käydä pyhissä kirkoissa, moskeijoissa tai uhrilehdoissa ottamassa osaa riitteihin vaikkapa huoltajiensa kanssa raahaamatta koko eskariryhmää mukanaan?

On valitettavaa, että lapsen oikeudet ja erityisesti lapsen oikeuksien sopimus ovat viime vuosina Suomessa päätyneet kristillisen disinformaation välikappaleiksi. Sopimusta on yritetty käyttää jopa aseena aikuisten kansalaisten yhdenvertaisuutta vastaan; tätä hyökkäystä johti avioliittolain tapauksessa eräs kasvatustieteilijä, joka on kunnostautunut aiemmin mm. evoluutiobiologisen denialismin ja vääristellyn sivilisaatiohistorian saralla. Sopimus ei tietenkään sano mitään niistä asioista, joista nämä kristilliset helppoheikit sen väittävät niin voimallisia teesejä latelevan. Se on pelkkä epämääräinen auktoriteetti, ja Sistosen kirjoitus osoittaa selkeästi, miten sitä vain teipataan päälle moneen kertaan kierrätettyjen huonojen jankutusten tueksi luottaen siihen, ettei kukaan kuitenkaan lue alkuperäistä dokumenttia, jolla ei ole mitään tekemistä sen uskonnollisen vallankäytön/propagandan kanssa, jonka peitteeksi se on pingotettu. Olisi myös helpompaa ottaa näiden tahojen huoli lasten ja nuorten koulutuksesta, sivistyksestä ja kulttuurisesta lukutaidosta vakavasti, jos heiltä joskus ilmenisi voimakasta huolta koulutuksen eriytymisestä, koulutusleikkauksista, humanistisen sivistyksen rapautumisesta yms., mutta käytännössä teema kiinnostaa heitä vain uskonnon kautta. (On mielenkiintoista sinänsä, että varsinkin avioliittolain uudistamisen vastustajat ovat ulkoistaneet ajatteluaan, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, amerikkalaisille oikeistokristityille ja samalla vedonneet YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen, kun heidän uskonveljensä Yhdysvalloissa ovat tätä sopimusta kovasti vastustaneet. Yhdysvallat on ainoa YK:n jäsenmaa, joka ei ole ratifioinut lapsen oikeuksien sopimusta. Tästä moraalisesta skandaalista vastaavat pitkälti juuri herännäiset protestanttikristityt, ne samat, jotka kiistävät biologisen evoluution ja vastustavat homoseksuaalien olemassaoloa. Jos täkäläisiä konservatiivikristittyaktivisteja siis todella kiinnostaa lapsen oikeuksien sopimus, kannattaisi heidän tehdä lähetystyötään vaihteeksi toiseen suuntaan ja suostutella uskonveljensä Yhdysvalloissa hyväksymään tämä niin arvokas ja tärkeä sopimus.)

Muuten olen sitä mieltä, että maamme yliopistojen teologiset tiedekunnat on lakkautettava.

1 kommentti: